lauantai 27. lokakuuta 2007

Koo Reiman: Joka viimeksi nauraa

Koo Reiman: Joka viimeksi nauraa. Compania Comder förlag 2007. 318 s.

Ruotsinsuomalaista toimintatrillerien ystävää on viime vuosina hemmoteltu takuuvarmasti Nynäshamnista aivan omasta takaa. Koo Reiman on tuottanut ahkerasti jännitystä tihkuvia rajuja toimintakertomuksia. Ruotsiin sijoittuvan erillisen äksönpläjäyksen lisäksi hän on tehnyt trilogian, jonka kolmas osa Joka viimeksi nauraa on. Ensimmäiset osat sijoittuivat Venäjälle, tällä kertaa liikutaan ex-agentti John Greyn kotikentillä Yhdysvalloissa. Mukana menossa ovat myös Synkkä yö julmasta merestä ja Tamarasta tutut Grigori Malev ja Aleksej Gorki. Menneisyydestä kumpuavat tapahtumat syöksevät kolmikon hurjaan kujanjuoksuun halki villin lännen, eikä mikään ole varmaa ennen loppupistettä.

Edellisessä kirjassa Tulentuhkaa Koo Reiman keskittyi jo hallitummin hahmojen uskottavuuteen. Synkkä yö julma meri -kirjan ongelmanahan oli henkilöiden pinnallisuus, historiattomuus, liukkaus ja irrallisuus. Otetta ei oikein saanut kehenkään tapahtumien vyöryessä valtavalla vauhdilla, hahmot tuntuivat viskoutuvan hallitsemattomasti juonenkäänteissä ja lukijalta pimitettiin liiankin paljon. Trilogian toisten osien jälkeen sen näkee nyt tietysti toisessa valossa ja ymmärtää paremmin hahmoja, joten moni pala loksahtaa kohdalleen.
Joka viimeksi nauraa osoittaa Koo Reimanin kehittyneen kirjailijana entisestään. Sinänsä uskomattomasta taustasta huolimatta alkoholisoituneen päähenkilön tahdonvastainen seikkailu etenee vakuuttavasti. New Yorkista ajaudutaan Appalakeille, Keski-Länteen ja lopulta Meksikonlahden laineille saakka. Toki kirjailijan vapaudet huomioon ottaen.
Luettuani loppukesästä käsikirjoituksen on nyt kirjan ilmestyttyä kiehtovaa katsoa miten paljon kirjailija on leikellyt rönsyjä ja viilannut teosta ehdotusteni mukaan. Onhan niinkin tapahtunut, kohtauksia on yksinkertaistettu ja sivupolkuja poistettu. Lisääkin tekstiä on tullut.
Tarina etenee jouhevasti pitäen lukijan tiukasti otteessaan. Ankkurointi todellisiin paikkoihin ja nähtävyyksiin tuo lisäpotkua, taloushistoriallinen taustoitus syventää mainiosti. Edellisissä osissa oltiin lähinnä jossain kaukana idässä, tällä kertaa matkaa voi seurata kartalta ja loihtia mielenmaisemia todellisista kaupungeista ammentaen.
Psykologisesti hahmoilla on persoonallisuutta, joka värjää teosta mukavasti. Temperamentti tuo toivottua särmää, ja aiheuttaa pulmia matkaan.
Sanastollisesti Koo Reiman piristää poikkeavilla sanoilla, joita hän säästellyt punakynästäni huolimatta. Mikäs siinä. Ehdotuksiahan ne vain olivat. Suomensuomalaiselle lukijoille ne voivat olla eksoottisia ja siten varmasti puolustavat paikkaansa tekstissä. Sitä paitsi se on osa sitä paljon kaivattua omaa ääntä.

perjantai 12. lokakuuta 2007

Ana Menéndez: Kerran Kuubassa

Ana Menéndez: Kerran Kuubassa. Otava 2007. 207 s.

