Alpo Ruuth: Nousukausi

Alpo Ruuth: Nousukausi. Tammi 1977. 463 s.

Vaaleihin on viikko aikaa, taloustilanne tasapainoilee. Alpo Ruuthin romaani Nousukausi ei voisi olla ajankohtaisempi. Muistutus siitä miten vähän ja toisaalta täysin totaalisesti maailma on muuttunut kolmessakymmenessä vuodessa.

Nousukausi lienee Alpo Ruuthin maineikkain tekele, joka riipaisee ajankuvaa ummehtuneesta Kekkoslovakiasta. Sosiaalinen inhorealismi liioittelee ja synkistelee, ihmiset kulkevat omissa urissaan ymmärtämättä toisiaan. Ahdistus purkautuu väkivaltana, masennuksena ja alkoholismina. Taustalla sykkii poliittisten piirien ja talouselämän eliittien toinen todellisuus, joka on vieraantunut työväestön tuntemuksista, mutta vaikuttaa työläisyksilöiden kohtaloihin kovasti.

Pääroolissa teoksessa on hivenen hämäräksi jäävän ammattiliiton lehden kommunistitoimittaja, jolta menee parisuhde pois päiviltä, uusi jumalatar näyttäytyy siivoojan hahmossa, mutta senkin suhteen toverimme tyrii. Poliittiset kiemurat sävyttävät teosta etenkin kommunistien sisäisillä kahinoilla. Neuvostouskovaiset murjovat toisinajattelijoita. Ruuth on kriittinen kaikkiin suuntiin.

Toimittajaparka tuodaan politiikan rautapumpulista tietämättömän, passivoituvan työväestön, joka ei käsitä kiistoista eikä ole niistä kiinnostunut, arkeen. Hiipuva, ukkoutuva työväenliike on rapautumassa keskiluokkaistumiseen, vaikka vasemmisto on vouhkannut kapitalismin kurjistavan työläisiä. Pontta sanojen alla ei oikein ole, uskottavuus karisee ay-pamppujen veljeillessä työnantajien kanssa. Osalla menee kurjasti, osalla hyvin. Nousukausi on päättymässä, taantuma uhkaa.

Ruuth ankkuroi kirjaa historiallisiin mullistuksiin, kuten Chilen oikeiston sotilasvallankaappaukseen. Sinänsä kirjassa ei satu mitään järisyttävää. Sen suola on kyvyssä kiteyttää elämänsuola runsaalle neljällesadalle sivulle. Ruuth ehtii pohtia elämistä kymmenistä kuvakulmista, antaa rosoisuutta, joka välillä arkisuudessaan puuduttaa, mutta on tärkeä osa elämisen olemusta. Rakkaudella ja seksuaalisuudella on sijansa ajanvirrassa. Teos huipentuu Suuren Johtajan ilmoitukseen kansallisen hätätilan hallituksesta. Repeytyvää kansakuntaa niitataan väkisin yhteen.

Ruuthin kirja herättää runsaasti ajatuksia. Ei vähiten sen ajankohtaisuuden takia. Kirjassakin eletään vaaliaikaa ja taloustilanne on kääntymässä kaoottiseksi.

Äänestääkin kai pitäisi, vaikka monen muun kansalaisen tavoin se tuntuu merkityksettömältä. Sitähän se ei ole. Sirpaloituneessa, viihteellistyneessä todellisuudessa on meille tiedotusvälineistä tyrkytettävän "tiedon" perusteella hankala hahmottaa yhteyksiä, joista monet kytkeytyvät toisiinsa kunnanvaltuustoissa. Niissä määritellään millaisessa kunnassa tai kaupungissa asumme. Niissä tehdään meidän arkea koskevat päätökset, jotka voivat olla joskus ratkaisevia sille millaisen suunnan kohtalomme saa. Aina siitä millaiset eväät saamme elämälle siihen miten menehdymme.

Tätä seikkaa ei moni tiedosta. Ei ole aivan sama kuka kunnanvaltuustossa istuu. Toki tomppeleita ja pyrkyreitä on aina riittämiin. Kaikissa puolueissa. Ympäripyöreät puolueiden iskulauseet kolisevat ontouttaan. Valinta on vaikea. On meidän kaikkien etu, että pätevimmät pääsevät päättämään. On niitä fiksujakin. Useimmissa puolueissa.

Tähän asti olen viimeiset vuosikymmenet kamppaillut aktiivisesti politiikassa ja ollut mukana vaalikampanjoissa. Tuntuukin hivenen erikoiselta olla sivussa. Suomesta muutin sosialistina, Ruotsissa hurahdin liberaaliin oikeistoon. Suomen poliittisella kentällä on paluumuuton jälkeen orpo olo. Mikään puolue ei tunnu kolahtavan kunnolla kohdalle. Oma yhteiskunnallinen osallistuminen rajoittuukin tällä kertaa äänestämisen lisäksi vaalilautakunnassa toimimiseen kokoomuksen riveissä.

