perjantai 12. lokakuuta 2007

Ana Menéndez: Kerran Kuubassa

Ana Menéndez: Kerran Kuubassa. Otava 2007. 207 s.

Suomella ja Kuuballa on enemmän yhteistä kuin äkkiä arvaakaan. Ehkä juuri siksi suomalaistaustainen tuntee itsensä kotoisaksi Kuubassa. Itse ainakin olen maassa viihtynyt - hökkelikylistä, rapistuneista rakennuksista, kuoppaisista teistä, ikälopuista autoista ja köyhyydestä ja moninaisesta kurjuudesta huolimatta. Puutteista huolimatta Kuuba on elintasoltaan maailman kärkeä, se on koulutuksen ja modernin teknologian kyllästämä maa - liian monet näkevät silti Yhdysvaltain talouspakotteiden ja oman diktatuurivaltion järjettömän politiikan
takia nälkää. Mitä hyötyä on korkeasta koulutuksesta, jos vatsa huutaa tyhjyyttään?
Taloudellisesti Kuuballa meni kohtuullisesti Neuvostoliiton romahtamiseen. Neuvostoliitto osti ylihintaan sokeria muun muassa öljyä vastaan Kuubasta. Halpa öljy ja kulutustavarat siivittivät Batistan syrjäyttämän Castron julmasti johtaman maan taloudellista nousua. Sokerin, jota Neuvostoliitto ei itse tarvinnut, se dumppasi Suomeen. Harva tietää tai haluaa muistaa näin EU-aikana, että suomalaisten suut laitettiin makeaksi pääosin kuubalaisella ja venäläisellä sokerilla. Aivan kuten Suomikin, oli Kuuba taloudellisesti integroitu tiukasti Neuvostoliittoon. 1990-luvun kriisistä tuli syvä. Suomen avatessa suljettua monopolitalouttaan ja lännettyessä, Kuuba eristäytyi ja hakeutui Kiinan kumppaniksi, myöhemmin myös Venezuelan ystäväksi.
Runsaasti kuubalaisia on paennut Yhdysvaltoihin, monesti vaarallisen lauttamatkan avulla. Yhtä lailla kuin Kuuba on Suomikin menettänyt ison osan väestöstään vauraampaan ja vapaampaan naapuriin. Meren yli on tultu Suomestakin sankoin joukoin Ruotsiin. Se on toki ollut luonteeltaan vapaaehtoisempaa kuin kuubalaisten diaspora, mutta yhtäläisiä piirteitä on monella etenkin vanhemmalla ruotsinsuomalaisella taustalla. Menetys on joskus voinut olla lopullinen. Sota tuhosi kotitilan ja se jäi ryövätylle maalle, jälleenasutus elinkelvottomaan korpeen ei juurruttanut eikä lapsille ollut tulevaisuutta routaisessa maassa. Yksinvaltaisen maalaisliittolaisen Kekkosen masinoima talouspolitiikka ei luonut riittävästi työpaikkoja ja teollisuutta kaupunkeihin. Suomihan tietysti menetti sodissa tärkeimmät teollisuuskeskukset ja tiheimmin asutut alueensa, ja jälleenrakennus söi voimia, joten vaihtoehdot olivat vähissä ja raamit tiukat... mutta kuitenkin.

Joka tapauksessa ruotsinsuomalaisesta näkökulmasta on mielenkiintoista lukea toisen polven kuubalaisen pakolaisen novellikokoelmaa. Ana Menéndezin Kerran Kuubassa -novellikokoelman tarinoissa rikkinäiset ihmiset yrittävät selviytyä uudessa maassa. Novelleissa ensimmäisen polven maahanmuuttajien elämä vatkataan takautumien ja tajunnanvirran avulla makoisaksi kiisseliksi. Mausteena on espanjankielinen koodinvaihto. Monet kohtalot ovat traagisia ja jättäneet syviä jälkiä hahmojen sieluihin. Pakkomielteinen, fantasiamainen ja ilkeä käytös selittyvät kauheita taustoja vasten. Parhaimmillaan Menéndez on kuvatessaan Yhdysvalloissa syntyneen tytön matkaa ensimmäistä kertaa "juurilleen" äitinsä kotitilalle Kuubaan.
Pakolaisten muistot ovat haaleita ja vääristyneitä, tarinoita höystetään mehevillä anekdooteilla ja mystiikalla. Mieleen jäi esimerkiksi toteamus miehistä, jotka hädintuskin tunsivat toisensa Kuubassa, tavatessaan pakolaisina he halasivat niin, että kylkiluut katkesivat.
Novellikokoelma on epätasainen, toiset liihottelevat pilvissä toisten tuntuessa hätäisten hutaistuilta. Mutta eivät huonot huonoja ole. Ne vain ehkä himmenevät helmien hohteessa.

6 kommenttia:

penjami kirjoitti...

Löysin vasta nyt blogisi, hyviä kirjoituksia - ja aina hauskaa lukea juttua sellaisesta kirjasta, jonka itsekin on lukenut. - Tuo Menendezin kokoelma oli minustakin hieman epätasainen, mutta toisaalta oli kiinnostavaa, kun jotkut novelleista liittyivät henkilöhahmojen kautta väljästi toisiinsa.

Vähän aikaa sitten luin Susanna Alakosken melko raisun kuvauksen syrjäytyneiden ruotsinsuomalaisten elämästä - toki romaanissa esiintyy yhtä lailla ruotsalaisiakin syrjäytyneitä.

Oletko sattunut törmäämään Alakosken kirjaan? Jostain luin että se olisi herättänyt keskustelua Ruotsin mediassa - en kyllä tiedä, kuinka laajalti.

Joonas Sillanpää kirjoitti...

Kiitos kehuista ja kommentista.

Kritiikkiä Susanna Alakosken kirjasta on blogissa tammikuun (2007) merkinnöissä.

Se tosiaan on herättänyt huomiota Ruotsissa. Dagens Nyheter räväytti alkuunsa aukeaman ylistykset ilmestyttyä, ja siitä lähti lumipallo vyörymään kasvaen hurjaksi haippaukseksi. Joka tuutissa siitä lopulta toitotettiin.

Etniset ruotsalaiset tykkäsivät ja vasemmistolaiset olivat maireina siitä, että luokkanousu oli mahdollista heidän tuolloin johtamassa maassa. Ruotsinsuomalaisista ei sinänsä puhuttu, vahvistui vain kuva juopottelevina luusereina, jotka piti ruotsalaistamalla pelastaa turmiolta. Vähemmistötietoisuus uupui kirjasta kokonaan.

Ruotsinsuomalaisten parissa vastaanotto on ollut ristiriitainen ja purkautunut välillä rajuina riitoina kulttuuripiireissä. Kukaan ei kuitenkaan ole teilannut virallisissa yhteyksissä, mutistu ja nuristu on lähinnä nurkissa, blogeissa ja yksityisissä tilanteissa. Jos ei lasketa Asko Sahlbergin jyrähdystä Liekissä (ruotsinsuomalaisten kirjoittajien yhdistyksen julkaisu, www.liekki.se) tänä kesänä.

Ehkä koska odotukset olivat suuret, petyin teokseen.

penjami kirjoitti...

Kävin lukemassa. Melko kriittisesti tarkastelit Alakosken kirjaa. Itselläni ei juurikaan ollut mitään odotuksia kirjaa kohtaan, joten en voinut pettyäkään.

Pidin Alakosken kirjan lapsinäkökulmasta: se toi mieleen Kreetta Onkelin romaanin Ilonen talo, mutta oli kuitenkin sävyltään huomattavasti positiivisempi.

Yritän juuri lukea Khemirin suomennettua romaania Montecore, mutta jotenkin on hankala päästä ideaan sisälle. Suomennoksessa kielellinen kokeilu tarkoittaa sitä, että melkein joka virkkeeseen on tungettu ns. vierassana. Lopputulos on kuin lukisi jonkun yliopistoihmisen yritystä kirjoittaa romaania - mutta väkisinkin akateemisuus heijastuu sanoihin.

Ehkä pitäisi lukea ruotsiksi, luulen että suomennos vesittää koko romaanin idean.

Joonas Sillanpää kirjoitti...

Khemirin Ett öga rött on alkukielellä häkellyttävä teos, Montecore mukiin menevä, joskaan ei mieleenpainuva.

Ei kai Montecore ollut niinkään kielellinen kokeilu, joten lienee suomentaja sössinyt? Khemirin esikoinen Ett öga rött on varmasti tuottanut tuskaa kääntäjälle ja olen käsittänyt suomentajan möhlineen senkin kanssa.

Tarinat sinänsä eivät ole Khemirin vahvuus, voima piilee kielessä, jolla hän ne kertoo.

penjami kirjoitti...

Suora lainaus Montecorea ja sen päähenkilöä Kadiria esittelevästä takakannesta:

"Kadirin ruotsiin sekoittuu omaperäisellä tavalla ranskaa ja arabiaa. Tämä kirja onkin kirjakielen uudelleen kirjoittamisen juhlaa."

- Mene ja tiedä, suomennettuna ainakin tuo omaperäinen kieli on melko teennäistä. Tyyli on seuraavanlaista (otteet heti kirjan alusta):

"Julkaisutalosi on korrespondoinut minulle e-postilaatikkosi osoitteen ja niinpä minä kirjoitankin sinulle interpelloidakseni onko sinua siunattu uutisilla isästäsi.!

"Minä ja isäsi olemme olleet jatkuvassa ystävyydessä, kunnes hän kuukausi sitten yhtäkkiä lakkasi respondoimasta e-kirjeisiini. Nyt rintaani kalvaa obstinaatti levottomuus."

- Jotain on suomennoksessa oltava pielessä, kun kirjallisuutta, filosofiaa ja suomen kieltä opiskelleella maisterismiehellä on vaikeuksia ymmärtää, mistä tässä sanojen vääntelyssä on kyse ...

Joonas Sillanpää kirjoitti...

No huh, huh! Jos kirja on tosiaan täynnä tuollaisia lauseita suomeksi, niin ei ihme, että tökkii! Eihän noita sulata sitten millään. :)

Kömpelön kankeata tankerosuomea, väittäisin.

"Julkaisutalo" saisi hävetä. Suorastaan lukijan halventamista tällainen teoksen pahoinpitely.