perjantai 29. kesäkuuta 2007

Veijo Meri: Manillaköysi

Veijo Meri: Manillaköysi. Otava 2007. 172 s.

Tämän päiväisessä Helsingin Sanomissa surkuteltiin suomalaisen nykykirjallisuuden huumorittomuutta. Veijo Meren saappaisiin ei ole ollut astujia. Yrittäjillä on hölskynyt, vaikka kannatusta saavatkin muun muassa Petri Tamminen, Mikko Rimminen, Juha Seppälä, Jari Tervo, Hannu Raittila ja Kari Hotakainen.
Vanhassa on vara parempi. Meren Manillaköysi on julkaistu kuvitettuna kirjan 50-vuotisjuhlapainoksena.
Siitä on aikaa, kun viimeksi Manillaköyttä luin. Kuvitus tuntuu turhalta prameilulta Meren vähäeleisen, nöyrän ja niukan sanailun rinnalla. Rytmitys saa joskus tyhjiltä lauseilta tuntuvan tekstin etenemään jouhevasti. Meri osaa myös typistää ja kuvailla samalla vauhdikkaan ja moninaisen tilanteen värikkään lyhyesti. Esimerkiksi junan kulkua aurinkoisessa säässä hän luonnehtii näin osuvasti toisen luvun alussa: "Ympärillä oli metsää ja suota peräkkäin ja päällekkäin. Voimallista oli meno. Metsä näytti lakoavan ulkona. Aurinko paloi." Kappaleessa ei ole yhtään ylimääräistä sanaa, ei liikoja rönsyjä. Se on prikulleen siinä.
Manillaköyden kehyskertomuksena on rintamalta lomalle matkaava Joose, joka salakuljettaa löytämänsä köyden kotiin. Hän köyttänyt sen ympärilleen ja haukkoo henkeä puolikuolleena. Muut pitävät paksua miestä juoppona. Vähänlaisesti on kuitenkin Joosesta kirjassa. Pääroolin anastavat lukuisat pikkutarinat, joilla kertomusta höystetään välillä sikin sokin. Ne ovat hurjia, karmeita ja absurdeja. Sotaa näytetään paljaimmillaan.
Ei kannata jättää väliin.
Klassikko, joka kestää aikaa.

tiistai 26. kesäkuuta 2007

Vasili Grossman: Kaikki virtaa

Vasili Grossman: Kaikki virtaa. WSOY 1991. 250 s.

Keväällä julkaistun tutkimuksen mukaan 90 prosenttia ruotsalaisnuorista ei tiedä mikä oli gulag. Iso osa kuvittelee myös, että kommunismi on tuonut jotain hyvää maailmaan.
Vasili Grossmanin Kaikki virtaa (Vsyo techyot) on tylyä luettavaa. Kirja kertoo 30 vuotta elämästään vankileirillä syyttä viettäneestä miehestä, joka vapautuu. Ystävyydet ovat kylmenneet, tuttavat ovat petollisia. Kaikki yrittävät selviytyä brutaalisssa, järjettömässä yhteiskunnassa. Rinnalla kerrotaan koskettavasti joistakin tuhoutuneista ihmiskohtaloista. Teos harhautuu filosofisoimaan monisivuisesti vapaudesta ja Venäjän ainaiselta tuntuvasta diktatuurista sekä Leninin ja Stalinin terrorista. Loppu kuitenkin kuittaa taiteellisuudessaan tämän harha-askeleen rakenteeseen aiheuttaman särön oivasti.
Kirjan ankara yhteiskuntakritiikki on hämmentävää ja uskaliasta. Se on ilmestynyt jo 1963, Stalinin kuoleman jälkeisessä hengähdystauossa. Suomennettu se on valitettavasti vasta Neuvostoliiton luhistuessa. Mitenköhän moni 1970-luvun Suomen taistolainen olisi luopunut aatteestaan jo heti kättelyssä, jos olisi saanut luettavakseen Grossmanin kirjan? Siihen ei saane koskaan vastausta.
On käsittämätöntä miten ihmiset ovat sokeita julmuuksille ja miten väkivalta purskahtelee vuosikymmenistä toisiin. On hämmästyttävää miten eri aatteiden nimissä pauhaavat fanaattiset fundamentalistit saavat räyhätä ja pilata toisten elämiä vuosisadoista toisiin. Eikö sille tule koskaan loppua? Mitä se muille kuuluu miten yksilö oman elämänsä muovaa tai mitä hän ajattelee, jos se ei rajoita muiden vapauksia tehdä samoin?

sunnuntai 24. kesäkuuta 2007

Vasili Suksin: Meitä on niin moneksi

Vasili Suksin: Meitä on niin moneksi. Edistys 1976. 262 s.

Korneimmillaan neuvostokirjallisuus oli yksilön kollektiiviin häivyttäviä teoksia ja ponnetonta propagandaa. Hirmuhallinnon kaanoniin kun ei ollut oikein asiaa kriittisyydellä ja omaäänisyydellä. Todellisuus näyttääkin toisenlaiselta kuin mitä se oikeasti oli kirjallisesti lahjakkaissakin teoksissa. Olisi silti typeryyttä huitaista historian tunkiolle kaikkia neuvostokirjoja vain siksi, että järjestelmä on vaihtunut tai että systeemi oli mieletön.
Vasili Suksin on sellainen kaveri, jota ei sovi unohtaa. Neuvostoliittolainen monilahjakkuus pakersi elokuvien parissa, mutta kirjoitti myös viihdyttäviä kertomuksia. Valitettavasti Suksin kuoli melko varhain.
Meitä on niin moneksi -novellikokoelmaa tuppaan lueskelemaan yhä uudestaan ja uudestaan. Se on sarja kepeitä kertomuksia, jotka hauskuudessaan vetävät suun väistämättä messingille. Soveltuu mitä parhaimmin aurinkoiselle rantalaiturille.
Ihmiskuvauksessa on jotakin ainutlaatuista lämpöä, josta toivoisi omaankin kirjoitteluun tarttuvan edes hitusen verran mallia. Etenkin esimerkiksi Hävyttömät -novelli, jossa vanha mies on naimakaupoissa on helmi, samoin Minä uskon -novelli melkoisesti tavanomaisesta poikkeavasta papista.

sunnuntai 17. kesäkuuta 2007

Jean-Paul Sartre: Muuri

Jean-Paul Sartre: Muuri. Otava 2000. 221 s.

Jean-Paul Sartre on verraton sanataituri. Hän saa lukijan kihelmöimään myötätunnosta päähenkilöitä kohtaan. Hän riisuu naamiot ja valaisee ihmisten pimeintä ydintä.
Novellikokoelman Muuri kertomukset ovat järkyttäviä, raakoja ja samalla lämpimän inhimillisiä. Eksistentialismin mestari tarjoaa ravistelevan lukukokemuksen, joka ei jätä heti rauhaan.

perjantai 15. kesäkuuta 2007

Juri Felstinski & Aleksander Litvinenko: Venäjä kuilun partaalla. Turvallisuuspalvelut demokratian uhkana

Juri Felstinski & Aleksander Litvinenko: Venäjä kuilun partaalla. Turvallisuuspalvelut demokratian uhkana. Tammi 2007. 219 s.

Aleksander Litvinenko murhattiin kehnon agenttirainan tyyliin poloniumilla Lontoossa viime syksynä. Hän oli entinen KGB:n ja FSB:n työntekijä, joka kritisoi ankarasti turvallisuuspalveluiden toimia.
Jos ei tietäisi tapahtumien olevan likimain totta, pitäisi Felstinskin ja Litvinenkon kirjaa mielikuvituksellisena satuiluna, jossa olisi aineksia useampaankin trilleriin. Niin paljon kummaa ja outoa Venäjällä tapahtuu. Kehityskulku on äärimmäisen huolestuttava.
Kirjan mukaan Venäjällä tehtyjen terroritekojen takana ovat pääosin turvallisuuspalvelut. Kansalle valehdellaan härskisti ja kyseenalaistajat listitään mitä erilaisimmilla tavoilla. Vapaa media on tukahdutettu ja julkisuuteen pääsee kafkamaisia ja orwellilaisia toteamuksia.
Se, mitä Venäjällä tapahtuu, on historian valossa todella hälyttävää ja uhka koko maailmalle ja ihmiskunnalle. Eikä vähiten Suomelle ja Pohjolalle. Suomen talous kulkee käsikynkkää itänaapurinsa kanssa.
On aika avata silmät ja vaatia roistoja kuriin, vapauksia ihmisille ja demokratiaa, sosiaalista oikeudenmukaisuutta ja yhdenvertaisuutta lain edessä. Putin ja muut bandiitit on pistettävä telkien taa.

maanantai 11. kesäkuuta 2007

Joseph O´Connor: Redemption Falls

Joseph O´Connor: Redemption Falls. Harvill Secker 2007. 458 s.

Viisi romaania kirjoittaneen irlantilaisen Joseph O´Connorin näytöt ovat vakuuttavia. Hän painii kirjallisuuden raskaassa sarjassa. Mies on erikoistunut irlantilaisten siirtolaisten kohtaloihin Amerikassa ja todellisen läpimurtonsa hän teki Star of the Sea -romaanilla, jossa matkustetaan laivalla New Yorkiin. Redemption Falls on Star of the Sean itsenäinen jatko. Siinä tapahtumat kulminoituvat Amerikan sisällissotaan, etenkin Redemption Falls –nimiseen kuvitteelliseen pikkukaupunkiin villissä lännessä Kanadan rajan tuntumassa.
Redemption Falls on polyfonista sanojen sinfoniaa. Aikatasoja on noin sadan vuoden väliltä, kertojia ja sivuhenkilöitä on niin runsaasti ettei laskupää pidä. Kirja jakautuukin 77 lukuun sekä epilogiin. Kaoottisuudesta huolimatta palaset löytävät paikoilleen. O´Connor vyöryttää tyylejä ja vaihtaa näkökulmia tiuhaan. Hän harrastaa vivahteikasta koodinvaihtoa ja käyttää muun muassa espanjaa, saksaa ja ranskaa. Hän hyppii runojen, kirjeiden, suoran kerronnan, kuulusteluiden, haastatteluiden, vakoilijaraporttien, kirjojen ja lehtijuttujen välillä. Mikä parhainta: hän esimerkiksi uskaltaa keskeyttää kerronnan röyhkeästi toteamalla kaikkitietävänä kertojana, ettei halua seuraavaa kohtausta kirjoittaa. Nuori nainen on kyseisessä luvussa lainsuojattomien vankina.
Teosta ei voi ahmia, sitä täytyy sulatella. Lopputulos on mykistävä.
Rakenteellisesti teosta voisi verrata oopperaan. Siinä kulkee limittäin useita soolokertomuksia ja välillä ryöpsähtää kuoronlailla kakofonisia ryppäitä.
Näin. Näin pitää historiallista kaunoproosaa kirjoittaa.
Käsittääkseni O´Connoria ei ole suomennettu eikä ruotsiksikaan taida löytyä kuin yksi hänen kirjansa. Kustantajana patistaisin kääntäjiä. Joseph O´Connor kun on aikamme huippunimiä, joka tulee jäämään maailmankirjallisuuden kaanoniin.