Eugen Ruge: Vähenevän valon aikaan. Atena, 2012. 429 s.
Eugen Rugen Vähenevän valon aikaan -kirjaa ei uskoisi esikoiseksi. Ilmaisu, rakenne ja tematiikka kielivät kokeneesta kirjoittajasta. Tiivistetysti todeten kyseessä itäsaksalaisen suvun kohtalot puolen vuosisadan aikana. Aikatasoja on useita, mutta samaa tilannetta tarkkaillaan myös eri näkökulmista. Siitä syntyy kiehtovaa dialektiikkaa kun sukupolvien ja sukupuolien ymmärrykset poikkeavat toisistaan. Pohjimmiltaan kyse on siitä miten yksilö syntyy omaan sukupolvikokemusten kuplaan, eikä tulevat polvet välttämättä jaa samoja, ajatusmaailmoja muokkaavia kokemuksia. Samalla Rugen tulee käsitelleeksi muun muassa saksalaisille kipeitä asioita. Sitä miten säälimätön valtioideologia pakottaa kansalaiset osallistumaan sortokoneiston pyörittämiseen ja vaikenemiseen.
Wikipedia paljastaakin Rugenin olevan kokenut sanataituri. Hän on muun muassa tehnyt kuunnelmia. Ja taustoiltaan hyvin samankaltaisessa asetelmassa kuin kirjan suvussakin ollaan. Joten selvästi paljon kumpuaa omakohtaisista kokemuksista, mutta omaelämäkerrallisena tätä ei kannata lukea.
Rugen rakentaa luvuista novellimaisia itsenäisiä kokonaisuuksia, joista jo yksinään maalautuu mahtavia pysäytyskuvia ajasta. Aikatasojen vaihtelulla ne limittyvät toisiinsa ja yhdistävänä sykkerönä on suvun patriarkan syntymäpäivät 1980-luvun lopussa. Tarkemmin sanottuna 1. lokakuuta 1989. Muuten liikutaan vuosien 1952 ja 2001 välissä. Lähinnä ollaan DDR:ssa, mutta yksi juonne ulottuu Meksikoon ja rihmaston juuret syvälle Neuvostoliittoon. Aikatasojen ääripäät sijoittuvat Meksikoon.
Sankareiksi nousevat sysätään ideologisissa myllerryksissä historian tunkioille. Etenkin alku oli hyvin symboloiva. Mies käy katsomassa huonoon kuntoon romahtanutta isäänsä, joka ennen oli tuottelias itäsaksalaisen ammattiyhdisliikkeen historijoitsija ja nyt kykeni muodostamaan vain yhden sanan suustaan: joo. Miehen elämäntyö muuttui arvottomaksi Berliinin muurin murruttua.
Toinen koskettava kuvaus on saman miehen lapsuudesta. Mies on kaupassa äitinsä kanssa, mutta äiti on unohtanut maitokorttinsa. Myyjä myy kortista huolimatta. Pikkumies parahtaa itkuun, ettei halua maitoa. Edellinen myyjä oli vangittu, koska oli myynyt kortitta.
Tätä kirjaa voi luonnehtia täysosumaksi. Luulen, että tulen palaamaan tämän pariin vielä useasti.
sunnuntai 7. huhtikuuta 2013
lauantai 30. maaliskuuta 2013
Aki Ollikainen: Nälkävuosi
Aki Ollikainen: Nälkävuosi. Siltala, 2012. 140 s.
Aki Ollikaisen esikoinen Nälkävuosi on hurja teos. Uskottavasti ja liikuttavasti se vie vuoden 1867 kärsimyksiin yksilötasolle.
Tuntui irvokkaalta lukea kylmässä nälkään nääntyvistä itse lämpimässä punkassa hyvinsyöneenä maatessa. Suuret nälkävuodet ovat yhä kansallinen trauma, jota on vaikea käsitellä kansakunnan muistissa. Ollikainen palauttaa oivallisesti nykyihmisen sen aikaiseen mielenmaisemaan. Tosin Helsingin kasvua ennakoivat ajatukset tuntuvat törpöiltä. Vaikea uskoa, että kun kuolema korjaa kovaa tahtia väkeä, niin joku tuumisi, että pian tässä ja tossa levittäytyy kivikaupunki. Tietysti nälänhätä koskettaa eri tavalla sosiaalikerrostumia.
Kirjaa lukiessa herää mieleen oman suvun kohtalo näinä katovuosina. Miten he pärjäsivät? Miten he selvisivät, koska itse elän tässä hetkessä nyt?
Nälkävuosi on pilkottu useampaan näkökulmaan, jotka ikään kuin haihtuvat iäisyyteen henkilön menehtyessä. Kohtalot jäävät kummittelemaan mielensyövereihin. Perspektiiviä tuodaan yläluokasta, henkilökohtaista kärsimystä alaluokista. Alaluokka pyrkii Helsingin kautta Pietariin siinä koskaan onnistumatta. Elämä päättyy tuntemattomiin kyliin. Yläluokka yrittää hallita kaoottista tilannetta. Koskettava teos.
Aki Ollikaisen esikoinen Nälkävuosi on hurja teos. Uskottavasti ja liikuttavasti se vie vuoden 1867 kärsimyksiin yksilötasolle.
Tuntui irvokkaalta lukea kylmässä nälkään nääntyvistä itse lämpimässä punkassa hyvinsyöneenä maatessa. Suuret nälkävuodet ovat yhä kansallinen trauma, jota on vaikea käsitellä kansakunnan muistissa. Ollikainen palauttaa oivallisesti nykyihmisen sen aikaiseen mielenmaisemaan. Tosin Helsingin kasvua ennakoivat ajatukset tuntuvat törpöiltä. Vaikea uskoa, että kun kuolema korjaa kovaa tahtia väkeä, niin joku tuumisi, että pian tässä ja tossa levittäytyy kivikaupunki. Tietysti nälänhätä koskettaa eri tavalla sosiaalikerrostumia.
Kirjaa lukiessa herää mieleen oman suvun kohtalo näinä katovuosina. Miten he pärjäsivät? Miten he selvisivät, koska itse elän tässä hetkessä nyt?
Nälkävuosi on pilkottu useampaan näkökulmaan, jotka ikään kuin haihtuvat iäisyyteen henkilön menehtyessä. Kohtalot jäävät kummittelemaan mielensyövereihin. Perspektiiviä tuodaan yläluokasta, henkilökohtaista kärsimystä alaluokista. Alaluokka pyrkii Helsingin kautta Pietariin siinä koskaan onnistumatta. Elämä päättyy tuntemattomiin kyliin. Yläluokka yrittää hallita kaoottista tilannetta. Koskettava teos.
sunnuntai 17. maaliskuuta 2013
Jarkko Tontti: Sali
Jarkko Tontti: Sali. Helsinki-kirjat, 2011. 250 s.
Jarkko Tontin Sali kertoo toisiaan välttelevistä ja stalkkaavista yksinäisistä ihmisistä. Nimeksi olisi voinut antaa Salit, koska näyttämönä ei ole vain yksi kuntosali vaan peräti kolme. Päähenkilöitä on kolme; keski-ikäinen mies, nuorempi nainen ja vanhempi täti.
Mies ja nainen ovat olleet pariskunta, nyt eronneita. Täti on vahdannut salaa heitä ja kirjoittanut blogia. Juristimies päättää vaihtaa salia, ettei törmäisi exäänsä.Täti tulee perässä. Ja tietysti nainen on myös samasta syystä ostanut kausikortin samalle uudelle salille.
Takaumien kautta kerrostetaan kakkua ja sotketaan kiisseliin maailmanparannusta ja politiikkaa. Parhaimmillaan Jarkko Tontti taitaa olla kuvatessaan miehen ja tämän uuden salikaverin kommelluksia Bodypumpissa. Itselläkin oli vähän vastaavat tuntemukset ensimmäisellä kerralla.
Kuntosali ei kuitenkaan ole kertomuksen keskiössä, vaikka sielläkin tapahtuu paljon. Se on kuori ihmissuhdepelille ja ihmisen kaipuulle toisen luo. Elämä ei vaan ole helppoa.
Jarkko Tontin Sali kertoo toisiaan välttelevistä ja stalkkaavista yksinäisistä ihmisistä. Nimeksi olisi voinut antaa Salit, koska näyttämönä ei ole vain yksi kuntosali vaan peräti kolme. Päähenkilöitä on kolme; keski-ikäinen mies, nuorempi nainen ja vanhempi täti.
Mies ja nainen ovat olleet pariskunta, nyt eronneita. Täti on vahdannut salaa heitä ja kirjoittanut blogia. Juristimies päättää vaihtaa salia, ettei törmäisi exäänsä.Täti tulee perässä. Ja tietysti nainen on myös samasta syystä ostanut kausikortin samalle uudelle salille.
Takaumien kautta kerrostetaan kakkua ja sotketaan kiisseliin maailmanparannusta ja politiikkaa. Parhaimmillaan Jarkko Tontti taitaa olla kuvatessaan miehen ja tämän uuden salikaverin kommelluksia Bodypumpissa. Itselläkin oli vähän vastaavat tuntemukset ensimmäisellä kerralla.
Kuntosali ei kuitenkaan ole kertomuksen keskiössä, vaikka sielläkin tapahtuu paljon. Se on kuori ihmissuhdepelille ja ihmisen kaipuulle toisen luo. Elämä ei vaan ole helppoa.
maanantai 11. maaliskuuta 2013
Andrei Astvatsaturov: Ihmiset alastomuudessa
Andrei Astvatsaturov: Ihmiset alastomuudessa. Idiootti, 2010. 295 s.
Ihmiset alastomuudessa on niitä kirjoja, joista ei tiedä tykkääkö vaiko ei. Rönsyilevä tajunnanvirta pyrkii taustoittamaan omaelämäkerrallisesti pietarilaisen yliopistopunkkarin maailmaa. Väliin hypätään aiheesta toiseen kesken lauseen. Tyylillisesti kirja muistuttaa Proustin suurteosta, mutta ei valaistu yhtä kirkkaaksi mestariteokseksi. Viittauksia on runsaasti venäläiseen populaarikulttuuriin. Onneksi suomentaja on reunahuomautuksilla avustamassa lukijaa.
