perjantai 26. joulukuuta 2008

Kommunismin musta kirja

Stéphane Courtois, Nicolas Werth, Jean-Louis Panné,, Andrzej Paczkowski, Karel Bartosek & Jean-Louis Margolin: Kommunismin musta kirja. WSOY 2003. 863 s.

Kommunismin musta kirja on hyytävän ahdistavaa luettavaa. Ensimmäinen yritys puristaa yhteen kommunismin nimissä tehtyjä rikoksia ihmisyyttä vastaan pursuaa raakuuksia, jotka puistattavat. Uhrien arvioidut lukumäärät kohoavat käsittämättömiin mittasuhteisiin - niitä ei voi ihmisjärjellä käsittää.

Yleisessä historiassa paremmin tunnettuna kauheutena on kansallissosialistien keskitysleirit Saksassa, liittolaismaissa ja miehitetyillä alueilla. Kenties juuri lyhyen kukoistuskauden takia ne jäivät mitättömiksi verrattuna kahteen toiseen giganttiseen sortosysteemiin, joiden rattaat murskasivat kymmeniä miljoonia yksilöitä. Koska kansallissosialistit katosivat, jäi voittajavaltojen terrori pimentoon - ja sitä se on yhä. Harvalle on valjennut ihmiskunnan 1900-luvun verisen historian kammottava hurjuus ja laajuus - ja että ihmiskunnan enemmistö on ollut rautasaappaiden alla kärsimässä totalitaaristen diktatuurien totaalisesta typeryydestä melkein näihin päiviin asti.

Kommunismin musta kirja on hieno pyrkimys saattaa päivänvaloon tutkimuksia, jotka ovat jääneet huomiotta kommunististen propagandakoneistojen mylvinnässä. Mädäntyneet systeemit ovat pääosiltaan lahonneet, jäljellä on rippeet, joissa kansankerroksia pidetään yhä suunnattomissa valtiovankiloissa, jotka uhraavat uskomattomasti resursseja pienen, kapean eliitin etujen ajamiseen ja muiden sairaalloiseen kontrollointiin.

Luonnollisesti kirja keskittyy Neuvostoliiton valtioterrorin setvimiseen, seuraavaksi eniten Kiinan kommunistiseen katastroofiin, joka näännytti hengiltä kymmeniä miljoonia. Muita maita ainoastaan sivutaan lyhyillä esityksillä, jotka toivottavasti tulevaisuudessa tiedon lisääntyessä syventyvät.

Kommunismin musta kirja on kirja, joka jokaisen Pitää lukea.

torstai 25. joulukuuta 2008

Jani Saxell: Huomispäivän vartijat

Jani Saxell: Huomispäivän vartijat. Avain 2007. 352 s.

Jani Saxellin novellikokoelma Huomispäivän vartijat on tuhti tekele, joka jättää vaativalle lukijalle pettyneen sivumaun. Koherenssi ei ole kunnossa, novellit ovat haahuilevia, suuntaansa ja muotoansa vielä etsiviä raakileita. Paikoin punainen lanka on hämärtynyt ja täysin hukassa.

Kuudesta kertomuksesta kolme ylittää selvästi muut. Niissä on taustalla kirkas ideologia, jonka ansiosta kertomuksista on väännetty sivuille se olennainen. Ensimmäinen Vapauden kaiho 2012 on tällainen. Juuri sen terävä, todellisuuden tuntuinen yhteiskuntakriittisyys tulevaisuudesta luo isoja odotuksia muihin novelleihin. Yhdysvaltoihin matkaava nuori mies joutuu vankileirien saaristoon... mukana möyhentämässä mieliä on autonomiseksi päässyt tietokone. Futuristisen novellin juuret ovat George W. Bushin tuhoisassa aikakaudessa, rykäys on skifillä höystetty kauhuparodia mahdollisesta tulevasta, mikäli Bushin klaani saa rellestää rauhassa maailman mahtavimman maan ykköspallilla. Makoisaa ja nokkelaa sanailua, jossa juonenkäänteet yllättävät lukijan herkullisesti.

Kärpäsen silmät voisi olla laadukasta venäläistä nykykirjallisuutta. Kokonaisuutena kelpo tuotos hajoaa kuitenkin yritykseen olla useampia tyylisuuntia samaanaikaan. Lähes realistinen ote Pietarista pirstoutuu ja hukkuu Nevaan. Novelli lässähtää, olo on kuin kävelisi puolivalmiiseen pilvenpiirtäjään: kerrokset loppuvat kesken.

Menneisyydenhallintavirasto on kokoelman kruunu. Kirjallisuusfilosofinen neronleimahdus herättää klassiset kirjailijahahmot henkiin. Modernistinen tarina kerrostuu kivasti skifillä, ja samalla herättää kysymyksiä historiasta ja vaihtoehdoista älykkäästi.

keskiviikko 17. joulukuuta 2008

Joonas Sillanpää: Moskovan yö ja muita kertomuksia

Joonas Sillanpää: Moskovan yö ja muita kertomuksia. Luoto 2008. 214 s.

Nyt sitä saa. Nimittäin novellikokoelmaani Moskovan yö ja muita kertomuksia. Tilaat sen kätevimmin suoraan kirjapainosta muutamassa viikossa kotiin kannettuna vain 17,99 € plus postikulut. Täältä.

Omasta kirjasta on hankala harjoittaa kritiikkiä. Omakustanteena kirja jäänee kirjallisuuden marginaaliin, mutta eiköhän jokunen lukijakin jostain löydy. Ainakin viimeistään, kun alan lähetellä joihinkin kirjastoihin tammikuun puolen välin tienoilla. Mitään markkinointikampanjaa en aio tempaista liikkeelle, vaan tieto tulokkaasta edennee lähinnä sähköisiä kanavia pitkin potentiaalisille lukijoille.

Osa kokoelman novelleista on jo kertaalleen julkaistu Liekissä, mutta on joukossa lukuisia julkaisemattomiakin. Yhteensä tavaraa on tungettu seitsemäntoista turinan verran kahdellesadalleneljälletoista sivulle. Kelpo kirja siis, joka tuskin jättää ketään kylmäksi. Seksiä ja väkivaltaa piisaa, paikoin lipsahtaa pornahtavaksi parisuhdeproblematiikaksi, toisinaan tärvellään toiminnalla ja väkivallalla.

Novelleissa liikutaan paljon tietysti Helsingissä ja Eskilstunassa (yllätys, yllätys), mutta mennään sitä muuallakin maailmalla. Itse pidän parista sodanvastaisesta novellistani melkoisesti. Mielestäni niissä olen onnistunut kohtuudella. Muuten on huttua, mutta löytyy kauniitakin, komeita kohtia, joista ammattikirjailijatkin lehahtavat kateudesta vihreiksi.

Ostakaa ja lukekaa tai odottakaa lainastoon saapumista ja lukekaa. Ette kadu! :)

keskiviikko 19. marraskuuta 2008

F. E. Sillanpää: Taatan joulu

F. E. Sillanpää: Taatan joulu (toim. Panu Rajala). Otava 1986. 224 s.

Suomen kielen gradussani kiinnitin huomiota jouluaihelmien runsauteen ruotsinsuomalaisessa kaunoproosassa. Tutkin ruosuproosaa vähemmistöaseman jälkeen, mutta yhä tällä vuosituhannella jouluisuuden esiintyvyys oli huomattavan tiheää. Myös lato ja aitta, lapsuuden torppien maisemat vyöryivät maisterintyöni mukaan teksteistä esiin.

Jouluproosalla on tukeva sijansa etenkin vanhemmassa suomalaisessa kaunokirjallisuudessa ja muussa taiteilussa. Yksi tämän aihealueen ahkeroijista oli F. E. Sillanpää. Lehdet pursuivat toisen maailmansodan molemmin puolin jouluisia kirjoitelmia, ja F. E. Sillanpää toimeentulonsa turvaamiseksi raapusti rutosti kaikenlaisia kyhäelmiä. Mutta erityisesti taatta tuli tunnetuksi joulusaarnoistaan radiossa sodan jälkeen. Siitä muodostui perinne, joka juotettiin lujasti suomalaiseen joulutraditioon kiinni. Kenties juuri osaltaan siitä periytyy vanhemman ruotsinsuomalaisen polven rakkaus joulukertomuksiin - sekä niiden tekemiseen että lukemiseen. Esimerkiksi juhannuksesta ei kirjoittanut kukaan, joulu sen sijaan oli pääteemana kourallisessa. Myöskään saunominen ei värittänyt ruosuproosaa yhtä näkyvästi kuin joulu.

Panu Rajalan toimittaman kokoelman suolana on Panu Rajalan jälkisanat sekä helmenä F. E. Sillanpään Joulukirje diktaattoreille, joka sekä sisältönsä että taidokkuutensa puolesta on painavaa purtavaa. Pelkästään jo tämän lyhyen vetoomuksen takia Sillanpää on nobelinsa ansainnut. 1938 ensimmäistä kertaa julkaistu pakina puuttuu politiikkaan rajusti, tylysti ja iskevästi. Tuolloin se oli harha-askel kirjailijan uran kannalta; käännösmarkkinat sulivat Saksassa ja kotimaassa keskusteltiin kipakasti kirjailijan oikeudesta käsitellä maailmanpolitiikkaa, mutta historian kalpeassa valossa uhkarohkea selkärankaisuus kohottaa nobelistikirjailijamme kirjallisuuden raskaaseen sarjaan. Kunpa oman aikamme sanasepoilla olisi samaa kykyä puuttua politiikkaan ja ärähtää ihmisoikeuksien puolesta, kun niitä loukataan törkeästi jatkuvasti silmiemme edessä.

Muuten kokoelma on täynnä kypsymättömiä raakileita, tehdastuotantoja ja tunteilevaa toistoa vailla mielekästä sisältöä. Joukossa on pari taatan parasta joulusaarnaa, mutta kirjallisesti niillä ei ole lumoa. Taatan turinoissa nimenomaan niiden ääneenluku oli se koukuttava juju, koska sisällöllisesti ne olivat tyhjänpäiväistä horinaa.

Kertomukset eivät ole kummoisia, joten tällaiselle harrastelijakirjoittelijalle tulee toivoa. Kohtahan sitä meikäläisen omakustanne-esikoista saa! Siitä lisää lähempänä kuun loppua.

keskiviikko 12. marraskuuta 2008

Tuomas Kyrö: Nahkatakki

Tuomas Kyrö: Nahkatakki. WSOY 2001. 239 s.

Tuomas Kyrön esikoisromaanin kantavana ideana on näppärä oivallus, joka rönsyilee kulkevaksi kertomukseksi. Nahkatakki ei kuitenkaan onnistu saamaan riittävästi ilmaa siipiensä alle, vaan muistuttaa enemmän fasaanin pyrähdystä.

Novelliksi typistettynä tarina olisi voinut olla tehokas. Tällaisena toimivuus takkuaa. Löysää on liikaa, ja kieliasussa olisi korjailtavaa. Sekä kieliopillisesti että sujuvuuden näkökulmasta. Joidenkin henkilöhahmojen ympärillä on lihaa luiden päällä, mutta valitettavan monet kutistuvat etäisiksi heijastuksiksi. Väkivalta pursuaa.

Kirja on toki selvästi keskitasoa parempi. Kelpo kirja kevyeksi viihteeksi äksönin ja potkupallon ystäville.

Mielenkiintoista oli seurata globaalistumisen vaikutuksia suomalaiseen kirjallisuuteen. Kyrön kirjassa nostetaan yhtenä vahvana pohjavirtana toiseuden problematiikkaa esiin. Sivuhahmoissa on runsaasti uussuomalaisia, viittauksia ja tapahtumia on sijoitettu Itämeren reunusvaltioihin. Suomalaista suvaitsemattomuutta suurennellaan, kaupallistumista ironisoidaan. Kaikki kytkeytyvät toisiinsa tavalla tai toisella, jos ei muuten niin yhden ja saman nahkatakin välityksellä. Mikä säilyi höykytyksestä ehjänä.

maanantai 10. marraskuuta 2008

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä (9). Pakenija

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä (9). Pakenija. Otava 2003. 302 s.

Pakenija on Kadonnutta aikaa etsimässä -suurromaanin kypsin ja ravisuttavin nivel. Pyörteet pökerryttävät, olo on kuin vuoristoradassa. Yllätykset vatkaavat osan hapekkaaksi, samalla pohdinnat rakkaudesta jalostuvat timanteiksi.

Suhde Albertineen solmuuntuu, Albertine menehtyy. Kertoja kärsii. Riipaiseva teksti puhuttelee, tasoja kulkee yksityisestä yleiseen, kulttuurihistorian laajemmista kehyksistä hypitään yksittäisiin mielenliikkeisiin. Pariisista päädytään Venetsiaan, jota kuvataan henkeäsalpaavasti.

Mikäli Proustilta tahtoo lukea vain yhden kirjan ja maistaa Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjaa, suosittelen suunnattomasti tätä teosta. Tämä yhdeksäs on se terävin, karsituin ja tapahtumarikkain, joka ruokkii monenlaisen lukijan nälkää.

Hassuin piirre lukukokemuksessa oli, että aloin mielessä kääntää teosta takaisin alkukielelle. Maistelin miltä Proustin kilkutetut lauseet kuulostaisivat syntyasussaan. Nyt nettiin päästyäni nakuttelin Albertinen kuolemasta ranskaksi kuukkeliin, ja ranskaa taitaville löytyi kiintoisa David Agrechin kirjoitus SUR LA MORT D’ALBERTINE. Siinä on hivenen fiksumpia sanasia tästä teoksesta.

sunnuntai 2. marraskuuta 2008

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä (8). Vanki

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä (8). Vanki. Otava 1994. 411 s.

Kirjahylly-blogia seuranneet ovat voineet vilkuilla edistymistäni Marcel Proustin suurromaanin parissa. Tänään sain suljettua kahdeksannen osasen.

Vaikka takakannessa väitetään modernin maailmankirjallisuuden kivijalkaa olevan Kadonnutta aikaa etsimässä-sarjan muodostuvan itsenäisistä romaaneista, ei teksti pidä paikkaansa. Se on yhteinäinen kudelma, jossa kulkee tuhannet seitit ristikkäin. Ehkä juuri takakannen takia erehdyin aloittamaan "sarjan" summittain. Se on yksi romaani, joka on pilkottu käytännön vuoksi osasiin. Niitä ei voi ymmärtää ilman alkuosan palasia.

Toki osasilla on niitä värjäävä teemansa, mutta nekin nivoutuvat yhteen ja tarkastelevat pääteemaa - rakkautta - eri vaiheista ja näkökulmista.

Melkoista märehdintää on siis kahdeksikkokin, siinä kertojan ja Albertinen suhde kärjistyy. Kertoja ja Albertine ovat muuttaneet samaan huoneistoon Pariisiin, kertoja on kypsymättömän mustasukkainen ja käyttäytyy häiriintyneesti, sairaalloisesti. Hän tunnustaa sen itsekin.

Osa on kuin puupala aavalla merellä, joka pitkällä aallolla paiskautuu kohti rantaa ja lopuksi parilla terävämmällä pyrskähdyksellä haaksirikkoutuu. Kenties upein sanataiteilu osasessa on musiikkiteoksen kuvailu, joka on hienosti soivaa sanojen sinfoniaa silmille. Siinä kohtaa tekijän vimma vie, mutta pian taas palataan puuduttavaan toistoon ja epäilysten varjoihin.

Riidat Albertinen kanssa kärjistävät osasta, mutta niistä puuttuu hionta, joka latistaa tunnelman teennäiseksi. Albertine vaikuttaa luonnottomalta saippuapalalta, mutta toisaalta inhimilliseltä ihmiseltä. Dialogi ja epäsuorakerronta eivät rimmaa keskenään. Vaikutelmaksi jää epätodellinen olo.

Välillä eksytään sivuraiteille, joiden happirikkaissa syvänteissä on rikastuneita rönsyjä.

Kaikkinensa melkoisen epätasainen osanen, josta on hankala muodostaa mielipidettä. Karsiminen olisi voinut terottaa sanomaa, eikä lukijakaan uuvahtaisi yhtä helposti. Hienojen lauseiden vyörytys ja jatkuva jankutus väsyttävät innokkaimmankin Proust-fanittajan. Valitettavasti. Onneksi on sarja melkein ohitse.

torstai 23. lokakuuta 2008

Ivan Turgenev: Tarpeettoman ihmisen päiväkirja

Ivan Turgenev: Tarpeettoman ihmisen päiväkirja. Karisto 2000. 99 s.

Pienissä kertomuksissa lymyilee usein se suuri ja mahtava. Tällainen tapaus on Ivan Turgenevin Tarpeettoman ihmisen päiväkirja. Sivumäärältään vaatimaton stoori syvällisyydessään ja riisutun kauniina jaksaa innostaa yhä uusiin lukukokemuksiin.

Tarpeettoman ihmisen päiväkirjassa elämäänsä pettynyt mies kertaa kulunutta ennen kuolemaansa kirjallisesti. Hän kuitenkin takertuu yhteen tapaukseen; epäonniseen rakkauteen, jossa hän möhlii moninaisesti.

Ironinen ote hersyttää suupieliä, samalla se on surumielisen traaginen muistutus elämän ohitsemenevyydestä ja suhteellistamisesta. Vivahteena on rujo suoruus ja antiromanttisen romanttiset käänteet, jotka repivät rakkaudelta sen ihanuuden illuusion. Mehevää.

Arto Salminen: Ei-kuori

Arto Salminen: Ei-kuori. WSOY 2003. 150 s.

Arto Salmisen kuolema oli aikoinaan shokki. Tuntui uskomattomalta, että läpimurtonsa kynnyksellä oleva kyvykäs kirjailija menehtyi sairauskohtaukseen yllättäen vain 46-vuotiaana. Olin povannut hänelle kansainvälistä menestystä, ura kuitenkin katkesi köpelösti nousukiitoon aivan kuin kävi linnuparalle, joka joutui metsästäjän haulisateeseen kesken kiivaimman sorsastuksen.

Olenkin säästellyt Salmisen kirjoja, jotta hyvää kestäisi pidempään. Uusia kun ei ole enää manan mailta luvassa. Ei-kuori on ollut kauan tyrkyllä, mutta pihinä olen pistänyt syrjään. Olen taas jatkanut Proustin suurromaanin samoamista, joten hengähdystaukojen väliin ei kelpaa kuka tahansa. Arto Salmisen Ei-kuori soveltui siis tähän hätään tilkkeeksi kuin tehtynä.

Ei-kuori on raadollinen, tyly teos. Antisankareiden maailma on kylmä, laskelmoiva. Elämä on kovaa kilpailua, ahneet ja röyhkeät syövät ensin. Ei-kuoressa keskiössä on taksikuski ja hänen perheensä. Urkki Kyrenius on peräkammarin poika, joka on jotenkin onnistunut saattamaan naisen turpeaksi ja eronnut. Tämmöisiä tapauksia Suomessa on, joten aivan tuulesta temmattuja tarinoita Arto Salminen ei kerro. Lukijaa ärsytetään Urkki Kyreniuksen teoilla, jotka saavat kaulavaltimot pullistelemaan kiukusta. Äiti eikä velikään ole sieltä mierolta tieltä, eikä asiakkaat.

Surullinen tarina saa tragiromanttisen lopun. Salmisen kieli on verbeillä tehostettua, ytimekästä sanailua, joka maalaa jyrkin sävyin melodramaattisia maisemia. Seksuaalisuus sävyttää teosta tuntuvasti. Suosittelen!

sunnuntai 19. lokakuuta 2008

Alpo Ruuth: Nousukausi

Alpo Ruuth: Nousukausi. Tammi 1977. 463 s.

Vaaleihin on viikko aikaa, taloustilanne tasapainoilee. Alpo Ruuthin romaani Nousukausi ei voisi olla ajankohtaisempi. Muistutus siitä miten vähän ja toisaalta täysin totaalisesti maailma on muuttunut kolmessakymmenessä vuodessa.

Nousukausi lienee Alpo Ruuthin maineikkain tekele, joka riipaisee ajankuvaa ummehtuneesta Kekkoslovakiasta. Sosiaalinen inhorealismi liioittelee ja synkistelee, ihmiset kulkevat omissa urissaan ymmärtämättä toisiaan. Ahdistus purkautuu väkivaltana, masennuksena ja alkoholismina. Taustalla sykkii poliittisten piirien ja talouselämän eliittien toinen todellisuus, joka on vieraantunut työväestön tuntemuksista, mutta vaikuttaa työläisyksilöiden kohtaloihin kovasti.

Pääroolissa teoksessa on hivenen hämäräksi jäävän ammattiliiton lehden kommunistitoimittaja, jolta menee parisuhde pois päiviltä, uusi jumalatar näyttäytyy siivoojan hahmossa, mutta senkin suhteen toverimme tyrii. Poliittiset kiemurat sävyttävät teosta etenkin kommunistien sisäisillä kahinoilla. Neuvostouskovaiset murjovat toisinajattelijoita. Ruuth on kriittinen kaikkiin suuntiin.

Toimittajaparka tuodaan politiikan rautapumpulista tietämättömän, passivoituvan työväestön, joka ei käsitä kiistoista eikä ole niistä kiinnostunut, arkeen. Hiipuva, ukkoutuva työväenliike on rapautumassa keskiluokkaistumiseen, vaikka vasemmisto on vouhkannut kapitalismin kurjistavan työläisiä. Pontta sanojen alla ei oikein ole, uskottavuus karisee ay-pamppujen veljeillessä työnantajien kanssa. Osalla menee kurjasti, osalla hyvin. Nousukausi on päättymässä, taantuma uhkaa.

Ruuth ankkuroi kirjaa historiallisiin mullistuksiin, kuten Chilen oikeiston sotilasvallankaappaukseen. Sinänsä kirjassa ei satu mitään järisyttävää. Sen suola on kyvyssä kiteyttää elämänsuola runsaalle neljällesadalle sivulle. Ruuth ehtii pohtia elämistä kymmenistä kuvakulmista, antaa rosoisuutta, joka välillä arkisuudessaan puuduttaa, mutta on tärkeä osa elämisen olemusta. Rakkaudella ja seksuaalisuudella on sijansa ajanvirrassa. Teos huipentuu Suuren Johtajan ilmoitukseen kansallisen hätätilan hallituksesta. Repeytyvää kansakuntaa niitataan väkisin yhteen.

Ruuthin kirja herättää runsaasti ajatuksia. Ei vähiten sen ajankohtaisuuden takia. Kirjassakin eletään vaaliaikaa ja taloustilanne on kääntymässä kaoottiseksi.

Äänestääkin kai pitäisi, vaikka monen muun kansalaisen tavoin se tuntuu merkityksettömältä. Sitähän se ei ole. Sirpaloituneessa, viihteellistyneessä todellisuudessa on meille tiedotusvälineistä tyrkytettävän "tiedon" perusteella hankala hahmottaa yhteyksiä, joista monet kytkeytyvät toisiinsa kunnanvaltuustoissa. Niissä määritellään millaisessa kunnassa tai kaupungissa asumme. Niissä tehdään meidän arkea koskevat päätökset, jotka voivat olla joskus ratkaisevia sille millaisen suunnan kohtalomme saa. Aina siitä millaiset eväät saamme elämälle siihen miten menehdymme.

Tätä seikkaa ei moni tiedosta. Ei ole aivan sama kuka kunnanvaltuustossa istuu. Toki tomppeleita ja pyrkyreitä on aina riittämiin. Kaikissa puolueissa. Ympäripyöreät puolueiden iskulauseet kolisevat ontouttaan. Valinta on vaikea. On meidän kaikkien etu, että pätevimmät pääsevät päättämään. On niitä fiksujakin. Useimmissa puolueissa.

Tähän asti olen viimeiset vuosikymmenet kamppaillut aktiivisesti politiikassa ja ollut mukana vaalikampanjoissa. Tuntuukin hivenen erikoiselta olla sivussa. Suomesta muutin sosialistina, Ruotsissa hurahdin liberaaliin oikeistoon. Suomen poliittisella kentällä on paluumuuton jälkeen orpo olo. Mikään puolue ei tunnu kolahtavan kunnolla kohdalle. Oma yhteiskunnallinen osallistuminen rajoittuukin tällä kertaa äänestämisen lisäksi vaalilautakunnassa toimimiseen kokoomuksen riveissä.

Omaa ehdokasta tai puoluetta en vielä ole päättänyt. Vaalikoneista tulee kirjavia kärkiä. Kymmenikössä on niin kokoomusta, vihreitä, ruotsalaisia kuin sosiaalidemokraattejakin. Vain keskusta uupuu. Jostain kumman syystä. Gallupeissa suosiota saaneet perussuomalaiset sen sijaan laahaavat kaikkein kauimpana. Samoin muut äärioikeistolaiset ja äärivasemmistolaiset hihhulit. Joten siltä osin on selvää, ettei ainakaan meikäläisen äänillä sillä rintamalla porskuteta eteenpäin. Sillä äänestämättä jättäminen hyödyttää ainoastaan eliittejä ja ääriliikkeitä. Eikä niiden yksinvallasta ole koskaan hyvää seurannut kuin harvoille...

Yksilöllisyyden, demokratian ja kapitalistisen markkinatalouden puolesta pitää ja täytyy tapella - jatkuvasti. Markkinavoimat olemme Me. Ne, jotka vaativat markkinavoimia kuriin, haluavat rajoittaa sinun toimintavapauttasi. Muun muassa Pohjois-Koreassa ja Kuubassa markkinavoimat ovat kurissa. Eikä siellä ole kuin muutamilla kivaa.

On selvää, ettei sosialistinen tai nationalistinen protektionismi taikka feodalismi ja uskonnollinen fatalismi onnistu onnellistamaan useimpia. Individualistinen, yksilöiden omaan harkintavaltaan ja vapauteen perustuva talous- ja poliittinen järjestelmä on kaikista inhimillisin systeemi, joka kykenee suuntaamaan yhteiskunnassa olevat resurssit parhaiten. Kollektivistit eivät usko eivätkä luota ihmiseen. Yksilöitä pidetään ahneina imbesilleinä. Siksi ihmiset täytyisi alistaa kaikilla elämänalueilla aina seksuaalisuudesta asumiseen ja kulutuskäyttäytymiseen.

Minä haluan tyhmälistöstä huolimatta luottaa lajitovereihini, että heistä useimmat tietävät itse mitä heille on parasta ja tarpeellista elämässä. Liika moralisointi on turmiollista. Yhteiskunta tulisi järjestää sellaiseksi, joka loisi yksilöille mahdollisuuksia luovia nousujohteisesti elämässään. Vapaaehtoisesti.

Sosiaaliliberaalina toivoisin kaikille mahdollisuuksia koulutukseen kykyjensä mukaan, työllistymistä, elintarvikkeita halujen ja tarpeiden mukaan, sananvapautta ja vireää sekä monipuolista taloudellista toimeliaisuutta ja kansalaisjärjestöissä vaikuttamista. Syntyperän ja seksuaalisen suuntautumisen ei pitäisi olla tukkeena missään (paitsi pedofilian), rangaistuksen kärsineille tulisi antaa uusi mahdollisuus yhteiskuntaan kiinnittymiseen syrjinnän sijaan, kirjastolaitoksen tulisi tarjota kontaktipintoja tietoon ja viihteeseen, joka katalysaattorina vilkastuttaisi yksilöiden välistä älyllistä kanssakäymistä ja kannustaisi luovaan, rajoja rikkovaan innovointiin. Työnteon ja opiskelun tulisi kannattaa, verot vähäisiksi ja verovarat käytettäisiin vain tarpeellisiin kohteisiin.

Verotusta voisi muutenkin tuoda tähän päivään. Ainakin osan maksetuista veroista pitäisi voida korvamerkitä, veroja pitäisi voida maksaa suunnitelmallisesti pidemmällä aikavälillä. Esimerkiksi niin, että tänä vuonna maksaisi ennakkoa niin paljon, että vaikka viiden vuoden kuluttua, kun on asuntoa ostamassa, niin voisi olla maksamatta veroja laisinkaan. Toki tällainen on osin käytössä jo nyt erilaisin tuki-, vähennys- ja verojärjestelyin, mutta sitä saisi korottaa parin vuoden sykliä korkeammalle päätään, jolloin järkevästi taloutensa suunnitteleville jäisi enemmän marginaaleja elämään. Vaikka esimerkiksi vastavalmistunut pariskunta ennen esikoistaan voisi pulittaa etukäteen verojaan, jolloin lasten syntyessä voisi maksaa veroja vähemmän ja saada enemmän käyttövaraa yllättäviin menoihin.

Myös väkivalta on Suomessa suuri ongelma. Ketään ei saisi murhata tai mukiloida. Siksi aseiden hallussapitoa saisi rajoittaa. Kaikilla yksilöillä on oikeus elämään ja elämiseen ilman uhkaa. Ongelmavyyhti on kuin umpisolmussa; siihen liittyy niin alkoholismia kuin mielenterveydellisiä häiriöitä, mutta miksi suuressa osassa muuta maailmaa on rauhallisempaa? Ei se ole pelkästään kulttuurista kiinni ja kulttuuria voidaan muuttaa yhteisöllisemmäksi, jossa yksilöt kokevat olevansa aidosti osa yhteiskuntaa ja tärkeitä ja arvostettuja sellaisina kuin he ovat. Tulivat he sitten mistä maanosasta tahansa, oli heillä millaisia mielipiteitä hyvänsä.

Ihminen on särmikäs kokonaisuus. Yksilöstä näemme vain pienen siivun. Meissä kaikissa on uskomattomia voimavaroja ja taitoja, jos niiden annetaan kukoistaa eikä niitä tukahduteta järjestelmän voimin. Kun yksilö voi hyvin, voi yhteisökin hyvin.

perjantai 10. lokakuuta 2008

Kari Hakli: Helsinki 1967-1977

Kari Hakli: Helsinki 1967-1977. Helsingin kaupunginmuseo 2008. 237 s.

Kari Haklin kuvia tuijottaessa loksahtaa suu auki. Köyhä ja karu Helsinki näyttäytyy rujona itäeurooppalaisena kaupunkina. Kuvat voisivat olla itärajan takaa, mutta ne ovat Suomesta. Vuosilta 1967-1977.

Mustavalkoiset kuvasarjat seuraavat Meri-Hakan betonibunkkereiden pystytystä, ne päästävät kaupunkilaisten koteihin, joissa huomio kiinnittyy seiniä peittäviin ryijyihin. Rapistuneissa yleisissä saunoissa on aistittavissa ripaus romantiikkaa, aistii slaavilaisuuden. Kuvat kammottavista kylpyhuoneista ja wc-tiloista saavat huokaisemaan helpotuksesta kuinka onneksi elintaso on kohonnut - eikä siitä ole silti kauan.

Kari Haklin on tallentunut kulttuuriskandaaleita. Helsingin keskustasta purettiin tuona aikana useita historiallisesti arvokkaita kiinteistöjä ja muuten upeita rakennuksia, jotka korvattiin persoonattomilla rumiluksilla. Pasilaa murjottiin ankarasti. Puiset työläistalot murskattiin kolkkojen betoniaavikoiden alle.

Harvoin kuvakirjaa selaillessa keskittyy näin intensiivisesti. Tämän kohdalla kulunut fraasi on oikeassa: yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Huh.

Eva Packalén: Herttoniemi

Eva Packalén: Herttoniemi. Kylä. Kartano. Kaupunginosa. Helsingin kaupunginmuseo 2008. 184 s.

Herttoniemi Itä-Helsingissä on Helsingin lähiöiden vanhinta kerrostumaa. Etenkin toisen maailmansodan jälkeen kaupungistuminen on ollut ripeää. Kartanoiden kulttuurihistorialliset tilukset ovat kasvaneet kivikortteleiksi, työpaikkakeskittymät satamasta jyrätty rantapromenadeiksi. Öljysäiliöistä on jäljellä muistojen lisäksi yhden seinän rippeet. Itäväylä on turvonnut, metro sykkii suonena puhkoen pysäkkejä kahdesti alueelle.