Omaa ehdokasta tai puoluetta en vielä ole päättänyt. Vaalikoneista tulee kirjavia kärkiä. Kymmenikössä on niin kokoomusta, vihreitä, ruotsalaisia kuin sosiaalidemokraattejakin. Vain keskusta uupuu. Jostain kumman syystä. Gallupeissa suosiota saaneet perussuomalaiset sen sijaan laahaavat kaikkein kauimpana. Samoin muut äärioikeistolaiset ja äärivasemmistolaiset hihhulit. Joten siltä osin on selvää, ettei ainakaan meikäläisen äänillä sillä rintamalla porskuteta eteenpäin. Sillä äänestämättä jättäminen hyödyttää ainoastaan eliittejä ja ääriliikkeitä. Eikä niiden yksinvallasta ole koskaan hyvää seurannut kuin harvoille...

Yksilöllisyyden, demokratian ja kapitalistisen markkinatalouden puolesta pitää ja täytyy tapella - jatkuvasti. Markkinavoimat olemme Me. Ne, jotka vaativat markkinavoimia kuriin, haluavat rajoittaa sinun toimintavapauttasi. Muun muassa Pohjois-Koreassa ja Kuubassa markkinavoimat ovat kurissa. Eikä siellä ole kuin muutamilla kivaa.

On selvää, ettei sosialistinen tai nationalistinen protektionismi taikka feodalismi ja uskonnollinen fatalismi onnistu onnellistamaan useimpia. Individualistinen, yksilöiden omaan harkintavaltaan ja vapauteen perustuva talous- ja poliittinen järjestelmä on kaikista inhimillisin systeemi, joka kykenee suuntaamaan yhteiskunnassa olevat resurssit parhaiten. Kollektivistit eivät usko eivätkä luota ihmiseen. Yksilöitä pidetään ahneina imbesilleinä. Siksi ihmiset täytyisi alistaa kaikilla elämänalueilla aina seksuaalisuudesta asumiseen ja kulutuskäyttäytymiseen.

Minä haluan tyhmälistöstä huolimatta luottaa lajitovereihini, että heistä useimmat tietävät itse mitä heille on parasta ja tarpeellista elämässä. Liika moralisointi on turmiollista. Yhteiskunta tulisi järjestää sellaiseksi, joka loisi yksilöille mahdollisuuksia luovia nousujohteisesti elämässään. Vapaaehtoisesti.

Sosiaaliliberaalina toivoisin kaikille mahdollisuuksia koulutukseen kykyjensä mukaan, työllistymistä, elintarvikkeita halujen ja tarpeiden mukaan, sananvapautta ja vireää sekä monipuolista taloudellista toimeliaisuutta ja kansalaisjärjestöissä vaikuttamista. Syntyperän ja seksuaalisen suuntautumisen ei pitäisi olla tukkeena missään (paitsi pedofilian), rangaistuksen kärsineille tulisi antaa uusi mahdollisuus yhteiskuntaan kiinnittymiseen syrjinnän sijaan, kirjastolaitoksen tulisi tarjota kontaktipintoja tietoon ja viihteeseen, joka katalysaattorina vilkastuttaisi yksilöiden välistä älyllistä kanssakäymistä ja kannustaisi luovaan, rajoja rikkovaan innovointiin. Työnteon ja opiskelun tulisi kannattaa, verot vähäisiksi ja verovarat käytettäisiin vain tarpeellisiin kohteisiin.

Verotusta voisi muutenkin tuoda tähän päivään. Ainakin osan maksetuista veroista pitäisi voida korvamerkitä, veroja pitäisi voida maksaa suunnitelmallisesti pidemmällä aikavälillä. Esimerkiksi niin, että tänä vuonna maksaisi ennakkoa niin paljon, että vaikka viiden vuoden kuluttua, kun on asuntoa ostamassa, niin voisi olla maksamatta veroja laisinkaan. Toki tällainen on osin käytössä jo nyt erilaisin tuki-, vähennys- ja verojärjestelyin, mutta sitä saisi korottaa parin vuoden sykliä korkeammalle päätään, jolloin järkevästi taloutensa suunnitteleville jäisi enemmän marginaaleja elämään. Vaikka esimerkiksi vastavalmistunut pariskunta ennen esikoistaan voisi pulittaa etukäteen verojaan, jolloin lasten syntyessä voisi maksaa veroja vähemmän ja saada enemmän käyttövaraa yllättäviin menoihin.

Myös väkivalta on Suomessa suuri ongelma. Ketään ei saisi murhata tai mukiloida. Siksi aseiden hallussapitoa saisi rajoittaa. Kaikilla yksilöillä on oikeus elämään ja elämiseen ilman uhkaa. Ongelmavyyhti on kuin umpisolmussa; siihen liittyy niin alkoholismia kuin mielenterveydellisiä häiriöitä, mutta miksi suuressa osassa muuta maailmaa on rauhallisempaa? Ei se ole pelkästään kulttuurista kiinni ja kulttuuria voidaan muuttaa yhteisöllisemmäksi, jossa yksilöt kokevat olevansa aidosti osa yhteiskuntaa ja tärkeitä ja arvostettuja sellaisina kuin he ovat. Tulivat he sitten mistä maanosasta tahansa, oli heillä millaisia mielipiteitä hyvänsä.

Ihminen on särmikäs kokonaisuus. Yksilöstä näemme vain pienen siivun. Meissä kaikissa on uskomattomia voimavaroja ja taitoja, jos niiden annetaan kukoistaa eikä niitä tukahduteta järjestelmän voimin. Kun yksilö voi hyvin, voi yhteisökin hyvin.