Koo Reiman: Joka viimeksi nauraa. Compania Comder förlag 2007. 318 s.
Ruotsinsuomalaista toimintatrillerien ystävää on viime vuosina hemmoteltu takuuvarmasti Nynäshamnista aivan omasta takaa. Koo Reiman on tuottanut ahkerasti jännitystä tihkuvia rajuja toimintakertomuksia. Ruotsiin sijoittuvan erillisen äksönpläjäyksen lisäksi hän on tehnyt trilogian, jonka kolmas osa Joka viimeksi nauraa on. Ensimmäiset osat sijoittuivat Venäjälle, tällä kertaa liikutaan ex-agentti John Greyn kotikentillä Yhdysvalloissa. Mukana menossa ovat myös Synkkä yö julmasta merestä ja Tamarasta tutut Grigori Malev ja Aleksej Gorki. Menneisyydestä kumpuavat tapahtumat syöksevät kolmikon hurjaan kujanjuoksuun halki villin lännen, eikä mikään ole varmaa ennen loppupistettä.
Edellisessä kirjassa Tulentuhkaa Koo Reiman keskittyi jo hallitummin hahmojen uskottavuuteen. Synkkä yö julma meri -kirjan ongelmanahan oli henkilöiden pinnallisuus, historiattomuus, liukkaus ja irrallisuus. Otetta ei oikein saanut kehenkään tapahtumien vyöryessä valtavalla vauhdilla, hahmot tuntuivat viskoutuvan hallitsemattomasti juonenkäänteissä ja lukijalta pimitettiin liiankin paljon. Trilogian toisten osien jälkeen sen näkee nyt tietysti toisessa valossa ja ymmärtää paremmin hahmoja, joten moni pala loksahtaa kohdalleen.
Joka viimeksi nauraa osoittaa Koo Reimanin kehittyneen kirjailijana entisestään. Sinänsä uskomattomasta taustasta huolimatta alkoholisoituneen päähenkilön tahdonvastainen seikkailu etenee vakuuttavasti. New Yorkista ajaudutaan Appalakeille, Keski-Länteen ja lopulta Meksikonlahden laineille saakka. Toki kirjailijan vapaudet huomioon ottaen.
Luettuani loppukesästä käsikirjoituksen on nyt kirjan ilmestyttyä kiehtovaa katsoa miten paljon kirjailija on leikellyt rönsyjä ja viilannut teosta ehdotusteni mukaan. Onhan niinkin tapahtunut, kohtauksia on yksinkertaistettu ja sivupolkuja poistettu. Lisääkin tekstiä on tullut.
Tarina etenee jouhevasti pitäen lukijan tiukasti otteessaan. Ankkurointi todellisiin paikkoihin ja nähtävyyksiin tuo lisäpotkua, taloushistoriallinen taustoitus syventää mainiosti. Edellisissä osissa oltiin lähinnä jossain kaukana idässä, tällä kertaa matkaa voi seurata kartalta ja loihtia mielenmaisemia todellisista kaupungeista ammentaen.
Psykologisesti hahmoilla on persoonallisuutta, joka värjää teosta mukavasti. Temperamentti tuo toivottua särmää, ja aiheuttaa pulmia matkaan.
Sanastollisesti Koo Reiman piristää poikkeavilla sanoilla, joita hän säästellyt punakynästäni huolimatta. Mikäs siinä. Ehdotuksiahan ne vain olivat. Suomensuomalaiselle lukijoille ne voivat olla eksoottisia ja siten varmasti puolustavat paikkaansa tekstissä. Sitä paitsi se on osa sitä paljon kaivattua omaa ääntä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti