torstai 29. toukokuuta 2008

Chee Soon Juan: Om detta får ni inte berätta (det handlar om Singapore)

Chee Soon Juan: Om detta får ni inte berätta (det handlar om Singapore). Silc förlag 2007. 206 s.

Singapore on taatusti yksi erikoisimmista maailman maista, Aasian Kuuba ilman kauhistuttavaa köyhyyttä tai talouspakotteita.

Johtavan singaporelaisen ihmisoikeusaktivisti Chee Soon Juanin kirja on karua luettavaa. Chee Soon Juan murskaa kuusi myyttiä Singaporesta, jolla on komeat kulissit, mutta niiden takana täysin tyhjää.

Demokraattisesti vallankahvaan päässyt, itsensä sosiaalidemokraattiseksi mieltävä Peoples Action Party on kahlehtinut kansan ja riistänyt demokratian, sananvapaudet ja ihmisoikeudet. Markkinataloudesta maa on tosiasiassa luopunut eikä oikeusjärjestelmää voi väittää oikeudenmukaiseksi ja rehelliseksi.

Asia Times toteaa Chee Soon Juanin mukaan Singaporen olevan maailman menestynein sosialistinen valtio. Samanaikaisesti kuin Singapore ulkoisesti esittää demokratiaa, on hallituspuolue Peoples Action Party elävä todiste, että yksipuoluevaltio jatkaa elämää historian roskakorin ulkopuolella. Singaporen talousfilosofia peilaa nimittäin sitä toista trooppista saarta: Kuubaa.

Jake van der Kampia siteeraten Chee Soon Juan toteaa Singaporen olevan maa, joka on saavuttanut lähimmin kommunismin klassisessa marxilaisessa merkityksessä. Ekonomit Gerald O´Driscoll, Kim Holmes ja Melanie Kirkpatrick ovat kutsuneet Singaporea diletanttityyliseksi suunnitelmataloudeksi.

Singaporen ongelma on, että raha ja valta ovat keskittyneet oligarkkiklaanille, joka kontrolloi käytännössä kaikkia talouselämän, politiikan ja yksityiselämän alueita. Valtio omistaa asunnoista 90 prosenttia, valtiolla on monopoli mediaan. Minkäänlaisia poliittisia mielipiteitä tai kritiikkiä ei sallita, yli neljän hengen tilaisuudet ovat ilman kokoontumislupia laittomia. Sakot ovat korkeita, sääntöviidakko rehevä. Valtaapitävien arvostelusta nostetaan mitä mielikuvituksellisimpia kunnianloukkaussyytteitä.

Tietoja valtionyhtiöiden taloudenpidosta ei saa, joten Singaporen taloudessa on paljon pimeää, joka ei ole omiaan lisäämään luottamusta. Ilman läpinäkyvyyttä ja kyseenalaistavaa kritiikkiä on vaikea kehittyä ja olla tehokas.

Yritteliäisyys tukahdutetaan. Chee Soon Juan kertoo kaveruksista, jotka keksivät liikeidean: he myisivät aamiaispaketteja autoista puistoissa aamuisin. Viranomaiset tutkivat asian ja hyväksyivät. He kilpailuttivat liikepaikat. Miehet jäivät nuolemaan näppejään.

Kaikkein kurjimmin kohdellaan oppositiota, joka tukahdutetaan mielivaltaisesti. Ihmisiä vangitaan ilman asiallisia perusteita, kidutetaan karmeasti ja eristetään. Työpaikka ja asunto häipyvät helposti. Matkustuslupia ulkomaille ei heru. Kunnianloukkaussyytteiden tuomioilla ajetaan ihmisiä konkurssiin. Valtio vahtaa tietoverkkoja, kuuntelee koteja.

Tuntuu kuin lukisi Kafkaa tai Orwellia. On törkeää, että tällaista tapahtuu meidän kaikkien silmien edessä ilman suurempia protesteja. Chee Soon Juan huomattaa esimerkiksi tuohtuneena ettei Göran Persson vieraillessaan Singaporessa 2004 pukahtanut sanallakaan ihmisoikeusloukkauksista, vaikka häntä oli kehotettu kotimaassa niin tekemään.

Talous ja politiikka kulkevat käsi kädessä. Niitä ei voi erottaa toisistaan. Ne ovat kolikon kaksi puolta. Toimivan markkinatalouden edellytyksiä ovat sananvapaus ja demokratia. Ilman niitä vääristyy kilpailu ja hidastuu talous tullen tehottomaksi.

Tämä blogi esimerkiksi tarkastelee kirjamarkkinoita, joskus kriittisestikin, mutta myös laajemmin yhteiskuntaa, maailmaa, taloutta ja politiikkaa. Vaikka vaikutus on varmasti marginaalinen, on se ehkä osannut auttaa osaa blogin nykyisestä yli sadasta päivittäisestä lukijasta (tänään teitä on esimerkiksi tähän mennessä ollut 109, kiitos kiinnostuksesta!), jotka viipyilevät keskimäärin muutamia minuutteja tutustumassa subjektiivisiin mutinoihini. Blogi on kenties johdattanut jonkun uuden opuksen pariin, herättänyt mietteitä ja kysymyksiä, raivostuttanut ja ihastuttanut. Singaporessa sellainen ei olisi sallittua. Valitettavasti. Siellä niin te kuin minäkin istuisitte jo sellissä vailla tietoa vapautumisesta.

keskiviikko 28. toukokuuta 2008

John Banville: Havet

John Banville: Havet. Brombergs 2008. 273 s.

Vuoden 2005 Booker-palkinnon voitti Jari Tervon näköinen mies Irlannista, John Banville kirjalla The Sea (2005).

Kirja on keinuva kuvaus lapsuudenmuistoihin vajoavasta vanhuksesta, jolta on juuri kuollut syöpään vaimo ja joka on palannut rantakylään, jossa koki mieleenpainuvan dramaattisen kesän kauan sitten.

Teosta on kehuttu mestarilliseksi kertomukseksi surusta, muistoista ja rakkaudesta. Sitä se onkin, vaikka mielialani ei kenties ollut otollisin lukaisulle. Kirja uppoaisi kenties parhaiten loppusyksyn hyytävien sateiden kiillottaessa jäätynyttä maata. Näin alkukesästä siihen ei pääse sisälle. Minulta ainakin kesti sivun 54 paikkeille ennen kuin tempauduin tarinaan.

Koska kirja koostuu nykyhetkestä ja muistojen palasista, putoaa ennen pitkään kärryiltä, jos huomio herpaantuu. Hapuilu häviää lopussa ja kertomus kärjistyy, kun tajuaa kesän kauheat tapahtumat. Mielenkiintoisena sivupolkuna ja täytteenä on taidehistorian tuputus ja päähenkilön vertaukset taiteilijakohtaloiden ja oman elämänsä välillä.

Rakenteeltaan teos monologista tajunnanvirtaa, josta puuttuvat luvut. Ainoa jäsennys on jako kahteen osaan.

Kirja on varmasti bookerinsa ansainnut, siitä huolimatta, että tajuntani ei ollut terävimmillään enkä jaksanut kunnolla keskittyä lukemiseen.

sunnuntai 25. toukokuuta 2008

Migration och etnicitet. Perspektiv på ett mångkulturellt Sverige

Mehrdad Darvishpour & Charles Westin (red.): Migration och etnicitet. Perspektiv på ett mångkulturellt Sverige. Studentlitteratur 2008. 415 s.

Monikulttuurisuus on luonnollinen olotila maailmassa. 1800-luvun ajatusvirhe yhtenäisten kansojen muodostamista kansallisvaltioista leimaa yhä silti useiden ajattelua ja ylläpitää vähemmistöjä sortavia valtarakenteita. Rajat ovat luonnottomia. Muukalaiskammo uusintuu kuitenkin tiedostamatta alitajuntaan. Kaikkialla. Valitettavasti.

Täältä Pohjolan näkökulmasta esimerkiksi kuvat Etelä-Afrikan levottomuuksista, joissa mustat jahtaavat mustia maahanmuuttajia väkivaltaisesti takaa, kummastuttavat. Oikeutus kaltoinkohteluun haetaan maahanmuutosta, toiseudesta ja erilaisesta ulkonäöstä - mikä tietysti on suhteellista ja katsojien silmissä. Taloudellisesti heikosti integroituneissa yhteiskunnissa tyytymättömyys voi leimahdella erikoisista syistä. Huono koulutustaso, työttömyys, taloudellinen ahdinko, osallistumattomuus ja syrjäytyminen vievät kierteeseen, josta on hankala nousta, mutta josta on helppo syyttää muita, kuten muukalaisia.

Maahanmuutosta ja etnisyydestä monikulttuurisen Ruotsin näkökulmasta on tehty oppikirja, jota on myös suunnattu tutkijoille lähdekirjaksi. Monet artikkelit ovat mainioita keskustelunavauksia sekä yhteenvetoja tähänastisesta tutkimuksesta.

Ruotsinsuomalaisena teosta luki suomalaisin silmälasein. Aloitin kahlaamisen keskeltä. Alkuosa kun on monikulttuurisuuden teoriaa. Ei olisi pitänyt, koska kyseinen artikkeli sisälsi emäluokan munauksia, jotka kuohauttivat ennakkoluuloisuuden epäuskon kirjan muihin lukuihin.

