C.J.L Almqvist: Kuningattaren jalokivikoru tai Azouras Lazuli Tintomara. Otava, 2001 (alkukielinen ilm. 1834). 446 s.
Kai Laitinen toteaa saatesanoissaan kirjan olevan merkillinen. Sitä se tosiaankin on. Kuten myös kirjailija, joka kynti itsensä kansansuosioon, mutta joutui pakenemaan Ruotsista 1851 syyllistyttyään velkojansa murhayritykseen ja joutui sylkykupiksi. Ruotsin kamaralle hän ei enää eläessään astunut.
Kuningattaren jalokivikoru on osa laajempaa teossarjaa. Kai Laitisen mukaan kirjalla on kiehtovia yhteyksiä suomalaisen kirjallisuuden syntyyn ja parikymppisenä Almqvist peräti työskenteli neljä kesää Suomessa. Tässäkin kirjassa suomea ja italiaa verrataan soinniltaan toisiinsa.
Moderni muoto häkellyttää. Kyseessä ei olekaan mikään romanttinen 1700-luvun lopun aatelispiirejä piirtävä krumeluuri, vaan ehtaa aikaansa edellä olevaa kamaa. Etäännytys kulkee kehyskertomuksessa, jossa kertoja perustelee aukkojaan ja kritisoi kertomustaan. Näennäisesti rakkausromaanina alkanut draama saa rousseumaisia kasvatusromaanin rakenteita ja häivyttää alun kauniit ja rohkeat-tyyppisen neloisdraaman rikostrillerin tieltä, johon sekoittuu kuninkaanmurhan salakavala salaliitto ja kuninkaan arvokorun salaperäinen ryöstö. Molemmat sotkeentuvat toisiinsa, myös rakkausdraaman henkilögalleria. Yhdistäväksi seitiksi kutoutuu sumea saippuapalatyttö Azouras Lazuli Tintomara La Tournerose, jonka hahmo on yhtäaikaisesti sekä hämmentävän liioitellun epäuskottava että realistisen tarkka kuvaus kummallisesta kohtalosta.
Ripaus ranskaa piristää eikä lukua haittaa lukuisat muodonmuutokset kertomustekniikassa.
Almqvist lisäksi tihentää tapahtumia rytmisesti, joten veto on voimakas loppuunasti. Juonenkäänteet ovat äkkinäisiä ja väkivaltaisia, ne yllättävät. Paljon kerrotaan, mutta sopivan paljon jätetään lukijan pohdittavaksi.
Tuomio teoksesta on ylistävä. Ei kaikilta kohdin eheä kudos, joka vakuuttaisi, mutta kokonaisuutena kärkeä, jota ei sovi unhoittaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti