sunnuntai 29. maaliskuuta 2009

Seppo Ruotsalainen: Piirteitä työväenluokan asemasta kapitalismissa

Seppo Ruotsalainen: Piirteitä työväenluokan asemasta kapitalismissa. Sosiaalipoliittisen yhdistyksen tutkimuksia 27. Demokraattinen sivistysliitto, 1993 (alkuperäinen väitöskirja vuodelta 1977). 268 s.

Tämä kirja on pölyttynyt melkein vuosikymmenen hyllyssä. Ostin sen Maailma kylässä -festivaaleilta kommunisteilta. Aloitin lukemisen - ja työnsin nopeasti hyllyyn odottelemaan aikoja parempia. Siinä välissä olen ehtinyt viettää vuosia ulkomailla, opiskella taloushistoriaa pääaineena Tukholman yliopistossa ja siirtyä takaisin täysipainoisesti työelämään opinnoista valmistuneena.

Väitöskirja ilmestyi jo 1977. Takakannen johdatus vuodattaa murskakritiikistä, jota "porvarilliset" professorit vyöryttivät väitöstä kohtaan. Eikä ihme. Teos on täynnä suoraan sanoen sontaa vailla lähdekritiikin häivää. Sinänsä paikoin ansiokasta referointia sumentaa lahkolaismainen valikoivuus oman todistelun tueksi. Päättömät päätelmät ja poliittisen ideologian hämärtämä logiikka pauhaavat pääsääntöisesti tyhjän päällä huojuvaa propagandaa.

Tämä teos on mainio esimerkki siitä kuinka väitöskirjaa ei voi eikä saa kirjoittaa. Seppo Ruotsalainen kritisoi porvarillista teorian muodostusta Leninin sanoin "peikko ja tonttuopiksi". Ruotsalaisen mukaan Lenin rinnastaa sen fideismiin (eli oppiin, joka asettaa uskon tiedon tilalle) ja idealismiin. Mielestäni Ruotsalaisen tuotos on fidealismia puhtaimmillaan.

Vaikka marxilaisuus onkin ajettu globaalilla kentällä ahtaalle, nostaa sen laineet päätään nykyisen kansainvälisen talouskriisin syventyessä. Eräs ekonomisti puhuikin ideologisesta heilahduksesta televisiossa (Pressiklubi). Ne, jotka haukkuivat vielä hetki sitten valtiota koviten puuttumisesta talouden ohjailuun, ovat anomassa eniten almuja pohjattomiin taskuihin.

Elvytystä tehdään monetaristien kannalta painajaismaisesti. Monetaristien mukaanhan rahanmäärä määrää inflaation tahdin - ja keskuspankit painattavat pötäkkää kuumana. Mikäli monetaristinen teoria pitää likimainkin paikkansa, on seurauksena superinflaatio lähivuosina. Ruotsalaisen mukaan inflaatio on kuitenkin vain kapitalismin kirous, jolla työväenluokkaa tönitään. Pokkana hän väittää, ettei Neuvostoliitossa tunneta kyseistä ilmiötä. Sosialistisissa maissa ei ole mukamas inflaatiota. Monetarismia hän pitää taantumuksellisena mörkönä.

Ruotsalainen arvostelee myös keynesiläisiä näkemyksiä kulutuksen tärkeydestä kansantaloudessa ja naureskelee Keynesin arvioille voida soveltaa mikrotalouden oppeja myös makrotalouteen...

Seppo Ruotsalaisen väitöskirja on pseudotieteellistä potaskaa, jolla ei ole paljoa annettavaa - ei aikalaisille eikä meikäläisille.

Se saa kuitenkin miettimään omaa talouttaan. Kuulunhan asunnonostajien klaaniin, joka velkaelvyttää kykynsä mukaan supistuvaa kansantaloutta. Luottamus omaan talouteen on luja ja suunta vie ylöspäin. Töitä on kuudesta seitsemään päivää viikossa ja toimin kuin kalastajayhteisössä: siirrän osan pääomasta muihin koreihin. Kalastajathan ostavat osuuksia toistensa paateista, joten kalasaalis on turvatumpi ja mikäli oma alus uppoaa, ei katastrofi ole yhtä kauhea. Ostan siis osuuksia tuotantovälineistä eli osakkeita, joita saa alennusmyynneistä.

Osakkeet ovat myös oiva suoja inflaatiota vastaan, joka syö palkat ja talletukset kärjistyessään ja kannattava sekä tuottava sijoitusmuoto useiden vuosikymmenten haarukassa. Ainakin verrattuna pankkitileillä makuuttamiseen.

Oman asunnon ostin sekä sijoitus- että säästömielessä. Asunto on mitä parhainta kiinteintä omaisuutta inflaatiota vastaan, mikäli se sijaitsee hyvällä paikalla kasvukeskuksessa ja on kohtuullisen kokoinen. Asumiskuluni velanhoitoineen jäävät vastaavan huoneiston vuokraa pienemmäksi ja vuokran sijasta säästän omaan sukkaan...

Oma luokkanousu siis vaikuttaa ilmeiseltä säästäväisyyden ja harkitun budjettikurin seurauksena. Omaa taloudellista asemaansa voi jokainen parantaa, kun viilaa kuluistaan ylimääräisen ja kuluttaa olennaiseen. Samalla se on myös kumarrus ympäristöön: pyrin esimerkiksi pyöräilemään töihin, joten säästän useita satoja euroja vuodessa ja samalla kunto kohoaa, enkä kuormita luontoa liikkuessani.

Opiskelijatalous opetti venyttämään, joten sivuun jää kapitaalia kivasti. Rikas en ole, mutta vaurastuminen vaikuttaa väistämättömältä ja on Ruotsalaisen opeista huolimatta mahdollista myös työläiselle kapitalismissa.

PÄIVITYS 5.2.2010

Seppo Ruotsalainen vastaa blogissaan väitöskirjansa arvosteluun Kirjahylly-blogissa. Valitettavasti ummehtunut stalinismi lemuaa yhä.

Enhän minä marxilaisuutta sinänsä kritisoinut. Kapitalistista yhteiskuntaa tuskin voisi edes yrittää ymmärtää ilman marxilaista kritiikkiä. Maailmassa on ansiokkaasti kirjoitettu marxilaisesta näkökulmasta runsaasti kiehtovaa kirjallisuutta. Esimerkiksi Chris Harman ja Tony Cliff ovat erinomaisia lähtökohtia globaalikapitalismin käsittämiseen, vaikka kaikesta en samaa mieltä olekaan.

Sen sijaan Seppo Ruotsalaisen väitöskirja on kirjoitettu yksisilmäisen totalitaristisesti vailla alkeellisinta lähdekritiikkiä, jollaista tieteentekijällä luulisi olevan. Kummalliselta tuntuu myös väite, ettei väitöskirjaa tekemättömät saisi puuttua sellaisten tehneiden väitöskirjojen puutteisiin. Kritiikki on kaiken kehityksen alku. Kun tiedostaa ongelmat, voi maailmaa yrittää muuttaakin. Asian luulisi olevan Seppo Ruotsalaiselle tuttua. Onhan tiedostamisen käsite sosialistisille teorioille keskeistä.

Voi myös kysyä millaisia piirteitä työväenluokan asemassa oli oikeasti sosialismissa. Viimeistään Neuvostoliiton romahdettua pitäisi olla kaikille selvää, ettei se ollut kuten Seppo Ruotsalaisen väitöskirjasta saa kuvan, yhtään ihanteellinen. Toki neuvostojärjestelmän sosialistisuuden voi hyvin perustein kyseenalaistaa (itse näen stalinistisen terrorin jatkumon pikemminkin valtiokapitalistisena ilmentymänä), mutta väitöskirjassa Ruotsalainen määrittelee nimenomaan sosialistiseksi Neuvostoliiton ja sen satelliittien, yli päätään itäblokin, valtiot.

Omakohtaistakin kokemusta kyseisistä sosialistisista maista on: Neuvostoliitto (1986), Bulgaria (1987), Jugoslavia (1990), Kuuba (2005, 2006), Vietnam (2008, 2009)... Nimenomaan niissä työväenluokka on kurjistunut - ennen talousjärjestelmän muutosta kapitalistiseen.

