Stefan Einhorn: Aidosti kiltti. Otava, 2007. 205 s.
Koen itseni kiltiksi. Se on ollut pyrkimykseni. Maailmassa on niin paljon pahaa, että tahdon tuoda omalla käytökselläni siihen edes vähän jotain hyvää. Kiltteyden dilemma on, että varmasti useimmat meistä kokevat itsensä kilteiksi näkemättä omaa pahuuttaan. Kiltin teoilla voi olla kamalat seuraamukset.
Esimerkkinä tästä olen kysyttäessä maininnut mökkipaikkakunnan naisen, joka kerää räsyjä ja tekee niistä räsypeittoja. Räsypeittoja hän ei myy, vaan hartaana uskovaisena rahtaa annettavaksi intialaisille katulapsille. Sinänsä hieno ja hyvä ajatus, mutta tekona julma. Ilmaiset peitot syrjäyttävät markkinoilta intialaisten aikuisten kutomat peitot ja vievät leivän heiltä. Heidän lapset joutuvat kaduille kerjäläiseksi. Ja kierre syvenee. Naisen täytyy tuoda lisää mattoja. Ja se vie toimeentulon entistä useammalta. Kiltteyden kääntöpuoli on siis synkkä. Nainen saa itselleen hyvän mielen hyväntuojana, mutta vastaanottavaa yhteisöä se tärvelee ja estää vaurastumista. Jos nainen sen sijaan myisi peittonsa Suomessa, ostaisi rahoilla intialaisia peittoja ja jakaisi ne köyhille lapsille olisi positiivinen kierre valmis. Vanhemmat saisivat töitä ja voisivat huolehtia lapsistaan paremmin.
Stefan Einhornin Aidosti kiltti pureutuu kiltteyden dynamiikkaan. Hän kannustaa kaikesta huolimatta kiltteyteen. Se on ollut ja on ihmisyhteisöjen voimavara, jonka avulla olemme selviytyneet. Jakamalla omistamme olemme varmistaneet jatkuvuuden ja kaikkien selviytymisen.
Yksinkertaista kiltteys ja ylipäätään etiikka eivät ole. Kiltteys on sidoksissa kulttuurisiin arvoihin. Uskonnot ovat muokanneet käsityksiämme oikeasta ja väärästä. Monta kertaa itsekin olen havainnut yrittäessäni olla kiltti olenkin aiheuttanut enemmän mielipahaa, koska ei saisi välittää ja sekaantua lähimmäisten elämään.
Kiltteyttä onkin erilaista. Motiivit voivat olla tiedostamatta tai tiedostetusti itsekkäitä, ne voivat altruistisia. Me myös koemme toisen kiltteyden eri tavoin ja ymmärrämme ehkä tahattomasti toisen tavoitteet väärin. Esimerkiksi itse joskus heräsin onnellisena aamulla ja päätin jakaa iloani kehumalla ensimmäistä kohtaamaani naispuolista tuttavaani erityisen kauniiksi tänään. Pieleen meni. Vastaukseksi sain vihaisen purkauksen ettei hän ollut kiinnostunut minusta eikä tule koskaan olemaan. Hyvä ettei syyttänyt seksuaalisesta häirinnästä. Arvokas oppitunti siitä miten omaa kiltteyttään täytyy osata rajata miten sitä ilmaisee.
Einhorn tarjoaa lukijalle ajatuksia herättävää pohdiskelua. Kiltteys kannattaa. Hän korostaa, että me vaikutamme lähipiirimme kautta kuin aallot kauas muihin. Emme saa tietää tekojemme seurauksista. Kiltit teot voivat kaukua vuosikymmenten päästä takaisin eteemme. Aivan yllättäen.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ruotsalainen kirjallisuus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ruotsalainen kirjallisuus. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 6. toukokuuta 2012
maanantai 5. huhtikuuta 2010
Vilhelm Moberg: Maastamuuttajat 5 & 6
Vilhelm Moberg: Maastamuuttajat 5 & 6 (Nybyggarna), Otava 1975. 281 s. & 292 s.
Alunperin yhtenä niteenä ilmestynyt Nybyggarna julkaistiin myös suomeksi yhtenäisenä. Tähän painokseen se on pilkottu kahtia (Maastamuuttajat 5 & 6). Yhteen ne kuuluvat, kuten sarjan aiemmatkin osat.
Elämä Pohjois-Amerikassa alkaa asettua Karl Oskarilla ja Kristinalla aloilleen. Rakennuskanta kasvaa, he muuttavat parempiin taloihin. Sadot suurenevat ja naapureita ilmestyy vähitellen enemmän ja enemmän. Helppoa elämä ei ole, mutta suunta on nouseva, vaurastuva.
Kuohuva kansakunta kypsyy ja kiinteytyy. Ehkä teknisesti taitavin on Karl Oskarin veljen Robertin kohtalosta kertova osuus. Se alkaa ensimmäisen osan lopussa, jossa Robert palaa Kalifornian kultakuumeesta "kotiin" Minnesotaan veljensä luo. Hän antaa valtavan omaisuuden osoitukseksi menestyksestään, mutta on muuttunut mies. Vaiteliaan Robertin sairaalloinen olemus kauhistuttaa Kristinaa ja Karl Oskaria. Kiusana hänellä on jo Ruotsissa rikki lyöty korva, joka vuotaa verta ja ääntelehtii. Korva ei jätä Robertia rauhaan. Ei vaikka hän matkustaisi maailman ääriin.
Kertojaksi asettuu siis korva, joka on kuullut kaiken. Robertin reissu on kaikkea muuta kuin helppo. Renkikaveri Arvid nääntyy autiomaassa hengiltä. Meksikolaisen isännän, jonka saattuessa he taivaltavat koti kultakenttiä, surmaa kesken matkan keltakuume. Robertin into kultaan laantuu ja lopahtaa lopulta täysin. Masentuneena hän meksikolaisen ainoana perillisenä murjottaa autiomaakylässä, jossa tielle osuu tuttu ruotsalainen huijari.
Robert menee perintöosuudella mukaan ruotsalaishuijarin hotelliin toisessa loukkumaisessa kaupungissa, kunnes koti-ikävä kalvaa niin kovasti, että hän irrottautuu ja palaa Karl Oskarin hoiviin. Ruotsalaishuijari maksaa sijoituksen takaisin hurjalla korolla. Robert luulee rikastuneensa ja päättää antaa rahat veljelleen. Osoittautuu, että rahat ovat arvottomia. Riidan päätteeksi Robert marssii erämaahan. Parin päivän päästä hänet löydetään kuolleena...
Moberg kuvaa todella upeasti siirtolaisuuden kaikkia puolia. Sekä ilonhetkiä että pettymyksiä. Ihmiskohtalot ovat eläviä, lihallisia. Kielivaikeudet, kielenmuuttuminen, petollisuus, hyväksikäyttö, uskonnollisuus... Aspektit ovat värikkäitä. Kuolema korjaa satoa ankaralla kädellä.
Traagisten tarinoiden lomassa paistaa huumoria. Kaiken taustalla lymyää toivo.
Alunperin yhtenä niteenä ilmestynyt Nybyggarna julkaistiin myös suomeksi yhtenäisenä. Tähän painokseen se on pilkottu kahtia (Maastamuuttajat 5 & 6). Yhteen ne kuuluvat, kuten sarjan aiemmatkin osat.
Elämä Pohjois-Amerikassa alkaa asettua Karl Oskarilla ja Kristinalla aloilleen. Rakennuskanta kasvaa, he muuttavat parempiin taloihin. Sadot suurenevat ja naapureita ilmestyy vähitellen enemmän ja enemmän. Helppoa elämä ei ole, mutta suunta on nouseva, vaurastuva.
Kuohuva kansakunta kypsyy ja kiinteytyy. Ehkä teknisesti taitavin on Karl Oskarin veljen Robertin kohtalosta kertova osuus. Se alkaa ensimmäisen osan lopussa, jossa Robert palaa Kalifornian kultakuumeesta "kotiin" Minnesotaan veljensä luo. Hän antaa valtavan omaisuuden osoitukseksi menestyksestään, mutta on muuttunut mies. Vaiteliaan Robertin sairaalloinen olemus kauhistuttaa Kristinaa ja Karl Oskaria. Kiusana hänellä on jo Ruotsissa rikki lyöty korva, joka vuotaa verta ja ääntelehtii. Korva ei jätä Robertia rauhaan. Ei vaikka hän matkustaisi maailman ääriin.
Kertojaksi asettuu siis korva, joka on kuullut kaiken. Robertin reissu on kaikkea muuta kuin helppo. Renkikaveri Arvid nääntyy autiomaassa hengiltä. Meksikolaisen isännän, jonka saattuessa he taivaltavat koti kultakenttiä, surmaa kesken matkan keltakuume. Robertin into kultaan laantuu ja lopahtaa lopulta täysin. Masentuneena hän meksikolaisen ainoana perillisenä murjottaa autiomaakylässä, jossa tielle osuu tuttu ruotsalainen huijari.
Robert menee perintöosuudella mukaan ruotsalaishuijarin hotelliin toisessa loukkumaisessa kaupungissa, kunnes koti-ikävä kalvaa niin kovasti, että hän irrottautuu ja palaa Karl Oskarin hoiviin. Ruotsalaishuijari maksaa sijoituksen takaisin hurjalla korolla. Robert luulee rikastuneensa ja päättää antaa rahat veljelleen. Osoittautuu, että rahat ovat arvottomia. Riidan päätteeksi Robert marssii erämaahan. Parin päivän päästä hänet löydetään kuolleena...
Moberg kuvaa todella upeasti siirtolaisuuden kaikkia puolia. Sekä ilonhetkiä että pettymyksiä. Ihmiskohtalot ovat eläviä, lihallisia. Kielivaikeudet, kielenmuuttuminen, petollisuus, hyväksikäyttö, uskonnollisuus... Aspektit ovat värikkäitä. Kuolema korjaa satoa ankaralla kädellä.
Traagisten tarinoiden lomassa paistaa huumoria. Kaiken taustalla lymyää toivo.
Tunnisteet:
5,
6,
Maastamuuttajat,
ruotsalainen kirjallisuus,
Vilhelm Moberg
sunnuntai 21. helmikuuta 2010
Liza Marklund: Paradiset
Liza Marklund: Paradiset. Pirat, 2002. 426 s.
Kaikki kohkaavat Euroopassa ruotsalaisista dekkareista. Niiden vanavedessä suomalaisetkin ovat päässeet keskieurooppalaisten kustantajien listoille.
Kuvaavaa ruotsalaisen rikoskirjallisuuden reilun vuosikymmenen kestäneelle buumille on naiskirjailijoiden vankka asema. Karkeasti arvioiden on Ruotsissa vuosina 1998-2007 noussut julkisuuteen 80 naiskirjailijaa. Mutta ei rikosromaanit ole uusi asia.
Ensimmäinen ruotsalainen rikosromaani sijoittui vanhaan kotikaupunkiini Eskilstunaan. Kyseinen kirja julkaistiin 1893. Myös naiset olivat alusta alkaen ahkeria dekkaristeja.
Liza Marklundia on kutsuttu yhdeksi Ruotsin dekkarikuningattarista. Eikä syyttä. Juuri hän on ollut intensiivisesti vauhdittamassa lumivyöryä.
Kenties juuri naisten sankka osuus kirjoittajina on muovannut ruotsalaisdekkareista omintakeisia. Perhesuhteet, pariutuminen, lapset ja raaka kotiväkivalta ovat niiden keskeisiä piirteitä. Yhteiskunnallinen kritiikki on rajua, ja naisten ja lasten oikeuksia puolustetaan julman kärjistetysti. Maskuliininen adrenaliinitoiminta jää tunteiden taustalle. Myös sankarihahmoissa naiset ovat hyvin edustettuja. Ainakin jos keskeisiä piirteitä yhtään yrittää yleistää.
Paradiset ei ole poikkeus. Se on itsenäinen osa laajaksi venähtänyttä sarjaa toimittaja Annika Bengtzonista. Häiritsevä piirre on päällemaalaava stereotypisointi. Idästä huokuu pahuus. Suomi ja suomalaiset saavat osansa tästä, vaikka Venäjä ja Balkan ovatkin tässä kirjassa päällimmäisinä. Ennakkoluuloisuus upotetaan sanavalintoihin, etenkin adjektiiveihin, joilla kuvataan Itä-Eurooppaa todellisuutta kaameammaksi.
No, viihdekirjanahan tätä täytyisi lukea, mutta asenneilmasto paikoin ahdistaa mustavalkoisuudellaan.
Tarina ei pysy kunnolla kasassa, vaan osia siitä roikkuu irrallisina riekaleina kuin pilvilautat taivaalla. Rytmitys ei myöskään onnistu täysin, vaan jännitys hiipuu ennen aikojaan ja vesittyy. Tarinan loppu kun paljastetaan parikymmentä sivua ennen kirjan loppua, joten lukijan mielenkiinto lopahtaa ja pettymys jää kalvamaan, kun ei yllätyskäännettä olekaan luvassa viimeisillä sivuilla.
Kohtaukset ovat naiiveja, luonnottomia. Seksi kuulostaa naisille suunnatuista eroottisista kioskikirjoista revityltä.
Pääpiirteissään kirja kuitenkin kantaa yllättävän hyvin. Tosin olin aloittanut sen jo vuosia sitten, joten jotain kertoo sekin, että sain vasta nyt sen luettua loppuun.
Jos lyhyesti yrittää referoida niin kirja kertoo iltapäivälehden toimittaja Annikasta, joka saa vihjeen salaperäisestä säätiöstä, joka auttaa murhalla uhattuja naisia. Samaan aikaan mestataan miehiä tukholmalaisessa satamassa. Silminnäkijä soittaa Annikalle ja pyytää apua. Kaikki kiertyy yhteen. Taustalla on Bosnian sota, Jugoslavian hirmuhallinto ja serbimafia, joka pyörittää savukkeiden salakuljetusta Ruotsiin. Jutun auetessa Annika rakastuu ja tulee raskaaksi... ja isoäiti kuolee.
Lukeehan tätä, mutta ei suurella intohimolla.
Kaikki kohkaavat Euroopassa ruotsalaisista dekkareista. Niiden vanavedessä suomalaisetkin ovat päässeet keskieurooppalaisten kustantajien listoille.
Kuvaavaa ruotsalaisen rikoskirjallisuuden reilun vuosikymmenen kestäneelle buumille on naiskirjailijoiden vankka asema. Karkeasti arvioiden on Ruotsissa vuosina 1998-2007 noussut julkisuuteen 80 naiskirjailijaa. Mutta ei rikosromaanit ole uusi asia.
Ensimmäinen ruotsalainen rikosromaani sijoittui vanhaan kotikaupunkiini Eskilstunaan. Kyseinen kirja julkaistiin 1893. Myös naiset olivat alusta alkaen ahkeria dekkaristeja.
Liza Marklundia on kutsuttu yhdeksi Ruotsin dekkarikuningattarista. Eikä syyttä. Juuri hän on ollut intensiivisesti vauhdittamassa lumivyöryä.
Kenties juuri naisten sankka osuus kirjoittajina on muovannut ruotsalaisdekkareista omintakeisia. Perhesuhteet, pariutuminen, lapset ja raaka kotiväkivalta ovat niiden keskeisiä piirteitä. Yhteiskunnallinen kritiikki on rajua, ja naisten ja lasten oikeuksia puolustetaan julman kärjistetysti. Maskuliininen adrenaliinitoiminta jää tunteiden taustalle. Myös sankarihahmoissa naiset ovat hyvin edustettuja. Ainakin jos keskeisiä piirteitä yhtään yrittää yleistää.
Paradiset ei ole poikkeus. Se on itsenäinen osa laajaksi venähtänyttä sarjaa toimittaja Annika Bengtzonista. Häiritsevä piirre on päällemaalaava stereotypisointi. Idästä huokuu pahuus. Suomi ja suomalaiset saavat osansa tästä, vaikka Venäjä ja Balkan ovatkin tässä kirjassa päällimmäisinä. Ennakkoluuloisuus upotetaan sanavalintoihin, etenkin adjektiiveihin, joilla kuvataan Itä-Eurooppaa todellisuutta kaameammaksi.
No, viihdekirjanahan tätä täytyisi lukea, mutta asenneilmasto paikoin ahdistaa mustavalkoisuudellaan.
Tarina ei pysy kunnolla kasassa, vaan osia siitä roikkuu irrallisina riekaleina kuin pilvilautat taivaalla. Rytmitys ei myöskään onnistu täysin, vaan jännitys hiipuu ennen aikojaan ja vesittyy. Tarinan loppu kun paljastetaan parikymmentä sivua ennen kirjan loppua, joten lukijan mielenkiinto lopahtaa ja pettymys jää kalvamaan, kun ei yllätyskäännettä olekaan luvassa viimeisillä sivuilla.
Kohtaukset ovat naiiveja, luonnottomia. Seksi kuulostaa naisille suunnatuista eroottisista kioskikirjoista revityltä.
Pääpiirteissään kirja kuitenkin kantaa yllättävän hyvin. Tosin olin aloittanut sen jo vuosia sitten, joten jotain kertoo sekin, että sain vasta nyt sen luettua loppuun.
Jos lyhyesti yrittää referoida niin kirja kertoo iltapäivälehden toimittaja Annikasta, joka saa vihjeen salaperäisestä säätiöstä, joka auttaa murhalla uhattuja naisia. Samaan aikaan mestataan miehiä tukholmalaisessa satamassa. Silminnäkijä soittaa Annikalle ja pyytää apua. Kaikki kiertyy yhteen. Taustalla on Bosnian sota, Jugoslavian hirmuhallinto ja serbimafia, joka pyörittää savukkeiden salakuljetusta Ruotsiin. Jutun auetessa Annika rakastuu ja tulee raskaaksi... ja isoäiti kuolee.
Lukeehan tätä, mutta ei suurella intohimolla.
Tunnisteet:
dekkarit,
Liza Marklund,
Paradiset,
ruotsalainen kirjallisuus
sunnuntai 13. joulukuuta 2009
Vilhelm Moberg: Utvandrarna. Invandrarna
Vilhelm Moberg: Utvandrarna (444 s.). Invandrarna (490 s.). Albert Bonniers Förlag, 1995.
Juuri sopivasti kesken luku-urakan tiedotettiin Ruotsalaisen teatterin remontin valmistumisen jälkeen esitettävän ensimmäisenä sen kunniaksi Kristina från Duvemåla. Abba-ukkojen musikaali perustuu Vilhem Mobergin neliosaiseen romaanisarjaan Amerikkaan muuttaneista ruotsalaisista.
Kyseessä on ruotsalaisen kirjallisuuden klassikko, jota voinee varsin hyvin verrata Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla -trilogiaan. Teoksen asema ruotsalaisuuden sielunmaisemassa on vähintäänkin yhtä syvä.
Ruotsin historiassa on kaksi merkittävää muuttoliikettä ulos maasta. Vuosina 1150-1300 lähdettiin Mälarinlaaksosta, tarkemmin sanottuna Uplannin Roslagenin seudulta merestä kohoavalle rannikolle itään, nykyiseen Suomeen siis. Muuttoliike hiipui 1300-luvulla riehuneeseen ruttoon, mutta uuteen maahan muuttaneet eivät sulautuneet suomalaisiin, hämäläisiin, karjalaisiin tai virolaisiin, vaan vakiinnuttivat valta-asemansa sitoen miehittämäänsä maata emämaahan. Varsinais-Suomesta muodostui svealaisten valtakunnan ydintä. Esimerkiksi Turku oli pitkään pääkaupunkia Tukholmaa väkirikkaampi.
Kolmas hivenen vähäisempi maastamuutto koettiin 1600-luvulla, mutta se pohjusti tulevaa todella dramaattista. Uuden löydetyn mantereen myötä pyrki Ruotsikin omalla siirtokunnalla osaksi maailmantalouden silloista tärkeintä murrosta. Delawareen perustettiin Uusi Ruotsi - ja Karibialta hankittiin oma saari. Lähtijöitä ei aluksi ollut, joten kuningas päätti pakottaa metsiä Ruotsin keskiosissa kaskipeltoja varten polttavia suomalaisia asuttamaan uutta mannerta (kuningas tarvitsi puut raudanjalostukseen). Kun suomalaiset siirtolaiset havaitsivatkin yllätyksekseen paikan hyväksi, he käynnistivät lähes hallitsemattomaksi ryöpsähtäneen joukkopaon Värmlannin suomalaismetsistä. Esimerkiksi yksi tunnetuimmista heidän jälkeläisistään on ex-presidentti George W. Bush, joka esi-isä muutti ensin Suomesta Keski-Ruotsiin ja jatkoi rapakon taakse.
Heikentynyt Ruotsi menetti siirtokuntansa ja muutolle tuli toistaiseksi piste. Kipinä kuitenkin jäi kytemään.
Teollinen vallankumous sysäsi modernisaation, joka mahdollisti väkijoukkojen kuljetuksen Atlantin ylitse. Vieläkään se ei ollut helppoa ja moni menehtyi vaarallisella matkalla. Silti vuosina 1850-1929 muutti toista miljoonaa ruotsalaista rapakon taakse Yhdysvaltoihin. Väkilukuun suhteutettuna kato oli kova ja kansakunnalle traumaattinen kokemus.
Vilhelm Moberg kasasi toisen maailmansodan jälkeen kokemuksista kansakuntaa yhdistäneen kehyksen itseymmärryksen tueksi. Tuloksena oli nelisosaiseksi paisunut sarja Maastamuuttajat, jonka kaksi ensimmäistä osaa sain juuri luetuksi. Ei ole vain aiemmin tullut luettua, vaikka on pitänyt.
Kirjoista (tai siis nämä kaksi osaa oli nidottu yhteen) näkee, että Moberg on tehnyt mittavan taustatyön teoksensa tukevoittamiseksi.
Ehkä juuri siitä syystä luettavuus kärsii erityisesti alkuvaiheessa Mobergin pohjustaessa tietokirjamaisesti sedällisellä otteella. Faktaa paiskotaan päin naamaa ilman, että sitä upotettaisiin kertomukseen.
Päähenkilöinä ovat smoolantilaiset nuoret Karl Oskar ja Kristina, jotka lapsineen lähtevät vuonna 1850 siirtolaisiksi Amerikkaan. Olosuhteet ovat karmivat, joten päätös on tuskallisen helppo. Seurakseen he saavat muuta kaltoinkohdeltua sukulaisväkeä. Muun muassa.
Määränpää on Minnesotassa. Pitkä matka vertautuu Raamatun toisen Mooseksen kirjan Exodukseen. Karl Oskar on kuin Mooses seuranaan sekalainen seurakunta.
Kertojana Moberg on huono. Kaunokirjallinen anti on pikemmin kuvottavaa. Sisältö sen sijaan parantuu hänen päästessä vihdoin vauhtiin. Kirjassa on klassiset vastakkainasettelut tuomassa draamaa, eikä Moberg sorru romantisoimaan ja armahda ihmeillä päähenkilöitä. Elämä on mitä elämä on. Ja etenkin mitä se tuolloin köyhälle maahanmuuttajalle oli. Piinallista selviytymistä seuraavaan päivään. Sairaudet suistavat, Jumala pettää. Ruoka loppuu. Ponnistaminen pinnalle voi katketa pieneen virheeseen tai onnettomaan sattumaan.
Etenkään naisen osa ei ole helppo. Karl Oskariin Moberg ei saa luonnollista otetta, Kristina kohoaa rosoisemmaksi ja inhimillisemmäksi hahmoksi. Karl Oskaria vaivaa sankarin mytologisointi, vaikka teoksen toinen osa raaputtaakin pahimpia siloitteluja pois.
Ensimmäinen osa alkaa varsinaisesti vasta laivamatkan kestettyä. Lukeminen muuttuu kiinnostavammaksi ja jännittäväksi. Puuduttavuus poistuu, vaikka Moberg yhä käyttää sosiaalipsykologian kliseitä yhteisön jännitteiden kuvauksissa. Esimerkiksi hahmoina ovat huora ja madonna. Eteen tulee odotettuja tilanteita ja kohtauksia siitä mitä ryhmän liikkuessa vain voi kuvitella ja odottaa. Taisteluparit on rakennettu harkiten, joten Moberg kykenee tarkemmin filosofisoimaan ja vastustamaan uskonnosta seonneita lahkolaisia - ilman, että uskottavuus kärsii. Moberg kykenee myös sävyttämään henkilögalleriaansa, joten muoto ja väri muuttuu teoksen myötä todellisemmaksi.
Kulttuurienväliset kohtaamiset käyvät hallitusti ilman nationalistista paatosta. Omista maanmiehistä tehdään rosvoja. Ihmiset ovat ihmisiä uudessa maailmassakin. Kuva päähenkilöille itselleenkin intiaaneista on ristiriitainen ja Moberg kertoo peittelemättä maahanmuuttajien rikoksista alkuperäisasukkaita kohtaan. Suomalainen esiintyy laivan toiseksi korkeimpana herrana myönteisessä valossa.
Herkullista luettavaa on tulo New Yorkiin, mutta teoksen toinen osa vasta räjäyttää pankin. Sen lukemiseen meni murto-osa ensimmäisen osan ajasta. Sen luki herpaantumatta.
Tämmöisten teosten myötä arvostaa yhä enemmän omaa asemaansa ajassa ja paikassa. Kaupungistuminen on vieraannuttanut luonnosta niin, että tuskin selviäisin hengissä vastaavissa oloissa.
Vaikka elämä ei ole helppoa niin, silti saa olla kiitollinen. Aiemmat sukupolvet olisivat ikionnellisia elintasosta, josta muun muassa Pohjoismaissa yhteiskunnan heikoimmassakin asemassa olevat nauttivat nykyään. Paljon on kiinni omasta itsestä millaiseksi elämä muodostuu. Sellaista mahdollisuutta ei vielä edes kahta sukupolvea sitten Suomessa saati Euroopassa useimmilla ollut. Nykyään on. Se on paljon se.
Suhtautuminen ruokaan on omalla kohdalla viimeksi kuluneiden vuosien aikana muuttunut rajusti. Vaikka aiemminkin olen kunnioittanut elintarvikkeita, niin nykyään suorastaan nuukaillen palvon niitä. Kenties vaikuttavin tekijä on ollut työskentely suuressa tavaratalossa viikonloppuisin, jolloin on joutunut kosketuksiin myös ruokakaupan elintarvikepuolen kanssa. Kun on nähnyt (ja fyysisesti kokenut) miten paljon sinänsä kelvollista syötävää roudataan kompostiin vain siksi, että päiväys on vanhentunut, ei tiedä itkeä vaiko nauraa.
Tässä taloudessa kunniasiana on, ettei mitään päätyisi pois. Kaikki syötävä mikä kannetaan kotiin myös kulutetaan. Se on johtanut kasvisruuan suosimiseen, kauppakassin pienentymiseen ja tietysti selvään taloudelliseen säästöön. Kyllä pyrkimys ekologisuuteen kannattaa kaikilla rintamilla.
Ruoka ja lämmin yösija eivät ole edelleenkään itsestään selvyyksiä isolle osalle ihmiskuntaa. Omaa aikaamme kuvaavia seikkoja ovat käynnissä oleva ihmiskunnan historian suurin muuttoliike eli virta Kiinan maaseudulta rannikon kaupunkeihin ja globaali ruokakriisi, jonka seurauksena absoluuttinen nälänhätä on ennennäkemätön. Yli miljardi ihmistä kärsii ja yrittää turvata toimeentuloa muuttamalla. Osa Afrikasta Eurooppaan, toiset kasvaviin kaupunkeihin, mutta ennen kaikkea Kiinan rannikolle.
Elämme historiallisia aikoja.
Tämä oli myös blogin 200. postaus.
Tahti on alun jälkeen hiipunut johtuen osaksi muun muassa omasta maahanmuutosta, mutta lukijakunta on selvästi pysynyt ja laajentunut. Nöyrin kiitos siitä!
Yhä useampi näyttäisi tarkistavan lähes päivittäin päivityksiä ja eniten aikaa vietetään blogissa Yhdysvalloista, jonne on kertynyt rypäs uskollisia lukijoita moneen osavaltioon. Etenkin Teksasiin ja Kaliforniaan. Melkein vastaava ryhmä erottuu Länsi-Euroopasta (Ranska, Belgia, Hollanti, Saksa, Iso-Britannia). Toki Ruotsistakin käydään säännöllisesti kylässä ja Suomesta on yhä eniten lukijoita tasaisesti ympäri maata (lähinnä yliopistokaupungeissa). Suomi on globaali kieli, joka yhdistää maita ja mantereita! :)
Juuri sopivasti kesken luku-urakan tiedotettiin Ruotsalaisen teatterin remontin valmistumisen jälkeen esitettävän ensimmäisenä sen kunniaksi Kristina från Duvemåla. Abba-ukkojen musikaali perustuu Vilhem Mobergin neliosaiseen romaanisarjaan Amerikkaan muuttaneista ruotsalaisista.
Kyseessä on ruotsalaisen kirjallisuuden klassikko, jota voinee varsin hyvin verrata Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla -trilogiaan. Teoksen asema ruotsalaisuuden sielunmaisemassa on vähintäänkin yhtä syvä.
Ruotsin historiassa on kaksi merkittävää muuttoliikettä ulos maasta. Vuosina 1150-1300 lähdettiin Mälarinlaaksosta, tarkemmin sanottuna Uplannin Roslagenin seudulta merestä kohoavalle rannikolle itään, nykyiseen Suomeen siis. Muuttoliike hiipui 1300-luvulla riehuneeseen ruttoon, mutta uuteen maahan muuttaneet eivät sulautuneet suomalaisiin, hämäläisiin, karjalaisiin tai virolaisiin, vaan vakiinnuttivat valta-asemansa sitoen miehittämäänsä maata emämaahan. Varsinais-Suomesta muodostui svealaisten valtakunnan ydintä. Esimerkiksi Turku oli pitkään pääkaupunkia Tukholmaa väkirikkaampi.
Kolmas hivenen vähäisempi maastamuutto koettiin 1600-luvulla, mutta se pohjusti tulevaa todella dramaattista. Uuden löydetyn mantereen myötä pyrki Ruotsikin omalla siirtokunnalla osaksi maailmantalouden silloista tärkeintä murrosta. Delawareen perustettiin Uusi Ruotsi - ja Karibialta hankittiin oma saari. Lähtijöitä ei aluksi ollut, joten kuningas päätti pakottaa metsiä Ruotsin keskiosissa kaskipeltoja varten polttavia suomalaisia asuttamaan uutta mannerta (kuningas tarvitsi puut raudanjalostukseen). Kun suomalaiset siirtolaiset havaitsivatkin yllätyksekseen paikan hyväksi, he käynnistivät lähes hallitsemattomaksi ryöpsähtäneen joukkopaon Värmlannin suomalaismetsistä. Esimerkiksi yksi tunnetuimmista heidän jälkeläisistään on ex-presidentti George W. Bush, joka esi-isä muutti ensin Suomesta Keski-Ruotsiin ja jatkoi rapakon taakse.
Heikentynyt Ruotsi menetti siirtokuntansa ja muutolle tuli toistaiseksi piste. Kipinä kuitenkin jäi kytemään.
Teollinen vallankumous sysäsi modernisaation, joka mahdollisti väkijoukkojen kuljetuksen Atlantin ylitse. Vieläkään se ei ollut helppoa ja moni menehtyi vaarallisella matkalla. Silti vuosina 1850-1929 muutti toista miljoonaa ruotsalaista rapakon taakse Yhdysvaltoihin. Väkilukuun suhteutettuna kato oli kova ja kansakunnalle traumaattinen kokemus.
Vilhelm Moberg kasasi toisen maailmansodan jälkeen kokemuksista kansakuntaa yhdistäneen kehyksen itseymmärryksen tueksi. Tuloksena oli nelisosaiseksi paisunut sarja Maastamuuttajat, jonka kaksi ensimmäistä osaa sain juuri luetuksi. Ei ole vain aiemmin tullut luettua, vaikka on pitänyt.
Kirjoista (tai siis nämä kaksi osaa oli nidottu yhteen) näkee, että Moberg on tehnyt mittavan taustatyön teoksensa tukevoittamiseksi.
Ehkä juuri siitä syystä luettavuus kärsii erityisesti alkuvaiheessa Mobergin pohjustaessa tietokirjamaisesti sedällisellä otteella. Faktaa paiskotaan päin naamaa ilman, että sitä upotettaisiin kertomukseen.
Päähenkilöinä ovat smoolantilaiset nuoret Karl Oskar ja Kristina, jotka lapsineen lähtevät vuonna 1850 siirtolaisiksi Amerikkaan. Olosuhteet ovat karmivat, joten päätös on tuskallisen helppo. Seurakseen he saavat muuta kaltoinkohdeltua sukulaisväkeä. Muun muassa.
Määränpää on Minnesotassa. Pitkä matka vertautuu Raamatun toisen Mooseksen kirjan Exodukseen. Karl Oskar on kuin Mooses seuranaan sekalainen seurakunta.
Kertojana Moberg on huono. Kaunokirjallinen anti on pikemmin kuvottavaa. Sisältö sen sijaan parantuu hänen päästessä vihdoin vauhtiin. Kirjassa on klassiset vastakkainasettelut tuomassa draamaa, eikä Moberg sorru romantisoimaan ja armahda ihmeillä päähenkilöitä. Elämä on mitä elämä on. Ja etenkin mitä se tuolloin köyhälle maahanmuuttajalle oli. Piinallista selviytymistä seuraavaan päivään. Sairaudet suistavat, Jumala pettää. Ruoka loppuu. Ponnistaminen pinnalle voi katketa pieneen virheeseen tai onnettomaan sattumaan.
Etenkään naisen osa ei ole helppo. Karl Oskariin Moberg ei saa luonnollista otetta, Kristina kohoaa rosoisemmaksi ja inhimillisemmäksi hahmoksi. Karl Oskaria vaivaa sankarin mytologisointi, vaikka teoksen toinen osa raaputtaakin pahimpia siloitteluja pois.
Ensimmäinen osa alkaa varsinaisesti vasta laivamatkan kestettyä. Lukeminen muuttuu kiinnostavammaksi ja jännittäväksi. Puuduttavuus poistuu, vaikka Moberg yhä käyttää sosiaalipsykologian kliseitä yhteisön jännitteiden kuvauksissa. Esimerkiksi hahmoina ovat huora ja madonna. Eteen tulee odotettuja tilanteita ja kohtauksia siitä mitä ryhmän liikkuessa vain voi kuvitella ja odottaa. Taisteluparit on rakennettu harkiten, joten Moberg kykenee tarkemmin filosofisoimaan ja vastustamaan uskonnosta seonneita lahkolaisia - ilman, että uskottavuus kärsii. Moberg kykenee myös sävyttämään henkilögalleriaansa, joten muoto ja väri muuttuu teoksen myötä todellisemmaksi.
Kulttuurienväliset kohtaamiset käyvät hallitusti ilman nationalistista paatosta. Omista maanmiehistä tehdään rosvoja. Ihmiset ovat ihmisiä uudessa maailmassakin. Kuva päähenkilöille itselleenkin intiaaneista on ristiriitainen ja Moberg kertoo peittelemättä maahanmuuttajien rikoksista alkuperäisasukkaita kohtaan. Suomalainen esiintyy laivan toiseksi korkeimpana herrana myönteisessä valossa.
Herkullista luettavaa on tulo New Yorkiin, mutta teoksen toinen osa vasta räjäyttää pankin. Sen lukemiseen meni murto-osa ensimmäisen osan ajasta. Sen luki herpaantumatta.
Tämmöisten teosten myötä arvostaa yhä enemmän omaa asemaansa ajassa ja paikassa. Kaupungistuminen on vieraannuttanut luonnosta niin, että tuskin selviäisin hengissä vastaavissa oloissa.
Vaikka elämä ei ole helppoa niin, silti saa olla kiitollinen. Aiemmat sukupolvet olisivat ikionnellisia elintasosta, josta muun muassa Pohjoismaissa yhteiskunnan heikoimmassakin asemassa olevat nauttivat nykyään. Paljon on kiinni omasta itsestä millaiseksi elämä muodostuu. Sellaista mahdollisuutta ei vielä edes kahta sukupolvea sitten Suomessa saati Euroopassa useimmilla ollut. Nykyään on. Se on paljon se.
Suhtautuminen ruokaan on omalla kohdalla viimeksi kuluneiden vuosien aikana muuttunut rajusti. Vaikka aiemminkin olen kunnioittanut elintarvikkeita, niin nykyään suorastaan nuukaillen palvon niitä. Kenties vaikuttavin tekijä on ollut työskentely suuressa tavaratalossa viikonloppuisin, jolloin on joutunut kosketuksiin myös ruokakaupan elintarvikepuolen kanssa. Kun on nähnyt (ja fyysisesti kokenut) miten paljon sinänsä kelvollista syötävää roudataan kompostiin vain siksi, että päiväys on vanhentunut, ei tiedä itkeä vaiko nauraa.
Tässä taloudessa kunniasiana on, ettei mitään päätyisi pois. Kaikki syötävä mikä kannetaan kotiin myös kulutetaan. Se on johtanut kasvisruuan suosimiseen, kauppakassin pienentymiseen ja tietysti selvään taloudelliseen säästöön. Kyllä pyrkimys ekologisuuteen kannattaa kaikilla rintamilla.
Ruoka ja lämmin yösija eivät ole edelleenkään itsestään selvyyksiä isolle osalle ihmiskuntaa. Omaa aikaamme kuvaavia seikkoja ovat käynnissä oleva ihmiskunnan historian suurin muuttoliike eli virta Kiinan maaseudulta rannikon kaupunkeihin ja globaali ruokakriisi, jonka seurauksena absoluuttinen nälänhätä on ennennäkemätön. Yli miljardi ihmistä kärsii ja yrittää turvata toimeentuloa muuttamalla. Osa Afrikasta Eurooppaan, toiset kasvaviin kaupunkeihin, mutta ennen kaikkea Kiinan rannikolle.
Elämme historiallisia aikoja.
Tämä oli myös blogin 200. postaus.
Tahti on alun jälkeen hiipunut johtuen osaksi muun muassa omasta maahanmuutosta, mutta lukijakunta on selvästi pysynyt ja laajentunut. Nöyrin kiitos siitä!
Yhä useampi näyttäisi tarkistavan lähes päivittäin päivityksiä ja eniten aikaa vietetään blogissa Yhdysvalloista, jonne on kertynyt rypäs uskollisia lukijoita moneen osavaltioon. Etenkin Teksasiin ja Kaliforniaan. Melkein vastaava ryhmä erottuu Länsi-Euroopasta (Ranska, Belgia, Hollanti, Saksa, Iso-Britannia). Toki Ruotsistakin käydään säännöllisesti kylässä ja Suomesta on yhä eniten lukijoita tasaisesti ympäri maata (lähinnä yliopistokaupungeissa). Suomi on globaali kieli, joka yhdistää maita ja mantereita! :)
Tunnisteet:
Invandrarna,
Maastamuuttajat,
ruotsalainen kirjallisuus,
Utvandrarna,
Vilhelm Moberg
lauantai 5. syyskuuta 2009
Björn Collarp: Hur har andra det?
Björn Collarp: Hur har andra det? Albert Bonniers Förlag, 2008. 204 s.
Alun Miamiin sijoittuva novelli kasaa paineita kokoelman muita kohtaan. Kuvaus itseään myyvästä homomiehestä loihtii laadukkaita leimahduksia, jotka raikkaudella ravistelevat ja yllättävät.
Nimikkonovelli vielä menettelee, mutta muuten novellikokoelman synkistelevää saarnausta alkoholistien ahdingosta ei jaksa. Sävyiltään tummat tarinat toistavat itseään, rypevät melankoliassa. Juoppojen jorinoihin tympääntyy jopa suomalaisessa kulttuurissa kyllästettykin.
Ensimmäistä ja viimeistä, 1930-luvun Berliiniin sijoittuvaa, lukuunottamatta kaikki tapahtuu nyky-Ruotsissa, usein joulun aikoihin. Kliseitä roikkuu kielessä ja asetelmissa. Inhorealismia Björn Collarp hyödyntää turhankin tehokkaasti. Lohduttomista tarinoista puuttuu toivo. Maailma on kylmä.
Alun Miamiin sijoittuva novelli kasaa paineita kokoelman muita kohtaan. Kuvaus itseään myyvästä homomiehestä loihtii laadukkaita leimahduksia, jotka raikkaudella ravistelevat ja yllättävät.
Nimikkonovelli vielä menettelee, mutta muuten novellikokoelman synkistelevää saarnausta alkoholistien ahdingosta ei jaksa. Sävyiltään tummat tarinat toistavat itseään, rypevät melankoliassa. Juoppojen jorinoihin tympääntyy jopa suomalaisessa kulttuurissa kyllästettykin.
Ensimmäistä ja viimeistä, 1930-luvun Berliiniin sijoittuvaa, lukuunottamatta kaikki tapahtuu nyky-Ruotsissa, usein joulun aikoihin. Kliseitä roikkuu kielessä ja asetelmissa. Inhorealismia Björn Collarp hyödyntää turhankin tehokkaasti. Lohduttomista tarinoista puuttuu toivo. Maailma on kylmä.
Tunnisteet:
Björn Collarp,
Hur har andra det?,
ruotsalainen kirjallisuus
torstai 21. toukokuuta 2009
Stieg Larsson: Män som hatar kvinnor
Stieg Larsson: Män som hatar kvinnor. Månpocket, 2009. 567 s.
Tuoreelta Tukholman reissulta tuomisena mukaan tarttui muun muassa Stieg Larssonin Millennium-sarjan ensimmäinen osa. Jo julkaisuvuonna päätin trilogian lukea kovien kehujen innoittamana. Urakkaan en kuitenkaan ole ryhtynyt ennen tätä toukokuuta.
Saatavuudesta saamattomuuteni ei ole ollut kiinni. Kerran esimerkiksi aloitin Män som hatar kvinnor -kirjaa västeråsilaisessa kirjakaupassa. Koukutti. Mutta paksuus pelotti. Jäisivätkö muut asiat pakkomielteisen lukemisen taakse?
Ei kai minulla aikaa nytkään varsinaisesti olisi ollut, mutta laivalla aloitettua ei voinut enää kesken jättää. Uuden asunnon remontointi sai siirtyä hivenen, onneksi rakennusprojekti on loppusuoralla, joten välillä saa hengähtääkin. Sitä paitsi muuton myötä pääsen vihdoin omaan kirjoitus-/lukukoloon, joten jatkossa bloginkin päivittely tihentynee ja tahti kaunokirjallisuuden luonnissa kiihtyy. Talous on sen verran tasapainossa, ettei kohta tarvitse enää myöskään raataa kuutta, seitsemää päivää työläistöissä, mikä sekin on syönyt aikaa lukemiselta ja kirjoittamiselta. Kohta palattaneen entiselle uralle - monta kokemusta ja ympäristönmuutosta rikkaampana.
Stieg on kirjailija, jonka ihmiset oppivat tuntemaan vasta kuoleman jälkeen. On sääli, ettei hän ehtinyt näkemään teostensa saamaa myllytystä julkisuudessa. Onpa yksi elokuvakin tehty. Ja perikunta vaurastunut valtavasti.
Onkin mielenkiintoista peilata kirjaa hänen henkilöhistoriaan. Yhtymäkohtia on, joten ei tarvitse paljon arvuutella virikkeitä. Esimerkiksi teoksen keskeinen lehti Millennium peilautuu paljon Expoon, äärioikeistolaiset teemat hänen rooliinsa yhtenä merkittävimmistä fasistien ja natsien kartoittajista Ruotsissa. Antifasismi kyllästää kirjaa - myönteisessä mielessä.
Henkilöhahmot ovat epäuskottavia, joka tekee niistä kiinnostavia poikkeusyksilöitä, mutta paikoin latistaa juonta kertojan vesittäessä tapahtumia hahmojen lähes yliluonnollisilla kyvyillä. Umpikujia puhkotaan helpoilla ratkaisuilla.
Dekkaristina Stieg Larsson epäonnistuu. Suunnilleen puolessa välissä kadonneen Harrietin arvoitus selviää jo arvuuttelevalle lukijalle. Loppu on sykettä nostattavaa koheltamista, joka siirtää miljöötä piskuisesta Hedestadista (jota elokuvassa esittää muuten sörmlantilainen Gnesta) aina Australiaan asti.
Lisbeth Salanderista, joka on kirjan hakkerinero ja toinen päähenkilö, tulee ensimmäisenä mieleen Suomessakin pyörivän amerikkalaisen NCIS -televisiosarjan Abby Sciuto. Uskottavuus rapisee alkumetreillä. Tuskin kukaan tällainen tapaus voisi kyetä vastaavaan kuin Lisbeth elävässä elämässä. Kouluja käymättä hän kirjoittaa täydellisiä lähdeviitteellisiä raportteja, kykenee tiedusteluun, jolle alan ammattilaisetkin vihertyisivät kateudesta. Silti tekniikasta mainittaessa Larsson lähinnä kertoo kuukkelista...
Juoni on klassinen yhdistelmä kostoa, katoamista, kieroilua ja perhedraamaa. Vääristynyt seksuaalisuus sumentaa rikkaan perheen pojan päätä... sekoituksena on natsismia ja sen vahingollisuutta.
Toimittaja Mikael Blomkvist tuomitaan vankeuteen kunnianloukkauksesta, värvätään tutkimaan ikivanhaa katoamista, joka raottaa esirippua yhä hirveämpiin kauheuksiin. Kielellisesti keitos ei ole tujua, vaan itse kertomus kuljettaa kivikkoistenkin kohtien ylitse.
Alkuun mietin, että jos Jani Saxell kirjoittaisi dekkarin, siitä tulisi tällainen. Mikael Blomkvist on vasemmistohenkinen antikapitalisti, joka kritisoi kärkkäästi nykymenoa. Sitten yhteiskunnallisuus häipyy taustalle, tai pikemminkin kerrostuu laajemmalle taustalle tiedostamattomiin. Mukana se on johdonmukaisesti koko kirjan.
Ehkei tässä ole kyseessä mikään mullistava tapaus kirjallisuudenhistoriassa, mutta kelpo viihteenä ensiluokkaista materiaalia. Elokuva on nyt pakko nähdä.
Tuoreelta Tukholman reissulta tuomisena mukaan tarttui muun muassa Stieg Larssonin Millennium-sarjan ensimmäinen osa. Jo julkaisuvuonna päätin trilogian lukea kovien kehujen innoittamana. Urakkaan en kuitenkaan ole ryhtynyt ennen tätä toukokuuta.
Saatavuudesta saamattomuuteni ei ole ollut kiinni. Kerran esimerkiksi aloitin Män som hatar kvinnor -kirjaa västeråsilaisessa kirjakaupassa. Koukutti. Mutta paksuus pelotti. Jäisivätkö muut asiat pakkomielteisen lukemisen taakse?
Ei kai minulla aikaa nytkään varsinaisesti olisi ollut, mutta laivalla aloitettua ei voinut enää kesken jättää. Uuden asunnon remontointi sai siirtyä hivenen, onneksi rakennusprojekti on loppusuoralla, joten välillä saa hengähtääkin. Sitä paitsi muuton myötä pääsen vihdoin omaan kirjoitus-/lukukoloon, joten jatkossa bloginkin päivittely tihentynee ja tahti kaunokirjallisuuden luonnissa kiihtyy. Talous on sen verran tasapainossa, ettei kohta tarvitse enää myöskään raataa kuutta, seitsemää päivää työläistöissä, mikä sekin on syönyt aikaa lukemiselta ja kirjoittamiselta. Kohta palattaneen entiselle uralle - monta kokemusta ja ympäristönmuutosta rikkaampana.
Stieg on kirjailija, jonka ihmiset oppivat tuntemaan vasta kuoleman jälkeen. On sääli, ettei hän ehtinyt näkemään teostensa saamaa myllytystä julkisuudessa. Onpa yksi elokuvakin tehty. Ja perikunta vaurastunut valtavasti.
Onkin mielenkiintoista peilata kirjaa hänen henkilöhistoriaan. Yhtymäkohtia on, joten ei tarvitse paljon arvuutella virikkeitä. Esimerkiksi teoksen keskeinen lehti Millennium peilautuu paljon Expoon, äärioikeistolaiset teemat hänen rooliinsa yhtenä merkittävimmistä fasistien ja natsien kartoittajista Ruotsissa. Antifasismi kyllästää kirjaa - myönteisessä mielessä.
Henkilöhahmot ovat epäuskottavia, joka tekee niistä kiinnostavia poikkeusyksilöitä, mutta paikoin latistaa juonta kertojan vesittäessä tapahtumia hahmojen lähes yliluonnollisilla kyvyillä. Umpikujia puhkotaan helpoilla ratkaisuilla.
Dekkaristina Stieg Larsson epäonnistuu. Suunnilleen puolessa välissä kadonneen Harrietin arvoitus selviää jo arvuuttelevalle lukijalle. Loppu on sykettä nostattavaa koheltamista, joka siirtää miljöötä piskuisesta Hedestadista (jota elokuvassa esittää muuten sörmlantilainen Gnesta) aina Australiaan asti.
Lisbeth Salanderista, joka on kirjan hakkerinero ja toinen päähenkilö, tulee ensimmäisenä mieleen Suomessakin pyörivän amerikkalaisen NCIS -televisiosarjan Abby Sciuto. Uskottavuus rapisee alkumetreillä. Tuskin kukaan tällainen tapaus voisi kyetä vastaavaan kuin Lisbeth elävässä elämässä. Kouluja käymättä hän kirjoittaa täydellisiä lähdeviitteellisiä raportteja, kykenee tiedusteluun, jolle alan ammattilaisetkin vihertyisivät kateudesta. Silti tekniikasta mainittaessa Larsson lähinnä kertoo kuukkelista...