Tuhannet elämäntarinat ovat ristenneet Herttoniemessä. Aikoinaan seudulla samoilivat pohjoisesta pyrkineet, Vantaa-jokea lasketelleet hämäläiset ja Sipoosta/Porvoosta lähestyneet ruotsalaiset maahanmuuttajat. Virolaisetkin pitivät sitä erämaanaan. Myöhempien aikojen julkimoista muun muassa F.E. Sillanpää asusteli ison osan elämästään Herttoniemessä. Enkä minäkään ole voinut välttää Herttoniemeä; kävin lukioni siellä.

Helsingin kaupunginmuseo on julkaissut osana tutkimussarjaansa tästä itähelsinkiläisestä lähiöstä kirjan, joka liikkuu syvällisemmän historiallisen faktan lisäksi kevyemmillä vesillä. Teosta kun elävöittää runsas kuvitus jota jo pelkästään tutkailemalla saa tuhlattua tunteja. Maisemat ovat muuttuneet rajusti, mutta myös osin säilyneet uuden puristuksessa.

Juurevuutensa ansiosta moni-ilmeinen kirja sopii lukemiseksi useimmille. Uusille herttoniemeläisille se on avain rikkaaseen ja värikkääseen menneeseen, joiden kulisseissa kuljemme uutta lapioiden. Talous- ja sosiaalihistorioitsijoille teos toimii laajemmassa kehyksessä palasena pääkaupunkiseudun rakennemuutoksesta ja kaupunkiasutuksen paisumisesta yhä laajemmalle. Kulttuurihistorioitsija innostunee kiinnostavista kohteista, jotka pursuavat merkityssisältöjä suomalaisuuteen, paikoista jotka ovat olleet innoittamassa kulttuuriaarteisiin.

Teos etenee jouhevasti esihistoriallisilta ajoilta tähän todellisuuteen. Mainio ja mielenkiintoinen pläjäys.

tiistai 30. syyskuuta 2008

Ivan Tykki: Ripaskaa!

Ivan Tykki: Ripaskaa! Books on demand GmbH (omakustanne) 2008. 296 s.

Kirjastossa käydessä kohtaa kätevästi kirjoja, joista ei varmasti koskaan muuten kuulisi. Omakustanteet ovat lukemisena riski, mutta monesti kaupallisten kustantajien hiottuja hittejä värikkäämpiä ja rosoisempia.

Ivan Tykki on tuttavuus, joka hätkäyttää omakustanteellaan. Tämä kirjoittamista harrastava nuorukainen kyllä vetää vertoja monille ammattimaisille kynänisteille. Toimivan tarinan puutteena on huonosti soveltuva aikamuoto, korvaan töksähtelevät kimmottomat fraasit ja juonen hiomattomuus, joka kostautuu päähenkilöiden löysyytenä, jota olisi voinut vahvistaa ärhäkkäällä itsekritiikillä ja kirjoittamalla teoksen vielä kerran uudelleen. Dialogi kuitenkin luonnistuu - seikka johon moni etevämpikin kompuroi. Kaupallisen lafkan kustannustoimittaja olisi voinut tehostaa teoksen yhdeksi myyntihitiksi pienellä jalostuksella.

Teoksen miljöönä on suomalais-venäläinen koulu Helsingissä ja tapahtumat nivoutuvat rouva Gorbatsovan vierailuun sekä sen yhteydessä ja liepeille sattuneisiin kummallisuuksiin. Hieman hämmästystä herättää Tykin tapa siirtää 1990-luvun puolivälin ja 2000-luvun alkuvuosien kielenkäyttöä ja yhteiskunnallisia ilmiöitä 1980-luvun loppuun, ne särähtävät, mutta kirjailijoilla on vapautensa muokata omia rinnakkaismaailmoja. Mukana on myös joitakin täysin tarpeettomia sivujuonia, kuten koulunsa pommitusta yrittävä aktivistinuori. Silti dekkariin on saatu äksöniä, joka kantaa loppusivuille enkä yhtään ihmetellyt nähdessäni eilen kirjakaupan hyllyssä pari kappaletta tätä teosta. Helmi.

Kirjaansa Ivan Tykki ei oikein osaa lopettaa. Loppu lässähtää puisevaksi selittelyksi, myös sisällä on rakkoina faktakivikkoja, jotka on imaistu lähdekirjoista liian suoraan ilman sulattelua. Olen vakuuttunut, että Ivan Tykistä on kypsymässä kelpo kirjailija, joka ponnahtaa pinnalle melkoiselle myllytyksellä joskus vielä. Tästä teoksesta voi kasvaa hänen uransa alkuvaiheen hämäristä pilkottava kulttikirja. Eihän sitä koskaan tiedä.

sunnuntai 28. syyskuuta 2008

Outi Parikka: Äiti-Venäjän aapinen

Outi Parikka: Äiti-Venäjän aapinen. Atena 2008. 413 s.

Suhde Venäjään ja venäläisyyteen on Suomelle ja suomalaisille kompleksinen. Läheisyydestään huolimatta sekä kulttuuriset että fyysiset erot ovat mittavat. Venäjä on valtava monikultuurinen maa, jolla on suunnattomat luonnonvarat ja kehnosti organisoitu talous- ja poliittinen järjestelmä resurssien täysimittaiseksi hyödyntämiseksi. Suomi puolestaan on eurooppalaisesti isosta maa-alastaan huolimatta Venäjään verrattuna piskuinen pläntti, jolla asuu vähempi väkeä kuin Pietarissa. Suomi on taloudellisesti ja poliittisesti suhteellisen hyvin organisoitu maa, jossa on melkoisen vakaat olot taloudelliseen ja yhteiskunnalliseen toimeliaisuuteen. Toki Suomea riivaa väkivalta, joka murentaa yhteiskunnan perustuksia, mutta väkivaltaiset kuolemat ovat Venäjällä yleisempiä. Länsi-Eurooppaan verrattuna Suomi on tietysti varsinainen teurastamo, jossa ihmishenki on halpa.

Outi Parikan kirja Äiti-Venäjän aapinen on tukeva pyrkimys perehdyttää lukijaa rajantakaiseen tapaan elää ja kokea todellisuus. Aakkosjärjestyksessä Parikka pilkkoo venäläisyyttä valintojensa mukaan ymmärrettävämmäksi. Venäjän kieli on fyysisesti mahtavaa maata sitova voima, joten venäjän kielen aakkosten mukaisesti edetään.

Teos kutoo Outi Parikan omia elämyksiä isompiin kokonaisuuksiin, hän hakee viitteitä tutkimuskirjallisuudesta ja peilaa taiteisiin. Lopuksi on lähdelista, joka ehdottaa runsaasti etenkin tieteellistä lisälukemista Venäjästä ja venäläisyydestä kiinnostuneille.

Keskeisimpiä kulttuurieroja Parikka käsittelee perusteellisesti. Esimerkiksi totuus on venäläisille suhteellista, mieluummin lasketellaan luikuria kuin sanotaan suoraan yhtään mitään. Siksi tiedotusvälineistä voi esimerkiksi bongailla mitä ihmeellisimpiä fantasioita, joita pokkana uutisoidaan. Kulttuuri on muovannut venäläiset tulkitsemaan rivien väleistä, joten jonkin verran kyetään mediakritiikkiin. Osoituksena median mahdista on kuitenkin täysin tuntemattoman Putinin pääsy valtakunnan ykköspaikalle salamana.

Parikan ote on humoristinen, venäläisesti hän hauskuttaa faktaa anekdooteilla.

Tähänkin teokseen tulen varmasti palaamaan vielä monesti. Venäläisyys on omassa elämässä isossa osassa nykyisin. Töissä venäläiset muodostavat asiakaskunnasta merkittävän osan, lisäksi luuhaan Venäjän tiede- ja kulttuurikeskuksessa opettelemassa paremmin venäjää. Kenties vielä jokin kaunis päivä asun jossakin venäläisessä kaupungissa... eihän sitä koskaan tiedä. Elämä - kuten Venäjäkin - on arvaamaton ja täynnä erilaisia mahdollisuuksia, joiden toteutuminen tosin tietysti tyssää toisinaan kuin seinään.

sunnuntai 21. syyskuuta 2008

Kadonnutta aikaa etsimässä (1): Combray

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä. Swannin tie. Combray. Otava 1984. 245 s.

Ehätti syksy tulla pimeine hallaöineen ennen kuin kesäprojektini pääsi Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanijärkäleen ykkösosan kimppuun. Satunnaisotannallahan olen kahlannut jo puolet osasista lävitse, ja harmitellut etten aloittanut romaania alusta, vaan säntäsin ilman logiikkaa kirjallisuuden kivijalkaa tutkiskelemaan.

Ykkösosa Swannin tie. Combray koostuu kieleltään komeista, juovuttavista lauserykelmistä, jotka sisällöltään jäävät vailla selkeää suuntaa oleviksi. Kertoja hahmottelee lapsuuttaan, vihjailee tulevasta jättämällä lukijalle hämäriä aavistuksia sekä pysähtelee autistisesti ihmettelemään luontoa uhraten näennäisesti juonen kannalta merkityksettömille seikoille runsaasti huomiota. Niihin mehustuu kuitenkin herkullisia merkityssisältöjä, joiden symboliikka avautuu romaanin muissa osissa vähitellen.

Alku ei ole mitenkään vakuuttava, joten kustantajien nihkeyden voi ymmärtää. Ykkösosan liitteeksi kun on laitettu lista Proustin elämän tärkeistä vuosiluvuista ja siitä ilmenee, ettei tämä romaani herättänyt aluksi innostusta ollenkaan. Lopulta yksi taipui julkaisemaan paisuvaa romaania Proustin omakustanteena. Ehkäpä tällä on jotakin lohdutusta meille monille kustantajien kynnykseen kompastuneille. Ei ne mullistavatkaan merkkiteokset läpi menneet...

Ykkösosasta on vaikea erottaa sävyjä, jotka leimaavat jyrkästi romaanin muita osia. Ykkönen on melkoisen haalea pohdinta ihmisyydestä ja hapuileva johdanto teoksen miljööseen ja sosiaaliseen ekologiaan, josta uupuvat vielä teosta terästävät särmät. Kaikesta kritiikistä huolimatta mykistävää kaunokirjallisuutta, jonka parissa tulen vielä varmasti elämäni aikana viettämään paljon aikaani.

tiistai 16. syyskuuta 2008

Eyvind Johnson: Rantojen tyrskyt

Eyvind Johnson: Rantojen tyrskyt. Tammi 1976. 417 s.

Nobelisti Eyvind Johnsonin Rantojen tyrskyt alkaa sekavasti, töksähdellen, jotenkin teennäisen makuisesti. Muistan aloittaneeni teoksen useasti. Nyt jaksoin lukea loppuun.

Romaani sijoittuu antiikin Kreikkaan ja kutoutuu klassisiin mytologioihin. Ajaksi täsmentyy Troijan sodan jälkeinen aika ja tapahtumien tihentymäksi Odysseuksen kotiinpaluu. Kuin teokseen takertuneena möhkäleenä tarinoidaan kriittisenä referaattina tämän ihmeelliset seikkailut, joille haetaan mielessä uskottavaa kasvualustaa, mutta julki tuodaan muunneltu totuus. Tämä saostuma tehostaa tekstin kiintoisaksi, samalla teos terästyy ja jännitys rätisee ilmassa polkujen risteytyessä. Eyvind Johnson yhdistelee skandinaavista kertomusperinnettä kreikkalaiseen kiehtovasti. Ote lipsahtaa lopussa muistumaksi viikinkisaagoista, joissa Thor hakkaa pisteeksi vasarallaan hengiltä kaikki. Rantojen tyrskyissä Odysseus murhaa vaimostaan kilvoittelevat kosijat verisesti...

Mietin pitkään miten heppoisin perustein nobeleja jaellaan joskus kirjallisuudessa. Vasta kun on lukenut koko teoksen, se tukevoituu kyllä painavaksi mietelmäksi ihmisyydestä, jota ei kannata jättää väliin, jos kohdalle osuu. Erikseen sitä tuskin tarvitsee haeskella. Niin hyvä se ei sentään ole.

sunnuntai 7. syyskuuta 2008

G. Mannerheim: Suomen marsalkan muistelmat

G. Mannerheim: Suomen marsalkan muistelmat (G. Mannerheimin Muistelmien I-II kansanpainos). Otava 1954. 387 s.

Enpä ole ehtinyt päivittelemään blogia. Kun kuuluu koulutettuun (maahanmuuttaja)proletariaattiin Suomen pääkaupunkiseudulla, joutuu raatamaan koulutustaan vastaamattomissa tehtävissä kahdessa työssä. Joten arkisin olen töissä varastolla, viikonloppuisin pohjoismaiden suurimmassa tavaratalossa. Onneksi sunnuntai-aukiolot lakkasivat, joten työviikko väheni seitsemästä kuuteen, tosin lauantaivuoro venyi seitsemästä ja puolesta kymmeneen tuntiin. Joten lukemiselle ja kirjoittamiselle jääpi vähempi hetkiä, mutta kirjailijuuden kannalta on antoisaa ammentaa kokemuksia ihmisistä ja ihmisyhteisöistä, joten en valita kohtaloani - ainakaan vielä.

Edellisen postauksen jälkeen olen syventynyt muun muassa Raamattuun, joka oli tarkoitus tunkea yhteen putkeen alusta loppuun. Tähän asti olen lähinnä selaillut keskeisimpiä kohtia satunnaisesti ilman järjestystä, joten oli aikakin tarttua tähän turmiolliseen teokseen, joka on riivannut yksilöitä ja kansoja hirveyksiin toisiaan ja itseään kohtaan. Hyvä aie jäi taas kerran kesken; jaksoin opusta toiseen Samuelin kirjaan. Vastenmielinen väkivallan ja kansanmurhien ylistys, sairaalloinen seksuaalisuus ja sukurutsa, häiriintynyt, keskenkasvuinen Herra ja suvaitsemattomuus saivat heittämään pyhän paatoksen lattialle. Töissä taas olen lueskellut suuria työkaverin Koraanista. Sama meno jatkuu siinäkin, kenties hivenen astetta sekavammin. On surullista, että näiden teosten ote on ollut kansakuntien kohtaloihin ja ihmisyksilöiden elämään niinkin järjettömän suuri.

En tiedä mikä oli varsinaisena vaikuttimena siis, kun valitsin näiden uskovaisten totuuksien jälkeen iltalukemiseksi Suomen marsalkan muistelmat, Mannerheimin muistelmien lyhennetyn kansanpainoksen. Mannerheim on suomalaisuudessa saavuttanut mytologisen maineen, joka moniulotteisuudessaan elää historiallisesta hahmostaan irtaantunutta elämää. Kuten Jarkko Tontti rykäisyssään arvelee, voi miestä verrata Jugoslavian hajoamissotien sotarikollisiin. Mutta vain osittain. Mannerheim vastusti sisällissodan jälkeisiä keskitysleirejä ja erosi ja pakeni maasta ennen suuria lahtauksia. Hän halusi vain punaiset murhamiehet tuomiolle ja muut kansakunnan yhtenäisyyden vaatiman sovituksen takia vapaaksi. Pienellä väkimäärällä ei ole varaa olla verisesti riidoissa. Monikulturisti Mannerheimin päätyminen kiihkoisänmaallisten suomalaispiirien ykkösidoliksi on sinänsä absurdi ilmiö, jota ei voi täysin järjellä selittää. Kansat ovat abstrakteja olotiloja, jotka joustavat ja käpertyvät mielialojen mukaan, ja voivat olla toiminnassaan yhtäaikaa suvaitsevaisia ja suvaitsemattomia, ristiriitaisia.

