sunnuntai 16. toukokuuta 2010

Irmari Rantamala: Harhama

Irmari Rantamala: Harhama. Karisto, 1980. 658 s.

Irmari Rantamala oli yksi Algot Untolan lukuisista sivupersoonista. Miehen monenkirjava tuotanto on tuttua useimmille suomalaisille. Kansanklassikkona tajunnan täräytti pseudonyymillä Maiju Lassila julkaistu Tulitikkuja lainaamassa, jonka filmatisointi 1938 saavutti suuren suosion.

Algot Untolan elämäntarina on kaikessa traagisuudessaan värikäs. Suomalaisen opettajan päähän pälkähti vaurastua puukaupalla Pietarissa viime vuosisadan alussa. Rivakka taloudellis-sosiaalinen noususuhdanne tyssäsi kuin lennosta ammutun linnun lento. Avioliitto karahti kiville, sosialistivallankumouksellisuus sysäsi terrorismiin... Alkoi pako Suomeen ja siellä erakkoelämä, jonka katkaisi kamala nainen, joka parivuotisen suhteen sammuttua viskasi rikkihappoa miesparan sukupuolielimille... Sisällissodan sytyttyä entinen suomalaisen puolueen agitaattori tempautui sosialidemokraattiseen puolueeseen. Hän sai surmansa epäselvissä olosuhteissa 1918 valkoisten kuljettaessa vangittua Untolaa laivalla Santahaminaan.

Untolaa voisi verrata toiseen saman ajan poliittisesti aktiiviseen kirjailijaan Matti Kurikkaan. Kummankin ajatusmaailmasta on löydettävissä samaa henkeä, yhtä lailla kuin kohtalostakin ja taustasta.

Harhama oli hänen esikoisteos. Se on osin omaelämäkerrallinen suurteos, josta piti kasvaa trilogia. Sarjaa syntyi lopulta hehkutuksesta huolimatta vain kahden kirjan verran.

Sitä ei ymmärretty tuolloin, eikä oikein nytkään. Sekavuudestaan huolimatta siinä on maailmankirjallisuuden elementtejä, jotka kohottavat kirjaa kansainväliselle tasolle.

Harhama on Irmari Rantamalan (Algot Untolan) alter ego. Hän on mies joka liikkuu sulavasti pietarilaisen ylä- ja alaluokan rajamailla. Kirjan alussa hän menettää pörssiromahduksessa keinottelulla luodun omaisuutensa Japanin sodan varjossa. Rantamala kuvaa osuvasti kansainvälistä kapitalismia, jonka rihmastot solmivat kansojen kohtalot kiinteästi toisiinsa. Kapitalismille ominaiset kriisit ovat omaisuuksien uusjakoa, jossa kärsivät työläiset eniten.

Rantamala kuvaa pörssiä esimerkiksi näin:

--- Ja kun yhteiskunnan elämä sykähteli, kun jossain sortui tehdasliike, jonka perustuksen Hiiden myllyn väki oli syönyt, tai madonsyömät pankit luhistuivat ja huimaava kilpailu, tunnoton keinottelu löi pirstaleiksi taloudellisia liikkeitä, silloin aina tuntui aina kovempi, tai heikompi sykähdys pelipöydässä, kullan alttarissa. Sen taso paikoin kohosi ja paikoin laski ja sille kasattu kulta kieri silloin yhden maljasta toisen maljaan. ---(s. 101)

Vähän edempänä hän jatkaa kapitalistisen talouskriisin kuvailua:

--- Mutta uusia huolestuttavia tietoja saapui. Liikepulahirviö avasi kitaansa yhä suuremmaksi. Se uhkasi niellä kaikki. Kulta pakeni palvelijoitansa, kuin vikkelä hiirenpoika kissaa. Paniikki kasvoi. Kauhu lisääntyi. --- (Ihminen) Hänen kohtaloansa sääteli koko maailman yhteen kietoutunut taloudellisen elämän sotkuinen verkko. Sitä ratkaisi miekka kaukaisella sotatantereella; Hiiden myllyssä sitä sääteli elostelija kuhertelevine yölintuinensa, kullan temppelissä keinottelija, palatsissa valtiomies. Ja viime aikoina oli astunut esille työmiesten joukko, joka ratkaisi lukemattomien kohtaloita yhdellä ainoalla taikasanalla: Lakko. --- (s. 103)

Porvaristo ja aatelisto viihtyvät Hiiden myllyssä, joka on ylellinen yökerho, jossa nautitaan herkkujen lomassa strippauksesta ja "tosi"-teatterista, jossa esimerkiksi lavalle tuodaan nälkää näkevä perhe...

Hornan luola puolestaan on monialaisen suuryhtiön teollisuusalue, jossa kärsitään köyhyydestä. Talouskriisissä omistaja vaihtuu vinhaan. Harhama on todistamassa työväkeen kohdistuvia vääryyksiä ja päätyy kummallisen pika-avioliiton pyörteissä sosialistisen vallankumouksen huumaan. Luokkataistelu kärjistyy pommi-iskuun, jossa Harhama on osallisena. Tästä alkaa pako Suomeen ja joutuminen oudon naisen pauloihin. Ja kirjan kirjoittamisen aloittaminen.

Keskeisinä henkilöhahmoina on Harhaman lisäksi Nikolai, munkki Pietari ja Anna Pawlowna. Muut jäävät etäisimmiksi. Paitsi Perkele, jonka kamppailu Jehovan kanssa muodostaa kirjan toisen ulottuvuuden.

Paitsi että kirjassa edetään kansallisromanttisuudesta utopistiseen sosialismiin ja anarkokommunismiin, siinä on myös yritys yhdistää teosofiaa aatteiden virtaan. Kirja onkin oikeastaan erikoinen sikermä Dantea, Goethea ja Raamattua. Maagiseen realismiin sekoittuu eksistentialistinen mystiikka. Modernistista Harhamaa voisi väittää postmoderniksi, jos ei tietäisi julkaisuajankohtaa 1909. Monipolvisen, hajanaisen esityksen ytimessä on myös kysymykset mitä elämä ja aika ovat. Siten sen voisi rinnastaa Marcel Proustin suurteokseen Kadonnutta aikaa etsimässä.

Seksuaalisuus on voimakkaasti läsnä. Teoksesta suodattuu freudilainen näkemys yhtenä kimmokkeena kohtaloihin. Erityisen antaumuksellisesti Rantamala keskittyy naisen rintoihin. Lähes pakkomielteisesti. Jos ei naisesta sanota mitään muuta, niin vähintään kerrotaan nisistä.

Teoksessa rutisee suurella pensselillä maalatut suurten ideologioiden linjat. Ajankuvana se on hengästyttävä. Oma aikamme on pelottavan likeinen. Väkivallan purskahtelu höyryyntyy pahaenteisesti.

Kieliasultaan kirja on kiintoisa. Sanasto ammentaa kirjoitusasuaan murteista. Sen huomaa huvittavasti etenkin verbeistä. Esimerkiksi Rantamala kirjoittaa "Kirkkoon tulvasi väkeä" (s. 426). Hän taivuttaa ensimmäisen verbityypin tulvia-verbiä neljännen verbityypin mukaan, jolloin perusmuoto olisi tulvata, joka on puolestaan sama verbi viroksi...

torstai 13. toukokuuta 2010

Fedor Dostojevski: Muistelmia kuolleesta talosta

Fedor Dostojevski: Muistelmia kuolleesta talosta. Karisto, 2008. 462 s.

Dostojevskin Muistelmia kuolleesta talosta on joka kerta yhtä typerryttävää luettavaa. Kaunokirjallisesti teos on puuduttavaa paatosta, mutta sisällöltään tujua tavaraa.

Ilmeisesti osin omaelämäkerrallinen kirja kuvaa tsaarin aikaista vankileirien saaristoa. Olihan Dostojevskikin tuomittuna vankisiirtolassa.

Kohtelu on julmaa, vankilan muodostama pienoismaailma kärjistetyn raaka. Puistattaa. Mielivalta rehottaa, rangaistukset ovat kauhistuttavia. Kylmää.

Teknisesti kirja on toteutettu siten, että kertoja poimii mehuisimpia paloja vangin kirjoittamasta julkaisemattomasta kirjasta. Välillä etäännytetään,välillä ollaan syvällä sielussa.

Klassikkokamaa, joka kuuluu jokaisen kirjahyllyyn Aleksandr Solženitsyn Vankileirien saariston ja Henri Charrièren Papillonin ohella.