Jorma Palo: Kun vallanpitäjät vilustuvat. WSOY 2001. 248 s.
Jos haluaa säilyttää illuusionsa siitä, että meitä johtavat kansakuntien parhaimmistot, kannattaa jättää Jorma Palon Kun vallanpitäjät vilustuvat väliin. Siinä kerrotaan kuinka seniilit sedät ja hullut huru-ukot ovat päättäneet kansakuntien kohtaloista. Tuhoisasti.
Itse satuin syntymään Kekkos-Suomeen. Ja pieni olin vielä silloinkin kun Kekkonen kuoli. Hatarat niistä ajoista kumpuavat muistot kuitenkin kielivät järkytyksestä, jota supersedäksi luullun ukkelin kohtalo ihmisissä herätti. Kekkonen istui vallassa neljännesvuosisadan, osan siitä ajasta tosiasiassa toimintakyvyttömänä. Loppuvuosina lehdissä tarinoitiin saavutuksista, vaikka oikeasti oltiin kuolemankielissä eikä mies mahtanut ymmärtää aina missä mentiin. Esimerkiksi 1976 Kekkosta tapaamaan tulleen Ruotsin ulkoministerin kanssa sattui kiusallinen selkkaus. Kekkonen mollotti mitään sanomatta parikymmentä minuuttia eteensä.
Helsingin yliopiston neurologian emeritiusprofessori Jorma Palo aloittaa setvimisensä Kekkosesta. Sen jälkeen hän laventaa kirjansa laajemmaksi pohdinnaksi miksi vallasta ei osata luopua ajoissa, miksi mielenvikaiset pääsevät kansakuntien kaappien päälle ikävin seurauksin. Hän hakee tukea useilta tieteenalueilta, hyppii filosofiasta historiaan ja syventyy taas psykologiaan ja erityisesti neurologiaan. Väliin poimitaan näin jälkikäteen hauskoja anekdootteja, mutta tekojen kohteeksi joutuneiden kannalta todella kamalia juttuja.
Mao esimerkiksi vietti sairaalloista elämää ja aiheutti huomattavaa haittaa päähänpistoillaan maailman suurimmalle kansalle. Vahingot olivat valtavia. Ei voi kuin hämmentyneenä ihmetellä miten mies, joka saattoi viettää kuukausia sängyssään, joka ei pessyt itseään, joka pesi hampaansa teellä, joka rehenteli puhdistavansa peniksensä ainoastaan nuorten naisten sisällä (joita vanhukselle riitti, jotkut naisista ylpeilivät suurelta johtajalta saamallaan sukupuolitaudilla) yms. sai sellaisen suosion ja ylipäätään pysyi hulluna hallitsijana.
Vainoharhaisista johtajista puhuttaessa Stalin on tietenkin ykkönen. Stalinin käsittämättömistä julmuuksistakin Palo kirjoittaa. Mutta eipä demokraattistenkaan maiden päälliköt ole olleet sieltä fiksuimmasta päästä. Ranskassa oli täysin kajahtanut presidentti hetken 1920-luvun alussa, Jaltan kokoukseen Stalinin kanssa osallistuneet Yhdysvaltain ja Britannian pomot olivat niin heikossa hapessa, että yhden hullun oli helppo selättää kaksi seniiliä setää.
Hitleristäkin kirjassa paljastuu uusia pimeitä puolia. Palon sanoma tuntuu olevan, että johtajatkin ovat inhimillisiä, mutta koska heillä on vaikutusvaltaa enemmän, on heidän mielenhäiriöidensä seuraukset laajemmat ja katastrofaalisemmat kuin muun väestön toilailut. Toki valtaanhaluavien joukossa on kahjoja ilmeisesti enemmän, mutta esimerkiksi vähemmän kuin kirjailijoiden parissa, joiden uhka sairastua mielenterveydellisiin häiriöihin on 35-kertainen väestöön keskimäärin verrattuna.
Pitkälle meneviä päätelmiä ei Palo lähde vetämään miksi sairas johtaja säilyttää tuolinsa, mutta hän arvailee niin monen hyötyvän vaikutusvaltaisesta vihanneksesta lähipiirissä, että torpedointi tukahtuu eliitin ahneuteen.