Mannerheimin elämä voidaan jakaa useaan kiintoisaan osaan, jotka ovat täysin toisistaan poikkeavia, mutta silti nivoutuneet selkeästi yhteen. Pelkkä päähänpisto pisti keskinkertaisen nuorukaisen Pietariin. Joskus pienillä päätöksillä voi olla kauaskantoisia seuraamuksia. Suomea on varmasti auttanut Mannerheimin syvällinen tuntemus venäläisyydestä. Mannerheimin onnistui luoda huikea ura tsaarin armeijassa. Kenties jännittävin tehtävä oli tiedustelureissu kauas itään, aina Kiinaan asti. Siitä on säilytetty muistelmien kansanpainokseen valitettavasti vain vähäinen typistetty pätkä.

Ensimmäiseen maailmansotaan Mannerheim osallistui Venäjän armeijan johdossa, mutta komea ura loppui upseerin kannalta melkoisen nolosti kapinoivan valtakunnan hyökkäysvoimien luhistuessa pois alta. Mannerheim keplotteli itsensä Pietariin, jossa hallinto natisi ja lopulta repeytyi vallankumouksen hyökyessä rajusti. Onnekkaiden yhteensattumien ansiosta mies pääsi pakenemaan itsenäistyneeseen Suomeen, joka sekin oli sisäisesti hajalla. Nuoren valtakunnan puolustusvoimien päälliköksi joutunut Mannerheim aloitti Pohjanmaalla sotatoimet samanaikaisesti kuin Helsingissä julistettiin kapina. Heikosti aseistautunut ja koulutettu miesjoukko riisui venäläisiä varuskuntia aseista ja sai siten kalustoa. Ilmeisesti Mannerheimin kokemusten ansiosta valkoiset kykenivät organisoitumaan punaisia paremmin ja kiivaiden taisteluiden myötä - osin saksalaisten avustuksella - Mannerheimin joukkojen onnistui lyödä kapinoiva kansa kumoon.

Mannerheim on osin oikeassa, että kyseessä oli vapaussota. Hänen joukkojensa toimet kohdistuivat alkuvaiheessa venäläiseen sotaväkeen, joka pääosin antautui ja luovutti aseensa ilman rajumpaa vastarintaa. Venäläiset eivät kuitenkaan kovinkaan järjestäytyneesti osallistuneet taistelutoimiin - heidän sotimisiaan ei johdettu Venäjältä. On totta, että punaisten puolella taisteli useita venäläisiä yksikköjä, mutta valkoisten avuksi riensi tuhansia ulkomaalaisia vapaaehtoisia ja Saksan armeija nousi maihin osana strategiaa ahdistaa yhteiskunnallisesti kiehuvaa Venäjää, jonka häviö oli hiuskarvan varassa. Suomen sisällisotaa ei siten voida tarkastella erillistapauksena, vaan se on rypäs, joka mehustui monista konflikteista. Yhdestä näkökulmasta se oli osa Venäjän sisällissotaa, yksi sen rintamista, joka päättyi bolsevikkien tappioon. Yhtäältä se oli yksi ensimmäisen maailmansodan suurvaltasodan polttopisteistä. Toisaalta sisäisten jännitteiden purkautuma heikentyneissä taloudellisisssa oloissa ja muuttuneissa poliittisissa olosuhteissa.

Kuten Mannerheim toteaa, on menneet vääryydet unohdettava ja mentävä eteenpäin. Vain tulevaisuudesta on tapeltava. Ikävyydet on voitava sovittaa ja kaunaisuus kyettävä tukahduttamaan. Kaikkien on koettava yhteiskunta puolustamisen arvoiseksi ja saatava osallistua sekä hyvinvoinnin tuottamiseen että nauttimiseen. Siihen päästään vain vakailla oloilla, koulutuksella ja demokraattisten instituutioiden vankistamisella.

Mannerheim myöntää olleensa monarkisti, mutta oli lopulta tyytyväinen kuningashankkeiden kariuduttua. Kun Saksa surkastui sotilaallisesti ja hävisi sodan, ei saatu saksalaista kuningasta Suomeen. Samalla upposivat hankkeet Suomen liittämiseksi Saksan vasalliksi. Epäsuosioon joutunut saksalaisvastainen Mannerheim sai palata historian peräsimeen ja päätyi valtakunnan ylimmäksi, kunnes maalle saatiin valituksi vaaleilla presidentti.

Mannerheimin elämässä seurasi hiljaisempi hetki. 1920-luku ja 1930-luvun alku vierähtivät siviilissä. Hän matkusteli, vietti vapaaherran elämää ja oli perustamassa ja organisoimassa kansalaisjärjestöjä - kuten Suomen Punaista Ristiä.

1930-luvulla hän palasi puolustuspolitiikan ytimeen ja luotsasi Suomen turvallisuuspolitiikkaa. Suomessa ei kuitenkaan ymmärretty tulehtunutta ilmapiiriä, joka Euroopassa vallitsi. Kaksi brutaalia diktatuuria, Neuvostoliitto ja Saksa, valmistautuivat yhdessä maailmanpaloon. Ne jakoivat maanosaa etupiireiksi ja varustelivat yhteistyössä. Suomen puolustusvoimien rakennustyöt olivat pahasti kesken. Heiveröisille joukoille ei ollut riittävästi varustusta. Mannerheim pelkäsi aiheellisesti Suomen syötävän alkupalana. Sellaisenaan joukot eivät olisi kyenneet vastarintaan maahantunkeutujaa vastaan.

Mannerheimin suunnitelmat otettiin laimeasti vastaan ja ne pääosin torpattiin. Vasta 1938 puolustusbudjettiin alkoi liietä rahaa. Mutta ei silloinkaan riittävästi. Maita pilkottiin jo. Mutta harva uskoi Neuvostoliiton sotavoimien ryntäävän rauhalliseen Suomeen. 1939 tilanne kiristyi myös Suomen osalta. Neuvostoliitto teki tunkeilevia tiedusteluja. Rahahanat alkoivat aueta, mutta myös muualla valmistauduttiin eikä aseiden ostelu ollut helppoa.

Tilanne kärjistyi kulisseissa ja Suomi kutsui väkeä ylimääräisiin kertausharjoituksiin. Puolustuslinjoja louhittiin kiireisesti. Vaatimukset kävivät röyhkeimmiksi. Mannerheim olisi ollut valmis luopumaan Suomenlahden saarista ja osasta Karjalan kannasta ajan ostamiseksi. Jo puoli vuotta viivytystä olisi saanut ihmeitä aikaan. Loppusyksystä 1939 sota sitten puhkesi. Länsivallat lupasivat tukea, mutta Ruotsi kieltäytyi kauttakulusta. Suomi sai sotia yksin. Neuvostoliiton liittolainen Saksa ei suostunut myymään aseita. Ruotsi onneksi avusti aseilla.

Vastoin kaikkien odotuksia suomalaiset pystyivät pysäyttämään venäläiset. Vaikka lukumääräisesti ja kalustoltaan suomalaiset olivat altavastaajia, toimivat suomalaiset venäläisiä tehokkaammin ja hyödynsivät paremmin maastoa. Yhdistyneenä purevaan pakkaseen sotivat suomalaiset hyydyttivät sotataidollaan ja tahdollaan mahtavan puna-armeija etenemisen. Stalinin puhdistusten typeryydet kostautuivat kohtalokkaasti. Kummankin oli tyytyminen välirauhaan.

Norjan miehitys muutti tilannetta todella paljon. Suomi oli kuin säkissä. Kaksi vihamielistä suurvaltaa ahdisti kaikista ilmansuunnista. Ajopuuna Suomen oli valittava puolensa. Tie toiseen sotaan oli pohjustettu.

Niinpä kun Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon, joutui Suomikin mukaan sotatoimiin. Tosin vasta parin kolmen viikon päästä sodan alkamisesta, Suomi hyökkäsi ankarasti. Ensin Laatokan pohjoispuolella, sen jälkeen vapautettiin Viipurin suunta. Suomi eteni strategisesti tärkeisiin kohteisiin, ylittäen vanhan valtakunnan rajan. Mannerheim piti huolen, ettei Pietariin hyökätty vaan pysähdyttiin sen porteille. Tämä oli tarpeen, koska ainakin muistelmien mukaan Mannerheim aavisteli sotaonnen kääntyvän ja tulevan poliittisen pelin takia olisi parempi, ettei Suomi olisi uhannut Pietaria. Vanhan valtakunnan rajan ylitys oli perusteltavissa sotilaallisilla näkökohdilla. Eteneminen asemiin, joissa kyettäisiin ottamaan vastaan suurempikin hyökkäys ja sitten perääntymään kuluttaen koko ajan vihollista voitettaisiin selkänojaa rauhanneuvotteluihin.

Nämä suunnitelmat eivät sittemmin täysin toteutuneet. Jostain käsittämättömästä syystä Neuvostoliitto panosti Suomen rintamaan rajusti ja hyökkäsi 1944 eliittijoukoilla kapealla alueella, johon oli keskitetty enemmän tykkejä kuin Stalingradin ratkaisutaisteluihin kilometriä kohti. Musertava ylivoima murskasi puolustuslinjoja ja venäläiset saivat läpimurron, jota he vyöryttivät valtavasti. Kovassa paineessa suomalaiset murtuivat ja joutuivat perääntymään. Neuvostojoukot eivät kuitenkaan edenneet suunnitelmiensa mukaan ja joukot, joiden piti olla matkalla Berliiniin kuluivat toissijaisessa taistelussa Suomea vastaan. Lopulta puna-armeija käsitti tämän itsekin ja rintama vakiintui Vuokseen, tosin Viipuri menetettynä.

Tie rauhaan oli sekin kompuroiva ja vaati kylmähermoista poliittista peliä. Se edellytti myös sotaa entistä aseveljeä vastaan. Mannerheimin oli astuttava jälleen valtakunnan johtoon.

Suomen marsalkan muistelmat on mielenkiintoista luettavaa ja varmasti paikallaan monille fundamentalisteille, joiden mielestä marsalkan muistoa ei sovi tahria millään tavoin. Mannerheim ymmärsi julkisuuden henkilön aiheuttavan toimillaan myös pahaa verta ja häntä esimerkiksi harmitti, ettei päässyt huonontuneen terveytensä takia Kööpenhaminaan, jossa "radikaalit ainekset" olivat ilmoittaneet aihettavansa levottomuuksia, mikäli Mannerheim saapuisi. Konfliktit kuuluvat demokratiaan ja yhteiskuntien tulisi olla mahdollisimman moni-ilmeisiä, mutta sellaisia, jotka kykenevät ratkaisemaan asiat rauhanomaisesti ilman väkivaltakoneistojen tukea.

Itsenäiselle maalle riittävän vahvat puolustusvoimat ja sisäinen yhtenäisyys ovat edellytyksiä puolustautumiselle suurvaltojen imperialistisia valtapyyteitä vastaan. Suomi ei voi luottaa mihinkään ilmansuuntaan kriiseissä. On seistävä omin jaloin. Se on Mannerheimin viesti tuleville sukupolville.

Kirja toimii myös Suomen historian elävöittäjänä yhdestä näkökulmasta, henkilön silmin joka vaikutti valtavasti siihen millaisessa Suomessa me tänään asumme. Kirja rajoittuu valitettavasti pääasiassa julkisiin asioihin, eikä marsalkan henkilökohtaisiin tuntemuksiin ja tunteisiin. Hänen ihmissuhde-elämästään on melkoisen vaatimattomasti. Suunnilleen rivin maininta, että meni Pietarissa asuessaan naimisiin. Myös suuret johtajat ovat inhimillisiä ihmisiä, joten tätä puolta olisi Mannerheim voinut valottaa enemmän itsestään. Tai sitten sulkeutunut kuva syntyy vain kansanpainoksen takia. Ehkä laajemmassa versiossa Mannerheim puuttuu muuhunkin. Täytyy varmaan lukea sekin. Kuhan kerkiää.

sunnuntai 17. elokuuta 2008

Asko Sahlberg: Siunaus

Asko Sahlberg: Siunaus. WSOY 2007. 194 s.

Pimeän ääni oli tainnuttava teos, jota luin kuin huumattuna. Ajattelin tekijän olevan merkillinen mies, joka käyttää kiehtovaa kieltä, joka elollistaa oliot, asiat ja esineet vahvoilla verbeillä, joilla kuvataan ruumiillisia toimintoja. Asko Sahlbergin kieli on kuin jauhettua purukumia, joka lojuu tihentyneessä päivässä huohottavasti huokaillen tarttuen latteassa valossa kuljeskelevan haahuilijan jalkapohjaan ja venyy vastustamattomasti.

Ruotsiin muutettua vuosituhannen alkupuolella kohtasinkin suomalaisen nykykirjallisuuden göteborgilaisen kielikuninkaan eskilstunalaisen tuttavapariskunnan luona kirjailijan yleisötapahtuman jatkoilla.

Rehellisesti sanottuna monenlaista persoonallisuutta on tullut tavattua, mutta Asko Sahlberg vie kyllä omalaatuisuudellaan voiton. Miehestä kerrostuu kuoria, joita vasta paremmin tutustuessa pääsee näkemään. Vaelteleva elämä, lukeneisuus ja maastamuutto ovat muokanneet miehestä vankan yksilöiden itsemääräämisoikeuden puolustajan, joka kiivastuu ihmisistä, jotka kuvittelevat tietävänsä paremmin miten muiden tulisi elää. Entinen siltojen polttelija on ymmärtänyt elämisen olemuksen ja puurtaa nöyryydessä omaa messiaanista tehtäväänsä kirjoittamalla luetusta ja koetusta imemästään mielikuvituksen myllyssä mahtavia maalauksellisia teoksia.

Olen vakuuttunut, että kun meistä muista maalliset murheet ovat jättäneet jo kauan sitten, Askon kirjat kuluvat yhä sukupolvien käsissä muistona ajastamme ylittäen ajan armottomasti leventyvän kuilun keveästi. Hänestä huokuu poikkeusyksilö, jolla on kyky kirjoittaa käsittämättömän kauniisti. Jos pitää spekuloida kirjallisuuden nobeleista, niin hän kyllä kiilaa suomalaisehdokkaista kärkeen jättäen monet muut varjoonsa - mutta sen aika ei ole vielä, sitä suurta sopii varmaan uneksia hänelle noin neljännesvuosisadan päähän. En yllättyisi, jos se silloin hänelle napsahtaisi.

Sittemmin tiet ovat kohdanneet Asko Sahlbergin kanssa useimmiten tukholmalaisissa, göteborgilaisissa tai eskiltunalaisissa baareissa - ja kirjoittajakursseilla. Hän on jaksanut kannustaa ja kritisoida omia kaunokirjallisia pyrintöjäni uutterasti - toivottavasti se touhu tuottaa joskus suurempiakin lukijamassoja liikuttelevia tuloksia, ja jos niin käy, on hänen vaikutuksensa tuotantooni ollut merkittävä, se on myönnettävä. Hän on harvoja ruotsinsuomalaisia, joiden kanssa tunnuin olevan suunnilleen samalla aaltopituudella. Johtuneeko siitä, että ajauduimme Ruotsiin melkein samoihin aikoihin, Asko joitakin vuosia aikaisemmin. En tiedä. Toisten kanssa kun kuilua useimmiten oli vuosikymmeniä, joten se Suomi mistä olimme peräisin oli toisenlainen.

Asko Sahlbergin tuotannon viimeisin jalokivi on Siunaus, joka jatkaa hänen kielellistä kokeiluaan ja vie lukijansa tabuun. Kirja alkaa toimistotyöläisestä, jolla on kiellettyjä haluja. Gustav on eristäytynyt huomaamattomaksi konttorissa, hän haahuilee länsisuomalaiselta vaikuttavassa rannikkokaupungissa tuijottamassa Häntä. Gustav on naimisissa Ellan kanssa, hänellä on ystävänä/naapurina krematorionhoitaja Tanner. Alkoholilla läträtään, filosofisia heittoja sivalletaan ja huumorilla tökitään. Gustavin halu ahdistaa painajaismaisesti. Kuristava halu kietoo pakkomielteisesti. Viittauksilla ilmenee kyseessä olevan pedofilia. Hän ei ole koskaan syyllistynyt muuhun kuin lapsipornon katseluun, halu painostaa häntä Tekoon. Avioliitto on murrosvaiheessa, Ella haluaa omaa aikaa ja matkustaa Islantiin. Gustav lähtee Tunisiaan.