Juoni on klassinen yhdistelmä kostoa, katoamista, kieroilua ja perhedraamaa. Vääristynyt seksuaalisuus sumentaa rikkaan perheen pojan päätä... sekoituksena on natsismia ja sen vahingollisuutta.
Toimittaja Mikael Blomkvist tuomitaan vankeuteen kunnianloukkauksesta, värvätään tutkimaan ikivanhaa katoamista, joka raottaa esirippua yhä hirveämpiin kauheuksiin. Kielellisesti keitos ei ole tujua, vaan itse kertomus kuljettaa kivikkoistenkin kohtien ylitse.
Alkuun mietin, että jos Jani Saxell kirjoittaisi dekkarin, siitä tulisi tällainen. Mikael Blomkvist on vasemmistohenkinen antikapitalisti, joka kritisoi kärkkäästi nykymenoa. Sitten yhteiskunnallisuus häipyy taustalle, tai pikemminkin kerrostuu laajemmalle taustalle tiedostamattomiin. Mukana se on johdonmukaisesti koko kirjan.
Ehkei tässä ole kyseessä mikään mullistava tapaus kirjallisuudenhistoriassa, mutta kelpo viihteenä ensiluokkaista materiaalia. Elokuva on nyt pakko nähdä.
Tunnisteet:
dekkarit,
Män som hatar kvinnor,
ruotsalainen kirjallisuus,
Ruotsi,
Stieg Larsson
sunnuntai 22. maaliskuuta 2009
C.J.L Almqvist: Kuningattaren jalokivikoru
C.J.L Almqvist: Kuningattaren jalokivikoru tai Azouras Lazuli Tintomara. Otava, 2001 (alkukielinen ilm. 1834). 446 s.
Kai Laitinen toteaa saatesanoissaan kirjan olevan merkillinen. Sitä se tosiaankin on. Kuten myös kirjailija, joka kynti itsensä kansansuosioon, mutta joutui pakenemaan Ruotsista 1851 syyllistyttyään velkojansa murhayritykseen ja joutui sylkykupiksi. Ruotsin kamaralle hän ei enää eläessään astunut.
Kuningattaren jalokivikoru on osa laajempaa teossarjaa. Kai Laitisen mukaan kirjalla on kiehtovia yhteyksiä suomalaisen kirjallisuuden syntyyn ja parikymppisenä Almqvist peräti työskenteli neljä kesää Suomessa. Tässäkin kirjassa suomea ja italiaa verrataan soinniltaan toisiinsa.
Moderni muoto häkellyttää. Kyseessä ei olekaan mikään romanttinen 1700-luvun lopun aatelispiirejä piirtävä krumeluuri, vaan ehtaa aikaansa edellä olevaa kamaa. Etäännytys kulkee kehyskertomuksessa, jossa kertoja perustelee aukkojaan ja kritisoi kertomustaan. Näennäisesti rakkausromaanina alkanut draama saa rousseumaisia kasvatusromaanin rakenteita ja häivyttää alun kauniit ja rohkeat-tyyppisen neloisdraaman rikostrillerin tieltä, johon sekoittuu kuninkaanmurhan salakavala salaliitto ja kuninkaan arvokorun salaperäinen ryöstö. Molemmat sotkeentuvat toisiinsa, myös rakkausdraaman henkilögalleria. Yhdistäväksi seitiksi kutoutuu sumea saippuapalatyttö Azouras Lazuli Tintomara La Tournerose, jonka hahmo on yhtäaikaisesti sekä hämmentävän liioitellun epäuskottava että realistisen tarkka kuvaus kummallisesta kohtalosta.
Ripaus ranskaa piristää eikä lukua haittaa lukuisat muodonmuutokset kertomustekniikassa.
Almqvist lisäksi tihentää tapahtumia rytmisesti, joten veto on voimakas loppuunasti. Juonenkäänteet ovat äkkinäisiä ja väkivaltaisia, ne yllättävät. Paljon kerrotaan, mutta sopivan paljon jätetään lukijan pohdittavaksi.
Tuomio teoksesta on ylistävä. Ei kaikilta kohdin eheä kudos, joka vakuuttaisi, mutta kokonaisuutena kärkeä, jota ei sovi unhoittaa.
Kai Laitinen toteaa saatesanoissaan kirjan olevan merkillinen. Sitä se tosiaankin on. Kuten myös kirjailija, joka kynti itsensä kansansuosioon, mutta joutui pakenemaan Ruotsista 1851 syyllistyttyään velkojansa murhayritykseen ja joutui sylkykupiksi. Ruotsin kamaralle hän ei enää eläessään astunut.
Kuningattaren jalokivikoru on osa laajempaa teossarjaa. Kai Laitisen mukaan kirjalla on kiehtovia yhteyksiä suomalaisen kirjallisuuden syntyyn ja parikymppisenä Almqvist peräti työskenteli neljä kesää Suomessa. Tässäkin kirjassa suomea ja italiaa verrataan soinniltaan toisiinsa.
Moderni muoto häkellyttää. Kyseessä ei olekaan mikään romanttinen 1700-luvun lopun aatelispiirejä piirtävä krumeluuri, vaan ehtaa aikaansa edellä olevaa kamaa. Etäännytys kulkee kehyskertomuksessa, jossa kertoja perustelee aukkojaan ja kritisoi kertomustaan. Näennäisesti rakkausromaanina alkanut draama saa rousseumaisia kasvatusromaanin rakenteita ja häivyttää alun kauniit ja rohkeat-tyyppisen neloisdraaman rikostrillerin tieltä, johon sekoittuu kuninkaanmurhan salakavala salaliitto ja kuninkaan arvokorun salaperäinen ryöstö. Molemmat sotkeentuvat toisiinsa, myös rakkausdraaman henkilögalleria. Yhdistäväksi seitiksi kutoutuu sumea saippuapalatyttö Azouras Lazuli Tintomara La Tournerose, jonka hahmo on yhtäaikaisesti sekä hämmentävän liioitellun epäuskottava että realistisen tarkka kuvaus kummallisesta kohtalosta.
Ripaus ranskaa piristää eikä lukua haittaa lukuisat muodonmuutokset kertomustekniikassa.
Almqvist lisäksi tihentää tapahtumia rytmisesti, joten veto on voimakas loppuunasti. Juonenkäänteet ovat äkkinäisiä ja väkivaltaisia, ne yllättävät. Paljon kerrotaan, mutta sopivan paljon jätetään lukijan pohdittavaksi.
Tuomio teoksesta on ylistävä. Ei kaikilta kohdin eheä kudos, joka vakuuttaisi, mutta kokonaisuutena kärkeä, jota ei sovi unhoittaa.
keskiviikko 21. tammikuuta 2009
August Strindberg: Satuja
August Strindberg: Satuja. Kirjapaino-osakeyhtiö Kirja 1912 (Lasipalatsi 2001). 133 s.
August Strindbergin Satuja on kelvoton kirja. Surrealistiset sadut ovat sumeita ja sekavia, vailla tarttumapintaa. Punainen lanka uupuu.
Tarinat kahlaa nopeasti ja pettyneesti. Niiden ei uskoisi olevan yhden 1900-luvun merkittävimmän kirjailijan käsialaa. Surkeat sutaisut eivät innosta paria poikkeusta lukuunottamatta.
Voi vain olla kiitollinen, ettei enempää paperia ole tuhlattu moiseen pikkuläpyskään. Kiitos siitä.
August Strindbergin Satuja on kelvoton kirja. Surrealistiset sadut ovat sumeita ja sekavia, vailla tarttumapintaa. Punainen lanka uupuu.
Tarinat kahlaa nopeasti ja pettyneesti. Niiden ei uskoisi olevan yhden 1900-luvun merkittävimmän kirjailijan käsialaa. Surkeat sutaisut eivät innosta paria poikkeusta lukuunottamatta.
Voi vain olla kiitollinen, ettei enempää paperia ole tuhlattu moiseen pikkuläpyskään. Kiitos siitä.
Tunnisteet:
August Strindberg,
ruotsalainen kirjallisuus,
Satuja
tiistai 16. syyskuuta 2008
Eyvind Johnson: Rantojen tyrskyt
Eyvind Johnson: Rantojen tyrskyt. Tammi 1976. 417 s.
Nobelisti Eyvind Johnsonin Rantojen tyrskyt alkaa sekavasti, töksähdellen, jotenkin teennäisen makuisesti. Muistan aloittaneeni teoksen useasti. Nyt jaksoin lukea loppuun.
Romaani sijoittuu antiikin Kreikkaan ja kutoutuu klassisiin mytologioihin. Ajaksi täsmentyy Troijan sodan jälkeinen aika ja tapahtumien tihentymäksi Odysseuksen kotiinpaluu. Kuin teokseen takertuneena möhkäleenä tarinoidaan kriittisenä referaattina tämän ihmeelliset seikkailut, joille haetaan mielessä uskottavaa kasvualustaa, mutta julki tuodaan muunneltu totuus. Tämä saostuma tehostaa tekstin kiintoisaksi, samalla teos terästyy ja jännitys rätisee ilmassa polkujen risteytyessä. Eyvind Johnson yhdistelee skandinaavista kertomusperinnettä kreikkalaiseen kiehtovasti. Ote lipsahtaa lopussa muistumaksi viikinkisaagoista, joissa Thor hakkaa pisteeksi vasarallaan hengiltä kaikki. Rantojen tyrskyissä Odysseus murhaa vaimostaan kilvoittelevat kosijat verisesti...
Mietin pitkään miten heppoisin perustein nobeleja jaellaan joskus kirjallisuudessa. Vasta kun on lukenut koko teoksen, se tukevoituu kyllä painavaksi mietelmäksi ihmisyydestä, jota ei kannata jättää väliin, jos kohdalle osuu. Erikseen sitä tuskin tarvitsee haeskella. Niin hyvä se ei sentään ole.
Nobelisti Eyvind Johnsonin Rantojen tyrskyt alkaa sekavasti, töksähdellen, jotenkin teennäisen makuisesti. Muistan aloittaneeni teoksen useasti. Nyt jaksoin lukea loppuun.
Romaani sijoittuu antiikin Kreikkaan ja kutoutuu klassisiin mytologioihin. Ajaksi täsmentyy Troijan sodan jälkeinen aika ja tapahtumien tihentymäksi Odysseuksen kotiinpaluu. Kuin teokseen takertuneena möhkäleenä tarinoidaan kriittisenä referaattina tämän ihmeelliset seikkailut, joille haetaan mielessä uskottavaa kasvualustaa, mutta julki tuodaan muunneltu totuus. Tämä saostuma tehostaa tekstin kiintoisaksi, samalla teos terästyy ja jännitys rätisee ilmassa polkujen risteytyessä. Eyvind Johnson yhdistelee skandinaavista kertomusperinnettä kreikkalaiseen kiehtovasti. Ote lipsahtaa lopussa muistumaksi viikinkisaagoista, joissa Thor hakkaa pisteeksi vasarallaan hengiltä kaikki. Rantojen tyrskyissä Odysseus murhaa vaimostaan kilvoittelevat kosijat verisesti...
Mietin pitkään miten heppoisin perustein nobeleja jaellaan joskus kirjallisuudessa. Vasta kun on lukenut koko teoksen, se tukevoituu kyllä painavaksi mietelmäksi ihmisyydestä, jota ei kannata jättää väliin, jos kohdalle osuu. Erikseen sitä tuskin tarvitsee haeskella. Niin hyvä se ei sentään ole.
maanantai 17. syyskuuta 2007
Helene Tursten: Lasipaholainen
Helene Tursten: Lasipaholainen. Schildts 2006. 319 s.
Kuohuttava ja kuvottava. Siinä päällimmäiset tunteet Helene Turstenin dekkarista. Silti tästä vaikeasta ja uhkarohkeasta aiheesta pitää kirjoittaa. Esimerkiksi göteborgilaisen Asko Sahlbergin syksyn uutuus Siunaus tulee olemaan varmasti karvas pala kriitikoille ja lukijoille sulateltavaksi. Eri asia on miten suuri yleisö siihen suhtautuu, ja etenkin media.
Helene Turstenin kirjassa göteborgilainen rikosylikonstaapeli Irene Huss sukeltaa vaivihkaa syvälle ihmisyyden pimeimpään. Harmittomalta murhalta vaikuttava tapaus paisuu kolmoismurhaksi, joka sysää lukijan alun myötätunnon raivoksi uhreja kohtaan. Paljastamatta liikaa juonta ja loppua, täytyy todeta kyseessä olevan pedofiilitarina, jolla on synkkä loppu, ja joka leviää Iso-Britanniaan vaatien turhia kuolemia.
Ruotsinsuomalaisesti kiintoisaa on havaita sivuhahmona ruotsinsuomalainen poliisi, ja tietysti mukana on myös sivujuonteessa kunnon ruotsinsuomalainen konna. Päätarinan rypäs kietoutuu pappisperheen ympärille, jolla on synkkä ja traaginen salaisuus sisällään. Petojen päiden leikkaus vie lopulta myös mennessään näiden uhrin. Vastenmielinen, mutta taitavasti tehty teos.
Kuohuttava ja kuvottava. Siinä päällimmäiset tunteet Helene Turstenin dekkarista. Silti tästä vaikeasta ja uhkarohkeasta aiheesta pitää kirjoittaa. Esimerkiksi göteborgilaisen Asko Sahlbergin syksyn uutuus Siunaus tulee olemaan varmasti karvas pala kriitikoille ja lukijoille sulateltavaksi. Eri asia on miten suuri yleisö siihen suhtautuu, ja etenkin media.
Helene Turstenin kirjassa göteborgilainen rikosylikonstaapeli Irene Huss sukeltaa vaivihkaa syvälle ihmisyyden pimeimpään. Harmittomalta murhalta vaikuttava tapaus paisuu kolmoismurhaksi, joka sysää lukijan alun myötätunnon raivoksi uhreja kohtaan. Paljastamatta liikaa juonta ja loppua, täytyy todeta kyseessä olevan pedofiilitarina, jolla on synkkä loppu, ja joka leviää Iso-Britanniaan vaatien turhia kuolemia.
Ruotsinsuomalaisesti kiintoisaa on havaita sivuhahmona ruotsinsuomalainen poliisi, ja tietysti mukana on myös sivujuonteessa kunnon ruotsinsuomalainen konna. Päätarinan rypäs kietoutuu pappisperheen ympärille, jolla on synkkä ja traaginen salaisuus sisällään. Petojen päiden leikkaus vie lopulta myös mennessään näiden uhrin. Vastenmielinen, mutta taitavasti tehty teos.
maanantai 30. huhtikuuta 2007
Anders Norborg: I fyrverkeriernas tid
Anders Norborg: I fyrverkeriernas tid. Leopard 2007. 524 s.
Anders Norborgin romaani I fyrverkeriernas tid ilmestyi alunperin reaaliaikaisena blogina. Ehkä sen vuoksi siitä puuttuu selkeä juoni ja teos hapuilee melkoisesti. Siitä lähtee kehittymään lukuisia torsoja, jotka eivät johda mihinkään. Toimittamattomuus iskee silmään. Liki puolet pois ja romaani olisi ollut kamppailemassa kärkikahinoissa Augustista.
Parin sadan sivun jälkeen alkaa lukeminen tympäisemään. Romaani ei tunnu etenevän mihinkään. Sata sivua eteenpäin ja alkaa hirmuinen kaasutus. Pohdiskeleva ote muuttuu räjähtäväksi toiminnaksi. Hallituskanslian bloggaavan virkamiehen tylsä elämä saa äksöniä. Mutta samalla saa touhu yhä epäuskottavampia piirteitä ja maailmalla ravataan yhtenään.
Norborg käyttää kiehtovaa kieltä ja keksii koko joukon kumman osuvia kiertoilmauksia. Valitettavasti synonyymit jäävät kouralliseen, joita hän toistaa kiusallisen puuduttavasti.
I fyrverkeriernas tid ei kehity silti täysimittaiseksi thrilleriksi jota lukija odottaa, vaikka edellytyksiä olisi vaan se kompuroi kömpelöön loppuun.
Henkilöhahmot eivät myöskään ole uskottavia. Jotkut niistä jäävät turhankin etäisiksi ja sumuisiksi. Esimerkiksi vaimo on tällainen. Päähenkilön ajattelumaailma vastaa vasemmistoälymystöä. Taustaltaan ja elintavoiltaan hän on yläluokkaa. Ehkä romaanin loppuosan voisi tulkita päähenkilön mielenterveyden järkkymisellä, teos kun saa vauhtiin päästessään paranoidisia piirteitä.
Kaikesta huolimatta tätä kirjaa kannattaa lueskella. Sen parissa vierähtää kyllä ilta jos toinenkin. On sitä kirjoitettu huonompiakin.
Anders Norborgin romaani I fyrverkeriernas tid ilmestyi alunperin reaaliaikaisena blogina. Ehkä sen vuoksi siitä puuttuu selkeä juoni ja teos hapuilee melkoisesti. Siitä lähtee kehittymään lukuisia torsoja, jotka eivät johda mihinkään. Toimittamattomuus iskee silmään. Liki puolet pois ja romaani olisi ollut kamppailemassa kärkikahinoissa Augustista.
Parin sadan sivun jälkeen alkaa lukeminen tympäisemään. Romaani ei tunnu etenevän mihinkään. Sata sivua eteenpäin ja alkaa hirmuinen kaasutus. Pohdiskeleva ote muuttuu räjähtäväksi toiminnaksi. Hallituskanslian bloggaavan virkamiehen tylsä elämä saa äksöniä. Mutta samalla saa touhu yhä epäuskottavampia piirteitä ja maailmalla ravataan yhtenään.
Norborg käyttää kiehtovaa kieltä ja keksii koko joukon kumman osuvia kiertoilmauksia. Valitettavasti synonyymit jäävät kouralliseen, joita hän toistaa kiusallisen puuduttavasti.
I fyrverkeriernas tid ei kehity silti täysimittaiseksi thrilleriksi jota lukija odottaa, vaikka edellytyksiä olisi vaan se kompuroi kömpelöön loppuun.
Henkilöhahmot eivät myöskään ole uskottavia. Jotkut niistä jäävät turhankin etäisiksi ja sumuisiksi. Esimerkiksi vaimo on tällainen. Päähenkilön ajattelumaailma vastaa vasemmistoälymystöä. Taustaltaan ja elintavoiltaan hän on yläluokkaa. Ehkä romaanin loppuosan voisi tulkita päähenkilön mielenterveyden järkkymisellä, teos kun saa vauhtiin päästessään paranoidisia piirteitä.
Kaikesta huolimatta tätä kirjaa kannattaa lueskella. Sen parissa vierähtää kyllä ilta jos toinenkin. On sitä kirjoitettu huonompiakin.
Tunnisteet:
Anders Norborg,
blogikirja,
dekkari,
Eurooppa,
I fyrverkeriernas tid,
ruotsalainen kirjallisuus,
thrilleri,
Tukholma
keskiviikko 18. huhtikuuta 2007
Torbjörn Forslid: Varför män. Om manlighet i litteraturen
Torbjörn Forslid: Varför män. Om manlighet i litteraturen. Carlssons 2006. 213 s.
Malmössä mellakoidaan siirtolaislähiössä, Yhdysvalloissa siirtolaisopiskelija ampuu yli kolmekymmentä ihmistä. Miehinen pahaolo saattaa purkautua käsittämättöminä väkivallantekoina, kärsijöinä ovat usein sivulliset. Siirtolaisuuden osittain aiheuttamat ulkopuolisuuden ja vierauden kokemukset laukaisevat yhdessä yleisen miehisyyden identiteettikriisin kanssa joskus tuhoisia tapahtumasarjoja.