Väliin tekstiin tempautuu mukaan ja toisinaan tympääntyy. Lukukokemus oli soutamista ja huopaamista. Ehkä venäläinen ja venäläistä kulttuuria paremmin tunteva saisi tästä teoksesta enemmän irti kuin minä. Yleisemmällä tasolla todettuna kertomukseen upotettu tarinatäkki on koomista ja ironista muistelmaa pysähtyneisyydestä ja korttitalon luhistumisen jälkeisestä kaaoksesta. Totuudesta en tiedä.
Ihmiset alastomuudessa on niitä kirjoja, joista ei tiedä tykkääkö vaiko ei. Rönsyilevä tajunnanvirta pyrkii taustoittamaan omaelämäkerrallisesti pietarilaisen yliopistopunkkarin maailmaa. Väliin hypätään aiheesta toiseen kesken lauseen. Tyylillisesti kirja muistuttaa Proustin suurteosta, mutta ei valaistu yhtä kirkkaaksi mestariteokseksi. Viittauksia on runsaasti venäläiseen populaarikulttuuriin. Onneksi suomentaja on reunahuomautuksilla avustamassa lukijaa.
Väliin tekstiin tempautuu mukaan ja toisinaan tympääntyy. Lukukokemus oli soutamista ja huopaamista. Ehkä venäläinen ja venäläistä kulttuuria paremmin tunteva saisi tästä teoksesta enemmän irti kuin minä. Yleisemmällä tasolla todettuna kertomukseen upotettu tarinatäkki on koomista ja ironista muistelmaa pysähtyneisyydestä ja korttitalon luhistumisen jälkeisestä kaaoksesta. Totuudesta en tiedä.
sunnuntai 3. maaliskuuta 2013
Andrei Volos: Animaattori
Andrei Volos: Animaattori. Bazar, 2012. 280 s.
Andrei Voloksen Animaattori on omituinen kirja terrorismista. Toki se pohjautuu todellisiin tapahtumiin Moskovassa, mutta synkästi päättyneen teatterikaappauksen aihiona kulkee skifipäällyste, jonka täyttämät koloset ovat täynnä kummallisuuksia.
Päähenkilö Sergei Barmin työskentelee elävöittääkseen kuolleet. Taito on harvojen hallussa. Tämä läpäisee kirjan. Alkuosa onkin melkoisen sekavaa skifihuttua, jota tilkitään hyppäyksillä jo kuolleiden menneisyyteen. Vähitellen alkaa selkiintyä ja tihentyä. Paikoin kuvaukset ovat upeita ja rajauksilla sekä miljööllä, kontrasteilla niistä saadaan dramaattisia, hengästyttävän mahtavia pysäytyskuvia terrorismin kamaluudesta.
Loppujen lopuksi itse teatterikaappaus jää ohueksi osuudeksi eikä kirja lukukokemuksena ollut parhaasta päästä. Jätin sen viikoksi kesken ennen kuin tänään jatkoin sinnikkäästi loppuun. Se varmaan kertonee olennaisen. Juttu ei siis kunnolla kanna.
Andrei Voloksen Animaattori on omituinen kirja terrorismista. Toki se pohjautuu todellisiin tapahtumiin Moskovassa, mutta synkästi päättyneen teatterikaappauksen aihiona kulkee skifipäällyste, jonka täyttämät koloset ovat täynnä kummallisuuksia.
Päähenkilö Sergei Barmin työskentelee elävöittääkseen kuolleet. Taito on harvojen hallussa. Tämä läpäisee kirjan. Alkuosa onkin melkoisen sekavaa skifihuttua, jota tilkitään hyppäyksillä jo kuolleiden menneisyyteen. Vähitellen alkaa selkiintyä ja tihentyä. Paikoin kuvaukset ovat upeita ja rajauksilla sekä miljööllä, kontrasteilla niistä saadaan dramaattisia, hengästyttävän mahtavia pysäytyskuvia terrorismin kamaluudesta.
Loppujen lopuksi itse teatterikaappaus jää ohueksi osuudeksi eikä kirja lukukokemuksena ollut parhaasta päästä. Jätin sen viikoksi kesken ennen kuin tänään jatkoin sinnikkäästi loppuun. Se varmaan kertonee olennaisen. Juttu ei siis kunnolla kanna.
keskiviikko 20. helmikuuta 2013
István Örkény: 100 minuuttinovellia
István Örkény: 100 minuuttinovellia. Atena, 2012. 242 s.
Harvoin hämmästelee sanataituruutta yhtä paljon kuin István Örkényn novelleja lukiessa. Ne on täydellisyyteen asti hiottuja täysosumia. Useimmat lyhyitä, korkeintaan muutaman lauseen kestoisia tokaisuja, joihin tiivistyy todellisuus terävästi, jopa absurdisti.
Osa on proosarunoutta, osa hauskoja sattumuksia, joiden paikka on vain hivenen väärä. Niiden kanssa sai olla tarkkana. Kaikki eivät avautuneet kerralla, vaan lauseita piti märehtiä useampi kerta.
Joistakin käännöksistä tuli kummallinen olo, mutta niiden olemassaolo selvisi sitten suomentajan jälkisanoista (Juhani Huotari).
Ihmisläheinen henki teki novelleista nautinnollisia, jopa sinänsä karmivista kertomuksista. Jos jonkun kirjoittajan teksteistä soisi otettavan esimerkkiä niin István Örkény on sellaiseen vahva ehdokas.
Yksinkertaisista kertomuksista kasvaa mielen ulottuvuuksissa valtavia verkkoja. Tässä yksi esimerkki absurdista tarinasta, joka peilaa korkin kautta ihmisyyttä:
"Ilmiö
Eräs korkki, joka ei millään tavoin eronnut muista korkeista (se esitteli itsensä Sándor G. Hirtiksi, mutta mitäpä nimi merkitsee? Nimi ei merkitse mitään), putosi veteen.
Jonkin aikaa se, kuten oli odotettavissa, kellui veden pinnalla, mutta sitten tapahtui jotain odottamatonta. Se alkoi hitaasti vajota, upposi pohjaan eikä noussut sieltä enää.
Mitään selitystä ei ole." (István Örkény, s. 31)
Muutamalla rivillä osataan kuvailla upeasti elämisen mielettömyys ja satunnaisuus.
Novellit on kirjoitettu 1960-70 -luvuilla. Niistä huokuu 1900-luvun järjettömyys. Ei voi sanoa kuin, että upeaa.
Harvoin hämmästelee sanataituruutta yhtä paljon kuin István Örkényn novelleja lukiessa. Ne on täydellisyyteen asti hiottuja täysosumia. Useimmat lyhyitä, korkeintaan muutaman lauseen kestoisia tokaisuja, joihin tiivistyy todellisuus terävästi, jopa absurdisti.
Osa on proosarunoutta, osa hauskoja sattumuksia, joiden paikka on vain hivenen väärä. Niiden kanssa sai olla tarkkana. Kaikki eivät avautuneet kerralla, vaan lauseita piti märehtiä useampi kerta.
Joistakin käännöksistä tuli kummallinen olo, mutta niiden olemassaolo selvisi sitten suomentajan jälkisanoista (Juhani Huotari).
Ihmisläheinen henki teki novelleista nautinnollisia, jopa sinänsä karmivista kertomuksista. Jos jonkun kirjoittajan teksteistä soisi otettavan esimerkkiä niin István Örkény on sellaiseen vahva ehdokas.
Yksinkertaisista kertomuksista kasvaa mielen ulottuvuuksissa valtavia verkkoja. Tässä yksi esimerkki absurdista tarinasta, joka peilaa korkin kautta ihmisyyttä:
"Ilmiö
Eräs korkki, joka ei millään tavoin eronnut muista korkeista (se esitteli itsensä Sándor G. Hirtiksi, mutta mitäpä nimi merkitsee? Nimi ei merkitse mitään), putosi veteen.
Jonkin aikaa se, kuten oli odotettavissa, kellui veden pinnalla, mutta sitten tapahtui jotain odottamatonta. Se alkoi hitaasti vajota, upposi pohjaan eikä noussut sieltä enää.
Mitään selitystä ei ole." (István Örkény, s. 31)
Muutamalla rivillä osataan kuvailla upeasti elämisen mielettömyys ja satunnaisuus.
Novellit on kirjoitettu 1960-70 -luvuilla. Niistä huokuu 1900-luvun järjettömyys. Ei voi sanoa kuin, että upeaa.
lauantai 16. helmikuuta 2013
Antti Eronen: Talvi
Antti Eronen: Talvi. Myllylahti, 2011. 318 s.
Antti Eronen on uusi kirjailijatuttavuus. En ollut hänestä aiemmin kuullut, mutta kustantajan nimi vakuutti valitsemaan kirjan. Myllylahdelta on tullut vastaan tasaista laatua, ei mitään kuraa. Talvi on Erosen toinen romaani.
Teema on kiehtova. Maailma ajautuu lähitulevaisuudessa kammottavaan ydinsotaan ja ydintalven tultua Venäjä hyökkää Suomeen. Keskiössä on perhe, jonka selviytymistä seurataan niin isän, tyttären kuin pojan näkökulmasta. He ovat ajautuneet erilleen, mutta salaperäinen mieshahmo yhdistää. Ratkaisu jää hieman hämäräksi. Mikä on miehen funktio? Hänestä tulee mieleen jonkinlainen jumalhahmo, joku Paha-Jeesus.
Dialogi tuntuu keinotekoiselta varsinkin alkupuolella eikä tarina oikein starttaa. Jonkinlaista yritystä syventää teosta on, mutta ajatelmat tuntuvat päälleliimatuilta. Päähenkilöiden pyrkimykset filosofiaan katkaistaan väitteellä etteivät sotilaat pohdi syntejä syviä, vaan toimivat päättömästi. Ei ole uskottavaa. Sodankuvaus myöskään ei yllä kovin realistiselle tasolle, mutta juoni kuitenkin pysyy kasassa, jos ei takerru yksityiskohtiin, vaan antaa jutun vyöryä eteenpäin.
Henkilöhahmoista ei kasva persoonia. Ne jäävät latteiksi karikatyyreiksi. Alun isä on värikkäin, mutta kymmeniä sivuja karsimalla olisi tullut napakampaa ja tiivistetympää tavaraa. Ammattisotilaina taistelevat tytär ja poika eivät kehity ja lopun hyppäys ajassa eteenpäin hieman lässäyttää syöden mahdollisuutta jatkoon. Ikään kuin ei olisi luotettu lukijan mielikuvitukseen tarpeeksi.
Kirjan kuitenkin luki paahtamalla läpi, joten täytti tehtävänsä.
Antti Eronen on uusi kirjailijatuttavuus. En ollut hänestä aiemmin kuullut, mutta kustantajan nimi vakuutti valitsemaan kirjan. Myllylahdelta on tullut vastaan tasaista laatua, ei mitään kuraa. Talvi on Erosen toinen romaani.
Teema on kiehtova. Maailma ajautuu lähitulevaisuudessa kammottavaan ydinsotaan ja ydintalven tultua Venäjä hyökkää Suomeen. Keskiössä on perhe, jonka selviytymistä seurataan niin isän, tyttären kuin pojan näkökulmasta. He ovat ajautuneet erilleen, mutta salaperäinen mieshahmo yhdistää. Ratkaisu jää hieman hämäräksi. Mikä on miehen funktio? Hänestä tulee mieleen jonkinlainen jumalhahmo, joku Paha-Jeesus.
Dialogi tuntuu keinotekoiselta varsinkin alkupuolella eikä tarina oikein starttaa. Jonkinlaista yritystä syventää teosta on, mutta ajatelmat tuntuvat päälleliimatuilta. Päähenkilöiden pyrkimykset filosofiaan katkaistaan väitteellä etteivät sotilaat pohdi syntejä syviä, vaan toimivat päättömästi. Ei ole uskottavaa. Sodankuvaus myöskään ei yllä kovin realistiselle tasolle, mutta juoni kuitenkin pysyy kasassa, jos ei takerru yksityiskohtiin, vaan antaa jutun vyöryä eteenpäin.
Henkilöhahmoista ei kasva persoonia. Ne jäävät latteiksi karikatyyreiksi. Alun isä on värikkäin, mutta kymmeniä sivuja karsimalla olisi tullut napakampaa ja tiivistetympää tavaraa. Ammattisotilaina taistelevat tytär ja poika eivät kehity ja lopun hyppäys ajassa eteenpäin hieman lässäyttää syöden mahdollisuutta jatkoon. Ikään kuin ei olisi luotettu lukijan mielikuvitukseen tarpeeksi.
Kirjan kuitenkin luki paahtamalla läpi, joten täytti tehtävänsä.
sunnuntai 10. helmikuuta 2013
Jari Järvelä: Château Inkeroinen
Jari Järvelä: Château Inkeroinen 9 kertomusta. Tammi, 2012.
Jari Järvelän nimestä on tullut takuu kunnolliselle kirjalle. Romaanien ja novellien taitajan tuorein kokoelma on Château Inkeroinen.
Nimikkonovelli on humoristinen pläjäys suomalaisesta yrittäjyydestä, jolla on intoa taitoa ja tietoa enemmän. Vastassa ovat ylimieliset korporaatiot ja luonnonolosuhteet. Niistä huolimatta suunnitelmat ovat suuruudenhulluja, joiden toteuttamista rohkeasti tavoitellaan.
Kokoelman tarinat ovat kaikki erilaisia. Niissä mennään mustasävytteiseen surumielisyyteen loppua kohden, mutta melkein muuta yhdistävää on hankalaa erottaa. Miljöönä on maailman turut ja torit. Tragikoomisista tarinoista lähestytään kauhua ja draamaa. Tapa poikkaista tarina tai kääntää asetelmat aivan lopussa ovat rakenteellisia samankaltaisuuksia. Minä-muotoiset kertojat ovat eri ikäisiä ja miehiä sekä naisia.
Miksi Mona Lisa hymyili on koskettava kertomus, XXXXX XXXXX XXXXX XXXXX on miljöönsä puolesta erityisen kiehtova; se vie lukijansa salaa myyttiseen Suursaareen ja juonena mainio mammonan himon latistus.
Nopealukuisena iloa ei ole pitkäksi aikaa, mutta jokainen sekunti on puhdasta nautintoa.
Jari Järvelän nimestä on tullut takuu kunnolliselle kirjalle. Romaanien ja novellien taitajan tuorein kokoelma on Château Inkeroinen.
Nimikkonovelli on humoristinen pläjäys suomalaisesta yrittäjyydestä, jolla on intoa taitoa ja tietoa enemmän. Vastassa ovat ylimieliset korporaatiot ja luonnonolosuhteet. Niistä huolimatta suunnitelmat ovat suuruudenhulluja, joiden toteuttamista rohkeasti tavoitellaan.
Kokoelman tarinat ovat kaikki erilaisia. Niissä mennään mustasävytteiseen surumielisyyteen loppua kohden, mutta melkein muuta yhdistävää on hankalaa erottaa. Miljöönä on maailman turut ja torit. Tragikoomisista tarinoista lähestytään kauhua ja draamaa. Tapa poikkaista tarina tai kääntää asetelmat aivan lopussa ovat rakenteellisia samankaltaisuuksia. Minä-muotoiset kertojat ovat eri ikäisiä ja miehiä sekä naisia.
Miksi Mona Lisa hymyili on koskettava kertomus, XXXXX XXXXX XXXXX XXXXX on miljöönsä puolesta erityisen kiehtova; se vie lukijansa salaa myyttiseen Suursaareen ja juonena mainio mammonan himon latistus.
Nopealukuisena iloa ei ole pitkäksi aikaa, mutta jokainen sekunti on puhdasta nautintoa.
maanantai 28. tammikuuta 2013
Christopher McDougall: Syntynyt juoksemaan
Christopher McDougall: Syntynyt juoksemaan. Docendo, 2010. 304 s.
Luoteis-Meksikon Kuparikanjonissa elelee tarahumaria, jotka ovat juoksijakansan maineessa. He saattavat ylittää moninkertaisesti ultrajuoksijoiden matkat. Heidän hölkkälenkit saattavat olla jopa 700 kilometriä. Pinkominen tapahtuu paljainjaloin tai kevyillä sandaaleilla.
Olosuhteet Kuparikanjonissa ovat karut ja julmat. Luonnonolojen lisäksi alueella taistelevat huumekartellit.
Christopher McDougall päätti ottaa selvää tarahumarista ja sekopäisistä ultrajuoksijoista. Kirja perustuu tositapahtumiin ja on luonteeltaan romaania enemmän pitkähkö reportaasi, jota taustoitetaan tutkimustiedolla ihmisen alkuperästä, lajiluonteesta ja anatomiasta. Adrenaliinia lisäävät vauhdikkaat kuvaukset eri juoksukilpailuista ja kirja huipentuu mittelöön Kuparikanjonin juoksumestaruudesta.
Mausteena on tiedot ruokavalioista ja kirjan myötä juoksevan maailman suosioon onkin noussut muun muassa chian siemenet, jotka antaa uskomatonta buustia elämään ja ovat mauttomuudestaan ja pienestä koostaan huolimatta ihmesiemeniä, joihin on tiivistynyt kaikenlaista terveellistä mineraalia ja vitamiinia öljyjen ja proteiinin lisäksi.
Kirja on myös huikea sukellus oman lajimme alkuhämäriin. Kirjasta käy ilmi miten ihminen on luotu nimenomaan juoksemaan pitkiä matkoja. Siihen viittaavat niin hengityselimet, hikoilu, karvattomuus, jalkojen anatomia kuin pystyasento ja niskan rakenteet. Teorian mukaan ihminen juoksi aikoinaan proteiinipitoisia grilliherkkuja näännyksiin. Ihminen kykenee juoksemaan yhtä mittaa jopa satoja kilometrejä. Sen sijaan muiden eläinten rakenne sallii vain nopeat pyrähdykset minkä jälkeen niiden on pakko pysähtyä hengittämään ja jäähdyttelemään, muuten ne menehtyvät.
Liharuoka mahdollisti aivojen kasvun ja abstraktin ajattelun mitä saalistus vaati. Pääasiallinen ruoka on kuitenkin parasta ottaa muun muassa juureksista, vihanneksista, kasviksista, hedelmistä, marjoista, siemenistä, pähkinöistä ja kalasta.
Shokeeraavin tieto tuli lenkkareista. Ne pilaavat jalkamme ja aiheuttavat vammoja. Mitä kalliimmat sitä varmemmin. Ihmisen kuuluu juosta paljain jaloin tai korkeintaan ohuella, kovalla pohjallisella. Nykylenkkarit suuntaavat ensi-iskun kantapäähän vaikka luonnollisen askeleen paino on varpaiden puolella. Paljasjalkaisilla lättäjaloilla holvikaari alkaa vahvistumaan. Hyvinvointi säteilee koko kehoon. Oikea juoksuasento on selkäsuorana kipittäminen lyhyillä askelilla niin ettei kantapää koske maahan.
Christopher McDougall saarnaa luonnonmukaisemman elämäntavan puolesta.
Itsekin tykkään mieluiten kulkea paljain jaloin ja otan aina kengät mahdollisuuksien mukaan pois jalasta tauoilla yms. Työkavereilla on hauskaa. Eihän se aina ole ihan pukukoodien mukaista. Pääesikunnassa entinen puolustusvoimien komentaja tuli työhuoneeseeni yllättäen ja olin ilman kenkiä. Sain siitä jälkeenpäin melkoiset moitteet esimieheltä. Mökillä on mukava kuljeskella rantakivillä ja metsässä paljain jaloin kesäisin.
Oman ruokavalion tärkeäksi osaksi ovat tulleet niin sanotut superruuat. Keskeisestä ruokavaliosta löytyy niin chian, hampun ja auringonkukan siemeniä, fytoplanktonia, spirulinaa, inkamarjoja, mustikkaa, avokadoa, tomaattia, porkkanaa, banaania, omenaa, nokkosta kuin pakurikääpää pähkinöiden ja monien muiden terveellisiksi todettujen ruokien lisäksi. Sokerilimut ja prosessoidut ruuat olen pyrkinyt jättämään vähemmälle, samoin vehnäset.
On vaikea sanoa onko olo yhtään parempi kuin joskus ennen kun litkin limuja ja popsin pitsaa ja hampurilaisia. Kenties energisempi ja juokseminen sujuu. Huomaa saavansa päivän aikana aikaan enemmän eikä löhöily ja passiivinen töllöttely enää erityisemmin innosta. Sairastelua toki yhä on, mutta ne menee ohi nopeasti ja lievinä.
Vaikka monessa mielessä olen veganismiin ja luomuun kallellaan ja suosin kivikautista ruokavaliota, pidän itseäni enemmän kuitenkin jonkin sortin ruokahifistelijänä, joka pyrkii saamaan mahdollisimman ravinteikkaan ja herkullisen ruokavalion, joka sisältää variaatiota ja samoja elimistölle tarpeellisia aineita eri lähteistä. Monia mainioita ideoita olen saanut esimerkiksi Jaakko Halmetojalta ja Olli Postilta.
Joka tapauksessa kyseessä on siis varmasti jokaista liikkujaa kiinnostava ja innostava kirja, vaikka ei aikoisikaan iltalenkiksi juosta maratoneja.
Luoteis-Meksikon Kuparikanjonissa elelee tarahumaria, jotka ovat juoksijakansan maineessa. He saattavat ylittää moninkertaisesti ultrajuoksijoiden matkat. Heidän hölkkälenkit saattavat olla jopa 700 kilometriä. Pinkominen tapahtuu paljainjaloin tai kevyillä sandaaleilla.
Olosuhteet Kuparikanjonissa ovat karut ja julmat. Luonnonolojen lisäksi alueella taistelevat huumekartellit.
Christopher McDougall päätti ottaa selvää tarahumarista ja sekopäisistä ultrajuoksijoista. Kirja perustuu tositapahtumiin ja on luonteeltaan romaania enemmän pitkähkö reportaasi, jota taustoitetaan tutkimustiedolla ihmisen alkuperästä, lajiluonteesta ja anatomiasta. Adrenaliinia lisäävät vauhdikkaat kuvaukset eri juoksukilpailuista ja kirja huipentuu mittelöön Kuparikanjonin juoksumestaruudesta.
Mausteena on tiedot ruokavalioista ja kirjan myötä juoksevan maailman suosioon onkin noussut muun muassa chian siemenet, jotka antaa uskomatonta buustia elämään ja ovat mauttomuudestaan ja pienestä koostaan huolimatta ihmesiemeniä, joihin on tiivistynyt kaikenlaista terveellistä mineraalia ja vitamiinia öljyjen ja proteiinin lisäksi.
Kirja on myös huikea sukellus oman lajimme alkuhämäriin. Kirjasta käy ilmi miten ihminen on luotu nimenomaan juoksemaan pitkiä matkoja. Siihen viittaavat niin hengityselimet, hikoilu, karvattomuus, jalkojen anatomia kuin pystyasento ja niskan rakenteet. Teorian mukaan ihminen juoksi aikoinaan proteiinipitoisia grilliherkkuja näännyksiin. Ihminen kykenee juoksemaan yhtä mittaa jopa satoja kilometrejä. Sen sijaan muiden eläinten rakenne sallii vain nopeat pyrähdykset minkä jälkeen niiden on pakko pysähtyä hengittämään ja jäähdyttelemään, muuten ne menehtyvät.
Liharuoka mahdollisti aivojen kasvun ja abstraktin ajattelun mitä saalistus vaati. Pääasiallinen ruoka on kuitenkin parasta ottaa muun muassa juureksista, vihanneksista, kasviksista, hedelmistä, marjoista, siemenistä, pähkinöistä ja kalasta.
Shokeeraavin tieto tuli lenkkareista. Ne pilaavat jalkamme ja aiheuttavat vammoja. Mitä kalliimmat sitä varmemmin. Ihmisen kuuluu juosta paljain jaloin tai korkeintaan ohuella, kovalla pohjallisella. Nykylenkkarit suuntaavat ensi-iskun kantapäähän vaikka luonnollisen askeleen paino on varpaiden puolella. Paljasjalkaisilla lättäjaloilla holvikaari alkaa vahvistumaan. Hyvinvointi säteilee koko kehoon. Oikea juoksuasento on selkäsuorana kipittäminen lyhyillä askelilla niin ettei kantapää koske maahan.
Christopher McDougall saarnaa luonnonmukaisemman elämäntavan puolesta.
Itsekin tykkään mieluiten kulkea paljain jaloin ja otan aina kengät mahdollisuuksien mukaan pois jalasta tauoilla yms. Työkavereilla on hauskaa. Eihän se aina ole ihan pukukoodien mukaista. Pääesikunnassa entinen puolustusvoimien komentaja tuli työhuoneeseeni yllättäen ja olin ilman kenkiä. Sain siitä jälkeenpäin melkoiset moitteet esimieheltä. Mökillä on mukava kuljeskella rantakivillä ja metsässä paljain jaloin kesäisin.
Oman ruokavalion tärkeäksi osaksi ovat tulleet niin sanotut superruuat. Keskeisestä ruokavaliosta löytyy niin chian, hampun ja auringonkukan siemeniä, fytoplanktonia, spirulinaa, inkamarjoja, mustikkaa, avokadoa, tomaattia, porkkanaa, banaania, omenaa, nokkosta kuin pakurikääpää pähkinöiden ja monien muiden terveellisiksi todettujen ruokien lisäksi. Sokerilimut ja prosessoidut ruuat olen pyrkinyt jättämään vähemmälle, samoin vehnäset.
On vaikea sanoa onko olo yhtään parempi kuin joskus ennen kun litkin limuja ja popsin pitsaa ja hampurilaisia. Kenties energisempi ja juokseminen sujuu. Huomaa saavansa päivän aikana aikaan enemmän eikä löhöily ja passiivinen töllöttely enää erityisemmin innosta. Sairastelua toki yhä on, mutta ne menee ohi nopeasti ja lievinä.
Vaikka monessa mielessä olen veganismiin ja luomuun kallellaan ja suosin kivikautista ruokavaliota, pidän itseäni enemmän kuitenkin jonkin sortin ruokahifistelijänä, joka pyrkii saamaan mahdollisimman ravinteikkaan ja herkullisen ruokavalion, joka sisältää variaatiota ja samoja elimistölle tarpeellisia aineita eri lähteistä. Monia mainioita ideoita olen saanut esimerkiksi Jaakko Halmetojalta ja Olli Postilta.
Joka tapauksessa kyseessä on siis varmasti jokaista liikkujaa kiinnostava ja innostava kirja, vaikka ei aikoisikaan iltalenkiksi juosta maratoneja.
sunnuntai 6. tammikuuta 2013
Katri Karasma: Suomi toisena kielenä opetustieteen perusteet
Katri Karasma: Suomi toisena kielenä opetustieteen perusteet. Finn lectura, 2012. 192 s.
Jossain todettiin, en muista olisiko ollut tässä kirjassa, että kansakunnan sivistystason huomaa siitä miten se kohtelee vähemmistöjään. Suomen ei tässä kohtaa tarvitse hävetä. Suomi on ollut pitkään monikulttuurinen ja -kielinen kokonaisuus. Vuosisatoja. Samaa on ollut esimerkiksi toki Ruotsi, mutta läntinen puolisko ei erossa tunnustanutkaan uusien valtiorajojen sisälle jääneitä kielivähemmistöjä. Pariin sataan vuoteen yhteiskunnallista keskustelua ei ole voinut käydä suomeksi, lasten koulunkäyntiä omalla kielellä on hankaloitettu ja paikoin estetty - vieläkin, vanhukset jätetty hoitamatta. Yhä tänä päivänä moittivat YK ja EU Ruotsia ihmisoikeuksien polkemisesta. Onneksi tilanne on hieman lievittänyt viimeisten vuosien aikana.
Ruotsiin ovat maahanmuuttajat sinänsä tervetulleita, mutta heitä ei haluta eteistä pidemmälle. Virallinen Ruotsi on auttamattoman yksikielinen ja kulttuurinen. Voi olla kuinka multietninen kunhan on sitä ruotsiksi. Kaikki muu häivytetään näkymättömiin yhteiskunnan taholta, vaikka todellisuus on toinen. Pohjoismaiden suurin kielivähemmistö ruotsinsuomalaiset on mykistetty. Uudet satojentuhansien kokoiset maahanmuuttajayhteisöt vaiennettu virallisista kentistä. Arkitodellisuus ja esimerkiksi se miten ruotsalainen media maalaa yhteiskunnan poikkeavat radikaalisti toisistaan. Paineet purkautuvat syrjäytymisenä, rikollisuutena, väkivaltaisuuksina ja köyhyytenä, mielenterveydellisinä ongelmina, vandalismina ja pahimmillaan terrorismina.
Vaikka Suomi on ollut monikulttuurinen ja kielinen jo kauan, on se käytännössä tarkoittanut ruotsinkielisiä rannikolla ja saamelaisia tuntureilla. Suomessa maahanmuuttajalle opetetaan joko suomea tai ruotsia. Sen verran vahva asema ruotsin kielellä on Suomessa. Heti kun Ruotsissa opetetaan ensimmäisenä kielenä maahanmuuttajalle Keski-Ruotsiin suomalaiskaupungeissa ja Pohjois-Ruotsin meänkielisissä kunnissa suomea tai meänkieltä niin voi väittää Ruotsin olevan aidosti monikulttuurinen ja tunnustavansa oikeasti kielivähemmistönsä. Valitettavasti Suomen saamelaisyhteisö on hupenemassa. Sillä Suomi ei voi kehuskella.
Joten historiallista taustaa vasten Suomessa on esimerkillistä kokemusta yhteiselosta, jota Lähi-idän suunnallakin voisi katsastaa mallina. Ahvenanmaalaiset eivät lähettele ohjuksia Turkuun tai närpiöläiset itsemurhapommita Seinäjokea. Ei tietysti monikulttuurisuus Suomessakaan ole sujunut ilman kahnauksia. Päinvastoin kielikiistoja on käyty paikoin verisestikin.
Vaikka Suomi on ollut pääsääntöisesti maastamuuton maa, on Suomeen suuntautunut koko ajan myös maahanmuuttoa. Erityisen voimakas pyrskäys on tullut viimeisen 10-20 vuoden aikana. Kun aikaisemmin lähtöalueet ovat olleet Euroopassa, on nyt lähdetty Pohjois-Afrikasta ja Lähi-idästä Venäjän ja Viron lisäksi. Suomi on saanut parisataatuhantisen maahanmuuttajajoukon, joka opettelee ja käyttää suomea vieraana kielenä, ei toisena kotimaisena.
Suomi toisena kielenä opetustieteen perusteet -kirja on opus maahanmuuttajien parissa työskenteleville. Varsinaisesti se on tarkoitettu opettajille ja opettajiksi opiskeleville, mutta soveltuu laaja-alaisempaankin lukemiseen. Kirjaan on koottu aiheesta tehtyä tieteellistä tutkimustietoa tiivistetysti. Spektri on laaja kuten on maahanmuuttajakuntakin ja suomen kieli ja sen käyttöalueet. Hieman sekava kokoelmahan se on ja valintaperusteet teksteille toisinaan ihmetyttävät. Nimeään se ei vastaa, mutta antaa jonkinlaista osviittaa aiheeseen. Eikä siihen ole huomioitu kaikkea tuoreinta tutkimusta. Mutta kritiikistä huolimatta antaa lukijalle jotakin siis.
Ensimmäisenä käydään lyhyesti läpi maahanmuuton historiaa ja tuodaan esiin muun muassa teollistuvan Suomen ajan keskieurooppalainen maahanmuutto, jonka seurauksena meillä on lukuisia tunnettuja yrityksiä. Enemmän keskitytään nykyisiin uusiin tulijaryhmiin ja käydään keskustelua kaksi- ja monikielisyydestä.
Erityisen hyödyllinen on luku suomen kielen erityispiirteistä, jotka aina arkitohinan pyörteissä tahtovat unohtua ja sitten pähkäillään miksi tietylle kansallisuudelle jokin rakenne tai äänne on vaikea oppia. Lukuun sisältyy myös vertailevaa kielitiedettä.
Opetussuunnitelmien kehitystä tarkastellaan ja kielenoppimista. Kieliopin tankkauksesta on siirrytty toiminnallisempaan käytännön taitoja aktivoivaan suuntaan.
Parempaankin olisi pystytty ja toiveet olivat korkealla kirjaan tarttuessa. Pienen pettymyksen tuotti, mutta kyllä sitä luki.
Jossain todettiin, en muista olisiko ollut tässä kirjassa, että kansakunnan sivistystason huomaa siitä miten se kohtelee vähemmistöjään. Suomen ei tässä kohtaa tarvitse hävetä. Suomi on ollut pitkään monikulttuurinen ja -kielinen kokonaisuus. Vuosisatoja. Samaa on ollut esimerkiksi toki Ruotsi, mutta läntinen puolisko ei erossa tunnustanutkaan uusien valtiorajojen sisälle jääneitä kielivähemmistöjä. Pariin sataan vuoteen yhteiskunnallista keskustelua ei ole voinut käydä suomeksi, lasten koulunkäyntiä omalla kielellä on hankaloitettu ja paikoin estetty - vieläkin, vanhukset jätetty hoitamatta. Yhä tänä päivänä moittivat YK ja EU Ruotsia ihmisoikeuksien polkemisesta. Onneksi tilanne on hieman lievittänyt viimeisten vuosien aikana.
Ruotsiin ovat maahanmuuttajat sinänsä tervetulleita, mutta heitä ei haluta eteistä pidemmälle. Virallinen Ruotsi on auttamattoman yksikielinen ja kulttuurinen. Voi olla kuinka multietninen kunhan on sitä ruotsiksi. Kaikki muu häivytetään näkymättömiin yhteiskunnan taholta, vaikka todellisuus on toinen. Pohjoismaiden suurin kielivähemmistö ruotsinsuomalaiset on mykistetty. Uudet satojentuhansien kokoiset maahanmuuttajayhteisöt vaiennettu virallisista kentistä. Arkitodellisuus ja esimerkiksi se miten ruotsalainen media maalaa yhteiskunnan poikkeavat radikaalisti toisistaan. Paineet purkautuvat syrjäytymisenä, rikollisuutena, väkivaltaisuuksina ja köyhyytenä, mielenterveydellisinä ongelmina, vandalismina ja pahimmillaan terrorismina.
Vaikka Suomi on ollut monikulttuurinen ja kielinen jo kauan, on se käytännössä tarkoittanut ruotsinkielisiä rannikolla ja saamelaisia tuntureilla. Suomessa maahanmuuttajalle opetetaan joko suomea tai ruotsia. Sen verran vahva asema ruotsin kielellä on Suomessa. Heti kun Ruotsissa opetetaan ensimmäisenä kielenä maahanmuuttajalle Keski-Ruotsiin suomalaiskaupungeissa ja Pohjois-Ruotsin meänkielisissä kunnissa suomea tai meänkieltä niin voi väittää Ruotsin olevan aidosti monikulttuurinen ja tunnustavansa oikeasti kielivähemmistönsä. Valitettavasti Suomen saamelaisyhteisö on hupenemassa. Sillä Suomi ei voi kehuskella.
Joten historiallista taustaa vasten Suomessa on esimerkillistä kokemusta yhteiselosta, jota Lähi-idän suunnallakin voisi katsastaa mallina. Ahvenanmaalaiset eivät lähettele ohjuksia Turkuun tai närpiöläiset itsemurhapommita Seinäjokea. Ei tietysti monikulttuurisuus Suomessakaan ole sujunut ilman kahnauksia. Päinvastoin kielikiistoja on käyty paikoin verisestikin.
Vaikka Suomi on ollut pääsääntöisesti maastamuuton maa, on Suomeen suuntautunut koko ajan myös maahanmuuttoa. Erityisen voimakas pyrskäys on tullut viimeisen 10-20 vuoden aikana. Kun aikaisemmin lähtöalueet ovat olleet Euroopassa, on nyt lähdetty Pohjois-Afrikasta ja Lähi-idästä Venäjän ja Viron lisäksi. Suomi on saanut parisataatuhantisen maahanmuuttajajoukon, joka opettelee ja käyttää suomea vieraana kielenä, ei toisena kotimaisena.
Suomi toisena kielenä opetustieteen perusteet -kirja on opus maahanmuuttajien parissa työskenteleville. Varsinaisesti se on tarkoitettu opettajille ja opettajiksi opiskeleville, mutta soveltuu laaja-alaisempaankin lukemiseen. Kirjaan on koottu aiheesta tehtyä tieteellistä tutkimustietoa tiivistetysti. Spektri on laaja kuten on maahanmuuttajakuntakin ja suomen kieli ja sen käyttöalueet. Hieman sekava kokoelmahan se on ja valintaperusteet teksteille toisinaan ihmetyttävät. Nimeään se ei vastaa, mutta antaa jonkinlaista osviittaa aiheeseen. Eikä siihen ole huomioitu kaikkea tuoreinta tutkimusta. Mutta kritiikistä huolimatta antaa lukijalle jotakin siis.
Ensimmäisenä käydään lyhyesti läpi maahanmuuton historiaa ja tuodaan esiin muun muassa teollistuvan Suomen ajan keskieurooppalainen maahanmuutto, jonka seurauksena meillä on lukuisia tunnettuja yrityksiä. Enemmän keskitytään nykyisiin uusiin tulijaryhmiin ja käydään keskustelua kaksi- ja monikielisyydestä.
Erityisen hyödyllinen on luku suomen kielen erityispiirteistä, jotka aina arkitohinan pyörteissä tahtovat unohtua ja sitten pähkäillään miksi tietylle kansallisuudelle jokin rakenne tai äänne on vaikea oppia. Lukuun sisältyy myös vertailevaa kielitiedettä.
Opetussuunnitelmien kehitystä tarkastellaan ja kielenoppimista. Kieliopin tankkauksesta on siirrytty toiminnallisempaan käytännön taitoja aktivoivaan suuntaan.
Parempaankin olisi pystytty ja toiveet olivat korkealla kirjaan tarttuessa. Pienen pettymyksen tuotti, mutta kyllä sitä luki.
tiistai 1. tammikuuta 2013
Mathias Sundin: Till varje pris
Mathias Sundin: Till varje pris. LBJ Förlag, 2012. 414 s.
Mathias Sundin on ruotsalaispoliitikko, joka tuntenee parhaiten Pohjolassa Yhdysvaltain poliittiset kiemurat. Hän on muun muassa seurannut useita vaaleja hyvin läheltä kampanjaorganisaatioiden sisältä. Tarkkaavaisimmat blogin lukijat ovat varmasti huomanneet linkkilistaltani hänen kiinnostavat bloginsa.
Tutustuin Mathias Sundiniin Ruotsissa asuessa ollessani mukana paikallispolitiikassa. Hän oli Norrköpingin liberaalisen kansanpuolueen keulakuva ja nouseva tähti. Leppoisan olemuksen takaa piilee poikkeuksellisen voimakas intohimo vaikuttaa tavallisten ihmisten joka päiväisiin ongelmiin. Hän toi myös sinnikkyyttään esiin poikkeavilla kampanjamuodoilla, jotka saivat kansallista huomiota. Mathias esimerkiksi kävi koputtamassa 10 001 ovea. Se palkittiin kansanedustajuudella.
Sitäkin suuremmalla mielenkiinnolla lueskelin hänen tuoretta poliittista trilleriä amerikanruotsalaisesta miehestä, joka on nousemassa Yhdysvaltain presidentiksi. Takakansi lupaa viedä kampanjoinnin kulisseihin ennennäkemättömällä tavalla ja ymmärrystä amerikkalaiseen politiikkaan.
Kirjan päähenkilö Mark Eriksson on demokraattisenaattori Minnesotasta. Siis Yhdysvaltain skandinaaviosavaltiosta, jossa on paljon suomalaisiakin.
Kampanjointi on kovaa ja tapahtuu monella rintamalla. Kestää hetken ennen kuin kirja imaisee, mutta loppua kohti syke tihenee ja veritekojen syytkin selvenee. Lukija sydän pamppaillen odottaa miten likaiseksi menee. Ja meneehän se. Puhtaita pulmusia ei ole kukaan. Jokainen tahraantuu. Lakimiehet, raha ja vallanhimo ovat tuhoisa yhdistelmä, jotka repivät ihmiskohtaloita ja saa penkomaan ihmisten menneisyydestä mitä vaan sekä keksimään kaikenlaista kummallista, joka saattaa jäädä huhuna elämään omaa elämää.
Ruotsinkieliselle lukijalle loistavaa luettavaa, joka on pelkkää jännitysdraamaa syvellisempi ensikäden tietoteos Yhdysvaltain sisäpolitiikkaan, joka poikkeaa Eurooppalaisesta melkoisesti.
Mathias Sundin on ruotsalaispoliitikko, joka tuntenee parhaiten Pohjolassa Yhdysvaltain poliittiset kiemurat. Hän on muun muassa seurannut useita vaaleja hyvin läheltä kampanjaorganisaatioiden sisältä. Tarkkaavaisimmat blogin lukijat ovat varmasti huomanneet linkkilistaltani hänen kiinnostavat bloginsa.
Tutustuin Mathias Sundiniin Ruotsissa asuessa ollessani mukana paikallispolitiikassa. Hän oli Norrköpingin liberaalisen kansanpuolueen keulakuva ja nouseva tähti. Leppoisan olemuksen takaa piilee poikkeuksellisen voimakas intohimo vaikuttaa tavallisten ihmisten joka päiväisiin ongelmiin. Hän toi myös sinnikkyyttään esiin poikkeavilla kampanjamuodoilla, jotka saivat kansallista huomiota. Mathias esimerkiksi kävi koputtamassa 10 001 ovea. Se palkittiin kansanedustajuudella.
Sitäkin suuremmalla mielenkiinnolla lueskelin hänen tuoretta poliittista trilleriä amerikanruotsalaisesta miehestä, joka on nousemassa Yhdysvaltain presidentiksi. Takakansi lupaa viedä kampanjoinnin kulisseihin ennennäkemättömällä tavalla ja ymmärrystä amerikkalaiseen politiikkaan.
Kirjan päähenkilö Mark Eriksson on demokraattisenaattori Minnesotasta. Siis Yhdysvaltain skandinaaviosavaltiosta, jossa on paljon suomalaisiakin.
Kampanjointi on kovaa ja tapahtuu monella rintamalla. Kestää hetken ennen kuin kirja imaisee, mutta loppua kohti syke tihenee ja veritekojen syytkin selvenee. Lukija sydän pamppaillen odottaa miten likaiseksi menee. Ja meneehän se. Puhtaita pulmusia ei ole kukaan. Jokainen tahraantuu. Lakimiehet, raha ja vallanhimo ovat tuhoisa yhdistelmä, jotka repivät ihmiskohtaloita ja saa penkomaan ihmisten menneisyydestä mitä vaan sekä keksimään kaikenlaista kummallista, joka saattaa jäädä huhuna elämään omaa elämää.
Ruotsinkieliselle lukijalle loistavaa luettavaa, joka on pelkkää jännitysdraamaa syvellisempi ensikäden tietoteos Yhdysvaltain sisäpolitiikkaan, joka poikkeaa Eurooppalaisesta melkoisesti.
maanantai 31. joulukuuta 2012
Avigdor Kahalani: A Warrior´s way
Avigdor Kahalani: A Warrior´s way. Steimatzky, 1999 (alk. 1989). 400 s.
Tämän vuoden aikana olen pyrähdellyt pitkin poikin maapalloa viidessätoista maassa. Yksi kiinnostavimmista reissuista oli marraskuun alkupuolella Lähi-itään suoraan nykyisille että entisille sotatantereille.
Israelissa olen ollut aikaisemminkin. Kymmenkunta kertaa. Tällä kertaa tarjoutui mahdollisuus kuitenkin täysin toisenlaiseen tutustumiseen. Pääsin käymään Israelin Pääesikunnassa HaKiryassa, tapaamaan Mossadin ja Shin Betin väkeä, valtiojohtoa, sotaväkeä, vierailin sotilastukikohdissa ja Syyrian, Libanonin ja Gazan rintamilla kesken pommitusten...
Käydyt keskustelut ovat luottamuksellisia, mutta hirvittävältä näyttää. Hyvät lyhyet uutiset olivat nopeasti käyty. Huonompia oli sitäkin enempi. Näkemysten mukaan kevääseen mennessä Israelin on iskettävä Iranin ydinaseohjelmaan - joko yksin tai kansainvälisen yhteisön tuella. Sen jälkeen voi olla myöhäistä. Iranissa on vallalla uskonnollisessa väkivaltafantasiamaailmassa elävä teokratia, joka ei arkaile tarttua tuhoisimpiin aseisiin toteuttaakseen ennustuksensa.
Israelin isku johtaisi silti vastareaktioon, joka heijastuisi väkivaltaisuuksina ja terrorismina kautta maailman. Iranilaisten aseistamalla Hizbollahilla on lähes 60 000 iranilaisohjusta ja rakettia odottamassa Etelä-Libanonissa, mitkä lentävät israelilaiskaupunkeihin välittömästi. Tuhansia samanlaisia ohjuksia on myös Gazan kaistaa kuristavalla Hamasilla odottamassa vastaavaa. Tänä vuonna Hamas on lähes päivittäin pommittanut Israelia sadoilla ohjuksilla. Marraskuun alussa kriisi kärjistyi Israelin vastamoukarointiin ja iranilaiset pääsivät kokeilemaan miten uudehkot 1 500 kiloiset Fajr-5 ohjukset läpäisevät Israelin ilmapuolustuksen. Palestiinalaisilla ei siis ole käytössään mitään ilotulitusraketteja kuten jotkut antisemitistit tahtovat väittää, vaan ihan kammottavia teurastusvälineitä. Kun israelilaiset ilmoittavat iskuistaan etukäteen, varoittavat tekstiviesteillä ja suuntaavat terroristeihin, ampuvat terroristit summittaisesti asutuskeskuksiin tarkoituksena tappaa mahdollisimman paljon siviilejä ja piiloutuvat itse päiväkoteihin yms. sekä pitävät varastojaan siviilien seassa.
Kaikkein ikävin tilanne on tällä hetkellä Syyriassa, mutta arabikevään tuoma tuulehdus on muuttumassa muualla talveksi. Islamistit ovat tarttumassa monessa maassa vallankahvaan.
Lähi-idän ongelmakuva on monimutkainen, mutta sitä voi yrittää tiivistää niin, että varsinainen ongelma on islamissa ja sen äärimuodoissa. Islamilaisen maailman modernisaatio on epäonnistunut. Alueen valtiot ovat epävakaita epädemokraattisia. Kun samaan sotkuun sotkeutuvat muun muassa asekauppiaat, suurvallat, luonnonvarat, kansalliset ja kansainväliset intressit, etniset ja uskonnolliset ristiriidat, kahjojen yksilöiden sairaalloinen vallan- ja maineenhalu, on tuloksena räjähtävä keitos.
Historiallisesti viimeisten vuosituhansien aikana alueella on sodittu viiden vuoden sykleissä, joten ei sinänsä mitään uutta. Kerrotaanhan Vanhassa Testamentissakin miten Jumalan avulla israelilaiset kansanmurhasivat luvatusta maastaan muistaakseni seitsemän kansaa.
Israelin alueella palestiinalaiset eivät ole suostuneet suoriin neuvotteluihin eivätkä tunnusta edes Israelin valtion olemassaoloa. Siksi he puhuvat vääristellysti miehitetystä Palestiinasta. Kansainvälisen yhteisön päätöksellä Brittiläinen Palestiina jaettiin Israeliin ja Trans-Jordaniaan. Gaza päätyi egyptiläisille. Välittömästi Israelin julistauduttua itsenäiseksi hyökkäsivät ympäröivät arabivaltiot. Samaa he yrittivät mm. 1967 ja 1973. Sotien seurauksena Israel paisui... ja tavalliset palestiinalaiset kärsivät johtajiensa typeryyksistä.
Joka tapauksessa yksi matkalla tapaamistani henkilöistä oli sotasankari prikaatinkenraali (evp.) Avigdor Kahalani. Hän turinoi kokemuksistaan ja sain lahjaksi hänen kirjansa signeerauksella. Hän nousi kansainväliseen kuuluisuuteen pysäyttämällä viime hetkillä Golanilla syyrialaisten suurhyökkäyksen Yom Kippur-sodassa 1973. Taistelupaikka nimettiin uudelleen Kyynelten laaksoksi (The Valley of Tears Emek HaBakha). Neljääkymmentä israelilaispanssaria vastassa oli viitisensataa syyrialaistankkia. Israelilaisilla ei ollut pimeänäköä, syyrialaisilla oli. Taisteluita käytiin yötä päivää.
Sittemmin politiikkaan päätyneen Kahalanin kirja on julmaa luettavaa. Hän taustoittaa perhettään ja menettää sodissa sukuaan ja ystäviään. Moni loukkaantuu. Kahalanin sotilasura oli tyssätä alkuunsa. Hän haki moneen, mutta lättäjalkaisena kelpuutettiin panssarivaunujoukkoihin, josta isä oli varoitellut. Motivaatio ei alkuun ollut suurta. Komentajakoulutuskaan ei mennyt putkeen ja kaiken lisäksi hän haavoittui vuoden 1967 kuuden päivän sodassa todella pahasti.
Halu puolustaa maataan oli Kahalanilla kova ja hädin tuskin toivuttuaan hän väärensi itselleen terveenpaperit. Sotilasura vei Siinailta Golanille ja lopulta miehittämään Libanonia. Kirjassaan Kahalani kuvaa Israelin puolustusvoimien muutosta hajanaisesta terroristiryhmästä asevelvollisuusarmeijaksi, joka alkaa ymmärtää eri puolustushaarojen yhteistoiminnan edut ja upseerien korkean koulutuksen hyödyt. Opit on on kuitenkin otettava kantapään kautta.
