keskiviikko 25. joulukuuta 2013

Pentti-Oskari Kangas: Onnellisen miehen tarinoita 2

Pentti-Oskari Kangas: Onnellisen miehen tarinoita 2. Rymättylän Herrankukkaro Oy, 2012. 96 s.

Nuoremmille lukijoille nimi Pentti-Oskari Kangas tuskin enää paljoa sanoo. Sen sijaan hänen aikaansaannoksensa varmasti suurin osa tuntee: Seitsemän seinähullua veljestä ja Herrankukkaro, muutamia mainitakseni.

Miehen positiivisten muistojen virtaa on hupaisaa lukea. Välillä juttu karkaa omille teille, mutta palaa takaisin uomiinsa. Jutut ovat lyhyitä kaskumaisia hetkiä hauskoista tilanteista. Ne vievät menneisyyden Suomeen, sen valtarakenteisiin ja viihdetaiteilijoihin. Käydäänpä Kiinassa asti.

Tekstejä täydentävät pilapiirrokset, joten kirjan lukee helposti yhdellä istumalla suunpielet virneessä. Loppusanoissa raotetaan positiivisuuden viitan alle; ei kaikki niin kauniilta näytä, jos näkökulmaa vaihtaa.

maanantai 25. marraskuuta 2013

Jan Guillou: Sillanrakentajat

Jan Guillou: Sillanrakentajat. Suuri vuosisata I. Like, 2012. 605 s.

Jan Guilloun poliittisista mielipiteistä voi olla montaa mieltä, mutta romaaneja hän osaa kirjoittaa. Sillanrakentajat on kymmenosaiseksi tarkoitetun sosiaalihistoriallisen sarjan aloitusosa. Sillanrakentajat kuvaa kolmen norjalaisveljeksen kohtaloita 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa päättyen ensimmäisen maailmansodan loppuun.

Tarina on uskomaton, mutta niin on aikakin. Teollisen vallankumouksen laineet lyövät maailmaa uusiksi. Kalastajan lesken lapset lähetetään Saksaan lukemaan insinööreiksi. Vastineeksi koulutuksesta heidän odotetaan osallistuvan mahdottomalta tuntuvan junaradan rakentamiseen etelänorjalaiseen vuoristoon. Vain yksi veljistä palaa toteuttamaan lupausta, muut livahtavat maailmalle.

Tässä vaiheessa seuranta supistuu kahteen veljeen. Toinen on Afrikassa seikkailemassa, toinen hytistelee ankeissa oloissa Norjassa. Afrikan veli vaurastuu, mutta kotiinpaluu viivästyy sotaan. Historiankirjoissa harvemmin esillä olevat ensimmäisen maailmansodan taistelut Afrikassa tuovat oivan lisän kirjaan. Itselle oli yllätys, että Norjassa olisi ollut ensimmäisen maailmansodan aikaan saksalaisvihaa, mutta ilmeisesti näin oli, mikäli romaanin historiallisuuteen on uskomista.

Välillä Guilloun kirja on ärsyttävää päivittelyä, mutta puutteistaan huolimatta lukuelämys on huikea. Henkilöhahmoihin pystyy paikoin samaistumaan syvästi ja pitää heidän puoliaan.

Tämän kirjan perusteella odottaa kyllä tulevia osia innolla.

perjantai 27. syyskuuta 2013

Dieter Hermann Schmitz: Täällä pohjoisnavan alla. Matkani saunankestäväksi suomalaiseksi

Dieter Hermann Schmitz: Täällä pohjoisnavan alla. Matkani saunankestäväksi suomalaiseksi. Atena, 2013. 305 s.

Tätä kirjaa voisi hyvin verrata Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolaiseen. Hyvin paljon samaa tematiikkaa löytyy kummastakin kirjasta. Dieter Hermann Schmitzin Täällä pohjoisnavan alla. Matkani saunankestäväksi suomalaiseksi -kirjassa suomalaistuminen on päämääränä. Suomi ja suomalaisuus näyttäytyvät omituisine piirteineenkin tavoiteltavana ihanteena.

Suomalaistuminen ei ole kertojalle helppo tie. Saksalaisella asenteella ongelmanratkaisuksi löytyy seitsenkohtainen ohjelma, jonka toteutumista kirja seuraa. Monessa kohtaan saa nauraa. Kliseitäkin koetellaan. Ja niistä hyvin selvitään. Pienen maan pienet piirit loksauttavat palat kohdilleen.

Mainio kirja maahanmuuttajakomiikasta kiinnostuneille ja niille, jotka uskaltavat katsoa suomalaisuutta maahanmuuttajan silmin.

torstai 15. elokuuta 2013

Emmy Wu & Larry Engelman: Kuin höyhen myrskytuulessa

Emmy Wu & Larry Engelman: Kuin höyhen myrskytuulessa. Gummerus, 2008. 384 s.

Kun edellinen kirja oli japanilaista näkökulmaa, niin tämä edusti kiinalaista. Aikakausi on vallankumouksen jälkeinen.

Sisällöltään puistattava ja järkyttävä kirja, jonka lukeminen piti toisinaan keskeyttää ja olla kiitollinen omasta asemasta. Valtioterrorin mielettömyys hämmästyttää. Miten ihmiset saadaan osallistumaan tällaisiin järjettömyyksiin.

Ehdotonta luettavaa jokaiselle historiasta ja ihmisyydestä kiinnostuneelle.

Ruriko Kumoi Pilgrim: Etäällä koittaa kevät

Ruriko Kumoi Pilgrim: Etäällä koittaa kevät. Otava, 2000. 362 s.

Kesällä tuli luettua paljon kirjoja. Bloggauksia en kerinnyt tekemään. Eniten luin Maigretteja. Heti loman alkuun lukaisin alkukesästä myös toisesta maailmansodasta japanilaisesta näkökulmasta kertovan Etäällä koittaa kevät.

Se on riipaise kertomus suvusta maailmanhistorian melskeissä. Se on kuvausta japanilaisten kipeästä modernisoitumisprosessista keisarin ajasta atomipommien jälkeiseen maailmaan. Ennen kaikkea se on kuvausta naisten roolin muutoksesta.

Mielenkiintoinen kirja. Etenkin aasialaisista kulttuureista kiinnostuneille.


sunnuntai 9. kesäkuuta 2013

Susan Travers: Rohkeutta huomiseen

Susan Travers: Rohkeutta huomiseen. Suuri suomalainen kirjakerho (Otava), 2001. 330 s.

Jos haluaa lukea jotain uskomatonta ja samalla sotahistoriaa poikkeavasta näkökulmasta, niin Susan Traversin Rohkeutta huomiseen on se juttu.

Se on muistelmateos, joka kertoo nuoren naisen epätoivoisista suhteista ja sodasta Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän rintamilla. Susan Travers oli ranskalaistunut englantilainen, joka vietti yläluokan seesteistä biletyselämää ennen toista maailmansotaa. Sodan alettua hän hakeutui vapaaehtoiseksi Suomeen ja lopulta päätyi Ranskan muukalaislegioonan mukana koviin taisteiluihin muun muassa Saharaan. Samalla rakkaussuhteet kukoistivat.

Useinkaan suomalainen ei tule ajatelleeksi miten monisyinen konflikti toinen maailmansota oli. Esimerkiksi Lähi-idässä ja Afrikassa kyse oli pitkään ennen kaikkea Ranskan sisällissodasta. Ranska antautui hanakkaasti saksalaisille ja iso osa kansasta kannatti uusia valtiaita. Sisällissota ei Vapaan Ranskan joukoilta alkuun onnistunut mairittelevasti. Toisaalta vastarintaliikkeelle luotiin sodan jälkeen myyttisempi maine, joka ei tainnut mantereen osalta ainakaan olla täysin totuudellinen.

Kirja saa myös ihmettelemään joidenkin hinkua taistelukentille vapaaehtoisesti. Ihminen on kai jännitykseen ja väkivaltaan taipuvainen olento. Lähtijöitä on aina ollut. Niin heimosodissa kuin nytkin Syyrian sotaan.

Kirjassa kuvataan myös realistisesti sodan kauheuksia, joten oppina tuleville polville se olisi hyvää luettavaa. Ettei toistuisi taas. Mutta taitaa olla turha toive. Ihminen ei opi.

sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

Eugen Ruge: Vähenevän valon aikaan

Eugen Ruge: Vähenevän valon aikaan. Atena, 2012. 429 s.

Eugen Rugen Vähenevän valon aikaan -kirjaa ei uskoisi esikoiseksi. Ilmaisu, rakenne ja tematiikka kielivät kokeneesta kirjoittajasta. Tiivistetysti todeten kyseessä itäsaksalaisen suvun kohtalot puolen vuosisadan aikana. Aikatasoja on useita, mutta samaa tilannetta tarkkaillaan myös eri näkökulmista. Siitä syntyy kiehtovaa dialektiikkaa kun sukupolvien ja sukupuolien ymmärrykset poikkeavat toisistaan. Pohjimmiltaan kyse on siitä miten yksilö syntyy omaan sukupolvikokemusten kuplaan, eikä tulevat polvet välttämättä jaa samoja, ajatusmaailmoja muokkaavia kokemuksia. Samalla Rugen tulee käsitelleeksi muun muassa saksalaisille kipeitä asioita. Sitä miten säälimätön valtioideologia pakottaa kansalaiset osallistumaan sortokoneiston pyörittämiseen ja vaikenemiseen.

Wikipedia paljastaakin Rugenin olevan kokenut sanataituri. Hän on muun muassa tehnyt kuunnelmia. Ja taustoiltaan hyvin samankaltaisessa asetelmassa kuin kirjan suvussakin ollaan. Joten selvästi paljon kumpuaa omakohtaisista kokemuksista, mutta omaelämäkerrallisena tätä ei kannata lukea.

Rugen rakentaa luvuista novellimaisia itsenäisiä kokonaisuuksia, joista jo yksinään maalautuu mahtavia pysäytyskuvia ajasta. Aikatasojen vaihtelulla ne limittyvät toisiinsa ja yhdistävänä sykkerönä on suvun patriarkan syntymäpäivät 1980-luvun lopussa. Tarkemmin sanottuna 1. lokakuuta 1989. Muuten liikutaan vuosien 1952 ja 2001 välissä. Lähinnä ollaan DDR:ssa, mutta yksi juonne ulottuu Meksikoon ja rihmaston juuret syvälle Neuvostoliittoon. Aikatasojen ääripäät sijoittuvat Meksikoon.

Sankareiksi nousevat sysätään ideologisissa myllerryksissä historian tunkioille. Etenkin alku oli hyvin symboloiva. Mies käy katsomassa huonoon kuntoon romahtanutta isäänsä, joka ennen oli tuottelias itäsaksalaisen ammattiyhdisliikkeen historijoitsija ja nyt kykeni muodostamaan vain yhden sanan suustaan: joo. Miehen elämäntyö muuttui arvottomaksi Berliinin muurin murruttua.

Toinen koskettava kuvaus on saman miehen lapsuudesta. Mies on kaupassa äitinsä kanssa, mutta äiti on unohtanut maitokorttinsa. Myyjä myy kortista huolimatta. Pikkumies parahtaa itkuun, ettei halua maitoa. Edellinen myyjä oli vangittu, koska oli myynyt kortitta.

Tätä kirjaa voi luonnehtia täysosumaksi. Luulen, että tulen palaamaan tämän pariin vielä useasti.


lauantai 30. maaliskuuta 2013

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Aki Ollikainen: Nälkävuosi. Siltala, 2012. 140 s.

Aki Ollikaisen esikoinen Nälkävuosi on hurja teos. Uskottavasti ja liikuttavasti se vie vuoden 1867 kärsimyksiin yksilötasolle.

Tuntui irvokkaalta lukea kylmässä nälkään nääntyvistä itse lämpimässä punkassa hyvinsyöneenä maatessa. Suuret nälkävuodet ovat yhä kansallinen trauma, jota on vaikea käsitellä kansakunnan muistissa. Ollikainen palauttaa oivallisesti nykyihmisen sen aikaiseen mielenmaisemaan. Tosin Helsingin kasvua ennakoivat ajatukset tuntuvat törpöiltä. Vaikea uskoa, että kun kuolema korjaa kovaa tahtia väkeä, niin joku tuumisi, että pian tässä ja tossa levittäytyy kivikaupunki. Tietysti nälänhätä koskettaa eri tavalla sosiaalikerrostumia.

Kirjaa lukiessa herää mieleen oman suvun kohtalo näinä katovuosina. Miten he pärjäsivät? Miten he selvisivät, koska itse elän tässä hetkessä nyt?

Nälkävuosi on pilkottu useampaan näkökulmaan, jotka ikään kuin haihtuvat iäisyyteen henkilön menehtyessä. Kohtalot jäävät kummittelemaan mielensyövereihin. Perspektiiviä tuodaan yläluokasta, henkilökohtaista kärsimystä alaluokista. Alaluokka pyrkii Helsingin kautta Pietariin siinä koskaan onnistumatta. Elämä päättyy tuntemattomiin kyliin. Yläluokka yrittää hallita kaoottista tilannetta. Koskettava teos.

sunnuntai 17. maaliskuuta 2013

Jarkko Tontti: Sali

Jarkko Tontti: Sali. Helsinki-kirjat, 2011. 250 s.

Jarkko Tontin Sali kertoo toisiaan välttelevistä ja stalkkaavista yksinäisistä ihmisistä. Nimeksi olisi voinut antaa Salit, koska näyttämönä ei ole vain yksi kuntosali vaan peräti kolme. Päähenkilöitä on kolme; keski-ikäinen mies, nuorempi nainen ja vanhempi täti.

Mies ja nainen ovat olleet pariskunta, nyt eronneita. Täti on vahdannut salaa heitä ja kirjoittanut blogia. Juristimies päättää vaihtaa salia, ettei törmäisi exäänsä.Täti tulee perässä. Ja tietysti nainen on myös samasta syystä ostanut kausikortin samalle uudelle salille.