Diana Corman kun väittää pokkana artikkelissa Sveriges invandring och utvandring, että "ett stort antal finländare kom för att leva och arbeta i Sverige på 1960-talet och 1970-talet". Se toki pitää paikkansa. Moni ruosuista ratsasti Ruotsiin suuren muuttoaallon mukana. Mutta kun Diana Corman jatkaa, että "en stor del av dessa finländare har sedan återvänt till hemlandet när den ekonomiska konjunkturen förbättrades i Finland i början på 1990-talet."

Tällainen täydellinen tietämättömyys tosiseikoista kyseenalaistaa ankarasti kaiken muun mitä kirjoittaja myöhemmin esittää. Hän ei kerro ruotsinsuomalaisista lukuja, joten lukijalle jää oletus, ettei ruotsinsuomalaisia nykyisin enää ole. He ovat siis pääosin palanneet Suomeen. Osiltaan tämä toki pitää paikkansa. Moni oli maassa muutaman vuoden ja palasi jo 1960- ja 1970-luvuilla välittömästi takaisin. Samanaikaisesti muuttoa on edelleen ollut Suomesta Ruotsiin, joka on nollannut suunnilleen tämän muuttotappion etenkin 1980- ja 1990-luvuilla. Paluumuuttajat ovat sittemmin olleet eläkeläisiä, ei työläisiä, jotka yllättäen 1990-luvun alussa muka olisivat sankoin joukoin lähteneet olojen parannuttua. Kaikki Suomen taloushistoriaa tuntevat tietävät 1990-luvun alun sitä paitsi olleen synkimpiä hetkiä sitten 1930-luvun, joten sekin Cormanin väite, että kyse olisi ollut suhdanteiden parantumisesta juuri silloin, asettuu outoon valoon.

Diana Cormanille taitaisi olla uutta tietoa, että suomenkielisiä on Ruotsissa noin 470 000 (Ruab 2005). He ovat pääosin näitä 1960- ja 1970-luvun maahanmuuttajia ja heidän jälkeläisiään. Heidän lisäkseen on maahanmuuttaneet suomenruotsalaiset ja ruotsalaistuneet suomenkielisten ruotsinsuomalaisten jälkeläiset, joten suomalaistaustaisten luku kipuaa Ruabin tutkimuksen hurjia tietojakin korkeammaksi. Ruotsissa ei tosin rekisteröidä kieltä tai etnistä taustaa (synnyinmaata lukuunottamatta), joten määrät ovat arvailujen varassa.

Onneksi Diana Cormanin artikkeli oli kuitenkin kokonaisuuden heikoin lenkki. Sen puutteelliset referenssit ja hatara ote kalpenivat selvästi muiden kirjoittajien erinomaisten artikkeleiden valossa. Muistiinpanoja ja hiirenkorville taiteltuja sivuja kerääntyi kosolti.

Suositeltavaksi artikkeliksi voisi nostaa muun muassa Magnus Dahlstedtin På demokratins bakgård. Om "invandrare", representation och politik. Siinä käsitellään maahanmuuttajien poliittista integroitumista ruotsalaiseen yhteiskuntaan. Artikkeli perustuu väitöskirjaan.

Maahanmuuttajat osallistuvat vaaleihin laiskasti. Vuoden 1976 kunnallisvaaleissa äänesti 60 prosenttia äänioikeutetuista ulkomaan kansalaisista, kun osanotto oli kokonaisuudessaan 90 prosenttia. 1998 vastaavat luvut olivat 35 % / 79 %. Malmön Rosengårdissa peräti 44 prosenttia ilmoitti ettei politiikka kiinnosta laisinkaan.

Dahlstedtin mukaan useat haastatellut kertovat vaikeuksista päästä vaikuttamaan poliittisiin organisaatioihin Ruotsissa. Juan oli poliittisesti aktiivinen Etelä-Amerikassa vasemmistossa ja ammattiyhdistysliikkeessä. Tultuaan Ruotsiin 1970-luvulla hän yritti jatkaa samaa uraa. Vastaanotto oli hyljeksivä ja hän turhautui.

Omat kokemukset tukevat Juania. Itsekin heräsin vasemmistolaiseksi ammattiyhdistysaktiiviksi Suomessa, mutta se karisi nopeasti pois Ruotsissa, jossa vasemmisto on vähemmistövihamielinen, muukalaiskammoinen ja protektionistinen. Poliittisen kotini löysin liberaalista Kansanpuolueesta.

Parhaillaan olemme kampanjoineet kaduilla integraation puolesta. Eskilstunassa olimme liikkeellä eilen. Meistä kaikkia tarvitaan. Maahanmuuttajat eivät ole ongelma, syrjäytyminen on. Työllisyys on tärkeää syrjäytymisen ehkäisyssä, samoin koulutus ja ruotsin kieli, joka on valtaväestön kieli ja sen taito varmin valtti työllistymiseen. Maahanmuuttajien työllistämistä on verotuksellisesti helpotettu ja ennätyksellisen moni on saanut työpaikan. Syrjäytymiskierre on katkennut. Myös 1972 ammattiyhdistysliikkeelle annettu oikeus puuttua yksilöiden oleskeluluvan saamiseen on poistettu. Se pysäytti työvoimasiirtolaisuuden, koska muukalaisvastainen ay-liike esti osaajien tulon. Vain käytännössä pakolaisena pääsi maahan. Järjetön käytäntö on jatkunut näihin päiviin asti.

Kadulla kampanjoidessa on kosketuksissa kansaan. Erityisen vastaanottavia kansanpuolueen suomalais-kroatialais-kurdistan-ruotsalais-metsäsuomalais-taustaisen iskuporukan propagandalle olivat eilen irakilaiset (arabit ja kurdit). Tietysti myös ruotsinsuomalaisilta sai asiallista palautetta. Esimerkiksi yläosaton leijonatatuoitu nuori mies, jolla oli siniristivyö, kommentoi äänestäneensä meitä. Mutta päinvastaisiakin esimerkkejä on. Valitettavasti. Vanhempi ruotsinsuomalainen nainen talutti pyöräänsä ja pysähtyi paikalle. Hän tutki lentolehtistä närkästyneenä ja totesi antavansa takaisin, koska on pahimman luokan rasisti, vaikka on ulkomaalainen itsekin ja pyyhälsi suuttuneena pois. No, kukin tallaa tyylillään. Äärioikeistolaista Ruotsindemokraattejakin edustaa Eskilstunan kunnanvaltuustossa ruosu. Kansallissosialistista rintamaa johtaa puolestaan Sörmlannissa ruosu. En ymmärrä miksi.

Ylva Brune on kirjoittanut kirjaan mainitsemisen arvoisen artikkelin Bilden av invandrare i svenska nyhetsmedier. Se on tylyä kritiikkiä. Hatunnostoinen juttu on Sandra Torresin Äldre invandrare i Sverige. Om homogeniserandet av en heterogen social kategori och skapandet av ett välfärdsproblem. Se tiivistää ansiokkaasti Ruotsin maahanmuuttajavanhuksista viimeisen parinkymmenen vuoden ajalta tehdyn tutkimuksen. Lähdeluettelo on arvokasta materiaalia aiheesta enemmän kiinnostuneelle ja juttu toimii hyvin pelkästään jo johdantonakin.

Ruotsinsuomalaisia kirjassa käsitellään vähän, joitakin huolimattomia heittoja lukuunottamatta. Tove Petterssonin rikollisuutta käsittelevässä artikkelissa Invandrare och brott ruosujen unohtaminen olisi ollut skandaali. Pettersson sivuaakin ruosuja, mutta tyytyy viittaamaan hänen mukaansa yleisesti hyväksyttyyn selitykseen valikoituneesta maahanmuutosta. Suomalaisten tapauksessa suhteellisen suuri rikollisuus selittynee kovemmilla sosiaalipoliittisilla oloilla Suomessa. Se on saanut kriminaalit karkuun ja siirtymään Suomesta Ruotsiin. Siksi Ruotsin vankiloita kansoittavat suomalaistaustaiset.

Ainoastaan yhdestä Ruotsin kansallisesta vähemmistöstä on mielenkiintoinen luku. Artikkelissa Samerörelsen och offentlig svensk samepolitik Patrik Lantto ja Ulf Mörkenstam kertovat tarkasti Ruotsin saamelaisten nykyhistoriaa ja kiistoista saamelaisuuden määrittelyssä. Saamelaisjärjestöissä poronhoitajat ovat olleet niskanpäällä, vaikka valtaosa saamelaisista on saanut toimeentulonsa vuosisatojen ajan kaikesta muusta. Ruotsin valtiolle neuvottelukumppanina porosaamelaiset ovat olleet mieluinen kumppani. He ovat häviävä kansanosa ja ovat halunneet säilöä saamelaisuuden koskemaan pelkästään porotaloudessa eläviä. Kieltä ja kulttuuria ei voi kuitenkaan säilöä. Ne kuoleentuvat, mikäli eivät pysty mukautumaan ja kehittymään käyttötarpeiden mukana. Jos suomen kirjakieltä ei olisi kehitetty määrätietoisesti 1800-luvun lopulla naureskelijoista välittämättä, eikä Suomi olisi irronnut Ruotsista 1809, saattaisi tällä hetkellä jossakin Itä-Suomessa kenties olla vielä maataviljelevä kansanosa, joka käyttäisi arjessaan suomea, mutta julkisesti ruotsia. Muu maa olisi ruotsalaistunut. Suomi olisi typistynyt meänkielen kaltaiseksi katoavaksi kieleksi, muistuttaisi ehkä saamelaisten tilanteesta nyky-Ruotsissa.

Jokaista pitäisi arvioida yksilönä. Yleistäminen on itsepetosta, joka kostautuu ennemmin tai myöhemmin. Uusien tuttavuuksien kanssa saa ja kannattaa olla toki epäluuloinen, eikä pidä ottaa kaikkea todesta hyväuskoisesti ennen riittävää taustoitusta. Mutta luottamustakin täytyy löytyä. Suvaitsevaisuus ja moninaisuuden sietäminen ovat avaimia hyvinvointiin.

Liberaalissa yhteiskunnassa kulttuurit ja kielet kykenevät elämään rinnakkain ja rikastamaan toisiaan. Ihmisyhteisöjen voima piilee erikoistumisessa ja yksilöiden kykyjen hyödyntämisessä. Se on ollut tie innovaatioihin ja levittäytymiseen kaikille mantereille. Luovat kulttuurit ovat pumpanneet muille tietotaitoa, joka tarttuessaan toisaalla on kimmonnut uusiksi innovaatioiksi. Tuotannon ja talouden verkostoituminen, kansainvälinen kaupankäynti on mahdollistanut entistä laajempien massojen irroittamisen suorasta ruuantuotannosta ja hankinnasta. Tätäkin tekstiä kirjoitan japanilaismerkkisellä kannettavalla tietokoneella 1960-luvulla rakennetussa kerrostalossa suomalais-ruotsalaisen puhelinyhtiön avulla maailmanlaajuiseen tietoverkkoon yhdysvaltalaisen yrityksen palvelimelle, itseni olen ravinnut väliamerikkalaisella banaanilla. Käytännössä kaiken ympärilläni olevan on joku toinen tehnyt. Monet niistä yhteistyössä muiden kanssa ja ketju minulle asti on kenties pidempi kuin osaan aavistaa. Ne juontavat jopa tuhansien vuosien taakse. Yhteistyö on voimaa. Kaikki voivat auttaa. Kaikkia tarvitaan.

Geneettisesti ihmiskunta on yhtä. Olemme samaa lajia, joka ei ole ehtinyt jakautua roduiksi. Tuoreimpien tutkimusten mukaan pullonkaula olisi peräti vain 50 000 vuoden takana Itä-Afrikassa, jolloin esi-isämme olivat jakautumassa kahtia, mutta populaatiot ehtivät sekoittua yhdeksi uudestaan. Muutama geeni muovaa ihonväriä, kasvojen muotoja ja muuta olemusta. Ne eivät riitä rotu-määritykseen.

Lajimme on levinnyt laajalle nopeasti luontaisista olosuhteista. Savanneihin soveltunut vesiapina on tunkeutunut uusin ekologisiin lokeroihin ja selvinnyt ilmastonmuutoksesta, joka kymmenisen tuhatta vuotta sitten hävitti monia muita saalistajia ja saalistettavia. Evoluutio ei ole ehättänyt sopeuttaa meitä riittävästi. 200-300 hengen liikkuvista laumoista olemme kaupungistumisen kausien ja taantumien lävitse muutamassa tuhannessa vuodessa joutuneet kymmenien, jopa satojen miljoonien ihmisten tiiviisiin asutuskeskuksiin. Saatamme kohdata minuutissa enemmän yksilöitä kuin esi-isämme koko elinaikanaan. Väkimäärät ovat räjähtäneet runsaiksi.

Kielen määritelmä on lavea ja ne ovat joustavia ja sanastoltaan nopeastikin muuttuvia. Kulttuuri on osa kieltä, mutta kieli ja kulttuuri eivät ole sama asia. Ne menevät osittain päällekkäin, mutta yhtäläisyysmerkkejä ei voi vetää. Kulttuuri voi olla paikallista tai globaalia. Se voi olla yhtenäisiä ajatustapoja, käytänteitä ja kertomuksia.

Kansa on kieltä ja kulttuuriakin sekavampi käsite, koska sekin määrittää itsensä uusiksi jatkuvasti. Poliittiset ja taloudelliset rajat ovat jatkuvassa konfliktissa. Taisteluita käydään alueellisten kielikulttuureiden sisälläkin. Kansat jakautuvat sosioekonomisiin kerroksiin, joiden yhteydet toisiinsa saattavat olla heikot, sen sijaan kontaktit voivat olla tiiviitä toisten "kansojen" samoihin sosiaalisiin kerroksiin.

Väestö on vaeltanut ja muuttanut jatkuvasti. Nykyisen Suomen alueen väestöstä löytyy selkeästi kahta geenipoolia, jotka viestivät eri alkuperistä. Jako menee karkeasti läntisen Etelä-Suomen ja Itä-Suomen kesken. Samasta asiasta viestii tapakulttuurin erot. Pohjoisessa ja idässä voi esimerkiksi mennä kyläilemään milloin vain, spontaanisti voi jäädä jopa yöpymään ilman ennakointia. Etelässä, etenkin kaupungeissa asiasta on sovittava reilusti etukäteen. Länsi-Suomessa lautaset on syötävä kiiltäviksi. Isäntäväki loukkaantuu verisesti, mikäli jotain jää. Itä-Suomessa on päinvastoin. Lautaselle on pakko jättää jotakin, muuten emäntä kiikuttaa keittiöstä lisää sapuskaa ja ihmettelee miten mahtaa vieraalle maistaa kaikki talon safkat, eikö se ymmärrä lopettaa milloinkaan.

Kaupungit ovat olleet kulttuurien törmäyspaikkoja. Vierasperäistä väestöä on asettunut perinteisesti kaupunkialueille.

Esimerkiksi Suomessa Turku oli Ruotsin (ja taisi olla myös Pohjolan) suurin kaupunki pitkälle keskiajalle. Turun noin 8 000 asukkaasta oli tuolloin jopa 80 prosenttia saksalaisia. Muinais-suomalaisuuden ydinalueilla. Sitähän nimenomaan Turun seutu oli. Tänään Turku on taas suomalaistunut, venäjänkieliset ovat toiseksi suurin kieliryhmä ja ruotsinkieliset kutistuvat.

Suomalaisiksi kutsuttu kansa asui aikoinaan lähinnä Aurajokilaaksossa. Heitä lähinnä olivat hämäläiset nykyisen Tampereen tienoilla (Tampere sanan etymologia on hämärä, kenties juuret ovat muinaisvirossa). Karjalaisen kulttuurin lähtöalueen ydin oli Karjalan kannaksen itäosissa Vuoksen suistossa. Saamelaisia on liikuskellut kaikkialla Fennoskandiassa ja sulautunut maanviljelystä harjoittaneisiin tulokkaihin. Muuttovirtoja on ollut etenkin nykyisestä Virosta ja virolaisperäinen kulttuuri on luultavimmin hallinnut nykyistä Uuttamaata varsin kauan. Uusimaa oli hämäläisten ja virolaisten jakama erämaa. Varsinais-suomalaiset ovat olleet tiiviisti yhteyksissä Volgalle sekä Mälarinlaaksoon. Ruotsalaisasutus levisi uuteen kukoistukseen kohonneesta Mälarinlaaksosta, joka oli autioinut kansainvaelluksissa, Sveariken organisoituessa valtakeskukseksi tuhat vuotta sitten. Ahvenanmaa ruotsalaistui 1050-luvulla, Turun seutu ja Pohjanmaa 1150-luvulta lähtien. Uusimaa hieman myöhemmin. Varsinais-Suomi oli Ruotsin valtakunnan emäalueita, josta käsin valtakuntaa laajennettiin idemmäksi ja pohjoisemmaksi. Kuninkaat muun muassa kannustivat uudisasutukseen. Näin asutettiin esimerkiksi Savo, josta puolestaan houkuteltiin Keski-Ruotsiin ja venäläisiltä vallatulle Inkerinmaalle väkeä. Kainuusta suuntautui Pohjois-Norjaan muuttoa. Sveariken onnistui puhkoa itsensä lännessä valtamerelle ja työntää tanskalaiset Skoonesta vasta joitakin satoja vuosia sitten.

Suomi ja suomalaisuus muodostuivat taloudellis-poliittisiksi kokonaisuuksiksi 1809 rauhassa, jossa Venäjä otti haltuunsa Ruotsilta joukon maakuntia ja läänejä. Rauhansopimuksessa ei puhuta Suomesta kokonaisuutena vaan se oli osa aluetukkua, jonka tsaari räätälöi Suomen autonomiseksi suurruhtinaskunnaksi. Suomen voi perustellusti väittää itsenäistyneen 1809. Kuten myös Ruotsin, jonka hallinto uudistettiin rauhanteon myllerryksissä. Venäjän alaisuudessa Suomi sai ensimmäistä kertaa itsehallinnollisen organisaation ja oman hallituksen.

Suomalaiset ovat myös muuttaneet sankoin joukoin useissa aalloissa maailmalle, osa "suomalaisista" ei koskaan ole edes ollut nykyisen Suomen valtion rajojen sisällä. Ikiaikaista "suomalais"asutusta on nykyisellä Venäjällä, Ruotsissa, Norjassa ja Virossa. Niitä ovat täydentäneet muuttoliikkeet. Yhdysvaltoihin ja Kanadaan ovat juurtuneet isot suomalaisyhteisöt, jotka ovat saaneet uutta verta näihin päiviin asti aina Uuden Ruotsin metsäsuomalaisista lähtien. Pelkästään Kanadassa tuoreimmassa väestönlaskussa 130 000 kansalaista ilmoitti itsensä suomalaiseksi.

Osana Ruotsista erottamista alettiin suomen kieltä suosia ja säädettiin siirtymäajalla kielenvaihtoa hallinnossa, joka edesauttoi kansallista heräämistä. Joukosta riitaisia itämerensuomalaisia heimoja oli vihdoin tullut kaikista suomalaisia (tai suomenmaalaisia). Eivät riidat silti siihen päättyneet. 1918 otettiin verisesti luokkaperusteisesti yhteen ulkovaltojen sotkeutuessa sotaan omalta osaltaan. Vasta ulkoinen uhka toisessa maailmansodassa hitsasi suomalaisia lopullisesti kansakunnaksi, puolen miljoonan pakolaisen asuttaminen ja silvotun maan jälleenrakennus olivat uskomaton urakka, josta Suomi selviytyi kunnialla. Suistuminen epäonnistuneen integraation seurauksena epävakauteen olisi voinut olla Suomen kohtalo. Kenties luja keskusjohtoisuus ja suljettu talous sekä 1960-luvun ja 1970-luvun joukkopako Ruotsiin pelastivat Suomen uudelta sisällissodalta ja Neuvostoliiton miehitykseltä, joka puolestaan olisi johtanut väkivaltaiseen vastarintaan ja vuosikymmeniä kestäneen terrorismin kierteeseen, joka olisi raunioittanut talouden ja sisäisen turvallisuuden. Suomi voisi muistuttaa tänään Tshetsheniaa tai Afganistania, mikäli historian kulussa olisi otettu pieniäkin sivuaskelia, joiden seuraamukset olisivat olleet merkittäviä. Kekkonen kaikista puutteistaan ja suomettuneisuus ummehtuneisuudestaan huolimatta säilöivät suomalaisuuden tälle päivälle ehjänä ja kiinteytyneenä.

Urbanisaatio, modernisaatio, it-vallankumous ja globalisaatio on murtanut vuosien 1944-1991 sulkeutuneisuuden muurit ja pirstonut suomalaisen kulttuurin jälleen moninaiseksi. Suomesta on kasvanut monikulttuurisuuden mallimaa. Ja hyvä niin. Ruotsilla on paljon opittavaa.

tiistai 20. toukokuuta 2008

Herbjørg Wassmo: Ett glas mjölk, tack

Herbjørg Wassmo: Ett glas mjölk, tack. Norstedts 2008. 398 s.

Norjalaisen pitkän linjan menestyskirjailija Herbjørg Wassmon vasta ruotsinnettu Ett glas mjölk, tack vie ihmiskaupan ja prostituution rumaan pimeyteen. Svenska Dagbladet ylisti sitä uskottavaksi ihmiskaupan kuvaukseksi. Annina Rabe sanoo kirjan vahvuuden olevan, että se on ensisijaisesti muutakin kuin kirjallisuutta, josta kotimaassa kriitikot ovat kirjaa arvostelleet.

Rakenteellisesti romaanittomuus on puute. Se säkenöi, mutta ei sytytä. Aihe on todella tärkeä, joten missio tukevoittaa teoksen selkärankaa, jonka ympärillä on paljon höttöä. En päässyt koskaan teokseen kunnolla sisään, se pullautti ulos vähän väliä. Kohtaukset olivat kökköjä, teennäisiä. Karmivia toki, mutta ei empatiaa hirmuisesti herättäviä. Ehkä en ole teoksen otollisinta kohderyhmää, joten voin olla jäävi arvostelemaan. Silti tuntui, että teos oli suunnattu teini-ikäisille ja sitä hivenen vanhemmille nuorille naisille, jotka pystyvät tädin opastuksella turvallisesti kammoksumaan ikätovereidensa kohtaloita toiseuden avulla. Niin lähellä, mutta kuitenkin muukalaisia. Se ei kenties ole ollut Herbjørg Wassmon tietoinen tarkoitus, mutta sellainen maku kirjasta suuhun jää. Uskottavuuskin on paikoin melkoisen hutera käsite.

Kirjassa kuusitoista täyttävä köyhä liettualaistyttö Dorte ajautuu ihmiskauppiaiden ansaan. Hänelle luvataan töitä kahvilasta Tukholmassa. Lapsellinen tyttö tarttuu tarjoukseen, joka osoittautuu valheeksi. Hänet joukkoraiskataan sadomasokistisesti huvilalla, rahdataan Ruotsiin ja myydään norjalaiselle parittajalle. Tyttö kuskataan nimettömään kaupunkiin, jossa hänet teljetään huoneistoon ja koulutetaan miellyttämään asiakkaita, joita tungeksii. Venäläinen kolmekymppinen Lara on hänen työnjohtajansa ja rahastaja. Liiga paljastuu poliisille ja Lara avustaa Dorten karkuun omaan asuntoon ja häipyy. Sitä ennen Dorte on saanut vapauksia käydä kaupungilla. Dorte alkaa "yksityisyrittäjäksi", hän vonkaa asiakkaita hotellien auloista ja yökerhoista. Päätyy sairaalaan ja raiskataan. Lara palaa, mutta huomaa Dorten olevan raskaana. Patistaa raiskaajan tuttavan eli ystävällisen asiakkaan perään Osloon. Tämäkin mies paljastuu toisenlaiseksi surkimukseksi. Hänet lukitaan huorataloon, joka on helvetin esikartano. Junassa tapaaman journalistin avulla poliisi osaa iskeä ja pelastaa tytöt. Siinä tapahtumat lyhykäisyydessään. Sivuhenkilönä on Dorten kuollut isä, joka esiintyy tapahtumia pilkkovissa unimaisissa otoksissa, joissa Dorte keskustelee isänsä kanssa.

Kirjat ovat siitä kummallisia, että mielleyhtymät liihottavat joskus kauaksi teoksen aihelmasta. Omat ajatukset karkailivat jatkuvasti muistoihin aikoihin, jolloin oleskelin paljon Norjassa. Niistäkin hetkistä on vierähtänyt jo melkoinen tovi. Paitsi, että lapsuudessa olimme perheen kanssa autolomilla muutamaan kertaan Norjassa, olen myös ollut kolme viikkoa "vaihdossa" Norjan puolustusvoimissa. Kohtalon ironiaan kuulunee, että elämä on sittemmin heittänyt kahden muskeleilla pullistelevan maan väliin kuningaskuntaan, joka itse pasifistisen idealismin sokaisemana on ajanut omat puolustusvoimansa alas, kun kerran on saanut olla 200 vuotta rauhassa. Kun kertoo omasta sotilastaustasta ja palveluksesta kahden maan armeijassa, saa täällä äkkiä heikkopäisen sotahullun maineen. Parempi pitää suunsa supussa, sillä kukaan työnantaja ei ole kysellyt suoritetun varusmiespalveluksen perään, eikä sen tehneitä arvosteta pätkääkään, etenkään jos on koulutettu tappamaan kahden maan riveissä. Suomessa se on aina ensimmäinen kysymys ja aina edellytys eteenpäin menoon työmarkkinoilla.

maanantai 19. toukokuuta 2008

...Suomia ja Ruotia. Sverigefinska publicistföreningen 1988-2008

Ari Setälä (vast. julk.): ...Suomia ja Ruotia. Sverigefinska publicistföreningen 1988-2008. 47 s.

Seuraavan kerran kun kohtaat ruotsinsuomalaisen, kuulustele mitä ruotsinsuomalaisia lehtiä hän tilaa ja lukee, mitä ruotsinsuomalaisia ohjelmia hän tuijottaa televisiosta, mitä ruotsinsuomalaista virtaa hänen korviinsa eetteristä ja mille ruotsinsuomalaisille nettisivuille hän surffailee.

Niinpä.

Ruotsinsuomalainen moljottaa suu aukinaisena kuin hölmöläinen. Hän ei ymmärrä kysymystäsi. Pyörittelee epäuskoisesti päätään, tekee lähtöä seurastasi. Pitää sinua mielipuolisena.

Tarraat ruosua hihasta ja avitat vihjailemalla ruotsinsuomalaisesta mediasta. Ruotsinsuomalainen vakuuttaa käsi sydämellä, että ei ole koskaan kuullutkaan sanomistasi viestimistä. Hän on asunut 40 vuotta maassa. Vasta nyt ensi kerran hän törmää tällaisiin tuttavuuksiin. Parikymppinen ruosunuori häkeltyy täysin Ruotsissa olevasta valtavasta suomalaisvähemmistöstä, josta kerrot ja sen vähälevikkisestä mediasta. Hän on olettanut vanhempiensa olevan suunnilleen ainoat suomenkieliset koko maassa. Hän vaihtaa keskustelun ruotsiksi, koska takeltelee jännityksestä suomen kanssa. Pyytelee anteeksi, ettei osaa kunnolla sitä oikeaa suomea, koska käyttää vanhemmiltaan tarttunutta pohjoisen murretta ja lainaa ruotsista sanoja. Suomea hän ei osaa lukea.

470 000 suomenkielistä. Sen verran väittää Ruabin (2005) tutkimus suomenkielisiä olevan Ruotsissa. Alkuvuodesta eräs tutkija arvioi tukholmalaisessa City-lehdessä esimerkiksi ruotsinsuomalaisten ostovoimaksi 50-60 miljardia kruunua ja patisti mainostajia vähemmistöjen kimppuun kotikielillä. Teoreettisesti markkinarakoa olisi siis huikeasti kaikenlaisille palveluille. Eikä vähiten ruotsinsuomalaiselle medialle. Siitä huolimatta kaikki suomenkielinen toiminta käytännössä kituu Ruotsissa. Ruotsinsuomalaisten vapaakoulujen tuhatkunta oppilasta on pisara meressä. Potentiaalia kun olisi periaatteessa kymmenkertaisesti.

Mediaakin on. Vaikka ei aina uskoisi. Ruotsinsuomalainen toimittajayhdistys täytti tänä vuonna 20 vuotta ja julkaisi juhlansa kunniaksi historiikin ... Suomia ja Ruotia, joka on ladattavissa ilmaiseksi myös yhdistyksen kotisivulta. Hienosti taitettu ja toimitettu historiikki on pikakelaus ruosumediaan ja läpileikkaus yhdistyksen toimintaan. Kansi on synkän pahaenteinen viestittäen muistokirjoitusta. Sitähän ruosumedia on ollut; sinnittelyä ja tallautumista, katoamista kuolemaan ja unohdusta, vapaaehtoista pakerrusta. Lehdet ovat jääneet lyhytikäisiksi, radio ja televisio kutistuneet kärjistettynä minimammuteista minipossuiksi. Television puolella on karsittu ajankohtaisohjelmista. EKG:n lahtaus oli kanveesiin lyönyt tyrmäys. Radio on suurimpana moni-ilmeisin ruotsinsuomalainen media, mutta sitäkin vaivaa toimituksen vanhentuminen sekä emoyhtiön talousvaikeudet ja nopeasti putoavat kuuntelijaluvut.

Pisimpään ovat pysytelleet elossa laihdutetut radio- ja televisiotoimitukset sekä Ruotsin Suomalainen -viikkolehti, joka tosin on kaukana 1980-luvun puolivälin kukoistuksesta ja pysyttelee pinnalla pelkästään huijaamalla avustajia. Täysipäiväisiä toimittajia se ei työllistä. Sisällöltään se on suunnattu suuren muuttoaallon mukana tulleille. Nuorille ja myöhemmin tulleille, koulutetuille se on kääntänyt kokonaan selkänsä, sekä tekijöidensä että sisällön suhteen. Se laadukkaampi viikkolehti Viikkoviesti yritti haukata liian suurta palaa muuttumalla 2003 päivälehti Ruotsin Sanomiksi, 2005 edessä oli konkurssi. 1970-luvun lopulla samaa kokeili Finn-Sanomat, joka harvensi ilmestymisväliään 1980-luvulla ja sulautui Ruotsin Suomalaiseen 1985. Myös monilla ruotsinkielisillä lehdillä oli omat suomenkieliset palstansa tai sivunsa. Nykyisin ei ole enää kenelläkään. Ne ovat kuihtuneet pois. Loput 2000-luvun alkuvuosina. Vähemmistöaseman aikana. Netissä oleva ruotsinsuomalainen media on melkoisen aneeminen.

Ruotsinsuomalaisen toimittajayhdistyksen perustaminen osui saumaan, jolloin ruosumedia oli kenties muhkeimmillaan, mikäli ei uutta kukoistusta 1998-2005 lasketa mukaan. Historiikissa kerrotaan Helsingin sanomalehtiyhdistyksen vaikuttaneen perustamiseen ratkaisevasti. Sen risteily Tukholmaan käynnisti lopullisesti tapahtumasarjan, joka johti Ruotsinsuomalaisen toimittajayhdistyksen perustamiseen. Siihen asti eri toimitusten väki oli kyräillyt omissa kuppikunnissaan. Kuten tuttua, alkuun oli vilkasta kunnes into lopahtaa täysin. 1993 yhdistys piti siestaa ja elvytettiin onnistuneesti henkiin 1990-luvun loppupuolella sisältörikkaalla toiminnalla, joka lähensi etenkin ruotsinsuomalaisia toimittajia ja tutkijoita yhteen. Tunnusteluja oli tehty jo 1991 järjestetyllä yhteisseminaarilla. Yhdistys kiteytyi Viikkoviestin ympärille. Suomen Tukholman instituutin ja suurlähetystön sekä Ruotsinsuomalaisten keskusliiton saunatilat ovat toimineet tärkeimpinä ja säännöllisimpinä ympäristöinä yhdistyksen toiminnassa. Idoliksi on kohonnut Kaarle Akseli Gottlund, jonka muistoa yhdistys on monintavoin vaalinut. Perinteeksi on muodostunut Gottlund-seminaari. Myös poliitikkojen kanssa on verkostoiduttu. Tosin viime vuosina ruosupoliitikot ovat olleet katoava luonnonvara, joten se puoli on hiipunut.

Monissa historiikin artikkeleissa kysytään tulevaisuuden perään. Esimerkiksi Kari Lumikero kysyy oman kirjoituksensa lopuksi "Sillä kenelle ohjelmia enää tehdään, kun viimeinenkin kuuntelija tai katsoja sammuttaa valot?" Huoli on aito ja vakava. Jarmo Lainio kertoo artikkelissaan pään hakkaamisesta seinään, kun ruotsinsuomalaista toimittajakoulutusta yritettiin runnoa Tukholman Toimittajakorkeakouluun ruosumedian ja Tukholman yliopiston voimalla useampaan kertaan. Vastaanotto oli nihkeää. Aikaansaadut koulutusohjelmat piilotettiin pois hakuesitteistä ja lopetettiin kun hakijoita ei ollut. Viimeksi näin kävi joitakin vuosia sitten.

Sanomastaan huolimatta historiikki on mukavaa luettavaa, ainakin näin sisäpiiriläiselle (joksi kai minutkin voi laskea), joka on tainnut ehtiä tavata melkein kaikki historiikissa mainitut henkilöt, monien kanssa on ollut jopa työkavereita tai ollut haastateltavina tai opettajina. Aika monen on tavannut eri rooleissa. Ruotsinsuomalaiset piirit ovat pienet. Hyvin pienet. Jos ei sanoisi liian pienet. Isointa osaa ei ole onnistuttu integroimaan "ruotsinsuomalaisuuteen". Koulutuskuilu taitaa olla se päällimmäisin syy. Ruotsinsuomalaiset ovat myös pirstaleinen ryhmä, jolta puuttuu yhteinen kertomus, joka juottaisi edes heikosti ihmisiä yhteen. Heidän tavoittaminen ja tyydyttäminen on lähes mahdoton tehtävä.

Kun toimittajat ja tutkijat puhuvat omaa akateemista kieltä raportoiden omasta ylemmän keskiluokan maailmastaan välittäen tieteellistä näkökulmaa, on viihdettä valitseva työläistaustainen uskovainen ensimmäisen polven siirtolainen ulalla tästä todellisuudesta, jos hän edes kohtaa sitä pintaa. He eivät ole tottuneet lehtiä lukemaan, joten niitä ei ole edes osattu etsiä eikä tilata. Jälkipolvet nämä työläissiirtolaiset ovat sosiaalistaneet ruotsalaisuuteen sulauttamalla. Strategia, joka yksilön kannalta on tietysti maahanmuuttajan näkökulmasta luontevin ja toimivin ratkaisu kipuamisessa sosiaalisessa arvoasteikossa, yhteisön kannalta tuhoisa tie. Heidän kielitaitonsa ei yleensä riitä ymmärtämään ruotsinsuomalaisten toimittajien kieltä, vaikka heillä olisikin akateemista koulutusta ruotsiksi. Eikä aihepiirit innosta. Vapaaehtoislehdet ja ainoa viikkolehti ovat täynnä raportteja eläkeläisten kahvitteluista ja ongelmista. Harvassa jutussa edes sivutaan miltä tuntuu olla Ruotsissa syntynyt suomenkielinen, miltä näyttää maailma heidän silmistään.

Kari Lumikero kehottaa ruosumediaa kilpailuun valtamedian kanssa. Se tarkoittaisi aihepiirien laventumista. Itsekin olen yrittänyt tyrkyttää tuloksetta juttuja. Onneksi on tietysti Liekki, mutta ei viitsisi tehdä uutisia ilmaiseksi. Ja Liekki ilmestyy vain neljästi vuodessa, joten esimerkiksi Facebookista (ja blogeista) alkusyksystä 2007 kirjoittama ruosujuttuni ilmestyi joulukuun numerossa. Ja kimposi talvella 2008 kahdeksi SVT:n Uutiseksi (joista ensimmäiseen olin haastateltavana). Kivahan se on, että pystyy tuottamaan edes sillä tavoin sisältöä ruosumediaan, mutta vielä kivempi olisi saada rahallista korvausta tekemisistään ja kaikkein kivointa olisi, jos vainuttaisiin ja uutisoitaisiin etunenässä ilmiöistä, ei vasta vankkureiden pölyn laskeuduttua. Mukavinta olisi, että saisi hyödyntää omaa osaamistaan ja kantaa kortensa palkallisesti kekoon ruotsinsuomalaisuuden jalostamiseksi. Olenhan sentään ehtinyt olemaan muun muassa Ruotsin Sanomien toimittajana ja Liekin päätoimittajana. Varusmiespalvelukseni suoritin aikoinaan Ruotuväessä toimittajana. Haamukirjoittajana on otetta suomalaiseen yhteiskuntaan. Koulutustakin on kertynyt sen verran, että vain viidenneksellä ruotsinmaalaisista on vähintään saman tasoiset tutkinnot (tosin itsestä tuntuu tulevansa entistä typerämmäksi ajan vieriessä). Kanadalaisessa kirjoituskilvassa sijoituin kolmanneksi. Joten ei sitä aivan tyhjästä nyhjäistä ja louskuteta leuoilla sitä itseään. Meriittejä on siis kelvollisesti, mutta ei näköjään ruotsinsuomalaiseen mediaan, koska se ei palkkatyöllistä minua millään tavoin. Tätäkin blogia luetaan päivittäin viidelläkymmenellä päätteellä, kymmenkunta suomalaiskirjailijaa suosittaa sivuillaan seuraamista. Mutta maksullisesti en ole kelvannut sitten Ruotsin Sanomien päivien ruosumedialle. Haastateltavaksi kylläkin.

Viimeisen yrityksen avustaa Sisuradiota tein helmikuussa. Kirjoitin kirjoittamisesta Kirjoituskoulu-nimisen kolmiosaisen sarjan. Tiivistettyjä paketteja kirjoituskrampista, sisällön saostamisesta ja kritiikistä. Omasta mielestä mainioita, huumorilla höystettyjä pedagogisia tuherruksia, jonka kaltaista sisältöä ruotsinsuomalaiset kaipaavat. Ja myös Liekin päätoimittajan mielestä. Mutta ei Ruotsin radion suomenkielisen toimituksen. Radiosta ette siis sarjaa kuule (elleivät vohki lukemalla esimerkiksi laiskoina journalisteina lehtikatsauksessa). Liekissä se alkanee kesän numerosta ja jatkuu vuoden loppuun.

Huvittavinta oli, että jokin aika sitten Svenska Dagbladet uutisoi isosti Ruotsissa vallitsevasta kirjoitusvimmasta ja viisi suosikkikirjailijaa kertoo lehden sivuilla niksejään. Ihmiset haluavat kuumeisesti ohjeita kaunokirjoittamisesta. Parissa vuodessa kustantajille lähetettyjen käsikirjoitusten määrä on tuplaantunut. Puolet ruotsinmaalaisista haaveilee kirjan kirjoittamisesta. Kirjoituskursseille on tungosta. Eiköhän samaa tendenssiä ole ruosuillakin, kuten alkuvuodesta aavistelin. Sisuradion mielestä ei. Mutta varmaan heräävät horroksesta taas jälkijunassa... ikävää ruotsinsuomalaisten nuorten kannalta. Ruotsinsuomalainen media on kulkemassa silmät sidottuina lankkua pitkin mereen vieden mukanaan pohjaan edellytykset ruotsinsuomalaisen vähemmistön juurtumiseen tähän maahan.

torstai 15. toukokuuta 2008

Fiona Wilson: Organisation, arbete och ledning

Fiona Wilson: Organisation, arbete och ledning - en kritisk introduktion. (Ny, utvidgad upplaga) Liber 2008. 363 s.

Ihanteellisessa maailmassa töissä ja elämässä muutenkin kaikilla olisi mukavaa ja aina kivaa. Pomo pitäisi, itse olisi osallinen omien työtehtävien suunnitteluun ja saisi toteuttaa ne tehokkaasti ja taitavasti, turvallisesti ilman typeryyksiä ja liikoja määräyksiä, asiakkaat olisivat kiitollisia ja tyytyväisiä, pääomakin antaisi osuudestaan riistämättä raatajaa raakamaisesti. Organisaatio olisi ohut ilman tarpeettomia päällepäsmäreitä, kommunikaatio kulkisi katkeilematta, tilaukset tulisivat ajallaan ja tavarat olisivat priimaa. Palvelut pelaisivat. Näin ei kuitenkaan ole.

Voisi ajatella esimerkiksi, että militaristinen valtio osaisi organisoida itsensä toimivaksi. Käytäntö on osoittanut hierarkiset byrokratiat kankeiksi. Poliittiseen diktatuuriin yhdistettynä militaristinen organisaatio on enemmän haitaksi luonnonkatastrofeissa ja muissa kriiseissä. Burma on tästä kauhistuttava esimerkki. Vallan kahmaissut kansasta eristäytynyt sotilaseliitti on keskittynyt avustustyön estämiseen ja tiedonkulun rajoittamiseen. Jäykkä systeemi on sysännyt tuhannet tarpeettomaan kuolemaan. Kiinassa yhteiskunnallinen valta ei onneksi ole sotilailla. Sotilaskoneistoa kyetään käyttämään pelastustöihinkin.

Glasgown yliopiston organisaatiokäyttäytymisen professori Fiona Wilsonin kirjan uudistettu laitos on kutkuttavaa luettavaa. Yleensä hallintoon keskittyvässä kirjallisuudessa jämähdetään johtoon ja useita alueita jää pimentoon. Kuten takakannessa todetaan, eivät pelkästään motivaatio ja johtajuus vaikuta organisaatioon, aspekteja on monta muutakin. Tavanomaisissa organisaatioteorian oppikirjoissa harvemmin edes mainitaan asioita kuten valtaa, rotua, luokkaa, stressiä ja koulutuskuilua. Nimenomaan niistä Fiona Wilson kirjoittaa. Tässä uudistetussa ja täydennetyssä versiossa uusina lukuina on myös motivaatio, tiimi, kulttuuri, johtajuus, muutos ja oppiva organisaatio.

Lukuja, joita sävyttävät monet tapaustutkimukset ja esimerkit, on yhteensä 18. En ala kaikkia referoimaan, mutta ohessa joitakin hajapoimintoja. Kirjan lopussa on parikymmentäsivuinen lähdeluettelo ja jokainen virke ja väite on huolellisesti viitattu. Luvut päättyvät kriittiseen kysymyspatteristoon keskustelun herättämiseksi ja ehdotuksiin jatkolukemisesta.

Hän aloittaa lähtökohdilla, pohtii muun muassa globalisaatiota, työtätekevää väestöä, ikärasismia, naisten ja miesten töitä, sukupuolten suhdetta perheeseen ja työhön. Lähtökohtien jälkeen keskustellaan rationaalisuudesta. Hän keskittyy lähinnä kritisoimaan työnantajien teettämiä psykologisia testejä, joilla seulotaan sopivia työntekijöitä. Ne ovat pääosaltaan humpuukia, Wilson väittää.

Vuonna 1997 arvioitiin länsimaissa tehtävän päivittäin 100 000 psykometrista testiä, joilla arvioitiin ihmisten soveltuvuutta rekrytoinnissa, urakehityksessä ja siirroissa. Kolme käytetyintä koetta olivat tuolloin Cattells 16PF, Eysencks Personality Inventory/Questionnaire ja Myers-Briggs Type Indicator. Wilson kertoo syvällisemmin niiden rakenteesta ja toteaa tutkijayhteisön enemmistön tuomitsevan näiden toimivuuden. Yksimielisyyttä persoonallisuudesta ei ole eikä siitä kuinka sitä pitäisi mitata. Käyttäytyminen ja persoonallisuus vaihtelevat ja persoonallisuustesti vanhenee vikkelään, alle puolessa vuodessa. Mischeliin (1968) viitaten hän muistuttaa käyttäytymisen muuttuvan sen tilanteen mukaan, jossa ihminen on. Emme voi odottaa yksilöiden käyttäytyvän aina tietyllä samalla tavalla tilanteesta riippumatta.

Viime vuosina on jahkattu sosiaalisesta älykkyydestä. Wilson kyseenalaistaa näidenkin testien tekijät. Smithiin & Georgeen (1994) viitaten hän puhuu maailmanlaajuisesta persoonallisuustestien väärinkäytöstä.

Seitsemäs luku on mielenkiintoinen. Siinä Wilson käsittelee käytöstä, joka ei ole organisaatioissa "hyväksyttävää". Esimerkiksi arviolta 75 prosenttia kaikista työntekijöistä on joskus varastanut työnantajaltaan (McGurn, 1988; Asworth, 1999). Ja monet tekevät sitä toistuvasti (Delaney, 1993). Tutkimusten mukaan henkilöstön varkaudet ovat syynä noin 30-50 prosenttiin yritysten konkursseista ja taloudellisista vaikeuksista (Greenberg, 1997). Dittonin (1977) klassisen brittiläisistä leipomotyöläisistä tehdyn tutkimuksen mukaan varkaudet olivat niin valtavia ja hyväksyttyjä, että leiväntuotantoa piti nostaa rajusti, että sitä riittäisi asiakkaillekin.

Wilson kertoo Gerald Marsin (1982) tutkimuksesta, jossa tämä selvitti "tavallisten" ihmisten petoksia ja varkauksia työpaikoilla. Petokset vaikuttivat olevan sisäänrakennettuja piirteitä organisaatioissa ja jotakin jonka koettiin kuuluvan työpaikan etuisuuksiin. Fuskaaminen ja kaikenlainen keplottelu olivat muodostuneet osaksi työntekijöiden arkipäivää. Mars jakaa tarkkailemiensa organisaatioiden kulttuurit neljään ryhmään, joilla kaikilla on omat ideologiansa, asenteensa ja maailmankuvansa. Jokaisen ryhmän yksilöt pettävät, ryöstävät tai muuten huijaavat suunnitellun tietoisesti joko ylempiä, alempiaan, asiakkaita, alihankkijoita, kollegoja ja valtiota.

Marsin mukaan haukat ovat individualisteja, jotka sopeuttavat säännöt itselleen sopiviksi. He ovat useimmiten yrittäjiä, innovatiivisia ja korkeasti koulutettuja. Näitä haukkamaisia yrittäjiä on myös muun muassa kirjailijoiden, katumuusikkojen ja taksikuskien joukossa. He arvostavat korkealle yksilön vapautta toimia kuten haluaa. Heidän tavoitteena on onnistuminen. Esimerkkinä hän mainitsee henkilön, joka vaatii korvauksia väärin perustein ja viilaa vaikkapa matkalaskuja ylemmiksi, tai juristin, joka käyttää kouluttamatonta työvoimaa, mutta laskuttaa asiakasta täysin taksoin.

Aasit ovat ahdasmielisiä ihmisiä, joiden työtä rajaavat sääntöjen viidakot. Heillä on vähän vapauksia päättää omasta ajankäytöstään. Jotkut kuljetustyöntekijät ovat aaseja Marsin mielestä, samoin suurkauppojen kassat ja koneidenkäyttäjät. He voivat rikkoa tai sabotoida sääntöjä. Aggressiivisina he voivat aiheuttaa valtavaa taloudellista tuhoa. Mars nostaa esimerkiksi tavaratalon kassan, joka pystyi keplottelulla viisinkertaistamaan tulonsa. Hän antoi esimerkiksi ystävien ja tuttujen kävellä ohitse maksamatta tavaroista, tai jätti leimaamatta osan ostoksista.

Sudet saalistavat jengeissä, joissa on tiukka sisäinen hierarkia ja kontrolli. Heitä työskentelee muun muassa puhdistustyöntekijöinä, kaivoksissa ja lentohenkilökuntana. Roskakuskit rikkovat normeja ja säädöksiä roikkumalla roska-auton sivussa, ottamalla tippiä ja käsittelemällä ylimääräisiä roskia maksua vastaan, joka päätyy heidän omiin taskuihin. He myös saattavat myydä löytötavaraa.

Korppikotkat tarvitsevat ryhmän tukea toimilleen, mutta voivat olla itsenäisiäkin tilaisuuden tullen. He ovat yleensä myyjiä ja tarjoiluhenkilökuntaa. Baarimikot voivat laimentaa drinkkejä, tarjoilija voi myydä pöydän alta. Myyjät voivat ottaa omia lisämaksuja ilmaisnäytteistä.

Mars kuvaa eräässä toisessa kirjassa (Mars, 1989) hotellia, jossa hän työskenteli. Peruspalkka oli pieni, joten kaikki hyödynsivät "etuisuuksia". Henkilöstö vaihtui tiuhaan ja kähvelsi ruokaa, juomaa ja tarvikkeita. Ne koettiin osaksi palkkaa. Asiakkaita huijattiin järjestelmällisesti. Kahden kahvikupin sijasta asiakkaalle vietiin yksi, joka oli jaettu kahtia.

Motivaatiosta kertoneesta luvusta mieleen tarttui tieto tutkimuksesta, jonka mukaan työnantajat eivät mielellään palkkaa ylikoulutettuja, koska nämä turhautuvat alisuorittamiseen ja ovat siten tehottomia tuottavuuden laskiessa. Joissakin tapauksissa työntekijöiden palkitseminen voi johtaa odottamattomiin seuraamuksiin. Eräässä toimistossa johto päätti antaa työntekijöille mahdollisuuden tilata yhdessä ravintolasta vapaavalinteisen luksuslounaan työpaikalle, sen sijaan, että he hajoaisivat kaupungille ostamaan omilla rahoilla ruokaa. Johdosta tämä oli kallis, mutta kiitollisuutta osoittava ele, jota he arvelivat työntekijöiden arvostavan. Työntekijät puolestaan kokivat sen kiusalliseksi pakkopaidaksi, jolla sidottiin häkkiin. Lounaasta ei kehdannut kieltäytyä ja tarpeellinen tauko konttorin ulkopuolella jäi pois. Syöminen omalla työpaikalla lisäsikin stressiä ja vähensi viihtyvyyttä.

Mielenkiintoinen olikin myös viidestoista luku, joka käsitteli terveyttä, hyvinvointia ja stressiä. Arvoiden mukaan joka viides työntekijä on kokenut verbaalista tai fyysistä väkivaltaa (TUC, 1999). Päivittäinen uhka ja haukkuvat asiakkaat aiheuttavat stressiä ja masennusta. Joskus joillakin stressaantuneilla on vahvoja unia, jotka pahimmillaan voivat johtaa painajaisiin. Työstressi aiheutti säännöllisiä painajaisia joka toisella aikuisella (Womack, 2003). Brittiläisen tutkimuksen mukaan 51 prosentilla vastaajista oli työstä aiheutuvia painajaisia vähintään kerran viikossa, lontoolaisilla luku oli 61 prosenttia. Konfliktit pomon kanssa olivat tavallisin aihe, toisena oli myöhästyminen töistä. Wilsonin mielestä huolestuttavinta oli, että seitsemän prosenttia tappoi pomonsa painajaisessa.

Esimerkiksi vuorotyö on tutkimusten mukaan tavanomainen stressitekijä. Neljä tyypillistä laukaisevaa tekijää on muun muassa (Cartwright & Cooper, 1997; Cooper 1998):

1) fyysinen ympäristö, esimerkiksi vaarallisten ja terveydelle haitallisten aineiden kanssa oleskelu, henkilökohtaisen tilan puute, ahtaus, meteli, huono valaistus sekä liian korkea tai matala lämpötila.

2) roolikonfliktit, ristiriitaiset työvaatimukset, vaatimukset tehdä jotakin, jota ei halua tai jonka ei koe kuuluvan työtehtäviin.

3) tekijät, jotka koskevat työtehtäviä kuten kova paine, heikot uramahdollisuudet, epäitsenäisyys, alihyödyntäminen, liian monet kokoukset, vuorotyö tai pitkät päivät.

4) suhteet muihin, esimerkiksi jännittyneet välit pomoon ja konfliktit perheessä.

Fiona Wilson käsittelee tempaavasti työttömyyttä, vapaaehtoistyötä ja pimeää työtä. Samoin muutoksesta on mainio luku.

Wilson muun muassa kertoo 1930-luvun klassisista tutkimuksista mitä merkitsee työttömyys (Jahoda, 1933; Bakke, 1934; Komarovsky, 1940, Eisenberg & Lazarsfeld, 1938). Jahoda ja kumppanit asuivat muutamia kuukausia itävaltalaiskylässä, joka oli kärsinyt kovasti tekstiiliteollisuuden supistuksista. Osoittautui, että kyläläiset jäivät sänkyihin aamuisin pidemmäksi aikaa, jotta päivä ei tuntuisi pitkältä. Heidän oli vaikea kertoa mitä he olivat päivällä tehneet. He liikkuivat hitaammin, eivät tulleet ajoissa sovittuihin tapaamisiin ja ruokailut epäsäännöllistyivät. Arki ja pyhä sulautuivat yhteen, elämä menetti rakenteellisen merkityksen, käsitys ajasta hävisi.

Naisten aikakäsitys toimi paremmin, koska heillä oli jäljellä kotitaloustyöt, mutta monet halusivat palata tehtaaseen, sillä sosiaaliset kontaktit olivat siellä. Tutkijat raportoivat ihmisten käyttäytyvän talousvaikeuksista huolimatta täysin irrationaalisesti, he esimerkiksi tuhlasivat rahat leivokseen tai kukkien kasvattamiseen vihannesten viljelyn sijasta, kun pulaa oli ruuasta.

Ezzyn (2001) mukaan, sanoo Wilson, työttömyys heijastuu ihmisten elämäntarinaan. Kaikki kertovat omasta elämästään tarinaa ja työttömyyteen suhtaudutaan kolmella eri tavalla, jotka paljastavat onko yksilö kärsinyt masennuksesta työttömyytensä takia. 14 Ezzyn haastattelemasta ihmisestä kuvaili historiansa romanttisesti. Työttömyys antoi hetken hengähtää hektisessä elämässä ja työnsi eteenpäin pakottamalla uudelle uralle. 24 kertoi traagisesti. Työttömyys oli tragedia, joka pysäytti ja lamautti. Pitkittyessään mieli musteni ja arvottomuuden tunne lisääntyi. Työttömyys oli heille traumaattinen elämys, joka heilautti kulissit kumoon. Kaikkein huonoiten meni seitsemällä, jotka kuvasivat tilanteensa monimutkaiseksi. Työttömyyden seurauksena ongelmat kasaantuivat ja johtivat muun muassa avioeroihin ja kroonisiin sairauksiin.

Paikallaan on varmasti todeta miten työläiset saa parhaiten mukaan muutosprosesseihin, joiden tavoitteena on tuottavuuden nosto. Yksi esimerkki on Harwood Manufacturingilla tehty koe (Coch & French, 1947, 1959).

Siinä yhden työporukan tehtäviä muutettiin auktoritäärisesti ilman mitään muttia. Heille todettiin, että kilpailu oli koventunut ja tahtia pitäisi kiristää. He eivät saaneet osallistua mitenkään uusien työtehtäviensä suunnitteluun. Tämän ryhmän tuottavuus ei noussut. Vastarinta alkoi välittömästi ja johti konflikteihin esimiesten kanssa. 17 työläistä lopetti 40 päivän kuluessa uudistuksista, ackordista myös valitettiin.

Toinen ryhmä sai muutamia edustajia komiteaan, he saivat nähdä kaksi ehdotusta ja valita toisen niistä. Keskusteltiin koulutuksesta ja työnantajan tarpeellisesta taylorismista. Työntekijöille annettiin tunne "heidän" työstä ja "heidän" työtahdista. Tämä ryhmä oppi nopeasti uudet työtehtävät ja tuotanto kohosi. Kukaan ei lopettanut 40 päivän kuluttua uudistuksesta. Henki oli yhteistyöhaluinen ja hyväksyvä.

Kolmas ryhmä osallistui täysin uusien työtehtävien muotoiluun. Kaikkia kutsuttiin erikoistyöläisiksi, koska he pystyivät vaikuttamaan suoraan työtehtäviin ja ackordiin. Ehdotuksia tuli niin paljon, että kaikkia oli vaikea saada paperille. Lopuksi ryhmä hyväksyi suunnitelman itsehallinnollisesti. Tämä ryhmä saavuttikin muita ryhmiä nopeammin aikaisemman tuotantotason ja tuotanto nousi merkittävästi. He tulivat toimeen mallikkaasti esimiesten kanssa ja kaikki pysyivät 40 päivän periodin jälkeen töissä.

Hyvää johtajuutta on siis alaisiinsa luottaminen ja yhteisöllinen demokratia, joka osallistamalla kiinteyttää yhteisön.

Kaiken kaikkiaan oikein antoisa ja tietorikas teos, josta voisi kirjoittaa kuinka paljon tahansa.

Se herättää runsaasti ajatuksia. Omankin elämän varrella on ehtinyt monenlaista päällikköä ja organisaatiota nähdä, niistä huonot ovat parhaimmin jääneet mieleen. Toki hyviäkin pomoja on ollut monta kuin kivoja työkavereitakin ja kollegoja sekä yhteistyökumppaneita, joiden kanssa tehtävät ovat sujuneet kuin rasvatusti.

maanantai 12. toukokuuta 2008

Åsne Seierstad: Ängeln i Groznyj

Åsne Seierstad: Ängeln i Groznyj. Albert Bonniers förlag 2008. 359 s.

Åsne Seierstadin uusin kirja Ängeln i Groznyj on karmeaa kuvausta Tshetsheniasta ja Venäjältä. Sitä lukee pala kurkussa, vastenmielisesti luvun kerrallaan. Olo on huono, kihisee kiukusta ihmisoikeusrikoksista, järjettömästä väkivallasta, joka murskaa vähäisemmänkin toivon kovia kokeneiden ulottuvilta.

Kirja on sisällöltään niin hirvittävää, että en suostu (tai kykene) sitä referoimaan. Seierstad vie lukijan intensiivisesti sisälle sotaan. Pelkästään kaunokirjallisesti kyseessä olisi suurteos, mutta se ei ole fiktiivinen. Nämä tarinat ovat tosia, nämä ihmiset ovat eläneet ja kituneet. Hän valottaa historiallisella syvyydellä, kertoo lasten ja naisten hädän taustoittamalla henkilöhistoriaa ja ottaa osaa taistelevien osapuolien arkeen eri tasoilla. Hän tuo oman mielipiteensä esille vahvasti. Nuoresta naiivista toimittajatytöstä tulee uhkarohkea, mutta kyyninen kirjailija.

Seierstadin aiemmat kirjat olivat loistavia, mutta tämä tyrmää lähes sanattomaksi. Åsne Seierstad jatkaa Anna Politkovskajan hengessä raportoimista Venäjän hallinnon julmuuksista ja ihmisoikeusrikoksista tuoden tavallisten ihmisten kohtalot päivänvaloon. Kirja jättää lukijansa shokkiin. Kylmät väreet kulkevat yhä pitkin selkärankaa. En pysty kirjoittamaan enempää.

tiistai 6. toukokuuta 2008

Vladimir Sorokin: I det heliga Rysslands tjänst

Vladimir Sorokin: I det heliga Rysslands tjänst. Norstedts 2008. 184 s.

Ennen Arvi Pertun suomennosta ehätti markkinoille ruotsinnos kovasti kehuja keränneestä kulttikirjasta, joka maalaa synkkiä sävyjä Venäjän tulevaisuudesta. Kontekstistaan irrotettuna Vladimir Sorokinin I det heliga Rysslands tjänst (venäjäksi Den opritjnika, 2006) on kummallinen kirja, mutta kiinnitettynä kulttuuriseen taustaankin se herättää paljon ihmetystä.

Kirjassa eletään vuotta 2027. Alku on kuin surkeasta 1960-luvun amerikkalaisesta skifi-sarjasta. Sädepyssymiehet säntäilevät koomisesti kartanolla, autolla ajetaan. Tunnelma on lässähtäneen naivistinen. Rujuutta satiiriin haetaan joukkoraiskauksella. Ei vakuuta. Sorokin viittaa "tunnettuihin" tapahtumiin, mutta ei selitä enempää. Hän pommittaa lukijaa virastojen ja laitosten nimillä, kuorruttaa uskonnollisella korukielellä. Hän jättää jälkeensä vihjelankojen pätkiä poimittavaksi, lukija ei kuitenkaan käsitä niistä suurinta osaa ilman syvällisempää tietämystä tämän hetken Venäjästä. Avain teokseen on putinismissa, joka heijastuu kärjistettynä kirjaan.

Päähenkilö on korkean tason virkamies vainoharhaisessa systeemissä. Opritjnikat ovat kuin saksalainen ritarikunta, joka miehitti Baltiaa. Tämä pervessi turvallisuuspalvelu puolustaa elämästä eristettyä tsaarimaista Hallitsijaa, joka pelkää kansaa. Kohteeksi voi joutua kuka tahansa. Venäjä on myös rakennuttanut muurit rajoilleen ja kokee itsensä kristinuskon linnoitukseksi. Kiina on talousmahti, jonka kieli ja kulttuuri tunkeutuu voimalla venäläisyyteen.

Päähenkilön päivää kuvataan. Se vie outojen tilanteiden kautta vieläkin oudompiin tapahtumiin. Huumausaineilla sekoitetaan päätä, saunominen päättyy homoseksuaalisiin seksiorgioihin johtajan luona ja isänmaanpetturin teurastukseen. Lukijan ei pidä lukea mitä varsinaisesti tapahtuu, vaan pyrkiä kiinnittämään huomiota symboliikkaan ja yksityiskohtiin, kuten nimiin ja osallisten määriin. Kaikki ne kumpuavat menneisyyden myyteistä, uskonnollisista teksteistä ja kansantarinoista linkittäen teosta suurempiin sfääreihin. Samalla se on purevaa yhteiskuntakritiikkiä nykyisestä Venäjästä. Iivana Julman barbariaa höystetään modernilla teknologialla.

Ruotsintaja on jättänyt kääntämättä nimiä, joten ruotsalaiselta lukijalta voi jäädä pimentoon paljon, koska Sorokin kertoo runsaasti nimenomaan epäsuorasti hyödyntämällä muun muassa juuri nimistöä, ellen ole käsittänyt aivan väärin. Yksiulotteisesti luettuna teos on tarinaltaan todella huono. Referenssien myötä se kirkastuu kenties klassikoksi, joka hyökkää pontevasti Venäjän kauhistuttavaa kehityskulkua vastaan. Sorokin ammentaa tästä hetkestä pelottavan painajaisen huomisesta.