sunnuntai 4. marraskuuta 2007

Ingermanländarna 60 år i Sverige

Eric De Geer & Vera Lif (red.): Ingermanländarna 60 år i Sverige. Symposiet i Örebro den 18 juni 2005. Kompendium nr 3 2007. Forum för nationella minoriteter i Sverige (NAMIS), Centrum för multietnisk forskning, Uppsala universitet 2007. 91 s.

Inkeriläisten kohtalo 1900-luvulla on varmasti yksi traumaattisimmista ja järkyttävimmistä Itämeren alueen historiassa.

Ruotsin vallattua itäisimmän kolkkansa 1600-luvun alussa uuteen maakuntaan muutti asukkaita etenkin Savosta nykyisestä Suomesta (samalta alueelta suuntautui samoihin aikoihin myös muuttoa muun muassa Värmlantiin, liikettä oli lisäksi näiden kahden kolkan välillä). Laatokan ja Viron väliin muodostui tiivis suomenkielinen yhteisö, joiden keskelle Nevan suiston soille päätettiin, venäläisten vietyä takaisin maakunnan, 1700-luvulla rakentaa tuleva suurkaupunki Pietari. Inkeri alkoi venäläistyä suurkaupungin kasvaessa, ja vähitellen suomalaiset jäivät vähemmistöksi. Enemmistönä he olivat kuitenkin ympäröivissä pitäjissä varsin pitkään, ja koululaitos oli ylempää opetusta myöten suomeksi. Heillä oli myös muut instituutiot.

Ensimmäisen maailmansodan ja vuoden 1917 vallankumouksen jälkeiset väkivaltaisuudet sivalsivat myös Inkeriä. Ennen Stalinin terroria kukoisti suomen kieli Inkerinmaalla, sen jälkeen alkoivat kauheudet. Mielivaltaisissa puhdistuksissa kuskattiin väkeä sattumanvaraisesti vankileireille kauas itään, rajaseutuja tyhjennettiin. Aallot seurasivat toisiaan, instituutioita lahdattiin ja venäläistyminen pyyhki rajusti tienoota. Erään arvion mukaan jopa lähes 100 000 suomenkielistä menehtyi kommunistien järjettömässä valtioterrorissa.

Toisessa maailmansodassa saksalaiset rynnistivät Pietarin (Leningradin) eteläisimpiin lähiöihin. Inkerinmaa oli lähes kokonaan saksalaisten miehittämä ja kärsi suuria vahinkoja sodassa. Arviolta 63 000 inkeriläistä siirrettiin työvoimaksi Suomeen. Puna-armeijan pakotettua kiivaiden taisteluiden jälkeen Suomen rauhaan 1944 olivat rauhanehdot kovat: kaikki neuvostokansalaiset oli palautettava. Ainakin 55 000 inkerinsuomalaista luovutettiin välittömästi Neuvostoliittoon, arviolta ainakin noin neljäntuhannen onnistui paeta Suomesta Ruotsiin vuosina 1944-1952.

Alkuun oli Ruotsikin palauttamassa pakolaisia. Neuvostoliitto vaati nimiä ja osoitteita. Ruotsi suostuikin ilomielin. Noin 500 pakolaista joutui takaisin Neuvostoliittoon. Asian vuodettua julkisuuteen natsijärjestön kautta asiasta kohistiin julkisesti ja hallitus joutui perääntymään aikeissaan ostaa itäisen suurmahdin ystävyys inkeriläisillä.

Historia on paikoin niin kipeää, että itkettää.

Nyt ovat inkerinmaalaiset pakolaiset ja heidän jälkeläisensä olleet yli 60 vuotta Ruotsissa, osana ruotsinsuomalaisten kirjavaa moninaisuutta. Inkeriläisten 60-vuotissymposiumin esitelmät ovat karua luettavaa. Kohtalot ovat olleet hurjia.

Kompendiumi koostuu useammasta osasta. Ensin esitellään ruotsininkeriläisistä tuotettua tietoa, sitten on yksittäisten ihmisten tarinoita, jotka ovat uskomattomia selviytymisseikkailuja, ihmeellisempiä kuin kekseliäimmätkään kaunokirjat. Riittänee maininta miehestä, joka syntyi 1920 Kosemkinassa Inkerinmaan läntisessä osassa. Hän aloitti koulunsa suomeksi, mutta sairastui tuberkuloosiin ja joutui jatkamaan tervehdyttyään ummikkona venäjänkielisessä lähikoulussa. Siellä kaikki lapset olivat suomenkielisiä, opettaja venäläinen. Vuonna 1939 hänestä tuli ylioppilas ja mies pääsi Leningradiin opiskelemaan insinööriksi. Ilo oli kuitenkin ennenaikainen: ensimmäisen ja toisen vuosikurssin oppilaiden stipendit mitätöitiin uusien säännösten myötä. Hänellä oli kuitenkin onni myötä, työpaikka löytyi neuvostolaivaston tukikohdasta Hangosta Suomessa. Jatkosodan sytyttyä hänet evakoitiin Neuvostoliittoon ja 1943 saksalaiset veivät takaisin Suomeen. Hän ei uskaltanut jäädä Suomeen vaan pakeni Tornion joen ylitse helmikuussa 1945 Ruotsiin. Matka Pohjanlahden ylitse veneellä olisi ollut nopeampi, mutta ihmissalakuljettajille piti maksaa silloin ruhtinaallisemmin. Ruotsissa mies kutsuttiin varusmiespalvelukseen ja päätyi eliittiosastoon; tulkkikouluun. Hänen elämässään olisi aineksia useampaankin jännitysseikkailuun.

Asuinpaikkoja on kertynyt kaikille lukuisia. Usein vajaasta kymmenestä pariinkymmeneen. Toiset eivät ole uskaltaneet paljastaa neuvostoviranomaisten ja vakoilijoiden pelossa omaa taustaansa kuin vasta aivan viime vuosikymmeninä. Suomen karkea kohtelu kalvaa varmasti monien mieltä. Turvattomuus ja hyljeksintä on syönyt sisintä. Monet ovatkin syystäkin kiitollisia elämästään Ruotsissa.

Luterilaisen uskon merkitys on ollut kovia kokeneille ruotsininkeriläisille valtava. Kirkko ja sen hengelliset tilaisuudet ja harrastustoiminta ovat olleet osaltaan myös säilyttämässä suomen kieltä Ruotsissa.

Lopussa on selvitys Örebron symposiumin osanottajista. Kaikki eivät vastanneet, vain alle puolet vaivautui, joten tulkinnanvaraa jää paljon. Suurin osa on yli 60-vuotiaita, lähinnä 70-,80-vuotiaita. Nuorimmat keski-iän ylittäneitä. Jälkeläisiä ei tainnut olla lainkaan mukana tapahtumassa.

Liitteenä on muun muassa ruotsininkeriläisten liiton yhdistysten jäsenmääriä. Yhteensä jäseniä oli vuonna 2004 1301. Suurimmillaan liitto oli 1996, jolloin jäseniä oli 1606. Isoimmat yhdistykset olivat 2004 Ingria (466), Borås (234), Tukholma (149) ja Eskilstuna (108).

3 kommenttia:

TeeVee kirjoitti...

Mainiolta näyttää, jäljen ääni -blogin postauksesta.

Pitää tutustua tarkemmin, kunhan aikaa riittää paremmin :)

TeeVee kirjoitti...

Hooh, sitä piti sanomani, että Jäljen ääni -blogin postauksesta löysin tämän blogin...

Jäi aiemmin näköjään ajatus kesken, heh.

Joonas Sillanpää kirjoitti...

Tack, tack! Tervetuloa lukijakuntaan!