F. E. Sillanpää: Taatan joulu

F. E. Sillanpää: Taatan joulu (toim. Panu Rajala). Otava 1986. 224 s.

Suomen kielen gradussani kiinnitin huomiota jouluaihelmien runsauteen ruotsinsuomalaisessa kaunoproosassa. Tutkin ruosuproosaa vähemmistöaseman jälkeen, mutta yhä tällä vuosituhannella jouluisuuden esiintyvyys oli huomattavan tiheää. Myös lato ja aitta, lapsuuden torppien maisemat vyöryivät maisterintyöni mukaan teksteistä esiin.

Jouluproosalla on tukeva sijansa etenkin vanhemmassa suomalaisessa kaunokirjallisuudessa ja muussa taiteilussa. Yksi tämän aihealueen ahkeroijista oli F. E. Sillanpää. Lehdet pursuivat toisen maailmansodan molemmin puolin jouluisia kirjoitelmia, ja F. E. Sillanpää toimeentulonsa turvaamiseksi raapusti rutosti kaikenlaisia kyhäelmiä. Mutta erityisesti taatta tuli tunnetuksi joulusaarnoistaan radiossa sodan jälkeen. Siitä muodostui perinne, joka juotettiin lujasti suomalaiseen joulutraditioon kiinni. Kenties juuri osaltaan siitä periytyy vanhemman ruotsinsuomalaisen polven rakkaus joulukertomuksiin - sekä niiden tekemiseen että lukemiseen. Esimerkiksi juhannuksesta ei kirjoittanut kukaan, joulu sen sijaan oli pääteemana kourallisessa. Myöskään saunominen ei värittänyt ruosuproosaa yhtä näkyvästi kuin joulu.

Panu Rajalan toimittaman kokoelman suolana on Panu Rajalan jälkisanat sekä helmenä F. E. Sillanpään Joulukirje diktaattoreille, joka sekä sisältönsä että taidokkuutensa puolesta on painavaa purtavaa. Pelkästään jo tämän lyhyen vetoomuksen takia Sillanpää on nobelinsa ansainnut. 1938 ensimmäistä kertaa julkaistu pakina puuttuu politiikkaan rajusti, tylysti ja iskevästi. Tuolloin se oli harha-askel kirjailijan uran kannalta; käännösmarkkinat sulivat Saksassa ja kotimaassa keskusteltiin kipakasti kirjailijan oikeudesta käsitellä maailmanpolitiikkaa, mutta historian kalpeassa valossa uhkarohkea selkärankaisuus kohottaa nobelistikirjailijamme kirjallisuuden raskaaseen sarjaan. Kunpa oman aikamme sanasepoilla olisi samaa kykyä puuttua politiikkaan ja ärähtää ihmisoikeuksien puolesta, kun niitä loukataan törkeästi jatkuvasti silmiemme edessä.

Muuten kokoelma on täynnä kypsymättömiä raakileita, tehdastuotantoja ja tunteilevaa toistoa vailla mielekästä sisältöä. Joukossa on pari taatan parasta joulusaarnaa, mutta kirjallisesti niillä ei ole lumoa. Taatan turinoissa nimenomaan niiden ääneenluku oli se koukuttava juju, koska sisällöllisesti ne olivat tyhjänpäiväistä horinaa.

Kertomukset eivät ole kummoisia, joten tällaiselle harrastelijakirjoittelijalle tulee toivoa. Kohtahan sitä meikäläisen omakustanne-esikoista saa! Siitä lisää lähempänä kuun loppua.