Takaumien kautta kerrostetaan kakkua ja sotketaan kiisseliin maailmanparannusta ja politiikkaa. Parhaimmillaan Jarkko Tontti taitaa olla kuvatessaan miehen ja tämän uuden salikaverin kommelluksia Bodypumpissa. Itselläkin oli vähän vastaavat tuntemukset ensimmäisellä kerralla.

Kuntosali ei kuitenkaan ole kertomuksen keskiössä, vaikka sielläkin tapahtuu paljon. Se on kuori ihmissuhdepelille ja ihmisen kaipuulle toisen luo. Elämä ei vaan ole helppoa.

maanantai 11. maaliskuuta 2013

Andrei Astvatsaturov: Ihmiset alastomuudessa

Andrei Astvatsaturov: Ihmiset alastomuudessa. Idiootti, 2010. 295 s.

Ihmiset alastomuudessa on niitä kirjoja, joista ei tiedä tykkääkö vaiko ei. Rönsyilevä tajunnanvirta pyrkii taustoittamaan omaelämäkerrallisesti pietarilaisen yliopistopunkkarin maailmaa. Väliin hypätään aiheesta toiseen kesken lauseen. Tyylillisesti kirja muistuttaa Proustin suurteosta, mutta ei valaistu yhtä kirkkaaksi mestariteokseksi. Viittauksia on runsaasti venäläiseen populaarikulttuuriin. Onneksi suomentaja on reunahuomautuksilla avustamassa lukijaa.

Väliin tekstiin tempautuu mukaan ja toisinaan tympääntyy. Lukukokemus oli soutamista ja huopaamista. Ehkä venäläinen ja venäläistä kulttuuria paremmin tunteva saisi tästä teoksesta enemmän irti kuin minä. Yleisemmällä tasolla todettuna kertomukseen upotettu tarinatäkki on koomista ja ironista muistelmaa pysähtyneisyydestä ja korttitalon luhistumisen jälkeisestä kaaoksesta. Totuudesta en tiedä.

sunnuntai 3. maaliskuuta 2013

Andrei Volos: Animaattori

Andrei Volos: Animaattori. Bazar, 2012. 280 s.

Andrei Voloksen Animaattori on omituinen kirja terrorismista. Toki se pohjautuu todellisiin tapahtumiin Moskovassa, mutta synkästi päättyneen teatterikaappauksen aihiona kulkee skifipäällyste, jonka täyttämät koloset ovat täynnä kummallisuuksia.

Päähenkilö Sergei Barmin työskentelee elävöittääkseen kuolleet. Taito on harvojen hallussa. Tämä läpäisee kirjan. Alkuosa onkin melkoisen sekavaa skifihuttua, jota tilkitään hyppäyksillä jo kuolleiden menneisyyteen. Vähitellen alkaa selkiintyä ja tihentyä. Paikoin kuvaukset ovat upeita ja rajauksilla sekä miljööllä, kontrasteilla niistä saadaan dramaattisia, hengästyttävän mahtavia pysäytyskuvia terrorismin kamaluudesta.

Loppujen lopuksi itse teatterikaappaus jää ohueksi osuudeksi eikä kirja lukukokemuksena ollut parhaasta päästä. Jätin sen viikoksi kesken ennen kuin tänään jatkoin sinnikkäästi loppuun. Se varmaan kertonee olennaisen. Juttu ei siis kunnolla kanna.

keskiviikko 20. helmikuuta 2013

István Örkény: 100 minuuttinovellia

István Örkény: 100 minuuttinovellia. Atena, 2012. 242 s.

Harvoin hämmästelee sanataituruutta yhtä paljon kuin István Örkényn novelleja lukiessa. Ne on täydellisyyteen asti hiottuja täysosumia. Useimmat lyhyitä, korkeintaan muutaman lauseen kestoisia tokaisuja, joihin tiivistyy todellisuus terävästi, jopa absurdisti.

Osa on proosarunoutta, osa hauskoja sattumuksia, joiden paikka on vain hivenen väärä. Niiden kanssa sai olla tarkkana. Kaikki eivät avautuneet kerralla, vaan lauseita piti märehtiä useampi kerta.

Joistakin käännöksistä tuli kummallinen olo, mutta niiden olemassaolo selvisi sitten suomentajan jälkisanoista (Juhani Huotari).

Ihmisläheinen henki teki novelleista nautinnollisia, jopa sinänsä karmivista kertomuksista. Jos jonkun kirjoittajan teksteistä soisi otettavan esimerkkiä niin István Örkény on sellaiseen vahva ehdokas.

Yksinkertaisista kertomuksista kasvaa mielen ulottuvuuksissa valtavia verkkoja. Tässä yksi esimerkki absurdista tarinasta, joka peilaa korkin kautta ihmisyyttä:

"Ilmiö

Eräs korkki, joka ei  millään tavoin eronnut muista korkeista (se esitteli itsensä Sándor G. Hirtiksi, mutta mitäpä nimi merkitsee? Nimi ei merkitse mitään), putosi veteen.
   