Kirja jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä ollaan suunnilleen tässä hetkessä, omassa ajassamme. Tunisiassa alkuun kuin nykyisyydessä, mutta kuin huomaamatta liu´utaan levottomaan itsenäistymiseen. Aika naamioidaan repliikkeihin. Kolmannessa osassa ollaan kotikaupungissa, josta miehet ovat matkaamassa linnoitustöihin Kannakselle. Aika laukkaa taaksepäin, pian sisällissodan surulliset sauhut täyttävät sivut. Hallittu kokonaisuus ikään kuin pirstoutuu Gustavin mielen järkkyessä ja hänen ajautuessa Tekoon, joka viime hetkillä keskeytyy. Gustav pakenee kaupungista ja surmaa itsensä suuren puun juurella kesken lauseen.

Rakenteellinen ratkaisu on erikoinen, mutta toimii. Aikatasojen sekoitusta voidaan tulkita sekä mielenhäiriöllä että sillä että gustaveja on ollut joukossamme aina kuten muitakin pinttyneitä rooleja ja taipumuksia ihmisyhteisöissä.

Kirjallaan Asko Sahlberg jättää lukijansa vaikean kysymyksen eteen: voiko kaikkia yksilöiden haluja ja taipumuksia suvaita ja ymmärtää? Miten paljon voimme puuttua toisten elämään, josta tunnemme yleensä vain hädin tuskin pieniä välähdyksiä ja osasia? Kaikilla meistä on salaisuutemme ja paheemme - joillakin sellaiset, jotka lähes yksimielisesti tuomitaan kaikissa kulttuureissa. Voiko heitä ylipäätään yrittää ymmärtää? Vai pitäisikö sitä edes tehdä ollenkaan?

lauantai 16. elokuuta 2008

Jorma Palo: Kun vallanpitäjät vilustuvat

Jorma Palo: Kun vallanpitäjät vilustuvat. WSOY 2001. 248 s.

Jos haluaa säilyttää illuusionsa siitä, että meitä johtavat kansakuntien parhaimmistot, kannattaa jättää Jorma Palon Kun vallanpitäjät vilustuvat väliin. Siinä kerrotaan kuinka seniilit sedät ja hullut huru-ukot ovat päättäneet kansakuntien kohtaloista. Tuhoisasti.

Itse satuin syntymään Kekkos-Suomeen. Ja pieni olin vielä silloinkin kun Kekkonen kuoli. Hatarat niistä ajoista kumpuavat muistot kuitenkin kielivät järkytyksestä, jota supersedäksi luullun ukkelin kohtalo ihmisissä herätti. Kekkonen istui vallassa neljännesvuosisadan, osan siitä ajasta tosiasiassa toimintakyvyttömänä. Loppuvuosina lehdissä tarinoitiin saavutuksista, vaikka oikeasti oltiin kuolemankielissä eikä mies mahtanut ymmärtää aina missä mentiin. Esimerkiksi 1976 Kekkosta tapaamaan tulleen Ruotsin ulkoministerin kanssa sattui kiusallinen selkkaus. Kekkonen mollotti mitään sanomatta parikymmentä minuuttia eteensä.

Helsingin yliopiston neurologian emeritiusprofessori Jorma Palo aloittaa setvimisensä Kekkosesta. Sen jälkeen hän laventaa kirjansa laajemmaksi pohdinnaksi miksi vallasta ei osata luopua ajoissa, miksi mielenvikaiset pääsevät kansakuntien kaappien päälle ikävin seurauksin. Hän hakee tukea useilta tieteenalueilta, hyppii filosofiasta historiaan ja syventyy taas psykologiaan ja erityisesti neurologiaan. Väliin poimitaan näin jälkikäteen hauskoja anekdootteja, mutta tekojen kohteeksi joutuneiden kannalta todella kamalia juttuja.

Mao esimerkiksi vietti sairaalloista elämää ja aiheutti huomattavaa haittaa päähänpistoillaan maailman suurimmalle kansalle. Vahingot olivat valtavia. Ei voi kuin hämmentyneenä ihmetellä miten mies, joka saattoi viettää kuukausia sängyssään, joka ei pessyt itseään, joka pesi hampaansa teellä, joka rehenteli puhdistavansa peniksensä ainoastaan nuorten naisten sisällä (joita vanhukselle riitti, jotkut naisista ylpeilivät suurelta johtajalta saamallaan sukupuolitaudilla) yms. sai sellaisen suosion ja ylipäätään pysyi hulluna hallitsijana.

Vainoharhaisista johtajista puhuttaessa Stalin on tietenkin ykkönen. Stalinin käsittämättömistä julmuuksistakin Palo kirjoittaa. Mutta eipä demokraattistenkaan maiden päälliköt ole olleet sieltä fiksuimmasta päästä. Ranskassa oli täysin kajahtanut presidentti hetken 1920-luvun alussa, Jaltan kokoukseen Stalinin kanssa osallistuneet Yhdysvaltain ja Britannian pomot olivat niin heikossa hapessa, että yhden hullun oli helppo selättää kaksi seniiliä setää.

Hitleristäkin kirjassa paljastuu uusia pimeitä puolia. Palon sanoma tuntuu olevan, että johtajatkin ovat inhimillisiä, mutta koska heillä on vaikutusvaltaa enemmän, on heidän mielenhäiriöidensä seuraukset laajemmat ja katastrofaalisemmat kuin muun väestön toilailut. Toki valtaanhaluavien joukossa on kahjoja ilmeisesti enemmän, mutta esimerkiksi vähemmän kuin kirjailijoiden parissa, joiden uhka sairastua mielenterveydellisiin häiriöihin on 35-kertainen väestöön keskimäärin verrattuna.

Pitkälle meneviä päätelmiä ei Palo lähde vetämään miksi sairas johtaja säilyttää tuolinsa, mutta hän arvailee niin monen hyötyvän vaikutusvaltaisesta vihanneksesta lähipiirissä, että torpedointi tukahtuu eliitin ahneuteen.

Teos pistää pohtimaan kriittisen äänestämisen tärkeyttä. Näin kunnallisvaalien alla kaikille yhteiskunnallisista asioista kiinnostuneille varmasti mielenkiintoista luettavaa - sekä poliittisille pyrkyreille että meille heitä äänestäville.

Jani Saxell: Ensilumi ja muita novelleja

Jani Saxell: Ensilumi ja muita novelleja. WSOY 2002. 190 s.

Tutustuin Jani Saxelliin bussissa matkalla Tampereelle 1999 EU-huippukokouksen vastatapahtumiin. Hän sattui istumaan vieressä ja kumpikin avustimme tuolloin samaa vasemmistolehteä, jota myöhemmin yöllä kaupittelimme umpikännissä kilvan tapahtumien klubilla. Sittemmin valtasimme yhdessä pankin pääkonttoria, reissasimme mielenosoituksissa Euroopassa. Jo tuolloin hänen kirjoituksistaan aisti tulevan kirjailijan, joka monipuolisista riennoistaan rauhoittuessaan saisi aikaiseksi tukevia teoksia, jotka olisivat ryyditetty purevalla yhteiskuntakritiikillä.

Jani Saxell tulikin julkisuuteen kohinalla. Esikoisnovellikokoelmaa kehuttiin kovasti. Eikä hän kolmen kirjan jälkeen ole ollut pettymys. Vain se tuleva todella painava teos vielä uupuu. Jani Saxellilta näiden näyttöjen jälkeen ei kai voi vaatia muuta?

Esikoinen Ensilumi ja muita novelleja -kokoelma osoittaa tekijänsä taidot, jotka ovat sukupolvensa kärkeä. Hänellä on sanailun työkalut hallussaan.

Novellikokoelmassa riipaistaan jo romaanin mielenmaisemaa ja hahmotellaan roolihenkilöitä. Melankolisissa novelleissa inhorealismi kimaltelee kuin pois heitetty tupakka-askin muovikäärö sateen jälkeen lähiöostarin metsikössä auringonpaisteessa. Synkistely valuu paikoin yli äyräidensä, mutta liioittelu vahvistaa kaunokirjallista puolta kurjuuden kuvauksissa tehokkaasti. Jani Saxell osaa kietoa lukijansa taitavasti, lukijaa tökitään kirjallisilla viittauksilla, jotka rehottavat kivasti upotettuina karikkoina vuolaissa tekstivirroissa. Miljöö on monille suomalaisille tuttua. Pääkaupunkiseudun lähiöiden lisäksi liikutaan Yhdysvalloissa ja Virossa.

Kulttuurinen konteksti on ristiriitainen, Jani Saxell ammentaa globaaleista hybridikulttuureista, poimii annoksia viihteen maailmasta. Keskiössä on ihmisten eksyneisyys juuristaan ja omasta itsestään valtavalla voimalla muuttuvassa maailmassa, joka ei kunnioita heikoimpiaan. Maailmassa, jossa eliitit ovat kadottaneet kosketuksensa kansaan, jota hallitsevat. Jotkut tarinat tuovat mieleen Mika Waltarin laajan tuotannon osat, joissa mestarikirjailija koskettelee rikollisia ja muita yhteiskuntien laitamilla olevia.

Kiehtovaa Jani Saxellin kirjoissa - kuten myös tässä esikoisessa - on hänen liikkumisensa sujuvasti useilla tasoilla ja sosiaalisissa ympäristöissä. Älyllisesti rikastetut tekstit liikkuvat kepeästi kehnosti koulutettujen syrjäytyneiden todellisuudessa sitoen yksittäisiä ihmiskohtaloita laajempiin kehyksiin ja syvyyksiin. Ei voi kuin huokailla ihastuksesta!

sunnuntai 10. elokuuta 2008

Jevgeni Popov: Mestari Kaaos

Jevgeni Popov: Mestari Kaaos. Taifuuni 2003. 263 s.

Jevgeni Popovin Mestari Kaaos on lievästi todettuna outo teos.

Tyylisuuntien tilkkutäkki on siroteltu sivuille kuin sattumalta. Mitään selkeää juonta ei ole, Arvi Pertun Lesoselta haiskahtava seksuaalissävytteinen ja juopotteluun taipuvainen kirjailija Bezobrazov muistelee menneitä. Myönteisiä muistoja on Suomesta ja Helsingistä, hän oleskelee Gotlannissa Ruotsissa ja vertailee eroja kaipaamaansa kotimaahan. Tajunnanvirta tunkee todellisuutta ja kuviteltua pursuavaksi massaksi, joka rytmityksen tihentyessä huohottavaksi on pelkkiä lehtiotsikoita, jotka sisältävät viittauksia tuhansiin tapahtumiin.

Kriittinen Popov kieltämättä on. Suomen ja Venäjän moni-ilmeistä historiaa runnotaan suomalaismielisesti, venäläisiä versioita kyseenalaistetaan. Kommunismin rikokset ihmisyyttä vastaan tuodaan röyhkeästi mahdollisimman vastenmielisesti lukijan eteen. Esimerkiksi käytettyjä kidutuskeinoja kuvataan yksityiskohtaisesti, niin että puistattaa.

Venäjän absurdius on kirjassa keskeinen teema. Puheissa julistetaan rauhaa, tasa-arvoa ja ystävyyttä, samaan aikaan kun militaristinen mörkö musertaa kaiken toivon käsillään suun vielä toitottaessa toisenlaista totuutta. Venäjä on kumma maa, sen johto yleensä sitäkin kummallisempi.

Esimerkiksi Venäjän ulkoasiainministeriön tiedotteet kaunokirjallisuudessaan ovat verrattomia. Niiden värikäs kulmikas kieli on parodiaa parhaimmillaan - elleivät ne olisivat edustamassa yhden maailman suurvalloista virallista kantaa.

"Venäjän ulkoasiainministeriön julkilausuma
Etelä-Ossetian tilanteesta

8.8.2008

Elokuun 8. päivän vastaisena yönä, kirjaimellisesti muutaman tunnin päästä siitä, kun oli sovittu Etelä-Ossetian konfliktin uuden kierteen selvittämiseen tähtäävien neuvottelujen järjestämisestä, georgialaiset sotajoukot toteuttivat salakavalan ja massiivisen hyökkäyksen Tskhinvaliin. Georgian valtionjohto sovelsi voimankäyttöön perustuvaa skenaariota huolimatta kaikista diplomaattisista ponnisteluista, joihin oli ryhdytty Moskovan, Tbilisin, Tskhinvalin, Washingtonin ja muiden kiinnostuneiden pääkaupunkien välisissä kosketuksissa.

Sen seurauksena luottamus Georgian johtoon neuvotteluprosessin ja yleisestikin YK:n peruskirjan periaatteita vastaavan kansainvälisen kanssakäymisen vastuullisena osapuolena on kokonaan menetetty. On tullut täysin selväksi, miksi Tbilisi on pitkän ajanjakson kuluessa erilaisiin tekosyihin vedoten itsepäisesti välttänyt solmimasta juridisesti sitovia sopimuksia Etelä-Ossetian ja Abhasian kanssa voiman käytöstä pitäytymisestä.

Tällä hetkellä ei ole vielä myöhäistä ehkäistä massiivista verenvuodatusta ja uusia uhreja mm. siviiliväestön keskuudessa. Olemme myös erittäin huolestuneita venäläisten rauhanturvaajien kohtalosta.

Georgian johdon pitää tulla järkiinsä ja palata sivistyneiden ratkaisukeinojen pariin poliittisen selvittelyn vaikeiden kysymysten ratkomiseksi. Odotamme myös, että ulkomaiset yhteistyökumppanimme ja yleensäkin kansainvälinen yhteisö eivät käyttäytyisi välinpitämättömästi tänä vaikeana hetkenä, jolloin vaakalaudalla ovat satojen tuhansien alueen asukkaiden kohtalot. On lopetettava yhteisvoimin väkivalta, josta on vaarassa koitua mitä vakavimpia seurauksia alueelliselle ja kansainväliselle turvallisuudelle.

Venäjän Federaatio jatkaa ponnisteluja pyrkien uuden vedenvuodatuksen ehkäisemiseen sekä Etelä-Ossetian tilanteen palauttamiseen rauhanomaiseen uomaan."

Kun samanaikaisesti tällaisten tiedotteiden ohessa lukee Popovia, ei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Tänään Georgia, kohta Ukraina, sitten Baltia. Neuvostoliiton rajojen palautus on alkanut. Ikuisen rauhan ja ihmisoikeuksien nimissä tietysti. Sotaa ei käy kukaan. Kaikki "pakottavat" toisiaan selkkauksissa rauhaan siviiliväestön puolustamiseksi. Uskokoon ken tahtoo.

Tietysti tälläkin sodalla on röpelöiset juuret, ja georgialaisten taktinen typeryys oli pelkästään leimahduttajana. Silti venäläisten joukkojen keskitykset ja härnäykset pitkin vuotta sekä selittämättömät pommi-iskut viittasivat tulenarkaan konfliktiin, joka oli räjähtämässä käsiin venäläisten aloitteesta. Venäjä haki vain tekosyytä valloitusretkeen, pahoin pelkään.

Kaikkein mielipuolisemman skenaarion mukaan kun, joka on tulkittavissa Venäjän strategiasta 2020 sekä Venäjän asevoimien doktriinista, tällaista imperialismia oli ennustettavissa. Pullistuva Venäjä hakee menneiden imperiumiensa rajoja takaisin ja täyttää tyhjiöitä iskien heikkoihin kohtiin. Akuuteimmassa vaarassa on lähivuosina ilmeisesti ainakin Ukraina, joka luultavasti revitään lietsotun konfliktin varjolla vähintään kahtia sekä Baltian maat, joita kohtaan taktiikkaa on kokeiltu jo ja valmisteltu maaperää tulevalle "rauhanturvaoperaatiolle" tilaisuuden tullen 2010 -luvun puolivälissä.

