lauantai 24. marraskuuta 2007

Don DeLillo: Falling Man

Don DeLillo: Falling Man. Atlantis 2007. 254 s.

Don DeLillon Falling Man on paljon kehuttu kirja. Pitihän se siis lukaista. Dramaattinen alku tyrehtyy paikallaan polkevaksi kerronnaksi ja ote hiipuu. Hahmoihin ei saa tuntumaa ja ne jäävät etäisiksi. Jotkut luvut ovat irrallisia rönsyjä, joita ei kirjaan olisi tarvinnut ottaa mukaan. Sellaiselta esimerkiksi vaikuttavat kuvaukset terroristeista, jotka ovat pinnallisia ja jotenkin harppauksia sivupoluille.

Pääosaa näyttelee syyskuun yhdestoista vuonna 2001 ja New Yorkin kaksoistorneihin tehty tuhoisa terrori-isku. Alku on tosiaan tuhkanmakuinen, mutta sitten lässähtää. Loppuun asti toki jaksaa kahlata, muttei suurella intohimolla. Tahtomattomia taukoja tulee pidettyä lukuisia, kun teoksen vetovoima hiipuu. Ihmiskohtaloita kuljetetaan läpi ennen ja jälkeen iskun.

Filosofinen pohdiskelu uskovaisuudesta jää myös hataraksi. Sitä olisi ollut varaa syventää roimasti. Käsitykset jumalantahdostahan menivät tässä tapauksessa pahasti ristiin. Terroristit ilmeisesti kokivat hyökkäävänsä suurta saatanaa vastaan pyhän sodan nimissä, uhrit ja omaiset, kristityt, amerikkalaiset ja muu vapaa maailma puolestaan hämmentyneenä ihmettelivät mikä saa ihmisen toteuttamaan sellaisen teon...

Uskonnollisen fanatismin luulisi hiipuvan tiedon lisääntyessä. Enää kun ei tarvitse ihmetellä ilmiöitä sokean uskon varassa, vaan niitä voi järkiperäisesti selittää faktoilla ja yrittää ymmärtää. Äärimmäisyyksiin valmiita häiriintyneitä lienee silti joukossa aina.

Tietysti se on helpompaa syyttää omista vastoinkäymisistä ja katastrofeista korkeampia voimia kuin omaa itseä ja pyrkiä muuttamaan sosioekonomisia suhteita. Syyttää ulkopuolista saatanaa pahuudesta kuin tajuta hyvyyden suhteellisuuden, oman jatkuvan sisäisen kamppailun oikeellisuudesta ja toiminnan lähtökohtien mahdollisen egoistisyyden kaikista hyvistä aikeista huolimatta.
Ehkä jumala tuottaa turvaa fiktiivisenä isähahmona joillekin paremmin kuin kohdata sitä tosiasiaa silmästä silmään, ettei maailmankaikkeudella kenties ole logiikkaa. Kaikki on ehkä pelkkää kaoottista sattumaa ilman selkeää päämäärää.
Voi olla kauhistuttavaa todeta, että kerran kauan sitten syöksyi sattumalta pöpöinen meteoriitti kiehuvaan kattilaan ja tartutti maapallon... eikä palloparka ole toipunut vieläkään siitä taudista. Me ja muu luomakunta olemme niiden pöpöjen hivenen kehittyneempiä ja sopeutuneempia muotoja, jotka ovat muokkaantuneet evoluutiossa. Mistä se pöpömeteoriitti sitten tuli, sitä me emme saane koskaan tietää. Tuskinpa se kuitenkaan oli mikään jumala, joka nakkasi sen murikan matkaan.
Ehkä on ihmisjärjelle helpompi kuvitella elämän jatkuvan vaikkapa taivaassa ikuisesti, kuin yrittää hahmottaa olemassaoloaan ajassa ja paikassa, tajuta omaa mitättömyyttä suunnattomassa avaruudessa ja tietoisuuden välähdysmäistä hetkeä siinä ja ikuista häviämistä tuntemattomaan. Ymmärtää omien aistien ja mielen rajoittuneisuuden ja kypsymättömyyden todellisuutta tulkittaessa. Sitä miten lyhyen aikaa lajimme on pallolla tallustellut, sitä miten vähän aikaa olemme kuokkineet maata ja kaupungistuneet ja täyttäneet maailman. Kieli on kehittynyt vasta viimeisten satojentuhansien vuosien aikana ja vasta harppaus ilmastonmuutoksen myötä kymmenisentuhatta vuotta takaperin maanviljelykseen heitti alkeelliseen sivistykseen ja johti kirjakieleen. Metalleja olemme osanneet käsitellä viitisentuhatta vuotta, höyryvoimaa parituhatta vuotta ja soveltaa niitä vasta parisataa vuotta. Avaruudessa käytiin joitakin kymmeniä vuosia sitten ensikerran.

Ei ihme, että ainakin osa meistä on enemmän tai vähemmän sekaisin - jos ei melkein kaikki.

Silti täällä on elettävä ja siedettävä kanssaihmisiä.
Vaikka välillä se hivenen vaikeaa olisikin.

1 kommentti:

Ipi kirjoitti...

Terveisiä satunnaisilta sivuilta!
Blogilista arpoi blogisi viisikkooni.