Asevoimat ovat keskeinen osa Israelin yhteiskuntaa. Vaikka Suomi on militaristinen maa niin Israel on sitä moninkertaisesti. Elämä vihamielisessä ympäristössä traagisen historian kanssa tekee paranoidiksi. Israelissa varusmiespalvelus kestää useita vuosia ja sen jälkeen kerrataan kuukausi vuodesta. Sekä miehet että naiset. Valtava uhraus yhteiskunnalta mikä hajottaa ja kuluttaa perheitä ja aiheuttaa taloudellisia tappioita. Silti Israel on alueensa toistaiseksi ainoa toimiva demokratia ja hyvinvointivaltio. Harva sitä paitsi haluaa tunnustaa, että neljännes israelilaisista on arabeja (=palestiinalaisia). Kuva Lähi-idästä ei ole niin mustavalkoinen kuin jotkut - etenkin vasemmistolaiset - tahtovat levittää lännessä.
Rauha Lähi-itään on saatavissa, jos tahtoa on. Liian monille konfliktin jatkaminen on hyödyllisempää. Ilman sitä diktaattorit Gazassa ja Iranissa eivät pysyisi vallassa. Siitä kärsivät kaikki. Mekin täällä pohjoisessa.
Tämän vuoden aikana olen pyrähdellyt pitkin poikin maapalloa viidessätoista maassa. Yksi kiinnostavimmista reissuista oli marraskuun alkupuolella Lähi-itään suoraan nykyisille että entisille sotatantereille.
Israelissa olen ollut aikaisemminkin. Kymmenkunta kertaa. Tällä kertaa tarjoutui mahdollisuus kuitenkin täysin toisenlaiseen tutustumiseen. Pääsin käymään Israelin Pääesikunnassa HaKiryassa, tapaamaan Mossadin ja Shin Betin väkeä, valtiojohtoa, sotaväkeä, vierailin sotilastukikohdissa ja Syyrian, Libanonin ja Gazan rintamilla kesken pommitusten...
Käydyt keskustelut ovat luottamuksellisia, mutta hirvittävältä näyttää. Hyvät lyhyet uutiset olivat nopeasti käyty. Huonompia oli sitäkin enempi. Näkemysten mukaan kevääseen mennessä Israelin on iskettävä Iranin ydinaseohjelmaan - joko yksin tai kansainvälisen yhteisön tuella. Sen jälkeen voi olla myöhäistä. Iranissa on vallalla uskonnollisessa väkivaltafantasiamaailmassa elävä teokratia, joka ei arkaile tarttua tuhoisimpiin aseisiin toteuttaakseen ennustuksensa.
Israelin isku johtaisi silti vastareaktioon, joka heijastuisi väkivaltaisuuksina ja terrorismina kautta maailman. Iranilaisten aseistamalla Hizbollahilla on lähes 60 000 iranilaisohjusta ja rakettia odottamassa Etelä-Libanonissa, mitkä lentävät israelilaiskaupunkeihin välittömästi. Tuhansia samanlaisia ohjuksia on myös Gazan kaistaa kuristavalla Hamasilla odottamassa vastaavaa. Tänä vuonna Hamas on lähes päivittäin pommittanut Israelia sadoilla ohjuksilla. Marraskuun alussa kriisi kärjistyi Israelin vastamoukarointiin ja iranilaiset pääsivät kokeilemaan miten uudehkot 1 500 kiloiset Fajr-5 ohjukset läpäisevät Israelin ilmapuolustuksen. Palestiinalaisilla ei siis ole käytössään mitään ilotulitusraketteja kuten jotkut antisemitistit tahtovat väittää, vaan ihan kammottavia teurastusvälineitä. Kun israelilaiset ilmoittavat iskuistaan etukäteen, varoittavat tekstiviesteillä ja suuntaavat terroristeihin, ampuvat terroristit summittaisesti asutuskeskuksiin tarkoituksena tappaa mahdollisimman paljon siviilejä ja piiloutuvat itse päiväkoteihin yms. sekä pitävät varastojaan siviilien seassa.
Kaikkein ikävin tilanne on tällä hetkellä Syyriassa, mutta arabikevään tuoma tuulehdus on muuttumassa muualla talveksi. Islamistit ovat tarttumassa monessa maassa vallankahvaan.
Lähi-idän ongelmakuva on monimutkainen, mutta sitä voi yrittää tiivistää niin, että varsinainen ongelma on islamissa ja sen äärimuodoissa. Islamilaisen maailman modernisaatio on epäonnistunut. Alueen valtiot ovat epävakaita epädemokraattisia. Kun samaan sotkuun sotkeutuvat muun muassa asekauppiaat, suurvallat, luonnonvarat, kansalliset ja kansainväliset intressit, etniset ja uskonnolliset ristiriidat, kahjojen yksilöiden sairaalloinen vallan- ja maineenhalu, on tuloksena räjähtävä keitos.
Historiallisesti viimeisten vuosituhansien aikana alueella on sodittu viiden vuoden sykleissä, joten ei sinänsä mitään uutta. Kerrotaanhan Vanhassa Testamentissakin miten Jumalan avulla israelilaiset kansanmurhasivat luvatusta maastaan muistaakseni seitsemän kansaa.
Israelin alueella palestiinalaiset eivät ole suostuneet suoriin neuvotteluihin eivätkä tunnusta edes Israelin valtion olemassaoloa. Siksi he puhuvat vääristellysti miehitetystä Palestiinasta. Kansainvälisen yhteisön päätöksellä Brittiläinen Palestiina jaettiin Israeliin ja Trans-Jordaniaan. Gaza päätyi egyptiläisille. Välittömästi Israelin julistauduttua itsenäiseksi hyökkäsivät ympäröivät arabivaltiot. Samaa he yrittivät mm. 1967 ja 1973. Sotien seurauksena Israel paisui... ja tavalliset palestiinalaiset kärsivät johtajiensa typeryyksistä.
Joka tapauksessa yksi matkalla tapaamistani henkilöistä oli sotasankari prikaatinkenraali (evp.) Avigdor Kahalani. Hän turinoi kokemuksistaan ja sain lahjaksi hänen kirjansa signeerauksella. Hän nousi kansainväliseen kuuluisuuteen pysäyttämällä viime hetkillä Golanilla syyrialaisten suurhyökkäyksen Yom Kippur-sodassa 1973. Taistelupaikka nimettiin uudelleen Kyynelten laaksoksi (The Valley of Tears Emek HaBakha). Neljääkymmentä israelilaispanssaria vastassa oli viitisensataa syyrialaistankkia. Israelilaisilla ei ollut pimeänäköä, syyrialaisilla oli. Taisteluita käytiin yötä päivää.
Sittemmin politiikkaan päätyneen Kahalanin kirja on julmaa luettavaa. Hän taustoittaa perhettään ja menettää sodissa sukuaan ja ystäviään. Moni loukkaantuu. Kahalanin sotilasura oli tyssätä alkuunsa. Hän haki moneen, mutta lättäjalkaisena kelpuutettiin panssarivaunujoukkoihin, josta isä oli varoitellut. Motivaatio ei alkuun ollut suurta. Komentajakoulutuskaan ei mennyt putkeen ja kaiken lisäksi hän haavoittui vuoden 1967 kuuden päivän sodassa todella pahasti.
Halu puolustaa maataan oli Kahalanilla kova ja hädin tuskin toivuttuaan hän väärensi itselleen terveenpaperit. Sotilasura vei Siinailta Golanille ja lopulta miehittämään Libanonia. Kirjassaan Kahalani kuvaa Israelin puolustusvoimien muutosta hajanaisesta terroristiryhmästä asevelvollisuusarmeijaksi, joka alkaa ymmärtää eri puolustushaarojen yhteistoiminnan edut ja upseerien korkean koulutuksen hyödyt. Opit on on kuitenkin otettava kantapään kautta.
Asevoimat ovat keskeinen osa Israelin yhteiskuntaa. Vaikka Suomi on militaristinen maa niin Israel on sitä moninkertaisesti. Elämä vihamielisessä ympäristössä traagisen historian kanssa tekee paranoidiksi. Israelissa varusmiespalvelus kestää useita vuosia ja sen jälkeen kerrataan kuukausi vuodesta. Sekä miehet että naiset. Valtava uhraus yhteiskunnalta mikä hajottaa ja kuluttaa perheitä ja aiheuttaa taloudellisia tappioita. Silti Israel on alueensa toistaiseksi ainoa toimiva demokratia ja hyvinvointivaltio. Harva sitä paitsi haluaa tunnustaa, että neljännes israelilaisista on arabeja (=palestiinalaisia). Kuva Lähi-idästä ei ole niin mustavalkoinen kuin jotkut - etenkin vasemmistolaiset - tahtovat levittää lännessä.
Rauha Lähi-itään on saatavissa, jos tahtoa on. Liian monille konfliktin jatkaminen on hyödyllisempää. Ilman sitä diktaattorit Gazassa ja Iranissa eivät pysyisi vallassa. Siitä kärsivät kaikki. Mekin täällä pohjoisessa.
torstai 27. syyskuuta 2012
Jim Cox: Ytimekäs opas talouteen
Jim Cox: Ytimekäs opas talouteen. Lumo, 2009. 148 s.
Karkeasti jakaen taloustieteen hallitsevat teoriat voidaan pistää neljään osaan. Näitä koulukuntia ovat marxilainen, keynesiläinen, monetaristinen ja itävaltalainen.
Lyhyesti luonnehtien marxilainen ajattelu kiteytyy yhteiskuntaluokkien väliseen kitkaan ja teoriaan työn tuottamasta lisäarvosta, jonka kapitalisti riistää. Marxin mukaan historia etenee väjäämättömästi eri kehitysvaiheiden kautta tulevaisuuden kommunismiin.
Keynesiläinen näkökulma puolestaa korostaa kysynnän määrää. Mitä suurempi kysyntä markkinoilla on, sitä liukkaammin pyörivät talouden rattaat. Talouden taantuessa keynesiläiset mieluiten alentavat veroja ja lisäävät julkista velkaa, jolla elvyttävät kutistuvaa kansantaloutta. Ideaali on, että mahdollisimman moni pystyy osallistumaan kulutusjuhlaan.
