sunnuntai 2. marraskuuta 2008

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä (8). Vanki

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä (8). Vanki. Otava 1994. 411 s.

Kirjahylly-blogia seuranneet ovat voineet vilkuilla edistymistäni Marcel Proustin suurromaanin parissa. Tänään sain suljettua kahdeksannen osasen.

Vaikka takakannessa väitetään modernin maailmankirjallisuuden kivijalkaa olevan Kadonnutta aikaa etsimässä-sarjan muodostuvan itsenäisistä romaaneista, ei teksti pidä paikkaansa. Se on yhteinäinen kudelma, jossa kulkee tuhannet seitit ristikkäin. Ehkä juuri takakannen takia erehdyin aloittamaan "sarjan" summittain. Se on yksi romaani, joka on pilkottu käytännön vuoksi osasiin. Niitä ei voi ymmärtää ilman alkuosan palasia.

Toki osasilla on niitä värjäävä teemansa, mutta nekin nivoutuvat yhteen ja tarkastelevat pääteemaa - rakkautta - eri vaiheista ja näkökulmista.

Melkoista märehdintää on siis kahdeksikkokin, siinä kertojan ja Albertinen suhde kärjistyy. Kertoja ja Albertine ovat muuttaneet samaan huoneistoon Pariisiin, kertoja on kypsymättömän mustasukkainen ja käyttäytyy häiriintyneesti, sairaalloisesti. Hän tunnustaa sen itsekin.

Osa on kuin puupala aavalla merellä, joka pitkällä aallolla paiskautuu kohti rantaa ja lopuksi parilla terävämmällä pyrskähdyksellä haaksirikkoutuu. Kenties upein sanataiteilu osasessa on musiikkiteoksen kuvailu, joka on hienosti soivaa sanojen sinfoniaa silmille. Siinä kohtaa tekijän vimma vie, mutta pian taas palataan puuduttavaan toistoon ja epäilysten varjoihin.

Riidat Albertinen kanssa kärjistävät osasta, mutta niistä puuttuu hionta, joka latistaa tunnelman teennäiseksi. Albertine vaikuttaa luonnottomalta saippuapalalta, mutta toisaalta inhimilliseltä ihmiseltä. Dialogi ja epäsuorakerronta eivät rimmaa keskenään. Vaikutelmaksi jää epätodellinen olo.

Välillä eksytään sivuraiteille, joiden happirikkaissa syvänteissä on rikastuneita rönsyjä.

Kaikkinensa melkoisen epätasainen osanen, josta on hankala muodostaa mielipidettä. Karsiminen olisi voinut terottaa sanomaa, eikä lukijakaan uuvahtaisi yhtä helposti. Hienojen lauseiden vyörytys ja jatkuva jankutus väsyttävät innokkaimmankin Proust-fanittajan. Valitettavasti. Onneksi on sarja melkein ohitse.

Ei kommentteja: