Kim Salomon: En femtiotalsberättelse. Populärkulturens kalla krig i folkhemssverige. Atlantis 2007. 311 s.
Lundin yliopiston historianprofessorin teos olisi kaivannut tarkempaa oikolukua, sillä keskeneräisyys pilaa muuten hyvän kirjan. Vajaalla puolella sivuista olisi reilusti pärjätty, koska Salomon vatvoo uuvuttavasti pääsemättä eteenpäin ja toistaa melkein samoin sanoin jo aiemmin toteamaansa. Kirjan lopun sivut ovat liki identtiset alun kymmenille sivuille.
Salomon on käynyt lävitse kolmen ruotsalaisen viikkolehden maailmankuvan 1950-luvulla. Toisin sanoen hän on huomioinut asiatekstien ja mainosten kertomukset, fiktiiviset tarinat hän on suosiolla sivuuttanut.
Lehdistä hän on valikoinut eri sosiaaliryhmille suunnatut läpyskät Se, Veckojournalen ja Året runt. Ajankuvaa hän täydentää satunnaisilla otoksilla päivälehdistä.
Jos yrittäisi sisältöä tiivistää, oli näkemys Neuvostoliitosta ja venäläisistä synkkä. Heidät kuvattiin barbaarisina sotahulluina, jotka olivat käymässä koko ajan viattoman kansakodin kimppuun. Kielellisesti heihin liitettiin negatiivisia mielleyhtymiä ja harmaus oli tyypillinen värisävy. Matkakuvaukset Neuvostoliitosta korostivat köyhyyttä, slummeja ja kehittymättömyyttä, vankileirejä ja kuria, kulisseja. Laivastovierailusta tehdyt raportit olivat kriittisiä, neuvostoliittolaiset sotamiehet olivat sivistymättömiä ja varautuneita, vältteleviä.
Salomon ei kiinnitä huomiota siihen seikkaan, että viestimet eivät edes yrittäneet ymmärtää Neuvostoliiton tilaa historiallista taustaa vasten, vaan sysäsivät suoraan ongelmat kommunistien niskaan - toki tietysti osin aivan syystäkin. Täytyy kuitenkin muistaa, että toisen maailmansodan suurin kärsijä olivat neuvostoliittolaiset.
Sota hävitti infrastruktuurin laajalti, verenvuodatus oli tähtitieteellistä. Esimerkiksi Itä-Saksan talous haparoi voittajien kuskattua sotasaaliina tehtaiden koneet itään hajotettujen tilalle. Sen seuraukset näkyvät yhä. Neuvostoliitolla ei ollut varaa avustaa jälleenrakennusta miehittämillään alueilla Yhdysvaltain tapaan. Suuressa isänmaallisessa sodassa kuoli vähintään parikymmentä miljoonaa neuvostoliittolaista, lisäksi oma terrori hävitti silmittömästi kansankerroksia. Vähintään 25 miljoonaa menetti henkensä vuosina 1917-1991 valtioterrorissa. Enemmistö Stalinin hirmuvallan aikana. Joten muutama vuosi suursodasta ei ole riittävä aika elpymiselle ja amerikkalaisten apu omilleen siivitti elintasokuilun kasvua. Ei voine odottaa paratiisia propagandasta huolimatta rauta-aidan takana, asevarustelukierre alkoi myös syömään kasvavalla kiihkolla resursseja.
Ruotsalaislehtien suhtautuminen amerikkalaisiin oli sen sijaan kaksijakoinen: toisaalta rapakon takaista ihmemaata ihailtiin lapsellisesti, toisaalta sen kulttuurin kaupallista pinnallisuutta vierastettiin. Mainoksissa amerikkalaisuus myi. Tosin Coca-Colaa ei markkinoitu pohjoisamerikkalaisena juomana vaan sen imagoa kytkettiin kansankotiin koko perheen juomana. Ruotsi salli kolajuoman vasta 1953 ja suosio oli alkuun laimea. Siihen liitettiin alkuvaiheessa epäonnistujien arvoja ja puhuttiin paheellisista kolajuomien juojista. Varmasti amerikkalaisuus on vedonnut myöhemmin epäsuorasti.
Amerikkalaisten laivastovierailun yhteydessä sotilaita kehuttiin komeiksi, sivistyneiksi ja tyttöjen sydämien viejiksi. Mutta Elvistä pidettiin turmiollisena tollona.
Salomon kertoo myös kansankotinationalismista. Kahden rintaman kylmässä sodassa Ruotsi tuntui lämpimältä turvalliselta pesältä. Silti ryssän pelkoa toitotettiin viholliskuvana jatkuvasti. Kansankotinationalismi näyttäytyi etenkin leveilynä naiskauneudella, jonka todettiin olevan Ruotsin näkyvin vientituote. Kansankodin hyvinvoinnin väitettiin heijastuneen nuorten naisten kaunistumiseen ja moderni viehättävä ruotsitar oli maailmalla - etenkin Amerikassa - suosittu kilpasiskoihinsa verrattuna. Ainakin viikkolehtien mukaan.
Harvassa kirjassa on niin paljon aihetta naurahduksiin. Aika on tosiaan tehnyt tehtävänsä ja viikkolehtien kirjoitukset ja mainokset ovat nykylukijalle tahattoman koomisia. Arvomaailma on tunkkainen ja mustavalkoinen. Naiset pysykööt keittiössä ja miellyttäköön miestä, ryssät ovat piruja ja amerikkalaiset pinnallisia, mutta urheita ja hyväntahtoisia sankarillisia pelastajia. Usko insinööreihin on vankkumaton. Oi niitä aikoja! Ei voi muuta sanoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti