Näytetään tekstit, joissa on tunniste historia. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste historia. Näytä kaikki tekstit

torstai 15. marraskuuta 2007

Kim Salomon: En femtiotalsberättelse

Kim Salomon: En femtiotalsberättelse. Populärkulturens kalla krig i folkhemssverige. Atlantis 2007. 311 s.

Lundin yliopiston historianprofessorin teos olisi kaivannut tarkempaa oikolukua, sillä keskeneräisyys pilaa muuten hyvän kirjan. Vajaalla puolella sivuista olisi reilusti pärjätty, koska Salomon vatvoo uuvuttavasti pääsemättä eteenpäin ja toistaa melkein samoin sanoin jo aiemmin toteamaansa. Kirjan lopun sivut ovat liki identtiset alun kymmenille sivuille.

Salomon on käynyt lävitse kolmen ruotsalaisen viikkolehden maailmankuvan 1950-luvulla. Toisin sanoen hän on huomioinut asiatekstien ja mainosten kertomukset, fiktiiviset tarinat hän on suosiolla sivuuttanut.

Lehdistä hän on valikoinut eri sosiaaliryhmille suunnatut läpyskät Se, Veckojournalen ja Året runt. Ajankuvaa hän täydentää satunnaisilla otoksilla päivälehdistä.

Jos yrittäisi sisältöä tiivistää, oli näkemys Neuvostoliitosta ja venäläisistä synkkä. Heidät kuvattiin barbaarisina sotahulluina, jotka olivat käymässä koko ajan viattoman kansakodin kimppuun. Kielellisesti heihin liitettiin negatiivisia mielleyhtymiä ja harmaus oli tyypillinen värisävy. Matkakuvaukset Neuvostoliitosta korostivat köyhyyttä, slummeja ja kehittymättömyyttä, vankileirejä ja kuria, kulisseja. Laivastovierailusta tehdyt raportit olivat kriittisiä, neuvostoliittolaiset sotamiehet olivat sivistymättömiä ja varautuneita, vältteleviä.

Salomon ei kiinnitä huomiota siihen seikkaan, että viestimet eivät edes yrittäneet ymmärtää Neuvostoliiton tilaa historiallista taustaa vasten, vaan sysäsivät suoraan ongelmat kommunistien niskaan - toki tietysti osin aivan syystäkin. Täytyy kuitenkin muistaa, että toisen maailmansodan suurin kärsijä olivat neuvostoliittolaiset.

Sota hävitti infrastruktuurin laajalti, verenvuodatus oli tähtitieteellistä. Esimerkiksi Itä-Saksan talous haparoi voittajien kuskattua sotasaaliina tehtaiden koneet itään hajotettujen tilalle. Sen seuraukset näkyvät yhä. Neuvostoliitolla ei ollut varaa avustaa jälleenrakennusta miehittämillään alueilla Yhdysvaltain tapaan. Suuressa isänmaallisessa sodassa kuoli vähintään parikymmentä miljoonaa neuvostoliittolaista, lisäksi oma terrori hävitti silmittömästi kansankerroksia. Vähintään 25 miljoonaa menetti henkensä vuosina 1917-1991 valtioterrorissa. Enemmistö Stalinin hirmuvallan aikana. Joten muutama vuosi suursodasta ei ole riittävä aika elpymiselle ja amerikkalaisten apu omilleen siivitti elintasokuilun kasvua. Ei voine odottaa paratiisia propagandasta huolimatta rauta-aidan takana, asevarustelukierre alkoi myös syömään kasvavalla kiihkolla resursseja.

Ruotsalaislehtien suhtautuminen amerikkalaisiin oli sen sijaan kaksijakoinen: toisaalta rapakon takaista ihmemaata ihailtiin lapsellisesti, toisaalta sen kulttuurin kaupallista pinnallisuutta vierastettiin. Mainoksissa amerikkalaisuus myi. Tosin Coca-Colaa ei markkinoitu pohjoisamerikkalaisena juomana vaan sen imagoa kytkettiin kansankotiin koko perheen juomana. Ruotsi salli kolajuoman vasta 1953 ja suosio oli alkuun laimea. Siihen liitettiin alkuvaiheessa epäonnistujien arvoja ja puhuttiin paheellisista kolajuomien juojista. Varmasti amerikkalaisuus on vedonnut myöhemmin epäsuorasti.

Amerikkalaisten laivastovierailun yhteydessä sotilaita kehuttiin komeiksi, sivistyneiksi ja tyttöjen sydämien viejiksi. Mutta Elvistä pidettiin turmiollisena tollona.

Salomon kertoo myös kansankotinationalismista. Kahden rintaman kylmässä sodassa Ruotsi tuntui lämpimältä turvalliselta pesältä. Silti ryssän pelkoa toitotettiin viholliskuvana jatkuvasti. Kansankotinationalismi näyttäytyi etenkin leveilynä naiskauneudella, jonka todettiin olevan Ruotsin näkyvin vientituote. Kansankodin hyvinvoinnin väitettiin heijastuneen nuorten naisten kaunistumiseen ja moderni viehättävä ruotsitar oli maailmalla - etenkin Amerikassa - suosittu kilpasiskoihinsa verrattuna. Ainakin viikkolehtien mukaan.

