sunnuntai 7. syyskuuta 2008

G. Mannerheim: Suomen marsalkan muistelmat

G. Mannerheim: Suomen marsalkan muistelmat (G. Mannerheimin Muistelmien I-II kansanpainos). Otava 1954. 387 s.

Enpä ole ehtinyt päivittelemään blogia. Kun kuuluu koulutettuun (maahanmuuttaja)proletariaattiin Suomen pääkaupunkiseudulla, joutuu raatamaan koulutustaan vastaamattomissa tehtävissä kahdessa työssä. Joten arkisin olen töissä varastolla, viikonloppuisin pohjoismaiden suurimmassa tavaratalossa. Onneksi sunnuntai-aukiolot lakkasivat, joten työviikko väheni seitsemästä kuuteen, tosin lauantaivuoro venyi seitsemästä ja puolesta kymmeneen tuntiin. Joten lukemiselle ja kirjoittamiselle jääpi vähempi hetkiä, mutta kirjailijuuden kannalta on antoisaa ammentaa kokemuksia ihmisistä ja ihmisyhteisöistä, joten en valita kohtaloani - ainakaan vielä.

Edellisen postauksen jälkeen olen syventynyt muun muassa Raamattuun, joka oli tarkoitus tunkea yhteen putkeen alusta loppuun. Tähän asti olen lähinnä selaillut keskeisimpiä kohtia satunnaisesti ilman järjestystä, joten oli aikakin tarttua tähän turmiolliseen teokseen, joka on riivannut yksilöitä ja kansoja hirveyksiin toisiaan ja itseään kohtaan. Hyvä aie jäi taas kerran kesken; jaksoin opusta toiseen Samuelin kirjaan. Vastenmielinen väkivallan ja kansanmurhien ylistys, sairaalloinen seksuaalisuus ja sukurutsa, häiriintynyt, keskenkasvuinen Herra ja suvaitsemattomuus saivat heittämään pyhän paatoksen lattialle. Töissä taas olen lueskellut suuria työkaverin Koraanista. Sama meno jatkuu siinäkin, kenties hivenen astetta sekavammin. On surullista, että näiden teosten ote on ollut kansakuntien kohtaloihin ja ihmisyksilöiden elämään niinkin järjettömän suuri.

En tiedä mikä oli varsinaisena vaikuttimena siis, kun valitsin näiden uskovaisten totuuksien jälkeen iltalukemiseksi Suomen marsalkan muistelmat, Mannerheimin muistelmien lyhennetyn kansanpainoksen. Mannerheim on suomalaisuudessa saavuttanut mytologisen maineen, joka moniulotteisuudessaan elää historiallisesta hahmostaan irtaantunutta elämää. Kuten Jarkko Tontti rykäisyssään arvelee, voi miestä verrata Jugoslavian hajoamissotien sotarikollisiin. Mutta vain osittain. Mannerheim vastusti sisällissodan jälkeisiä keskitysleirejä ja erosi ja pakeni maasta ennen suuria lahtauksia. Hän halusi vain punaiset murhamiehet tuomiolle ja muut kansakunnan yhtenäisyyden vaatiman sovituksen takia vapaaksi. Pienellä väkimäärällä ei ole varaa olla verisesti riidoissa. Monikulturisti Mannerheimin päätyminen kiihkoisänmaallisten suomalaispiirien ykkösidoliksi on sinänsä absurdi ilmiö, jota ei voi täysin järjellä selittää. Kansat ovat abstrakteja olotiloja, jotka joustavat ja käpertyvät mielialojen mukaan, ja voivat olla toiminnassaan yhtäaikaa suvaitsevaisia ja suvaitsemattomia, ristiriitaisia.

Mannerheimin elämä voidaan jakaa useaan kiintoisaan osaan, jotka ovat täysin toisistaan poikkeavia, mutta silti nivoutuneet selkeästi yhteen. Pelkkä päähänpisto pisti keskinkertaisen nuorukaisen Pietariin. Joskus pienillä päätöksillä voi olla kauaskantoisia seuraamuksia. Suomea on varmasti auttanut Mannerheimin syvällinen tuntemus venäläisyydestä. Mannerheimin onnistui luoda huikea ura tsaarin armeijassa. Kenties jännittävin tehtävä oli tiedustelureissu kauas itään, aina Kiinaan asti. Siitä on säilytetty muistelmien kansanpainokseen valitettavasti vain vähäinen typistetty pätkä.

Ensimmäiseen maailmansotaan Mannerheim osallistui Venäjän armeijan johdossa, mutta komea ura loppui upseerin kannalta melkoisen nolosti kapinoivan valtakunnan hyökkäysvoimien luhistuessa pois alta. Mannerheim keplotteli itsensä Pietariin, jossa hallinto natisi ja lopulta repeytyi vallankumouksen hyökyessä rajusti. Onnekkaiden yhteensattumien ansiosta mies pääsi pakenemaan itsenäistyneeseen Suomeen, joka sekin oli sisäisesti hajalla. Nuoren valtakunnan puolustusvoimien päälliköksi joutunut Mannerheim aloitti Pohjanmaalla sotatoimet samanaikaisesti kuin Helsingissä julistettiin kapina. Heikosti aseistautunut ja koulutettu miesjoukko riisui venäläisiä varuskuntia aseista ja sai siten kalustoa. Ilmeisesti Mannerheimin kokemusten ansiosta valkoiset kykenivät organisoitumaan punaisia paremmin ja kiivaiden taisteluiden myötä - osin saksalaisten avustuksella - Mannerheimin joukkojen onnistui lyödä kapinoiva kansa kumoon.

Mannerheim on osin oikeassa, että kyseessä oli vapaussota. Hänen joukkojensa toimet kohdistuivat alkuvaiheessa venäläiseen sotaväkeen, joka pääosin antautui ja luovutti aseensa ilman rajumpaa vastarintaa. Venäläiset eivät kuitenkaan kovinkaan järjestäytyneesti osallistuneet taistelutoimiin - heidän sotimisiaan ei johdettu Venäjältä. On totta, että punaisten puolella taisteli useita venäläisiä yksikköjä, mutta valkoisten avuksi riensi tuhansia ulkomaalaisia vapaaehtoisia ja Saksan armeija nousi maihin osana strategiaa ahdistaa yhteiskunnallisesti kiehuvaa Venäjää, jonka häviö oli hiuskarvan varassa. Suomen sisällisotaa ei siten voida tarkastella erillistapauksena, vaan se on rypäs, joka mehustui monista konflikteista. Yhdestä näkökulmasta se oli osa Venäjän sisällissotaa, yksi sen rintamista, joka päättyi bolsevikkien tappioon. Yhtäältä se oli yksi ensimmäisen maailmansodan suurvaltasodan polttopisteistä. Toisaalta sisäisten jännitteiden purkautuma heikentyneissä taloudellisisssa oloissa ja muuttuneissa poliittisissa olosuhteissa.

Kuten Mannerheim toteaa, on menneet vääryydet unohdettava ja mentävä eteenpäin. Vain tulevaisuudesta on tapeltava. Ikävyydet on voitava sovittaa ja kaunaisuus kyettävä tukahduttamaan. Kaikkien on koettava yhteiskunta puolustamisen arvoiseksi ja saatava osallistua sekä hyvinvoinnin tuottamiseen että nauttimiseen. Siihen päästään vain vakailla oloilla, koulutuksella ja demokraattisten instituutioiden vankistamisella.

Mannerheim myöntää olleensa monarkisti, mutta oli lopulta tyytyväinen kuningashankkeiden kariuduttua. Kun Saksa surkastui sotilaallisesti ja hävisi sodan, ei saatu saksalaista kuningasta Suomeen. Samalla upposivat hankkeet Suomen liittämiseksi Saksan vasalliksi. Epäsuosioon joutunut saksalaisvastainen Mannerheim sai palata historian peräsimeen ja päätyi valtakunnan ylimmäksi, kunnes maalle saatiin valituksi vaaleilla presidentti.

Mannerheimin elämässä seurasi hiljaisempi hetki. 1920-luku ja 1930-luvun alku vierähtivät siviilissä. Hän matkusteli, vietti vapaaherran elämää ja oli perustamassa ja organisoimassa kansalaisjärjestöjä - kuten Suomen Punaista Ristiä.

1930-luvulla hän palasi puolustuspolitiikan ytimeen ja luotsasi Suomen turvallisuuspolitiikkaa. Suomessa ei kuitenkaan ymmärretty tulehtunutta ilmapiiriä, joka Euroopassa vallitsi. Kaksi brutaalia diktatuuria, Neuvostoliitto ja Saksa, valmistautuivat yhdessä maailmanpaloon. Ne jakoivat maanosaa etupiireiksi ja varustelivat yhteistyössä. Suomen puolustusvoimien rakennustyöt olivat pahasti kesken. Heiveröisille joukoille ei ollut riittävästi varustusta. Mannerheim pelkäsi aiheellisesti Suomen syötävän alkupalana. Sellaisenaan joukot eivät olisi kyenneet vastarintaan maahantunkeutujaa vastaan.

Mannerheimin suunnitelmat otettiin laimeasti vastaan ja ne pääosin torpattiin. Vasta 1938 puolustusbudjettiin alkoi liietä rahaa. Mutta ei silloinkaan riittävästi. Maita pilkottiin jo. Mutta harva uskoi Neuvostoliiton sotavoimien ryntäävän rauhalliseen Suomeen. 1939 tilanne kiristyi myös Suomen osalta. Neuvostoliitto teki tunkeilevia tiedusteluja. Rahahanat alkoivat aueta, mutta myös muualla valmistauduttiin eikä aseiden ostelu ollut helppoa.

Tilanne kärjistyi kulisseissa ja Suomi kutsui väkeä ylimääräisiin kertausharjoituksiin. Puolustuslinjoja louhittiin kiireisesti. Vaatimukset kävivät röyhkeimmiksi. Mannerheim olisi ollut valmis luopumaan Suomenlahden saarista ja osasta Karjalan kannasta ajan ostamiseksi. Jo puoli vuotta viivytystä olisi saanut ihmeitä aikaan. Loppusyksystä 1939 sota sitten puhkesi. Länsivallat lupasivat tukea, mutta Ruotsi kieltäytyi kauttakulusta. Suomi sai sotia yksin. Neuvostoliiton liittolainen Saksa ei suostunut myymään aseita. Ruotsi onneksi avusti aseilla.

Vastoin kaikkien odotuksia suomalaiset pystyivät pysäyttämään venäläiset. Vaikka lukumääräisesti ja kalustoltaan suomalaiset olivat altavastaajia, toimivat suomalaiset venäläisiä tehokkaammin ja hyödynsivät paremmin maastoa. Yhdistyneenä purevaan pakkaseen sotivat suomalaiset hyydyttivät sotataidollaan ja tahdollaan mahtavan puna-armeija etenemisen. Stalinin puhdistusten typeryydet kostautuivat kohtalokkaasti. Kummankin oli tyytyminen välirauhaan.

Norjan miehitys muutti tilannetta todella paljon. Suomi oli kuin säkissä. Kaksi vihamielistä suurvaltaa ahdisti kaikista ilmansuunnista. Ajopuuna Suomen oli valittava puolensa. Tie toiseen sotaan oli pohjustettu.

Niinpä kun Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon, joutui Suomikin mukaan sotatoimiin. Tosin vasta parin kolmen viikon päästä sodan alkamisesta, Suomi hyökkäsi ankarasti. Ensin Laatokan pohjoispuolella, sen jälkeen vapautettiin Viipurin suunta. Suomi eteni strategisesti tärkeisiin kohteisiin, ylittäen vanhan valtakunnan rajan. Mannerheim piti huolen, ettei Pietariin hyökätty vaan pysähdyttiin sen porteille. Tämä oli tarpeen, koska ainakin muistelmien mukaan Mannerheim aavisteli sotaonnen kääntyvän ja tulevan poliittisen pelin takia olisi parempi, ettei Suomi olisi uhannut Pietaria. Vanhan valtakunnan rajan ylitys oli perusteltavissa sotilaallisilla näkökohdilla. Eteneminen asemiin, joissa kyettäisiin ottamaan vastaan suurempikin hyökkäys ja sitten perääntymään kuluttaen koko ajan vihollista voitettaisiin selkänojaa rauhanneuvotteluihin.

Nämä suunnitelmat eivät sittemmin täysin toteutuneet. Jostain käsittämättömästä syystä Neuvostoliitto panosti Suomen rintamaan rajusti ja hyökkäsi 1944 eliittijoukoilla kapealla alueella, johon oli keskitetty enemmän tykkejä kuin Stalingradin ratkaisutaisteluihin kilometriä kohti. Musertava ylivoima murskasi puolustuslinjoja ja venäläiset saivat läpimurron, jota he vyöryttivät valtavasti. Kovassa paineessa suomalaiset murtuivat ja joutuivat perääntymään. Neuvostojoukot eivät kuitenkaan edenneet suunnitelmiensa mukaan ja joukot, joiden piti olla matkalla Berliiniin kuluivat toissijaisessa taistelussa Suomea vastaan. Lopulta puna-armeija käsitti tämän itsekin ja rintama vakiintui Vuokseen, tosin Viipuri menetettynä.

Tie rauhaan oli sekin kompuroiva ja vaati kylmähermoista poliittista peliä. Se edellytti myös sotaa entistä aseveljeä vastaan. Mannerheimin oli astuttava jälleen valtakunnan johtoon.

Suomen marsalkan muistelmat on mielenkiintoista luettavaa ja varmasti paikallaan monille fundamentalisteille, joiden mielestä marsalkan muistoa ei sovi tahria millään tavoin. Mannerheim ymmärsi julkisuuden henkilön aiheuttavan toimillaan myös pahaa verta ja häntä esimerkiksi harmitti, ettei päässyt huonontuneen terveytensä takia Kööpenhaminaan, jossa "radikaalit ainekset" olivat ilmoittaneet aihettavansa levottomuuksia, mikäli Mannerheim saapuisi. Konfliktit kuuluvat demokratiaan ja yhteiskuntien tulisi olla mahdollisimman moni-ilmeisiä, mutta sellaisia, jotka kykenevät ratkaisemaan asiat rauhanomaisesti ilman väkivaltakoneistojen tukea.

Itsenäiselle maalle riittävän vahvat puolustusvoimat ja sisäinen yhtenäisyys ovat edellytyksiä puolustautumiselle suurvaltojen imperialistisia valtapyyteitä vastaan. Suomi ei voi luottaa mihinkään ilmansuuntaan kriiseissä. On seistävä omin jaloin. Se on Mannerheimin viesti tuleville sukupolville.

Kirja toimii myös Suomen historian elävöittäjänä yhdestä näkökulmasta, henkilön silmin joka vaikutti valtavasti siihen millaisessa Suomessa me tänään asumme. Kirja rajoittuu valitettavasti pääasiassa julkisiin asioihin, eikä marsalkan henkilökohtaisiin tuntemuksiin ja tunteisiin. Hänen ihmissuhde-elämästään on melkoisen vaatimattomasti. Suunnilleen rivin maininta, että meni Pietarissa asuessaan naimisiin. Myös suuret johtajat ovat inhimillisiä ihmisiä, joten tätä puolta olisi Mannerheim voinut valottaa enemmän itsestään. Tai sitten sulkeutunut kuva syntyy vain kansanpainoksen takia. Ehkä laajemmassa versiossa Mannerheim puuttuu muuhunkin. Täytyy varmaan lukea sekin. Kuhan kerkiää.

1 kommentti:

Juhani kirjoitti...

Tällä sivustolla on tutkittu raamatun ristiriitoja --->

http://koti.phnet.fi/petripaavola/Raamatun_ristiriitojen_tarkastelua.html