Sosialismin tukahduttava kuolonsyleily tuntuu kapitalismin inhottavista puolista huolimatta perin vastenmieliseltä. Kapitalismi on absurdi, voimalla vanhaa murskaava järjestelmä, joka pakottaa jatkuvaan sopeutumiseen kilpailussa resursseista. Jos vaihtoehtoisena sosiaalipolitiikkana on vankileirien saaristo, ovat kapitalismin kahleet mukavammat. Ainakin minun mielestä.

PÄIVITYS 30.12.2010

Seppo Ruotsalainen jaksaa puhkua lyhyestä bloggauksestani. Se ilo vanhalle miehelle suokoon. Hän on näköjään asiasta kirjoitellut parissa blogissa ja Tiedonantajassa.

Kritisoin lähinnä kauan sitten söhellettyä "väitöskirjaa", jossa näin alkeellisia lähdekritiikin puutteita. Kritiikissä nostin esiin muun muassa väitteen, ettei inflaatiota Neuvostoliitossa ollut (lähteenä muistaakseni olivat neuvostoliittolaiset tilastot). Tähän Seppo Ruotsalainen ei ole kyennyt vastaamaan, vaan mussuttaa muusta.

Hänen ensimmäistä vastaustaan syytin stalinistikseksi löyhkäksi, koska metodiltaan hyökkäystavassa oli stalinistisia piirteitä. Pahoitteluni, jos hän kokee itsensä enemmän reformistiksi ja pillastuu käytöstapojensa tulkinnasta. Seppo Ruotsalainen tosin epäilee allekirjoittanutta fasistiksi, joten jokainen päätelköön hänen ajatusmaailmaansa itse lisää...

Tuntuu käsittämättömältä, että hän vertaa omia nykyisiä kirjoituksia menneisiin ja sen perusteella väittää ettei kirjoita yksisilmäisesti, koska ei kirjoita nyt niin ei kirjoittanut ennenkään. Eihän se ole mikään looginen argumentti! Kyseisiä tekstejä pitäisi tulkita tapauskohtaisesti. Seppo Ruotsalaisen väitöskirjan monet kohdat olisivat tarvinneet kyseenalaistamista useammasta lähteestä. Ihan kuin nyt tutkija selostaisi Yhdysvaltain politiikkaa Georg W. Bushin puheiden perusteella ja pitäisi niitä totuuksina. Eihän niin voi tehdä! Tai voi, mutta tuolloin tutkijan tulee korostaa lähdemateriaalinsa yksisilmäisyyttä. Tutkijan ei pidä myöskään poimia aineistosta pelkästään omia väitteitä korostavia lähteitä, vaan analysoida kaikkea kriittisesti.

Seppo Ruotsalainen epäilee etten ole tietoinen eläkkäisiin kohdistuneista leikkureista, jotka omallekin kohdalle osuvat. Kyllä olen ja siihen tietoisesti valmistautunut omaa kulutusta kohdentamalla.

Jos Seppo Ruotsalainen olisi lukenut blogiani laajemmin, hän ymmärtäisi myös etten ihaile kapitalismia varauksetta. Kapitalistinen markkinatalous on monessa mielessä täynnä päättömiä toimia. Sen korjausliikkeet ovat rajuja. Ja nyt kapitalistinen markkinatalous horjuu pahassa kriisissä, koska se on perustunut velkaantumiselle eikä sitä tietä enää voi kunnolla jatkaa.

Toisaalta esimerkiksi Suomessa on toimeentulovaikeuksissa olevien kotitalouksien määrä vähentynyt vuodesta 2003 liki viidenneksellä. Se on raju leikkaus ja parannus hyvinvointiin.

Työ on hyvinvoinnin edellytys. Vaurauteen vie kulutuskäyttäytyminen ja sivuun jääneen kapitaalin tehokas työllistäminen. Mahdollisimman korkean työllisyysasteen ylläpitäminen on hyvinvointivaltion edellytys, koska edelleen iso osa verotuloista kerätään ansiotuloista, vaikka tasaveron suuntaan verotusta ollaankin ohjaamassa painottamalla välillistä verotusta.

