Stieg Larsson: Män som hatar kvinnor. Månpocket, 2009. 567 s.
Tuoreelta Tukholman reissulta tuomisena mukaan tarttui muun muassa Stieg Larssonin Millennium-sarjan ensimmäinen osa. Jo julkaisuvuonna päätin trilogian lukea kovien kehujen innoittamana. Urakkaan en kuitenkaan ole ryhtynyt ennen tätä toukokuuta.
Saatavuudesta saamattomuuteni ei ole ollut kiinni. Kerran esimerkiksi aloitin Män som hatar kvinnor -kirjaa västeråsilaisessa kirjakaupassa. Koukutti. Mutta paksuus pelotti. Jäisivätkö muut asiat pakkomielteisen lukemisen taakse?
Ei kai minulla aikaa nytkään varsinaisesti olisi ollut, mutta laivalla aloitettua ei voinut enää kesken jättää. Uuden asunnon remontointi sai siirtyä hivenen, onneksi rakennusprojekti on loppusuoralla, joten välillä saa hengähtääkin. Sitä paitsi muuton myötä pääsen vihdoin omaan kirjoitus-/lukukoloon, joten jatkossa bloginkin päivittely tihentynee ja tahti kaunokirjallisuuden luonnissa kiihtyy. Talous on sen verran tasapainossa, ettei kohta tarvitse enää myöskään raataa kuutta, seitsemää päivää työläistöissä, mikä sekin on syönyt aikaa lukemiselta ja kirjoittamiselta. Kohta palattaneen entiselle uralle - monta kokemusta ja ympäristönmuutosta rikkaampana.
Stieg on kirjailija, jonka ihmiset oppivat tuntemaan vasta kuoleman jälkeen. On sääli, ettei hän ehtinyt näkemään teostensa saamaa myllytystä julkisuudessa. Onpa yksi elokuvakin tehty. Ja perikunta vaurastunut valtavasti.
Onkin mielenkiintoista peilata kirjaa hänen henkilöhistoriaan. Yhtymäkohtia on, joten ei tarvitse paljon arvuutella virikkeitä. Esimerkiksi teoksen keskeinen lehti Millennium peilautuu paljon Expoon, äärioikeistolaiset teemat hänen rooliinsa yhtenä merkittävimmistä fasistien ja natsien kartoittajista Ruotsissa. Antifasismi kyllästää kirjaa - myönteisessä mielessä.
Henkilöhahmot ovat epäuskottavia, joka tekee niistä kiinnostavia poikkeusyksilöitä, mutta paikoin latistaa juonta kertojan vesittäessä tapahtumia hahmojen lähes yliluonnollisilla kyvyillä. Umpikujia puhkotaan helpoilla ratkaisuilla.
Dekkaristina Stieg Larsson epäonnistuu. Suunnilleen puolessa välissä kadonneen Harrietin arvoitus selviää jo arvuuttelevalle lukijalle. Loppu on sykettä nostattavaa koheltamista, joka siirtää miljöötä piskuisesta Hedestadista (jota elokuvassa esittää muuten sörmlantilainen Gnesta) aina Australiaan asti.
Lisbeth Salanderista, joka on kirjan hakkerinero ja toinen päähenkilö, tulee ensimmäisenä mieleen Suomessakin pyörivän amerikkalaisen NCIS -televisiosarjan Abby Sciuto. Uskottavuus rapisee alkumetreillä. Tuskin kukaan tällainen tapaus voisi kyetä vastaavaan kuin Lisbeth elävässä elämässä. Kouluja käymättä hän kirjoittaa täydellisiä lähdeviitteellisiä raportteja, kykenee tiedusteluun, jolle alan ammattilaisetkin vihertyisivät kateudesta. Silti tekniikasta mainittaessa Larsson lähinnä kertoo kuukkelista...
Juoni on klassinen yhdistelmä kostoa, katoamista, kieroilua ja perhedraamaa. Vääristynyt seksuaalisuus sumentaa rikkaan perheen pojan päätä... sekoituksena on natsismia ja sen vahingollisuutta.
Toimittaja Mikael Blomkvist tuomitaan vankeuteen kunnianloukkauksesta, värvätään tutkimaan ikivanhaa katoamista, joka raottaa esirippua yhä hirveämpiin kauheuksiin. Kielellisesti keitos ei ole tujua, vaan itse kertomus kuljettaa kivikkoistenkin kohtien ylitse.
Alkuun mietin, että jos Jani Saxell kirjoittaisi dekkarin, siitä tulisi tällainen. Mikael Blomkvist on vasemmistohenkinen antikapitalisti, joka kritisoi kärkkäästi nykymenoa. Sitten yhteiskunnallisuus häipyy taustalle, tai pikemminkin kerrostuu laajemmalle taustalle tiedostamattomiin. Mukana se on johdonmukaisesti koko kirjan.
Ehkei tässä ole kyseessä mikään mullistava tapaus kirjallisuudenhistoriassa, mutta kelpo viihteenä ensiluokkaista materiaalia. Elokuva on nyt pakko nähdä.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ruotsi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ruotsi. Näytä kaikki tekstit
torstai 21. toukokuuta 2009
sunnuntai 15. kesäkuuta 2008
Pentti Saarikoski: Asiaa tai ei
Pentti Saarikoski: Asiaa tai ei. Otava 1990 (toinen painos). 187 s.
Puolen vuosikymmenen Ruotsissa oleskelun jälkeen on kiintoisaa palata Pentti Saarikosken rutinoihin.
Ei voi kun todeta, että oikeassa Pentti oli. Ei ruotsinsuomalaisista ole ollut kulttuurinluojiksi. Pienet ikääntyvät porukat puurtavat keskinkertaisuuksia hajallaan. Kosketuspinnat ovat olemattomat. Kulutusta kulttuurille ei ole. Kaupallisesti ei kukaan rohkene yrittää tuottaa ruosukulttuuria. Kaikki on vapaaehtoisten sinnikkyyden varassa.
Pentti Saarikoski pohjusti epäilynsä koulujen ja korkeakoulujen puutteeseen. Vielä Saarikosken aikoihin oli sentään satoja suomenkielisiä alaluokkia. 1980-luvulla puhuri pyyhkäisi valtaosan pois, 1990-luvulla kylmä kyyti jatkui ja vähemmistöaseman myötä 2000-luvulla luokkien määrä romahti. Nyt on jäljellä enää neljä kunnallista suomalaisluokkaa koko maassa. Muutama yksityinen ruotsinsuomalainen koulu pyristelee pesäkkeinä koululakia rikkoen.
Saarikosken aikaan sentään oli päivälehti Finn-Sanomat, joka sekin uuvahti tilaajakannan vähyyteen. 2000-luvun puolivälissä pyrki pinnalle uusi päivälehti Ruotsin Sanomat, joka lerpahti 1,5 vuoden päänhakkaamisen jälkeen tilaajien olemattomuuteen. Viikkoviestillä oli kymmenisentuhatta tilaajaa, Ruotsin Sanomiksi muuttuneena lehti menetti enemmistön. Vain parisen tuhatta ruosua ilmaisi haluavansa siirtää suomea sukupolvilta toisille, samaa totesi jokunen mainostaja. Ne eivät riittäneet.
Kulttuuri vaatii elääkseen kuluttajan. Kirja esimerkiksi syntyy vasta lukijan päässä dialogissa, jota hän käy kirjoittajan kanssa. Vähemmistökulttuuri vaatii hengittääkseen omatoimisuutta ja aktiivisuutta, jota valtaosalta ruotsinsuomalaisista on puuttunut.
En tiedä yhtäkään Ruotsissa syntynyttä ja kasvanutta, joka loisi ruotsinsuomalaista kulttuuria pääasiallisesti suomeksi edes vapaaehtoisesti. Ehkä heitä on, sirpaleinen julkisuus jättää varjoihinsa. Ruotsinsuomalainen kulttuuri on leimallisesti maahanmuuttajien maata, rivit vain harvenevat vuosi vuodelta.
Pentti Saarikoski kokee olevansa osa venäläistä kulttuuripiiriä. Ruotsissa hän on muukalainen, idässä kotonaan. Suomalaiset ja venäläiset syövät samaa leipää, ruotsalainen mussuttaa muuta. Hän haluaa pakollista venäjää Suomen kouluihin. Ajatuksen pystyy jakamaan Saarikosken kanssa.
Aihe on entistä akuutimpi. Turussa on viimeisimmän tilaston mukaan enemmän venäjänkielisiä kuin ruotsinkielisiä, koko maassa venäjänkielisiä on jo yli 45 000. Saarikoski kysyy ironisesti haluammeko osata todeta lähimmälle naapurille pelkästään "Stoi!" ja "ruki ver!" Vai ymmärtää syvällisemmin omiakin juuriamme ja kulttuuriamme. Ruotsia Saarikoski pitää riistäjänä, Venäjää verisistä sodista välittämättä vapauttajana ja ystävänä. Toisessa maailmansodassakin olisi kuulemma 1941 kannattanut marssittaa joukot Itä-Karjalan sijasta Pohjois-Ruotsin malmikentille, ne ovat olleet suomalaisalueita aikojen alusta ja strategisesti idän suuntaa taloudellisesti tärkeämpiä. Rautamalmin avulla Ruotsi on vaurastunut ja pysytellyt sotien ulkopuolella viekkaiden kauppojen ansiosta...
2000-luvun Saarikoski olisi pitänyt blogia. Päiväkirjan kautta pääsee lähelle herkkää ja eriskummallista miestä, joka kuvaa köyhyyttään ja sairaalloisuuttaan. Taide täydellistyy kärsimyksessä.
Saa miettimään mikä pistää taiteilijat sietämään masokistisesti taloudellista epävarmuutta ja niukkuutta, sitkuttelemaan päivästä toiseen. Silti he luovat teoksia, joiden taloudellinen tuotto heille itselleen saattaa olla surkeata. Tästä huolimatta taiteilijat ovat yhteiskuntien varaventtiileitä ja rasvoittajia, jotka laittavat hankauskohtien kitkat yleiseen tietoisuuteen ja saavat osaset sujuvasti uudelleen liikkeelle.
Hauskaa on huomata, miten samat politiikan nimet pyörivät yhä areenoilla. Toiset eivät osaa luovuttaa ja antaa tilaa tuleville polville, vaan ovat tulppina kehitykselle hidastaen yhteiskunnallista dynamiikkaa.
Puolen vuosikymmenen Ruotsissa oleskelun jälkeen on kiintoisaa palata Pentti Saarikosken rutinoihin.
Ei voi kun todeta, että oikeassa Pentti oli. Ei ruotsinsuomalaisista ole ollut kulttuurinluojiksi. Pienet ikääntyvät porukat puurtavat keskinkertaisuuksia hajallaan. Kosketuspinnat ovat olemattomat. Kulutusta kulttuurille ei ole. Kaupallisesti ei kukaan rohkene yrittää tuottaa ruosukulttuuria. Kaikki on vapaaehtoisten sinnikkyyden varassa.
Pentti Saarikoski pohjusti epäilynsä koulujen ja korkeakoulujen puutteeseen. Vielä Saarikosken aikoihin oli sentään satoja suomenkielisiä alaluokkia. 1980-luvulla puhuri pyyhkäisi valtaosan pois, 1990-luvulla kylmä kyyti jatkui ja vähemmistöaseman myötä 2000-luvulla luokkien määrä romahti. Nyt on jäljellä enää neljä kunnallista suomalaisluokkaa koko maassa. Muutama yksityinen ruotsinsuomalainen koulu pyristelee pesäkkeinä koululakia rikkoen.
Saarikosken aikaan sentään oli päivälehti Finn-Sanomat, joka sekin uuvahti tilaajakannan vähyyteen. 2000-luvun puolivälissä pyrki pinnalle uusi päivälehti Ruotsin Sanomat, joka lerpahti 1,5 vuoden päänhakkaamisen jälkeen tilaajien olemattomuuteen. Viikkoviestillä oli kymmenisentuhatta tilaajaa, Ruotsin Sanomiksi muuttuneena lehti menetti enemmistön. Vain parisen tuhatta ruosua ilmaisi haluavansa siirtää suomea sukupolvilta toisille, samaa totesi jokunen mainostaja. Ne eivät riittäneet.
Kulttuuri vaatii elääkseen kuluttajan. Kirja esimerkiksi syntyy vasta lukijan päässä dialogissa, jota hän käy kirjoittajan kanssa. Vähemmistökulttuuri vaatii hengittääkseen omatoimisuutta ja aktiivisuutta, jota valtaosalta ruotsinsuomalaisista on puuttunut.
En tiedä yhtäkään Ruotsissa syntynyttä ja kasvanutta, joka loisi ruotsinsuomalaista kulttuuria pääasiallisesti suomeksi edes vapaaehtoisesti. Ehkä heitä on, sirpaleinen julkisuus jättää varjoihinsa. Ruotsinsuomalainen kulttuuri on leimallisesti maahanmuuttajien maata, rivit vain harvenevat vuosi vuodelta.
Pentti Saarikoski kokee olevansa osa venäläistä kulttuuripiiriä. Ruotsissa hän on muukalainen, idässä kotonaan. Suomalaiset ja venäläiset syövät samaa leipää, ruotsalainen mussuttaa muuta. Hän haluaa pakollista venäjää Suomen kouluihin. Ajatuksen pystyy jakamaan Saarikosken kanssa.
Aihe on entistä akuutimpi. Turussa on viimeisimmän tilaston mukaan enemmän venäjänkielisiä kuin ruotsinkielisiä, koko maassa venäjänkielisiä on jo yli 45 000. Saarikoski kysyy ironisesti haluammeko osata todeta lähimmälle naapurille pelkästään "Stoi!" ja "ruki ver!" Vai ymmärtää syvällisemmin omiakin juuriamme ja kulttuuriamme. Ruotsia Saarikoski pitää riistäjänä, Venäjää verisistä sodista välittämättä vapauttajana ja ystävänä. Toisessa maailmansodassakin olisi kuulemma 1941 kannattanut marssittaa joukot Itä-Karjalan sijasta Pohjois-Ruotsin malmikentille, ne ovat olleet suomalaisalueita aikojen alusta ja strategisesti idän suuntaa taloudellisesti tärkeämpiä. Rautamalmin avulla Ruotsi on vaurastunut ja pysytellyt sotien ulkopuolella viekkaiden kauppojen ansiosta...
2000-luvun Saarikoski olisi pitänyt blogia. Päiväkirjan kautta pääsee lähelle herkkää ja eriskummallista miestä, joka kuvaa köyhyyttään ja sairaalloisuuttaan. Taide täydellistyy kärsimyksessä.
Saa miettimään mikä pistää taiteilijat sietämään masokistisesti taloudellista epävarmuutta ja niukkuutta, sitkuttelemaan päivästä toiseen. Silti he luovat teoksia, joiden taloudellinen tuotto heille itselleen saattaa olla surkeata. Tästä huolimatta taiteilijat ovat yhteiskuntien varaventtiileitä ja rasvoittajia, jotka laittavat hankauskohtien kitkat yleiseen tietoisuuteen ja saavat osaset sujuvasti uudelleen liikkeelle.
Hauskaa on huomata, miten samat politiikan nimet pyörivät yhä areenoilla. Toiset eivät osaa luovuttaa ja antaa tilaa tuleville polville, vaan ovat tulppina kehitykselle hidastaen yhteiskunnallista dynamiikkaa.
Tunnisteet:
Asiaa tai ei,
Pentti Saarikoski,
Ruotsi,
ruotsinsuomalaisuus
sunnuntai 25. toukokuuta 2008
Migration och etnicitet. Perspektiv på ett mångkulturellt Sverige
Mehrdad Darvishpour & Charles Westin (red.): Migration och etnicitet. Perspektiv på ett mångkulturellt Sverige. Studentlitteratur 2008. 415 s.
Monikulttuurisuus on luonnollinen olotila maailmassa. 1800-luvun ajatusvirhe yhtenäisten kansojen muodostamista kansallisvaltioista leimaa yhä silti useiden ajattelua ja ylläpitää vähemmistöjä sortavia valtarakenteita. Rajat ovat luonnottomia. Muukalaiskammo uusintuu kuitenkin tiedostamatta alitajuntaan. Kaikkialla. Valitettavasti.
Täältä Pohjolan näkökulmasta esimerkiksi kuvat Etelä-Afrikan levottomuuksista, joissa mustat jahtaavat mustia maahanmuuttajia väkivaltaisesti takaa, kummastuttavat. Oikeutus kaltoinkohteluun haetaan maahanmuutosta, toiseudesta ja erilaisesta ulkonäöstä - mikä tietysti on suhteellista ja katsojien silmissä. Taloudellisesti heikosti integroituneissa yhteiskunnissa tyytymättömyys voi leimahdella erikoisista syistä. Huono koulutustaso, työttömyys, taloudellinen ahdinko, osallistumattomuus ja syrjäytyminen vievät kierteeseen, josta on hankala nousta, mutta josta on helppo syyttää muita, kuten muukalaisia.
Maahanmuutosta ja etnisyydestä monikulttuurisen Ruotsin näkökulmasta on tehty oppikirja, jota on myös suunnattu tutkijoille lähdekirjaksi. Monet artikkelit ovat mainioita keskustelunavauksia sekä yhteenvetoja tähänastisesta tutkimuksesta.
Ruotsinsuomalaisena teosta luki suomalaisin silmälasein. Aloitin kahlaamisen keskeltä. Alkuosa kun on monikulttuurisuuden teoriaa. Ei olisi pitänyt, koska kyseinen artikkeli sisälsi emäluokan munauksia, jotka kuohauttivat ennakkoluuloisuuden epäuskon kirjan muihin lukuihin.
Diana Corman kun väittää pokkana artikkelissa Sveriges invandring och utvandring, että "ett stort antal finländare kom för att leva och arbeta i Sverige på 1960-talet och 1970-talet". Se toki pitää paikkansa. Moni ruosuista ratsasti Ruotsiin suuren muuttoaallon mukana. Mutta kun Diana Corman jatkaa, että "en stor del av dessa finländare har sedan återvänt till hemlandet när den ekonomiska konjunkturen förbättrades i Finland i början på 1990-talet."
Tällainen täydellinen tietämättömyys tosiseikoista kyseenalaistaa ankarasti kaiken muun mitä kirjoittaja myöhemmin esittää. Hän ei kerro ruotsinsuomalaisista lukuja, joten lukijalle jää oletus, ettei ruotsinsuomalaisia nykyisin enää ole. He ovat siis pääosin palanneet Suomeen. Osiltaan tämä toki pitää paikkansa. Moni oli maassa muutaman vuoden ja palasi jo 1960- ja 1970-luvuilla välittömästi takaisin. Samanaikaisesti muuttoa on edelleen ollut Suomesta Ruotsiin, joka on nollannut suunnilleen tämän muuttotappion etenkin 1980- ja 1990-luvuilla. Paluumuuttajat ovat sittemmin olleet eläkeläisiä, ei työläisiä, jotka yllättäen 1990-luvun alussa muka olisivat sankoin joukoin lähteneet olojen parannuttua. Kaikki Suomen taloushistoriaa tuntevat tietävät 1990-luvun alun sitä paitsi olleen synkimpiä hetkiä sitten 1930-luvun, joten sekin Cormanin väite, että kyse olisi ollut suhdanteiden parantumisesta juuri silloin, asettuu outoon valoon.
Diana Cormanille taitaisi olla uutta tietoa, että suomenkielisiä on Ruotsissa noin 470 000 (Ruab 2005). He ovat pääosin näitä 1960- ja 1970-luvun maahanmuuttajia ja heidän jälkeläisiään. Heidän lisäkseen on maahanmuuttaneet suomenruotsalaiset ja ruotsalaistuneet suomenkielisten ruotsinsuomalaisten jälkeläiset, joten suomalaistaustaisten luku kipuaa Ruabin tutkimuksen hurjia tietojakin korkeammaksi. Ruotsissa ei tosin rekisteröidä kieltä tai etnistä taustaa (synnyinmaata lukuunottamatta), joten määrät ovat arvailujen varassa.
Onneksi Diana Cormanin artikkeli oli kuitenkin kokonaisuuden heikoin lenkki. Sen puutteelliset referenssit ja hatara ote kalpenivat selvästi muiden kirjoittajien erinomaisten artikkeleiden valossa. Muistiinpanoja ja hiirenkorville taiteltuja sivuja kerääntyi kosolti.
Suositeltavaksi artikkeliksi voisi nostaa muun muassa Magnus Dahlstedtin På demokratins bakgård. Om "invandrare", representation och politik. Siinä käsitellään maahanmuuttajien poliittista integroitumista ruotsalaiseen yhteiskuntaan. Artikkeli perustuu väitöskirjaan.
Maahanmuuttajat osallistuvat vaaleihin laiskasti. Vuoden 1976 kunnallisvaaleissa äänesti 60 prosenttia äänioikeutetuista ulkomaan kansalaisista, kun osanotto oli kokonaisuudessaan 90 prosenttia. 1998 vastaavat luvut olivat 35 % / 79 %. Malmön Rosengårdissa peräti 44 prosenttia ilmoitti ettei politiikka kiinnosta laisinkaan.
Dahlstedtin mukaan useat haastatellut kertovat vaikeuksista päästä vaikuttamaan poliittisiin organisaatioihin Ruotsissa. Juan oli poliittisesti aktiivinen Etelä-Amerikassa vasemmistossa ja ammattiyhdistysliikkeessä. Tultuaan Ruotsiin 1970-luvulla hän yritti jatkaa samaa uraa. Vastaanotto oli hyljeksivä ja hän turhautui.
Omat kokemukset tukevat Juania. Itsekin heräsin vasemmistolaiseksi ammattiyhdistysaktiiviksi Suomessa, mutta se karisi nopeasti pois Ruotsissa, jossa vasemmisto on vähemmistövihamielinen, muukalaiskammoinen ja protektionistinen. Poliittisen kotini löysin liberaalista Kansanpuolueesta.
Parhaillaan olemme kampanjoineet kaduilla integraation puolesta. Eskilstunassa olimme liikkeellä eilen. Meistä kaikkia tarvitaan. Maahanmuuttajat eivät ole ongelma, syrjäytyminen on. Työllisyys on tärkeää syrjäytymisen ehkäisyssä, samoin koulutus ja ruotsin kieli, joka on valtaväestön kieli ja sen taito varmin valtti työllistymiseen. Maahanmuuttajien työllistämistä on verotuksellisesti helpotettu ja ennätyksellisen moni on saanut työpaikan. Syrjäytymiskierre on katkennut. Myös 1972 ammattiyhdistysliikkeelle annettu oikeus puuttua yksilöiden oleskeluluvan saamiseen on poistettu. Se pysäytti työvoimasiirtolaisuuden, koska muukalaisvastainen ay-liike esti osaajien tulon. Vain käytännössä pakolaisena pääsi maahan. Järjetön käytäntö on jatkunut näihin päiviin asti.
Kadulla kampanjoidessa on kosketuksissa kansaan. Erityisen vastaanottavia kansanpuolueen suomalais-kroatialais-kurdistan-ruotsalais-metsäsuomalais-taustaisen iskuporukan propagandalle olivat eilen irakilaiset (arabit ja kurdit). Tietysti myös ruotsinsuomalaisilta sai asiallista palautetta. Esimerkiksi yläosaton leijonatatuoitu nuori mies, jolla oli siniristivyö, kommentoi äänestäneensä meitä. Mutta päinvastaisiakin esimerkkejä on. Valitettavasti. Vanhempi ruotsinsuomalainen nainen talutti pyöräänsä ja pysähtyi paikalle. Hän tutki lentolehtistä närkästyneenä ja totesi antavansa takaisin, koska on pahimman luokan rasisti, vaikka on ulkomaalainen itsekin ja pyyhälsi suuttuneena pois. No, kukin tallaa tyylillään. Äärioikeistolaista Ruotsindemokraattejakin edustaa Eskilstunan kunnanvaltuustossa ruosu. Kansallissosialistista rintamaa johtaa puolestaan Sörmlannissa ruosu. En ymmärrä miksi.
Ylva Brune on kirjoittanut kirjaan mainitsemisen arvoisen artikkelin Bilden av invandrare i svenska nyhetsmedier. Se on tylyä kritiikkiä. Hatunnostoinen juttu on Sandra Torresin Äldre invandrare i Sverige. Om homogeniserandet av en heterogen social kategori och skapandet av ett välfärdsproblem. Se tiivistää ansiokkaasti Ruotsin maahanmuuttajavanhuksista viimeisen parinkymmenen vuoden ajalta tehdyn tutkimuksen. Lähdeluettelo on arvokasta materiaalia aiheesta enemmän kiinnostuneelle ja juttu toimii hyvin pelkästään jo johdantonakin.
Ruotsinsuomalaisia kirjassa käsitellään vähän, joitakin huolimattomia heittoja lukuunottamatta. Tove Petterssonin rikollisuutta käsittelevässä artikkelissa Invandrare och brott ruosujen unohtaminen olisi ollut skandaali. Pettersson sivuaakin ruosuja, mutta tyytyy viittaamaan hänen mukaansa yleisesti hyväksyttyyn selitykseen valikoituneesta maahanmuutosta. Suomalaisten tapauksessa suhteellisen suuri rikollisuus selittynee kovemmilla sosiaalipoliittisilla oloilla Suomessa. Se on saanut kriminaalit karkuun ja siirtymään Suomesta Ruotsiin. Siksi Ruotsin vankiloita kansoittavat suomalaistaustaiset.
Ainoastaan yhdestä Ruotsin kansallisesta vähemmistöstä on mielenkiintoinen luku. Artikkelissa Samerörelsen och offentlig svensk samepolitik Patrik Lantto ja Ulf Mörkenstam kertovat tarkasti Ruotsin saamelaisten nykyhistoriaa ja kiistoista saamelaisuuden määrittelyssä. Saamelaisjärjestöissä poronhoitajat ovat olleet niskanpäällä, vaikka valtaosa saamelaisista on saanut toimeentulonsa vuosisatojen ajan kaikesta muusta. Ruotsin valtiolle neuvottelukumppanina porosaamelaiset ovat olleet mieluinen kumppani. He ovat häviävä kansanosa ja ovat halunneet säilöä saamelaisuuden koskemaan pelkästään porotaloudessa eläviä. Kieltä ja kulttuuria ei voi kuitenkaan säilöä. Ne kuoleentuvat, mikäli eivät pysty mukautumaan ja kehittymään käyttötarpeiden mukana. Jos suomen kirjakieltä ei olisi kehitetty määrätietoisesti 1800-luvun lopulla naureskelijoista välittämättä, eikä Suomi olisi irronnut Ruotsista 1809, saattaisi tällä hetkellä jossakin Itä-Suomessa kenties olla vielä maataviljelevä kansanosa, joka käyttäisi arjessaan suomea, mutta julkisesti ruotsia. Muu maa olisi ruotsalaistunut. Suomi olisi typistynyt meänkielen kaltaiseksi katoavaksi kieleksi, muistuttaisi ehkä saamelaisten tilanteesta nyky-Ruotsissa.
Jokaista pitäisi arvioida yksilönä. Yleistäminen on itsepetosta, joka kostautuu ennemmin tai myöhemmin. Uusien tuttavuuksien kanssa saa ja kannattaa olla toki epäluuloinen, eikä pidä ottaa kaikkea todesta hyväuskoisesti ennen riittävää taustoitusta. Mutta luottamustakin täytyy löytyä. Suvaitsevaisuus ja moninaisuuden sietäminen ovat avaimia hyvinvointiin.
Liberaalissa yhteiskunnassa kulttuurit ja kielet kykenevät elämään rinnakkain ja rikastamaan toisiaan. Ihmisyhteisöjen voima piilee erikoistumisessa ja yksilöiden kykyjen hyödyntämisessä. Se on ollut tie innovaatioihin ja levittäytymiseen kaikille mantereille. Luovat kulttuurit ovat pumpanneet muille tietotaitoa, joka tarttuessaan toisaalla on kimmonnut uusiksi innovaatioiksi. Tuotannon ja talouden verkostoituminen, kansainvälinen kaupankäynti on mahdollistanut entistä laajempien massojen irroittamisen suorasta ruuantuotannosta ja hankinnasta. Tätäkin tekstiä kirjoitan japanilaismerkkisellä kannettavalla tietokoneella 1960-luvulla rakennetussa kerrostalossa suomalais-ruotsalaisen puhelinyhtiön avulla maailmanlaajuiseen tietoverkkoon yhdysvaltalaisen yrityksen palvelimelle, itseni olen ravinnut väliamerikkalaisella banaanilla. Käytännössä kaiken ympärilläni olevan on joku toinen tehnyt. Monet niistä yhteistyössä muiden kanssa ja ketju minulle asti on kenties pidempi kuin osaan aavistaa. Ne juontavat jopa tuhansien vuosien taakse. Yhteistyö on voimaa. Kaikki voivat auttaa. Kaikkia tarvitaan.
Geneettisesti ihmiskunta on yhtä. Olemme samaa lajia, joka ei ole ehtinyt jakautua roduiksi. Tuoreimpien tutkimusten mukaan pullonkaula olisi peräti vain 50 000 vuoden takana Itä-Afrikassa, jolloin esi-isämme olivat jakautumassa kahtia, mutta populaatiot ehtivät sekoittua yhdeksi uudestaan. Muutama geeni muovaa ihonväriä, kasvojen muotoja ja muuta olemusta. Ne eivät riitä rotu-määritykseen.
Lajimme on levinnyt laajalle nopeasti luontaisista olosuhteista. Savanneihin soveltunut vesiapina on tunkeutunut uusin ekologisiin lokeroihin ja selvinnyt ilmastonmuutoksesta, joka kymmenisen tuhatta vuotta sitten hävitti monia muita saalistajia ja saalistettavia. Evoluutio ei ole ehättänyt sopeuttaa meitä riittävästi. 200-300 hengen liikkuvista laumoista olemme kaupungistumisen kausien ja taantumien lävitse muutamassa tuhannessa vuodessa joutuneet kymmenien, jopa satojen miljoonien ihmisten tiiviisiin asutuskeskuksiin. Saatamme kohdata minuutissa enemmän yksilöitä kuin esi-isämme koko elinaikanaan. Väkimäärät ovat räjähtäneet runsaiksi.
