Veijo Meri: Manillaköysi. Otava 2007. 172 s.
Tämän päiväisessä Helsingin Sanomissa surkuteltiin suomalaisen nykykirjallisuuden huumorittomuutta. Veijo Meren saappaisiin ei ole ollut astujia. Yrittäjillä on hölskynyt, vaikka kannatusta saavatkin muun muassa Petri Tamminen, Mikko Rimminen, Juha Seppälä, Jari Tervo, Hannu Raittila ja Kari Hotakainen.
Vanhassa on vara parempi. Meren Manillaköysi on julkaistu kuvitettuna kirjan 50-vuotisjuhlapainoksena.
Siitä on aikaa, kun viimeksi Manillaköyttä luin. Kuvitus tuntuu turhalta prameilulta Meren vähäeleisen, nöyrän ja niukan sanailun rinnalla. Rytmitys saa joskus tyhjiltä lauseilta tuntuvan tekstin etenemään jouhevasti. Meri osaa myös typistää ja kuvailla samalla vauhdikkaan ja moninaisen tilanteen värikkään lyhyesti. Esimerkiksi junan kulkua aurinkoisessa säässä hän luonnehtii näin osuvasti toisen luvun alussa: "Ympärillä oli metsää ja suota peräkkäin ja päällekkäin. Voimallista oli meno. Metsä näytti lakoavan ulkona. Aurinko paloi." Kappaleessa ei ole yhtään ylimääräistä sanaa, ei liikoja rönsyjä. Se on prikulleen siinä.
Manillaköyden kehyskertomuksena on rintamalta lomalle matkaava Joose, joka salakuljettaa löytämänsä köyden kotiin. Hän köyttänyt sen ympärilleen ja haukkoo henkeä puolikuolleena. Muut pitävät paksua miestä juoppona. Vähänlaisesti on kuitenkin Joosesta kirjassa. Pääroolin anastavat lukuisat pikkutarinat, joilla kertomusta höystetään välillä sikin sokin. Ne ovat hurjia, karmeita ja absurdeja. Sotaa näytetään paljaimmillaan.
Ei kannata jättää väliin.
Klassikko, joka kestää aikaa.
2 kommenttia:
Ehkä "huumorittomuus" johtuu siitä, että listalla on vain miehiä. Meitä naisia on kyllä naurattanut ja naurattaa yhä - mutta se kirjallisuus on sitten jotenkin erilaista, esim. Johanna Sinisalo on erittäin hauska.
Mutta tuosta huummorilistasta jäi kyllä sitten myös uupumaan Arto Paasilinna. Hän on hauska.
Jep. Olet oikeassa.
Mukavaa huomata, että blogini on saanut aktiivisia lukijoita! Kiitos siitä!
Lähetä kommentti