Stieg Larsson: Män som hatar kvinnor. Månpocket, 2009. 567 s.
Tuoreelta Tukholman reissulta tuomisena mukaan tarttui muun muassa Stieg Larssonin Millennium-sarjan ensimmäinen osa. Jo julkaisuvuonna päätin trilogian lukea kovien kehujen innoittamana. Urakkaan en kuitenkaan ole ryhtynyt ennen tätä toukokuuta.
Saatavuudesta saamattomuuteni ei ole ollut kiinni. Kerran esimerkiksi aloitin Män som hatar kvinnor -kirjaa västeråsilaisessa kirjakaupassa. Koukutti. Mutta paksuus pelotti. Jäisivätkö muut asiat pakkomielteisen lukemisen taakse?
Ei kai minulla aikaa nytkään varsinaisesti olisi ollut, mutta laivalla aloitettua ei voinut enää kesken jättää. Uuden asunnon remontointi sai siirtyä hivenen, onneksi rakennusprojekti on loppusuoralla, joten välillä saa hengähtääkin. Sitä paitsi muuton myötä pääsen vihdoin omaan kirjoitus-/lukukoloon, joten jatkossa bloginkin päivittely tihentynee ja tahti kaunokirjallisuuden luonnissa kiihtyy. Talous on sen verran tasapainossa, ettei kohta tarvitse enää myöskään raataa kuutta, seitsemää päivää työläistöissä, mikä sekin on syönyt aikaa lukemiselta ja kirjoittamiselta. Kohta palattaneen entiselle uralle - monta kokemusta ja ympäristönmuutosta rikkaampana.
Stieg on kirjailija, jonka ihmiset oppivat tuntemaan vasta kuoleman jälkeen. On sääli, ettei hän ehtinyt näkemään teostensa saamaa myllytystä julkisuudessa. Onpa yksi elokuvakin tehty. Ja perikunta vaurastunut valtavasti.
Onkin mielenkiintoista peilata kirjaa hänen henkilöhistoriaan. Yhtymäkohtia on, joten ei tarvitse paljon arvuutella virikkeitä. Esimerkiksi teoksen keskeinen lehti Millennium peilautuu paljon Expoon, äärioikeistolaiset teemat hänen rooliinsa yhtenä merkittävimmistä fasistien ja natsien kartoittajista Ruotsissa. Antifasismi kyllästää kirjaa - myönteisessä mielessä.
Henkilöhahmot ovat epäuskottavia, joka tekee niistä kiinnostavia poikkeusyksilöitä, mutta paikoin latistaa juonta kertojan vesittäessä tapahtumia hahmojen lähes yliluonnollisilla kyvyillä. Umpikujia puhkotaan helpoilla ratkaisuilla.
Dekkaristina Stieg Larsson epäonnistuu. Suunnilleen puolessa välissä kadonneen Harrietin arvoitus selviää jo arvuuttelevalle lukijalle. Loppu on sykettä nostattavaa koheltamista, joka siirtää miljöötä piskuisesta Hedestadista (jota elokuvassa esittää muuten sörmlantilainen Gnesta) aina Australiaan asti.
Lisbeth Salanderista, joka on kirjan hakkerinero ja toinen päähenkilö, tulee ensimmäisenä mieleen Suomessakin pyörivän amerikkalaisen NCIS -televisiosarjan Abby Sciuto. Uskottavuus rapisee alkumetreillä. Tuskin kukaan tällainen tapaus voisi kyetä vastaavaan kuin Lisbeth elävässä elämässä. Kouluja käymättä hän kirjoittaa täydellisiä lähdeviitteellisiä raportteja, kykenee tiedusteluun, jolle alan ammattilaisetkin vihertyisivät kateudesta. Silti tekniikasta mainittaessa Larsson lähinnä kertoo kuukkelista...
Juoni on klassinen yhdistelmä kostoa, katoamista, kieroilua ja perhedraamaa. Vääristynyt seksuaalisuus sumentaa rikkaan perheen pojan päätä... sekoituksena on natsismia ja sen vahingollisuutta.
Toimittaja Mikael Blomkvist tuomitaan vankeuteen kunnianloukkauksesta, värvätään tutkimaan ikivanhaa katoamista, joka raottaa esirippua yhä hirveämpiin kauheuksiin. Kielellisesti keitos ei ole tujua, vaan itse kertomus kuljettaa kivikkoistenkin kohtien ylitse.
Alkuun mietin, että jos Jani Saxell kirjoittaisi dekkarin, siitä tulisi tällainen. Mikael Blomkvist on vasemmistohenkinen antikapitalisti, joka kritisoi kärkkäästi nykymenoa. Sitten yhteiskunnallisuus häipyy taustalle, tai pikemminkin kerrostuu laajemmalle taustalle tiedostamattomiin. Mukana se on johdonmukaisesti koko kirjan.
Ehkei tässä ole kyseessä mikään mullistava tapaus kirjallisuudenhistoriassa, mutta kelpo viihteenä ensiluokkaista materiaalia. Elokuva on nyt pakko nähdä.
21. toukokuuta 2009
3. toukokuuta 2009
Sofi Oksanen & Imbi Paju (toim.): Kaiken takana oli pelko
Sofi Oksanen & Imbi Paju (toim.): Kaiken takana oli pelko. Kuinka Viro menetti historiansa ja miten se saadaan takaisin. WSOY, 2009. 563 s.
Ilman suurta ennakkokohuakin Sofi Oksasen ja Imbi Pajun toimittama kirja olisi päässyt lukulistani kärkikahinoihin. Mittava mediavyörytys ja putinistipossen pöhköilyt saivat kuitenkin tarttumaan tiiliskiveen heti alkuunsa.