Monetaristit huomauttavat rahan määrän olevan kulutusta keskeisempi taloutta muokkaava voima.
Itävaltalainen koulukunta julistaa yksityisen henkilön vapautta ja tuntuu välillä lähes lapsellisen hellyttävältä uholta vailla empiiristä todistusaineistoa. Jim Coxin Ytimekäs opas talouteen edustaa itävaltalaista virtaa.
Omassa taloustieteellisessä ajattelussa kallistun monetaristien puolelle.
148 sivuun on typistetty talouden keskeisimmät piirteet. Hieman harmittaa joidenkin kappaleiden lörpöttelevä tyyli, jossa fakta surkastuu mielipiteisiin. Mitenkään vaikeaselkoista teksti ei ole, joten kirja sopii taloudesta kiinnostuneelle taloustiedettä entuudestaan tietämättömälle maallikolle. 37 osa-aluetta käsittelevä kirja toimii toki muistinvirkistyksenä asiantuntijallekin.
Kaikista Jim Coxin näkemyksistä tuskin voi olla täysin samaa mieltä. Hän esimerkiksi vaahtoaa ammattiliittoja vastaan ja kannattaa sisäpiirikauppojen sallimista. Muuten ihan mukiin menevää luettavaa.
Karkeasti jakaen taloustieteen hallitsevat teoriat voidaan pistää neljään osaan. Näitä koulukuntia ovat marxilainen, keynesiläinen, monetaristinen ja itävaltalainen.
Lyhyesti luonnehtien marxilainen ajattelu kiteytyy yhteiskuntaluokkien väliseen kitkaan ja teoriaan työn tuottamasta lisäarvosta, jonka kapitalisti riistää. Marxin mukaan historia etenee väjäämättömästi eri kehitysvaiheiden kautta tulevaisuuden kommunismiin.
Keynesiläinen näkökulma puolestaa korostaa kysynnän määrää. Mitä suurempi kysyntä markkinoilla on, sitä liukkaammin pyörivät talouden rattaat. Talouden taantuessa keynesiläiset mieluiten alentavat veroja ja lisäävät julkista velkaa, jolla elvyttävät kutistuvaa kansantaloutta. Ideaali on, että mahdollisimman moni pystyy osallistumaan kulutusjuhlaan.
Monetaristit huomauttavat rahan määrän olevan kulutusta keskeisempi taloutta muokkaava voima.
Itävaltalainen koulukunta julistaa yksityisen henkilön vapautta ja tuntuu välillä lähes lapsellisen hellyttävältä uholta vailla empiiristä todistusaineistoa. Jim Coxin Ytimekäs opas talouteen edustaa itävaltalaista virtaa.
Omassa taloustieteellisessä ajattelussa kallistun monetaristien puolelle.
148 sivuun on typistetty talouden keskeisimmät piirteet. Hieman harmittaa joidenkin kappaleiden lörpöttelevä tyyli, jossa fakta surkastuu mielipiteisiin. Mitenkään vaikeaselkoista teksti ei ole, joten kirja sopii taloudesta kiinnostuneelle taloustiedettä entuudestaan tietämättömälle maallikolle. 37 osa-aluetta käsittelevä kirja toimii toki muistinvirkistyksenä asiantuntijallekin.
Kaikista Jim Coxin näkemyksistä tuskin voi olla täysin samaa mieltä. Hän esimerkiksi vaahtoaa ammattiliittoja vastaan ja kannattaa sisäpiirikauppojen sallimista. Muuten ihan mukiin menevää luettavaa.
sunnuntai 19. elokuuta 2012
Bernhard Schlink: Viikonloppu
Bernhard Schlink: Viikonloppu. WSOY, 2010. 222 s.
Bernhard Schlinkin Viikonloppu on häikäisevää tekstiä.
Saksalaiskirjailijan asetelma on räjähtävä. 1970-luvun terroristi armahdetaan vuosikymmenten jälkeen vankilasta ja isosisko järjestää ensimmäisen viikonlopun maaseudulle taloon, johon kerääntyy ystäviä ja tuttavia ratkaisuvuosilta. Painostavaa ilmapiiriä lisää jälkipolvien läsnäolo.
Salamointi on jatkuvaa. Myräkässä paljastuu lähipiiristä peiteltyä petturuutta, kiteytynyttä katkeruutta ja arvomaailmojen mullistusta. Nykyterrorismiin linkittää islamilaista joukkotuhoa vasemmistoradikalismiin yhdistelevä Marko, joka puristaa Jörgiä takaisin veriorgioihin.
Monitasoinen teos kutoo kutkuttavia pohdintoja, aikaamme ja sitä edeltänyttä ajan kerrostumaa yhteen poikkeuksellisella tavalla niin, että kohtaukset, jotka muissa kirjoissa näyttäytyisivät toisessa, arkisessa valossa, ovat tässä kihelmöivän latautuneita.
Aikarajaus toimii. Samoin uppoumat ja rinnakkaiskertomus. Tätä kirjaa piti lukea koko ajan keskeyttäen, etteivät viimeiset sivut tulisi vastaan liian nopeasti.
Bernhard Schlinkin Viikonloppu on häikäisevää tekstiä.
Saksalaiskirjailijan asetelma on räjähtävä. 1970-luvun terroristi armahdetaan vuosikymmenten jälkeen vankilasta ja isosisko järjestää ensimmäisen viikonlopun maaseudulle taloon, johon kerääntyy ystäviä ja tuttavia ratkaisuvuosilta. Painostavaa ilmapiiriä lisää jälkipolvien läsnäolo.
Salamointi on jatkuvaa. Myräkässä paljastuu lähipiiristä peiteltyä petturuutta, kiteytynyttä katkeruutta ja arvomaailmojen mullistusta. Nykyterrorismiin linkittää islamilaista joukkotuhoa vasemmistoradikalismiin yhdistelevä Marko, joka puristaa Jörgiä takaisin veriorgioihin.
Monitasoinen teos kutoo kutkuttavia pohdintoja, aikaamme ja sitä edeltänyttä ajan kerrostumaa yhteen poikkeuksellisella tavalla niin, että kohtaukset, jotka muissa kirjoissa näyttäytyisivät toisessa, arkisessa valossa, ovat tässä kihelmöivän latautuneita.
Aikarajaus toimii. Samoin uppoumat ja rinnakkaiskertomus. Tätä kirjaa piti lukea koko ajan keskeyttäen, etteivät viimeiset sivut tulisi vastaan liian nopeasti.
tiistai 7. elokuuta 2012
Todellisuudesta toiseen
Todellisuudesta toiseen. Maailman ensimmäinen twitterin avulla luotu romaani. MindTrek ry. Tampere, 2010. 143 s.
Twitterin avulla toteutettu romaani kuulostaa liian houkuttelevalta jättää kirjaston hyllyyn. Toki suurella epäluulolla siihen tartuin ja luin. Ajatus joukkoistaa kirjoitusprosessi ei ole uusi. Varmasti kaikki ovat joskus osallistuneet tarinointiin, jossa pitää jatkaa toisten lauseita. Ilmeisesti tämä kuitenkin on ensimmäinen sosiaalisen median twitter-palvelulla tehty romaani.
Moniäänisen tarinan uhkana on punaisen langan katoaminen ja tökkivä sekavuus, joka hajottaa juonen. Parhaimmillaan puolestaan tuloksena on hersyvän hauskoja oivalluksia ja käänteitä.
Twitter-romaanin tukevoittamiseksi pääkirjoittajan roolia veti kirjailija Mikko Karppi. Hän kirjoitti lukujen alut ja twiittaajat visersivät loput.
Tuloksena on fantasiatarina, jolle on useampi vaihtoehtoinen päätös. Tarina köhii ennen kuin pääsee irti. Jotenkin mieleen tulee peruskoululaisfantasia. Tampereelta katoilee ihmisiä ja he päätyvät toiseen todellisuuteen. Käydään kamppailua hyvien ja pahojen välillä. Päänsisäiset sotkut voidaan tulkita myös psyykkisten harhojen luomuksiksi. Paljon jätetään lukijalle arvailtavaksi. Virtaukset heittävät kirjaan erityyppistä ainesta. Väliin on lähes viisikkomainen fiilis, kun seuraa sankareiden syömistä ja nukahtamista.
Eihän tästä mitään hehkuvaa tunnelmaa jäänyt, mutta ihan luettavaa kamaa silti.
Twitterin avulla toteutettu romaani kuulostaa liian houkuttelevalta jättää kirjaston hyllyyn. Toki suurella epäluulolla siihen tartuin ja luin. Ajatus joukkoistaa kirjoitusprosessi ei ole uusi. Varmasti kaikki ovat joskus osallistuneet tarinointiin, jossa pitää jatkaa toisten lauseita. Ilmeisesti tämä kuitenkin on ensimmäinen sosiaalisen median twitter-palvelulla tehty romaani.
Moniäänisen tarinan uhkana on punaisen langan katoaminen ja tökkivä sekavuus, joka hajottaa juonen. Parhaimmillaan puolestaan tuloksena on hersyvän hauskoja oivalluksia ja käänteitä.
Twitter-romaanin tukevoittamiseksi pääkirjoittajan roolia veti kirjailija Mikko Karppi. Hän kirjoitti lukujen alut ja twiittaajat visersivät loput.
Tuloksena on fantasiatarina, jolle on useampi vaihtoehtoinen päätös. Tarina köhii ennen kuin pääsee irti. Jotenkin mieleen tulee peruskoululaisfantasia. Tampereelta katoilee ihmisiä ja he päätyvät toiseen todellisuuteen. Käydään kamppailua hyvien ja pahojen välillä. Päänsisäiset sotkut voidaan tulkita myös psyykkisten harhojen luomuksiksi. Paljon jätetään lukijalle arvailtavaksi. Virtaukset heittävät kirjaan erityyppistä ainesta. Väliin on lähes viisikkomainen fiilis, kun seuraa sankareiden syömistä ja nukahtamista.
Eihän tästä mitään hehkuvaa tunnelmaa jäänyt, mutta ihan luettavaa kamaa silti.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)