Suoranaista uhkaa ei Suomeen ole, mutta Suomi sentään valmistautuu: syksyllä järjestetään esimerkiksi Euroopan suurin sotaharjoitus Uudellamaalla ja Itä-Suomessa. Eikä varmaan tarvitse paljoa miettiä miksi Suomessa on eniten tykkejä läntisessä Euroopassa Saksan jälkeen (saksalaisilla niitä on 25 enemmän) ja yhdet Euroopan suurimmat maavoimat... toivottavasti niitä ei tarvinne tositilanteessa asettaa koetukselle. Kuvat Georgiasta näyttävät hirvittävät sodankasvot, jotka repivät huonosti parantuvia haavoja kaikille. Valloilleen päästettyä sotaa on hankala pysäyttää.

Onneksi tulevaisuus muodostuu niin monista tekijöistä, ettei sitä pysty kunnolla ennustamaan. Venäjäkin voi vielä vaihtaa pelottavaa suuntaansa eikä prosessien vyörymisestä saa selkoa. Vaurastunut keskiluokka ei tahdo köyhtyä ja olla hylkiövaltion kansalaisia - toivottavasti. Tämän positiivisen puolen kanssa olen itsekin käytännössä päivittäin kosketuksissa. Pietarin keskiluokka työllistää tarpeillaan minutkin. Keskiluokka voi olla Venäjällä toiveikkaasti ajateltuna maata vakauttava ja kiinteyttävä voima. Pahimmillaan voimme nähdä vielä monta pientä Venäjää, kuten Popov kirjassaan ennustaa. Venäjän yllä on sekä myrsky että poutapilviä. Venäjälle soisi vakaan vaurauden vuosisadan ilman verenvuodatuksia ja vallanhimoisia diktaattoreja, joiden naapurissa ei ole mukava majailla.

tiistai 5. elokuuta 2008

Kadonnutta aikaa etsimässä (6). Guermantesin tie 2

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä (6). Guermantesin tie 2. Otava 2007. 384 s.

Vasta tätä osasta lukiessa ymmärsin Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan olevan todellakin yksi ja ainoa romaani, joka on pilkottu pelkästään teknisistä käytännön syistä ranskaksi seitsemään ja suomeksi kymmeneen palaseen. Kuudes osa Guermantesin tie 2 kun sellaisenaan on epäyhtenäinen ja repaleinen nivel, joka näyttäytyy ainoastaan kokonaisuudessa loogiselta.

Osanen alkaa dramaattisesti isoäidin kuolemalla. Lyhyt tunteikas ja kaunis kuvaus loppuu kuin leikaten kesken eikä siihen palata tässä osassa ollenkaan. Se roikkuu irtonaisena erillään muusta materiaalista. Toinen luku vohniikin muut sivut ja heti alkuun palaa Albertine kuvioihin. Mitään erityisempää jälkeä ei osanen jätä mieleen. Hyväntahtoisen huvittuneesti elämään suhtautuva kertoja pääsee Guermantesin herttuattaren läheisyyteen ja suosioon, kertojan rakkaus on sammunut, joten innostus ei ylly. Naisesta kuoritaan tavallinen naikkonen.

Paroni de Charlusista maalataan melodramaattisesti häiriintyneempää eikä hyvällä tahdollakaan voi väittää häntä normaaliksi. Samalla alustetaan jo seuraavaa osasta, jossa irstaileva paroni päästetään todella irti.

Tässä kuten edellisessäkin pääsevät kertojan miespuoliset sukulaiset enemmän esille. Äiti ja isoäiti ovat olleet vahvoja ja ovatkin keskiössä. Näissä selviää tihkuttaen tietoja isästäkin.

Mieleen jäi kenties kuitenkin parhaiten aatelistonimistä jauhetut osuudet, joihin Proust oli saanut puhallettua ilmaa. Niiden sekava ja typerä maailma puhkoo laarista pikkutarinoita, mutta aateluuden pakkomielteinen jankkaaminen uuvuttaa, valitettavasti siihen aiheeseen palataan jatkuvasti ilmeisesti kaikissa osissa - ainakin niin on tehty niissä jotka olen ehtinyt lukemaan.

Kertoja onnistuu kuitenkin kirjoittamaan kiihottavasti. Nälkä kasvaa syödessä ja tällä kertaa hotkin osasen muutamassa tunnissa. Jos vertaa seiskaan jolla aloitin luku-urakkani niin lukukokemus oli täysin erilainen. Enää ei takkua ja viittauksia vilisevään säkenöivän piiskaavaan kieleen on ehtinyt tottua. Samoin tietämystä on enemmän joten osaa asettaa tapahtumia kehyksiin ja viilailla niitä. Takkuavia tukoksia ei ajoittaisesta puutumisesta huolimatta ole. Ehkä lukisin seiskan Sodoman ja Gomorran nyt toisenlaisin silmin ja nauttisin enemmän, joten arviota on suhteutettava lukutaustaan.

Jos joku empii luku-urakan aloittamista, niin kehottaisin kyllä reilusti tarttumaan ykköseen ja lukemaan järjestyksessä. Sarjan osat eivät ole itsenäisiä, vaan se on kudelma, joka levittäytyy kaikkiin osiin. Pyörteet jäävät peittoon pomppaamalla ja tärvelee lukunautintoaan, kuten itse olen tehnyt. Yllätyksiä ei liiemmin minulle enää ole, koska olen kahlannut mielivaltaisesti keskiosan ja lopun. Hämäriä katvealueita on toki yhä; jäljellä ovat ykkönen, kakkonen, kolmonen, kasi ja ysi. Muita osia lukiessa on tunne pätkivästä muistista, koska kertoja koskettelee muistinsa sopukoista asioita, joista on maininnut aiemmissa osissa. Parempi olisi ollut tutustua järjestyksessä - kuten romaania muutenkin yleensä luetaan. Typerä minä.

Lukuisat alaviitteet avittavat paikallistamaan paljon. Ne helpottavat etenkin tällaisen sivistymättömän typeryksen etenemistä. Ilman niitä irtoaisi teoksesta huomattavasti vähemmän. Suomentaja on ylittänyt itsensä avuliaisuudellaan.

Jokohan osaisin ottaa ykkösen vai tarttuuko käsi vasten opetuksiani muihin osasiin sittenkin? Kohtahan se nähdään! Tätä romaania ei todellakaan voi jättää kesken. Se takertunut kasvaimen lailla pääkoppaani.

sunnuntai 27. heinäkuuta 2008

Kadonnutta aikaa etsimässä (5). Guermantesin tie 1

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä (5). Guermantesin tie 1. Otava 1985. 412 s.

Vaikka välillä uhkaa ähky, lentää aika siivillä kun käsissä on Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan vitososa Guermantesin tie 1. Sekin taustoittaa aiemmin lukemiani loppuosia ja keskeisimmät henkilöhahmot saavat syvyyttä, joka auttaa ymmärtämään paremmin heitä.

Rakenteellisesti vitososa on jännittävästi tehty. Siinä kulkee vahva päälanka, jonka ympärille kietoutuu kerrostumia kuin viinirypäleitä. Saostumat heittävät ajassa ja sitovat ohuin langoin koko teossarjaa yhteen. Selkeää teemaa ei ole, vaan rypäksissä käsitellään kymmeniä asioita, osa sellaisia, jotka pohjustavat teossarjan seuraavia osasia. Esimerkiksi Dreyfusin jutun kiistat kytevät jo tässä osassa, mutta leimahtavat seiskassa tulikivenkatkuisiksi vuodatuksiksi. Myös tulevaa suursotaa valellaan, joka puhkeaa villiksi verenvuodatukseksi viimeisessä osassa.

Rakkaus, joka on koko sarjan pääteema, on näkyvästi esillä. Kertoja on ihastunut Guermantesin kauniiseen herttuattareen, jonka kanssa perhe on muuttanut samaan taloon. Herttuatar on Saint-Loupin täti, joten yhteys ihastukseen yritetään luoda tämän kautta. Kertoja matkaa hetkeksi varuskuntakaupunkiin seuraamaan Saint-Loupin sotilaselämää. Saint-Loupin omaakin onnetonta rakkauselämää tiiraillaan.

Romanssi jää yksipuoliseksi ihastukseksi, eikä kertoja kykene luomaan kunnollista kontaktia hurmaavaan herttuattareen. Kertoja pääsee silti rouva de Villeparisis´n seurapiireihin. Paroni de Charlus kuitenkin rapauttaa aateluuden lopussa ja sädekehä sammuu. Piirit ovat pienet ja kaikki ovat sukua keskenään.

Ei ole Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan paras ja mielenkiintoisin palanen, mutta vahvistaa kokonaisuutta. Kieli on taatusti tukevaa, joten menettelee. Muistojakaan ei vielä ole ehtinyt kertyä niin paljon, että hypittäisiin jatkuvasti. Tarina etenee kivasti pääkuilussa, josta välillä vilkuillaan niin eteen kuin taakse sekä sivuille.

Rakkaudesta ja rakastumisesta raavitaan realistista ja toistetaan taas uusin sanoin ja esimerkein sen sokeuttavasta ja yleensä yksipuolisesta olemuksesta.

Jotenkin tuntuu, että olen saanut yliannostuksen Proustia, joten hengähdystauko taitaa olla paikallaan sulatteluun. Samalla tuntuu siltä, että jo lukemani osaset tulisi lukea ehdottomasti uudelleen, jotta älynlahjoillani varustettu yksilö kykenisi erottamaan kaikki tasot, joita Proust on upottanut suursarjaansa ja ymmärtämään rakennetta. Paljon kun vihjataan sanoilla ja teoilla, jotka asettuvat uusiin asentoihin sarjan edetessä. Toisin sanoen vaikka liki puolet sarjasta on takana taidan tajuta silti vasta murto-osan kokonaisuudesta. Olo on kuin aamu-usvassa vaeltavalla, joka erottaa pehmeät ääriviivat tunnistaen maiseman vihjailevan kauneuden, joka selkiytyy jatkuvasti auringon nousevassa lämmössä.

Säkenöivät lauseet puuroutuvat paikoin paksuksi ja piiskaavat armottomasti aikaa. Sivallukset puhkovat aukkoja ihmissuhdeverkostoihin, joissa huhumyllyt murskaavat ihmiskohtaloita, toisaalta yksilöitä nostetaan ansaitsemattomiin asemiin.

Mielenkiintoisena hätävarjelun liioitteluna voi nähdä kertojan turvautumisen etäännytykseen, jossa romaanin hahmojen muistutetaan olevan fiktiivisiä ja tapahtumien (ja jopa paikkojen) kuviteltuja. Näin tapahtuu esimerkiksi nelososassa.

Rakastumisesta ja rakkaudesta jauhetaan runsaasti, mutta lienee terveellistä itse kullekin muistuttaa kirjallisesti ilmiön yleismaailmallisuudesta. On osattava suhteuttaa asioita tunteiden temmellyksessä. Ei se ole kivaa kun se illuusioiden ihannepartneri ei innostu lähestymisistä, vaan vastaa kiintymykseesi vihalla. Torjumisen tuskaa ovat kokeneet onneksi kaikki, joten sitä on käsiteltävä kipeästä huolimatta tietyllä huvittuneisuudella.

Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan vitososassa Proustin kertoja huomaa miten olemme vuorovaikutuksessa toisiimme tahtomattammekin. Elämästämme irrotetaan aineksia juoruihin ja pilkkaan jopa piireissä joiden olemassaoloakaan emme ole osanneet aavistaa. Totuus muuntuu kummallisiksi kertomuksiksi ja samassa ajanut elänyt tallentaa muistoihin asioita, joita et muista edes tapahtuneen, vaikka olisit ollut peräti samassa tilaisuudessa tapahtumahetkellä.

Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan Proust on kirjoittanut päämäärätietoisesti sitkeäksi jäljeksi maailmankirjallisuuteen. Tuskin Proust kuitenkaan itsekään osasi edes villeimmissä fantasioissa kuvitella millaisiin sosiaalisen ekologian ympäristöihin hänen teoksensa kulkeutuvat tai että lukijoista valtaosa ei ollut edes syntynyt kirjoitushetkellä. Tai miten moninaisesti lukijat saattavat tulkita ja ymmärtää teoksia.

Itse esimerkiksi analysoin kerran Liekissä julkaistua Hyytävä halaus -novelliani ja havaitsin sen voivan ymmärtää ainakin kolmella toisistaan täysin poikkeavalla tavalla. Sama juttu on näiden postausten kanssa. Tätäkin tekstiä luetaan kenties sadoilta päätteiltä pian julkaisun jälkeen ja lukijoilla on mitä moninaisempia taustoja, joista kumpuavista kokemuksista he raamittavat ymmärryksensä mielipiteen muodostukseen. Toinen saattaa hyväntahtoisesti hymistä typeryydelleni, toinen puhkua innosta osaamiselleni.

Kuulostaa kenties lapselliselta, mutta postauksiin suhtautuu oudosti. Hätäinen tuherrus saattaa jäädä vainoamaan mielipuolisesti vieden yöunet kun pähkäilee kirjan ansainneen paremman kritiikin. Jokin ajatusvirhe ja kieliopillinen kömmähdys voivat ahdistaa kun ei tiedä osaavatko lukijat lukea blogia ajassaan roikkuvana tajunnanvirtana (kuten on tarkoitus) faktaan pohjautuvan objektiivisen tuomion sijaan. Onneksi aika syövyttää ja itserakkaasti menneeseen kurkistellessa voi todeta olleensakin nokkela postauksessa, joka oli jäänyt mieleen surkean häpeällisenä rampana.

Näistäkään teksteistä ei tiedä minne kaikkialle ne päätyvät ja miten ne vaikuttavat vastaanottajaansa. Mikäli onnistun elämässäni kaunokirjallisissa pyrinnöissäni voi ehkä ahne perikunta julkaista soperrukseni kirjana. Tai nämä sepustukset voivat päätyä väitöskirjan palasiksi. Elleivät, kuten luulen, painu unohduksiin. En edes tule koskaan tietämään milloin syntyy näiden tekstien viimeinen lukija.

Mutta tässä piileekin juuri kirjallisuuden kiehtovuus. Kirjallisuus pystyy uhmaamaan ajan korroosiota. Siitä huolimatta sekään ei kestä aikaa. Tämänkin tekstin kieli homehtuu vääjäämättä käsittämättömäksi kielen sopeutuessa aikaansa, ellei joku sovita sitä uuteen kuosiin.

keskiviikko 23. heinäkuuta 2008

Kadonnutta aikaa etsimässä (4). Paikannimet: paikkakunta.

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä (4). Kukkaanpuhkeavien tyttöjen varjossa. Paikannimet: paikkakunta. Otava 1982. 384 s.

Enpä aloittanut alusta, kuten julistin vaan tempaisin kirjahyllystä Kadonnutta aikaa etsimässä-sarjan nelososan, jossa kertoja kulkeutuu ensi kertaa Balbeciin, tutustuu tyttöryhmään ja rakastuu tulisesti Albertineen.

Lyyrinen laulavuus vie ilmavaa tekstiä vimmaisesti. Teos etenee tiukemmin yhdessä hetkessä rönsyilemättä liikaa muistoissa ja lukija on läsnä intensiivisesti. Tapahtumat tamppaavat pohjaa teossarjan loppuosille, jotka ammentavat mielensyövereistä juuri esimerkiksi näitä tilanteita värjäten niitä jatkuvasti uusiksi.

Kertoja on ujo nuorukainen, joka matkustaa isoäitinsä seurassa täysihoitolaan parantelemaan hermojaan. Nuorukainen on kiinni äidissään ja isoäidissään, roikkuu jatkuvasti isoäitinsä lahkeessa. Kertoja kuitenkin irrottautuu ja miehistyy rohkaistuen lähestymään viehättäviä tyttösiä, joita on aiemmin rohjennut ihailla vain kauempaa.

Tätä osaa voisi sanoa teossarjan keskeiseksi palaseksi, koska siinä esitellään useat myöhemmin pääroolissa olevat hahmot. Esimerkiksi vaikutelma paroni de Charlusista on väkevän kummallinen. Rooliasu tihkuttaa toisenlaista totuutta lävitseen, silti kudelma ei vielä säry, vaan paroni esitellään juoruissa naistennaurattajana.

Robert de Saint-Loup tuodaan näyttämölle oivallisesti. Hänestä hahmotellaan ensin ylimielistä kuvaa, sitten kertojan ystävystyessä pehmentyy mukavaksi mieheksi.

Kirja kiteytyy kuitenkin Albertineen, josta luodaan kymmeniä hahmotelmia ihastuneen kertojan kuvitelmista ja havainnoista, tapaamisista repien. Albertine saa luonnetta ja muuttuu eläväksi arvoitukseksi, josta luulee saavansa otteen, kunnes taas lipeää.

Pohdinnat rakastumisesta ja rakkaudesta, tunteista ja niiden herättämästä lumeesta ovat henkeviä ja osuvia. Kukapa ei olisi kokenut vastaavia tuntemuksia, pohtinut samoja kysymyksiä tunteiden sokeuttamana ja niistä toipuessa?

Kadonnutta aikaa etsimässä-teossarjasta on kirjoitettu syväluotaavan analyyttistä tekstiä tolkuttomasti. Siksi minun on turha ängetä sille alueelle. Ehkä näistä aistivaikutelmien herättämistä kömpelöistä havainnoista on silti jollekin innoitusta ja apua. Eihän sitä koskaan tiedä.

Joka tapauksessa neljäs osa tuntuu parhaalta tähän asti lukemistani kolmesta osasta, jotka olen lukenut mielivaltaisessa järjestyksessä. Marcel Proust on imenyt teossarjaan elämisen olemuksen, joista nelosessa se kukkii kuin kevät. Tai sitten olen vain tottunut Proustin kuikuilevia lauseita viljelevään tyyliin, joissa satavat harottelevat, aikaa halkovat lauseet ovat kuin taivasta puhkovia tähtiä, joista aukeaa maalauksellisia maisemia samassa kappaleessa yhtä paljon kuin sateessa on ropisevia pisaroita. Vaikka loppuosat vatkaavat vanhaa, antaa alkuosat sittenkin jotakin uutta kerrostumaa kyllästäen kertomusta, joka ilmeisesti kypsyy vasta kokonaisena uskomattomaksi romaaniksi (romaanisarjaksi), jota henkeä haukkoen ihailee.

Paikannimet: Paikkakunta tuntuisi hyvältä portilta suursarjaan. Se on kepeä kirja, josta lähtevät risteilemään lukuisat polut, jotka kietoutuvat vasta kunnolla kimpuksi uudestaan viimeisessä osassa räjäyttäen tajuntaa. Se valottaa valtavasti ja taustoittaa tomerasti muita osia kasvaen kiinteäksi, tärkeäksi risteytymäksi rykelmässä, joka jahtaa mennyttä aikaa.

perjantai 18. heinäkuuta 2008

Marcel Proust: Päivällisvieras ja muita kertomuksia

Marcel Proust: Päivällisvieras ja muita kertomuksia. Karisto 1983. 93 s.

Harppaus mestarin keskenjääneestä suurteoksesta esikoisnovellikokoelmaan on huima. Kun on jaksanut kahlata kaksi Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan osasta, tuntuvat neljä uudelleen julkaistua esikoisnovellia haparoivan naiiveilta.

Novelleissa on aistittavissa lapsellista pehmeyttä, ylitsepursuavaa romantisointia ja ripauksen tulevan suursarjan maisemia varovaisesti annosteltuna.

Sosiaalisena miljöönä on aateliston piirit, joihin porvarit pyrkivät. Teemoina riutuva rakkaus ja seurapiirien näyteltyjen roolien takainen kohmeinen homeus sekä kuinka alkoholi muuttaa miestä. Pääasiassa kaikki käyttävät yhtä kertojaa, vain viimeisessä Rouva de Breyvesin kaihoisassa lomassa näkökulma vaihtuu lopussa antaen ylitsevuotavan lyyrisen etäännytyksen.

Juonet ovat hivenen kömpelöitä, eikä tarinoihin sinänsä sisälly mitään suurta, joka tekisi niistä kertomisen arvoista. Teksti toimii ja lauseita liidättelee vaikkei ne sisällöltään kyhääkään kummoista kertomusta. Lukunopeus on rivakampi, koska tasoja on vähemmän ja lauseet tiivistyneempiä ja yksinkertaisempia kuin Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjassa, jossa keskittymiskyky on kovilla lukutoukillakin.

Kritiikki on luettava tietysti siinä valossa, että olen lukenut kirjailijan loppupään tuotantoa viimeksi, joten tuomio olisi saattanut olla lievempi toisessa yhteydessä.

Sinänsä ihan kirja-aatelia. Ei tarvitse katua.

keskiviikko 16. heinäkuuta 2008

Kadonnutta aikaa etsimässä (10). Jälleenlöydetty aika

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä (10). Jälleenlöydetty aika. Otava 2007. 438 s.

Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan päätösosa on rosoinen ja tekijän kuoleman takia viimeistely on vaillinaista, jälkipolvet eivät ole uskaltaneet sorkkia riittävästi kirjailijamestarin aikaansaannoksia. Epäloogisuudet rehottavat, mutta tunnelma tihentyy ja kuumeisia kohtauksia lukee hurmiossa.

Jälleenlöydetty aika on parhaimmillaan kertojan kuvatessa kirjallisuutta ja kirjailijuutta sekä suunnitellessa kyseessä olevan teossarjan rakennetta ja tarinaa. Teos jakautuu useampaan toisistaan poikkeavaan osaan, joiden sidokset ovat löyhät. Selkeää juonta ei ole, vaan tarinassa risteilee runsaasti raitteja, jotka kietoutuvat kimpuksi ja räjäyttävät kertojan ja lukijan tajunnan kuin sähköisku ikään. Menneisyys menee nykyisyyden edelle, kertoja juuttuu muistoihin.

Vaikuttavimpia kohtauksia on ensimmäisen maailmansodan ujuttaminen sivuille, paikoin yltiöromanttisesti - toisaalla sodalta revitään sankarillisuuden viittaa. Paroni de Charlusin paheet piirtyvät entistä terävimpinä, kertoja kuitenkin suhtautuu homoseksuaalisuuteen kiihkottomammin ja suvaitsevammin. Rakkaudesta kertoja intoutuu turinoimaan tovin - sitäkin realistisemmin sen vaiheita hahmotellen.

Vähitellen ajaudutaan uudestaan ylhäisaateliston seurapiireihin, jotka tympivät todella kertojaa. Tässä kohtaa tarina sakkaa taas. Turruttava jaarittelu tarkoista ihmissuhteista ja käytöskoodeista toistaa itseään. Sen kohtauksen alkuvaiheen vanhentuneiden ihmisraunioiden ärhäkäs, tragikoominen maalaus olisi riittänyt. Koukkuja on koko ajan teossarjan (jota pidetään yhtenä romaaninakin) sisuksiin, joten itsellä oli isoja aukkoja täytettävänä, onneksi niitä kierrätettiin kuin betonimyllyä, joten jonkinlaisen käsityksen tapahtumien kulusta saikin, vaikka tätä ennen oli tutustunut vain yhteen aiempaan sarjan osaseen. Samalla sidotaan viittauksilla entistä tiukemmin eurooppalaisiin kulttuurikerrostumiin. Myös juonipaljastuksia tulee ja tapahtumia analysoidaan intomielisesti.

Jälleenlöydetty aika on saostuma sarjasta, samalla se on arkkitehdin kaava ja tunteikas pohdinta olemisesta ajassa ja paikassa, ihmismuistin rajallisuudesta ja häilyväisyydestä, ihmisten pyrkyryydestä, noususta, laskusta ja unohduksesta, kirjailijan työstä ja taiteilijan kuluttavasta luomisprosessista.

Täytyy myöntää, että minulle alkaa vähitellen valjeta Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan suuruus, jota ei voi kuin ihaillen arvostella. En malta odottaa tarttumista sarjan ensimmäiseen osaan!

sunnuntai 13. heinäkuuta 2008

Palkinto blogille


Anita Konkka myönsi Kirjahyllylle Brilliante Weblog -kunniamerkin. Suuret kiitokset siitä! Hänen mukaansa ehtoihin kuuluu, että merkin vastaanottajan on nimettävä seitsemän ( 7) blogia. Kuten hän itsekin toteaa, on urakka haastava, ellei liki mahdoton. Netissä seikkaillessa törmää jatkuvasti uutteriin yksilöihin, jotka rikastuttavat sanailullaan ihmiskuntaa.

Koska melkein naapurissa nykyisin asuva Anita on jo merkin saanut, jätetään hänet listalta, vaikka hän olisi sen ansainnut tuplastikin. Hyviksi havaitsemiani blogeja olen laittanut jo aiemmin blogin laitaan. Tuntuisi helpolta poimia kierrätykseen ne. Teen sen kuitenkin. Tässä siis joitakin blogistanin helmiä, joita seuraan. Käykäähän kurkkaamassa:

Eska

Kalle Kniivilä

La petite Haydee

Niklas Frykman

Salla Brunou

penjami

Arvi Perttu alias maahanmuuttaja

torstai 10. heinäkuuta 2008

Kadonnutta aikaa etsimässä (7). Sodoma ja Gomorra I-II

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä (7). Sodoma ja Gomorra I-II. Otava 2007. 552 s.

Jos haluaa briljeerata kirjallisuuden tuntemuksellaan, kannattaa kehaista ja viitata Marcel Proustin giganttiseen teossarjaan, jonka väitetään muokanneen modernia kirjallisuutta kuin kyntöaura ikään. Kunnon boheemiälykkökirjailija huomauttaa haastattelussa Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan inspiroineen omaan tuotantoon, kostuneet naispuoliset kulttuuritoimittajat huokaisevat ihastuksesta.

Tosiasia taitaa olla, että harvempi on vaivautunut syventymään siihen oikeasti. Kenties joku on kahlannut yhden tiiliskiven läpi, mutta harva on kumonnut kurkkuunsa kaikkea. Useimmat toistavat papukaijoina mitä ovat kirjallisuuden oppikirjoista kopioineet päähänsä herättäen seurapiireissä "sivistyksellään" huomiota.

Tämän kesän projektiksi otin siis Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan. Siitä siis blogin hiljaiselo. Toki Mika Waltarin kunniaksi on tullut tutkailtua tämän tuntemattomimpia teoksia, mutta Proust on ollut ykköspäämäärä.

Lottosin avausteokseksi suomennosten seitsemännen (yhteensä suomennossarjaa on kymmenen, alkukielisesti päästään pelkästään seitsemään). En tiedä tuliko tehtyä väärä valinta, mutta kaunainen kirjoittelu ylhäisaatelin kulmattomasta elämästä ei innostanut. Teos tuntui tasapaksulta huopaamiselta, jossa jännitys ei kohonnut, tapahtumia jumitettiin ja "paljastettiin" homoseksuaaleiksi lähipiiriä ja taipumusta kummasteltiin.

Teossarja on elämäkerrallinen, joten kertoja on lapsuudenkodissaan asuva kirjailija. Marcel Proust kun asui 35-vuotiaaksi vanhempiensa kuolemaan asti heidän luonaan, jonka jälkeen hän eristäytyi täysin kirjoittamaan kyseessä olevaa sarjaa (hän kuoli kesken ennen kuin ehti viimeistellä loppuosat).

Pääosin teos sijoittuu Balbeciin, jossa astmaattista kertojaa hoidetaan ja aatelisten illallisiin. Kertoja leuhkii naisseikkailuillaan, mutta suhde Albertineen kaihertaa mieltä eniten. Toiseksi keskeiseksi roolihahmoksi nousee paroni de Charlus, jonka huonosti kyhättyjä kulisseja kumotaan. Paronista maalataan irstaileva vanha homo (jolla on psykopaattisia piirteitä), jonka kiintymystä komeisiin nuorukaisiin pidetään syntisenä.

Liittyy kenties aikakauden moraaliseen ilmastoon, mutta nykylukijaa ei tällainen kuohuta. Ainakin minusta on aivan samantekevää mitä aikuiset ihmiset tekevät keskenään vapaaehtoisesti. Minä en lähde paheksumaan toisten seksuaalisia mieltymyksiä, vaikka heteroseksuaalina homoseksuaalisuus vastenmieliseltä tuntuukin. Tärkeintä on, että yksilö itse on tyytyväinen ja onnellinen. Moninaisen maailman pitää olla mahdollisuuksien maailma kaikenlaisten yksilöiden erilaisuuksille - ei toisten tarpeet ole pois minulta ja sinulta. Ihmisyhteisön voima piilee juuri sen moninaisuudessa.

Tylsä teos paranee pikkaisen loppupuolella, jolloin se alkaa muistuttaa Ranskan paikannimistön etymologian oppikirjaa, joka sinänsä monikulttuurisuudellaan on kiehtovaa. Rakenteeltaan kirja on klassinen novelli, joka kulminoituu vasta viimeiseen lauseeseen, joka kirkastuu itse asiassa kirjan parhaaksi, koska se kääntää koko teoksen uuteen asentoon. Kirjaa voisikin kutsua ylipitkäksi novelliksi, koska ansiokkaiden kohtausten ja filosofisten pohdintojen lomassa on runsaasti huttua, jota olisi voinut leikellä pois.

Häiritsevää on myös pitkät kappaleet ja kieli vaatii keskittymistä, joten lukunopeus putoaa paljon ahmivienkin kohdalla mateluksi. Teos ei tempaa mukaansa, vaan aina herpaantuessa sen heittää mielellään syrjään ennen uutta muutaman minuutin paneutumista. Mielessä on monesti eikö tämä koskaan lopu.

Sarja olisi ehkä kannattanut aloittaa alusta, eikä tarttua tähän seiskaan, sillä silloin olisi ehkä irronnut henkilöistäkin enemmän, jotka nyt jäivät epämääräisiksi, eivätkä lihallistuneet varjokuvista eläviksi olennoiksi. Joka tapauksessa kotilotto päätti seuraavaksi kohteeksi sarjan viimeisen osan eli Jälleenlöydetyn ajan. Saa nähdä saako se tarttumaan sarjan aloitukseen. Ken Kirjahyllyä seuraa, sen kohta näkee.

keskiviikko 18. kesäkuuta 2008

Veikko Huovinen: Lyhyet erikoiset

Veikko Huovinen: Lyhyet erikoiset. WSOY 1991 (ensimmäinen painos 1967). 221 s.

Kerrankin on kirjan nimi kohdallaan. Lyhyet erikoiset ei voisi paremmin kuvata lyhyitä erikoisia tarinoita. Jo omistuskirjoitus osoittaa, ettei käsissä ole täysin tavanomainen opus.

Veikko Huovinen vyöryttää hulvattomia alkuun hivenen kummallisia, kirjan loppua kohden enemmän parodian puolelle kallistuvia absurdisia pläjäyksiä.

Osa tuotoksista muodostaa pienoismaailmansa omine lainalaisuuksineen. Ne ovat lähellä omaamme, mutta naiivistinen liioittelu vie vanteilta.

Koska olen taipuvaisempi realistisempiin teoksiin, koin loppupään paremmaksi. Alkuosan kudotut kertomukset kummallisuuksineen oli kenties liian omituista minun makuuni. Juonen päästä ei päässy puristamaan.

Hyväksi osoittautui hupaisa parodia sotaromaanista, jossa hävitettiin hiihtäen vihollisen huoltokeskus kaukana selustassa. Sama hyökkäys oli tehty vihulaisen niskaan jouluisin. Veli venäläinen oli tällä kertaa ovelampi, kuten asiaan kuuluu isompana. Pasifistinen sanoma kyllästää kertomuksen kivasti.

Muina mainittakoon esseistiset pohdinnat. Yhdessä mietitään Tarzanin selviämistä Suomen luonnossa. Kertoja teilaa tylysti teorian faktalla. Tarzan vilustuisi, kuusikossa olisi hankala hypellä oksalta oksalle, lehmien ja lampaiden kanssa seurusteleva saisi sosiaaliviranomaiset kimppuunsa. Kertoja ei uskonut metsänelävien kiltteyteen eikä liioin pitänyt mukana raakkuvaa varisparvea ylevänä näkynä...

Missien mukana mennään maailmalla. Missit mokailevat mahtavasti.