Lukukokemuksena kokonaisuus oli myönteinen tujaus Viron menneisyyteen ja nykyisyyteen. Harva käsittää mitä Suomenlahden etelärannalla tapahtui Neuvostoliiton miehitettyä maan. Rautaesirippu peitti näkyvyyden, eikä propagandaa pursunnut julkisivu sallinut poikkeamia. Miehityksen jäljet ovat syvällä, eivätkä varmasti pyyhkiydy edes vuosisadoissa. Onhan tästä esimerkkinä oma maamme: Suomen vapautumisesta läntisen ex-suurvallan välillä raa´asta miehityksestä on kaksisataa vuotta ja miehittäjän kulttuuri ja kieli ovat juurtuneet häkellyttävän lujasti, joskus jopa keinotekoisen kummallisesti maahamme. Historian paradoksi on, että Suomi syntyi, toipui ja elpyi Venäjästä, Viron Venäjä vuodatti miltei hengiltä saatanallisessa syleilyssä.
Kirja on kevään must-lukemista. Erityisen antoisia esseitä ovat Laura Assmuthin Moninaiset identiteetit Viron ja Venäjän rajaseudulla, Kalevi Kukkin Neuvostomiehityksen aiheuttamat taloudelliset tuhot, Rein Rataksen ja Anto Raukaksen Katsaus miehityksen aiheuttamiin ympäristövahinkoihin ja Jüri Reinveren Virolaisuuden purkutyöt. Kulttuurinen kansanmurha Virossa, vain muutamia mainitakseni.
Ilman suurta ennakkokohuakin Sofi Oksasen ja Imbi Pajun toimittama kirja olisi päässyt lukulistani kärkikahinoihin. Mittava mediavyörytys ja putinistipossen pöhköilyt saivat kuitenkin tarttumaan tiiliskiveen heti alkuunsa.
Lukukokemuksena kokonaisuus oli myönteinen tujaus Viron menneisyyteen ja nykyisyyteen. Harva käsittää mitä Suomenlahden etelärannalla tapahtui Neuvostoliiton miehitettyä maan. Rautaesirippu peitti näkyvyyden, eikä propagandaa pursunnut julkisivu sallinut poikkeamia. Miehityksen jäljet ovat syvällä, eivätkä varmasti pyyhkiydy edes vuosisadoissa. Onhan tästä esimerkkinä oma maamme: Suomen vapautumisesta läntisen ex-suurvallan välillä raa´asta miehityksestä on kaksisataa vuotta ja miehittäjän kulttuuri ja kieli ovat juurtuneet häkellyttävän lujasti, joskus jopa keinotekoisen kummallisesti maahamme. Historian paradoksi on, että Suomi syntyi, toipui ja elpyi Venäjästä, Viron Venäjä vuodatti miltei hengiltä saatanallisessa syleilyssä.
Kirja on kevään must-lukemista. Erityisen antoisia esseitä ovat Laura Assmuthin Moninaiset identiteetit Viron ja Venäjän rajaseudulla, Kalevi Kukkin Neuvostomiehityksen aiheuttamat taloudelliset tuhot, Rein Rataksen ja Anto Raukaksen Katsaus miehityksen aiheuttamiin ympäristövahinkoihin ja Jüri Reinveren Virolaisuuden purkutyöt. Kulttuurinen kansanmurha Virossa, vain muutamia mainitakseni.
10. huhtikuuta 2009
Agatha Christie: Kurpitsajuhla
Agatha Christie: Kurpitsajuhla. WSOY, 1995. 227 s.
Agatha Christien Kurpitsajuhla ei sinänsä ole mikään mainitsemisen arvoinen dekkari. Se edustaa tekijänsä tusinatuotantoa. Viaton palapeli täydentyy, mutta ei koskaan saavuta jännityksen tihentymää, joka saisi sydämen hakkaamaan ja lukemaan vimmaisesti.
Hauska kuriositeetti kirjassa on Agatha Christien alter egoksi tulkittava dekkarikirjailijatar, jonka kirjoissa sanotaan esiintyvän suomalaisen salapoliisin. Tässä teoksessa taas vyyhteä purkaa belgialainen maahanmuuttaja Hercule Poirot.
Kaikki alkaa lapsenmurhasta kotipippaloissa, seutukunnan menneisyys valottuu vähitellen ja tapahtumat asettuvat uomiinsa. Poirot päättelee syyllisen, joka on lähempänä kuin lukija arvaakaan.
Henkilöhahmot eivät ole uskottavia. Ne ovat suttuisia tuhruja, jotka liihottavat liikaa mielikuvitusmaailmassa vailla riittävää kosketuspintaa arkitodellisuuteen. Toki vaikutelmia on imetty omasta ajastaan - liioitellusti.
Dekkari soveltunee pienemmillekin lukutoukille. Se kalpenee esimerkiksi ruotsalaisten rikoskirjailijoiden raakuuksille kuin yö päivälle. Keveää kamaa pyhäpäivään.
Agatha Christien Kurpitsajuhla ei sinänsä ole mikään mainitsemisen arvoinen dekkari. Se edustaa tekijänsä tusinatuotantoa. Viaton palapeli täydentyy, mutta ei koskaan saavuta jännityksen tihentymää, joka saisi sydämen hakkaamaan ja lukemaan vimmaisesti.
Hauska kuriositeetti kirjassa on Agatha Christien alter egoksi tulkittava dekkarikirjailijatar, jonka kirjoissa sanotaan esiintyvän suomalaisen salapoliisin. Tässä teoksessa taas vyyhteä purkaa belgialainen maahanmuuttaja Hercule Poirot.
Kaikki alkaa lapsenmurhasta kotipippaloissa, seutukunnan menneisyys valottuu vähitellen ja tapahtumat asettuvat uomiinsa. Poirot päättelee syyllisen, joka on lähempänä kuin lukija arvaakaan.
Henkilöhahmot eivät ole uskottavia. Ne ovat suttuisia tuhruja, jotka liihottavat liikaa mielikuvitusmaailmassa vailla riittävää kosketuspintaa arkitodellisuuteen. Toki vaikutelmia on imetty omasta ajastaan - liioitellusti.
Dekkari soveltunee pienemmillekin lukutoukille. Se kalpenee esimerkiksi ruotsalaisten rikoskirjailijoiden raakuuksille kuin yö päivälle. Keveää kamaa pyhäpäivään.
29. maaliskuuta 2009
Seppo Ruotsalainen: Piirteitä työväenluokan asemasta kapitalismissa
Seppo Ruotsalainen: Piirteitä työväenluokan asemasta kapitalismissa. Sosiaalipoliittisen yhdistyksen tutkimuksia 27. Demokraattinen sivistysliitto, 1993 (alkuperäinen väitöskirja vuodelta 1977). 268 s.
Tämä kirja on pölyttynyt melkein vuosikymmenen hyllyssä. Ostin sen Maailma kylässä -festivaaleilta kommunisteilta. Aloitin lukemisen - ja työnsin nopeasti hyllyyn odottelemaan aikoja parempia. Siinä välissä olen ehtinyt viettää vuosia ulkomailla, opiskella taloushistoriaa pääaineena Tukholman yliopistossa ja siirtyä takaisin täysipainoisesti työelämään opinnoista valmistuneena.
Väitöskirja ilmestyi jo 1977. Takakannen johdatus vuodattaa murskakritiikistä, jota "porvarilliset" professorit vyöryttivät väitöstä kohtaan. Eikä ihme. Teos on täynnä suoraan sanoen sontaa vailla lähdekritiikin häivää. Sinänsä paikoin ansiokasta referointia sumentaa lahkolaismainen valikoivuus oman todistelun tueksi. Päättömät päätelmät ja poliittisen ideologian hämärtämä logiikka pauhaavat pääsääntöisesti tyhjän päällä huojuvaa propagandaa.
Tämä teos on mainio esimerkki siitä kuinka väitöskirjaa ei voi eikä saa kirjoittaa. Seppo Ruotsalainen kritisoi porvarillista teorian muodostusta Leninin sanoin "peikko ja tonttuopiksi". Ruotsalaisen mukaan Lenin rinnastaa sen fideismiin (eli oppiin, joka asettaa uskon tiedon tilalle) ja idealismiin. Mielestäni Ruotsalaisen tuotos on fidealismia puhtaimmillaan.
Vaikka marxilaisuus onkin ajettu globaalilla kentällä ahtaalle, nostaa sen laineet päätään nykyisen kansainvälisen talouskriisin syventyessä. Eräs ekonomisti puhuikin ideologisesta heilahduksesta televisiossa (Pressiklubi). Ne, jotka haukkuivat vielä hetki sitten valtiota koviten puuttumisesta talouden ohjailuun, ovat anomassa eniten almuja pohjattomiin taskuihin.
Elvytystä tehdään monetaristien kannalta painajaismaisesti. Monetaristien mukaanhan rahanmäärä määrää inflaation tahdin - ja keskuspankit painattavat pötäkkää kuumana. Mikäli monetaristinen teoria pitää likimainkin paikkansa, on seurauksena superinflaatio lähivuosina. Ruotsalaisen mukaan inflaatio on kuitenkin vain kapitalismin kirous, jolla työväenluokkaa tönitään. Pokkana hän väittää, ettei Neuvostoliitossa tunneta kyseistä ilmiötä. Sosialistisissa maissa ei ole mukamas inflaatiota. Monetarismia hän pitää taantumuksellisena mörkönä.
Ruotsalainen arvostelee myös keynesiläisiä näkemyksiä kulutuksen tärkeydestä kansantaloudessa ja naureskelee Keynesin arvioille voida soveltaa mikrotalouden oppeja myös makrotalouteen...
Seppo Ruotsalaisen väitöskirja on pseudotieteellistä potaskaa, jolla ei ole paljoa annettavaa - ei aikalaisille eikä meikäläisille.
Se saa kuitenkin miettimään omaa talouttaan. Kuulunhan asunnonostajien klaaniin, joka velkaelvyttää kykynsä mukaan supistuvaa kansantaloutta. Luottamus omaan talouteen on luja ja suunta vie ylöspäin. Töitä on kuudesta seitsemään päivää viikossa ja toimin kuin kalastajayhteisössä: siirrän osan pääomasta muihin koreihin. Kalastajathan ostavat osuuksia toistensa paateista, joten kalasaalis on turvatumpi ja mikäli oma alus uppoaa, ei katastrofi ole yhtä kauhea. Ostan siis osuuksia tuotantovälineistä eli osakkeita, joita saa alennusmyynneistä.
Osakkeet ovat myös oiva suoja inflaatiota vastaan, joka syö palkat ja talletukset kärjistyessään ja kannattava sekä tuottava sijoitusmuoto useiden vuosikymmenten haarukassa.
Oman asunnon ostin sekä sijoitus- että säästömielessä. Asunto on mitä parhainta kiinteintä omaisuutta inflaatiota vastaan, mikäli se sijaitsee hyvällä paikalla kasvukeskuksessa ja on kohtuullisen kokoinen. Asumiskuluni velanhoitoineen jäävät vastaavan huoneiston vuokraa pienemmäksi ja vuokran sijasta säästän omaan sukkaan...
Oma luokkanousu siis vaikuttaa ilmeiseltä säästäväisyyden ja harkitun budjettikurin seurauksena. Omaa taloudellista asemaansa voi jokainen parantaa, kun viilaa kuluistaan ylimääräisen ja kuluttaa olennaiseen. Samalla se on myös kumarrus ympäristöön: pyrin esimerkiksi pyöräilemään töihin, joten säästän useita satoja euroja vuodessa ja samalla kunto kohoaa, enkä kuormita luontoa liikkuessani.
Opiskelijatalous opetti venyttämään, joten sivuun jää kapitaalia kivasti. Rikas en ole, mutta vaurastuminen vaikuttaa väistämättömältä ja on Ruotsalaisen opeista huolimatta mahdollista myös työläiselle kapitalismissa.
Tämä kirja on pölyttynyt melkein vuosikymmenen hyllyssä. Ostin sen Maailma kylässä -festivaaleilta kommunisteilta. Aloitin lukemisen - ja työnsin nopeasti hyllyyn odottelemaan aikoja parempia. Siinä välissä olen ehtinyt viettää vuosia ulkomailla, opiskella taloushistoriaa pääaineena Tukholman yliopistossa ja siirtyä takaisin täysipainoisesti työelämään opinnoista valmistuneena.
Väitöskirja ilmestyi jo 1977. Takakannen johdatus vuodattaa murskakritiikistä, jota "porvarilliset" professorit vyöryttivät väitöstä kohtaan. Eikä ihme. Teos on täynnä suoraan sanoen sontaa vailla lähdekritiikin häivää. Sinänsä paikoin ansiokasta referointia sumentaa lahkolaismainen valikoivuus oman todistelun tueksi. Päättömät päätelmät ja poliittisen ideologian hämärtämä logiikka pauhaavat pääsääntöisesti tyhjän päällä huojuvaa propagandaa.
Tämä teos on mainio esimerkki siitä kuinka väitöskirjaa ei voi eikä saa kirjoittaa. Seppo Ruotsalainen kritisoi porvarillista teorian muodostusta Leninin sanoin "peikko ja tonttuopiksi". Ruotsalaisen mukaan Lenin rinnastaa sen fideismiin (eli oppiin, joka asettaa uskon tiedon tilalle) ja idealismiin. Mielestäni Ruotsalaisen tuotos on fidealismia puhtaimmillaan.
Vaikka marxilaisuus onkin ajettu globaalilla kentällä ahtaalle, nostaa sen laineet päätään nykyisen kansainvälisen talouskriisin syventyessä. Eräs ekonomisti puhuikin ideologisesta heilahduksesta televisiossa (Pressiklubi). Ne, jotka haukkuivat vielä hetki sitten valtiota koviten puuttumisesta talouden ohjailuun, ovat anomassa eniten almuja pohjattomiin taskuihin.
Elvytystä tehdään monetaristien kannalta painajaismaisesti. Monetaristien mukaanhan rahanmäärä määrää inflaation tahdin - ja keskuspankit painattavat pötäkkää kuumana. Mikäli monetaristinen teoria pitää likimainkin paikkansa, on seurauksena superinflaatio lähivuosina. Ruotsalaisen mukaan inflaatio on kuitenkin vain kapitalismin kirous, jolla työväenluokkaa tönitään. Pokkana hän väittää, ettei Neuvostoliitossa tunneta kyseistä ilmiötä. Sosialistisissa maissa ei ole mukamas inflaatiota. Monetarismia hän pitää taantumuksellisena mörkönä.
Ruotsalainen arvostelee myös keynesiläisiä näkemyksiä kulutuksen tärkeydestä kansantaloudessa ja naureskelee Keynesin arvioille voida soveltaa mikrotalouden oppeja myös makrotalouteen...
Seppo Ruotsalaisen väitöskirja on pseudotieteellistä potaskaa, jolla ei ole paljoa annettavaa - ei aikalaisille eikä meikäläisille.
Se saa kuitenkin miettimään omaa talouttaan. Kuulunhan asunnonostajien klaaniin, joka velkaelvyttää kykynsä mukaan supistuvaa kansantaloutta. Luottamus omaan talouteen on luja ja suunta vie ylöspäin. Töitä on kuudesta seitsemään päivää viikossa ja toimin kuin kalastajayhteisössä: siirrän osan pääomasta muihin koreihin. Kalastajathan ostavat osuuksia toistensa paateista, joten kalasaalis on turvatumpi ja mikäli oma alus uppoaa, ei katastrofi ole yhtä kauhea. Ostan siis osuuksia tuotantovälineistä eli osakkeita, joita saa alennusmyynneistä.
Osakkeet ovat myös oiva suoja inflaatiota vastaan, joka syö palkat ja talletukset kärjistyessään ja kannattava sekä tuottava sijoitusmuoto useiden vuosikymmenten haarukassa.
Oman asunnon ostin sekä sijoitus- että säästömielessä. Asunto on mitä parhainta kiinteintä omaisuutta inflaatiota vastaan, mikäli se sijaitsee hyvällä paikalla kasvukeskuksessa ja on kohtuullisen kokoinen. Asumiskuluni velanhoitoineen jäävät vastaavan huoneiston vuokraa pienemmäksi ja vuokran sijasta säästän omaan sukkaan...
Oma luokkanousu siis vaikuttaa ilmeiseltä säästäväisyyden ja harkitun budjettikurin seurauksena. Omaa taloudellista asemaansa voi jokainen parantaa, kun viilaa kuluistaan ylimääräisen ja kuluttaa olennaiseen. Samalla se on myös kumarrus ympäristöön: pyrin esimerkiksi pyöräilemään töihin, joten säästän useita satoja euroja vuodessa ja samalla kunto kohoaa, enkä kuormita luontoa liikkuessani.
Opiskelijatalous opetti venyttämään, joten sivuun jää kapitaalia kivasti. Rikas en ole, mutta vaurastuminen vaikuttaa väistämättömältä ja on Ruotsalaisen opeista huolimatta mahdollista myös työläiselle kapitalismissa.
22. maaliskuuta 2009
C.J.L Almqvist: Kuningattaren jalokivikoru
C.J.L Almqvist: Kuningattaren jalokivikoru tai Azouras Lazuli Tintomara. Otava, 2001 (alkukielinen ilm. 1834). 446 s.
Kai Laitinen toteaa saatesanoissaan kirjan olevan merkillinen. Sitä se tosiaankin on. Kuten myös kirjailija, joka kynti itsensä kansansuosioon, mutta joutui pakenemaan Ruotsista 1851 syyllistyttyään velkojansa murhayritykseen ja joutui sylkykupiksi. Ruotsin kamaralle hän ei enää eläessään astunut.
Kuningattaren jalokivikoru on osa laajempaa teossarjaa. Kai Laitisen mukaan kirjalla on kiehtovia yhteyksiä suomalaisen kirjallisuuden syntyyn ja parikymppisenä Almqvist peräti työskenteli neljä kesää Suomessa. Tässäkin kirjassa suomea ja italiaa verrataan soinniltaan toisiinsa.
Moderni muoto häkellyttää. Kyseessä ei olekaan mikään romanttinen 1700-luvun lopun aatelispiirejä piirtävä krumeluuri, vaan ehtaa aikaansa edellä olevaa kamaa. Etäännytys kulkee kehyskertomuksessa, jossa kertoja perustelee aukkojaan ja kritisoi kertomustaan. Näennäisesti rakkausromaanina alkanut draama saa rousseumaisia kasvatusromaanin rakenteita ja häivyttää alun kauniit ja rohkeat-tyyppisen neloisdraaman rikostrillerin tieltä, johon sekoittuu kuninkaanmurhan salakavala salaliitto ja kuninkaan arvokorun salaperäinen ryöstö. Molemmat sotkeentuvat toisiinsa, myös rakkausdraaman henkilögalleria. Yhdistäväksi seitiksi kutoutuu sumea saippuapalatyttö Azouras Lazuli Tintomara La Tournerose, jonka hahmo on yhtäaikaisesti sekä hämmentävän liioitellun epäuskottava että realistisen tarkka kuvaus kummallisesta kohtalosta.
Ripaus ranskaa piristää eikä lukua haittaa lukuisat muodonmuutokset kertomustekniikassa.
Almqvist lisäksi tihentää tapahtumia rytmisesti, joten veto on voimakas loppuunasti. Juonenkäänteet ovat äkkinäisiä ja väkivaltaisia, ne yllättävät. Paljon kerrotaan, mutta sopivan paljon jätetään lukijan pohdittavaksi.
Tuomio teoksesta on ylistävä. Ei kaikilta kohdin eheä kudos, joka vakuuttaisi, mutta kokonaisuutena kärkeä, jota ei sovi unhoittaa.
Kai Laitinen toteaa saatesanoissaan kirjan olevan merkillinen. Sitä se tosiaankin on. Kuten myös kirjailija, joka kynti itsensä kansansuosioon, mutta joutui pakenemaan Ruotsista 1851 syyllistyttyään velkojansa murhayritykseen ja joutui sylkykupiksi. Ruotsin kamaralle hän ei enää eläessään astunut.
Kuningattaren jalokivikoru on osa laajempaa teossarjaa. Kai Laitisen mukaan kirjalla on kiehtovia yhteyksiä suomalaisen kirjallisuuden syntyyn ja parikymppisenä Almqvist peräti työskenteli neljä kesää Suomessa. Tässäkin kirjassa suomea ja italiaa verrataan soinniltaan toisiinsa.
Moderni muoto häkellyttää. Kyseessä ei olekaan mikään romanttinen 1700-luvun lopun aatelispiirejä piirtävä krumeluuri, vaan ehtaa aikaansa edellä olevaa kamaa. Etäännytys kulkee kehyskertomuksessa, jossa kertoja perustelee aukkojaan ja kritisoi kertomustaan. Näennäisesti rakkausromaanina alkanut draama saa rousseumaisia kasvatusromaanin rakenteita ja häivyttää alun kauniit ja rohkeat-tyyppisen neloisdraaman rikostrillerin tieltä, johon sekoittuu kuninkaanmurhan salakavala salaliitto ja kuninkaan arvokorun salaperäinen ryöstö. Molemmat sotkeentuvat toisiinsa, myös rakkausdraaman henkilögalleria. Yhdistäväksi seitiksi kutoutuu sumea saippuapalatyttö Azouras Lazuli Tintomara La Tournerose, jonka hahmo on yhtäaikaisesti sekä hämmentävän liioitellun epäuskottava että realistisen tarkka kuvaus kummallisesta kohtalosta.
Ripaus ranskaa piristää eikä lukua haittaa lukuisat muodonmuutokset kertomustekniikassa.
Almqvist lisäksi tihentää tapahtumia rytmisesti, joten veto on voimakas loppuunasti. Juonenkäänteet ovat äkkinäisiä ja väkivaltaisia, ne yllättävät. Paljon kerrotaan, mutta sopivan paljon jätetään lukijan pohdittavaksi.
Tuomio teoksesta on ylistävä. Ei kaikilta kohdin eheä kudos, joka vakuuttaisi, mutta kokonaisuutena kärkeä, jota ei sovi unhoittaa.
22. helmikuuta 2009
Vaihtuva muoto. Tutkielmia suomalaisen romaanin historiasta
Vaihtuva muoto. Tutkielmia suomalaisen romaanin historiasta. SKS 575, 1992. 247 s.
Omat lähinnä impressionistiset mölähdykset kalpenevat kirjallisuudentutkijoiden punnitulle pohdiskelulle. Herkullisen kokoelman ruodittavana ovat suomalaisen kirjallisuuden keskeiset klassikot, joten omat lukukokemukset syventyvät jyrkästi terävien analyysien myötä. Asialla kun olivat 1990-luvun alun kirjallisuuden huippututkijat. Loppupäätä kohden tarkastellaan vieläpä suomalaista naiskirjallisuutta, eli kirja vie ainakin meikäläistä uusille alueille, kun naiskirjailijoiden tuotanto on jäänyt valitettavasti vähemmälle - aivan syyttä - lukemisessa.
Volter Kilpi on itselle ollut tavoittamaton vuorenhuippu. Esimerkiksi olen aloittanut Alastalon salissa -romaanin monesti, mutta koukeroisen kielen tahmaisuus on tyrehdyttänyt kypsymättömän nuorukaisen lukuhalut. Kirja on jäänyt odottelemaan aikaa parempaa, mutta jättänyt kutinan jostakin suurenmoisesta mestariteoksesta, jonka ymmärtäessä avautuisi aivan uusi kirkas maailma. Kenties kohta kokeilen taas kahlaamista. Nimittäin tutkielmissa luodattiin sen verran kiintoisasti Volter Kilpeä.
Toinen teosarja on Maiju Lassilan eli Ilmari Rantamalan tukeva tukki Harhama, joka odottelee luku-urakkaan ryhtymistä. Sen klassikkomaine kiihottaa ja sitäkin näissä tutkielmissa käsitellään. Aavistelen vain kyseisenkin teoksen vaativan sellaista syventymistä, ettei nykyisestä elämäntilanteesta löydy rakoa touhuun. Toivottavasti tulevaisuudessa.
Joka tapauksessa Vaihtuva muoto soveltuu kaikille Kirjahylly-blogin lukijoille.