Suomella ja Kuuballa on enemmän yhteistä kuin äkkiä arvaakaan. Ehkä juuri siksi suomalaistaustainen tuntee itsensä kotoisaksi Kuubassa. Itse ainakin olen maassa viihtynyt - hökkelikylistä, rapistuneista rakennuksista, kuoppaisista teistä, ikälopuista autoista ja köyhyydestä ja moninaisesta kurjuudesta huolimatta. Puutteista huolimatta Kuuba on elintasoltaan maailman kärkeä, se on koulutuksen ja modernin teknologian kyllästämä maa - liian monet näkevät silti Yhdysvaltain talouspakotteiden ja oman diktatuurivaltion järjettömän politiikan
takia nälkää. Mitä hyötyä on korkeasta koulutuksesta, jos vatsa huutaa tyhjyyttään?
Taloudellisesti Kuuballa meni kohtuullisesti Neuvostoliiton romahtamiseen. Neuvostoliitto osti ylihintaan sokeria muun muassa öljyä vastaan Kuubasta. Halpa öljy ja kulutustavarat siivittivät Batistan syrjäyttämän Castron julmasti johtaman maan taloudellista nousua. Sokerin, jota Neuvostoliitto ei itse tarvinnut, se dumppasi Suomeen. Harva tietää tai haluaa muistaa näin EU-aikana, että suomalaisten suut laitettiin makeaksi pääosin kuubalaisella ja venäläisellä sokerilla. Aivan kuten Suomikin, oli Kuuba taloudellisesti integroitu tiukasti Neuvostoliittoon. 1990-luvun kriisistä tuli syvä. Suomen avatessa suljettua monopolitalouttaan ja lännettyessä, Kuuba eristäytyi ja hakeutui Kiinan kumppaniksi, myöhemmin myös Venezuelan ystäväksi.
Runsaasti kuubalaisia on paennut Yhdysvaltoihin, monesti vaarallisen lauttamatkan avulla. Yhtä lailla kuin Kuuba on Suomikin menettänyt ison osan väestöstään vauraampaan ja vapaampaan naapuriin. Meren yli on tultu Suomestakin sankoin joukoin Ruotsiin. Se on toki ollut luonteeltaan vapaaehtoisempaa kuin kuubalaisten diaspora, mutta yhtäläisiä piirteitä on monella etenkin vanhemmalla ruotsinsuomalaisella taustalla. Menetys on joskus voinut olla lopullinen. Sota tuhosi kotitilan ja se jäi ryövätylle maalle, jälleenasutus elinkelvottomaan korpeen ei juurruttanut eikä lapsille ollut tulevaisuutta routaisessa maassa. Yksinvaltaisen maalaisliittolaisen Kekkosen masinoima talouspolitiikka ei luonut riittävästi työpaikkoja ja teollisuutta kaupunkeihin. Suomihan tietysti menetti sodissa tärkeimmät teollisuuskeskukset ja tiheimmin asutut alueensa, ja jälleenrakennus söi voimia, joten vaihtoehdot olivat vähissä ja raamit tiukat... mutta kuitenkin.

Joka tapauksessa ruotsinsuomalaisesta näkökulmasta on mielenkiintoista lukea toisen polven kuubalaisen pakolaisen novellikokoelmaa. Ana Menéndezin Kerran Kuubassa -novellikokoelman tarinoissa rikkinäiset ihmiset yrittävät selviytyä uudessa maassa. Novelleissa ensimmäisen polven maahanmuuttajien elämä vatkataan takautumien ja tajunnanvirran avulla makoisaksi kiisseliksi. Mausteena on espanjankielinen koodinvaihto. Monet kohtalot ovat traagisia ja jättäneet syviä jälkiä hahmojen sieluihin. Pakkomielteinen, fantasiamainen ja ilkeä käytös selittyvät kauheita taustoja vasten. Parhaimmillaan Menéndez on kuvatessaan Yhdysvalloissa syntyneen tytön matkaa ensimmäistä kertaa "juurilleen" äitinsä kotitilalle Kuubaan.
Pakolaisten muistot ovat haaleita ja vääristyneitä, tarinoita höystetään mehevillä anekdooteilla ja mystiikalla. Mieleen jäi esimerkiksi toteamus miehistä, jotka hädintuskin tunsivat toisensa Kuubassa, tavatessaan pakolaisina he halasivat niin, että kylkiluut katkesivat.
Novellikokoelma on epätasainen, toiset liihottelevat pilvissä toisten tuntuessa hätäisten hutaistuilta. Mutta eivät huonot huonoja ole. Ne vain ehkä himmenevät helmien hohteessa.

keskiviikko 3. lokakuuta 2007

Risto Pekkala: 50 täysillä - RSKL puoli vuosisataa

Risto Pekkala: 50 täysillä - RSKL puoli vuosisataa. RSKL 2007. 256 s.

Risto Pekkalan toimittama Ruotsinsuomalaisten keskusliiton 50-vuotisjuhlakirja on kiinnostavaa luettavaa. Varsinainen historiakirja se ei ole, mutta kuitenkin kattava katsaus kuluneeseen olematta silti mikään harvahkojen kuivahko ansioluettelo.

Pääosin ruotsalaisessa valtakulttuurissa elävänä sitä sokeutuu. Ruotsinsuomalaiset ovat ryhmänä näkymättömiä. Siitä huolimatta toimintaa on ja on ollut monenlaista. Historiikki näyttää siitä osan, joka on jäänyt ruotsalaisen yhteiskunnan pimentoon.