Miehelle tarjottavat roolit ja vaatimukset nyky-yhteiskunnassa hämmentävät ja miehisyys on monelle hankalaa. Täytyy välttää ettei vain vahingossakaan ole muiden mielestä knapsu, kuten Mikael Niemi asian toteaa. Varsinkin kun talous- ja sosiaalihistoria on osoittanut miten miesten ja naisten roolit, tavat ja työt ovat vaihtuneet kuin vuoristorata. Ja kun psykologinen tutkimus on osoittanut ettei miesten ja naisten välillä ole käytännössä suuria eroja (Janet Shibley Hyden mukaan vain kolmella osa-alueella on havaittavia eroja ja taipumuksia: aggressiivisuus, fyysinen aktiivisuus ja seksuaalisuuden tietyt muodot. Silti 95 prosenttia miehistä ei ole väkivaltaisia, se kasautuu pienelle porukalle).
Kun ei muuten pysty pätemään, alemmuudentunto kompensoituu aggressiivisella macho-kulttuurilla, muskeleilla, väkivallalla, rikollisuudella, kaupallisten tavaramerkkien ja homososiaalisten jengimerkkien näyttelyllä.
Vaikka Malmössä kyseessä on ilmeisesti kollektiivinen typeryys ja Amerikassa yksinäisen häiriintyneen paisuneen egon paranoidisen vihan nostattama laajentunut itsemurha, ovat juuret johdettavissa miehisyyden kriisiin.
Torbjörn Forslid lähestyy miehisyyttä populaarikulttuurin ja kirjallisuuden kautta. Forslid jakaa kirjansa kuuteen lukuun.
Erityisen mielenkiintoisesti Forslid käsittelee Malmöä kuvailevaa kirjallisuutta.
Malmö on kaupunki, jossa luokkaristiriidat ovat kärjistyneet pahasti. Alueet ovat segregoituneet rikkaiden ja äärimmäisen köyhien slummeiksi. Joillakin alueilla, kuten juuri Rosengårdissa enemmistö ihmisistä elää toimeentulotuilla. He asuvat ahtaasti, lapsia on paljon. Enemmistöllä on ulkomaalainen tausta, heillä on heikko koulutus. Syrjäytyminen on laaja-alaista. Ongelmavyyhdet ovat moninaisia. Tämä nostattaa katkeruutta ja luokkakantaista vihaa hyväosaisia kohtaan.
Parhaillaan pyörivän Manpowerin televisiomainoksen mukaan esimerkiksi yli puolet malmölaisista taksikuskeista on akateemisesti koulutettuja maahanmuuttajia. Mainos kysyy onko tosiaan niin vaikeaa ajaa taksilla Malmössä, että siihen vaaditaan opiskelua yliopistossa.
Forslid kuvaa muun muassa Torbjörn Flygtin Underdogin kautta tätä ympäristöä ja kasvua mieheksi siinä. Flygtin kirjan päähenkilö on ”valkoista roskaväkeä”, joka kaikesta huolimatta tekee klassresan. Päähenkilö tiedostaa oman ulkopuolisuutensa molemmissa luokissa. Hän on jäänyt ei kenenkään maalle. Hän on ”jättänyt” kouluttautumalla omansa, porvarispiirit eivät sulata nousukasta sisäänsä.
Olle Svenningin isästään Eric Svenningstä kirjoittama biografia Lojaliteter. Min far(s) antaa taustaa Malmön ongelmille. Eric Svenning oli (s)-poliitikko, joka paloi kaupungille. Häntä ei syyttä tituleerattu kaupunginisäksi. Svenning kasvoi Lugnetin työläiskaupunginosassa ja halusi hävittää köyhyyden. Hän kävi koko sydämestään luokkasotaa. Isänä hän oli koko ajan kotoa poissa, aina jossain politikoimassa. Svenning oli työnarkomaani, joka paloi aatteelleen. Hän heräsi viideltä eikä mennyt nukkumaan ennen puoltayötä. Svenning oli mies, joka oli Malmön toisen maailmansodan jälkeisen muutoksen takana. Hän oli vahva tekijä Malmön miljoonaohjelmassa. Idealistisen projektin tavoitteena oli järjestää kymmenessä vuodessa kaikille kunnolliset asunnot. Uusia asuinalueita rakennettiin sosialidemokraattisen realismin hengessä. Mutta uudet giganttiset asuntoalueet unohtivat ihmisen, yksilön. Ne koettiin epäinhimillisiksi. Massiivinen kritiikki ja ongelmien kasautuminen olivat Svenningille raskas paikka. Miljoonaohjelman asuinalueista tuli idealistisen työläisparatiisin sijaan segregaatiota lisännyt sosiaalinen katastrofi, painajainen. Koko Eric Svenningin elämäntyö kyseenalaistettiin ja vanheneva mies sysättiin pois politiikasta, perhe-elämästä ei hän tiennyt mitään. Svenning teki itsemurhan.
Forslid rinnastaa Svenningin kohtalon kreikkalaiseen draamaan.
Malmössä mellakoidaan siirtolaislähiössä, Yhdysvalloissa siirtolaisopiskelija ampuu yli kolmekymmentä ihmistä. Miehinen pahaolo saattaa purkautua käsittämättöminä väkivallantekoina, kärsijöinä ovat usein sivulliset. Siirtolaisuuden osittain aiheuttamat ulkopuolisuuden ja vierauden kokemukset laukaisevat yhdessä yleisen miehisyyden identiteettikriisin kanssa joskus tuhoisia tapahtumasarjoja.
Miehelle tarjottavat roolit ja vaatimukset nyky-yhteiskunnassa hämmentävät ja miehisyys on monelle hankalaa. Täytyy välttää ettei vain vahingossakaan ole muiden mielestä knapsu, kuten Mikael Niemi asian toteaa. Varsinkin kun talous- ja sosiaalihistoria on osoittanut miten miesten ja naisten roolit, tavat ja työt ovat vaihtuneet kuin vuoristorata. Ja kun psykologinen tutkimus on osoittanut ettei miesten ja naisten välillä ole käytännössä suuria eroja (Janet Shibley Hyden mukaan vain kolmella osa-alueella on havaittavia eroja ja taipumuksia: aggressiivisuus, fyysinen aktiivisuus ja seksuaalisuuden tietyt muodot. Silti 95 prosenttia miehistä ei ole väkivaltaisia, se kasautuu pienelle porukalle).
Kun ei muuten pysty pätemään, alemmuudentunto kompensoituu aggressiivisella macho-kulttuurilla, muskeleilla, väkivallalla, rikollisuudella, kaupallisten tavaramerkkien ja homososiaalisten jengimerkkien näyttelyllä.
Vaikka Malmössä kyseessä on ilmeisesti kollektiivinen typeryys ja Amerikassa yksinäisen häiriintyneen paisuneen egon paranoidisen vihan nostattama laajentunut itsemurha, ovat juuret johdettavissa miehisyyden kriisiin.
Torbjörn Forslid lähestyy miehisyyttä populaarikulttuurin ja kirjallisuuden kautta. Forslid jakaa kirjansa kuuteen lukuun.
Erityisen mielenkiintoisesti Forslid käsittelee Malmöä kuvailevaa kirjallisuutta.
Malmö on kaupunki, jossa luokkaristiriidat ovat kärjistyneet pahasti. Alueet ovat segregoituneet rikkaiden ja äärimmäisen köyhien slummeiksi. Joillakin alueilla, kuten juuri Rosengårdissa enemmistö ihmisistä elää toimeentulotuilla. He asuvat ahtaasti, lapsia on paljon. Enemmistöllä on ulkomaalainen tausta, heillä on heikko koulutus. Syrjäytyminen on laaja-alaista. Ongelmavyyhdet ovat moninaisia. Tämä nostattaa katkeruutta ja luokkakantaista vihaa hyväosaisia kohtaan.
Parhaillaan pyörivän Manpowerin televisiomainoksen mukaan esimerkiksi yli puolet malmölaisista taksikuskeista on akateemisesti koulutettuja maahanmuuttajia. Mainos kysyy onko tosiaan niin vaikeaa ajaa taksilla Malmössä, että siihen vaaditaan opiskelua yliopistossa.
Forslid kuvaa muun muassa Torbjörn Flygtin Underdogin kautta tätä ympäristöä ja kasvua mieheksi siinä. Flygtin kirjan päähenkilö on ”valkoista roskaväkeä”, joka kaikesta huolimatta tekee klassresan. Päähenkilö tiedostaa oman ulkopuolisuutensa molemmissa luokissa. Hän on jäänyt ei kenenkään maalle. Hän on ”jättänyt” kouluttautumalla omansa, porvarispiirit eivät sulata nousukasta sisäänsä.
Olle Svenningin isästään Eric Svenningstä kirjoittama biografia Lojaliteter. Min far(s) antaa taustaa Malmön ongelmille. Eric Svenning oli (s)-poliitikko, joka paloi kaupungille. Häntä ei syyttä tituleerattu kaupunginisäksi. Svenning kasvoi Lugnetin työläiskaupunginosassa ja halusi hävittää köyhyyden. Hän kävi koko sydämestään luokkasotaa. Isänä hän oli koko ajan kotoa poissa, aina jossain politikoimassa. Svenning oli työnarkomaani, joka paloi aatteelleen. Hän heräsi viideltä eikä mennyt nukkumaan ennen puoltayötä. Svenning oli mies, joka oli Malmön toisen maailmansodan jälkeisen muutoksen takana. Hän oli vahva tekijä Malmön miljoonaohjelmassa. Idealistisen projektin tavoitteena oli järjestää kymmenessä vuodessa kaikille kunnolliset asunnot. Uusia asuinalueita rakennettiin sosialidemokraattisen realismin hengessä. Mutta uudet giganttiset asuntoalueet unohtivat ihmisen, yksilön. Ne koettiin epäinhimillisiksi. Massiivinen kritiikki ja ongelmien kasautuminen olivat Svenningille raskas paikka. Miljoonaohjelman asuinalueista tuli idealistisen työläisparatiisin sijaan segregaatiota lisännyt sosiaalinen katastrofi, painajainen. Koko Eric Svenningin elämäntyö kyseenalaistettiin ja vanheneva mies sysättiin pois politiikasta, perhe-elämästä ei hän tiennyt mitään. Svenning teki itsemurhan.
Forslid rinnastaa Svenningin kohtalon kreikkalaiseen draamaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)