Kielen määritelmä on lavea ja ne ovat joustavia ja sanastoltaan nopeastikin muuttuvia. Kulttuuri on osa kieltä, mutta kieli ja kulttuuri eivät ole sama asia. Ne menevät osittain päällekkäin, mutta yhtäläisyysmerkkejä ei voi vetää. Kulttuuri voi olla paikallista tai globaalia. Se voi olla yhtenäisiä ajatustapoja, käytänteitä ja kertomuksia.
Kansa on kieltä ja kulttuuriakin sekavampi käsite, koska sekin määrittää itsensä uusiksi jatkuvasti. Poliittiset ja taloudelliset rajat ovat jatkuvassa konfliktissa. Taisteluita käydään alueellisten kielikulttuureiden sisälläkin. Kansat jakautuvat sosioekonomisiin kerroksiin, joiden yhteydet toisiinsa saattavat olla heikot, sen sijaan kontaktit voivat olla tiiviitä toisten "kansojen" samoihin sosiaalisiin kerroksiin.
Väestö on vaeltanut ja muuttanut jatkuvasti. Nykyisen Suomen alueen väestöstä löytyy selkeästi kahta geenipoolia, jotka viestivät eri alkuperistä. Jako menee karkeasti läntisen Etelä-Suomen ja Itä-Suomen kesken. Samasta asiasta viestii tapakulttuurin erot. Pohjoisessa ja idässä voi esimerkiksi mennä kyläilemään milloin vain, spontaanisti voi jäädä jopa yöpymään ilman ennakointia. Etelässä, etenkin kaupungeissa asiasta on sovittava reilusti etukäteen. Länsi-Suomessa lautaset on syötävä kiiltäviksi. Isäntäväki loukkaantuu verisesti, mikäli jotain jää. Itä-Suomessa on päinvastoin. Lautaselle on pakko jättää jotakin, muuten emäntä kiikuttaa keittiöstä lisää sapuskaa ja ihmettelee miten mahtaa vieraalle maistaa kaikki talon safkat, eikö se ymmärrä lopettaa milloinkaan.
Kaupungit ovat olleet kulttuurien törmäyspaikkoja. Vierasperäistä väestöä on asettunut perinteisesti kaupunkialueille.
Esimerkiksi Suomessa Turku oli Ruotsin (ja taisi olla myös Pohjolan) suurin kaupunki pitkälle keskiajalle. Turun noin 8 000 asukkaasta oli tuolloin jopa 80 prosenttia saksalaisia. Muinais-suomalaisuuden ydinalueilla. Sitähän nimenomaan Turun seutu oli. Tänään Turku on taas suomalaistunut, venäjänkieliset ovat toiseksi suurin kieliryhmä ja ruotsinkieliset kutistuvat.
Suomalaisiksi kutsuttu kansa asui aikoinaan lähinnä Aurajokilaaksossa. Heitä lähinnä olivat hämäläiset nykyisen Tampereen tienoilla (Tampere sanan etymologia on hämärä, kenties juuret ovat muinaisvirossa). Karjalaisen kulttuurin lähtöalueen ydin oli Karjalan kannaksen itäosissa Vuoksen suistossa. Saamelaisia on liikuskellut kaikkialla Fennoskandiassa ja sulautunut maanviljelystä harjoittaneisiin tulokkaihin. Muuttovirtoja on ollut etenkin nykyisestä Virosta ja virolaisperäinen kulttuuri on luultavimmin hallinnut nykyistä Uuttamaata varsin kauan. Uusimaa oli hämäläisten ja virolaisten jakama erämaa. Varsinais-suomalaiset ovat olleet tiiviisti yhteyksissä Volgalle sekä Mälarinlaaksoon. Ruotsalaisasutus levisi uuteen kukoistukseen kohonneesta Mälarinlaaksosta, joka oli autioinut kansainvaelluksissa, Sveariken organisoituessa valtakeskukseksi tuhat vuotta sitten. Ahvenanmaa ruotsalaistui 1050-luvulla, Turun seutu ja Pohjanmaa 1150-luvulta lähtien. Uusimaa hieman myöhemmin. Varsinais-Suomi oli Ruotsin valtakunnan emäalueita, josta käsin valtakuntaa laajennettiin idemmäksi ja pohjoisemmaksi. Kuninkaat muun muassa kannustivat uudisasutukseen. Näin asutettiin esimerkiksi Savo, josta puolestaan houkuteltiin Keski-Ruotsiin ja venäläisiltä vallatulle Inkerinmaalle väkeä. Kainuusta suuntautui Pohjois-Norjaan muuttoa. Sveariken onnistui puhkoa itsensä lännessä valtamerelle ja työntää tanskalaiset Skoonesta vasta joitakin satoja vuosia sitten.
Suomi ja suomalaisuus muodostuivat taloudellis-poliittisiksi kokonaisuuksiksi 1809 rauhassa, jossa Venäjä otti haltuunsa Ruotsilta joukon maakuntia ja läänejä. Rauhansopimuksessa ei puhuta Suomesta kokonaisuutena vaan se oli osa aluetukkua, jonka tsaari räätälöi Suomen autonomiseksi suurruhtinaskunnaksi. Suomen voi perustellusti väittää itsenäistyneen 1809. Kuten myös Ruotsin, jonka hallinto uudistettiin rauhanteon myllerryksissä. Venäjän alaisuudessa Suomi sai ensimmäistä kertaa itsehallinnollisen organisaation ja oman hallituksen.
Suomalaiset ovat myös muuttaneet sankoin joukoin useissa aalloissa maailmalle, osa "suomalaisista" ei koskaan ole edes ollut nykyisen Suomen valtion rajojen sisällä. Ikiaikaista "suomalais"asutusta on nykyisellä Venäjällä, Ruotsissa, Norjassa ja Virossa. Niitä ovat täydentäneet muuttoliikkeet. Yhdysvaltoihin ja Kanadaan ovat juurtuneet isot suomalaisyhteisöt, jotka ovat saaneet uutta verta näihin päiviin asti aina Uuden Ruotsin metsäsuomalaisista lähtien. Pelkästään Kanadassa tuoreimmassa väestönlaskussa 130 000 kansalaista ilmoitti itsensä suomalaiseksi.
Osana Ruotsista erottamista alettiin suomen kieltä suosia ja säädettiin siirtymäajalla kielenvaihtoa hallinnossa, joka edesauttoi kansallista heräämistä. Joukosta riitaisia itämerensuomalaisia heimoja oli vihdoin tullut kaikista suomalaisia (tai suomenmaalaisia). Eivät riidat silti siihen päättyneet. 1918 otettiin verisesti luokkaperusteisesti yhteen ulkovaltojen sotkeutuessa sotaan omalta osaltaan. Vasta ulkoinen uhka toisessa maailmansodassa hitsasi suomalaisia lopullisesti kansakunnaksi, puolen miljoonan pakolaisen asuttaminen ja silvotun maan jälleenrakennus olivat uskomaton urakka, josta Suomi selviytyi kunnialla. Suistuminen epäonnistuneen integraation seurauksena epävakauteen olisi voinut olla Suomen kohtalo. Kenties luja keskusjohtoisuus ja suljettu talous sekä 1960-luvun ja 1970-luvun joukkopako Ruotsiin pelastivat Suomen uudelta sisällissodalta ja Neuvostoliiton miehitykseltä, joka puolestaan olisi johtanut väkivaltaiseen vastarintaan ja vuosikymmeniä kestäneen terrorismin kierteeseen, joka olisi raunioittanut talouden ja sisäisen turvallisuuden. Suomi voisi muistuttaa tänään Tshetsheniaa tai Afganistania, mikäli historian kulussa olisi otettu pieniäkin sivuaskelia, joiden seuraamukset olisivat olleet merkittäviä. Kekkonen kaikista puutteistaan ja suomettuneisuus ummehtuneisuudestaan huolimatta säilöivät suomalaisuuden tälle päivälle ehjänä ja kiinteytyneenä.
Urbanisaatio, modernisaatio, it-vallankumous ja globalisaatio on murtanut vuosien 1944-1991 sulkeutuneisuuden muurit ja pirstonut suomalaisen kulttuurin jälleen moninaiseksi. Suomesta on kasvanut monikulttuurisuuden mallimaa. Ja hyvä niin. Ruotsilla on paljon opittavaa.
Monikulttuurisuus on luonnollinen olotila maailmassa. 1800-luvun ajatusvirhe yhtenäisten kansojen muodostamista kansallisvaltioista leimaa yhä silti useiden ajattelua ja ylläpitää vähemmistöjä sortavia valtarakenteita. Rajat ovat luonnottomia. Muukalaiskammo uusintuu kuitenkin tiedostamatta alitajuntaan. Kaikkialla. Valitettavasti.
Täältä Pohjolan näkökulmasta esimerkiksi kuvat Etelä-Afrikan levottomuuksista, joissa mustat jahtaavat mustia maahanmuuttajia väkivaltaisesti takaa, kummastuttavat. Oikeutus kaltoinkohteluun haetaan maahanmuutosta, toiseudesta ja erilaisesta ulkonäöstä - mikä tietysti on suhteellista ja katsojien silmissä. Taloudellisesti heikosti integroituneissa yhteiskunnissa tyytymättömyys voi leimahdella erikoisista syistä. Huono koulutustaso, työttömyys, taloudellinen ahdinko, osallistumattomuus ja syrjäytyminen vievät kierteeseen, josta on hankala nousta, mutta josta on helppo syyttää muita, kuten muukalaisia.
Maahanmuutosta ja etnisyydestä monikulttuurisen Ruotsin näkökulmasta on tehty oppikirja, jota on myös suunnattu tutkijoille lähdekirjaksi. Monet artikkelit ovat mainioita keskustelunavauksia sekä yhteenvetoja tähänastisesta tutkimuksesta.
Ruotsinsuomalaisena teosta luki suomalaisin silmälasein. Aloitin kahlaamisen keskeltä. Alkuosa kun on monikulttuurisuuden teoriaa. Ei olisi pitänyt, koska kyseinen artikkeli sisälsi emäluokan munauksia, jotka kuohauttivat ennakkoluuloisuuden epäuskon kirjan muihin lukuihin.
Diana Corman kun väittää pokkana artikkelissa Sveriges invandring och utvandring, että "ett stort antal finländare kom för att leva och arbeta i Sverige på 1960-talet och 1970-talet". Se toki pitää paikkansa. Moni ruosuista ratsasti Ruotsiin suuren muuttoaallon mukana. Mutta kun Diana Corman jatkaa, että "en stor del av dessa finländare har sedan återvänt till hemlandet när den ekonomiska konjunkturen förbättrades i Finland i början på 1990-talet."
Tällainen täydellinen tietämättömyys tosiseikoista kyseenalaistaa ankarasti kaiken muun mitä kirjoittaja myöhemmin esittää. Hän ei kerro ruotsinsuomalaisista lukuja, joten lukijalle jää oletus, ettei ruotsinsuomalaisia nykyisin enää ole. He ovat siis pääosin palanneet Suomeen. Osiltaan tämä toki pitää paikkansa. Moni oli maassa muutaman vuoden ja palasi jo 1960- ja 1970-luvuilla välittömästi takaisin. Samanaikaisesti muuttoa on edelleen ollut Suomesta Ruotsiin, joka on nollannut suunnilleen tämän muuttotappion etenkin 1980- ja 1990-luvuilla. Paluumuuttajat ovat sittemmin olleet eläkeläisiä, ei työläisiä, jotka yllättäen 1990-luvun alussa muka olisivat sankoin joukoin lähteneet olojen parannuttua. Kaikki Suomen taloushistoriaa tuntevat tietävät 1990-luvun alun sitä paitsi olleen synkimpiä hetkiä sitten 1930-luvun, joten sekin Cormanin väite, että kyse olisi ollut suhdanteiden parantumisesta juuri silloin, asettuu outoon valoon.
Diana Cormanille taitaisi olla uutta tietoa, että suomenkielisiä on Ruotsissa noin 470 000 (Ruab 2005). He ovat pääosin näitä 1960- ja 1970-luvun maahanmuuttajia ja heidän jälkeläisiään. Heidän lisäkseen on maahanmuuttaneet suomenruotsalaiset ja ruotsalaistuneet suomenkielisten ruotsinsuomalaisten jälkeläiset, joten suomalaistaustaisten luku kipuaa Ruabin tutkimuksen hurjia tietojakin korkeammaksi. Ruotsissa ei tosin rekisteröidä kieltä tai etnistä taustaa (synnyinmaata lukuunottamatta), joten määrät ovat arvailujen varassa.
Onneksi Diana Cormanin artikkeli oli kuitenkin kokonaisuuden heikoin lenkki. Sen puutteelliset referenssit ja hatara ote kalpenivat selvästi muiden kirjoittajien erinomaisten artikkeleiden valossa. Muistiinpanoja ja hiirenkorville taiteltuja sivuja kerääntyi kosolti.
Suositeltavaksi artikkeliksi voisi nostaa muun muassa Magnus Dahlstedtin På demokratins bakgård. Om "invandrare", representation och politik. Siinä käsitellään maahanmuuttajien poliittista integroitumista ruotsalaiseen yhteiskuntaan. Artikkeli perustuu väitöskirjaan.
Maahanmuuttajat osallistuvat vaaleihin laiskasti. Vuoden 1976 kunnallisvaaleissa äänesti 60 prosenttia äänioikeutetuista ulkomaan kansalaisista, kun osanotto oli kokonaisuudessaan 90 prosenttia. 1998 vastaavat luvut olivat 35 % / 79 %. Malmön Rosengårdissa peräti 44 prosenttia ilmoitti ettei politiikka kiinnosta laisinkaan.
Dahlstedtin mukaan useat haastatellut kertovat vaikeuksista päästä vaikuttamaan poliittisiin organisaatioihin Ruotsissa. Juan oli poliittisesti aktiivinen Etelä-Amerikassa vasemmistossa ja ammattiyhdistysliikkeessä. Tultuaan Ruotsiin 1970-luvulla hän yritti jatkaa samaa uraa. Vastaanotto oli hyljeksivä ja hän turhautui.
Omat kokemukset tukevat Juania. Itsekin heräsin vasemmistolaiseksi ammattiyhdistysaktiiviksi Suomessa, mutta se karisi nopeasti pois Ruotsissa, jossa vasemmisto on vähemmistövihamielinen, muukalaiskammoinen ja protektionistinen. Poliittisen kotini löysin liberaalista Kansanpuolueesta.
Parhaillaan olemme kampanjoineet kaduilla integraation puolesta. Eskilstunassa olimme liikkeellä eilen. Meistä kaikkia tarvitaan. Maahanmuuttajat eivät ole ongelma, syrjäytyminen on. Työllisyys on tärkeää syrjäytymisen ehkäisyssä, samoin koulutus ja ruotsin kieli, joka on valtaväestön kieli ja sen taito varmin valtti työllistymiseen. Maahanmuuttajien työllistämistä on verotuksellisesti helpotettu ja ennätyksellisen moni on saanut työpaikan. Syrjäytymiskierre on katkennut. Myös 1972 ammattiyhdistysliikkeelle annettu oikeus puuttua yksilöiden oleskeluluvan saamiseen on poistettu. Se pysäytti työvoimasiirtolaisuuden, koska muukalaisvastainen ay-liike esti osaajien tulon. Vain käytännössä pakolaisena pääsi maahan. Järjetön käytäntö on jatkunut näihin päiviin asti.
Kadulla kampanjoidessa on kosketuksissa kansaan. Erityisen vastaanottavia kansanpuolueen suomalais-kroatialais-kurdistan-ruotsalais-metsäsuomalais-taustaisen iskuporukan propagandalle olivat eilen irakilaiset (arabit ja kurdit). Tietysti myös ruotsinsuomalaisilta sai asiallista palautetta. Esimerkiksi yläosaton leijonatatuoitu nuori mies, jolla oli siniristivyö, kommentoi äänestäneensä meitä. Mutta päinvastaisiakin esimerkkejä on. Valitettavasti. Vanhempi ruotsinsuomalainen nainen talutti pyöräänsä ja pysähtyi paikalle. Hän tutki lentolehtistä närkästyneenä ja totesi antavansa takaisin, koska on pahimman luokan rasisti, vaikka on ulkomaalainen itsekin ja pyyhälsi suuttuneena pois. No, kukin tallaa tyylillään. Äärioikeistolaista Ruotsindemokraattejakin edustaa Eskilstunan kunnanvaltuustossa ruosu. Kansallissosialistista rintamaa johtaa puolestaan Sörmlannissa ruosu. En ymmärrä miksi.
Ylva Brune on kirjoittanut kirjaan mainitsemisen arvoisen artikkelin Bilden av invandrare i svenska nyhetsmedier. Se on tylyä kritiikkiä. Hatunnostoinen juttu on Sandra Torresin Äldre invandrare i Sverige. Om homogeniserandet av en heterogen social kategori och skapandet av ett välfärdsproblem. Se tiivistää ansiokkaasti Ruotsin maahanmuuttajavanhuksista viimeisen parinkymmenen vuoden ajalta tehdyn tutkimuksen. Lähdeluettelo on arvokasta materiaalia aiheesta enemmän kiinnostuneelle ja juttu toimii hyvin pelkästään jo johdantonakin.
Ruotsinsuomalaisia kirjassa käsitellään vähän, joitakin huolimattomia heittoja lukuunottamatta. Tove Petterssonin rikollisuutta käsittelevässä artikkelissa Invandrare och brott ruosujen unohtaminen olisi ollut skandaali. Pettersson sivuaakin ruosuja, mutta tyytyy viittaamaan hänen mukaansa yleisesti hyväksyttyyn selitykseen valikoituneesta maahanmuutosta. Suomalaisten tapauksessa suhteellisen suuri rikollisuus selittynee kovemmilla sosiaalipoliittisilla oloilla Suomessa. Se on saanut kriminaalit karkuun ja siirtymään Suomesta Ruotsiin. Siksi Ruotsin vankiloita kansoittavat suomalaistaustaiset.
Ainoastaan yhdestä Ruotsin kansallisesta vähemmistöstä on mielenkiintoinen luku. Artikkelissa Samerörelsen och offentlig svensk samepolitik Patrik Lantto ja Ulf Mörkenstam kertovat tarkasti Ruotsin saamelaisten nykyhistoriaa ja kiistoista saamelaisuuden määrittelyssä. Saamelaisjärjestöissä poronhoitajat ovat olleet niskanpäällä, vaikka valtaosa saamelaisista on saanut toimeentulonsa vuosisatojen ajan kaikesta muusta. Ruotsin valtiolle neuvottelukumppanina porosaamelaiset ovat olleet mieluinen kumppani. He ovat häviävä kansanosa ja ovat halunneet säilöä saamelaisuuden koskemaan pelkästään porotaloudessa eläviä. Kieltä ja kulttuuria ei voi kuitenkaan säilöä. Ne kuoleentuvat, mikäli eivät pysty mukautumaan ja kehittymään käyttötarpeiden mukana. Jos suomen kirjakieltä ei olisi kehitetty määrätietoisesti 1800-luvun lopulla naureskelijoista välittämättä, eikä Suomi olisi irronnut Ruotsista 1809, saattaisi tällä hetkellä jossakin Itä-Suomessa kenties olla vielä maataviljelevä kansanosa, joka käyttäisi arjessaan suomea, mutta julkisesti ruotsia. Muu maa olisi ruotsalaistunut. Suomi olisi typistynyt meänkielen kaltaiseksi katoavaksi kieleksi, muistuttaisi ehkä saamelaisten tilanteesta nyky-Ruotsissa.
Jokaista pitäisi arvioida yksilönä. Yleistäminen on itsepetosta, joka kostautuu ennemmin tai myöhemmin. Uusien tuttavuuksien kanssa saa ja kannattaa olla toki epäluuloinen, eikä pidä ottaa kaikkea todesta hyväuskoisesti ennen riittävää taustoitusta. Mutta luottamustakin täytyy löytyä. Suvaitsevaisuus ja moninaisuuden sietäminen ovat avaimia hyvinvointiin.
Liberaalissa yhteiskunnassa kulttuurit ja kielet kykenevät elämään rinnakkain ja rikastamaan toisiaan. Ihmisyhteisöjen voima piilee erikoistumisessa ja yksilöiden kykyjen hyödyntämisessä. Se on ollut tie innovaatioihin ja levittäytymiseen kaikille mantereille. Luovat kulttuurit ovat pumpanneet muille tietotaitoa, joka tarttuessaan toisaalla on kimmonnut uusiksi innovaatioiksi. Tuotannon ja talouden verkostoituminen, kansainvälinen kaupankäynti on mahdollistanut entistä laajempien massojen irroittamisen suorasta ruuantuotannosta ja hankinnasta. Tätäkin tekstiä kirjoitan japanilaismerkkisellä kannettavalla tietokoneella 1960-luvulla rakennetussa kerrostalossa suomalais-ruotsalaisen puhelinyhtiön avulla maailmanlaajuiseen tietoverkkoon yhdysvaltalaisen yrityksen palvelimelle, itseni olen ravinnut väliamerikkalaisella banaanilla. Käytännössä kaiken ympärilläni olevan on joku toinen tehnyt. Monet niistä yhteistyössä muiden kanssa ja ketju minulle asti on kenties pidempi kuin osaan aavistaa. Ne juontavat jopa tuhansien vuosien taakse. Yhteistyö on voimaa. Kaikki voivat auttaa. Kaikkia tarvitaan.
Geneettisesti ihmiskunta on yhtä. Olemme samaa lajia, joka ei ole ehtinyt jakautua roduiksi. Tuoreimpien tutkimusten mukaan pullonkaula olisi peräti vain 50 000 vuoden takana Itä-Afrikassa, jolloin esi-isämme olivat jakautumassa kahtia, mutta populaatiot ehtivät sekoittua yhdeksi uudestaan. Muutama geeni muovaa ihonväriä, kasvojen muotoja ja muuta olemusta. Ne eivät riitä rotu-määritykseen.
Lajimme on levinnyt laajalle nopeasti luontaisista olosuhteista. Savanneihin soveltunut vesiapina on tunkeutunut uusin ekologisiin lokeroihin ja selvinnyt ilmastonmuutoksesta, joka kymmenisen tuhatta vuotta sitten hävitti monia muita saalistajia ja saalistettavia. Evoluutio ei ole ehättänyt sopeuttaa meitä riittävästi. 200-300 hengen liikkuvista laumoista olemme kaupungistumisen kausien ja taantumien lävitse muutamassa tuhannessa vuodessa joutuneet kymmenien, jopa satojen miljoonien ihmisten tiiviisiin asutuskeskuksiin. Saatamme kohdata minuutissa enemmän yksilöitä kuin esi-isämme koko elinaikanaan. Väkimäärät ovat räjähtäneet runsaiksi.
Kielen määritelmä on lavea ja ne ovat joustavia ja sanastoltaan nopeastikin muuttuvia. Kulttuuri on osa kieltä, mutta kieli ja kulttuuri eivät ole sama asia. Ne menevät osittain päällekkäin, mutta yhtäläisyysmerkkejä ei voi vetää. Kulttuuri voi olla paikallista tai globaalia. Se voi olla yhtenäisiä ajatustapoja, käytänteitä ja kertomuksia.
Kansa on kieltä ja kulttuuriakin sekavampi käsite, koska sekin määrittää itsensä uusiksi jatkuvasti. Poliittiset ja taloudelliset rajat ovat jatkuvassa konfliktissa. Taisteluita käydään alueellisten kielikulttuureiden sisälläkin. Kansat jakautuvat sosioekonomisiin kerroksiin, joiden yhteydet toisiinsa saattavat olla heikot, sen sijaan kontaktit voivat olla tiiviitä toisten "kansojen" samoihin sosiaalisiin kerroksiin.
Väestö on vaeltanut ja muuttanut jatkuvasti. Nykyisen Suomen alueen väestöstä löytyy selkeästi kahta geenipoolia, jotka viestivät eri alkuperistä. Jako menee karkeasti läntisen Etelä-Suomen ja Itä-Suomen kesken. Samasta asiasta viestii tapakulttuurin erot. Pohjoisessa ja idässä voi esimerkiksi mennä kyläilemään milloin vain, spontaanisti voi jäädä jopa yöpymään ilman ennakointia. Etelässä, etenkin kaupungeissa asiasta on sovittava reilusti etukäteen. Länsi-Suomessa lautaset on syötävä kiiltäviksi. Isäntäväki loukkaantuu verisesti, mikäli jotain jää. Itä-Suomessa on päinvastoin. Lautaselle on pakko jättää jotakin, muuten emäntä kiikuttaa keittiöstä lisää sapuskaa ja ihmettelee miten mahtaa vieraalle maistaa kaikki talon safkat, eikö se ymmärrä lopettaa milloinkaan.
Kaupungit ovat olleet kulttuurien törmäyspaikkoja. Vierasperäistä väestöä on asettunut perinteisesti kaupunkialueille.
Esimerkiksi Suomessa Turku oli Ruotsin (ja taisi olla myös Pohjolan) suurin kaupunki pitkälle keskiajalle. Turun noin 8 000 asukkaasta oli tuolloin jopa 80 prosenttia saksalaisia. Muinais-suomalaisuuden ydinalueilla. Sitähän nimenomaan Turun seutu oli. Tänään Turku on taas suomalaistunut, venäjänkieliset ovat toiseksi suurin kieliryhmä ja ruotsinkieliset kutistuvat.
Suomalaisiksi kutsuttu kansa asui aikoinaan lähinnä Aurajokilaaksossa. Heitä lähinnä olivat hämäläiset nykyisen Tampereen tienoilla (Tampere sanan etymologia on hämärä, kenties juuret ovat muinaisvirossa). Karjalaisen kulttuurin lähtöalueen ydin oli Karjalan kannaksen itäosissa Vuoksen suistossa. Saamelaisia on liikuskellut kaikkialla Fennoskandiassa ja sulautunut maanviljelystä harjoittaneisiin tulokkaihin. Muuttovirtoja on ollut etenkin nykyisestä Virosta ja virolaisperäinen kulttuuri on luultavimmin hallinnut nykyistä Uuttamaata varsin kauan. Uusimaa oli hämäläisten ja virolaisten jakama erämaa. Varsinais-suomalaiset ovat olleet tiiviisti yhteyksissä Volgalle sekä Mälarinlaaksoon. Ruotsalaisasutus levisi uuteen kukoistukseen kohonneesta Mälarinlaaksosta, joka oli autioinut kansainvaelluksissa, Sveariken organisoituessa valtakeskukseksi tuhat vuotta sitten. Ahvenanmaa ruotsalaistui 1050-luvulla, Turun seutu ja Pohjanmaa 1150-luvulta lähtien. Uusimaa hieman myöhemmin. Varsinais-Suomi oli Ruotsin valtakunnan emäalueita, josta käsin valtakuntaa laajennettiin idemmäksi ja pohjoisemmaksi. Kuninkaat muun muassa kannustivat uudisasutukseen. Näin asutettiin esimerkiksi Savo, josta puolestaan houkuteltiin Keski-Ruotsiin ja venäläisiltä vallatulle Inkerinmaalle väkeä. Kainuusta suuntautui Pohjois-Norjaan muuttoa. Sveariken onnistui puhkoa itsensä lännessä valtamerelle ja työntää tanskalaiset Skoonesta vasta joitakin satoja vuosia sitten.
Suomi ja suomalaisuus muodostuivat taloudellis-poliittisiksi kokonaisuuksiksi 1809 rauhassa, jossa Venäjä otti haltuunsa Ruotsilta joukon maakuntia ja läänejä. Rauhansopimuksessa ei puhuta Suomesta kokonaisuutena vaan se oli osa aluetukkua, jonka tsaari räätälöi Suomen autonomiseksi suurruhtinaskunnaksi. Suomen voi perustellusti väittää itsenäistyneen 1809. Kuten myös Ruotsin, jonka hallinto uudistettiin rauhanteon myllerryksissä. Venäjän alaisuudessa Suomi sai ensimmäistä kertaa itsehallinnollisen organisaation ja oman hallituksen.
Suomalaiset ovat myös muuttaneet sankoin joukoin useissa aalloissa maailmalle, osa "suomalaisista" ei koskaan ole edes ollut nykyisen Suomen valtion rajojen sisällä. Ikiaikaista "suomalais"asutusta on nykyisellä Venäjällä, Ruotsissa, Norjassa ja Virossa. Niitä ovat täydentäneet muuttoliikkeet. Yhdysvaltoihin ja Kanadaan ovat juurtuneet isot suomalaisyhteisöt, jotka ovat saaneet uutta verta näihin päiviin asti aina Uuden Ruotsin metsäsuomalaisista lähtien. Pelkästään Kanadassa tuoreimmassa väestönlaskussa 130 000 kansalaista ilmoitti itsensä suomalaiseksi.
Osana Ruotsista erottamista alettiin suomen kieltä suosia ja säädettiin siirtymäajalla kielenvaihtoa hallinnossa, joka edesauttoi kansallista heräämistä. Joukosta riitaisia itämerensuomalaisia heimoja oli vihdoin tullut kaikista suomalaisia (tai suomenmaalaisia). Eivät riidat silti siihen päättyneet. 1918 otettiin verisesti luokkaperusteisesti yhteen ulkovaltojen sotkeutuessa sotaan omalta osaltaan. Vasta ulkoinen uhka toisessa maailmansodassa hitsasi suomalaisia lopullisesti kansakunnaksi, puolen miljoonan pakolaisen asuttaminen ja silvotun maan jälleenrakennus olivat uskomaton urakka, josta Suomi selviytyi kunnialla. Suistuminen epäonnistuneen integraation seurauksena epävakauteen olisi voinut olla Suomen kohtalo. Kenties luja keskusjohtoisuus ja suljettu talous sekä 1960-luvun ja 1970-luvun joukkopako Ruotsiin pelastivat Suomen uudelta sisällissodalta ja Neuvostoliiton miehitykseltä, joka puolestaan olisi johtanut väkivaltaiseen vastarintaan ja vuosikymmeniä kestäneen terrorismin kierteeseen, joka olisi raunioittanut talouden ja sisäisen turvallisuuden. Suomi voisi muistuttaa tänään Tshetsheniaa tai Afganistania, mikäli historian kulussa olisi otettu pieniäkin sivuaskelia, joiden seuraamukset olisivat olleet merkittäviä. Kekkonen kaikista puutteistaan ja suomettuneisuus ummehtuneisuudestaan huolimatta säilöivät suomalaisuuden tälle päivälle ehjänä ja kiinteytyneenä.
Urbanisaatio, modernisaatio, it-vallankumous ja globalisaatio on murtanut vuosien 1944-1991 sulkeutuneisuuden muurit ja pirstonut suomalaisen kulttuurin jälleen moninaiseksi. Suomesta on kasvanut monikulttuurisuuden mallimaa. Ja hyvä niin. Ruotsilla on paljon opittavaa.
keskiviikko 30. huhtikuuta 2008
Pär Isaksson: Har Sverige en chans?
Pär Isaksson: Har Sverige en chans? Globaliseringen och vi. Svenska förlaget 2006. 191 s.
Aamutee meinasi mennä väärään kurkkuun, kun kaupalliselta radiokanavalta tärähti Sekon parahdus protektionismin puolesta. Työpaikat karkaavat kuulemma Eskilstunasta pienempien palkkojen perässä Suomeen. Esimerkkinä oli kruunujen valmistuksen siirto itään ja tuhatvuotisen perinteen katkeaminen. Se ei ole Sekon mielestä oikein, vaan huutava vääryys, joka pitää estää.
Toisella tauolla Seko pauhasi telemarkkinoiden vapauttamista vastaan. Sitä ei olisi saanut tehdä, koska nyt kuulemma pistetään piuhat poikki lankaverkosta pohjoisen haja-asutusalueilla. Markkinavoimat mylläävät ja se on väärin. Sekon mielestä ennen oli kaikki paremmin. Valtio tuhlasi kuluttajista piittaamatta. Kilpailunpuute piti hinnat korkealla ja esti kehitystä. Talous oli tehotonta. Ilman laajakaistoja ja kännyköitä olisimme Sekon valitsemalla tiellä jääneet. Ne olisivat ylellisyystavaraa, johon harvalla olisi varaa.
Maailma on kieltämättä muuttunut nopeasti. Hitaimpien on ollut vaikea pysyä kurveissa mukana. Työmarkkinat ovat perverssit. Kun 1960-luvulla ja vielä 1980-luvulla pääsi heikommallakin koulutuksella tarrautumaan kohtuulliseen toimeentuloon, näyttää todellisuus toiselta tänään. Edes koulutus ja kokemus eivät välttämättä takaa työpaikkaa. Ruotsin nuorisotyöttömyys on Euroopan suurinta.
Teollisuus työllistää yhä runsaasti, mutta lisäksi tuottaa aivan hurjasti. Tehtaissa puurtaa nykyisin työläisten eliitti, joka ohjaa pitkälle automatisoituja prosesseja. Ruotsin verorakenteen takia palveluammatteja ei ole syntynyt niin paljon kuin olisi mahdollista. Sosiaalidemokraatit vastustivat palvelusektorin muodostumista, joka ulkoistaisi kotitöitä ja tarjoaisi töitä monille. Heistä vain rikkaimmat saisivat nauttia näistä eduista. Heistä oli mielekkäämpää antaa 1,5 miljoonan työmarkkinoilta syrjäytyneen vajota passiivisuuteen tuilla elätettäviksi. Sosiaalidemokraattien politiikka suosi pitkään samassa työsuhteessa olleita. Nuorten, naisten ja siirtolaisten kustannuksella.
Pär Isakssonin kirjan kirjoittamisen aikaan (2006) eivät porvarit olleet vallankahvassa. Siksi tilanne näytti monien väestöryhmien osalta synkältä. Porvarihallitus on politiikallaan onnistunut vähentämään radikaalisti syrjäytymistä. Työllisyysaste on noussut ennätyslukemiin. Toki tietysti korkeasuhdanteen ansiosta, mutta Suhdanneinstituutin mukaan reilusti myös hallituksen poliitikan takia. Veronalennukset ovat suosineet työssäkäyviä, joten työnteko on ollut entistä kannattavampaa ja työväestön marginaalit ovat kasvaneet. Koulutuspolitiikassa kurssin kääntäminen on hitaampaa, mutta suunta on selvästi ammatilliseen ja tasoon panostava. Heikoimpia autetaan koulunkäynnissä välittömästi, ei vasta vuosien päästä, kun se alkaa olemaan jo myöhäistä.
Isakssonin kirja koostuu hänen taloustoimittajana Affärsvärlden-lehteen tekemistä reportaaseista, jotka on muokattu kirjaan sopiviksi. Se on mielenkiintoinen käytännön pikakatsaus nykyajan taloushistoriaan, samalla se on poliittinen kannanotto vapaakaupan ja liberaalin markkinatalouden puolesta.
Talousjärjestelmä on parissa kymmenessä vuodessa muuntunut melkoisesti. 1980-luvulla käynnistyneet valtiollisten monopolien purkamiset, valuuttakaupan vapauttaminen ja tullien poistot ovat siivittäneet huikeisiin mullistuksiin. Niitä on vauhdittanut it-vallankumous, joka on raivannut kommunikaatiokatkoksia ja tehnyt yhteydenpidosta huomattavasti helpompaa.
Tärkeänä seikkana Isaksson huomaa verkostotalouden, joka linkittää tuotantoprosesseja yhteen. Yritykset erikoistuvat, eivätkä yritä tehdä kaikkea enää itse. Samalla sisäänostosta on tullut salonkikelpoista. Siitä on tullut yritysten tärkeimpiä osia, koska kunnollisesti kilpailuttamalla voidaan painaa kustannuksia reilusti alas. Logistiikka on uusiutunut hienovaraisemmaksi. Varastoja ei täytellä turhaan, vaan tilauksesta, joka myös toimitetaan aikaisempaa nopeammin.
Isakssonin teesi on, että globalisaatiosta hyötyvät kaikki. Ei pidä harmitella työpaikkojen katoamista, koska uusia syntyy toisaalla. Hän lainaa amerikkalaisprofessorin arviota, että 25 globalisaatiosta hyötyvää kohti on yksi häviäjä, jonka työpaikka häviää halvempien tuotantokustannusten maihin. Ruotsilla on hyvät edellytykset pärjätä globalisoituneessa taloudessa.
Loppukaneettina kansainvälistymisen puolesta hän muistuttaa August Strindbergin viettäneen 25 vuotta elämästään ulkomailla. Suurteokset, jotka ovat vaikuttaneet valtavasti ruotsalaisuuteen, on kirjoitettu Ruotsin rajojen ulkopuolella.
Aamutee meinasi mennä väärään kurkkuun, kun kaupalliselta radiokanavalta tärähti Sekon parahdus protektionismin puolesta. Työpaikat karkaavat kuulemma Eskilstunasta pienempien palkkojen perässä Suomeen. Esimerkkinä oli kruunujen valmistuksen siirto itään ja tuhatvuotisen perinteen katkeaminen. Se ei ole Sekon mielestä oikein, vaan huutava vääryys, joka pitää estää.
Toisella tauolla Seko pauhasi telemarkkinoiden vapauttamista vastaan. Sitä ei olisi saanut tehdä, koska nyt kuulemma pistetään piuhat poikki lankaverkosta pohjoisen haja-asutusalueilla. Markkinavoimat mylläävät ja se on väärin. Sekon mielestä ennen oli kaikki paremmin. Valtio tuhlasi kuluttajista piittaamatta. Kilpailunpuute piti hinnat korkealla ja esti kehitystä. Talous oli tehotonta. Ilman laajakaistoja ja kännyköitä olisimme Sekon valitsemalla tiellä jääneet. Ne olisivat ylellisyystavaraa, johon harvalla olisi varaa.
Maailma on kieltämättä muuttunut nopeasti. Hitaimpien on ollut vaikea pysyä kurveissa mukana. Työmarkkinat ovat perverssit. Kun 1960-luvulla ja vielä 1980-luvulla pääsi heikommallakin koulutuksella tarrautumaan kohtuulliseen toimeentuloon, näyttää todellisuus toiselta tänään. Edes koulutus ja kokemus eivät välttämättä takaa työpaikkaa. Ruotsin nuorisotyöttömyys on Euroopan suurinta.
Teollisuus työllistää yhä runsaasti, mutta lisäksi tuottaa aivan hurjasti. Tehtaissa puurtaa nykyisin työläisten eliitti, joka ohjaa pitkälle automatisoituja prosesseja. Ruotsin verorakenteen takia palveluammatteja ei ole syntynyt niin paljon kuin olisi mahdollista. Sosiaalidemokraatit vastustivat palvelusektorin muodostumista, joka ulkoistaisi kotitöitä ja tarjoaisi töitä monille. Heistä vain rikkaimmat saisivat nauttia näistä eduista. Heistä oli mielekkäämpää antaa 1,5 miljoonan työmarkkinoilta syrjäytyneen vajota passiivisuuteen tuilla elätettäviksi. Sosiaalidemokraattien politiikka suosi pitkään samassa työsuhteessa olleita. Nuorten, naisten ja siirtolaisten kustannuksella.
Pär Isakssonin kirjan kirjoittamisen aikaan (2006) eivät porvarit olleet vallankahvassa. Siksi tilanne näytti monien väestöryhmien osalta synkältä. Porvarihallitus on politiikallaan onnistunut vähentämään radikaalisti syrjäytymistä. Työllisyysaste on noussut ennätyslukemiin. Toki tietysti korkeasuhdanteen ansiosta, mutta Suhdanneinstituutin mukaan reilusti myös hallituksen poliitikan takia. Veronalennukset ovat suosineet työssäkäyviä, joten työnteko on ollut entistä kannattavampaa ja työväestön marginaalit ovat kasvaneet. Koulutuspolitiikassa kurssin kääntäminen on hitaampaa, mutta suunta on selvästi ammatilliseen ja tasoon panostava. Heikoimpia autetaan koulunkäynnissä välittömästi, ei vasta vuosien päästä, kun se alkaa olemaan jo myöhäistä.
Isakssonin kirja koostuu hänen taloustoimittajana Affärsvärlden-lehteen tekemistä reportaaseista, jotka on muokattu kirjaan sopiviksi. Se on mielenkiintoinen käytännön pikakatsaus nykyajan taloushistoriaan, samalla se on poliittinen kannanotto vapaakaupan ja liberaalin markkinatalouden puolesta.
Talousjärjestelmä on parissa kymmenessä vuodessa muuntunut melkoisesti. 1980-luvulla käynnistyneet valtiollisten monopolien purkamiset, valuuttakaupan vapauttaminen ja tullien poistot ovat siivittäneet huikeisiin mullistuksiin. Niitä on vauhdittanut it-vallankumous, joka on raivannut kommunikaatiokatkoksia ja tehnyt yhteydenpidosta huomattavasti helpompaa.
Tärkeänä seikkana Isaksson huomaa verkostotalouden, joka linkittää tuotantoprosesseja yhteen. Yritykset erikoistuvat, eivätkä yritä tehdä kaikkea enää itse. Samalla sisäänostosta on tullut salonkikelpoista. Siitä on tullut yritysten tärkeimpiä osia, koska kunnollisesti kilpailuttamalla voidaan painaa kustannuksia reilusti alas. Logistiikka on uusiutunut hienovaraisemmaksi. Varastoja ei täytellä turhaan, vaan tilauksesta, joka myös toimitetaan aikaisempaa nopeammin.
Isakssonin teesi on, että globalisaatiosta hyötyvät kaikki. Ei pidä harmitella työpaikkojen katoamista, koska uusia syntyy toisaalla. Hän lainaa amerikkalaisprofessorin arviota, että 25 globalisaatiosta hyötyvää kohti on yksi häviäjä, jonka työpaikka häviää halvempien tuotantokustannusten maihin. Ruotsilla on hyvät edellytykset pärjätä globalisoituneessa taloudessa.
Loppukaneettina kansainvälistymisen puolesta hän muistuttaa August Strindbergin viettäneen 25 vuotta elämästään ulkomailla. Suurteokset, jotka ovat vaikuttaneet valtavasti ruotsalaisuuteen, on kirjoitettu Ruotsin rajojen ulkopuolella.
keskiviikko 23. huhtikuuta 2008
Gården, tingen, graven
Johan Anund (red.): Gården, tingen, graven. Arkeologiska perspektiv från Mälardalen. Riksantikvarieämbetet arkeologiska undersökningar skrifter nr 71, 2007. 224 s.
Arkeologin ammatti oli opintojen alkuvaiheessa yksi vahva vaihtoehto. Tuumasin kuitenkin, ettei työllistymisen kannalta se olisi se kaikkein fiksuin teko. Joten kielitiede ja kirjallisuus sekä talous- ja sosiaalihistoria vetivät pääaineina ne pisimmät korret, sivuaineina muun muassa pedagogiikka, psykologia, espanja ja nykyhistoria. Näköjään olisi järkevintä ollut sittenkin suuntautua akateemisen yleishumpuukin sijasta perinteisiin työläisammatteihin, mutta vasta kai aika näyttää kannattiko korkeampi koulutus taloudellisesti... vielä ei ole siltä tuntunut.
Maata kuovitaan useimmiten palkatta varsinaisen arkeologin johdolla. Kunhan elämäntilanne sen joskus hamassa tulevaisuudessa sallii, aion kyllä osallistua joku kerta vapaaehtoisena kaivauksiin. Kokemuksena on varmasti sen väärti.
Riksantikvarieämbetetin julkaisusarjassa on nyt melkoisen jännä Mälarinlaaksoon keskittyvä numero. Useiden artikkeleiden voimin laitetaan alueen asutus- ja taloushistoriaa uusiksi.
Mälarinlaakso on siitä erikoinen kolkka, että se oli vielä noin 900 vuotta sitten merenlahti. Maankohoaminen on ollut nopeaa. Ensimmäisten asukkaiden tullessa jääkauden jälkeen oli tienoo ulkosaaristoa. Muutamassa tuhannessa vuodessa on maa noussut kuin pannukakku kymmeniä metrejä. Vauhti on ollut kovimmillaan parikin metriä vuosisadassa, joten muutos on näkynyt silmissä. Jostain syystä ilmeisesti tahti on myös toisinaan hidastunut lähes olemattomaksi.
Leif Karlenby tarkastelee Håbolandetin tienoota isommassa aikakehyksessä. Alkuun silloisilla luodoilla ja saarilla oleskeltiin luultavimmin kausiluontoisesti. Kun maata on ollut enempi vapaana merestä, on tilaakin ollut pysyvämmälle asutukselle. Mälarinlaakso on ollut rajamaata tuolloin etenkin Uplantia ja Varsinais-Suomea asuttaneelle vasarakirveskansalle ja kampakeraamikoille. Nimenomaan vasarakirveskansa asettui aloilleen ja alkoi kyntämään maata. Ruotsissa heidän jälkiään on tavattu Keski-Ruotsin sisäosista. Tutkimukset osoittavat jo heidän asuneen pitkissä taloissa.
Mälarinlaakson pronssikauden asukkaiden kontaktit itään olivat tiiviit ja vähintäänkin yhtä monipuoliset kuin Keski-Eurooppaan. Esimerkiksi Lausitz-kulttuurin vaikutus oli Itä-Ruotsissa erityisen näkyvää ja joidenkin tutkijoiden mukaan tämä on viitannut merkittävästä maahanmuutosta siltä suunnalta. Pronssinkäsittelyllä ja raudanmuokkauksella on ollut suurta merkitystä Pohjolan kehityksellä. Suurella todennäköisyydellä nämä taidot ovat levinneet Mälarinlaaksoon idästä, ennen kaikkea nykyiseltä Venäjältä.
Anders Nilsson kertoo uusista kaivauksista Tunassa Sollentunassa. Nykytutkimus kyseenalaistaa aikaisemmat tulkinnat.
BTW, Tuna-sana on muuten siitä mielenkiintoinen, ettei sen etymologisesta alkuperästä ole täyttä varmuutta. Mahdollisesti se on peräisin vasarakirveskansalta. Alkujaan se lienee tarkoittanut isoa puurakenteista pyhää palvontapaikkaa (temppeliä), mutta sittemmin siirtynyt ruotsalaisten suussa ilmaisemaan myös mahtikartanoa tai keskusta. Foneettisesti hämäläismurteiden sana tönö on tunaa lähellä. Myöskin tönö on etymologiselta alkuperältään hämärän peitossa. Sisällöllisesti se tarkoittaa huonokuntoista puurakennusta, joten jonkinlaista yhteistä alkuperää sanoilla oman teoriani mukaan täytyy olla. Tuna on nimenomaan Mälarinlaaksolle tyypillinen paikannimi. Sen sijaan Hämeessä tönö-nimisiä paikkoja ei ole.
Katarina Appelgren ja Anders Nilsson ihmettelevät tyhjiä hautausmaita. Sellaisiakin kun arkeologit ovat yllätyksekseen kaivaneet esiin. He sulkevat pois määrittelystä ryöstetyt haudat ja polttohautauksen. He epäilevät niiden olevan symboliseen käyttöön rakennettuja.
Johdantoartikkelissa Mathias Bäck tarkastelee viikinkiaikaisia kulttuurien välisiä kohtaamisia. Keskieurooppalaisissa lähteissä vuosina 777-900 kutsuttiin skandinavian asukkeja eri nimityksillä. Mathias Bäck on päätellyt tanskalaisilla (danskar) tarkoitetun nimenomaan tanskalaisia, jotka olivat Jyllannin lisäksi levittäytyneet Länsi-Ruotsiin ja Etelä-Ruotsiin, pohjanmiehillä (nordmän) Norjan etelärannikon ihmisiä. Mälarinlaaksossa pohjoisosan svea-kansaa ja eteläosan göta-kansaa kutsuttiin yhteisnimellä Rus. Etenkin Itä-Euroopassa Rus-nimitys on ollut suosittu, englannissa puhuttiin daneista, Ranskassa pohjanmiehistä.
Suomen kieli on säilönyt tämän viikinkiaikaisen ruotsalaisten nimityksen. Svearike, Sverige alkoi hahmottua vasta viikinkiajan jälkeen Mälarinlaaksossa. Mathias Bäck päättelee, etteivät sveat ja götat osallistuneet ryöstöretkiin, vaan painottuivat kaupankäyntiin.
Mälarinlaakson viikinkiaikaiset kylät/kaupungit olivat monikulttuurisia kohtauspaikkoja, joissa sveat ja götat olivat vähemmistöinä.
Kolmessa viimeisessä artikkelissa valotetaan Frövikin esihistoriallista asutusta Eskilstunassa kolmesta näkökulmasta.
Suomen asutushistoriaa verrataan vähän Ruotsiin. Lähinnä Mathias Bäck käyttää argumentoinnissaan suomalaislöydöksiä tuekseen. Hän viittaa esimerkkinä Luistarin röykkiöhautoihin Satakunnassa. Sieltä on löydetty muun muassa kivikirves, jota epäillään käytetyn symbolisesti, koska se on hautoja vanhempi esine. Maagisella esineellä on ollut käyttöä uskonnollisissa rituaaleissa, jolla on haluttu viestiä yhteenkuuluvuutta esi-isiin. Bäck sanoo muinaissuomalaisissa yhteiskunnissa olleen traditiona aikasykli, jonka mukaan kokoonnuttiin muistojuhliin muistamaan tietyin väliajoin kuollutta kolmen vuoden ajan. Tämän jälkeen kuollut siirtyi vainajaksi.
Bäck esittää myös konkreettisen esimerkin Suomesta siitä miten esineen vaihtunut sosiokulturellinen konteksti saattaa tiedostaen tai tiedostamatta muuttaa sen käyttötarkoitusta. Suomalaisen viikinkiajan kulttuurilla olivat tiiviit kontaktit Venäjän keskisiin ja itäosiin, lähinnä Kama ja Volga-Oka jokien tienoille. Suomessa sen aikaisissa miesten soturihaudoista on löydetty hautajaislahjana vöitä, joiden alkuperä on Kamarin alueella itäisellä Venäjällä. Siellä ne olivat nimenomaan naisten vöitä.
Arkeologin ammatti oli opintojen alkuvaiheessa yksi vahva vaihtoehto. Tuumasin kuitenkin, ettei työllistymisen kannalta se olisi se kaikkein fiksuin teko. Joten kielitiede ja kirjallisuus sekä talous- ja sosiaalihistoria vetivät pääaineina ne pisimmät korret, sivuaineina muun muassa pedagogiikka, psykologia, espanja ja nykyhistoria. Näköjään olisi järkevintä ollut sittenkin suuntautua akateemisen yleishumpuukin sijasta perinteisiin työläisammatteihin, mutta vasta kai aika näyttää kannattiko korkeampi koulutus taloudellisesti... vielä ei ole siltä tuntunut.
Maata kuovitaan useimmiten palkatta varsinaisen arkeologin johdolla. Kunhan elämäntilanne sen joskus hamassa tulevaisuudessa sallii, aion kyllä osallistua joku kerta vapaaehtoisena kaivauksiin. Kokemuksena on varmasti sen väärti.
Riksantikvarieämbetetin julkaisusarjassa on nyt melkoisen jännä Mälarinlaaksoon keskittyvä numero. Useiden artikkeleiden voimin laitetaan alueen asutus- ja taloushistoriaa uusiksi.
Mälarinlaakso on siitä erikoinen kolkka, että se oli vielä noin 900 vuotta sitten merenlahti. Maankohoaminen on ollut nopeaa. Ensimmäisten asukkaiden tullessa jääkauden jälkeen oli tienoo ulkosaaristoa. Muutamassa tuhannessa vuodessa on maa noussut kuin pannukakku kymmeniä metrejä. Vauhti on ollut kovimmillaan parikin metriä vuosisadassa, joten muutos on näkynyt silmissä. Jostain syystä ilmeisesti tahti on myös toisinaan hidastunut lähes olemattomaksi.
Leif Karlenby tarkastelee Håbolandetin tienoota isommassa aikakehyksessä. Alkuun silloisilla luodoilla ja saarilla oleskeltiin luultavimmin kausiluontoisesti. Kun maata on ollut enempi vapaana merestä, on tilaakin ollut pysyvämmälle asutukselle. Mälarinlaakso on ollut rajamaata tuolloin etenkin Uplantia ja Varsinais-Suomea asuttaneelle vasarakirveskansalle ja kampakeraamikoille. Nimenomaan vasarakirveskansa asettui aloilleen ja alkoi kyntämään maata. Ruotsissa heidän jälkiään on tavattu Keski-Ruotsin sisäosista. Tutkimukset osoittavat jo heidän asuneen pitkissä taloissa.
Mälarinlaakson pronssikauden asukkaiden kontaktit itään olivat tiiviit ja vähintäänkin yhtä monipuoliset kuin Keski-Eurooppaan. Esimerkiksi Lausitz-kulttuurin vaikutus oli Itä-Ruotsissa erityisen näkyvää ja joidenkin tutkijoiden mukaan tämä on viitannut merkittävästä maahanmuutosta siltä suunnalta. Pronssinkäsittelyllä ja raudanmuokkauksella on ollut suurta merkitystä Pohjolan kehityksellä. Suurella todennäköisyydellä nämä taidot ovat levinneet Mälarinlaaksoon idästä, ennen kaikkea nykyiseltä Venäjältä.
Anders Nilsson kertoo uusista kaivauksista Tunassa Sollentunassa. Nykytutkimus kyseenalaistaa aikaisemmat tulkinnat.
BTW, Tuna-sana on muuten siitä mielenkiintoinen, ettei sen etymologisesta alkuperästä ole täyttä varmuutta. Mahdollisesti se on peräisin vasarakirveskansalta. Alkujaan se lienee tarkoittanut isoa puurakenteista pyhää palvontapaikkaa (temppeliä), mutta sittemmin siirtynyt ruotsalaisten suussa ilmaisemaan myös mahtikartanoa tai keskusta. Foneettisesti hämäläismurteiden sana tönö on tunaa lähellä. Myöskin tönö on etymologiselta alkuperältään hämärän peitossa. Sisällöllisesti se tarkoittaa huonokuntoista puurakennusta, joten jonkinlaista yhteistä alkuperää sanoilla oman teoriani mukaan täytyy olla. Tuna on nimenomaan Mälarinlaaksolle tyypillinen paikannimi. Sen sijaan Hämeessä tönö-nimisiä paikkoja ei ole.
Katarina Appelgren ja Anders Nilsson ihmettelevät tyhjiä hautausmaita. Sellaisiakin kun arkeologit ovat yllätyksekseen kaivaneet esiin. He sulkevat pois määrittelystä ryöstetyt haudat ja polttohautauksen. He epäilevät niiden olevan symboliseen käyttöön rakennettuja.
Johdantoartikkelissa Mathias Bäck tarkastelee viikinkiaikaisia kulttuurien välisiä kohtaamisia. Keskieurooppalaisissa lähteissä vuosina 777-900 kutsuttiin skandinavian asukkeja eri nimityksillä. Mathias Bäck on päätellyt tanskalaisilla (danskar) tarkoitetun nimenomaan tanskalaisia, jotka olivat Jyllannin lisäksi levittäytyneet Länsi-Ruotsiin ja Etelä-Ruotsiin, pohjanmiehillä (nordmän) Norjan etelärannikon ihmisiä. Mälarinlaaksossa pohjoisosan svea-kansaa ja eteläosan göta-kansaa kutsuttiin yhteisnimellä Rus. Etenkin Itä-Euroopassa Rus-nimitys on ollut suosittu, englannissa puhuttiin daneista, Ranskassa pohjanmiehistä.
Suomen kieli on säilönyt tämän viikinkiaikaisen ruotsalaisten nimityksen. Svearike, Sverige alkoi hahmottua vasta viikinkiajan jälkeen Mälarinlaaksossa. Mathias Bäck päättelee, etteivät sveat ja götat osallistuneet ryöstöretkiin, vaan painottuivat kaupankäyntiin.
Mälarinlaakson viikinkiaikaiset kylät/kaupungit olivat monikulttuurisia kohtauspaikkoja, joissa sveat ja götat olivat vähemmistöinä.
Kolmessa viimeisessä artikkelissa valotetaan Frövikin esihistoriallista asutusta Eskilstunassa kolmesta näkökulmasta.
Suomen asutushistoriaa verrataan vähän Ruotsiin. Lähinnä Mathias Bäck käyttää argumentoinnissaan suomalaislöydöksiä tuekseen. Hän viittaa esimerkkinä Luistarin röykkiöhautoihin Satakunnassa. Sieltä on löydetty muun muassa kivikirves, jota epäillään käytetyn symbolisesti, koska se on hautoja vanhempi esine. Maagisella esineellä on ollut käyttöä uskonnollisissa rituaaleissa, jolla on haluttu viestiä yhteenkuuluvuutta esi-isiin. Bäck sanoo muinaissuomalaisissa yhteiskunnissa olleen traditiona aikasykli, jonka mukaan kokoonnuttiin muistojuhliin muistamaan tietyin väliajoin kuollutta kolmen vuoden ajan. Tämän jälkeen kuollut siirtyi vainajaksi.
Bäck esittää myös konkreettisen esimerkin Suomesta siitä miten esineen vaihtunut sosiokulturellinen konteksti saattaa tiedostaen tai tiedostamatta muuttaa sen käyttötarkoitusta. Suomalaisen viikinkiajan kulttuurilla olivat tiiviit kontaktit Venäjän keskisiin ja itäosiin, lähinnä Kama ja Volga-Oka jokien tienoille. Suomessa sen aikaisissa miesten soturihaudoista on löydetty hautajaislahjana vöitä, joiden alkuperä on Kamarin alueella itäisellä Venäjällä. Siellä ne olivat nimenomaan naisten vöitä.
maanantai 31. maaliskuuta 2008
Medier & Politik. Om arbetarrörelsens mediestrategier under 1900-talet
Mats Jönsson & Pelle Snickars (red.): Medier & Politik. Om arbetarrörelsens mediestrategier under 1900-talet. Statens ljud- och bildarkiv 2007. 362 s.
Sormia on kiheltänyt kirjoittaa, mutta en ole ehtinyt päivittää blogia. Mukavia hetkiä on vierähtänyt muun muassa Ivan Turgenevin ja Anton Tšehovin lyhytproosan parissa.
Runsassanaiseksi en rupea, mutta parhaillaan olen lueskellut lähdekirjana teosta, joka syyhyttää hirmuisesti. Antologia Ruotsin työväenliikkeen mediastrategioista 1900-luvulla on herkullista tekstiä. Painotus on 1900-luvun alkupuolella, mutta katsaus ulottaa katseensa blogistaniin asti. Ansiokkain artikkeli on vuoden 1909 suurlakon mediasodasta. Kirjan mukana on myös kaksi DVD-levyä, jotka sisältävät seitsemisen tuntia muun muassa muinaisia sosiaalidemokraattisia puheita ja propagandaa...
Kirjoittajat ovat tutkijoita eri korkeakouluilta ja yliopistoista. Joukossa on myös dosentti Eva Blomberg Mälardalenin korkeakoulun historian laitokselta. Hän oli opettajana muutamilla kursseilla parisen vuotta takaperin.
Sormia on kiheltänyt kirjoittaa, mutta en ole ehtinyt päivittää blogia. Mukavia hetkiä on vierähtänyt muun muassa Ivan Turgenevin ja Anton Tšehovin lyhytproosan parissa.
Runsassanaiseksi en rupea, mutta parhaillaan olen lueskellut lähdekirjana teosta, joka syyhyttää hirmuisesti. Antologia Ruotsin työväenliikkeen mediastrategioista 1900-luvulla on herkullista tekstiä. Painotus on 1900-luvun alkupuolella, mutta katsaus ulottaa katseensa blogistaniin asti. Ansiokkain artikkeli on vuoden 1909 suurlakon mediasodasta. Kirjan mukana on myös kaksi DVD-levyä, jotka sisältävät seitsemisen tuntia muun muassa muinaisia sosiaalidemokraattisia puheita ja propagandaa...
Kirjoittajat ovat tutkijoita eri korkeakouluilta ja yliopistoista. Joukossa on myös dosentti Eva Blomberg Mälardalenin korkeakoulun historian laitokselta. Hän oli opettajana muutamilla kursseilla parisen vuotta takaperin.
tiistai 12. helmikuuta 2008
Tidens tecken
Anders Björnsson & Björn Rombach (red.): Tidens tecken. Santérus 2007. 280 s.
Tidens tecken -antologian äärellä tuntee itsensä sekahedelmäkarkkipussia ahmivaksi lapseksi. Kirjan toteutustapa on sinänsä omituinen. Jokainen ruotsin kielen aakkonen on ansainnut ajastamme esseen. Plus yksi englannin kielen kirjain. 29 syväluotaavaa kirjoitusta siis ilmiöistä ja asioista.
Kirjoittajiksi on valikoitunut humanististen ja yhteiskuntatieteellisten alojen tutkijoiden kerma kansankodista täydennettynä jalkojaan lahden kahdella puolen pitelevillä suomalaisilla (ruotsinsuomalaisilla/suomenruotsalaisilla).
K-kirjaimen kohdalla kolahtaa mieleenpainuvasti Cathrine Norbergin puhuessa (poliittisesta) korrektiudesta viittaukset John Järvenpään tutkimuksiin Ruotsin mielipideilmastosta.
R-kirjaimen alla Olle Josephson kirjoittaa rinkebysvenskan ohella Ruotsin kielipolitiikasta. Mielenkiintoista on hänen toteamuksensa ruotsinsuomalaisten poliittisesta heikkoudesta, joka on hillinnyt kielioikeuksien saamista. Sen tähden ruosuista on Ruotsissa voinut vaieta ja Pentin on pitänyt valita joko ruotsin tai suomen kieli, ei molempia.
Sven-Eric Liedman selostaa Y-kirjaimen (yta) kohdalla muun muassa Michael H. Goldhaberin huomiotalouskäsitteestä, siitä miten ankarasti huomiosta ja omasta tilasta yhteiskunnassamme kamppaillaan.
Tidens tecken -antologian äärellä tuntee itsensä sekahedelmäkarkkipussia ahmivaksi lapseksi. Kirjan toteutustapa on sinänsä omituinen. Jokainen ruotsin kielen aakkonen on ansainnut ajastamme esseen. Plus yksi englannin kielen kirjain. 29 syväluotaavaa kirjoitusta siis ilmiöistä ja asioista.
Kirjoittajiksi on valikoitunut humanististen ja yhteiskuntatieteellisten alojen tutkijoiden kerma kansankodista täydennettynä jalkojaan lahden kahdella puolen pitelevillä suomalaisilla (ruotsinsuomalaisilla/suomenruotsalaisilla).
K-kirjaimen kohdalla kolahtaa mieleenpainuvasti Cathrine Norbergin puhuessa (poliittisesta) korrektiudesta viittaukset John Järvenpään tutkimuksiin Ruotsin mielipideilmastosta.
R-kirjaimen alla Olle Josephson kirjoittaa rinkebysvenskan ohella Ruotsin kielipolitiikasta. Mielenkiintoista on hänen toteamuksensa ruotsinsuomalaisten poliittisesta heikkoudesta, joka on hillinnyt kielioikeuksien saamista. Sen tähden ruosuista on Ruotsissa voinut vaieta ja Pentin on pitänyt valita joko ruotsin tai suomen kieli, ei molempia.
Sven-Eric Liedman selostaa Y-kirjaimen (yta) kohdalla muun muassa Michael H. Goldhaberin huomiotalouskäsitteestä, siitä miten ankarasti huomiosta ja omasta tilasta yhteiskunnassamme kamppaillaan.
Tunnisteet:
Anders Björnsson,
Björn Rombach,
Ruotsi,
Ruotsin yhteiskunta,
Tidens tecken
tiistai 22. tammikuuta 2008
Anders Isaksson: Den politiska adeln
Anders Isaksson: Den politiska adeln. Bonnier fakta 2006. 224 s.
Joseph Schumpeter aavisteli kirjassa Capitalism, socialism and democracy politiikan ammattimaistuvan ja puolueiden kaventuvan kampanjakoneiksi, jotka kalastelevat massoilta ääniä. Anders Isakssonin kirja Ruotsiin muodostuneesta poliittisesta aatelistosta osoittaa kehityksen kulkeneen siihen suuntaan. Schumpeterin haihatteleman meritokratian (yhteiskunnan, jossa viisaiden valta perustuu yksilöiden ansioihin ja kykyihin varallisuuden ja sosiaalisen aseman sijasta) sijasta meno on mennyt nepotismiin (sukulaisten suosiminen), jossa pätevyyden sijasta ratkaisee kuka olet.
Viime viikolla muun muassa Dagens Nyheter (17/1 2008) uutisoi sosiaalidemokraattien nuorisojärjestössä SSU:ssa olevan enää 1 233 jäsentä ja järjestön pudonneen viidenneksi suurimmaksi poliittiseksi nuorisojärjestöksi Ruotsissa. Parissa vuodessa on häipynyt noin 95 prosenttia SSU:n jäsenistä. Toki parin vuoden takainen parikymmentätuhatta jäsentä on sekin raju pudotus viime vuosisadan alun sataantuhanteen nuorisoliittolaiseen. Vaikka kato on koetellut kovimmin demareita, on sitä ollut muissakin puolueissa, mutta ei aivan yhtä rajusti.
Emopuolueidenkin jäsenmäärät ovat romahtaneet. Ammattiyhdistysliikkeen luovuttua jäsentensä pakkojäsenyydestä sosiaalidemokraattisessa puolueessa 1990-luvulla lähti väkeä hurjasti ja alamäki on vain kiihtynyt. Tällä menolla viimeinen sosiaalidemokraatti repisi jäsenkirjansa viimeistään vuonna 2017. Ainoastaan ympäristöpuolue on pysynyt kasassa ja kansanpuolue on jopa onnistunut kasvattamaan jäsenmääräänsä, joka sinänsä on ollut monista muista puolueista poiketen melkoisen pieni. Kansanpuolue on ollut riippuvaisin liikkuvista äänestäjistä, liikettä on ollut lähinnä sosiaalidemokraateista ja moderaateista, molempiin suuntiin.
Toinen hätkähdyttävä uutinen viime viikolla puolestaan tuli Göteborgin yliopistolta, jossa on ruotsalaisen äänestäjäkunnan rakennetta, liikettä, järjestäytymistä ja tietoisuutta selvitetty jo vuosikymmeniä. Ruotsalaiset äänestäjät ovat olleet yhdysvaltalaisiin verrattuna poikkeuksellisen valveutuneita. Osallistuvuuskin on ollut korkeata. Esimerkiksi vuoden 1976 vaaleissa, joissa murtui sosiaalidemokraattien vuosikymmeniä jatkunut itsevaltius, äänestysprosentti kohosi päälle 90 prosentin. Ja korkea se on edelleenkin, noin 80 prosentissa.
Mielenkiintoista viime vaaleissa oli lisäksi se, että sosiaalidemokraattien listoilla oli eniten ylimpiin tuloluokkiin kuuluvia. Listojen kärkinimet olivat poikkeuksetta miljonäärejä sosiaalidemokraateilla. Tämä selittyi valtion- ja kuntien virkamiehillä, ay-liikkeen toimihenkilöillä ja puoluejyrillä, kansanedustajilla ja kunnallispolitiikan pampuilla. Sosiaalidemokraattien ehdokkaiden koulutustaso oli kuitenkin kaikista matalin. Joten seuraavan kerran, kun sosiaalidemokraattinen poliitikko tai ay-liikkeen johtohahmo puhuu solidaarisuudesta, siitä miten sairaita sorretaan ja ihmisiä pakotetaan töihin, niin on hyvä muistaa äänessä olevan hyväosaisen. Kognitiivinen dissonanssi on tuolloin näkyvissä räikeimmillään.
Esimerkiksi Eskilstunassa on vasemmistolla 15 kunnanneuvosta, joille maksetaan 50 - 65 000 kruunua kuukaudessa kokopäiväisestä politikoinnista. Noin 93 000 asukkaan kokoisessa kaupungissa. Kaupunki pulittaa myös vuodessa ylimääräistä puoluetukea 250 000 kruunua (!) kunnanvaltuutettua kohden. Demokratialla on hintansa.
Mutta rahan syytäminen ei ole auttanut. Äänestäjäkunnan tietoisuus on romahtanut. Kuilu päättäjien ja muiden välillä on revennyt. Suurin osa elää toisen käden todellisuudessa, toisin sanoen heille todellisuus näyttäytyy pelkästään tiedotusvälineiden kautta ja kosketus päättäjiin on pinnallinen. Harva tuntee poliitikkoja henkilökohtaisesti. Media puolestaan vääristää, personoi ja skandaloi. Politiikka esitetään teatterina.
Göran Perssonin hallitessa maata vaalikaudella 2002-2006 ei 55 prosenttia äänestäjistä tiennyt kuka ja ketä piti maassa jöötä. Tietämättömien parissa sosiaalidemokraattien kannatus oli kuitenkin suurinta ja vuoden 2006 vaaleissa sosiaalidemokraattien kannatuskunta koostui suoraan sanoen tunteilevista typeryksistä. Kaikkein valveutuneimpia ja fiksuimpia olivat tutkimuksen mukaan kansanpuoluetta kannattaneet, sitten moderaatteja. He tiesivät ketä äänestivät ja miksi, he tiesivät ketä ja ketkä pitivät maassa valtaa.
Näitä taustoja vasten Anders Isakssonin laajennettu versio vuoden 2002 menestysteoksesta on herkullista ja kuohuttavaa luettavaa. Isaksson on kartoittanut poliittiset suvut ja vallanpitäjien suhteet, hän kuvaa Ruotsin muutosta 1900-luvulla ja kertoo uuden (sosiaalidemokraattisen) aatelisluokan synnystä. Luokkakierto on pysähtynyt, demokratia kuihtunut koristesanaksi. Valtaan ei nousta lahjoilla vaan syntymällä, poliittinen uusaatelisto on luonut itseitseään täydentävän loisten työmarkkinat, jotka parasiitteina imevät tulonsa toisten taskuista ja elävät erillään etuisuuksien maailmassa ja valitsevat puolisonsa tästä luokasta.
Vaikka piirre on näkyvissä muissakin puolueissa, on se sosiaalidemokraateissa ja heidän eri peitejärjestöissä ollut ilmeisin. Valta on periytynyt, kyliä, kuntia ja valtiota ovat hallinneet sukujen muodostamat klaanit, joiden ulkopuolelta ei ole ollut asiaa tikkaille enää aikoihin. Suuntaus alkoi 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä, jolloin ensimmäiset mahtiperheet junttasivat kiilansa. Tyypillinen nousukas oli nopean uran ammattiyhdistyksessä tehnyt kouluttamaton nuorukainen, joka pääsi valtiopäiville ja vaurastui ja istui sitkeästi lukuisilla palleilla välittäen läheisilleen yhteiskunnallisia asemia. 1970-luvulta lähtien tilanne on jähmettynyt yhä enemmän. SSU oli monien koulu ja tie luokkanousuun, kunnes se tie tyrehtyi myöhemmin nepotismiin. Nuorisojärjestön ja muiden organisaatioiden hallinnolliset tehtävät oli varattu klaanien jäsenille, samoin kaikki valtion virat ja muut luottamustoimet.
Isakssonin kirjan mukaan jopa Göran Persson oli tyrmistynyt sosiaalidemokraattisten kansanedustajien sivistymättömyydestä ja kelpaamattomuudesta hallinnollisiin tehtäviin. Persson ei voinut nostaa hallitukseen kansanedustajia ministereiksi, koska he olivat niihin tehtäviin täysin soveltumattomia napinpainajia. Siksi vain kolmannes ministereistä rekrytoitiin valtiopäiviltä, loput Persson valikoi kavereistaan ja tuttavistaan. Taloushistorian professorin Lena Sommerstadin yllättävä nousu valtioneuvostoon selittyi Perssonin halulla kohottaa hallituksen akateemista tasoa, joka oli herättänyt kansainvälisestikin huomiota olemattomuudellaan. Useimpien ainoa koulu oli ollut SSU lukion tai peruskoulun jälkeen.
Anders Isakssonin kuva Ruotsin yhteiskunnan tilasta on lohduton, mutta hänellä on erilaisia ideoita, joilla demokratiaa voitaisiin juurruttaa takaisin ja saada dynamiikkaa luokkakiertoon. Hän esimerkiksi tihentäisi vaaleja niin, että joka vuosi äänestettäisiin jossain Ruotsin kolkassa kansanedustajista. Auttaisikohan se?
Suomessa eri vaalit on hajautettu ja äänestysprosentti on silti laimea. Suomessa on myös todelliset henkilövaalit Ruotsin listavaalin sijaan. Siinä mielessä Suomi on Ruotsia demokraattisempi, vaikka osallistuvuus on heikompi. Suomessakin poliittinen valta on kasaantunut samoille suvuille ja pienille ystäväpiireille, eivätkä erot puolueiden linjoissa ole suuria. Yhteistyötä tehdään vaalituloksesta riippuen käytännössä kenen kanssa tahansa. Äänestäjän on vaikea arvata ketkä lopulta kolmesta suuresta ja suomenruotsalaisesta kiintiöstä muodostavat hallituksen. Ruotsissa jako on sentään selkeämmin kahtia, eikä yhtä pirstaleinen. Toisaalta esimerkiksi vasemmistokartelli ei ole mistään samaa mieltä ja sosiaalidemokraateilla on fraasien takana ideologinen tyhjiö, apupuolueet ovat piskuisia räksyttäjiä, joiden ehdotuksia tuskin kukaan ottaa vakavissaan.
Joseph Schumpeter aavisteli kirjassa Capitalism, socialism and democracy politiikan ammattimaistuvan ja puolueiden kaventuvan kampanjakoneiksi, jotka kalastelevat massoilta ääniä. Anders Isakssonin kirja Ruotsiin muodostuneesta poliittisesta aatelistosta osoittaa kehityksen kulkeneen siihen suuntaan. Schumpeterin haihatteleman meritokratian (yhteiskunnan, jossa viisaiden valta perustuu yksilöiden ansioihin ja kykyihin varallisuuden ja sosiaalisen aseman sijasta) sijasta meno on mennyt nepotismiin (sukulaisten suosiminen), jossa pätevyyden sijasta ratkaisee kuka olet.
Viime viikolla muun muassa Dagens Nyheter (17/1 2008) uutisoi sosiaalidemokraattien nuorisojärjestössä SSU:ssa olevan enää 1 233 jäsentä ja järjestön pudonneen viidenneksi suurimmaksi poliittiseksi nuorisojärjestöksi Ruotsissa. Parissa vuodessa on häipynyt noin 95 prosenttia SSU:n jäsenistä. Toki parin vuoden takainen parikymmentätuhatta jäsentä on sekin raju pudotus viime vuosisadan alun sataantuhanteen nuorisoliittolaiseen. Vaikka kato on koetellut kovimmin demareita, on sitä ollut muissakin puolueissa, mutta ei aivan yhtä rajusti.
Emopuolueidenkin jäsenmäärät ovat romahtaneet. Ammattiyhdistysliikkeen luovuttua jäsentensä pakkojäsenyydestä sosiaalidemokraattisessa puolueessa 1990-luvulla lähti väkeä hurjasti ja alamäki on vain kiihtynyt. Tällä menolla viimeinen sosiaalidemokraatti repisi jäsenkirjansa viimeistään vuonna 2017. Ainoastaan ympäristöpuolue on pysynyt kasassa ja kansanpuolue on jopa onnistunut kasvattamaan jäsenmääräänsä, joka sinänsä on ollut monista muista puolueista poiketen melkoisen pieni. Kansanpuolue on ollut riippuvaisin liikkuvista äänestäjistä, liikettä on ollut lähinnä sosiaalidemokraateista ja moderaateista, molempiin suuntiin.
Toinen hätkähdyttävä uutinen viime viikolla puolestaan tuli Göteborgin yliopistolta, jossa on ruotsalaisen äänestäjäkunnan rakennetta, liikettä, järjestäytymistä ja tietoisuutta selvitetty jo vuosikymmeniä. Ruotsalaiset äänestäjät ovat olleet yhdysvaltalaisiin verrattuna poikkeuksellisen valveutuneita. Osallistuvuuskin on ollut korkeata. Esimerkiksi vuoden 1976 vaaleissa, joissa murtui sosiaalidemokraattien vuosikymmeniä jatkunut itsevaltius, äänestysprosentti kohosi päälle 90 prosentin. Ja korkea se on edelleenkin, noin 80 prosentissa.
Mielenkiintoista viime vaaleissa oli lisäksi se, että sosiaalidemokraattien listoilla oli eniten ylimpiin tuloluokkiin kuuluvia. Listojen kärkinimet olivat poikkeuksetta miljonäärejä sosiaalidemokraateilla. Tämä selittyi valtion- ja kuntien virkamiehillä, ay-liikkeen toimihenkilöillä ja puoluejyrillä, kansanedustajilla ja kunnallispolitiikan pampuilla. Sosiaalidemokraattien ehdokkaiden koulutustaso oli kuitenkin kaikista matalin. Joten seuraavan kerran, kun sosiaalidemokraattinen poliitikko tai ay-liikkeen johtohahmo puhuu solidaarisuudesta, siitä miten sairaita sorretaan ja ihmisiä pakotetaan töihin, niin on hyvä muistaa äänessä olevan hyväosaisen. Kognitiivinen dissonanssi on tuolloin näkyvissä räikeimmillään.
Esimerkiksi Eskilstunassa on vasemmistolla 15 kunnanneuvosta, joille maksetaan 50 - 65 000 kruunua kuukaudessa kokopäiväisestä politikoinnista. Noin 93 000 asukkaan kokoisessa kaupungissa. Kaupunki pulittaa myös vuodessa ylimääräistä puoluetukea 250 000 kruunua (!) kunnanvaltuutettua kohden. Demokratialla on hintansa.
Mutta rahan syytäminen ei ole auttanut. Äänestäjäkunnan tietoisuus on romahtanut. Kuilu päättäjien ja muiden välillä on revennyt. Suurin osa elää toisen käden todellisuudessa, toisin sanoen heille todellisuus näyttäytyy pelkästään tiedotusvälineiden kautta ja kosketus päättäjiin on pinnallinen. Harva tuntee poliitikkoja henkilökohtaisesti. Media puolestaan vääristää, personoi ja skandaloi. Politiikka esitetään teatterina.
Göran Perssonin hallitessa maata vaalikaudella 2002-2006 ei 55 prosenttia äänestäjistä tiennyt kuka ja ketä piti maassa jöötä. Tietämättömien parissa sosiaalidemokraattien kannatus oli kuitenkin suurinta ja vuoden 2006 vaaleissa sosiaalidemokraattien kannatuskunta koostui suoraan sanoen tunteilevista typeryksistä. Kaikkein valveutuneimpia ja fiksuimpia olivat tutkimuksen mukaan kansanpuoluetta kannattaneet, sitten moderaatteja. He tiesivät ketä äänestivät ja miksi, he tiesivät ketä ja ketkä pitivät maassa valtaa.
Näitä taustoja vasten Anders Isakssonin laajennettu versio vuoden 2002 menestysteoksesta on herkullista ja kuohuttavaa luettavaa. Isaksson on kartoittanut poliittiset suvut ja vallanpitäjien suhteet, hän kuvaa Ruotsin muutosta 1900-luvulla ja kertoo uuden (sosiaalidemokraattisen) aatelisluokan synnystä. Luokkakierto on pysähtynyt, demokratia kuihtunut koristesanaksi. Valtaan ei nousta lahjoilla vaan syntymällä, poliittinen uusaatelisto on luonut itseitseään täydentävän loisten työmarkkinat, jotka parasiitteina imevät tulonsa toisten taskuista ja elävät erillään etuisuuksien maailmassa ja valitsevat puolisonsa tästä luokasta.
Vaikka piirre on näkyvissä muissakin puolueissa, on se sosiaalidemokraateissa ja heidän eri peitejärjestöissä ollut ilmeisin. Valta on periytynyt, kyliä, kuntia ja valtiota ovat hallinneet sukujen muodostamat klaanit, joiden ulkopuolelta ei ole ollut asiaa tikkaille enää aikoihin. Suuntaus alkoi 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä, jolloin ensimmäiset mahtiperheet junttasivat kiilansa. Tyypillinen nousukas oli nopean uran ammattiyhdistyksessä tehnyt kouluttamaton nuorukainen, joka pääsi valtiopäiville ja vaurastui ja istui sitkeästi lukuisilla palleilla välittäen läheisilleen yhteiskunnallisia asemia. 1970-luvulta lähtien tilanne on jähmettynyt yhä enemmän. SSU oli monien koulu ja tie luokkanousuun, kunnes se tie tyrehtyi myöhemmin nepotismiin. Nuorisojärjestön ja muiden organisaatioiden hallinnolliset tehtävät oli varattu klaanien jäsenille, samoin kaikki valtion virat ja muut luottamustoimet.
Isakssonin kirjan mukaan jopa Göran Persson oli tyrmistynyt sosiaalidemokraattisten kansanedustajien sivistymättömyydestä ja kelpaamattomuudesta hallinnollisiin tehtäviin. Persson ei voinut nostaa hallitukseen kansanedustajia ministereiksi, koska he olivat niihin tehtäviin täysin soveltumattomia napinpainajia. Siksi vain kolmannes ministereistä rekrytoitiin valtiopäiviltä, loput Persson valikoi kavereistaan ja tuttavistaan. Taloushistorian professorin Lena Sommerstadin yllättävä nousu valtioneuvostoon selittyi Perssonin halulla kohottaa hallituksen akateemista tasoa, joka oli herättänyt kansainvälisestikin huomiota olemattomuudellaan. Useimpien ainoa koulu oli ollut SSU lukion tai peruskoulun jälkeen.
Anders Isakssonin kuva Ruotsin yhteiskunnan tilasta on lohduton, mutta hänellä on erilaisia ideoita, joilla demokratiaa voitaisiin juurruttaa takaisin ja saada dynamiikkaa luokkakiertoon. Hän esimerkiksi tihentäisi vaaleja niin, että joka vuosi äänestettäisiin jossain Ruotsin kolkassa kansanedustajista. Auttaisikohan se?
Suomessa eri vaalit on hajautettu ja äänestysprosentti on silti laimea. Suomessa on myös todelliset henkilövaalit Ruotsin listavaalin sijaan. Siinä mielessä Suomi on Ruotsia demokraattisempi, vaikka osallistuvuus on heikompi. Suomessakin poliittinen valta on kasaantunut samoille suvuille ja pienille ystäväpiireille, eivätkä erot puolueiden linjoissa ole suuria. Yhteistyötä tehdään vaalituloksesta riippuen käytännössä kenen kanssa tahansa. Äänestäjän on vaikea arvata ketkä lopulta kolmesta suuresta ja suomenruotsalaisesta kiintiöstä muodostavat hallituksen. Ruotsissa jako on sentään selkeämmin kahtia, eikä yhtä pirstaleinen. Toisaalta esimerkiksi vasemmistokartelli ei ole mistään samaa mieltä ja sosiaalidemokraateilla on fraasien takana ideologinen tyhjiö, apupuolueet ovat piskuisia räksyttäjiä, joiden ehdotuksia tuskin kukaan ottaa vakavissaan.
sunnuntai 20. tammikuuta 2008
"Bäste bröder"
Ylva Hasselberg & Tom Petersson (red.): "Bäste bröder". Nätverk, entreprenörskap och innovation i svenskt näringsliv. Gidlunds förlag 2006. 365 s.
Joukko johtavia ruotsalaisia taloushistorian tutkijoita on raaputtanut Ruotsin elinkeinoelämän verkostoja 1900-luvulla. Yhdeksän kirjoittajan joukossa on myös oma ohjaaja FD Therese Nordlund Tukholman yliopiston taloushistorian laitokselta, hän kertoo Axel Ax:son Johnsonista ja Johnsonkonsernista.
Verkostoista ja verkottumisesta on kohkattu viimeisen vuosikymmenen aikana niin, että sanat on melkein kulutettu puhki. Muun muassa Manuel Castells nosti ilmiön pinnalle ja nyt on taloushistorian tutkimuskin innostunut laajemmassa määrin tarkastelemaan niiden vaikutusta.
Etenkin uusklassisissa talousteorioissa ovat korostuneet yksilöt, joita on riivannut sietämätön itsekkyys ja häikäilemätön omaneduntavoittelu. Sellaiset strategiat ovatkin toimineet siirtymätalouksissa ja markkinoilla, joilla pelisäännöt ovat olleet epäselvät ja kehittymättömät, maissa, joissa instituutiot ovat vasta muotoutumassa. Villi länsi 1800-luvulle asti Yhdysvalloissa ja Venäjä 1990-luvulla ovat näistä hyviä esimerkkejä.
Ruotsissa sen sijaan röyhkeä peli ei oikein ole vedellyt sitten viikinkiaikojen. Väkivaltaisia yhteiskunnallisia mullistuksia ei maa ole kokenut, vaikka jännitteet ovat olleet rajuja. Sahateollisuudessa lakkoja tukahdutettiin raa´asti 1800-luvun lopulla, Tukholmassa mellakoitiin rajusti 1917, mutta selvittiin ilman kuolonuhreja. 1920-luvulla Ruotsissa lakkoiltiin tiheimmin Euroopassa. Ådalenissa armeija ampui mielenosoittajia 1930-luvulla, sen jälkeen meno on ollut hillitympää ja työmarkkinaosapuolet ovat vääntäneet kättä melkoisen sivistyneesti joitakin tukkanuottasia lukuunottamatta. Etniset vähemmistöt on tukahdutettu ja niitä on hävitetty modernisaatiolla. Eurooppaa raunioittaneet suursodatkin ovat hönkäilleet ainoastaan vierestä. Olot ovat siis kaikin puolin olleet vakaat, ja 1800-luvulta lähtien yrittämiselle erityisen suotuisat. Oikeusjärjestelmä on vetänyt selkeät raamit.
Menestymiseen on tarvittu hyviä vuorovaikutustaitoja ja suhteita mahdollisimman laajoihin kontaktipintoihin, ihmisiin, jotka ovat olleet päättävissä asemissa.
Kirjan tutkielmat kattavat isoja osia Ruotsin elinkeinoelämästä. Pääpaino on perhe-(suku-)yrityksissä ja niiden voimahahmoissa sekä eliiteissä, mutta tarkastelua ulotetaan myös poliittiseen uusaatelistoon, joka kohosi 1900-luvulla ammattiyhdistysliikkeen ja sosiaalidemokraattisen puolueen symbioosissa merkittäväksi tekijäksi Ruotsin talouselämässä. Sosiaalidemokraatit esimerkiksi hallitsevat edelleen Ruotsin hautausbisnestä. Rakennusalalla sosiaalidemokraattinen ammattiyhdistysliike on myös mahtitekijä. Carina Gråbacke kertoo kiehtovasti Knut Johanssonista ja Riksbyggenistä. Knut Johansson oli rakennustyöväenliiton pitkäaikainen puheenjohtaja, kansanedustaja, istui sosiaalidemokraattisen puolueen johdossa ja oli ay-liikkeen omistamien rakennusliikkeiden johtajana. Samanaikaisesti. Puolue junaili kunnissa tontteja pilkkahinnalla yhtiöille, Puolue päätti halvoista valtionlainoista, Puolue junaili lakeja... Eturistiriitaa ei haluttu nähdä, eikä reilua kilpailua sallia.
Niinpä esimerkiksi matkatoimistoalalla, jolla Puolue kokeili liiketoimintaa, rämmittiin, koska jouduttiin toimimaan markkinoiden ehdoilla. Ei voitu lennättää Puolueen jäseniä etelän lämpöön halvalla, vaan toiminnan piti kannattaa. Lehtimarkkinoillakaan Puolue ja ammattiyhdistysliike eivät pärjänneet.
Mats Larsson analysoi Bonnieria artikkelissa "Succession och nätverk. Bonnierföretagen i media och industri 1952-1990". Larsson osoittaa kuinka elintärkeitä suhteet verkostoissa ovat. Bonnierin suvun verkostot olivat painottuneet media-alalle, heillä oli heikosti linkkejä teollisuudessa. Siksi Larssonin mielestä Bonniereiden bisnekset sujuivat osiltaan kehnosti teollisuudessa, mutta kukoistivat tiedotusvälineissä ja kustannuspuolella.
Erittäin makoisa on myös kirjan johdatus alan tutkimukseen. Lähes satasivuisen älykkään johdannon lopuksi on 12-sivuinen lähdeluettelo. Sitä täydentävät jokaisen kirjoittajan omat lähdeluettelot, joten jatkoluettavaa löytyy runsaasti sitä kaipaavalle.
Ylva Hasselberg & Tom Petersson ovat kirjoittaneet lopuksi analyysin kirjan annista. Kovin pitkälle meneviä päätelmiä eivät he ole valmiita vetämään, mutta toteavat kirjan peilaavan markkinoiden ja verkostojen välistä suhdetta. Keskeisin päätelmä on yritysten nelikenttäjako: "Det entreprenöriella nätverksföretaget, Det rena nätverksföretaget, Det marknadsstyrda företaget, Det imploderande företaget".
Joukko johtavia ruotsalaisia taloushistorian tutkijoita on raaputtanut Ruotsin elinkeinoelämän verkostoja 1900-luvulla. Yhdeksän kirjoittajan joukossa on myös oma ohjaaja FD Therese Nordlund Tukholman yliopiston taloushistorian laitokselta, hän kertoo Axel Ax:son Johnsonista ja Johnsonkonsernista.
Verkostoista ja verkottumisesta on kohkattu viimeisen vuosikymmenen aikana niin, että sanat on melkein kulutettu puhki. Muun muassa Manuel Castells nosti ilmiön pinnalle ja nyt on taloushistorian tutkimuskin innostunut laajemmassa määrin tarkastelemaan niiden vaikutusta.
Etenkin uusklassisissa talousteorioissa ovat korostuneet yksilöt, joita on riivannut sietämätön itsekkyys ja häikäilemätön omaneduntavoittelu. Sellaiset strategiat ovatkin toimineet siirtymätalouksissa ja markkinoilla, joilla pelisäännöt ovat olleet epäselvät ja kehittymättömät, maissa, joissa instituutiot ovat vasta muotoutumassa. Villi länsi 1800-luvulle asti Yhdysvalloissa ja Venäjä 1990-luvulla ovat näistä hyviä esimerkkejä.
Ruotsissa sen sijaan röyhkeä peli ei oikein ole vedellyt sitten viikinkiaikojen. Väkivaltaisia yhteiskunnallisia mullistuksia ei maa ole kokenut, vaikka jännitteet ovat olleet rajuja. Sahateollisuudessa lakkoja tukahdutettiin raa´asti 1800-luvun lopulla, Tukholmassa mellakoitiin rajusti 1917, mutta selvittiin ilman kuolonuhreja. 1920-luvulla Ruotsissa lakkoiltiin tiheimmin Euroopassa. Ådalenissa armeija ampui mielenosoittajia 1930-luvulla, sen jälkeen meno on ollut hillitympää ja työmarkkinaosapuolet ovat vääntäneet kättä melkoisen sivistyneesti joitakin tukkanuottasia lukuunottamatta. Etniset vähemmistöt on tukahdutettu ja niitä on hävitetty modernisaatiolla. Eurooppaa raunioittaneet suursodatkin ovat hönkäilleet ainoastaan vierestä. Olot ovat siis kaikin puolin olleet vakaat, ja 1800-luvulta lähtien yrittämiselle erityisen suotuisat. Oikeusjärjestelmä on vetänyt selkeät raamit.
Menestymiseen on tarvittu hyviä vuorovaikutustaitoja ja suhteita mahdollisimman laajoihin kontaktipintoihin, ihmisiin, jotka ovat olleet päättävissä asemissa.
Kirjan tutkielmat kattavat isoja osia Ruotsin elinkeinoelämästä. Pääpaino on perhe-(suku-)yrityksissä ja niiden voimahahmoissa sekä eliiteissä, mutta tarkastelua ulotetaan myös poliittiseen uusaatelistoon, joka kohosi 1900-luvulla ammattiyhdistysliikkeen ja sosiaalidemokraattisen puolueen symbioosissa merkittäväksi tekijäksi Ruotsin talouselämässä. Sosiaalidemokraatit esimerkiksi hallitsevat edelleen Ruotsin hautausbisnestä. Rakennusalalla sosiaalidemokraattinen ammattiyhdistysliike on myös mahtitekijä. Carina Gråbacke kertoo kiehtovasti Knut Johanssonista ja Riksbyggenistä. Knut Johansson oli rakennustyöväenliiton pitkäaikainen puheenjohtaja, kansanedustaja, istui sosiaalidemokraattisen puolueen johdossa ja oli ay-liikkeen omistamien rakennusliikkeiden johtajana. Samanaikaisesti. Puolue junaili kunnissa tontteja pilkkahinnalla yhtiöille, Puolue päätti halvoista valtionlainoista, Puolue junaili lakeja... Eturistiriitaa ei haluttu nähdä, eikä reilua kilpailua sallia.
Niinpä esimerkiksi matkatoimistoalalla, jolla Puolue kokeili liiketoimintaa, rämmittiin, koska jouduttiin toimimaan markkinoiden ehdoilla. Ei voitu lennättää Puolueen jäseniä etelän lämpöön halvalla, vaan toiminnan piti kannattaa. Lehtimarkkinoillakaan Puolue ja ammattiyhdistysliike eivät pärjänneet.
Mats Larsson analysoi Bonnieria artikkelissa "Succession och nätverk. Bonnierföretagen i media och industri 1952-1990". Larsson osoittaa kuinka elintärkeitä suhteet verkostoissa ovat. Bonnierin suvun verkostot olivat painottuneet media-alalle, heillä oli heikosti linkkejä teollisuudessa. Siksi Larssonin mielestä Bonniereiden bisnekset sujuivat osiltaan kehnosti teollisuudessa, mutta kukoistivat tiedotusvälineissä ja kustannuspuolella.
Erittäin makoisa on myös kirjan johdatus alan tutkimukseen. Lähes satasivuisen älykkään johdannon lopuksi on 12-sivuinen lähdeluettelo. Sitä täydentävät jokaisen kirjoittajan omat lähdeluettelot, joten jatkoluettavaa löytyy runsaasti sitä kaipaavalle.
Ylva Hasselberg & Tom Petersson ovat kirjoittaneet lopuksi analyysin kirjan annista. Kovin pitkälle meneviä päätelmiä eivät he ole valmiita vetämään, mutta toteavat kirjan peilaavan markkinoiden ja verkostojen välistä suhdetta. Keskeisin päätelmä on yritysten nelikenttäjako: "Det entreprenöriella nätverksföretaget, Det rena nätverksföretaget, Det marknadsstyrda företaget, Det imploderande företaget".
torstai 13. joulukuuta 2007
Johan Myhrman: Hur Sverige blev rikt
Johan Myhrman: Hur Sverige blev rikt. SNS 2003, andra upplagan. 267 s.
Johan Myhrmanin teosta voisi suositella kaikille vasemmistoa kannattaville, etenkin sosiaalidemokraateille, joiden kuva Ruotsin taloushistoriasta kaipaisi tuuletusta myyteistä. Myhrmanin kirja voisi riuhtaista suomut silmiltä. Teos on liberaalin markkinatalouden kärkäs ja analyyttinen puolustuspuhe, joka soveltaa Douglas C. Northin instituutioteoriaa.
Johan Myhrman oli Tukholman kauppakorkeakoulun professori, joka menehtyi melko pian vuosikymmeniä työstämänsä kirjan julkaisun jälkeen 1997.
Myhrmanin mukaan kansankodin hyvinvointi ei ollut sosiaalidemokraattien ansiota. Siihen he olivat liian heikkoja. Tärkeimpänä taloudenmoottorina olivat 1800-luvun liberaalit institutionaaliset uudistukset, jotka siivittivät huimaan kasvuun. 1930-luvulla tärkein tekijä oli rahapolitiikan sidos Iso-Britanniaan. Liberaalin markkinatalouden rakenteet olivat vahvoja eikä sosialidemokraatit kyenneet ajamaan läpi vaatimuksia sosialisoinnista, vaikka he yrittivät sitä tosissaan 1920, 1928 ja suunnitelmataloutta 1948. Sosiaalidemokraatit joutuivat sopeuttamaan politiikkaansa liberaaliin suuntaan.
Saltsjöbadenin sopimusta 1938 sanotaan Ruotsin mallin aluksi, mutta kirjan mukaan malli muodostui jo kauan ennen sitä. Sitä paitsi sosiaalidemokraatit alkuun vastustivat sopimusta. Sopimus toi työrauhan 1950- ja 1960-luvuille. Sosiaalidemokraatit luopuivat yrityksistä suunnitelmatalouteen 1950-luvulla ja linjaksi muotoutui markkinamyönteinen reformismi propagandasta huolimatta. Ruotsin talous kasvoi 1950-1965 ennätyksellisesti, mikä osaltaan johtui vakaudesta rahamarkkinoilla maailmalla. Julkisten menojen osuus ei myöskään ollut suurempi kuin muissa länsimaissa. Ruotsin talouspolitiikka ei vaikuttanut olosuhteiseen merkittävästi ennen 1960-luvun puoliväliä, jolloin sosiaalidemokraatit käänsivät kelkkaa vasemmalle. Inflaatio kiihtyi 1970-luvulle tullessa ja verot nousivat. Palkkakustannukset kohosivat hallitsemattomasti. Valtiontalous meni kuralle.
1970-luvulla valtio puuttui yhä ärhäkkäämmin työmarkkinoihin. Irtisanomisajat määriteltiin laeilla, rakennustyömaille sai palkata ainoastaan työvoimatoimiston kautta, eläkeikää laskettiin, työntekijöille annettiin valtaa ottaa vapaata opiskelua varten määräättömäksi ajaksi, työnantaja pakotettiin maksamaan palkkaa ammattiyhdistysaktiiveille, loma-aikoja pidennettiin ja niin edelleen. Myös työnantajamaksut kasvoivat. 1970 palkasta meni 12,5 prosenttia työnantajamaksuihin, 1979 osuus oli 36,7 prosenttia.
1975 ja 1976 Ruotsin palkkakustannukset nousivat 40 prosenttia tuhtien palkankorotusten ansiosta. Samanaikaisesti maailman rahamarkkinoilla jylläsi. Uusi porvarihallitus devalvoi, mutta se ei auttanut. Vuoden 1977 palkkaneuvottelut päättyivät huimiin korotuksiin. Ruotsin teollisuus oli syvimmässä kriisissä sitten 1930-luvun. Vienti tukahtui ja esimerkiksi telakkateollisuus oli heittämässä hanskoja tiskiin. Porvarihallitus pumppasi miljardeja kruunuja tukiaisina kaivoon kaoottisen tilanteen lievittämiseksi. Valtio otti haltuunsa telakoita ja terästeollisuutta. Myhrman huomauttaa osuvasti, että 1978-1979 valtio tuki telakkateollisuutta 214 000 kruunulla työläistä kohden, mikä oli tuplaten työnantajan keskimääräisen vuosittaisen palkkakustannuksen verran!
1980-lukua Myhrman kutsuu illuusioiden ajaksi. Pörssihuumassa jäi huomaamatta, että yhtiöiden voitot olivat inflaationvaikutusta, ne olivat toisin sanoen kuvitelmaa. Lisäksi valuuttamarkkinoiden vapauttaminen toi maahan irtonaista rahaa, joka puhalsi kiinteistömarkkinat kuplaksi. Esimerkiksi vuosina 1987-1989 lisääntyivät lainat keskimäärin 27 prosenttia vuodessa. 1980-luvulla Ruotsin talous oli myös tehotonta. 1990-luvun alussa Ruotsin talous sukelsi syvimmälle sen historiassa.
Myhrmanin perusteesi on, että Ruotsin talouden kasvu ei ole perustunut raaka-aineiden kysyntään ulkomailla, vaan talouden tila on riippunut poliittisen järjestelmän kyvystä organisoida selvät pelisäännöt kotimaisille markkinoille ja sen lukemattomille osapuolille. 1960-luvun puoliväliin liberaali markkinatalous jylläsi ja kasvatti hyvinvointia, sen jälkeen sosiaalidemokraatit ja ammattiyhdistysliike sai kuristusotteen ja tukahdutti talouselämää typeryyksillään. 1980-luvulla liberaali markkinatalous alkoi saada jälleen sijaa, mutta rahapolitiikka oli järjetöntä ja devalvaatiot ja kruunun arvon puolustus aiheuttivat lopulta suurempaa vahinkoa kuin hyötyä. Samalla talouden perusrakenteita ei uudistettu riittävästi. Instituutiot ovat olleet Ruotsin heikkous että vahvuus.
Johan Myhrmanin teosta voisi suositella kaikille vasemmistoa kannattaville, etenkin sosiaalidemokraateille, joiden kuva Ruotsin taloushistoriasta kaipaisi tuuletusta myyteistä. Myhrmanin kirja voisi riuhtaista suomut silmiltä. Teos on liberaalin markkinatalouden kärkäs ja analyyttinen puolustuspuhe, joka soveltaa Douglas C. Northin instituutioteoriaa.
Johan Myhrman oli Tukholman kauppakorkeakoulun professori, joka menehtyi melko pian vuosikymmeniä työstämänsä kirjan julkaisun jälkeen 1997.
Myhrmanin mukaan kansankodin hyvinvointi ei ollut sosiaalidemokraattien ansiota. Siihen he olivat liian heikkoja. Tärkeimpänä taloudenmoottorina olivat 1800-luvun liberaalit institutionaaliset uudistukset, jotka siivittivät huimaan kasvuun. 1930-luvulla tärkein tekijä oli rahapolitiikan sidos Iso-Britanniaan. Liberaalin markkinatalouden rakenteet olivat vahvoja eikä sosialidemokraatit kyenneet ajamaan läpi vaatimuksia sosialisoinnista, vaikka he yrittivät sitä tosissaan 1920, 1928 ja suunnitelmataloutta 1948. Sosiaalidemokraatit joutuivat sopeuttamaan politiikkaansa liberaaliin suuntaan.
Saltsjöbadenin sopimusta 1938 sanotaan Ruotsin mallin aluksi, mutta kirjan mukaan malli muodostui jo kauan ennen sitä. Sitä paitsi sosiaalidemokraatit alkuun vastustivat sopimusta. Sopimus toi työrauhan 1950- ja 1960-luvuille. Sosiaalidemokraatit luopuivat yrityksistä suunnitelmatalouteen 1950-luvulla ja linjaksi muotoutui markkinamyönteinen reformismi propagandasta huolimatta. Ruotsin talous kasvoi 1950-1965 ennätyksellisesti, mikä osaltaan johtui vakaudesta rahamarkkinoilla maailmalla. Julkisten menojen osuus ei myöskään ollut suurempi kuin muissa länsimaissa. Ruotsin talouspolitiikka ei vaikuttanut olosuhteiseen merkittävästi ennen 1960-luvun puoliväliä, jolloin sosiaalidemokraatit käänsivät kelkkaa vasemmalle. Inflaatio kiihtyi 1970-luvulle tullessa ja verot nousivat. Palkkakustannukset kohosivat hallitsemattomasti. Valtiontalous meni kuralle.
1970-luvulla valtio puuttui yhä ärhäkkäämmin työmarkkinoihin. Irtisanomisajat määriteltiin laeilla, rakennustyömaille sai palkata ainoastaan työvoimatoimiston kautta, eläkeikää laskettiin, työntekijöille annettiin valtaa ottaa vapaata opiskelua varten määräättömäksi ajaksi, työnantaja pakotettiin maksamaan palkkaa ammattiyhdistysaktiiveille, loma-aikoja pidennettiin ja niin edelleen. Myös työnantajamaksut kasvoivat. 1970 palkasta meni 12,5 prosenttia työnantajamaksuihin, 1979 osuus oli 36,7 prosenttia.
1975 ja 1976 Ruotsin palkkakustannukset nousivat 40 prosenttia tuhtien palkankorotusten ansiosta. Samanaikaisesti maailman rahamarkkinoilla jylläsi. Uusi porvarihallitus devalvoi, mutta se ei auttanut. Vuoden 1977 palkkaneuvottelut päättyivät huimiin korotuksiin. Ruotsin teollisuus oli syvimmässä kriisissä sitten 1930-luvun. Vienti tukahtui ja esimerkiksi telakkateollisuus oli heittämässä hanskoja tiskiin. Porvarihallitus pumppasi miljardeja kruunuja tukiaisina kaivoon kaoottisen tilanteen lievittämiseksi. Valtio otti haltuunsa telakoita ja terästeollisuutta. Myhrman huomauttaa osuvasti, että 1978-1979 valtio tuki telakkateollisuutta 214 000 kruunulla työläistä kohden, mikä oli tuplaten työnantajan keskimääräisen vuosittaisen palkkakustannuksen verran!
1980-lukua Myhrman kutsuu illuusioiden ajaksi. Pörssihuumassa jäi huomaamatta, että yhtiöiden voitot olivat inflaationvaikutusta, ne olivat toisin sanoen kuvitelmaa. Lisäksi valuuttamarkkinoiden vapauttaminen toi maahan irtonaista rahaa, joka puhalsi kiinteistömarkkinat kuplaksi. Esimerkiksi vuosina 1987-1989 lisääntyivät lainat keskimäärin 27 prosenttia vuodessa. 1980-luvulla Ruotsin talous oli myös tehotonta. 1990-luvun alussa Ruotsin talous sukelsi syvimmälle sen historiassa.
Myhrmanin perusteesi on, että Ruotsin talouden kasvu ei ole perustunut raaka-aineiden kysyntään ulkomailla, vaan talouden tila on riippunut poliittisen järjestelmän kyvystä organisoida selvät pelisäännöt kotimaisille markkinoille ja sen lukemattomille osapuolille. 1960-luvun puoliväliin liberaali markkinatalous jylläsi ja kasvatti hyvinvointia, sen jälkeen sosiaalidemokraatit ja ammattiyhdistysliike sai kuristusotteen ja tukahdutti talouselämää typeryyksillään. 1980-luvulla liberaali markkinatalous alkoi saada jälleen sijaa, mutta rahapolitiikka oli järjetöntä ja devalvaatiot ja kruunun arvon puolustus aiheuttivat lopulta suurempaa vahinkoa kuin hyötyä. Samalla talouden perusrakenteita ei uudistettu riittävästi. Instituutiot ovat olleet Ruotsin heikkous että vahvuus.
Tunnisteet:
Hur Sverige blev rikt,
Johan Myhrman,
Ruotsi,
talous- ja sosiaalihistoria
torstai 15. marraskuuta 2007
Kim Salomon: En femtiotalsberättelse
Kim Salomon: En femtiotalsberättelse. Populärkulturens kalla krig i folkhemssverige. Atlantis 2007. 311 s.
Lundin yliopiston historianprofessorin teos olisi kaivannut tarkempaa oikolukua, sillä keskeneräisyys pilaa muuten hyvän kirjan. Vajaalla puolella sivuista olisi reilusti pärjätty, koska Salomon vatvoo uuvuttavasti pääsemättä eteenpäin ja toistaa melkein samoin sanoin jo aiemmin toteamaansa. Kirjan lopun sivut ovat liki identtiset alun kymmenille sivuille.
Salomon on käynyt lävitse kolmen ruotsalaisen viikkolehden maailmankuvan 1950-luvulla. Toisin sanoen hän on huomioinut asiatekstien ja mainosten kertomukset, fiktiiviset tarinat hän on suosiolla sivuuttanut.
Lehdistä hän on valikoinut eri sosiaaliryhmille suunnatut läpyskät Se, Veckojournalen ja Året runt. Ajankuvaa hän täydentää satunnaisilla otoksilla päivälehdistä.
Jos yrittäisi sisältöä tiivistää, oli näkemys Neuvostoliitosta ja venäläisistä synkkä. Heidät kuvattiin barbaarisina sotahulluina, jotka olivat käymässä koko ajan viattoman kansakodin kimppuun. Kielellisesti heihin liitettiin negatiivisia mielleyhtymiä ja harmaus oli tyypillinen värisävy. Matkakuvaukset Neuvostoliitosta korostivat köyhyyttä, slummeja ja kehittymättömyyttä, vankileirejä ja kuria, kulisseja. Laivastovierailusta tehdyt raportit olivat kriittisiä, neuvostoliittolaiset sotamiehet olivat sivistymättömiä ja varautuneita, vältteleviä.
Salomon ei kiinnitä huomiota siihen seikkaan, että viestimet eivät edes yrittäneet ymmärtää Neuvostoliiton tilaa historiallista taustaa vasten, vaan sysäsivät suoraan ongelmat kommunistien niskaan - toki tietysti osin aivan syystäkin. Täytyy kuitenkin muistaa, että toisen maailmansodan suurin kärsijä olivat neuvostoliittolaiset.
Sota hävitti infrastruktuurin laajalti, verenvuodatus oli tähtitieteellistä. Esimerkiksi Itä-Saksan talous haparoi voittajien kuskattua sotasaaliina tehtaiden koneet itään hajotettujen tilalle. Sen seuraukset näkyvät yhä. Neuvostoliitolla ei ollut varaa avustaa jälleenrakennusta miehittämillään alueilla Yhdysvaltain tapaan. Suuressa isänmaallisessa sodassa kuoli vähintään parikymmentä miljoonaa neuvostoliittolaista, lisäksi oma terrori hävitti silmittömästi kansankerroksia. Vähintään 25 miljoonaa menetti henkensä vuosina 1917-1991 valtioterrorissa. Enemmistö Stalinin hirmuvallan aikana. Joten muutama vuosi suursodasta ei ole riittävä aika elpymiselle ja amerikkalaisten apu omilleen siivitti elintasokuilun kasvua. Ei voine odottaa paratiisia propagandasta huolimatta rauta-aidan takana, asevarustelukierre alkoi myös syömään kasvavalla kiihkolla resursseja.
Ruotsalaislehtien suhtautuminen amerikkalaisiin oli sen sijaan kaksijakoinen: toisaalta rapakon takaista ihmemaata ihailtiin lapsellisesti, toisaalta sen kulttuurin kaupallista pinnallisuutta vierastettiin. Mainoksissa amerikkalaisuus myi. Tosin Coca-Colaa ei markkinoitu pohjoisamerikkalaisena juomana vaan sen imagoa kytkettiin kansankotiin koko perheen juomana. Ruotsi salli kolajuoman vasta 1953 ja suosio oli alkuun laimea. Siihen liitettiin alkuvaiheessa epäonnistujien arvoja ja puhuttiin paheellisista kolajuomien juojista. Varmasti amerikkalaisuus on vedonnut myöhemmin epäsuorasti.
Amerikkalaisten laivastovierailun yhteydessä sotilaita kehuttiin komeiksi, sivistyneiksi ja tyttöjen sydämien viejiksi. Mutta Elvistä pidettiin turmiollisena tollona.
Salomon kertoo myös kansankotinationalismista. Kahden rintaman kylmässä sodassa Ruotsi tuntui lämpimältä turvalliselta pesältä. Silti ryssän pelkoa toitotettiin viholliskuvana jatkuvasti. Kansankotinationalismi näyttäytyi etenkin leveilynä naiskauneudella, jonka todettiin olevan Ruotsin näkyvin vientituote. Kansankodin hyvinvoinnin väitettiin heijastuneen nuorten naisten kaunistumiseen ja moderni viehättävä ruotsitar oli maailmalla - etenkin Amerikassa - suosittu kilpasiskoihinsa verrattuna. Ainakin viikkolehtien mukaan.
Harvassa kirjassa on niin paljon aihetta naurahduksiin. Aika on tosiaan tehnyt tehtävänsä ja viikkolehtien kirjoitukset ja mainokset ovat nykylukijalle tahattoman koomisia. Arvomaailma on tunkkainen ja mustavalkoinen. Naiset pysykööt keittiössä ja miellyttäköön miestä, ryssät ovat piruja ja amerikkalaiset pinnallisia, mutta urheita ja hyväntahtoisia sankarillisia pelastajia. Usko insinööreihin on vankkumaton. Oi niitä aikoja! Ei voi muuta sanoa.
Lundin yliopiston historianprofessorin teos olisi kaivannut tarkempaa oikolukua, sillä keskeneräisyys pilaa muuten hyvän kirjan. Vajaalla puolella sivuista olisi reilusti pärjätty, koska Salomon vatvoo uuvuttavasti pääsemättä eteenpäin ja toistaa melkein samoin sanoin jo aiemmin toteamaansa. Kirjan lopun sivut ovat liki identtiset alun kymmenille sivuille.
Salomon on käynyt lävitse kolmen ruotsalaisen viikkolehden maailmankuvan 1950-luvulla. Toisin sanoen hän on huomioinut asiatekstien ja mainosten kertomukset, fiktiiviset tarinat hän on suosiolla sivuuttanut.
Lehdistä hän on valikoinut eri sosiaaliryhmille suunnatut läpyskät Se, Veckojournalen ja Året runt. Ajankuvaa hän täydentää satunnaisilla otoksilla päivälehdistä.
Jos yrittäisi sisältöä tiivistää, oli näkemys Neuvostoliitosta ja venäläisistä synkkä. Heidät kuvattiin barbaarisina sotahulluina, jotka olivat käymässä koko ajan viattoman kansakodin kimppuun. Kielellisesti heihin liitettiin negatiivisia mielleyhtymiä ja harmaus oli tyypillinen värisävy. Matkakuvaukset Neuvostoliitosta korostivat köyhyyttä, slummeja ja kehittymättömyyttä, vankileirejä ja kuria, kulisseja. Laivastovierailusta tehdyt raportit olivat kriittisiä, neuvostoliittolaiset sotamiehet olivat sivistymättömiä ja varautuneita, vältteleviä.
Salomon ei kiinnitä huomiota siihen seikkaan, että viestimet eivät edes yrittäneet ymmärtää Neuvostoliiton tilaa historiallista taustaa vasten, vaan sysäsivät suoraan ongelmat kommunistien niskaan - toki tietysti osin aivan syystäkin. Täytyy kuitenkin muistaa, että toisen maailmansodan suurin kärsijä olivat neuvostoliittolaiset.
Sota hävitti infrastruktuurin laajalti, verenvuodatus oli tähtitieteellistä. Esimerkiksi Itä-Saksan talous haparoi voittajien kuskattua sotasaaliina tehtaiden koneet itään hajotettujen tilalle. Sen seuraukset näkyvät yhä. Neuvostoliitolla ei ollut varaa avustaa jälleenrakennusta miehittämillään alueilla Yhdysvaltain tapaan. Suuressa isänmaallisessa sodassa kuoli vähintään parikymmentä miljoonaa neuvostoliittolaista, lisäksi oma terrori hävitti silmittömästi kansankerroksia. Vähintään 25 miljoonaa menetti henkensä vuosina 1917-1991 valtioterrorissa. Enemmistö Stalinin hirmuvallan aikana. Joten muutama vuosi suursodasta ei ole riittävä aika elpymiselle ja amerikkalaisten apu omilleen siivitti elintasokuilun kasvua. Ei voine odottaa paratiisia propagandasta huolimatta rauta-aidan takana, asevarustelukierre alkoi myös syömään kasvavalla kiihkolla resursseja.
Ruotsalaislehtien suhtautuminen amerikkalaisiin oli sen sijaan kaksijakoinen: toisaalta rapakon takaista ihmemaata ihailtiin lapsellisesti, toisaalta sen kulttuurin kaupallista pinnallisuutta vierastettiin. Mainoksissa amerikkalaisuus myi. Tosin Coca-Colaa ei markkinoitu pohjoisamerikkalaisena juomana vaan sen imagoa kytkettiin kansankotiin koko perheen juomana. Ruotsi salli kolajuoman vasta 1953 ja suosio oli alkuun laimea. Siihen liitettiin alkuvaiheessa epäonnistujien arvoja ja puhuttiin paheellisista kolajuomien juojista. Varmasti amerikkalaisuus on vedonnut myöhemmin epäsuorasti.
Amerikkalaisten laivastovierailun yhteydessä sotilaita kehuttiin komeiksi, sivistyneiksi ja tyttöjen sydämien viejiksi. Mutta Elvistä pidettiin turmiollisena tollona.
Salomon kertoo myös kansankotinationalismista. Kahden rintaman kylmässä sodassa Ruotsi tuntui lämpimältä turvalliselta pesältä. Silti ryssän pelkoa toitotettiin viholliskuvana jatkuvasti. Kansankotinationalismi näyttäytyi etenkin leveilynä naiskauneudella, jonka todettiin olevan Ruotsin näkyvin vientituote. Kansankodin hyvinvoinnin väitettiin heijastuneen nuorten naisten kaunistumiseen ja moderni viehättävä ruotsitar oli maailmalla - etenkin Amerikassa - suosittu kilpasiskoihinsa verrattuna. Ainakin viikkolehtien mukaan.
Harvassa kirjassa on niin paljon aihetta naurahduksiin. Aika on tosiaan tehnyt tehtävänsä ja viikkolehtien kirjoitukset ja mainokset ovat nykylukijalle tahattoman koomisia. Arvomaailma on tunkkainen ja mustavalkoinen. Naiset pysykööt keittiössä ja miellyttäköön miestä, ryssät ovat piruja ja amerikkalaiset pinnallisia, mutta urheita ja hyväntahtoisia sankarillisia pelastajia. Usko insinööreihin on vankkumaton. Oi niitä aikoja! Ei voi muuta sanoa.
sunnuntai 4. marraskuuta 2007
Ingermanländarna 60 år i Sverige
Eric De Geer & Vera Lif (red.): Ingermanländarna 60 år i Sverige. Symposiet i Örebro den 18 juni 2005. Kompendium nr 3 2007. Forum för nationella minoriteter i Sverige (NAMIS), Centrum för multietnisk forskning, Uppsala universitet 2007. 91 s.
Inkeriläisten kohtalo 1900-luvulla on varmasti yksi traumaattisimmista ja järkyttävimmistä Itämeren alueen historiassa.
Ruotsin vallattua itäisimmän kolkkansa 1600-luvun alussa uuteen maakuntaan muutti asukkaita etenkin Savosta nykyisestä Suomesta (samalta alueelta suuntautui samoihin aikoihin myös muuttoa muun muassa Värmlantiin, liikettä oli lisäksi näiden kahden kolkan välillä). Laatokan ja Viron väliin muodostui tiivis suomenkielinen yhteisö, joiden keskelle Nevan suiston soille päätettiin, venäläisten vietyä takaisin maakunnan, 1700-luvulla rakentaa tuleva suurkaupunki Pietari. Inkeri alkoi venäläistyä suurkaupungin kasvaessa, ja vähitellen suomalaiset jäivät vähemmistöksi. Enemmistönä he olivat kuitenkin ympäröivissä pitäjissä varsin pitkään, ja koululaitos oli ylempää opetusta myöten suomeksi. Heillä oli myös muut instituutiot.
Ensimmäisen maailmansodan ja vuoden 1917 vallankumouksen jälkeiset väkivaltaisuudet sivalsivat myös Inkeriä. Ennen Stalinin terroria kukoisti suomen kieli Inkerinmaalla, sen jälkeen alkoivat kauheudet. Mielivaltaisissa puhdistuksissa kuskattiin väkeä sattumanvaraisesti vankileireille kauas itään, rajaseutuja tyhjennettiin. Aallot seurasivat toisiaan, instituutioita lahdattiin ja venäläistyminen pyyhki rajusti tienoota. Erään arvion mukaan jopa lähes 100 000 suomenkielistä menehtyi kommunistien järjettömässä valtioterrorissa.
Toisessa maailmansodassa saksalaiset rynnistivät Pietarin (Leningradin) eteläisimpiin lähiöihin. Inkerinmaa oli lähes kokonaan saksalaisten miehittämä ja kärsi suuria vahinkoja sodassa. Arviolta 63 000 inkeriläistä siirrettiin työvoimaksi Suomeen. Puna-armeijan pakotettua kiivaiden taisteluiden jälkeen Suomen rauhaan 1944 olivat rauhanehdot kovat: kaikki neuvostokansalaiset oli palautettava. Ainakin 55 000 inkerinsuomalaista luovutettiin välittömästi Neuvostoliittoon, arviolta ainakin noin neljäntuhannen onnistui paeta Suomesta Ruotsiin vuosina 1944-1952.
Alkuun oli Ruotsikin palauttamassa pakolaisia. Neuvostoliitto vaati nimiä ja osoitteita. Ruotsi suostuikin ilomielin. Noin 500 pakolaista joutui takaisin Neuvostoliittoon. Asian vuodettua julkisuuteen natsijärjestön kautta asiasta kohistiin julkisesti ja hallitus joutui perääntymään aikeissaan ostaa itäisen suurmahdin ystävyys inkeriläisillä.
Historia on paikoin niin kipeää, että itkettää.
Nyt ovat inkerinmaalaiset pakolaiset ja heidän jälkeläisensä olleet yli 60 vuotta Ruotsissa, osana ruotsinsuomalaisten kirjavaa moninaisuutta. Inkeriläisten 60-vuotissymposiumin esitelmät ovat karua luettavaa. Kohtalot ovat olleet hurjia.
Kompendiumi koostuu useammasta osasta. Ensin esitellään ruotsininkeriläisistä tuotettua tietoa, sitten on yksittäisten ihmisten tarinoita, jotka ovat uskomattomia selviytymisseikkailuja, ihmeellisempiä kuin kekseliäimmätkään kaunokirjat. Riittänee maininta miehestä, joka syntyi 1920 Kosemkinassa Inkerinmaan läntisessä osassa. Hän aloitti koulunsa suomeksi, mutta sairastui tuberkuloosiin ja joutui jatkamaan tervehdyttyään ummikkona venäjänkielisessä lähikoulussa. Siellä kaikki lapset olivat suomenkielisiä, opettaja venäläinen. Vuonna 1939 hänestä tuli ylioppilas ja mies pääsi Leningradiin opiskelemaan insinööriksi. Ilo oli kuitenkin ennenaikainen: ensimmäisen ja toisen vuosikurssin oppilaiden stipendit mitätöitiin uusien säännösten myötä. Hänellä oli kuitenkin onni myötä, työpaikka löytyi neuvostolaivaston tukikohdasta Hangosta Suomessa. Jatkosodan sytyttyä hänet evakoitiin Neuvostoliittoon ja 1943 saksalaiset veivät takaisin Suomeen. Hän ei uskaltanut jäädä Suomeen vaan pakeni Tornion joen ylitse helmikuussa 1945 Ruotsiin. Matka Pohjanlahden ylitse veneellä olisi ollut nopeampi, mutta ihmissalakuljettajille piti maksaa silloin ruhtinaallisemmin. Ruotsissa mies kutsuttiin varusmiespalvelukseen ja päätyi eliittiosastoon; tulkkikouluun. Hänen elämässään olisi aineksia useampaankin jännitysseikkailuun.
Asuinpaikkoja on kertynyt kaikille lukuisia. Usein vajaasta kymmenestä pariinkymmeneen. Toiset eivät ole uskaltaneet paljastaa neuvostoviranomaisten ja vakoilijoiden pelossa omaa taustaansa kuin vasta aivan viime vuosikymmeninä. Suomen karkea kohtelu kalvaa varmasti monien mieltä. Turvattomuus ja hyljeksintä on syönyt sisintä. Monet ovatkin syystäkin kiitollisia elämästään Ruotsissa.
Luterilaisen uskon merkitys on ollut kovia kokeneille ruotsininkeriläisille valtava. Kirkko ja sen hengelliset tilaisuudet ja harrastustoiminta ovat olleet osaltaan myös säilyttämässä suomen kieltä Ruotsissa.
Lopussa on selvitys Örebron symposiumin osanottajista. Kaikki eivät vastanneet, vain alle puolet vaivautui, joten tulkinnanvaraa jää paljon. Suurin osa on yli 60-vuotiaita, lähinnä 70-,80-vuotiaita. Nuorimmat keski-iän ylittäneitä. Jälkeläisiä ei tainnut olla lainkaan mukana tapahtumassa.
Liitteenä on muun muassa ruotsininkeriläisten liiton yhdistysten jäsenmääriä. Yhteensä jäseniä oli vuonna 2004 1301. Suurimmillaan liitto oli 1996, jolloin jäseniä oli 1606. Isoimmat yhdistykset olivat 2004 Ingria (466), Borås (234), Tukholma (149) ja Eskilstuna (108).
Inkeriläisten kohtalo 1900-luvulla on varmasti yksi traumaattisimmista ja järkyttävimmistä Itämeren alueen historiassa.
Ruotsin vallattua itäisimmän kolkkansa 1600-luvun alussa uuteen maakuntaan muutti asukkaita etenkin Savosta nykyisestä Suomesta (samalta alueelta suuntautui samoihin aikoihin myös muuttoa muun muassa Värmlantiin, liikettä oli lisäksi näiden kahden kolkan välillä). Laatokan ja Viron väliin muodostui tiivis suomenkielinen yhteisö, joiden keskelle Nevan suiston soille päätettiin, venäläisten vietyä takaisin maakunnan, 1700-luvulla rakentaa tuleva suurkaupunki Pietari. Inkeri alkoi venäläistyä suurkaupungin kasvaessa, ja vähitellen suomalaiset jäivät vähemmistöksi. Enemmistönä he olivat kuitenkin ympäröivissä pitäjissä varsin pitkään, ja koululaitos oli ylempää opetusta myöten suomeksi. Heillä oli myös muut instituutiot.
Ensimmäisen maailmansodan ja vuoden 1917 vallankumouksen jälkeiset väkivaltaisuudet sivalsivat myös Inkeriä. Ennen Stalinin terroria kukoisti suomen kieli Inkerinmaalla, sen jälkeen alkoivat kauheudet. Mielivaltaisissa puhdistuksissa kuskattiin väkeä sattumanvaraisesti vankileireille kauas itään, rajaseutuja tyhjennettiin. Aallot seurasivat toisiaan, instituutioita lahdattiin ja venäläistyminen pyyhki rajusti tienoota. Erään arvion mukaan jopa lähes 100 000 suomenkielistä menehtyi kommunistien järjettömässä valtioterrorissa.
Toisessa maailmansodassa saksalaiset rynnistivät Pietarin (Leningradin) eteläisimpiin lähiöihin. Inkerinmaa oli lähes kokonaan saksalaisten miehittämä ja kärsi suuria vahinkoja sodassa. Arviolta 63 000 inkeriläistä siirrettiin työvoimaksi Suomeen. Puna-armeijan pakotettua kiivaiden taisteluiden jälkeen Suomen rauhaan 1944 olivat rauhanehdot kovat: kaikki neuvostokansalaiset oli palautettava. Ainakin 55 000 inkerinsuomalaista luovutettiin välittömästi Neuvostoliittoon, arviolta ainakin noin neljäntuhannen onnistui paeta Suomesta Ruotsiin vuosina 1944-1952.
Alkuun oli Ruotsikin palauttamassa pakolaisia. Neuvostoliitto vaati nimiä ja osoitteita. Ruotsi suostuikin ilomielin. Noin 500 pakolaista joutui takaisin Neuvostoliittoon. Asian vuodettua julkisuuteen natsijärjestön kautta asiasta kohistiin julkisesti ja hallitus joutui perääntymään aikeissaan ostaa itäisen suurmahdin ystävyys inkeriläisillä.
Historia on paikoin niin kipeää, että itkettää.
Nyt ovat inkerinmaalaiset pakolaiset ja heidän jälkeläisensä olleet yli 60 vuotta Ruotsissa, osana ruotsinsuomalaisten kirjavaa moninaisuutta. Inkeriläisten 60-vuotissymposiumin esitelmät ovat karua luettavaa. Kohtalot ovat olleet hurjia.
Kompendiumi koostuu useammasta osasta. Ensin esitellään ruotsininkeriläisistä tuotettua tietoa, sitten on yksittäisten ihmisten tarinoita, jotka ovat uskomattomia selviytymisseikkailuja, ihmeellisempiä kuin kekseliäimmätkään kaunokirjat. Riittänee maininta miehestä, joka syntyi 1920 Kosemkinassa Inkerinmaan läntisessä osassa. Hän aloitti koulunsa suomeksi, mutta sairastui tuberkuloosiin ja joutui jatkamaan tervehdyttyään ummikkona venäjänkielisessä lähikoulussa. Siellä kaikki lapset olivat suomenkielisiä, opettaja venäläinen. Vuonna 1939 hänestä tuli ylioppilas ja mies pääsi Leningradiin opiskelemaan insinööriksi. Ilo oli kuitenkin ennenaikainen: ensimmäisen ja toisen vuosikurssin oppilaiden stipendit mitätöitiin uusien säännösten myötä. Hänellä oli kuitenkin onni myötä, työpaikka löytyi neuvostolaivaston tukikohdasta Hangosta Suomessa. Jatkosodan sytyttyä hänet evakoitiin Neuvostoliittoon ja 1943 saksalaiset veivät takaisin Suomeen. Hän ei uskaltanut jäädä Suomeen vaan pakeni Tornion joen ylitse helmikuussa 1945 Ruotsiin. Matka Pohjanlahden ylitse veneellä olisi ollut nopeampi, mutta ihmissalakuljettajille piti maksaa silloin ruhtinaallisemmin. Ruotsissa mies kutsuttiin varusmiespalvelukseen ja päätyi eliittiosastoon; tulkkikouluun. Hänen elämässään olisi aineksia useampaankin jännitysseikkailuun.
Asuinpaikkoja on kertynyt kaikille lukuisia. Usein vajaasta kymmenestä pariinkymmeneen. Toiset eivät ole uskaltaneet paljastaa neuvostoviranomaisten ja vakoilijoiden pelossa omaa taustaansa kuin vasta aivan viime vuosikymmeninä. Suomen karkea kohtelu kalvaa varmasti monien mieltä. Turvattomuus ja hyljeksintä on syönyt sisintä. Monet ovatkin syystäkin kiitollisia elämästään Ruotsissa.
Luterilaisen uskon merkitys on ollut kovia kokeneille ruotsininkeriläisille valtava. Kirkko ja sen hengelliset tilaisuudet ja harrastustoiminta ovat olleet osaltaan myös säilyttämässä suomen kieltä Ruotsissa.
Lopussa on selvitys Örebron symposiumin osanottajista. Kaikki eivät vastanneet, vain alle puolet vaivautui, joten tulkinnanvaraa jää paljon. Suurin osa on yli 60-vuotiaita, lähinnä 70-,80-vuotiaita. Nuorimmat keski-iän ylittäneitä. Jälkeläisiä ei tainnut olla lainkaan mukana tapahtumassa.
Liitteenä on muun muassa ruotsininkeriläisten liiton yhdistysten jäsenmääriä. Yhteensä jäseniä oli vuonna 2004 1301. Suurimmillaan liitto oli 1996, jolloin jäseniä oli 1606. Isoimmat yhdistykset olivat 2004 Ingria (466), Borås (234), Tukholma (149) ja Eskilstuna (108).
Tunnisteet:
Eric De Geer,
Ingermanländarna 60 år i Sverige,
inkeriläiset,
Ruotsi,
Vera Lif
lauantai 3. marraskuuta 2007
Rikard Jennische: De nationella minoriteterna och folkbiblioteken
Rikard Jennische: De nationella minoriteterna och folkbiblioteken. Forum för nationella minoriteter (NAMIS), Centrum för multietnisk forskning, Uppsala universitet. Kompendium nr 2, 2004. 93 s.
Rikard Jennischen hälyttävästä maisterintyöstä on jo jonkin verran aikaa, mutta sen sisältö lienee yhä bloggauksen arvoinen. Jennische teki maisterintyönsä Upsalan yliopistoon 2004 ja selvitti tutkielmassaan miten Ruotsin kansalliset vähemmistöt näkyvät Upsalan kaupunginkirjastossa sekä tarkasteli miten asiat on hoidettu muualla maassa.
Jennische kuvaa ansiokkaasti vähemmistöpolitiikkaa (tai sen puutetta Ruotsissa). Ruotsi tunnusti pitkin hampain vasta 1990-luvulla Euroopan neuvoston painostuksesta maassaan olevan kielivähemmistöjä. Vähemmistökielisopimus allekirjoitettiin minimivaatimuksin, joten sanahelinäksi se lähinnä jäi.
Jennische toteaa Ruotsin kuitenkin olleen aina monikielinen valtakunta. Vuoden 1809 kahtiajaossa nykyisen Ruotsin rajojen sisäpuolelle jäivät esimerkiksi isot suomenkieliset vähemmistöt. Niitä kuitenkin sulautettiin määrätietoisella politiikalla. Pohjoisessa ei esimerkiksi saanut hankkia suomenkielistä kirjallisuutta kirjastoihin. Tämä kielto kumottiin vasta 1957, mutta seuraukset näkyvät yhä kirjastojen linjauksissa. Vuonna 2000 valtiopäivät päätti antaa kansallisen vähemmistökielen aseman viidelle kielelle: suomelle, meänkielelle, saamelle, jiddischille ja romanille. Kaikkein ylimpiin pohjoisen kuntiin säädettiin erityinen hallintoalue, jonka puitteissa vähemmistökieltä tulisi voida saada käyttää asioidessa viranomaisten kanssa (tosin 95 prosenttia suomenkielisistä asuu hallintoalueen ulkopuolella). Jennischen havaintojen mukaan vähemmistöasemalla on kuitenkin ollut vähän merkitystä. Esimerkiksi kirjastoissa se ei ole näkynyt.
Upsalan kieliolosuhteita ei tiedetä, koska etnisyyttä ja kieltä ei Ruotsissa rekisteröidä. Jennisch viittaa Eric De Geeriin, joka on todennut Ruotsin olevan sen suhteen kehitysmaa tai itseasiassa huonompi. Uppsalan kaupunki onkin olettanut, että kansallisia vähemmistöjä ei sen alueella liiemmin asustele. Siksi vähemmistökirjallisuuteen ei ole satsattu.
Jennisch päätteleekin tilastollisen keskustoimiston (SCB) avulla esimerkiksi suomenkielisten määrää. SCB:n maahanmuuttajatilastojen mukaan läänissä olisi liki 11 000 suomalaistaustaista ja lähes puolet heistä asuisi Upsalan kaupungissa. Suomenkielisiä kirjoja on runsaat 7 500. Lukujen valossa tilanne onkin kohtuullinen. Synkemmältä sen sijaan näyttää, kun huomaa, että uudishankintoja on supistettu ja lainausmäärät ovat romahtaneet.
Jennisch käy myös muiden kielten osalta tilanteen lävitse. Se on lohduton. Kirjoja on pahimmillaan vain muutamia, tiedotus olematon. Kysyntä on lähes olematonta.
Miten sitten on niillä alueilla, joissa kansallisia vähemmistöjä tiedetään olevan enempikin? Tutkielman mukaan tilanne ei ole sen parempi. Valopilkkuina loistavat Eskilstuna ja Borås, joissa molemmissa on panostettu suomen kieleen. Boråsissa lainausmäärät ovat jopa nousussa. Eskilstunassa on rakennettu suurehko kirjasto suomenkielisille ja uutta materiaalia hankitaan jatkuvasti. Boråsissa uusille kirjoille on jouduttu laittamaan suosion takia viikon lainausaika kierron nopeuttamiseksi.
Jennischen mielestä kirjastojen täytyisi palvella kaikkia ja omakielistä kirjallisuutta pitäisi olla saatavilla, jotta kielivähemmistö hengittäisi tulevaisuudesssakin. Tietoisuus valtaväestön piirissä vähemmistöistä on myös vähäinen, joten se ei ole edesauttamassa kielten statuksen nousua, joka olisi välttämätön säilymisen kannalta.
Kehityskulku on tosiaan vähintäänkin huolestuttava, kuten Jennischen työstä käy ilmi. Mutta se ei ole ollut sitä ainoastaan kansallisten vähemmistöjen kirjastopalveluiden osalta. Sosiaalidemokraattien hallintokaudella siivaistiin neljännes kuningaskunnan kirjastoista kiinni. Monet koulukirjastot on lopetettu. Jäljellä olevien budjetteja on leikattu ja hankintamäärärahat ovat huvenneet. Eikä ongelmat koske vain sosiaalidemokraattivetoisia kuntia, kummaa kuuluu myös porvarillisista kunnista, esimerkiksi Täbystä.
Kunnollinen kirjasto on demokraattisen sivistysvaltion kannalta elintärkeä kysymys. Tiedon pitäisi olla kaikkien saatavilla, mutta ei vain internetissä, vaan myös ihan oikeina kirjoina lähikirjastossa. Valikoiman tulisi olla monipuolista ja valistavaa, uuteen tutustuttavaa ja innostavaa, yllättävää. Kaunokirjallisuuden merkityksestä oppimiselle ja ajattelukyvylle on kirjoitettu tutkimuksia hyllyittäin. Kaikilla ei myöskään ole varaa ostaa kaikkia kiinnostavia opuksia (eikä se olisi ekologisestikaan mielekästä). Jo pelkästään siksi tarvitaan kirjastoja, mielellään sellaisia, jotka ovat monikulttuurisia (ja kielellisiä) kohtauspaikkoja.
Rikard Jennischen hälyttävästä maisterintyöstä on jo jonkin verran aikaa, mutta sen sisältö lienee yhä bloggauksen arvoinen. Jennische teki maisterintyönsä Upsalan yliopistoon 2004 ja selvitti tutkielmassaan miten Ruotsin kansalliset vähemmistöt näkyvät Upsalan kaupunginkirjastossa sekä tarkasteli miten asiat on hoidettu muualla maassa.
Jennische kuvaa ansiokkaasti vähemmistöpolitiikkaa (tai sen puutetta Ruotsissa). Ruotsi tunnusti pitkin hampain vasta 1990-luvulla Euroopan neuvoston painostuksesta maassaan olevan kielivähemmistöjä. Vähemmistökielisopimus allekirjoitettiin minimivaatimuksin, joten sanahelinäksi se lähinnä jäi.
Jennische toteaa Ruotsin kuitenkin olleen aina monikielinen valtakunta. Vuoden 1809 kahtiajaossa nykyisen Ruotsin rajojen sisäpuolelle jäivät esimerkiksi isot suomenkieliset vähemmistöt. Niitä kuitenkin sulautettiin määrätietoisella politiikalla. Pohjoisessa ei esimerkiksi saanut hankkia suomenkielistä kirjallisuutta kirjastoihin. Tämä kielto kumottiin vasta 1957, mutta seuraukset näkyvät yhä kirjastojen linjauksissa. Vuonna 2000 valtiopäivät päätti antaa kansallisen vähemmistökielen aseman viidelle kielelle: suomelle, meänkielelle, saamelle, jiddischille ja romanille. Kaikkein ylimpiin pohjoisen kuntiin säädettiin erityinen hallintoalue, jonka puitteissa vähemmistökieltä tulisi voida saada käyttää asioidessa viranomaisten kanssa (tosin 95 prosenttia suomenkielisistä asuu hallintoalueen ulkopuolella). Jennischen havaintojen mukaan vähemmistöasemalla on kuitenkin ollut vähän merkitystä. Esimerkiksi kirjastoissa se ei ole näkynyt.
Upsalan kieliolosuhteita ei tiedetä, koska etnisyyttä ja kieltä ei Ruotsissa rekisteröidä. Jennisch viittaa Eric De Geeriin, joka on todennut Ruotsin olevan sen suhteen kehitysmaa tai itseasiassa huonompi. Uppsalan kaupunki onkin olettanut, että kansallisia vähemmistöjä ei sen alueella liiemmin asustele. Siksi vähemmistökirjallisuuteen ei ole satsattu.
Jennisch päätteleekin tilastollisen keskustoimiston (SCB) avulla esimerkiksi suomenkielisten määrää. SCB:n maahanmuuttajatilastojen mukaan läänissä olisi liki 11 000 suomalaistaustaista ja lähes puolet heistä asuisi Upsalan kaupungissa. Suomenkielisiä kirjoja on runsaat 7 500. Lukujen valossa tilanne onkin kohtuullinen. Synkemmältä sen sijaan näyttää, kun huomaa, että uudishankintoja on supistettu ja lainausmäärät ovat romahtaneet.
Jennisch käy myös muiden kielten osalta tilanteen lävitse. Se on lohduton. Kirjoja on pahimmillaan vain muutamia, tiedotus olematon. Kysyntä on lähes olematonta.
Miten sitten on niillä alueilla, joissa kansallisia vähemmistöjä tiedetään olevan enempikin? Tutkielman mukaan tilanne ei ole sen parempi. Valopilkkuina loistavat Eskilstuna ja Borås, joissa molemmissa on panostettu suomen kieleen. Boråsissa lainausmäärät ovat jopa nousussa. Eskilstunassa on rakennettu suurehko kirjasto suomenkielisille ja uutta materiaalia hankitaan jatkuvasti. Boråsissa uusille kirjoille on jouduttu laittamaan suosion takia viikon lainausaika kierron nopeuttamiseksi.
Jennischen mielestä kirjastojen täytyisi palvella kaikkia ja omakielistä kirjallisuutta pitäisi olla saatavilla, jotta kielivähemmistö hengittäisi tulevaisuudesssakin. Tietoisuus valtaväestön piirissä vähemmistöistä on myös vähäinen, joten se ei ole edesauttamassa kielten statuksen nousua, joka olisi välttämätön säilymisen kannalta.
Kehityskulku on tosiaan vähintäänkin huolestuttava, kuten Jennischen työstä käy ilmi. Mutta se ei ole ollut sitä ainoastaan kansallisten vähemmistöjen kirjastopalveluiden osalta. Sosiaalidemokraattien hallintokaudella siivaistiin neljännes kuningaskunnan kirjastoista kiinni. Monet koulukirjastot on lopetettu. Jäljellä olevien budjetteja on leikattu ja hankintamäärärahat ovat huvenneet. Eikä ongelmat koske vain sosiaalidemokraattivetoisia kuntia, kummaa kuuluu myös porvarillisista kunnista, esimerkiksi Täbystä.
Kunnollinen kirjasto on demokraattisen sivistysvaltion kannalta elintärkeä kysymys. Tiedon pitäisi olla kaikkien saatavilla, mutta ei vain internetissä, vaan myös ihan oikeina kirjoina lähikirjastossa. Valikoiman tulisi olla monipuolista ja valistavaa, uuteen tutustuttavaa ja innostavaa, yllättävää. Kaunokirjallisuuden merkityksestä oppimiselle ja ajattelukyvylle on kirjoitettu tutkimuksia hyllyittäin. Kaikilla ei myöskään ole varaa ostaa kaikkia kiinnostavia opuksia (eikä se olisi ekologisestikaan mielekästä). Jo pelkästään siksi tarvitaan kirjastoja, mielellään sellaisia, jotka ovat monikulttuurisia (ja kielellisiä) kohtauspaikkoja.
torstai 1. marraskuuta 2007
Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen
Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen. Otava 2007. 270 s.
Miika Nousiainen on tarttunut kutkuttavaan aihelmaan: ruotsalaisuuteen ja haluun olla kansankotilainen.
Päähenkilö Mikko Virtanen tuntee itsensä ruotsalaiseksi suomalaisen ruumiissa. Hän imee vaikutteita länsinaapurista, ihailee sosiaalidemokratiaa ja sen legendaarisia johtotähtiä. Hän on kateellinen. Thaimaassa jouluisin lomailevat ruotsalaiset perheet ovat ehjiä ja onnellisia, lapset kilttejä ja kunnollisia. Lumikin on Ruotsissa pehmeämpää. Miehen mielessä kansankoti on illuusio maanpäällisestä paratiisista, jossa kaikilla on aina jättekivaa. Ruotsi ei kuitenkaan huoli Suomessa koko ikänsä asunutta miestä kansalaisekseen.
Häiriintyneessä mielessään parka kyhää kieron juonen saadakseen osan kansankodin lämmöstä. Ruotsalaisuudesta on tullut pakkomielle, uskonto. Mies asettuu taloksi lomatuttavuuksien omakotitaloon kähveltämällään avaimella. Perhe on tietysti jouluna missäs muualla kuin Thaimaassa. Hullu vuokraa työttömän näyttelijättären lapsineen esittämään kanssaan täydellistä ruotsalaista joulua. Se kuitenkin tärveltyy isännän palatessa yllättäen kotiin. Mies päätyy Tukholmaan ja tapaa sattumalta elämästään pois pyristelevän Mikael Anderssonin. Mikael luovuttaa paikkansa koulutuksen jälkeen Mikolle. Mikael häviää iäisyyteen Mikon auttamana.
Ruotsalaisuus alkaa säröilemään, siitä huolimatta Mikko ponnistelee ruotsalaistumispyrkimyksissään eteenpäin. Saadakseen sopivia töitä hän väärentää todistuksensa ja siirtää opintonsa Suomesta Yhdysvaltoihin. Ruotsalaisen vaimonkin hän onnistuu iskemään itselleen. Lapsia pukahtaa pikaisen vihkimisen jälkeen kaksoset. Tosin jo häissä hän on vähällä paljastua. Lomalla Thaimaassa kulissit lopulta romahtavat. Kaikki on ollut valhetta. Hänestä ei ole ruotsalaiseksi.
Mikko teljetään tyrmään murhista ja petoksista. Hänelle valkenee suomalaisuus, jota on pakoillut. Sitä ei voi pyyhkiä pois. Vankilassa ovat ne toisen luokan kansalaiset, joista ei ole keskiluokkaisiksi ruotsalaisiksi; ruotsinsuomalaiset etunenässä. Kansankoti siivoaa ongelmansa maton alle. Ruotsalaisuus on petollista harhaa.
Satiirina Nousiaisen kirja on kipeästi kohdalle osuva teos. Ei voine kieltää omia pyrkimyksiä olla kuin muut sinikeltaiset.
Ruotsalaisuus on silti monisyisempää kuin Nousiaisen Vadelmavenepakolainen pinnallisuudessaan näyttää. Se kuvastaa paremmin suomalaisten ennakkoluuloja kuin kertoo ruotsalaisuuden olemuksesta sinänsä. Joku epäili Suomessa tämän nousevan menestykseksi Ruotsissa, kunhan käännetään. Epäilenpä. Ei ruotsalaiset tällaisesta jaksa innostua. Ei ruotsalaisia kiinnosta mitä muut heistä ajattelevat. Sehän on itsestään selvää: Ruotsi on maailman modernein maa, joten totta kai kaikki meitä kadehtii ja haluavat olla kuin me. Ulkomaalaisuus ei sinänsä ole mikään meriitti. Kansainvälinen ja monikulturelli saa olla vaikka kuinka paljon tahansa, kunhan on sitä ruotsiksi. Tai englanniksi. Mieluiten vieläpä amerikaksi.
Uskottavuutta Nousiaisen kirjalta karistaa heti ensimmäisillä sivuilla (ja myöhemmin toistuva) asiavirhe. Mikko Virtasen salakuunteleman perheen poika on mukamas saamassa ensimmäistä kertaa numerotodistuksen. Myöhemmin Mikko Virtanen saa ruotsalaistumismiskoulutuksessaan suomalaisia arvosanoja, silti hän väärentää yliopistotodistuksensa amerikkalaisen mittapuun mukaan. Epäjohdonmukaista. Pistävämpää kritiikkiä olisi voinut saada SFI-koulutuksen (Svenska för invandrare) kautta. Siellä tuhannet maahanmuuttajat yrittävät tosissaan todellisuudessa muuttua ruotsalaisiksi.
Tällä hetkellä Ruotsissa ei jaeta numerotodistuksia. Arvosanallisen todistuksen saa vasta kahdeksannen keväällä. Nekin on kirjaimia, eikä todistuksissa arvioida todellista osaamista. MVG:n saa kunhan roikkuu riittävästi koulussa ja jättää kaikki tehtävänsä ajoissa. Se, että on tehnyt tehtävät väärin, ei vaikuta sinänsä todistukseen. Se, että on edes yrittänyt, palkitaan, mutta läpi pääsee melkein tekemättäkin. Mikko Virtasen illuusiossa opettajat välittävät oppilaista. Todellisuus on toista. Ruotsin kouluissa oppilaat ovat heitteillä ja oman onnensa varassa.
Sosiaalidemokraattisen pedagogiikan mukaisesti oppilaita ei saa kritisoida, ei tyrkyttää tietoa tai torua. Kärjistäen sanoen kaikki tekee mitä lystää. Eskilstunassa esimerkiksi hallitsevat sosiaalidemokraatit ovat todenneet, etteivät lapset tarvitse kirjoja kunnallisissa kouluissa. He hakevat tietonsa itsenäisesti internetistä. Se on kuulemma edistystä ja tasa-arvoista.
Kansanpuolueen aloite koulukirjojen palauttamisesta tyrmättiin kunnanvaltuustossa, samoin kirjallisuuden painottamisesta. Myöskään todistusten jakamista aikaisemmin ei hyväksytty. Se kuulemma pilaa lapsilta oppimisen ilon. Mutta eikö olisi järkevintä puuttua ajoissa puutteisiin ja havaita ne välittömästi? Puolitoista vuotta ennen lukioon menoa on melko myöhäistä opetella lukemaan, laskemaan ja kirjoittamaan. Hälyttävän iso osa ei osaa. Ja putoaa kärryiltä jo heti kättelyssä elämästä.
Lukiokaan ei Ruotsissa ole mitenkään vaativa, mutta siitäkään ei selviä kaikki, kuten sosiaalidemokraattien ylevissä visioissa oli tarkoitus. Muita vaihtoehtoja ei ole ollut. Jos ei kunnallista aikuiskoulutusta, Komvuxia lasketa, eli suomalaista iltalukiota päiväsaikaan. Ammattikoulutus on yhdistetty lukioon ja teoreettiset aineet ovat olleet kaikille samat. Eikö olisi reilumpaa tarjota yksilöllisempää ja työmarkkinoita paremmin palvelevia lyhempiä ja vähemmän teoreettisia ammattikoulutuksia sellaisille, joilla lukuhalut ovat vähissä tai muuten kyvyt uupuvat? Sosiaalidemokraattien mielestä ei. Siksi kymmeniä tuhansia nuoria siirrettiin heidän valtakaudellaan ennenaikaiseläkkeelle, tai sitten lukion keskeyttänyt yksilöllisen ohjelman nuori palkattiin samaan lukioon seuraavana päivänä, niin juuri, opettajaksi. Ja lukion hädin tuskin läpi päässyt nuori menee opettajakoulukseen, kun ei muualle pääse. Kuilut yhteiskunnassa kasvoivat demareiden aikana. Nyt on toisin.
Miika Nousiainen astuu myös harhaan niellessään sosiaalidemokraattisten myytinrakentajien syötin demareista kansankodin keksijöinä. Kansankoti oli alunperin oikeiston ja porvariston termi, jonka sosiaalidemokraatit myöhemmin taitavasti kaappasivat, ja kansankodin perustan rakenteet ovat vankan liberaalit, joita sosiaalidemokraatit alun perin vastustivat... Voi mennä selailemaan valtiopäivien puheita 1900-luvun alusta. Siellä termi vilahtaa useasti. Niin. Oikeiston suusta. Ja ketkä olivat Saltsjöbadenin menestyksellisen sopimuksen takana 1938? Niinpä, sosiaalidemokraatit vastustivat sitä, eikä heitä huolittu mukaan neuvotteluihin. Heidän mallinsa olisi ollut toinen. Siinä hallitus olisi sekaantunut suoraan työmarkkinoihin ja päättänyt palkoista ja työoloista. Nyt se oli kahden kauppa. Ilman valtiota. Taaten hyvinvointia ja työrauhaa pitkälle yli toisen maailmansodan, mutta se onkin jo toinen juttu se.
Sinänsä kirjan sosiaalidemokraattien ja ruotsalaisuuden symbioosi pitänee paikkaansa. Siitä muistuttaa mielipidetiedustelujen karut prosentit, jotka väittävät sosiaalidemokraateille liki puolia äänistä. Jotain kummaa on tässä kansassa. Porvarit pelastavat paattia ja silti hingutaan toisten kelkkaan kyytiin...
Miika Nousiaisen kirja on joidenkin ruosujen rutinoista huolimatta kelpo teos. Ei se häikäise terävyydellään, eikä naurata hulvattomasti, mutta tarjoaa silti varsin mukavan lukuelämyksen, liikuttelee aivonystyröitä nostaen esiin monia muistoja elävästä elämästä Ruotsissa 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä.
Miika Nousiainen on tarttunut kutkuttavaan aihelmaan: ruotsalaisuuteen ja haluun olla kansankotilainen.
Päähenkilö Mikko Virtanen tuntee itsensä ruotsalaiseksi suomalaisen ruumiissa. Hän imee vaikutteita länsinaapurista, ihailee sosiaalidemokratiaa ja sen legendaarisia johtotähtiä. Hän on kateellinen. Thaimaassa jouluisin lomailevat ruotsalaiset perheet ovat ehjiä ja onnellisia, lapset kilttejä ja kunnollisia. Lumikin on Ruotsissa pehmeämpää. Miehen mielessä kansankoti on illuusio maanpäällisestä paratiisista, jossa kaikilla on aina jättekivaa. Ruotsi ei kuitenkaan huoli Suomessa koko ikänsä asunutta miestä kansalaisekseen.
Häiriintyneessä mielessään parka kyhää kieron juonen saadakseen osan kansankodin lämmöstä. Ruotsalaisuudesta on tullut pakkomielle, uskonto. Mies asettuu taloksi lomatuttavuuksien omakotitaloon kähveltämällään avaimella. Perhe on tietysti jouluna missäs muualla kuin Thaimaassa. Hullu vuokraa työttömän näyttelijättären lapsineen esittämään kanssaan täydellistä ruotsalaista joulua. Se kuitenkin tärveltyy isännän palatessa yllättäen kotiin. Mies päätyy Tukholmaan ja tapaa sattumalta elämästään pois pyristelevän Mikael Anderssonin. Mikael luovuttaa paikkansa koulutuksen jälkeen Mikolle. Mikael häviää iäisyyteen Mikon auttamana.
Ruotsalaisuus alkaa säröilemään, siitä huolimatta Mikko ponnistelee ruotsalaistumispyrkimyksissään eteenpäin. Saadakseen sopivia töitä hän väärentää todistuksensa ja siirtää opintonsa Suomesta Yhdysvaltoihin. Ruotsalaisen vaimonkin hän onnistuu iskemään itselleen. Lapsia pukahtaa pikaisen vihkimisen jälkeen kaksoset. Tosin jo häissä hän on vähällä paljastua. Lomalla Thaimaassa kulissit lopulta romahtavat. Kaikki on ollut valhetta. Hänestä ei ole ruotsalaiseksi.
Mikko teljetään tyrmään murhista ja petoksista. Hänelle valkenee suomalaisuus, jota on pakoillut. Sitä ei voi pyyhkiä pois. Vankilassa ovat ne toisen luokan kansalaiset, joista ei ole keskiluokkaisiksi ruotsalaisiksi; ruotsinsuomalaiset etunenässä. Kansankoti siivoaa ongelmansa maton alle. Ruotsalaisuus on petollista harhaa.
Satiirina Nousiaisen kirja on kipeästi kohdalle osuva teos. Ei voine kieltää omia pyrkimyksiä olla kuin muut sinikeltaiset.
Ruotsalaisuus on silti monisyisempää kuin Nousiaisen Vadelmavenepakolainen pinnallisuudessaan näyttää. Se kuvastaa paremmin suomalaisten ennakkoluuloja kuin kertoo ruotsalaisuuden olemuksesta sinänsä. Joku epäili Suomessa tämän nousevan menestykseksi Ruotsissa, kunhan käännetään. Epäilenpä. Ei ruotsalaiset tällaisesta jaksa innostua. Ei ruotsalaisia kiinnosta mitä muut heistä ajattelevat. Sehän on itsestään selvää: Ruotsi on maailman modernein maa, joten totta kai kaikki meitä kadehtii ja haluavat olla kuin me. Ulkomaalaisuus ei sinänsä ole mikään meriitti. Kansainvälinen ja monikulturelli saa olla vaikka kuinka paljon tahansa, kunhan on sitä ruotsiksi. Tai englanniksi. Mieluiten vieläpä amerikaksi.
Uskottavuutta Nousiaisen kirjalta karistaa heti ensimmäisillä sivuilla (ja myöhemmin toistuva) asiavirhe. Mikko Virtasen salakuunteleman perheen poika on mukamas saamassa ensimmäistä kertaa numerotodistuksen. Myöhemmin Mikko Virtanen saa ruotsalaistumismiskoulutuksessaan suomalaisia arvosanoja, silti hän väärentää yliopistotodistuksensa amerikkalaisen mittapuun mukaan. Epäjohdonmukaista. Pistävämpää kritiikkiä olisi voinut saada SFI-koulutuksen (Svenska för invandrare) kautta. Siellä tuhannet maahanmuuttajat yrittävät tosissaan todellisuudessa muuttua ruotsalaisiksi.
Tällä hetkellä Ruotsissa ei jaeta numerotodistuksia. Arvosanallisen todistuksen saa vasta kahdeksannen keväällä. Nekin on kirjaimia, eikä todistuksissa arvioida todellista osaamista. MVG:n saa kunhan roikkuu riittävästi koulussa ja jättää kaikki tehtävänsä ajoissa. Se, että on tehnyt tehtävät väärin, ei vaikuta sinänsä todistukseen. Se, että on edes yrittänyt, palkitaan, mutta läpi pääsee melkein tekemättäkin. Mikko Virtasen illuusiossa opettajat välittävät oppilaista. Todellisuus on toista. Ruotsin kouluissa oppilaat ovat heitteillä ja oman onnensa varassa.
Sosiaalidemokraattisen pedagogiikan mukaisesti oppilaita ei saa kritisoida, ei tyrkyttää tietoa tai torua. Kärjistäen sanoen kaikki tekee mitä lystää. Eskilstunassa esimerkiksi hallitsevat sosiaalidemokraatit ovat todenneet, etteivät lapset tarvitse kirjoja kunnallisissa kouluissa. He hakevat tietonsa itsenäisesti internetistä. Se on kuulemma edistystä ja tasa-arvoista.
Kansanpuolueen aloite koulukirjojen palauttamisesta tyrmättiin kunnanvaltuustossa, samoin kirjallisuuden painottamisesta. Myöskään todistusten jakamista aikaisemmin ei hyväksytty. Se kuulemma pilaa lapsilta oppimisen ilon. Mutta eikö olisi järkevintä puuttua ajoissa puutteisiin ja havaita ne välittömästi? Puolitoista vuotta ennen lukioon menoa on melko myöhäistä opetella lukemaan, laskemaan ja kirjoittamaan. Hälyttävän iso osa ei osaa. Ja putoaa kärryiltä jo heti kättelyssä elämästä.
Lukiokaan ei Ruotsissa ole mitenkään vaativa, mutta siitäkään ei selviä kaikki, kuten sosiaalidemokraattien ylevissä visioissa oli tarkoitus. Muita vaihtoehtoja ei ole ollut. Jos ei kunnallista aikuiskoulutusta, Komvuxia lasketa, eli suomalaista iltalukiota päiväsaikaan. Ammattikoulutus on yhdistetty lukioon ja teoreettiset aineet ovat olleet kaikille samat. Eikö olisi reilumpaa tarjota yksilöllisempää ja työmarkkinoita paremmin palvelevia lyhempiä ja vähemmän teoreettisia ammattikoulutuksia sellaisille, joilla lukuhalut ovat vähissä tai muuten kyvyt uupuvat? Sosiaalidemokraattien mielestä ei. Siksi kymmeniä tuhansia nuoria siirrettiin heidän valtakaudellaan ennenaikaiseläkkeelle, tai sitten lukion keskeyttänyt yksilöllisen ohjelman nuori palkattiin samaan lukioon seuraavana päivänä, niin juuri, opettajaksi. Ja lukion hädin tuskin läpi päässyt nuori menee opettajakoulukseen, kun ei muualle pääse. Kuilut yhteiskunnassa kasvoivat demareiden aikana. Nyt on toisin.
Miika Nousiainen astuu myös harhaan niellessään sosiaalidemokraattisten myytinrakentajien syötin demareista kansankodin keksijöinä. Kansankoti oli alunperin oikeiston ja porvariston termi, jonka sosiaalidemokraatit myöhemmin taitavasti kaappasivat, ja kansankodin perustan rakenteet ovat vankan liberaalit, joita sosiaalidemokraatit alun perin vastustivat... Voi mennä selailemaan valtiopäivien puheita 1900-luvun alusta. Siellä termi vilahtaa useasti. Niin. Oikeiston suusta. Ja ketkä olivat Saltsjöbadenin menestyksellisen sopimuksen takana 1938? Niinpä, sosiaalidemokraatit vastustivat sitä, eikä heitä huolittu mukaan neuvotteluihin. Heidän mallinsa olisi ollut toinen. Siinä hallitus olisi sekaantunut suoraan työmarkkinoihin ja päättänyt palkoista ja työoloista. Nyt se oli kahden kauppa. Ilman valtiota. Taaten hyvinvointia ja työrauhaa pitkälle yli toisen maailmansodan, mutta se onkin jo toinen juttu se.
Sinänsä kirjan sosiaalidemokraattien ja ruotsalaisuuden symbioosi pitänee paikkaansa. Siitä muistuttaa mielipidetiedustelujen karut prosentit, jotka väittävät sosiaalidemokraateille liki puolia äänistä. Jotain kummaa on tässä kansassa. Porvarit pelastavat paattia ja silti hingutaan toisten kelkkaan kyytiin...
Miika Nousiaisen kirja on joidenkin ruosujen rutinoista huolimatta kelpo teos. Ei se häikäise terävyydellään, eikä naurata hulvattomasti, mutta tarjoaa silti varsin mukavan lukuelämyksen, liikuttelee aivonystyröitä nostaen esiin monia muistoja elävästä elämästä Ruotsissa 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä.
sunnuntai 26. elokuuta 2007
Ingela Josefson & Göran Palm (red): Vredens duvor. Om kvinnors arbetslivserfarenheter
Ingela Josefson & Göran Palm (red.): Vredens duvor. Om kvinnors arbetslivserfarenheter. Tolv kvinnor skildrar sina jobb och fyra forskare kommenterar. PM Bäckström förlag & Föreningen liv i Sverige 1997. 299 s.
Tavallisten talliaisten todellisuudesta tarinoita kokoava yhdistys Föreningen Liv i Sverige uurtaa tuleville tutkijoille arvokasta kurkistusaukkoa menneisyyteen. Arkistoja penkoneena tietää miten kuivat kokousmuistiinpanot eivät paljoa kerro kuinka ne ylöskirjannut joskus kauan sitten ajatteli. Millaisia toiveita hänellä oli? Millaiseksi hän maailmansa ja mahdollisuutensa hahmotti?
1990-luvun puolivälissä tutkimus- ja dokumentointiprojekti Kvinnors Arbetsliv tuotti mielenkiintoista kirjasarjaa, jonka kolmas osa Vredens duvor on. Hankkeen taustalla oli muun muassa porvarihallituksen sosiaalidemokraattien propagandatehtaana lakkauttama Arbetslivsinstitutet. Nykyhallituksen mielestä tällainen toiminta kuuluu korkeakouluille ja yliopistoille, ei valtiolle. Lisäperusteena alasajolle oli heikko tieteellinen taso, vaikka joillakin aloilla poikkitieteellinen Arbetslivsinstitutet oli kadehdittua kärkeä. Tämän kirjan puutteista ei voine syyttää suoraan Arbetslivsinstitutetia, vastuuta on julkaisseella yhdistyksellä enemmän.
Teoksesta pistää silmään huolimattomuus ja vähäinen akateemisuus. Häiritsevintä on kunnon johdannon puuttuminen, esimerkiksi metodista mainitaan tuskin mitään. Epäselväksi jää miten ja miksi nämä tekstit ovat kirjaan päätyneet. Kirja kun koostuu 12 kunnallisalan naisen kirjoituksista, mikä sinänsä herättää uteliaisuutta. Aineiston epätasaisuus tuottaa suuren pettymyksen, kaikki on julkaistu sellaisenaan. Kirjoittajista mainitaan toisinaan tekstin lopussa koko nimi, joskus pelkkä nimimerkki. Koulutus ja muut taustatiedot vaihtelevat. Osa kirjoituksista on päiväkirjamaisia, osa jaarittelua. Virpi Ropposen Fridag från kastrullerna on puolestaan pysäyttävä kaunokirjallinen mestariteos, jota yksikään tutkija ei kirjan lopun teksteissään kommentoi. Tutkijoiden artikkelit ovat muutenkin kehnoja, jotain on ollut pakko kirjoittaa, vaikka mitään erityisempää sanottavaa ei ole ollut.
Kaunokirjallisesta suunnasta lähestyttäessä voi puolestaan todeta kirjan todella avartaneen omaa ymmärrystä runsaastikin. Hoitotyö ei ole helppoa, se voi olla helvettiä. Ja siitä maksetaan aivan liian vähän. Naisparat.
Monessa kirjoituksessa tuodaan esiin katkeruus sosiaalidemokraattista puoluetta ja ammattiyhdistysliikettä vastaan. 1990-luvun säästöt pistivät ahtaalle ja ammattiyhdistys koettiin valtiovallan orgaaniksi pitää työläiset kurissa ja palkat pieninä.
Tavallisten talliaisten todellisuudesta tarinoita kokoava yhdistys Föreningen Liv i Sverige uurtaa tuleville tutkijoille arvokasta kurkistusaukkoa menneisyyteen. Arkistoja penkoneena tietää miten kuivat kokousmuistiinpanot eivät paljoa kerro kuinka ne ylöskirjannut joskus kauan sitten ajatteli. Millaisia toiveita hänellä oli? Millaiseksi hän maailmansa ja mahdollisuutensa hahmotti?
1990-luvun puolivälissä tutkimus- ja dokumentointiprojekti Kvinnors Arbetsliv tuotti mielenkiintoista kirjasarjaa, jonka kolmas osa Vredens duvor on. Hankkeen taustalla oli muun muassa porvarihallituksen sosiaalidemokraattien propagandatehtaana lakkauttama Arbetslivsinstitutet. Nykyhallituksen mielestä tällainen toiminta kuuluu korkeakouluille ja yliopistoille, ei valtiolle. Lisäperusteena alasajolle oli heikko tieteellinen taso, vaikka joillakin aloilla poikkitieteellinen Arbetslivsinstitutet oli kadehdittua kärkeä. Tämän kirjan puutteista ei voine syyttää suoraan Arbetslivsinstitutetia, vastuuta on julkaisseella yhdistyksellä enemmän.
Teoksesta pistää silmään huolimattomuus ja vähäinen akateemisuus. Häiritsevintä on kunnon johdannon puuttuminen, esimerkiksi metodista mainitaan tuskin mitään. Epäselväksi jää miten ja miksi nämä tekstit ovat kirjaan päätyneet. Kirja kun koostuu 12 kunnallisalan naisen kirjoituksista, mikä sinänsä herättää uteliaisuutta. Aineiston epätasaisuus tuottaa suuren pettymyksen, kaikki on julkaistu sellaisenaan. Kirjoittajista mainitaan toisinaan tekstin lopussa koko nimi, joskus pelkkä nimimerkki. Koulutus ja muut taustatiedot vaihtelevat. Osa kirjoituksista on päiväkirjamaisia, osa jaarittelua. Virpi Ropposen Fridag från kastrullerna on puolestaan pysäyttävä kaunokirjallinen mestariteos, jota yksikään tutkija ei kirjan lopun teksteissään kommentoi. Tutkijoiden artikkelit ovat muutenkin kehnoja, jotain on ollut pakko kirjoittaa, vaikka mitään erityisempää sanottavaa ei ole ollut.
Kaunokirjallisesta suunnasta lähestyttäessä voi puolestaan todeta kirjan todella avartaneen omaa ymmärrystä runsaastikin. Hoitotyö ei ole helppoa, se voi olla helvettiä. Ja siitä maksetaan aivan liian vähän. Naisparat.
Monessa kirjoituksessa tuodaan esiin katkeruus sosiaalidemokraattista puoluetta ja ammattiyhdistysliikettä vastaan. 1990-luvun säästöt pistivät ahtaalle ja ammattiyhdistys koettiin valtiovallan orgaaniksi pitää työläiset kurissa ja palkat pieninä.
tiistai 21. elokuuta 2007
Mats Ögren (red.): Sanningen om Sverige - en antologi om jobben som försvann
Mats Ögren (redaktör): Sanningen om Sverige - en antologi om jobben som försvann. Bokförlaget DN 2006. 219 s.
"Nämn ett land som är bättre än Sverige!" Vaatimalla nimeämään yksikin Ruotsia parempi maa Göran Persson tukahdutti politiikkaansa kohdistunutta kritiikkiä. Perssonin Ruotsi oli ongelmista huolimatta maailman paras paikka elää, jos oli häneen uskomista. Virallisesti työttömiä oli vähän ja ne, jotka töitä kaipasivat saisivat niitä aivan kohta, kunhan äänestäisivät sosiaalidemokraatteja. Kurjasti ei ollut kenelläkään, ketään ei pakoteta siivoamaan muiden sotkuja, kiitos sosiaalidemokraattien. Työssäuupuneet pääsivät varhaiseläkkeelle. Valtion tilit olivat ojennuksessa, kiitos Göranin viisauden ja säästäväisyyden.
Totta toinen puoli. Ruotsi on monessa mielessä hyvä maa. Juuret sotien runtelemassa Suomessa antavat perspektiiviä, omat ongelmat tuntuvat mitättömiltä verratessa aiempien sukupolvien kokemuksiin ja siihen, millaiseksi elämä olisi mahdollisesti muotoutunut Suomessa, jos ei olisi tullut tänne meren taa onneaan koettamaan.
Jo pelkkä harppaus itänaapuriin paljastaa paljon pahempaa pahoinvointia. Alkoholin kyllästämät köyhien ruhot haisevat heräävien kaupunkien porttikongeissa, puistonpenkeillä ja kaduilla. Väkivalta rehottaa. Huono-osaisuus on Suomessa syvempää ja laajempaa, kipuaminen takaisin pohjamudista on hankalaa. Toki Suomessa on runsaasti opittavaakin. Koulujärjestelmä on kärkeä, kielivähemmistöjä kohdellaan kiitettävästi. Ruotsi rämpii kielivähemmistöjen ihmisoikeuksissa mutasarjassa, koulujärjestelmä ontuu huolestuttavasti.
Dagens Nyheter-lehden kustantama antologia Ruotsin taloudesta ja työstä onkin kutkuttavaa luettavaa. Kirjaseen ovat osallistuneet politiikan, talouden, yliopistojen ja lehdistön kärkinimet, silloista pääministeriä Göran Perssonia lukuunottamatta. Esipuheessa Göranin kerrotaan aluksi lupautuneen, mutta perääntyneen nähdessään kiusalliset kysymykset maan todellisesta taloustilanteesta. Hänellä ei olisi ollut vastauksia, toisin kuin tuolloisella oppositiojohtaja Fredrik Reinfeldtilla.
Lena Mellin kirjoittaa, että vuosien 1989-2003 välillä työllisyys väheni 380 000 hengellä 4,1 miljoonaan, siitä huolimatta, että väestö on kohisten kasvanut yhdeksään miljoonaan. Työllisyys toisin sanoen hupeni tuona aikana noin yhdeksän prosenttiä. Hänen mielestään tätä muutosta täytyisi pitää dramaattisena. Virallinen työttömyys on kuitenkin 1990-luvun alkuvuosista laskenut huikeasti runsaaseen viiteen prosenttiin. Miten tämä on selitettävissä? Hän laskee todellisen työttömyyden liikkuvan noin 8,2-20 prosentin välillä.
Aleksander Perski osoittaa miten Göran Perssonin kaudella ihmisiä lakaistiin tilastoista sairaseläkkeelle tai sairauspäivärahalle. Nouseva kurvi korreloi vuodesta 1998 eteenpäin selvästi työttömyyskorvauksella eläneiden laskun kanssa. 560 000 työikäistä oli vuonna 2006 sairaseläkkeellä, näistä 31,6 prosenttia alle viisikymmentävuotiaita. 2004 viidennes työikäisestä väestöstä elätti itsensä kokonaan erilaisilla tuilla (1 067 000). Fredrik Reinfeldt huomauttaakin osuvasti miten Göran Perssonin kaudella joka ikinen päivä laitettiin 140 ihmistä ennenaikaiseläkkeelle. Hänen laskujensa mukaan noin 1,5 miljoona ihmistä on tahtomattaan työmarkkinoiden ulkopuolella ja hän esittää ratkaisuksi juuri niitä toimenpiteitä joilla nykyinen hänen johtamansa hallitus on katkaissut työllistämättömän talouskasvun kierteen.
Monet kirjoittajat muistuttavat Göran Perssonin laittaneen valtion finanssit kuntoon etenkin kuntien, ja varsinkin naisten kustannuksella. Sillä saavutuksella itsensä suureksi valtiomieheksi kohottaneen Göranin ansiot ovat kyseenalaiset.
Vaikka kirjaan osallistuneet ovat yhteiskunnan kaikilta laitamilta, osoittaa se silti Ruotsin poliittis-taloudellisen eliitin yhtenäisyyden. Erot eivät ole ajatuksissa vivahteita suurempia. Osoituksena tästä on Johan Hakelius (Brorsor i barockstaten) taituroinut antologiaan osuvan satiirin. Systeeminvaihdon sijasta vaaleissa vaihtuikin sukupolvi.
"Nämn ett land som är bättre än Sverige!" Vaatimalla nimeämään yksikin Ruotsia parempi maa Göran Persson tukahdutti politiikkaansa kohdistunutta kritiikkiä. Perssonin Ruotsi oli ongelmista huolimatta maailman paras paikka elää, jos oli häneen uskomista. Virallisesti työttömiä oli vähän ja ne, jotka töitä kaipasivat saisivat niitä aivan kohta, kunhan äänestäisivät sosiaalidemokraatteja. Kurjasti ei ollut kenelläkään, ketään ei pakoteta siivoamaan muiden sotkuja, kiitos sosiaalidemokraattien. Työssäuupuneet pääsivät varhaiseläkkeelle. Valtion tilit olivat ojennuksessa, kiitos Göranin viisauden ja säästäväisyyden.
Totta toinen puoli. Ruotsi on monessa mielessä hyvä maa. Juuret sotien runtelemassa Suomessa antavat perspektiiviä, omat ongelmat tuntuvat mitättömiltä verratessa aiempien sukupolvien kokemuksiin ja siihen, millaiseksi elämä olisi mahdollisesti muotoutunut Suomessa, jos ei olisi tullut tänne meren taa onneaan koettamaan.
Jo pelkkä harppaus itänaapuriin paljastaa paljon pahempaa pahoinvointia. Alkoholin kyllästämät köyhien ruhot haisevat heräävien kaupunkien porttikongeissa, puistonpenkeillä ja kaduilla. Väkivalta rehottaa. Huono-osaisuus on Suomessa syvempää ja laajempaa, kipuaminen takaisin pohjamudista on hankalaa. Toki Suomessa on runsaasti opittavaakin. Koulujärjestelmä on kärkeä, kielivähemmistöjä kohdellaan kiitettävästi. Ruotsi rämpii kielivähemmistöjen ihmisoikeuksissa mutasarjassa, koulujärjestelmä ontuu huolestuttavasti.
Dagens Nyheter-lehden kustantama antologia Ruotsin taloudesta ja työstä onkin kutkuttavaa luettavaa. Kirjaseen ovat osallistuneet politiikan, talouden, yliopistojen ja lehdistön kärkinimet, silloista pääministeriä Göran Perssonia lukuunottamatta. Esipuheessa Göranin kerrotaan aluksi lupautuneen, mutta perääntyneen nähdessään kiusalliset kysymykset maan todellisesta taloustilanteesta. Hänellä ei olisi ollut vastauksia, toisin kuin tuolloisella oppositiojohtaja Fredrik Reinfeldtilla.
Lena Mellin kirjoittaa, että vuosien 1989-2003 välillä työllisyys väheni 380 000 hengellä 4,1 miljoonaan, siitä huolimatta, että väestö on kohisten kasvanut yhdeksään miljoonaan. Työllisyys toisin sanoen hupeni tuona aikana noin yhdeksän prosenttiä. Hänen mielestään tätä muutosta täytyisi pitää dramaattisena. Virallinen työttömyys on kuitenkin 1990-luvun alkuvuosista laskenut huikeasti runsaaseen viiteen prosenttiin. Miten tämä on selitettävissä? Hän laskee todellisen työttömyyden liikkuvan noin 8,2-20 prosentin välillä.
Aleksander Perski osoittaa miten Göran Perssonin kaudella ihmisiä lakaistiin tilastoista sairaseläkkeelle tai sairauspäivärahalle. Nouseva kurvi korreloi vuodesta 1998 eteenpäin selvästi työttömyyskorvauksella eläneiden laskun kanssa. 560 000 työikäistä oli vuonna 2006 sairaseläkkeellä, näistä 31,6 prosenttia alle viisikymmentävuotiaita. 2004 viidennes työikäisestä väestöstä elätti itsensä kokonaan erilaisilla tuilla (1 067 000). Fredrik Reinfeldt huomauttaakin osuvasti miten Göran Perssonin kaudella joka ikinen päivä laitettiin 140 ihmistä ennenaikaiseläkkeelle. Hänen laskujensa mukaan noin 1,5 miljoona ihmistä on tahtomattaan työmarkkinoiden ulkopuolella ja hän esittää ratkaisuksi juuri niitä toimenpiteitä joilla nykyinen hänen johtamansa hallitus on katkaissut työllistämättömän talouskasvun kierteen.
Monet kirjoittajat muistuttavat Göran Perssonin laittaneen valtion finanssit kuntoon etenkin kuntien, ja varsinkin naisten kustannuksella. Sillä saavutuksella itsensä suureksi valtiomieheksi kohottaneen Göranin ansiot ovat kyseenalaiset.
Vaikka kirjaan osallistuneet ovat yhteiskunnan kaikilta laitamilta, osoittaa se silti Ruotsin poliittis-taloudellisen eliitin yhtenäisyyden. Erot eivät ole ajatuksissa vivahteita suurempia. Osoituksena tästä on Johan Hakelius (Brorsor i barockstaten) taituroinut antologiaan osuvan satiirin. Systeeminvaihdon sijasta vaaleissa vaihtuikin sukupolvi.
keskiviikko 11. huhtikuuta 2007
Gunvor Andersson & Hans Swärd: Barn utan hem. Olika perspektiv.
Gunvor Andersson & Hans Swärd: Barn utan hem. Olika perspektiv. Studentlitteratur 2007. 182 s.
Harva tieteellinen kirja tekee niin surulliseksi kuin Gunvor Anderssonin ja Hans Swärdin kodittomista lapsista. On syytä painottaa ettei kirja ole luettavaa herkkämielisille. Sen verran järkyttäviä kuvauksia ja hätähuutoja hyvinvointivaltion reunoilta pudonneilta ihmisiltä kuuluu.
Miljoonaprojektin myötä kitkettiin asunnottomuus liki tyystin Ruotsista ja 1970-luvulla asunnoista oli jopa ylitarjontaa. 1980-luvulla ja 1990-luvulla tilanne muuttui tyystin, ja paheni 1990-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa. Ruotsi on taas keskisuuren asunnottomuuden maa, mutta lasten kodittomuudesta tiedetään vähän monta muuta asiaa tilastoivassa kansankodissa.
Tunku suurkaupunkeihin on suuri, kunnallisten asuntoyhtiöiden liiketaloudellistamisen myötä ilman aikaisempaa asuntoa ja työtä olevilla, mahdollisesti velkaantuneilla on valtavia vaikeuksia saada vuokrasopimusta. Kun yhtä vuokra-asuntoa saattaa hakea 400-500 ihmistä, joilla taustatiedot ovat kunnossa, ovat heikommilla olevat pulassa.
Räikeimmillään tilanne on johtanut mielettömyyksiin, joissa maksukyvyttömiä perheitä majoitetaan hotelleihin sosiaalitoimen laskuun. Yhteiskunnalle saattaa koitua jopa 60 000 kruunun kulut kuukaudessa tästä järjettömyydestä. Yksi halvempi vaihtoehto olisi parakkikylät kaupunkien laitamille, mutta mutta pitkittyessään asuminen niissä voi johtaa vielä pahempiin ongelmiin. Toisaalta herää kysymys, että missä määrin ihminen on itse vastuussa omasta elämästään? Pitääkö sitä pukata lapsia, jos tietää ettei pysty taloudellisesti niitä elättämään ja järjestämään kunnon kotia? Eikö voisi odottaa, että on opetellut ruotsin, hankkinut koulutuksen, työn ja asunnon ennen lasten tekemistä?
Keitä sitten ovat nämä kodittomat perheet? Tämän kirjan tutkimusten valossa riskitekijöitä ovat ulkomaalaistausta, heikko koulutustaso, työttömyys, kielitaidottomuus ja nuoruus. Perheväkivalta ja väärinkäyttö saattavat olla laukaisevia tekijöitä, jotka syöksevät perheitä helvettiin. Kirjan haastattelemien perheiden joukossa ei ollut etnisiä ruotsalaisia. Kodittomuus voi koskea kokonaisia sukupolviketjuja ja siten periytyä.
Tyypillinen kirjan tapaus voisi olla toisen käden ahtaassa kaksiossa asuva suurperhe. Yhdessä huoneessa asuvat nuori äiti, isä ja lukuisat lapset, toisessa perheen teini-ikäinen poika lapsimorsiamensa ja pienen vauvan kanssa. Kaikki työttömiä ja elävät sosiaaliavustuksella, asunto on tilapäinen.
Toinen tyypillinen tapaus voisi olla nuori monilapsinen äiti, jonka mies on kuollut väärinkäyttöön tai pariskunta on eronnut miehen väkivaltaisuuden takia. Äiti on hoitanut lapsia eikä oppinut ruotsia. Yhtäkkiä hän kadulla avuttomana lasten kanssa. Yösija löytyy sukulaisten, tuttujen tai ystävien luota. Kontaktit yhteiskuntaan ovat heikot, asunnottomuus pitkittyy ja äidin mielenterveys järkkyy. He ovat syöksykierteessä ongelmavyyhden kasautuessa.
Lasten kannalta tilanne on toivoton. Koska ruotsalainen koulujärjestelmä ei piittaa heikoimmista, uhkaavat nämä lapset syrjäytyä. Haastatteluissa paljastuu lasten pettymys sille ettei kukaan aseta rajoja ja tuota turvaa ja sääntöjä. Koulu ei ota yhteyttä kotiin, lapset voivat lintsata vapaasti ilman että kukaan välittää missä he aikansa viettävät. Kukaan ei valvo, että he tekevät läksynsä, kukaan ei tue heidän oppimistaan. Joidenkin lasten rohkaistua itsensä ja mentyä kertomaan tilanteestaan opettajalle, he ovat saaneet vastauksen etteivät he voi saada helpotuksia vain koska heillä on vaikeuksia. Enimmillään he saavat ystävällisen selkääntaputuksen, mutta se ei riitä. Hyvinvoivien perheiden lapset toki pärjäävät koulussa, jossa ei ole näkyvää rimaa ja sääntöjä, ja jossa opettajilla ei ole toimintavaltuuksia, mutta moniongelmaisten perheiden lapset syrjäytyvät ja putoavat.
Kuvaa todellisuudesta hämärtää se, että valtaosalla väestöstä menee hyvin Ruotsissa. Moniongelmaisten, turvaverkon rei´ästä pudonneiden määrä on marginaalinen.
Kodittomia lapsia arvioidaan olevan kansankodissa vain reilut toistatuhatta.
Mutta sekin on liikaa.
Harva tieteellinen kirja tekee niin surulliseksi kuin Gunvor Anderssonin ja Hans Swärdin kodittomista lapsista. On syytä painottaa ettei kirja ole luettavaa herkkämielisille. Sen verran järkyttäviä kuvauksia ja hätähuutoja hyvinvointivaltion reunoilta pudonneilta ihmisiltä kuuluu.
Miljoonaprojektin myötä kitkettiin asunnottomuus liki tyystin Ruotsista ja 1970-luvulla asunnoista oli jopa ylitarjontaa. 1980-luvulla ja 1990-luvulla tilanne muuttui tyystin, ja paheni 1990-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa. Ruotsi on taas keskisuuren asunnottomuuden maa, mutta lasten kodittomuudesta tiedetään vähän monta muuta asiaa tilastoivassa kansankodissa.
Tunku suurkaupunkeihin on suuri, kunnallisten asuntoyhtiöiden liiketaloudellistamisen myötä ilman aikaisempaa asuntoa ja työtä olevilla, mahdollisesti velkaantuneilla on valtavia vaikeuksia saada vuokrasopimusta. Kun yhtä vuokra-asuntoa saattaa hakea 400-500 ihmistä, joilla taustatiedot ovat kunnossa, ovat heikommilla olevat pulassa.
Räikeimmillään tilanne on johtanut mielettömyyksiin, joissa maksukyvyttömiä perheitä majoitetaan hotelleihin sosiaalitoimen laskuun. Yhteiskunnalle saattaa koitua jopa 60 000 kruunun kulut kuukaudessa tästä järjettömyydestä. Yksi halvempi vaihtoehto olisi parakkikylät kaupunkien laitamille, mutta mutta pitkittyessään asuminen niissä voi johtaa vielä pahempiin ongelmiin. Toisaalta herää kysymys, että missä määrin ihminen on itse vastuussa omasta elämästään? Pitääkö sitä pukata lapsia, jos tietää ettei pysty taloudellisesti niitä elättämään ja järjestämään kunnon kotia? Eikö voisi odottaa, että on opetellut ruotsin, hankkinut koulutuksen, työn ja asunnon ennen lasten tekemistä?
Keitä sitten ovat nämä kodittomat perheet? Tämän kirjan tutkimusten valossa riskitekijöitä ovat ulkomaalaistausta, heikko koulutustaso, työttömyys, kielitaidottomuus ja nuoruus. Perheväkivalta ja väärinkäyttö saattavat olla laukaisevia tekijöitä, jotka syöksevät perheitä helvettiin. Kirjan haastattelemien perheiden joukossa ei ollut etnisiä ruotsalaisia. Kodittomuus voi koskea kokonaisia sukupolviketjuja ja siten periytyä.
Tyypillinen kirjan tapaus voisi olla toisen käden ahtaassa kaksiossa asuva suurperhe. Yhdessä huoneessa asuvat nuori äiti, isä ja lukuisat lapset, toisessa perheen teini-ikäinen poika lapsimorsiamensa ja pienen vauvan kanssa. Kaikki työttömiä ja elävät sosiaaliavustuksella, asunto on tilapäinen.
Toinen tyypillinen tapaus voisi olla nuori monilapsinen äiti, jonka mies on kuollut väärinkäyttöön tai pariskunta on eronnut miehen väkivaltaisuuden takia. Äiti on hoitanut lapsia eikä oppinut ruotsia. Yhtäkkiä hän kadulla avuttomana lasten kanssa. Yösija löytyy sukulaisten, tuttujen tai ystävien luota. Kontaktit yhteiskuntaan ovat heikot, asunnottomuus pitkittyy ja äidin mielenterveys järkkyy. He ovat syöksykierteessä ongelmavyyhden kasautuessa.
Lasten kannalta tilanne on toivoton. Koska ruotsalainen koulujärjestelmä ei piittaa heikoimmista, uhkaavat nämä lapset syrjäytyä. Haastatteluissa paljastuu lasten pettymys sille ettei kukaan aseta rajoja ja tuota turvaa ja sääntöjä. Koulu ei ota yhteyttä kotiin, lapset voivat lintsata vapaasti ilman että kukaan välittää missä he aikansa viettävät. Kukaan ei valvo, että he tekevät läksynsä, kukaan ei tue heidän oppimistaan. Joidenkin lasten rohkaistua itsensä ja mentyä kertomaan tilanteestaan opettajalle, he ovat saaneet vastauksen etteivät he voi saada helpotuksia vain koska heillä on vaikeuksia. Enimmillään he saavat ystävällisen selkääntaputuksen, mutta se ei riitä. Hyvinvoivien perheiden lapset toki pärjäävät koulussa, jossa ei ole näkyvää rimaa ja sääntöjä, ja jossa opettajilla ei ole toimintavaltuuksia, mutta moniongelmaisten perheiden lapset syrjäytyvät ja putoavat.
Kuvaa todellisuudesta hämärtää se, että valtaosalla väestöstä menee hyvin Ruotsissa. Moniongelmaisten, turvaverkon rei´ästä pudonneiden määrä on marginaalinen.
Kodittomia lapsia arvioidaan olevan kansankodissa vain reilut toistatuhatta.
Mutta sekin on liikaa.
keskiviikko 7. maaliskuuta 2007
Susanna Hedenborg & Ulla Wikander: Makt och försörjning
Susanna Hedenborg & Ulla Wikander: Makt och försörjning. Studentlitteratur 2003.
1900-luvun alkupuolella eräs nainen vaati julkisesti tasa-arvoisuutta sukupuolten välille. Hänelle annettiin vankeusrangaistus. Kyseinen maa, jossa tämä tapahtui oli Ruotsi.
Vielä 1950-luvulla hevoset olivat miehinen alue, joiden läheisyyteen naisilla ei ollut asiaa. Tänä päivänä nuoret tytöt ovat omineet hevoset.
Maidonjalostus on ollut naisten aluetta. Naiset ovat hoitaneet lehmät ja maidon. 1930-luvulla meijereiden teknistyessä ja työn keventyessä miehet rynnistivät ”tulevaisuuden” alalle töihin ja naiset katosivat.
1800-luvulla keskiluokkaisille naisille sallittiin opettajan ammatti ja samapalkkaisuus. 1900-luvun alussa hallitus sääti, että miesopettajille maksetaan parempaa palkkaa. Sekään ei riittänyt estämään alan naisistumista.
Käytännössä naiset olivat täysin vailla ihmisoikeuksia ja mahdollisuuksia taloudelliseen itsenäisyyteen1920-luvulle asti.
Tukholmassa oli jonkin aikaa kunnallisa bordelleja sata vuotta sitten.
Tässä joitakin poimintoja Uppsalan ja Tukholman yliopistojen taloushistorian tutkijan ja opettajan kiehtovasta kirjasta, joka käsittelee toimeentuloa, valtaa ja sukupuolten välisiä eroja Ruotsissa.
Kannattaa tarttua kirjaan eikä vain ihmetellä miesten barbaarisuutta maailmalla. Ei siitä ole kauaa, kun vielä täälläkin alistettiin naisia laeilla ja asetuksilla sekä nyrkein. Eikä tasa-arvoisuus ole vieläkään toteutunut täysin. Kulttuurinmuutos on mahdollinen, mutta se voi viedä aikaa. Sitä suuremmalla syyllä sitä täytyy kiiruhtaa ja antaa yhtäläiset ihmisoikeudet kaikille. Sitä paitsi naisten alistaminen heikentää kansantaloutta.
1900-luvun alkupuolella eräs nainen vaati julkisesti tasa-arvoisuutta sukupuolten välille. Hänelle annettiin vankeusrangaistus. Kyseinen maa, jossa tämä tapahtui oli Ruotsi.
Vielä 1950-luvulla hevoset olivat miehinen alue, joiden läheisyyteen naisilla ei ollut asiaa. Tänä päivänä nuoret tytöt ovat omineet hevoset.
Maidonjalostus on ollut naisten aluetta. Naiset ovat hoitaneet lehmät ja maidon. 1930-luvulla meijereiden teknistyessä ja työn keventyessä miehet rynnistivät ”tulevaisuuden” alalle töihin ja naiset katosivat.
1800-luvulla keskiluokkaisille naisille sallittiin opettajan ammatti ja samapalkkaisuus. 1900-luvun alussa hallitus sääti, että miesopettajille maksetaan parempaa palkkaa. Sekään ei riittänyt estämään alan naisistumista.
Käytännössä naiset olivat täysin vailla ihmisoikeuksia ja mahdollisuuksia taloudelliseen itsenäisyyteen1920-luvulle asti.
Tukholmassa oli jonkin aikaa kunnallisa bordelleja sata vuotta sitten.
Tässä joitakin poimintoja Uppsalan ja Tukholman yliopistojen taloushistorian tutkijan ja opettajan kiehtovasta kirjasta, joka käsittelee toimeentuloa, valtaa ja sukupuolten välisiä eroja Ruotsissa.
Kannattaa tarttua kirjaan eikä vain ihmetellä miesten barbaarisuutta maailmalla. Ei siitä ole kauaa, kun vielä täälläkin alistettiin naisia laeilla ja asetuksilla sekä nyrkein. Eikä tasa-arvoisuus ole vieläkään toteutunut täysin. Kulttuurinmuutos on mahdollinen, mutta se voi viedä aikaa. Sitä suuremmalla syyllä sitä täytyy kiiruhtaa ja antaa yhtäläiset ihmisoikeudet kaikille. Sitä paitsi naisten alistaminen heikentää kansantaloutta.
maanantai 12. helmikuuta 2007
Olof Åslund, Robert Erikson, Oskar Nordström Skans & Anna Sjögren: Fritt inträde? Ungdomars och invandrades väg till det första arbetet
Olof Åslund, Robert Erikson, Oskar Nordström Skans & Anna Sjögren: Välfärdsrådets rapport 2006. Fritt inträde? Ungdomars och invandrades väg till det första arbetet. SNS 2006. 164 s.
Vaaliväittelyissä sosialidemokraatit vakuuttivat ettei työttömyys ole ongelma. Töitä on, kaikki haluavat saavat niitä pian, koululaitos on kunnossa. Oppositiossa ollut porvaristo maalasi puolestaan varsin synkän kuvan todellisuudesta: nuorilla ei ole töitä, koululaitos syrjäyttää ja maahanmuuttajat marginalisoituvat.
Myyttejä maan tilanteesta on monia, tuore raportti paljastaa faktat. Joukko tutkijoita on kartoittanut parinvuosikymmenen ajalta ihmisten koulutustiedot ja työllistymisen. Yhteiskunta ja talouselämä ovat neljässäkymmenessä vuodessa muuttuneet melkoisesti. Ilman koulutustakin aiemmin pärjäsi: tehtaisiin kiskottiin väkeä aina ulkomaita myöten ja ensimmäisen ”oikean” työpaikan sai jo liki parikymppisenä.
Sittemmin tilanne on muuttunut. Työllistymisikä on noussut huimasti. Osaltaan tämä selittyy koulututason nousun myötä. Etenkin 1990-luvulla korkeakoulutus murtautui entistä laajempien kansankerroksien saataville. Koulutuspolitiikan tavoitteena on ollut, että vähintään puolet ikäluokista olisi aloittanut yliopistossa tai korkeakoulussa 25-vuotiaana. Tästä tavoitteesta ollaan vielä kaukana, mutta pitkälle on tultu. Moni nuori siirtää opiskelua pitääkseen muutaman välivuoden hanttihommissa. Tämä tarkoittaa noin puolen miljoonan kruunun sulamista tulevista elämänansioista. Opiskelijat Ruotsissa kuuluvat maailman vanhimpiin. Kansantaloudellisesti järkevintä olisi saada ihmiset koulutustaan vastaavaan tehtävään mahdollisimman varhain ja kaventaa välivuosien määrää. 1990-luvun toinen suuri muutos oli ammattikoulutuksen alasajo ja pakollisen teoreettisen lukion laajentuminen. Tarkoituksena oli, että kaikilla olisi samat mahdollisuudet jatkaa ylempään koulutukseen. Ideana tämä on ihanteellinen ja kannatettava, mutta kolaroi valitettavasti karuun todellisuuteen. Se yksinkertaisesti unohtaa ihmisten moninaisuuden ja erilaiset tavat oppia, ja on rankaissut suurta joukkoa nuoria, jotka keskeyttävät akateemisuuteen valmistelevan lukion. He ovat väliinputoajia. Työllistämiskoulutuksiin he eivät pääse: työvoimatoimisto passittaa heidät takaisin lukioon suorittamaan keskeytyneitä opintojaan. Työmarkkinoilla heille ei ole enää riittävästi kysyntää. 40 vuotta sitten he olisivat työllistyneet heti, nyt vaaditaan koulutusta ja osaamista. Puhtaalla ammatillisella koulutuksella, joka olisi puhdistettu ylimääräisestä teoreettisuudesta heidänkin mahdollisuudet papereihin olisivat paremmat. Näiden syrjäytyneiden nuorten joukko on kasvamaan päin. Joka kymmenes kompastuu. Ja se on sosialidemokraattisen koulupolitiikan tulos. Tutkijoiden tulokset suorastaan huutavat puhtaan ammatillisen ja oppisopimuskoulutuksen perään. Näillä eväillä uusi porvarihallitus onkin uudistamassa koulutusta.
Sen sijaan akateeminen työttömyys on myytti. Korkeasti koulutetut työllistyvät selvästi nopeammin ja paremmin kuin vähemmän koulutetut tai kouluttamattomat. Erot ovat selviä. Koulutus Ruotsissa kaikista väitteistä huolimatta kannattaa.
Maahanmuuttajien kohdalla tilanne pirstaloituu. Suomesta tulleet työllistyvät tällä hetkellä alle vuodessa maahanmuuttamisesta. Lähi-idästä tai Afrikan sarvesta kotoisin olevilla voi vierähtää yhdeksänkin vuotta ilman ensimmäistäkään työpaikkaa. Kaikkein törkeimmin kohdellaan korkeastikoulutettuja Euroopan ulkopuolisia maahanmuuttajia. Heidän opintojaan ei kelpuuteta ja työvoimahallinto pakottaa heidät käymään ruotsalaisen peruskoulun. Tämä on nöyryyttävää ja ihmisarvoa alentavaa, ja törkeää resurssien haaskausta.
Maahanmuuttajien ruotsinkielen opetuskaan ei toimi. Kaikki pannaan sosialidemokraattisesti samaan luokkaan taustoista ja valmiuksista välittämättä: niin lukutaidoton somalinainen kuin entinen irakilainen kielitieteen professori. Kielenopetuksen pitäisi sen sijaan olla yksilöllistä ja työelämään integroitunutta.
Vaaliväittelyissä sosialidemokraatit vakuuttivat ettei työttömyys ole ongelma. Töitä on, kaikki haluavat saavat niitä pian, koululaitos on kunnossa. Oppositiossa ollut porvaristo maalasi puolestaan varsin synkän kuvan todellisuudesta: nuorilla ei ole töitä, koululaitos syrjäyttää ja maahanmuuttajat marginalisoituvat.
Myyttejä maan tilanteesta on monia, tuore raportti paljastaa faktat. Joukko tutkijoita on kartoittanut parinvuosikymmenen ajalta ihmisten koulutustiedot ja työllistymisen. Yhteiskunta ja talouselämä ovat neljässäkymmenessä vuodessa muuttuneet melkoisesti. Ilman koulutustakin aiemmin pärjäsi: tehtaisiin kiskottiin väkeä aina ulkomaita myöten ja ensimmäisen ”oikean” työpaikan sai jo liki parikymppisenä.
Sittemmin tilanne on muuttunut. Työllistymisikä on noussut huimasti. Osaltaan tämä selittyy koulututason nousun myötä. Etenkin 1990-luvulla korkeakoulutus murtautui entistä laajempien kansankerroksien saataville. Koulutuspolitiikan tavoitteena on ollut, että vähintään puolet ikäluokista olisi aloittanut yliopistossa tai korkeakoulussa 25-vuotiaana. Tästä tavoitteesta ollaan vielä kaukana, mutta pitkälle on tultu. Moni nuori siirtää opiskelua pitääkseen muutaman välivuoden hanttihommissa. Tämä tarkoittaa noin puolen miljoonan kruunun sulamista tulevista elämänansioista. Opiskelijat Ruotsissa kuuluvat maailman vanhimpiin. Kansantaloudellisesti järkevintä olisi saada ihmiset koulutustaan vastaavaan tehtävään mahdollisimman varhain ja kaventaa välivuosien määrää. 1990-luvun toinen suuri muutos oli ammattikoulutuksen alasajo ja pakollisen teoreettisen lukion laajentuminen. Tarkoituksena oli, että kaikilla olisi samat mahdollisuudet jatkaa ylempään koulutukseen. Ideana tämä on ihanteellinen ja kannatettava, mutta kolaroi valitettavasti karuun todellisuuteen. Se yksinkertaisesti unohtaa ihmisten moninaisuuden ja erilaiset tavat oppia, ja on rankaissut suurta joukkoa nuoria, jotka keskeyttävät akateemisuuteen valmistelevan lukion. He ovat väliinputoajia. Työllistämiskoulutuksiin he eivät pääse: työvoimatoimisto passittaa heidät takaisin lukioon suorittamaan keskeytyneitä opintojaan. Työmarkkinoilla heille ei ole enää riittävästi kysyntää. 40 vuotta sitten he olisivat työllistyneet heti, nyt vaaditaan koulutusta ja osaamista. Puhtaalla ammatillisella koulutuksella, joka olisi puhdistettu ylimääräisestä teoreettisuudesta heidänkin mahdollisuudet papereihin olisivat paremmat. Näiden syrjäytyneiden nuorten joukko on kasvamaan päin. Joka kymmenes kompastuu. Ja se on sosialidemokraattisen koulupolitiikan tulos. Tutkijoiden tulokset suorastaan huutavat puhtaan ammatillisen ja oppisopimuskoulutuksen perään. Näillä eväillä uusi porvarihallitus onkin uudistamassa koulutusta.
Sen sijaan akateeminen työttömyys on myytti. Korkeasti koulutetut työllistyvät selvästi nopeammin ja paremmin kuin vähemmän koulutetut tai kouluttamattomat. Erot ovat selviä. Koulutus Ruotsissa kaikista väitteistä huolimatta kannattaa.
Maahanmuuttajien kohdalla tilanne pirstaloituu. Suomesta tulleet työllistyvät tällä hetkellä alle vuodessa maahanmuuttamisesta. Lähi-idästä tai Afrikan sarvesta kotoisin olevilla voi vierähtää yhdeksänkin vuotta ilman ensimmäistäkään työpaikkaa. Kaikkein törkeimmin kohdellaan korkeastikoulutettuja Euroopan ulkopuolisia maahanmuuttajia. Heidän opintojaan ei kelpuuteta ja työvoimahallinto pakottaa heidät käymään ruotsalaisen peruskoulun. Tämä on nöyryyttävää ja ihmisarvoa alentavaa, ja törkeää resurssien haaskausta.
Maahanmuuttajien ruotsinkielen opetuskaan ei toimi. Kaikki pannaan sosialidemokraattisesti samaan luokkaan taustoista ja valmiuksista välittämättä: niin lukutaidoton somalinainen kuin entinen irakilainen kielitieteen professori. Kielenopetuksen pitäisi sen sijaan olla yksilöllistä ja työelämään integroitunutta.
maanantai 15. tammikuuta 2007
Raúl Rivero: Mörkläggning
Raúl Rivero: Mörkläggning och 51 andra kränkningar av den kubanska statens oberoende och territoriella integritet. Silc förlag 2006. s. 223
Kuuba herättää heti runsaasti erilaisia mielikuvia, ristiriitaisiakin. Karibian suurin saari on ilmastoltaan paratiisi. Lämmin kirkas meri huuhtelee valkoisia hiekkarantoja, keskellä pimeintä yötäkin tarkenee nojailla palmuun ja siemailla rommia. Askel hotellialueiden yltäkylläisyydestä helvettiin on kuitenkin lyhyt. Paikallisena voit joutua vankilaan mitä mielettömimmistä syistä, valtio kontrolloi kaikkia mielipiteitä ja tiedonvälitystä. Typerät säännöksiet tukahduttavat talouselämän ja on suistanut ihmisten enemmistön suunnattomaan kurjuuteen. Silti Kuuba myyttisine mielikuvitustarinoineen inspiroi vapaan maailman ”vallankumouksellisia” radikaaleja.
Paúl Rivero on yksi tunnetuimmista kuubalaisista toisinajattelijoista, joka on yrittänyt uurtaa riippumattomalle lehdistölle tilaa sillä seurauksella, että miehelle langetettiin vuonna 2003 kahdenkymmenen vuoden vankeusrangaistus Kuuban valtion riippumattomuuden ja alueellisen koskemattomuuden loukkaamisesta. Protestit maailmalta vapauttivat Riveron ja hän elelee nykyisin pakolaisena Espanjassa. Mörkläggning on hänen katsauksensa vuosituhannen vaihteen kuubalaiseen valtioterrorismin hallitsemaan arkeen. 52 pikkutarinaa kertovat epätoivoisista pakoyrityksistä, kummallisista syytöksistä ja kiusanteosta, ihmisoikeuksien loukkauksista ja kekseliäästä selviytymisestä kommunismin karussa todellisuudessa.
Kirja pistää mietteliääksi ja saa ihmettelemään miten joillakin ihmisillä jaksaa riittää halua pistää nenänsä toisten asioihin: miten paljon resursseja haaskataan kattavaan kontrollikoneistoon! Miksei voisi antaa ihmisten vapaasti muodostaa mielipiteitään ja syventää näkemyksiään? Miksei ihminen saa vapaasti muotoilla omaa elämäänsä? Miksei ihminen saa vapaasti vaihtaa ajatuksiaan ja hankkia tietoja? Miksi tukahduttaa taloudellista toimeliaisuutta ja kaupankäyntiä?
Riveron tarinat saavat myös huomaamaan miten suhteellista sananvapaus on. Kuuban näkökulmasta Yhdysvallat näyttäytyy ihanteena, Yhdysvalloissa voi vain haaveilla vastaavasta vapaudesta kuin Ruotsissa. Ruotsissa ei voin kuin ihmetellä itäisen naapurin suvaitsevaisuutta ja sananvapautta.
Kun täällä ei suostuta allekirjoittamaan kansainvälisiä ihmisoikeussopimuksia ja tukemaan kansallisia vähemmistöjä, Suomessa hengittää monipuolinen vähemmistömedia. Kun Ruotsissa puolimiljoonainen kielivähemmistö saa esimerkiksi muutaman minuutin aikaa televisiosta arkisin omakielisille uutisilleen, on Suomessa kokonainen televisiokanava parisataatuhantiselle kieliryhmälle ja useita radiokanavia. Ruotsissa ei ole yhtään vähemmistökielistä päivälehteä tai edes lehteä, joka elättäisi täysipäiväisen toimittajan. Suomessa sen sijaan on toistakymmentä vähemmistökielistä päivälehteä.
Tässä mielessä Ruotsi on kyllä Pohjolan Kuuba.
Vielä on paljon tehtävää sananvapauden edistämiseksi täälläkin. Emme ole niin vapaita kuin luulemme.
Kuuba herättää heti runsaasti erilaisia mielikuvia, ristiriitaisiakin. Karibian suurin saari on ilmastoltaan paratiisi. Lämmin kirkas meri huuhtelee valkoisia hiekkarantoja, keskellä pimeintä yötäkin tarkenee nojailla palmuun ja siemailla rommia. Askel hotellialueiden yltäkylläisyydestä helvettiin on kuitenkin lyhyt. Paikallisena voit joutua vankilaan mitä mielettömimmistä syistä, valtio kontrolloi kaikkia mielipiteitä ja tiedonvälitystä. Typerät säännöksiet tukahduttavat talouselämän ja on suistanut ihmisten enemmistön suunnattomaan kurjuuteen. Silti Kuuba myyttisine mielikuvitustarinoineen inspiroi vapaan maailman ”vallankumouksellisia” radikaaleja.
Paúl Rivero on yksi tunnetuimmista kuubalaisista toisinajattelijoista, joka on yrittänyt uurtaa riippumattomalle lehdistölle tilaa sillä seurauksella, että miehelle langetettiin vuonna 2003 kahdenkymmenen vuoden vankeusrangaistus Kuuban valtion riippumattomuuden ja alueellisen koskemattomuuden loukkaamisesta. Protestit maailmalta vapauttivat Riveron ja hän elelee nykyisin pakolaisena Espanjassa. Mörkläggning on hänen katsauksensa vuosituhannen vaihteen kuubalaiseen valtioterrorismin hallitsemaan arkeen. 52 pikkutarinaa kertovat epätoivoisista pakoyrityksistä, kummallisista syytöksistä ja kiusanteosta, ihmisoikeuksien loukkauksista ja kekseliäästä selviytymisestä kommunismin karussa todellisuudessa.
Kirja pistää mietteliääksi ja saa ihmettelemään miten joillakin ihmisillä jaksaa riittää halua pistää nenänsä toisten asioihin: miten paljon resursseja haaskataan kattavaan kontrollikoneistoon! Miksei voisi antaa ihmisten vapaasti muodostaa mielipiteitään ja syventää näkemyksiään? Miksei ihminen saa vapaasti muotoilla omaa elämäänsä? Miksei ihminen saa vapaasti vaihtaa ajatuksiaan ja hankkia tietoja? Miksi tukahduttaa taloudellista toimeliaisuutta ja kaupankäyntiä?
Riveron tarinat saavat myös huomaamaan miten suhteellista sananvapaus on. Kuuban näkökulmasta Yhdysvallat näyttäytyy ihanteena, Yhdysvalloissa voi vain haaveilla vastaavasta vapaudesta kuin Ruotsissa. Ruotsissa ei voin kuin ihmetellä itäisen naapurin suvaitsevaisuutta ja sananvapautta.
Kun täällä ei suostuta allekirjoittamaan kansainvälisiä ihmisoikeussopimuksia ja tukemaan kansallisia vähemmistöjä, Suomessa hengittää monipuolinen vähemmistömedia. Kun Ruotsissa puolimiljoonainen kielivähemmistö saa esimerkiksi muutaman minuutin aikaa televisiosta arkisin omakielisille uutisilleen, on Suomessa kokonainen televisiokanava parisataatuhantiselle kieliryhmälle ja useita radiokanavia. Ruotsissa ei ole yhtään vähemmistökielistä päivälehteä tai edes lehteä, joka elättäisi täysipäiväisen toimittajan. Suomessa sen sijaan on toistakymmentä vähemmistökielistä päivälehteä.
Tässä mielessä Ruotsi on kyllä Pohjolan Kuuba.
Vielä on paljon tehtävää sananvapauden edistämiseksi täälläkin. Emme ole niin vapaita kuin luulemme.
Tunnisteet:
Kuuba,
Mörkläggning,
Raúl Rivero,
Ruotsi,
sananvapaus
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)