Valtakunnan jakauduttua kahtia 1809 jäi nykyisen Ruotsin alueelle isot suomenkieliset ryhmät; lähinnä Värmlantiin, Meänmaahan ja Mälarinlaaksoon. Toisin kuin itäisessä puolikkaassa pyrkimyksiä kaksi-/monikielisyyden säilyttämiseen ei ollut. Sulauttamispolitiikka sai vettä myllyynsä eikä valtiopäivilläkään saanut enää käyttää suomea. Toki yrityksiäkin säilyttämiseen on ollut. Esimerkiksi Kaarle Axel Gottlund opiskelijavuosinaan ravasi 1800-luvun alkupuoliskolla suomalaismetsissä ja ehdotti oman valtion/hallintoalueen perustamisesta. Ehdotus torjuttiin ja Gottlund melkein karkoitettiin venäläisenä vakoilijana maasta. Sitä ennen hän oli perustamassa ensimmäistä suomiseuraa Tukholmaan, jonka tarkoituksena oli "muijankielen ja mielen harjoittaminen". Toiminta kuitenkin tyrehtyi puolen vuoden jälkeen ihmisten ottaessa pesäeroa kiihkoilijaksi leimattuun Gottlundiin. Vasta 1800-luvun lopussa perustettiin yhä nykyisinkin toimiva Tukholman Suomalainen Seura.

Ruotsinsuomalaisten keskusliitto sai puhtia toisen maailmansodan jälkeen Ruotsiin suuntautuneesta suomalaisten suuresta muuttoliikkeestä. Suomalaisia alkoi olemaan jokaisella paikkakunnalla, toimettomat työläiset kaipasivat tekemistä vapaa-ajalle. Suomiseurat muodostuivat tärkeiksi sosiaalisiksi yhteisöiksi monille. Toiminta muotoutui usein erilaisten harrastusten kuten liikunnan ja urheilun ympärille. 1970-luku osoittautui kukoistuskaudeksi, jonka jälkeen 1980-luvulla mentiin takapakkia melkoisesti. Kylmää kyytiä tuli myös 1990-luvulla, jolloin valtion koulupolitiikka palasi vanhoille yksikielisille urille ja suomenkielinen opetus lahdattiin. Nuorisotoiminta on kuihtunut ja eriytynyt omaksi järjestökseen. RSKL on etupäässä vanhemman eläköityvän väestön foorumi.

Historiikki kuittaa hienotunteisesti ruotsinsuomalaista järjestökenttää repineet riidat. Toki nekin mainitaan. Omaa toimintaa ei kuitenkaan tarkastella kriittisesti, vaikka syytä olisi. Saa kuvan, että RSKL on aina ollut ajamassa ruotsinsuomalaisten asiaa. Niin ei ole ollut. Monesti päinvastoin. RSKL on ollut torppaamassa vähemmistöhankkeita, liiton demarivetoinen linja on jarruttanut vähemmistöaseman ja -oikeuksien saamista, ja passivoittanut tietoisesti ruotsinsuomalaisia.

Runsas kuvitus on kiehtovaa, kelpo kieli kuljettaa jouhevasti ryppäinä olevista painovirhepaholaisista huolimatta. Taitto on tehty taitavasti. Luettelo yhdistysten julkaisuista on paikallaan, tosin paikallaan olisi varmasti ollut myös laittaa lopetusvuosi.

Historiikkia lukiessa tuntuu, että kun toisaalla mennään eteenpäin, toisaalla tuhotaan aikaansaatu. Kuvaus 1970- ja 1980-luvun koululakoista on hurjaa luettavaa, pienetkin ihmisoikeudet on hankittava tässä maassa katkeran taistelun kautta ja saavutukset valuvat hetkessä huomion herpaantuessa kuin vesi viemäriin. Turhauttavaa. Historiikista saa myös kuvan, että RSKL olisi ollut koululakkolaisten puolella koko sydämestään. Näin ei tainnut asianlaita olla.

Joka tapauksessa kirja on tärkein panos ruotsinsuomalaisten historian kuvaukseen sitten kolmiosaisen Finnarnas historia i Sverige -sarjan. Historiankirjoitus on aina tulkintoja. Lopullista totuutta ei ole, mutta tämä on hyvä ehdotus.

maanantai 1. lokakuuta 2007

Erlend Loe: Fakta om Finland

Erlend Loe: Fakta om Finland. AlfabetaAnamma 2003. 224 s.

Neljä vuotta taisi mennä Erlend Loen Fakta om Finlandin kanssa. Sataa sivua pidemmälle en jaksanut erakoituneen typeryksen ajatuksenjuoksua seurata, kunnes kirja lensi nurkkaan pölyttymään ja myöhemmin hyllyyn hautautumaan. Teksti tökkii, pitkät mitään sanomattomat lauseet uuvuttavat. Kun ei tykkää niin ei tykkää. Piste. Edes koko kirjan luettua ei mielipide ole muuttunut: tuomio on tyly.
Kirja on sekava kuvaus saamattomasta mielenvikaisesta laiskiaisesta, joka aikoo kirjoittaa esitteen Suomesta vaivautumatta vierailemaan siellä tai hankkimaan kunnollisia lähteitä. Projektin edetessä hän ajautuu yhteen naisen kanssa, johon hän tutustuu lunastaessaan takaisin autoaan, jonka kaupunki on siirtänyt pois puhdistuksen tieltä...
Ei, tätä teosta ei voi suositella. Lukekaa jotain muuta. Maailman kirjahyllyt notkuvat pullollaan parempia kirjoja.