Maailmantalouden iso trendi on sadan vuoden perspektiivillä valtava talouskasvu. Kapitalistinen Kiina on sen trendin tärkein moottori. Talouskasvu tuo vaurautta yhä useammille. Pidemmällä perspektiivillä edessä näyttäisi olevan täystuho, koska kulutamme maapallon resursseja jo nyt liikaa. Huikean talouskasvun päättää karmaiseva talouskriisi, jonka seurauksena koko ihmiskunnan tulevaisuus on vaakalaudalla. Tosin tulevaisuudesta ei kukaan tiedä.

Kriisit kuuluvat kapitalismin luonteeseen. Sosialismissa luontaisia purkautumiskanavia ei ollut, joten resurssit suuntautuivat typerästi ja tuhlaavasti, monia ilmiöitä piilotettiin ja tosiasiallisesti systeemiä piti pystyssä harmaa talous, joka toimi kapitalistisella vaihdantalogiikalla. Siksi sosialismi tuotti köyhyyttä enemmistölle, uskomatonta vaurautta vähemmistölle. Kapitalismissa yksilön mahdollisuudet vaikuttaa kohtaloonsa ovat suuremmat. Sosialismissa yksilö oli koneiston osa politrukkien mielivallan armoilla.

Vähän sekavasti olen vastaillut, mutta tuskin yhtä paljon asian vierestä kuin Seppo Ruotsalainen omissa horinoissaan.

sunnuntai 22. maaliskuuta 2009

C.J.L Almqvist: Kuningattaren jalokivikoru

C.J.L Almqvist: Kuningattaren jalokivikoru tai Azouras Lazuli Tintomara. Otava, 2001 (alkukielinen ilm. 1834). 446 s.

Kai Laitinen toteaa saatesanoissaan kirjan olevan merkillinen. Sitä se tosiaankin on. Kuten myös kirjailija, joka kynti itsensä kansansuosioon, mutta joutui pakenemaan Ruotsista 1851 syyllistyttyään velkojansa murhayritykseen ja joutui sylkykupiksi. Ruotsin kamaralle hän ei enää eläessään astunut.

Kuningattaren jalokivikoru on osa laajempaa teossarjaa. Kai Laitisen mukaan kirjalla on kiehtovia yhteyksiä suomalaisen kirjallisuuden syntyyn ja parikymppisenä Almqvist peräti työskenteli neljä kesää Suomessa. Tässäkin kirjassa suomea ja italiaa verrataan soinniltaan toisiinsa.

Moderni muoto häkellyttää. Kyseessä ei olekaan mikään romanttinen 1700-luvun lopun aatelispiirejä piirtävä krumeluuri, vaan ehtaa aikaansa edellä olevaa kamaa. Etäännytys kulkee kehyskertomuksessa, jossa kertoja perustelee aukkojaan ja kritisoi kertomustaan. Näennäisesti rakkausromaanina alkanut draama saa rousseumaisia kasvatusromaanin rakenteita ja häivyttää alun kauniit ja rohkeat-tyyppisen neloisdraaman rikostrillerin tieltä, johon sekoittuu kuninkaanmurhan salakavala salaliitto ja kuninkaan arvokorun salaperäinen ryöstö. Molemmat sotkeentuvat toisiinsa, myös rakkausdraaman henkilögalleria. Yhdistäväksi seitiksi kutoutuu sumea saippuapalatyttö Azouras Lazuli Tintomara La Tournerose, jonka hahmo on yhtäaikaisesti sekä hämmentävän liioitellun epäuskottava että realistisen tarkka kuvaus kummallisesta kohtalosta.

Ripaus ranskaa piristää eikä lukua haittaa lukuisat muodonmuutokset kertomustekniikassa.

Almqvist lisäksi tihentää tapahtumia rytmisesti, joten veto on voimakas loppuunasti. Juonenkäänteet ovat äkkinäisiä ja väkivaltaisia, ne yllättävät. Paljon kerrotaan, mutta sopivan paljon jätetään lukijan pohdittavaksi.

Tuomio teoksesta on ylistävä. Ei kaikilta kohdin eheä kudos, joka vakuuttaisi, mutta kokonaisuutena kärkeä, jota ei sovi unhoittaa.