Omat lähinnä impressionistiset mölähdykset kalpenevat kirjallisuudentutkijoiden punnitulle pohdiskelulle. Herkullisen kokoelman ruodittavana ovat suomalaisen kirjallisuuden keskeiset klassikot, joten omat lukukokemukset syventyvät jyrkästi terävien analyysien myötä. Asialla kun olivat 1990-luvun alun kirjallisuuden huippututkijat. Loppupäätä kohden tarkastellaan vieläpä suomalaista naiskirjallisuutta, eli kirja vie ainakin meikäläistä uusille alueille, kun naiskirjailijoiden tuotanto on jäänyt valitettavasti vähemmälle - aivan syyttä - lukemisessa.
Volter Kilpi on itselle ollut tavoittamaton vuorenhuippu. Esimerkiksi olen aloittanut Alastalon salissa -romaanin monesti, mutta koukeroisen kielen tahmaisuus on tyrehdyttänyt kypsymättömän nuorukaisen lukuhalut. Kirja on jäänyt odottelemaan aikaa parempaa, mutta jättänyt kutinan jostakin suurenmoisesta mestariteoksesta, jonka ymmärtäessä avautuisi aivan uusi kirkas maailma. Kenties kohta kokeilen taas kahlaamista. Nimittäin tutkielmissa luodattiin sen verran kiintoisasti Volter Kilpeä.
Toinen teosarja on Maiju Lassilan eli Ilmari Rantamalan tukeva tukki Harhama, joka odottelee luku-urakkaan ryhtymistä. Sen klassikkomaine kiihottaa ja sitäkin näissä tutkielmissa käsitellään. Aavistelen vain kyseisenkin teoksen vaativan sellaista syventymistä, ettei nykyisestä elämäntilanteesta löydy rakoa touhuun. Toivottavasti tulevaisuudessa.
Joka tapauksessa Vaihtuva muoto soveltuu kaikille Kirjahylly-blogin lukijoille.
15. helmikuuta 2009
Ilmaisun murroksia vuosituhannen vaihteen suomalaisessa kulttuurissa
Yrjö Heinonen, Leena Kirstinä & Urpo Kovala (toim.): Ilmaisun murroksia vuosituhannen vaihteen suomalaisessa kulttuurissa. SKS 1018. 343 s.
Kirjava sikermä sisältää tukun esseemäisiä tutkielmia ja analyyseja taiteen ja kulttuurin risteyspinnoista. Kirjoitusten anti vaihtelee, ja osa sortuu akateemisten sivistyssanojen liikaviljelyyn vaikka kirjan pyrkimyksenä on selvästi tieteen popularisointi.
Yhtenä esimerkkinä tästä on muuten mielenkiintoinen, mutta musiikkitiedettä syvällisemmin tietämättömälle kuuroille korville kaikuva artikkeli. No, takakannessa todetaan kirjan olevan kulttuurin ja taiteen ammattilaisten käyttöön ja alan opiskelijoiden oppikirjaksi, mutta poikkitieteellisyys repii railoja, kun pitäisi olla kaikkien mahdollisten alojen asiantuntija kirjaa lukiessa.
Onkin haastavaa pusertaa pieneksi pätkäksi värikästä teosta. Takakansi tiivistää jo olennaisen: "Teoksessa tarkastellaan nykytaiteen, kirjallisuuden, kuvataiteiden ja musiikin lajien, tyylien ja koodien komplekseja suhteita ja pohditaan teknologian vaikutusta eri taiteiden ja yksittäisten lajien vuoropuheluun".
Kirjallisuuden ihmisenä Saara Laakson analyysi Jyrki Kiiskisen romaanista Kaamos (1997) kiehtoi kutkuttavasti ja herätti halun kyseisen kirjan lukemiseen. Artikkelissaan Laakso tarkastelee kielen ja kulttuurin kimuranttia suhdetta ansiokkaasti. Todellisuus hämärtyy sanojen merkityssisältöihin, joihin heijastuu oman aikamme ilmiöt. Ne sumentavat meidän käsitystä menneistä, joihin fyysinen ja henkinen yhteys ovat kenties kokonaan katkenneet.
Omasta mielestä muita maininnan arvoisia kirjoituksia ovat Olli Heikkisen Sävelteoksesta ääniteteokseen, Sanna Qvickin Elokuvamusiikki jännitteiden luojana ja Kimmo Lehtosen Teknologisoitu lumi.
Kirjava sikermä sisältää tukun esseemäisiä tutkielmia ja analyyseja taiteen ja kulttuurin risteyspinnoista. Kirjoitusten anti vaihtelee, ja osa sortuu akateemisten sivistyssanojen liikaviljelyyn vaikka kirjan pyrkimyksenä on selvästi tieteen popularisointi.
Yhtenä esimerkkinä tästä on muuten mielenkiintoinen, mutta musiikkitiedettä syvällisemmin tietämättömälle kuuroille korville kaikuva artikkeli. No, takakannessa todetaan kirjan olevan kulttuurin ja taiteen ammattilaisten käyttöön ja alan opiskelijoiden oppikirjaksi, mutta poikkitieteellisyys repii railoja, kun pitäisi olla kaikkien mahdollisten alojen asiantuntija kirjaa lukiessa.
Onkin haastavaa pusertaa pieneksi pätkäksi värikästä teosta. Takakansi tiivistää jo olennaisen: "Teoksessa tarkastellaan nykytaiteen, kirjallisuuden, kuvataiteiden ja musiikin lajien, tyylien ja koodien komplekseja suhteita ja pohditaan teknologian vaikutusta eri taiteiden ja yksittäisten lajien vuoropuheluun".
Kirjallisuuden ihmisenä Saara Laakson analyysi Jyrki Kiiskisen romaanista Kaamos (1997) kiehtoi kutkuttavasti ja herätti halun kyseisen kirjan lukemiseen. Artikkelissaan Laakso tarkastelee kielen ja kulttuurin kimuranttia suhdetta ansiokkaasti. Todellisuus hämärtyy sanojen merkityssisältöihin, joihin heijastuu oman aikamme ilmiöt. Ne sumentavat meidän käsitystä menneistä, joihin fyysinen ja henkinen yhteys ovat kenties kokonaan katkenneet.
Omasta mielestä muita maininnan arvoisia kirjoituksia ovat Olli Heikkisen Sävelteoksesta ääniteteokseen, Sanna Qvickin Elokuvamusiikki jännitteiden luojana ja Kimmo Lehtosen Teknologisoitu lumi.
1. helmikuuta 2009
Pekka & Raija Salmimies: Esimiehen arkipsykologiaa
Pekka & Raija Salmimies: Esimiehen arkipsykologiaa. WSOY Ekonomia 1998. 184 s.
Nimestään huolimatta Esimiehen arkipsykologiaa ei ole mikään varsinaisesti esimiestehtävissä työskentelevien psykologinen työkalupakki. Oppikirjaksikaan siitä ei ole. Vaikka nimi harhauttaa, tarjoaa kirja kyllästävän keskustelunavauksen psyykkisesti mielekkäästä elämästä, ja kuinka edellytyksiä sellaiseen luodaan.
Lavea kirja keskittyy paljolti parisuhteeseen ja perhe-elämän kaariin, liikuntaan ja ajankäyttöön.
Mieli tekisi analysoida referaattisesti kirjan ajatuksia, mutta voimat eivät riitä. Työelämä haukkaa tällä hetkellä valtaosan valveillaolosta. Mutta sellaista elämä on. Salmimiehetkin esittävät ajankäytöllisesti erilaisia elämänvaiheita, joissa perhe-elämä, parisuhde, vapaa-aika ja työt saavat erilaisia painotuksia kulloisenkin tilanteen mukaan. Itse siis olen heidän tyydytysten nelikentässä vaiheessa kuusi eli työsuuntautumisvaiheessa. Tässä vaiheessa työ muodostuu elämän tärkeimmäksi alueeksi. Salmimiehet varottavat, että kaikkea ei kuitenkaan tule antaa työlle, vaan nelikentän muitakin osasia tulee kuunnella. Heidän nelikenttänsä muodostuu työstä, ryhmästä, parisuhteesta ja perheestä.
Tiedän 6-7 päiväisen työviikon olevan vain yksi vaihe elämästäni, joka luultavasti vaipuu unhoon lähivuosina. Mutta psyykkisesti huomaa kyllä jo nyt - etenkin loppuvuoden kahden kuukauden lähes yhtämittaisen työputken vaikutuksen. Ryhmä eli ystävät, kaverit ja tuttavat ovat hiipuneet sähköisiksi kontakteiksi, kulttuurin eli kirjallisuuden ja muun hömpän nauttiminen on jäänyt vähemmälle... Aikaa ja mahdollisuuksia hengähtämiselle hektisessä ilmapiirissä ei siis oikein ole. Se kuluttaa eli joutunen piakkoin uusimaan aikataulujani ja raivaamaan tilaa muullekin kuin työlle elämästäni.
Taustalla kun ei ole mikään työhulluus, vaan tietoinen tavoitteellisuus. Maahanmuuttajalle on tärkeää integroitua yhteiskuntaan ja työelämään tiukasti välittömästi. Muuten kynnys kohoaa liian korkeaksi ja syrjäytyy. Samalla säästän osakkeisiin ja asuntoon, jotta tulevaisuudessa olisi varaa elellä ylellisemmin, kun siirtyy parisuhde/perhevaiheeseen... Ja pystyn panostamaan kirjoittamiseen.
Toinen osa-alue, josta Salmimiehet kirjoittavat, on liikunta ja sen merkitys henkiselle hyvinvoinnille. Tanakkaa tekstiä, josta olisi hyötyä itse kulle. Oli sitten alainen tai esimies.
Nimestään huolimatta Esimiehen arkipsykologiaa ei ole mikään varsinaisesti esimiestehtävissä työskentelevien psykologinen työkalupakki. Oppikirjaksikaan siitä ei ole. Vaikka nimi harhauttaa, tarjoaa kirja kyllästävän keskustelunavauksen psyykkisesti mielekkäästä elämästä, ja kuinka edellytyksiä sellaiseen luodaan.
Lavea kirja keskittyy paljolti parisuhteeseen ja perhe-elämän kaariin, liikuntaan ja ajankäyttöön.
Mieli tekisi analysoida referaattisesti kirjan ajatuksia, mutta voimat eivät riitä. Työelämä haukkaa tällä hetkellä valtaosan valveillaolosta. Mutta sellaista elämä on. Salmimiehetkin esittävät ajankäytöllisesti erilaisia elämänvaiheita, joissa perhe-elämä, parisuhde, vapaa-aika ja työt saavat erilaisia painotuksia kulloisenkin tilanteen mukaan. Itse siis olen heidän tyydytysten nelikentässä vaiheessa kuusi eli työsuuntautumisvaiheessa. Tässä vaiheessa työ muodostuu elämän tärkeimmäksi alueeksi. Salmimiehet varottavat, että kaikkea ei kuitenkaan tule antaa työlle, vaan nelikentän muitakin osasia tulee kuunnella. Heidän nelikenttänsä muodostuu työstä, ryhmästä, parisuhteesta ja perheestä.
Tiedän 6-7 päiväisen työviikon olevan vain yksi vaihe elämästäni, joka luultavasti vaipuu unhoon lähivuosina. Mutta psyykkisesti huomaa kyllä jo nyt - etenkin loppuvuoden kahden kuukauden lähes yhtämittaisen työputken vaikutuksen. Ryhmä eli ystävät, kaverit ja tuttavat ovat hiipuneet sähköisiksi kontakteiksi, kulttuurin eli kirjallisuuden ja muun hömpän nauttiminen on jäänyt vähemmälle... Aikaa ja mahdollisuuksia hengähtämiselle hektisessä ilmapiirissä ei siis oikein ole. Se kuluttaa eli joutunen piakkoin uusimaan aikataulujani ja raivaamaan tilaa muullekin kuin työlle elämästäni.
Taustalla kun ei ole mikään työhulluus, vaan tietoinen tavoitteellisuus. Maahanmuuttajalle on tärkeää integroitua yhteiskuntaan ja työelämään tiukasti välittömästi. Muuten kynnys kohoaa liian korkeaksi ja syrjäytyy. Samalla säästän osakkeisiin ja asuntoon, jotta tulevaisuudessa olisi varaa elellä ylellisemmin, kun siirtyy parisuhde/perhevaiheeseen... Ja pystyn panostamaan kirjoittamiseen.
Toinen osa-alue, josta Salmimiehet kirjoittavat, on liikunta ja sen merkitys henkiselle hyvinvoinnille. Tanakkaa tekstiä, josta olisi hyötyä itse kulle. Oli sitten alainen tai esimies.
24. tammikuuta 2009
Carter Dickson: Juudaksen ikkuna
Carter Dickson: Juudaksen ikkuna. WSOY 1988. 339 s.
Perinteisen salapoliisiromaanin ystäville Carter Dicksonin Juudaksen ikkuna on makoisaa luettavaa. Siinä kliseisesti todettuna kiertyy brittiläisyyteen Dostojevskiltä vohkittu asetelma melkein kafkamaisella lähtötilanteella. Rikos ja rangaistus on sovitettu jännästä vinkkelistä, mutta sen huomaa vasta aivan loppumetreillä.
Rakenteeltaan dekkari on oikeussalidraama, jossa kuunnellaan asianajajien ja syyttäjien mittelöä. Kommentoivaa keskustelua leikkaavat todistajien lausunnot, lopussa muun muassa pikakirjoittajien ja tuomarin toteamukset.
Carter Dickson kuorruttaa kertomusta, on kuin avautuvan esiripun takaa loistaisi koko ajan kirkkaammin uusi maailma. Jännitys kasautuu kihelmöiväksi, lukija arvailee murhaajaa, mutta väärin. Carter Dickson johdattelee tahallaan harhaan - kunnes yllättää melkein lopussa ja luhistaa nokkelan lukijan loogisella päättelyllä. Tärkeitä tietoja pimitetään ja ne ryöpytetään niskaan kerralla. Poliisin esitutkinta osoittautuu epäonnistuneeksi.
Dekkaristin urasta unelmoivalle Juudaksen ikkuna on mainio oppikirja. Perinkummalliseen murhaan saadaan selvyys ja varoitus juonipaljastus, syytetty säästyy hirttämiseltä. Syyllinen löytyy lähipiiristä ja riutuvan rakkauden ja rahanahneuden cocktaili motiiviksi.
Perinteisen salapoliisiromaanin ystäville Carter Dicksonin Juudaksen ikkuna on makoisaa luettavaa. Siinä kliseisesti todettuna kiertyy brittiläisyyteen Dostojevskiltä vohkittu asetelma melkein kafkamaisella lähtötilanteella. Rikos ja rangaistus on sovitettu jännästä vinkkelistä, mutta sen huomaa vasta aivan loppumetreillä.
Rakenteeltaan dekkari on oikeussalidraama, jossa kuunnellaan asianajajien ja syyttäjien mittelöä. Kommentoivaa keskustelua leikkaavat todistajien lausunnot, lopussa muun muassa pikakirjoittajien ja tuomarin toteamukset.
Carter Dickson kuorruttaa kertomusta, on kuin avautuvan esiripun takaa loistaisi koko ajan kirkkaammin uusi maailma. Jännitys kasautuu kihelmöiväksi, lukija arvailee murhaajaa, mutta väärin. Carter Dickson johdattelee tahallaan harhaan - kunnes yllättää melkein lopussa ja luhistaa nokkelan lukijan loogisella päättelyllä. Tärkeitä tietoja pimitetään ja ne ryöpytetään niskaan kerralla. Poliisin esitutkinta osoittautuu epäonnistuneeksi.
Dekkaristin urasta unelmoivalle Juudaksen ikkuna on mainio oppikirja. Perinkummalliseen murhaan saadaan selvyys ja varoitus juonipaljastus, syytetty säästyy hirttämiseltä. Syyllinen löytyy lähipiiristä ja riutuvan rakkauden ja rahanahneuden cocktaili motiiviksi.
21. tammikuuta 2009
Tuhat ja yksi yötä
Tuhat ja yksi yötä (Richard Burton). Otava 1975. 252 s.
Richard Burtonin englanninnos 1800-luvulta on yksi levinneimmistä Tuhannen ja yhden yön tarinoiden versioista länsimaissa.
Tässä kirjassa olevat kertomukset ovat tarinankerronnan aatelia. Seksuaalisuus on näyttävästi läsnä, samoin moraalisaarnat, jotka eivät modernin yhteiskunnan arvoja kestä.
Tarinoista tihkuu tuhannen vuoden takainen Lähi-itä yhteiskuntamuotoineen ja samaan hengenvetoon tarinat ovat kuin tästä päivästä. Ihminen kun ei muutu, vaikka aika kyllä kiiruhtaa. Samat mietteet ovat meillä kansasta, kulttuurista ja aikakaudesta huolimatta. Siinä mielessä terveellistä luettavaa itsekulle.
Kaikki ei tietysti kestä kriittisen nykylukijan silmää, mutta pääosiltaan kaunokirjallisesti kelpo kamaa. Jännitystä, yllätyksiä ja kauneutta piisaa.
Richard Burtonin englanninnos 1800-luvulta on yksi levinneimmistä Tuhannen ja yhden yön tarinoiden versioista länsimaissa.
Tässä kirjassa olevat kertomukset ovat tarinankerronnan aatelia. Seksuaalisuus on näyttävästi läsnä, samoin moraalisaarnat, jotka eivät modernin yhteiskunnan arvoja kestä.
Tarinoista tihkuu tuhannen vuoden takainen Lähi-itä yhteiskuntamuotoineen ja samaan hengenvetoon tarinat ovat kuin tästä päivästä. Ihminen kun ei muutu, vaikka aika kyllä kiiruhtaa. Samat mietteet ovat meillä kansasta, kulttuurista ja aikakaudesta huolimatta. Siinä mielessä terveellistä luettavaa itsekulle.
Kaikki ei tietysti kestä kriittisen nykylukijan silmää, mutta pääosiltaan kaunokirjallisesti kelpo kamaa. Jännitystä, yllätyksiä ja kauneutta piisaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