Veikko Huovinen on verraton kumppani lukijalle, joka kaipaa vakavien filosofisten mietteiden lomaan kevyitä kertomuksia, jotka liihottelevat yläilmoissa ja saavat suupielet rentouttavasti virneeseen. Sopii luettavaksi sateen ropistessa rankasti tai auringon paisteessa laiturinnokassa. Jättää oikein hyvälle mielelle. Kiitos kivasta kirjasta!

maanantai 16. kesäkuuta 2008

Leo Tolstoi: Polikuska

Leo Tolstoi: Polikuska. Karisto 1980. 117 s.

Juhani Konkan suomentama Leo Tolstoin Polikuska on kuin oppikirja siitä kuinka kirjoitetaan laatuproosaa.

Tolstoi tunnetaan paremmin järkäleistään, mutta osaa hän maalata jyrkin sävyin lyhyestikin. Polikuska on tästä mainio esimerkki. Kertoja luo jännitettä lyhyin vedoin, draama kärjistyy ja lukija aavistaa, että kehnosti käy. Lukijaa vedetään kiheltävästi väistämättömään törmäyspisteeseen, jonka jälkeen kertomus luhistuu traagisiin tapahtumiin.

Kyseessä on kertomus asevelvollisten lähettämisestä kartanon hirmuvallassa olevasta kylästä. Huonostihan siinä osaa onnistaa, toisilla lykkyä on liikaakin. Mystiikkaa sekoitetaan soppaan kummituskertomuksilla, joita kristinusko siittää pakanakulttuurissa.

Kun kerran Tolstoin teoksen aloittaa, havahtuu vasta viimeiseltä sivulta. Että näin. Näin sitä pitää kirjoittaa!

George Orwell: Puilla paljailla Pariisissa ja Lontoossa

George Orwell: Puilla paljailla Pariisissa ja Lontoossa. WSOY 1985. 209 s.

George Orwellin esikoinen on itsessään jo klassikko, vaikka hänen myöhemmät teokset junttasivat miehen pysyvästi laajan lukevan yleisön tietoisuuteen.

Eric Blair haki elämälleen suuntaa 1920-luvun lopulla ja 1930-luvun alussa Pariisissa ja Lontoossa. Hän tahtoi kirjailijaksi, köyhtyneenä hän elätti itsensä tilapäistöillä ja kurjaliston kurjuudesta kypsyivät kokemukset reportaasikirjaksi Puilla paljailla Pariisissa ja Lontoossa.

Sen lukeminen tekee kaikille hyvää. Hotelli- ja ravintolabisnes olivat tuolloin Pariisissa pelkkää fuskaamista. Ainakin, jos on Orwelliin uskomista. Ja taitaapi olla yhä kaikissa kaupungissa.

Työläiset raatavat pitämässä julkisivua puhtaana. Takahuoneissa loimottaa helvetti. Hygieniasta ei piitata pätkääkään. Lyhytnäköinen voitontavoittelu aiheuttaa kovaa kaikki kaikkia vastaan kilpailua, jossa jokainen pyrkii vetämään vähän välistä. Kastijako on ankara. Eipä tee mieli mennä taas vähään aikaan ravintolaan syömään tämän teoksen uudelleenlukaisun jälkeen...

Hän pakenee Lontooseen, mutta luvattu työ menee alta. Miesparka joutuu katukulkuriksi ja näkee yhteiskunnan ruman sivun. Pariisissa tuntunut paratiisi-Lontoo osoittautuu köyhälle kauheaksi kidutukseksi.

Kuten jo edellisessä postauksessa ihmettelin taiteilijasielujen taloudellista tilannetta, on syytä olla kiitollinen, että Eric Blair alias George Orwell onnistui kipuamaan köyhyydestä ja julkaisemaan teoksiaan. Kuinkahan moni lahjakkuus tärvätään typerällä sosiaalipolitiikalla?

Jokaisella ihmisellä tulisi olla mahdollisuus säälliseen, omalla työllä hankittuun toimeentuloon, ravintoon ja majasijaan, jossa lepuuttaa kehoaan. Kilpailu jalostaa, siinä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta pudota ei pitäisi pohjattomaan kuiluun, jos ei kilpailussa pärjää.

Yhteiskuntien sivistys mitataan miten se kohtelee syrjäytyneitä ja heikoimpiaan. Kenenkään ei pidä olettaa antautuvansa passiiviseksi holhottavaksi, yksilöitä tulisi kannustaa aktiivisuuteen ja tarjota mahdollisuuksia yhteiskuntaan kiinnittymiseen. Siinä voittavat kaikki.

sunnuntai 15. kesäkuuta 2008

Pentti Saarikoski: Asiaa tai ei

Pentti Saarikoski: Asiaa tai ei. Otava 1990 (toinen painos). 187 s.

Puolen vuosikymmenen Ruotsissa oleskelun jälkeen on kiintoisaa palata Pentti Saarikosken rutinoihin.

Ei voi kun todeta, että oikeassa Pentti oli. Ei ruotsinsuomalaisista ole ollut kulttuurinluojiksi. Pienet ikääntyvät porukat puurtavat keskinkertaisuuksia hajallaan. Kosketuspinnat ovat olemattomat. Kulutusta kulttuurille ei ole. Kaupallisesti ei kukaan rohkene yrittää tuottaa ruosukulttuuria. Kaikki on vapaaehtoisten sinnikkyyden varassa.

Pentti Saarikoski pohjusti epäilynsä koulujen ja korkeakoulujen puutteeseen. Vielä Saarikosken aikoihin oli sentään satoja suomenkielisiä alaluokkia. 1980-luvulla puhuri pyyhkäisi valtaosan pois, 1990-luvulla kylmä kyyti jatkui ja vähemmistöaseman myötä 2000-luvulla luokkien määrä romahti. Nyt on jäljellä enää neljä kunnallista suomalaisluokkaa koko maassa. Muutama yksityinen ruotsinsuomalainen koulu pyristelee pesäkkeinä koululakia rikkoen.

Saarikosken aikaan sentään oli päivälehti Finn-Sanomat, joka sekin uuvahti tilaajakannan vähyyteen. 2000-luvun puolivälissä pyrki pinnalle uusi päivälehti Ruotsin Sanomat, joka lerpahti 1,5 vuoden päänhakkaamisen jälkeen tilaajien olemattomuuteen. Viikkoviestillä oli kymmenisentuhatta tilaajaa, Ruotsin Sanomiksi muuttuneena lehti menetti enemmistön. Vain parisen tuhatta ruosua ilmaisi haluavansa siirtää suomea sukupolvilta toisille, samaa totesi jokunen mainostaja. Ne eivät riittäneet.

Kulttuuri vaatii elääkseen kuluttajan. Kirja esimerkiksi syntyy vasta lukijan päässä dialogissa, jota hän käy kirjoittajan kanssa. Vähemmistökulttuuri vaatii hengittääkseen omatoimisuutta ja aktiivisuutta, jota valtaosalta ruotsinsuomalaisista on puuttunut.

En tiedä yhtäkään Ruotsissa syntynyttä ja kasvanutta, joka loisi ruotsinsuomalaista kulttuuria pääasiallisesti suomeksi edes vapaaehtoisesti. Ehkä heitä on, sirpaleinen julkisuus jättää varjoihinsa. Ruotsinsuomalainen kulttuuri on leimallisesti maahanmuuttajien maata, rivit vain harvenevat vuosi vuodelta.

Pentti Saarikoski kokee olevansa osa venäläistä kulttuuripiiriä. Ruotsissa hän on muukalainen, idässä kotonaan. Suomalaiset ja venäläiset syövät samaa leipää, ruotsalainen mussuttaa muuta. Hän haluaa pakollista venäjää Suomen kouluihin. Ajatuksen pystyy jakamaan Saarikosken kanssa.

Aihe on entistä akuutimpi. Turussa on viimeisimmän tilaston mukaan enemmän venäjänkielisiä kuin ruotsinkielisiä, koko maassa venäjänkielisiä on jo yli 45 000. Saarikoski kysyy ironisesti haluammeko osata todeta lähimmälle naapurille pelkästään "Stoi!" ja "ruki ver!" Vai ymmärtää syvällisemmin omiakin juuriamme ja kulttuuriamme. Ruotsia Saarikoski pitää riistäjänä, Venäjää verisistä sodista välittämättä vapauttajana ja ystävänä. Toisessa maailmansodassakin olisi kuulemma 1941 kannattanut marssittaa joukot Itä-Karjalan sijasta Pohjois-Ruotsin malmikentille, ne ovat olleet suomalaisalueita aikojen alusta ja strategisesti idän suuntaa taloudellisesti tärkeämpiä. Rautamalmin avulla Ruotsi on vaurastunut ja pysytellyt sotien ulkopuolella viekkaiden kauppojen ansiosta...

2000-luvun Saarikoski olisi pitänyt blogia. Päiväkirjan kautta pääsee lähelle herkkää ja eriskummallista miestä, joka kuvaa köyhyyttään ja sairaalloisuuttaan. Taide täydellistyy kärsimyksessä.

Saa miettimään mikä pistää taiteilijat sietämään masokistisesti taloudellista epävarmuutta ja niukkuutta, sitkuttelemaan päivästä toiseen. Silti he luovat teoksia, joiden taloudellinen tuotto heille itselleen saattaa olla surkeata. Tästä huolimatta taiteilijat ovat yhteiskuntien varaventtiileitä ja rasvoittajia, jotka laittavat hankauskohtien kitkat yleiseen tietoisuuteen ja saavat osaset sujuvasti uudelleen liikkeelle.

Hauskaa on huomata, miten samat politiikan nimet pyörivät yhä areenoilla. Toiset eivät osaa luovuttaa ja antaa tilaa tuleville polville, vaan ovat tulppina kehitykselle hidastaen yhteiskunnallista dynamiikkaa.

perjantai 13. kesäkuuta 2008

Vasili Sleptsov: Ensimmäinen oppitunti

Vasili Sleptsov: Ensimmäinen oppitunti. Jack-in-the-Box 1997. 60 s.

Useimmat taitavat unohtaneen Vasili Sleptsovin (1836-1878), vaikka häntä nostettiin muinoin venäläisten humoristien kärkikaartiin.

Erinomaisissa jälkisanoissa suomentaja Martti Anhava sijoittaa Sleptsovin paikalleen kirjallisuuden kentässä. Hän lukeutui niiden lukuisien venäläiskirjailijoiden joukkoon, jotka elivät lyhyen ankaran elämän, jonka aikana he heräsivät yhteiskunnallisiin räikeyksiin ja yrittivät puuttua niihin nostaen kirjoissaan ongelmia esiin.

Radikaalikirjailija Vasili Sleptsov muistetaan etenkin työstään tasa-arvon puolesta ja naisten aseman parantamiseksi. Hän esimerkiksi perusti naisten asemaan keskittyneen lehden Zenskii mir (Naisten maailma). Aleksanteri II:n vuoden 1866 murhayrityksen selvittelyissä vangittiin myös Sleptsov, jonka terveys romahti vankilassa. Hän kuoli keuhkotautiin 1878.

Eläessään Sleptsov kierteli ahkerasi kävellen Moskovan liepeitä tutustuen teollisuuteen ja työväestöön.

Russkii rets-lehdessä julkaistiin 1861 tallustelun tuloksena syntynyttä lyhytproosaa. Ensimmäinen oppitunti oli sarjan aloitus.

Siinä kertoja lähtee Ivanovskojeen aluksi kävellen, mutta liftaa kyydin hevoskuskilta. Kohtelu kylässä on tyly. Kukaan ei tahdo avautua urkkijalle. Tehtaita ei näytellä, ollaan ylimalkaisia. Kertomus on absurdi, jotenkin lapsellinen.

Ilman jälkisanoja en ehkä olisi ymmärtänyt uudelleenjulkaisua suomeksi reilun sadan vuoden jälkeen. Kulttuurihistoriallisesti tarinassa ei ole mitään arvokasta, se on tomua. Hauskakaan se ei oikein osaa olla. Melkoisen joutavaa jorinaa, tusinatavaraa. Kertomus on selvästi tuoretuotetta, paikallaan omassa ajassaan. Aika on selvästi tehnyt tehtävänsä.

Läpyskä on myös kolmas osa kustantamon Pieni kävelykirjasto-sarjaa, joten kenties se on ollut syynä julkaisuun... En todellakaan tiedä.

Ljubov Kabo: Moskovan koulussa

Ljubov Kabo: Moskovan koulussa. Gummerus 1958. 421 s.

Neuvostokirjallisuudessa minua on viehättänyt erityisesti yksi teos. Ljubov Kabon Moskovan koulussa on mystistä voimaa, joka jaksaa innostaa useampiin lukukertoihin.

Epätasaisuudestaan ja päälleliimatusta neuvostopropagandasta huolimatta alta erottuu kärkäs kriittinen kerros. Ei ihme, että kirjailijatar päätyi itäeurooppalaisten toisinajattelijoiden surullisen pitkälle listalle.

Ljubov Kabo opiskeli opettajaksi, joten aihe on lähellä häntä itseään. Perusjuoneltaan kirja on tyypillinen kirjailijoiden alkuvaiheen tuotos. Keskeisenä päähenkilönä on sodassa selvinnyt kirjallisuudenopettajamies, joka palaa pitkällisten pähkäilyjen jälkeen ammattiinsa ja hakeutuu moskovalaiseen lukiokouluun. Tämä mies ilmaantuu sivuille kuitenkin vasta sadan sivun jälkeen, sitä ennen on esitelty hänen tulevia oppilaitaan. Kirja on jonkinlainen yksilöiden kasvukertomusten ja kollektiiviromaanin ristisiitos.

Sitä tärvelee toki pauhaava propaganda, joka lapsellisessa tökeryydessään saa nykylukijan kavahtamaan. Mutta sivuille livahtaa upeita kohtauksia, jotka on selvästi kirjoitettu inspiraation vimman viemänä. Muun muassa pioneerileiri Volgalla ja lomamatka Leningradiin takertuvat kuin takiaiset. Volgan mahtavat maisemat maistaa, Leningradin jykevän komeuden aistii.

Ljubov Kabo on tallentanut eläväisesti tuntemukset miltä tuntuu tulla ensi kertaa nykyiseen Pietariin ja nähdä kirjoista tutut talot ja tiet. Vaikka kirjan henkilöt kokivat tämän 1950-luvun alussa, oli minulla samanlaisia mietteitä kävellessä joskus 14-vuotiaana Nevski Prospektia ensi kertaa päästä päähän, tuijottaessa Nevaa ja Eremitaasin loputtomia tauluja, joiden paljous aiheuttaa ähkyä. Yöllä nostettavaa siltaa ja pimeydessä lipuvaa rahtilaivaa, metron väentungosta, sivukujia ja romahtamaisillaan olevia rakennuksia, sotkuisia puistoja. Pietarissa on jotakin maagista!

Takaisin teokseen. Ljubov Kabo ujuttaa yhteiskuntakritiikkiä sekä julkeasti että peitellysti. Opettaja on intomielinen idealisti, joka opettaa oppilaansa ajattelemaan omatoimisesti. Sellainen ei sovi rehtorille, eikä puolueelle. Tilanne tietysti kärjistyy. Opettaja häviää taistelun, mutta saa torjuntavoiton ja siirretään toiseen kouluun.

Kabo kehittelee romansseja, mutta kuten elämäkin, roihahtavat ne ujosti, hillitysti ja hiipuvat. Poikakoulun oppilaat miehistyvät ja sijoittuvat lokeroihinsa.

Kehenkään hahmoista lukija ei silti pääse perehtymään syvällisemmin. Ote lipsuu ja on hätäinen. Tapahtumia vyörytetään voimalla, toisaalta takerrutaan epäolennaiseen jaaritteluun.

Kirjan alku on tunkkaisen typerä. Sen olisi mainiosti mitään menettämättä voinut pyyhkiä pois. Aloittaa olisi voinut suoraan opettajasta, samoin olisi voinut paremmin keskittyä vain muutamiin oppilaisiin ja heidän sielunelämään. Nyt kirja hajoaa hieman liikaa, vaikka kaksi hahmoa enemmän erottuukin, mutta he eivät kirkastu tarpeeksi.

Kokonaisuutena kelpo kirja.