lauantai 3. marraskuuta 2007

Rikard Jennische: De nationella minoriteterna och folkbiblioteken

Rikard Jennische: De nationella minoriteterna och folkbiblioteken. Forum för nationella minoriteter (NAMIS), Centrum för multietnisk forskning, Uppsala universitet. Kompendium nr 2, 2004. 93 s.

Rikard Jennischen hälyttävästä maisterintyöstä on jo jonkin verran aikaa, mutta sen sisältö lienee yhä bloggauksen arvoinen. Jennische teki maisterintyönsä Upsalan yliopistoon 2004 ja selvitti tutkielmassaan miten Ruotsin kansalliset vähemmistöt näkyvät Upsalan kaupunginkirjastossa sekä tarkasteli miten asiat on hoidettu muualla maassa.

Jennische kuvaa ansiokkaasti vähemmistöpolitiikkaa (tai sen puutetta Ruotsissa). Ruotsi tunnusti pitkin hampain vasta 1990-luvulla Euroopan neuvoston painostuksesta maassaan olevan kielivähemmistöjä. Vähemmistökielisopimus allekirjoitettiin minimivaatimuksin, joten sanahelinäksi se lähinnä jäi.

Jennische toteaa Ruotsin kuitenkin olleen aina monikielinen valtakunta. Vuoden 1809 kahtiajaossa nykyisen Ruotsin rajojen sisäpuolelle jäivät esimerkiksi isot suomenkieliset vähemmistöt. Niitä kuitenkin sulautettiin määrätietoisella politiikalla. Pohjoisessa ei esimerkiksi saanut hankkia suomenkielistä kirjallisuutta kirjastoihin. Tämä kielto kumottiin vasta 1957, mutta seuraukset näkyvät yhä kirjastojen linjauksissa. Vuonna 2000 valtiopäivät päätti antaa kansallisen vähemmistökielen aseman viidelle kielelle: suomelle, meänkielelle, saamelle, jiddischille ja romanille. Kaikkein ylimpiin pohjoisen kuntiin säädettiin erityinen hallintoalue, jonka puitteissa vähemmistökieltä tulisi voida saada käyttää asioidessa viranomaisten kanssa (tosin 95 prosenttia suomenkielisistä asuu hallintoalueen ulkopuolella). Jennischen havaintojen mukaan vähemmistöasemalla on kuitenkin ollut vähän merkitystä. Esimerkiksi kirjastoissa se ei ole näkynyt.

Upsalan kieliolosuhteita ei tiedetä, koska etnisyyttä ja kieltä ei Ruotsissa rekisteröidä. Jennisch viittaa Eric De Geeriin, joka on todennut Ruotsin olevan sen suhteen kehitysmaa tai itseasiassa huonompi. Uppsalan kaupunki onkin olettanut, että kansallisia vähemmistöjä ei sen alueella liiemmin asustele. Siksi vähemmistökirjallisuuteen ei ole satsattu.

Jennisch päätteleekin tilastollisen keskustoimiston (SCB) avulla esimerkiksi suomenkielisten määrää. SCB:n maahanmuuttajatilastojen mukaan läänissä olisi liki 11 000 suomalaistaustaista ja lähes puolet heistä asuisi Upsalan kaupungissa. Suomenkielisiä kirjoja on runsaat 7 500. Lukujen valossa tilanne onkin kohtuullinen. Synkemmältä sen sijaan näyttää, kun huomaa, että uudishankintoja on supistettu ja lainausmäärät ovat romahtaneet.

Jennisch käy myös muiden kielten osalta tilanteen lävitse. Se on lohduton. Kirjoja on pahimmillaan vain muutamia, tiedotus olematon. Kysyntä on lähes olematonta.

Miten sitten on niillä alueilla, joissa kansallisia vähemmistöjä tiedetään olevan enempikin? Tutkielman mukaan tilanne ei ole sen parempi. Valopilkkuina loistavat Eskilstuna ja Borås, joissa molemmissa on panostettu suomen kieleen. Boråsissa lainausmäärät ovat jopa nousussa. Eskilstunassa on rakennettu suurehko kirjasto suomenkielisille ja uutta materiaalia hankitaan jatkuvasti. Boråsissa uusille kirjoille on jouduttu laittamaan suosion takia viikon lainausaika kierron nopeuttamiseksi.

Jennischen mielestä kirjastojen täytyisi palvella kaikkia ja omakielistä kirjallisuutta pitäisi olla saatavilla, jotta kielivähemmistö hengittäisi tulevaisuudesssakin. Tietoisuus valtaväestön piirissä vähemmistöistä on myös vähäinen, joten se ei ole edesauttamassa kielten statuksen nousua, joka olisi välttämätön säilymisen kannalta.

Kehityskulku on tosiaan vähintäänkin huolestuttava, kuten Jennischen työstä käy ilmi. Mutta se ei ole ollut sitä ainoastaan kansallisten vähemmistöjen kirjastopalveluiden osalta. Sosiaalidemokraattien hallintokaudella siivaistiin neljännes kuningaskunnan kirjastoista kiinni. Monet koulukirjastot on lopetettu. Jäljellä olevien budjetteja on leikattu ja hankintamäärärahat ovat huvenneet. Eikä ongelmat koske vain sosiaalidemokraattivetoisia kuntia, kummaa kuuluu myös porvarillisista kunnista, esimerkiksi Täbystä.

Kunnollinen kirjasto on demokraattisen sivistysvaltion kannalta elintärkeä kysymys. Tiedon pitäisi olla kaikkien saatavilla, mutta ei vain internetissä, vaan myös ihan oikeina kirjoina lähikirjastossa. Valikoiman tulisi olla monipuolista ja valistavaa, uuteen tutustuttavaa ja innostavaa, yllättävää. Kaunokirjallisuuden merkityksestä oppimiselle ja ajattelukyvylle on kirjoitettu tutkimuksia hyllyittäin. Kaikilla ei myöskään ole varaa ostaa kaikkia kiinnostavia opuksia (eikä se olisi ekologisestikaan mielekästä). Jo pelkästään siksi tarvitaan kirjastoja, mielellään sellaisia, jotka ovat monikulttuurisia (ja kielellisiä) kohtauspaikkoja.

2 kommenttia:

Eeva kirjoitti...

Kaikki siis kiireen vilkkaa kirjastoon, että saadaan lainausluvut nousuun! :) Göteborgin kaltaisia kirjaston kanssa yhteistyössä toteutettavia lukupiirejä olisi kiva saada muuallekin maahan!

Joonas Sillanpää kirjoitti...

Tukholmassa ainakin oli pari kolmekymppisten ruosunaisten pirteä kirjasirkkeli muutama vuosi sitten. Liekö vielä hengissä?!?

Tiedän osan muuttaneen Suomeen, joten voi olla hiipunut.