Harvassa kirjassa on niin paljon aihetta naurahduksiin. Aika on tosiaan tehnyt tehtävänsä ja viikkolehtien kirjoitukset ja mainokset ovat nykylukijalle tahattoman koomisia. Arvomaailma on tunkkainen ja mustavalkoinen. Naiset pysykööt keittiössä ja miellyttäköön miestä, ryssät ovat piruja ja amerikkalaiset pinnallisia, mutta urheita ja hyväntahtoisia sankarillisia pelastajia. Usko insinööreihin on vankkumaton. Oi niitä aikoja! Ei voi muuta sanoa.

maanantai 7. toukokuuta 2007

Kloka regler? Kunskap i regelsamhället

Karin Fernler & Claes-Fredrik Helgesson (red.): Kloka regler? Kunskap i regelsamhället. Studentlitteratur 2006. 347 s.

Kuulostaako tutulta?

”Engelsmännen uppgifva ofta, att deras arbetare, som lefva af kött, ärter och porter, äro vida uthålligare och arbetsdugligare än de potatisätande irländska…” (Hammarsten 1875: Om födoämnena granskade med avseende på deras näringsvärde)

”…den forna, enkla men solida mathållningen med gröt, välling och dylikt [har] i stor utsträckning utbytts mot s.k. torrskaffning tillika med en orimligt stegrad kaffe- och öldrickning.” (Proposition 36, 1906)

1800-luvun lopulla valtaapitävät huolestuivat alempien yhteiskuntakerrostumien ruokailutavoista. Teollistumisen myötä haluttiin luoda uusi ja taitavampi työläinen sanoo Torbjörn Bildtgård. Syömisen muuttaminen oli osa strategiaa. Huonon ruokavalion sanottiin heikentävän työläisten työpanosta ja siten huonontavan kansantaloutta. Ihmisruumis käsitettiin koneeksi, joka vaatii energiaa pysyäkseen käynnissä. Kemistit keksivät ihmisten tarvitsevan tietyn määrän kaloreita, jota sitten suositeltiin avainkohderyhmälle: työläisnaisille. Heidät piti kouluttaman laskemaan ruoka-aineiden kalorimäärät niin, että he valitsisivat kaikkein halvimmat ja kaloririkkaimmat aineet. Työläisten ei katsottu näkevän nälkää vaan tuhlaavan vähät rahansa kalliiseen ruokaan. Siksi oli tärkeätä vaikuttaa ruokaa laittavaan työläisnaiseen. Tässä prosessissa alkoivat muotoutua opetuskeittiöt.

Vuosina 1935-1965 vaati ajanhenki Ruotsissa laadukkaampaa väestömateriaalia. Tässä työssä ruokailutottumukset olivat keskeisessä asemassa. Samalla tutkijoiden keksimät vitamiinit tulivat muotiin. Nyt ei enää ollut tärkeätä ruuan (kalori)määrä vaan laatu. Panostettiin joukkoruokailuun, ruuanlaiton vastuu ulkoistettiin pois kodista ja työläisnaisen harteilta. Vuonna 1940 perustettiin Statens institut för folkhälsan. Se laati ruokalistasuosituksia.

1960-luvun jälkeen kohtasivat uudet uhat. Moderni hyvinvointiyhteiskunta oli pirstaloinut massat yksilöllisiksi kuluttajiksi. Nyt valistuksen kohteeksi tulivat yksilöiden elintavat elintasosairauksien ennaltaehkäisemiseksi ja esimerkiksi 1970-luvun alussa Ruotsi sai ensimmäiset ravintotieteen professuurit. Tuolloin siitä tuli tunnustettu tutkimuksen ala ja alettiin kouluttamaan erilaisia valistajia niin kouluihin, mediaan kuin instituutioihinkin. Melkein samanaikaisesti 1972 perustettiin Statens Livsmedelsverk. 1970- ja 1980-luvulla tehtiin erilaisia kampanjoita ihmisten elintapojen muuttamiseksi yhteistyössä mm. suurten kauppaketjujen kanssa.

Ihmisten ruokailutapojen sääntely ja ohjailu eivät ole kuitenkaan uusi ilmiö, huomauttavat Karin Fernler & Karin Svedberg Nilsson puolestaan omassa artikkelissaan. Antiikin Kreikassa noudatettiin monimutkaista sääntöjärjestelmää. Esimerkiksi kalaa ei saanut syödä ilman leipää, viini tuli sekoittaa veteen. Viiniä ei myöskään saanut nauttia ilman seuraa. Kreikkalaiset käsittivät ihmisen elämää ohjaavan pyrkimykset nautintoihin. Liiallisella iloittelulla ja kuluttamisella olivat suorat kansantaloudelliset vaikutukset. Siksi tarvittiin sääntöjä.

Kloka regler? Kunskap i regelsamhället –kirja on täynnä mielenkiintoisia artikkeleita siitä kuinka tieto siirtyy säännöiksi, kuinka tutkijayhteisöt ja maallikot ajautuvat konfliktiin puhuessaan eri kieltä sekä siitä kuinka tiedon kääntäminen ontuu ja millaisia näkymättömiä prosesseja sääntöjen ja lakien taustalla on ollut ja on. Erityisen hauska on Renita Thedvallin kirjoitus EU:n yrityksestä mitata työllisyyttä. Kaikki käsittävät termit erilailla. Myös Kerstin Jacobssonin ja Niklas Noakssonin valaiseva artikkeli OECD:n ja EU:n työmarkkinapolitiikasta on antoisaa luettavaa.