   Jonkin aikaa se, kuten oli odotettavissa, kellui veden pinnalla, mutta sitten tapahtui jotain odottamatonta. Se alkoi hitaasti vajota, upposi pohjaan eikä noussut sieltä enää.
  
   Mitään selitystä ei ole." (István Örkény, s. 31)

Muutamalla rivillä osataan kuvailla upeasti elämisen mielettömyys ja satunnaisuus.

Novellit on kirjoitettu 1960-70 -luvuilla. Niistä huokuu 1900-luvun järjettömyys. Ei voi sanoa kuin, että upeaa.

lauantai 16. helmikuuta 2013

Antti Eronen: Talvi

Antti Eronen: Talvi. Myllylahti, 2011. 318 s.

Antti Eronen on uusi kirjailijatuttavuus. En ollut hänestä aiemmin kuullut, mutta kustantajan nimi vakuutti valitsemaan kirjan. Myllylahdelta on tullut vastaan tasaista laatua, ei mitään kuraa. Talvi on Erosen toinen romaani.

Teema on kiehtova. Maailma ajautuu lähitulevaisuudessa kammottavaan ydinsotaan ja ydintalven tultua Venäjä hyökkää Suomeen. Keskiössä on perhe, jonka selviytymistä seurataan niin isän, tyttären kuin pojan näkökulmasta. He ovat ajautuneet erilleen, mutta salaperäinen mieshahmo yhdistää. Ratkaisu jää hieman hämäräksi. Mikä on miehen funktio? Hänestä tulee mieleen jonkinlainen jumalhahmo, joku Paha-Jeesus.

Dialogi tuntuu keinotekoiselta varsinkin alkupuolella eikä tarina oikein starttaa. Jonkinlaista yritystä syventää teosta on, mutta ajatelmat tuntuvat päälleliimatuilta. Päähenkilöiden pyrkimykset filosofiaan katkaistaan väitteellä etteivät sotilaat pohdi syntejä syviä, vaan toimivat päättömästi. Ei ole uskottavaa. Sodankuvaus myöskään ei yllä kovin realistiselle tasolle, mutta juoni kuitenkin pysyy kasassa, jos ei takerru yksityiskohtiin, vaan antaa jutun vyöryä eteenpäin.

Henkilöhahmoista ei kasva persoonia. Ne jäävät latteiksi karikatyyreiksi. Alun isä on värikkäin, mutta kymmeniä sivuja karsimalla olisi tullut napakampaa ja tiivistetympää tavaraa. Ammattisotilaina taistelevat tytär ja poika eivät kehity ja lopun hyppäys ajassa eteenpäin hieman lässäyttää syöden mahdollisuutta jatkoon. Ikään kuin ei olisi luotettu lukijan mielikuvitukseen tarpeeksi.

Kirjan kuitenkin luki paahtamalla läpi, joten täytti tehtävänsä.

sunnuntai 10. helmikuuta 2013

Jari Järvelä: Château Inkeroinen

Jari Järvelä: Château Inkeroinen 9 kertomusta. Tammi, 2012.

Jari Järvelän nimestä on tullut takuu kunnolliselle kirjalle. Romaanien ja novellien taitajan tuorein kokoelma on Château Inkeroinen.

Nimikkonovelli on humoristinen pläjäys suomalaisesta yrittäjyydestä, jolla on intoa taitoa ja tietoa enemmän. Vastassa ovat ylimieliset korporaatiot ja luonnonolosuhteet. Niistä huolimatta suunnitelmat ovat suuruudenhulluja, joiden toteuttamista rohkeasti tavoitellaan.

Kokoelman tarinat ovat kaikki erilaisia. Niissä mennään mustasävytteiseen surumielisyyteen loppua kohden, mutta melkein muuta yhdistävää on hankalaa erottaa. Miljöönä on maailman turut ja torit. Tragikoomisista tarinoista lähestytään kauhua ja draamaa. Tapa poikkaista tarina tai kääntää asetelmat aivan lopussa ovat rakenteellisia samankaltaisuuksia. Minä-muotoiset kertojat ovat eri ikäisiä ja miehiä sekä naisia.

Miksi Mona Lisa hymyili on koskettava kertomus, XXXXX XXXXX XXXXX XXXXX on miljöönsä puolesta erityisen kiehtova; se vie lukijansa salaa myyttiseen Suursaareen ja juonena mainio mammonan himon latistus.

Nopealukuisena iloa ei ole pitkäksi aikaa, mutta jokainen sekunti on puhdasta nautintoa.

maanantai 28. tammikuuta 2013

Christopher McDougall: Syntynyt juoksemaan

Christopher McDougall: Syntynyt juoksemaan. Docendo, 2010. 304 s.

Luoteis-Meksikon Kuparikanjonissa elelee tarahumaria, jotka ovat juoksijakansan maineessa. He saattavat ylittää moninkertaisesti ultrajuoksijoiden matkat. Heidän hölkkälenkit saattavat olla jopa 700 kilometriä. Pinkominen tapahtuu paljainjaloin tai kevyillä sandaaleilla.

Olosuhteet Kuparikanjonissa ovat karut ja julmat. Luonnonolojen lisäksi alueella taistelevat huumekartellit.

Christopher McDougall päätti ottaa selvää tarahumarista ja sekopäisistä ultrajuoksijoista. Kirja perustuu tositapahtumiin ja on luonteeltaan romaania enemmän pitkähkö reportaasi, jota taustoitetaan tutkimustiedolla ihmisen alkuperästä, lajiluonteesta ja anatomiasta. Adrenaliinia lisäävät vauhdikkaat kuvaukset eri juoksukilpailuista ja kirja huipentuu mittelöön Kuparikanjonin juoksumestaruudesta.

Mausteena on tiedot ruokavalioista ja kirjan myötä juoksevan maailman suosioon onkin noussut muun muassa chian siemenet, jotka antaa uskomatonta buustia elämään ja ovat mauttomuudestaan ja pienestä koostaan huolimatta ihmesiemeniä, joihin on tiivistynyt kaikenlaista terveellistä mineraalia ja vitamiinia öljyjen ja proteiinin lisäksi.

Kirja on myös huikea sukellus oman lajimme alkuhämäriin. Kirjasta käy ilmi miten ihminen on luotu nimenomaan juoksemaan pitkiä matkoja. Siihen viittaavat niin hengityselimet, hikoilu, karvattomuus, jalkojen anatomia kuin pystyasento ja niskan rakenteet. Teorian mukaan ihminen juoksi aikoinaan proteiinipitoisia grilliherkkuja näännyksiin. Ihminen kykenee juoksemaan yhtä mittaa jopa satoja kilometrejä. Sen sijaan muiden eläinten rakenne sallii vain nopeat pyrähdykset minkä jälkeen niiden on pakko pysähtyä hengittämään ja jäähdyttelemään, muuten ne menehtyvät.

Liharuoka mahdollisti aivojen kasvun ja abstraktin ajattelun mitä saalistus vaati. Pääasiallinen ruoka on kuitenkin parasta ottaa muun muassa juureksista, vihanneksista, kasviksista, hedelmistä, marjoista, siemenistä, pähkinöistä ja kalasta.

Shokeeraavin tieto tuli lenkkareista. Ne pilaavat jalkamme ja aiheuttavat vammoja. Mitä kalliimmat sitä varmemmin. Ihmisen kuuluu juosta paljain jaloin tai korkeintaan ohuella, kovalla pohjallisella. Nykylenkkarit suuntaavat ensi-iskun kantapäähän vaikka luonnollisen askeleen paino on varpaiden puolella. Paljasjalkaisilla lättäjaloilla holvikaari alkaa vahvistumaan. Hyvinvointi säteilee koko kehoon. Oikea juoksuasento on selkäsuorana kipittäminen lyhyillä askelilla niin ettei kantapää koske maahan.

Christopher McDougall saarnaa luonnonmukaisemman elämäntavan puolesta.

Itsekin tykkään mieluiten kulkea paljain jaloin ja otan aina kengät mahdollisuuksien mukaan pois jalasta tauoilla yms. Työkavereilla on hauskaa. Eihän se aina ole ihan pukukoodien mukaista. Pääesikunnassa entinen puolustusvoimien komentaja tuli työhuoneeseeni yllättäen ja olin ilman kenkiä. Sain siitä jälkeenpäin melkoiset moitteet esimieheltä. Mökillä on mukava kuljeskella rantakivillä ja metsässä paljain jaloin kesäisin.

Oman ruokavalion tärkeäksi osaksi ovat tulleet niin sanotut superruuat. Keskeisestä ruokavaliosta löytyy niin chian, hampun ja auringonkukan siemeniä, fytoplanktonia, spirulinaa, inkamarjoja, mustikkaa, avokadoa, tomaattia, porkkanaa, banaania, omenaa, nokkosta kuin pakurikääpää pähkinöiden ja monien muiden terveellisiksi todettujen ruokien lisäksi. Sokerilimut ja prosessoidut ruuat olen pyrkinyt jättämään vähemmälle, samoin vehnäset.

On vaikea sanoa onko olo yhtään parempi kuin joskus ennen kun litkin limuja ja popsin pitsaa ja hampurilaisia. Kenties energisempi ja juokseminen sujuu. Huomaa saavansa päivän aikana aikaan enemmän eikä löhöily ja passiivinen töllöttely enää erityisemmin innosta. Sairastelua toki yhä on, mutta ne menee ohi nopeasti ja lievinä.

Vaikka monessa mielessä olen veganismiin ja luomuun kallellaan ja suosin kivikautista ruokavaliota, pidän itseäni enemmän kuitenkin jonkin sortin ruokahifistelijänä, joka pyrkii saamaan mahdollisimman ravinteikkaan ja herkullisen ruokavalion, joka sisältää variaatiota ja samoja elimistölle tarpeellisia aineita eri lähteistä. Monia mainioita ideoita olen saanut esimerkiksi Jaakko Halmetojalta ja Olli Postilta.

Joka tapauksessa kyseessä on siis varmasti jokaista liikkujaa kiinnostava ja innostava kirja, vaikka ei aikoisikaan iltalenkiksi juosta maratoneja.

sunnuntai 6. tammikuuta 2013

Katri Karasma: Suomi toisena kielenä opetustieteen perusteet

Katri Karasma: Suomi toisena kielenä opetustieteen perusteet. Finn lectura, 2012. 192 s.

Jossain todettiin, en muista olisiko ollut tässä kirjassa, että kansakunnan sivistystason huomaa siitä miten se kohtelee vähemmistöjään. Suomen ei tässä kohtaa tarvitse hävetä. Suomi on ollut pitkään monikulttuurinen ja -kielinen kokonaisuus. Vuosisatoja. Samaa on ollut esimerkiksi toki Ruotsi, mutta läntinen puolisko ei erossa tunnustanutkaan uusien valtiorajojen sisälle jääneitä kielivähemmistöjä. Pariin sataan vuoteen yhteiskunnallista keskustelua ei ole voinut käydä suomeksi, lasten koulunkäyntiä omalla kielellä on hankaloitettu ja paikoin estetty - vieläkin, vanhukset jätetty hoitamatta. Yhä tänä päivänä moittivat YK ja EU Ruotsia ihmisoikeuksien polkemisesta. Onneksi tilanne on hieman lievittänyt viimeisten vuosien aikana.

Ruotsiin ovat maahanmuuttajat sinänsä tervetulleita, mutta heitä ei haluta eteistä pidemmälle. Virallinen Ruotsi on auttamattoman yksikielinen ja kulttuurinen. Voi olla kuinka multietninen kunhan on sitä ruotsiksi.  Kaikki muu häivytetään näkymättömiin yhteiskunnan taholta, vaikka todellisuus on toinen. Pohjoismaiden suurin kielivähemmistö ruotsinsuomalaiset on mykistetty. Uudet satojentuhansien kokoiset maahanmuuttajayhteisöt vaiennettu virallisista kentistä. Arkitodellisuus ja esimerkiksi se miten ruotsalainen media maalaa yhteiskunnan poikkeavat radikaalisti toisistaan. Paineet purkautuvat syrjäytymisenä, rikollisuutena, väkivaltaisuuksina ja köyhyytenä, mielenterveydellisinä ongelmina, vandalismina ja pahimmillaan terrorismina.

Vaikka Suomi on ollut monikulttuurinen ja kielinen jo kauan, on se käytännössä tarkoittanut ruotsinkielisiä rannikolla ja saamelaisia tuntureilla. Suomessa maahanmuuttajalle opetetaan joko suomea tai ruotsia. Sen verran vahva asema ruotsin kielellä on Suomessa. Heti kun Ruotsissa opetetaan ensimmäisenä kielenä maahanmuuttajalle Keski-Ruotsiin suomalaiskaupungeissa ja Pohjois-Ruotsin meänkielisissä kunnissa suomea tai meänkieltä niin voi väittää Ruotsin olevan aidosti monikulttuurinen ja tunnustavansa oikeasti kielivähemmistönsä. Valitettavasti Suomen saamelaisyhteisö on hupenemassa. Sillä Suomi ei voi kehuskella.

Joten historiallista taustaa vasten Suomessa on esimerkillistä kokemusta yhteiselosta, jota Lähi-idän suunnallakin voisi katsastaa mallina. Ahvenanmaalaiset eivät lähettele ohjuksia Turkuun tai närpiöläiset itsemurhapommita Seinäjokea. Ei tietysti monikulttuurisuus Suomessakaan ole sujunut ilman kahnauksia. Päinvastoin kielikiistoja on käyty paikoin verisestikin.

Vaikka Suomi on ollut pääsääntöisesti maastamuuton maa, on Suomeen suuntautunut koko ajan myös maahanmuuttoa. Erityisen voimakas pyrskäys on tullut viimeisen 10-20 vuoden aikana. Kun aikaisemmin lähtöalueet ovat olleet Euroopassa, on nyt lähdetty Pohjois-Afrikasta ja Lähi-idästä Venäjän ja Viron lisäksi. Suomi on saanut parisataatuhantisen maahanmuuttajajoukon, joka opettelee ja käyttää suomea vieraana kielenä, ei toisena kotimaisena.

Suomi toisena kielenä opetustieteen perusteet -kirja on opus maahanmuuttajien parissa työskenteleville. Varsinaisesti se on tarkoitettu opettajille ja opettajiksi opiskeleville, mutta soveltuu laaja-alaisempaankin lukemiseen. Kirjaan on koottu aiheesta tehtyä tieteellistä tutkimustietoa tiivistetysti. Spektri on laaja kuten on maahanmuuttajakuntakin ja suomen kieli ja sen käyttöalueet. Hieman sekava kokoelmahan se on ja valintaperusteet teksteille toisinaan ihmetyttävät. Nimeään se ei vastaa, mutta antaa jonkinlaista osviittaa aiheeseen. Eikä siihen ole huomioitu kaikkea tuoreinta tutkimusta. Mutta kritiikistä huolimatta antaa lukijalle  jotakin siis.

Ensimmäisenä käydään lyhyesti läpi maahanmuuton historiaa ja tuodaan esiin muun muassa teollistuvan Suomen ajan keskieurooppalainen maahanmuutto, jonka seurauksena meillä on lukuisia tunnettuja yrityksiä. Enemmän keskitytään nykyisiin uusiin tulijaryhmiin ja käydään keskustelua kaksi- ja monikielisyydestä.

Erityisen hyödyllinen on luku suomen kielen erityispiirteistä, jotka aina arkitohinan pyörteissä tahtovat unohtua ja sitten pähkäillään miksi tietylle kansallisuudelle jokin rakenne tai äänne on vaikea oppia. Lukuun sisältyy myös vertailevaa kielitiedettä.

Opetussuunnitelmien kehitystä tarkastellaan ja kielenoppimista. Kieliopin tankkauksesta on siirrytty toiminnallisempaan käytännön taitoja aktivoivaan suuntaan.

Parempaankin olisi pystytty ja toiveet olivat korkealla kirjaan tarttuessa. Pienen pettymyksen tuotti, mutta kyllä sitä luki.

tiistai 1. tammikuuta 2013

Mathias Sundin: Till varje pris

Mathias Sundin: Till varje pris. LBJ Förlag, 2012. 414 s.

Mathias Sundin on ruotsalaispoliitikko, joka tuntenee parhaiten Pohjolassa Yhdysvaltain poliittiset kiemurat. Hän on muun muassa seurannut useita vaaleja hyvin läheltä kampanjaorganisaatioiden sisältä. Tarkkaavaisimmat blogin lukijat ovat varmasti huomanneet linkkilistaltani hänen kiinnostavat bloginsa.

Tutustuin Mathias Sundiniin Ruotsissa asuessa ollessani mukana paikallispolitiikassa. Hän oli Norrköpingin liberaalisen kansanpuolueen keulakuva ja nouseva tähti. Leppoisan olemuksen takaa piilee poikkeuksellisen voimakas intohimo vaikuttaa tavallisten ihmisten joka päiväisiin ongelmiin. Hän toi myös sinnikkyyttään esiin poikkeavilla kampanjamuodoilla, jotka saivat kansallista huomiota. Mathias esimerkiksi kävi koputtamassa 10 001 ovea. Se palkittiin kansanedustajuudella.

Sitäkin suuremmalla mielenkiinnolla lueskelin hänen tuoretta poliittista trilleriä amerikanruotsalaisesta miehestä, joka on nousemassa Yhdysvaltain presidentiksi. Takakansi lupaa viedä kampanjoinnin kulisseihin ennennäkemättömällä tavalla ja ymmärrystä amerikkalaiseen politiikkaan.

Kirjan päähenkilö Mark Eriksson on demokraattisenaattori Minnesotasta. Siis Yhdysvaltain skandinaaviosavaltiosta, jossa on paljon suomalaisiakin.

Kampanjointi on kovaa ja tapahtuu monella rintamalla. Kestää hetken ennen kuin kirja imaisee, mutta loppua kohti syke tihenee ja veritekojen syytkin selvenee. Lukija sydän pamppaillen odottaa miten likaiseksi menee. Ja meneehän se. Puhtaita pulmusia ei ole kukaan. Jokainen tahraantuu. Lakimiehet, raha ja vallanhimo ovat tuhoisa yhdistelmä, jotka repivät ihmiskohtaloita ja saa penkomaan ihmisten menneisyydestä mitä vaan sekä keksimään kaikenlaista kummallista, joka saattaa jäädä huhuna elämään omaa elämää.

Ruotsinkieliselle lukijalle loistavaa luettavaa, joka on pelkkää jännitysdraamaa syvellisempi ensikäden tietoteos Yhdysvaltain sisäpolitiikkaan, joka poikkeaa Eurooppalaisesta melkoisesti.