maanantai 30. heinäkuuta 2012

Mario Vargas Llosa: Vihreä talo

Mario Vargas Llosa: Vihreä talo. Tammi, 2010. 438 s.

Mario Vargas Llosan Vihreää taloa pidetään latinalaisamerikkalaisen kirjallisuuden klassikkona. Onhan se monessa mielessä mainio, mutta hajoaa juuri monipuolisuuteen ja vyörytykseen. Keskeisenä on alkuperäisasukkaiden ja eurooppalaissiirtolaisten konflikti. Intiaaneilta ryöstetään lapset kristinuskon nimissä ja viidakkoon pystytetään kaupunkeja, jotka laajentuvat ja aiheuttavat tapainturmellusta.

Vihreä talo on poltettu bordelli, joka pystytystä, elämää ja tuhoa seurataan eri aikavinkkeleistä. Loppuosa sitoo alkuosan pirstaleisuutta loogiseksi. No, lukeehan tätä ja kai tällaisesta nobeleitakin saa jakaa. Ei silti ollut aivan omaan makuun.

Ray Loriga: Mies joka keksi Manhattanin

Ray Loriga: Mies joka keksi Manhattanin. Like, 2007. 217 s.

Toistaiseksi paras kesällä lukemani kirja on tässä.
Ray Lorigan Mies joka keksi Manhattanin kutoo tarinarihmaston, joka sitoo yllättävällä tavalla Manhattanin asukkaat yhteen. Välillä tarinat ovat karunkauniita ja lyhyitä. Välillä pitenee ja taas yllätetään. Sisään mahtuu elämän valtaosa elämän käänteistä. Kieli on loistavaa. Mahtavaa.

Jukka-Pekka Palviainen: Mitä ikinä keksitkin pelätä

Jukka-Pekka Palviainen: Mitä ikinä keksitkin pelätä. Johnny Kniga, 2010. 211 s.

Jukka-Pekka Palviaisen Mitä ikinä keksitkin pelätä herättää kahtalaisia ajatuksia. Toisaalta juoni on onnistunut. Toteutus kuitenkin tökkii. Eikä uskottavuuskaan ole kovinkaan osuva.

Tiivistetysti velkojiaan pelkäävä eronnut nainen saa suojelijakseen kouluaikaisen ihastuksen, joka on jäänyt peräkammarinpoika-vartijaksi. Lopussa käykin ilmi naisen olevan psyykkisesti sairas ja tekojen ja pelkojen olevan sairauden aiheuttamia. Kuten murha.

Epätasaisuus häiritsee. Välillä kirjaa lukee herkeämättä, toisinaan mieli teki heittää seinään ja jättää kesken. Loppuratkaisu pelastaa paljon.

Harri Närhi: Palava pensas

Harri Närhi: Palava pensas. WSOY, 1997. 269 s.

Asetelmana Harri Närhen Palava pensas lupaa paljon. Pielisen saari Kasakka toimii näyttämönä. Rakenteellisesti edetään kertomalla rinnakkain kahta tarinaa; yhtä sukudraamaa ja mutanttimuurahaisten levittäytymistä ja lopussa ne yhdistyvät fantasiatyyppisesti.

Yhtenä keskeisenä hahmona on mökkiään pakkomielteisesti rakentava vanheneva mies ja toisena hänen luuseripoikansa. Jonkinlaista isä-poika-draamaa siis haetaan. Paikoin ihan osuvasti. Kirja laajenee yhteiskuntakritiiksi.

Kokonaisuutena kuitenkin kehnohko kirja, joka ei erityisemmin innostanut.

Sami Parkkinen: Teo

Sami Parkkinen: Teo. Gummerus, 2000. 182 s.

Sami Parkkisen Teo ei meinaa lähteä liikkeelle. Se yrittää olla yhtä aikaa monia tyylisuuntia ja hakee omaa ilmettään löytämättä sitä. Se on kertomus henkisesti jälkeenjääneestä keski-ikäisestä miehestä, joka on Tuomittu Elämään Oikein. Siihen kytketään perhe- ja sukudraamaa ja saadaan aikaan kansainvälinen sekasoppa. Teo on liian kiltti ja tunnollinen tyyppi, joka haluaa palvella muita.

Töitä hän ei kuitenkaan ole tehnyt kuin vähän ja nyt haaveena on irtautuminen äidinhelmoista. Unelmissa siintää kiinteistönhoitajan ammatti. Haavekuvaa tärvelee täydellisyyden tavoittelu. Teo sotkeutuu toisten parisuhteiseen auttamisen halussaan.

En pitänyt paljoa.

Olli-Pekka Vainio: Hitaan järjen kritiikki

Olli-Pekka Vainio: Hitaan järjen kritiikki. Perussanoma, 2011. 187 s.

Olli-Pekka Vainion Hitaan järjen kritiikki on pyrkimys parantaa filosofista keskustelua. Siinä käsitellään argumentoinnin historiaa ja tekniikkaa. Erityisesti väittelyitä rakastaville siitä lienee eniten iloa. Mutta saapi siitä irti moni muukin. Katsauksena ateistisen ja teistisen näkökulman väliseen vuoropuheluun se on mehukas. Erimielisyyden historiaa siis.

Antti Mustakallio on esitellyt kirjaa syvällisemmin.

Väinö Linna: Musta rakkaus

Väinö Linna: Musta rakkaus. WSOY, 2010. 208 s.

Mökillä tuli luettua useampi kirja. Junaan poimin Väinö Linnan Mustan rakkauden pokkariversion aseman kirjakaupasta. Kirja edustaa Linnan varhaistuotantoa ja on traaginen tarina kypsymättömästä tunteilusta, joka johtaa vainoharhaiseen intohimorikokseen.

Kesätöissä oleva opiskelija ajautuu tamperelaiseen työläiskortteliin ja ihastuu yli luokkarajojen. Alkaa hillitty ja ujosteleva tapailu, joka syvenee kihlaukseen. Onnellisen liidon katkaisee nuorukaisen sairaalloinen mustasukkaisuus, joka saa vainoharhaisia ja psykoottisia piirteitä. Miehen mielikuvitus tuottaa raskaita syytöksiä, jotka tuhoavat paitsi suhteen myös monen elämän. Kirja kärjistyy "turhiin" kuolemiin.

Eniten kirja herättää ajatuksia naisten vapaudesta valita kumppaninsa. Ilmapiiri kirjassa on ahdasmielinen. Puhtautta palvova. Pelkkä viaton miesten tapailu tuhoaa nuoren naisen tulevaisuuden ja leimaa hänet yhteisön silmissä. Vaikka tietyissä piireissä suomalaisessakin yhteiskunnassa yhä vastaavaa tapahtuu, on onneksi tästä päästy pääosin eroon.

Linna on mainio kirjoittaja kuuluisempien teostensa ulkopuolellakin. Sinänsä Mustan rakkauden tragedia ei tunnu uskottavalta, mutta silti lehdistä saa lukea samankaltaisista tapauksista jatkuvasti - valitettavasti.