Teos pistää pohtimaan kriittisen äänestämisen tärkeyttä. Näin kunnallisvaalien alla kaikille yhteiskunnallisista asioista kiinnostuneille varmasti mielenkiintoista luettavaa - sekä poliittisille pyrkyreille että meille heitä äänestäville.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste yhteiskunta. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste yhteiskunta. Näytä kaikki tekstit
lauantai 16. elokuuta 2008
maanantai 9. kesäkuuta 2008
Helge Nygrén: Politiikkaa olympian ympyröissä
Helge Nygrén: Politiikkaa olympian ympyröissä. Scandia kirjat 1977. 223 s.
Helge Nygrénin Politiikkaa olympian ympyröissä on jo kolmenkymmenen vuoden takaa. Mustavalkoinen kansi ei suoraan sanoen houkuttele yhtään lukemaan, mutta aihe on puoleensavetävä. Onhan käynnissä taas kansainväliset urheilun suurkisat jalkapallossa, kohta mitellään olympialaisissa Kiinassa.
Helge Nygrénin jutusteleva pakinatyyli toimii. Turha akateemisuus tarkkoine lähdeviitteineen on jätetty pois, mutta se ei lukijaa häiritse, joka haluaa yleiskatsauksen kuinka politiikka ja talous ovat kietoutuneet urheiluun maailmassa.
Nygrén muistuttaa huvittuneesti kiemuroista, jotka ovat sotkeneet Kansainvälisen Olympiakomitean kuvioita.
Taas pauhaavat pasuunat ihmisoikeuksien puolesta ja kärjekkäimmät äänenpainot vaativat edes avajaisten boikotoimista Kiinassa. Ei mitään uutta auringon alla. Pelkästään jo Kiinan saaminen maailman urheilevan nuorison mittelöihin oli vuosikymmeniä kestänyttä köydenvetoa, jossa joku aina hanasi vastaan. Piikkinä kiinalaisten lihassa on ollut Taiwan, joka on hiertänyt kivuliaita ongelmia.
Separatistismi ja nationalismi ovat huokuneet alusta asti. Ketkä ovat olympialaisiin saaneet osallistua ja millaisin tunnuksin ovat kiihdyttäneet kovia kiistoja. Esimerkiksi Suomen asemasta ei päästy selvyyteen 1900-luvun alussa. Suomi määrättiin marssimaan osana Venäjän joukkuetta, suomalaiset laahustivat hajuraon jättäen ja mitalijaoissa salkoon nostettiin Venäjän lippu suomalaisten protesteista välittämättä. Tukholman kisoissa esimerkiksi syntyi koominen tilanne Suomen voitettua Venäjän jalkapallossa. Venäjän lipun kanssa liehumaan nostettiin lappu ja kuulutettiin Suomen voittaneen.
Myös ammattilaisuus on hiertänyt kivenä kengässä. KOK halusi urheilun olevan puhdasta kaupallisuudesta ja tosissaan tahkovista palkkaurheilijoista. Ihanteena oli muun toimeentulon ohessa urheileva harrastelija. Nämä säännöt ja niiden tulkinta osoittautuivat sekaviksi sekä epäonnistuneiksi. Maailma muuttui nopeasti. Menestyvä urheilija kiinnitti massojen huomiota, joten mainostajalle kyseessä oli tuhannen taalan tilaisuus herättää kaupallista kohinaa halvalla. Urheilija puolestaan menestyäkseen tarvitsi ammattimaistumista ja harjoittelun tekemistä työksi, josta tulisi taattu toimeentulo. Modernistuva maailma ajoi KOK:n ohitse, sekoiluista kärsi eniten itse KOK, joka ei idealismissaan ymmärtänyt urheilun raadollista todellisuutta.
Etelä-Afrikka ja Rhodesia suljettiin rotuerottelun takia. Se puolestaan heijastui laajalle urheilukenttään. Natsi-Saksa hyödynsi omia kisojaan pestessään jo tuolloin nuhraantunutta mainettaan.
Mitaliseremoniat muodostuivat myös poliittisiksi muun muassa Yhdysvaltain mustien kamppaillessa oikeuksistaan, arabiterroristit iskivät verisesti 1972 saaden teolleen koko maailman tuomion.
Teos olla taitaa pakkolukemista jokaiselle yhteiskunnallisesti aktiiville urheiluhullulle, vaikka paljon on kapitaalia virrannut kemissä ja uusia yhteenottoja otettu poliittisesti niin kunnallis- ja paikallistasoilla kuin kansainvälisestikin sitten kirjan kirjoittamisen.
Helge Nygrénin Politiikkaa olympian ympyröissä on jo kolmenkymmenen vuoden takaa. Mustavalkoinen kansi ei suoraan sanoen houkuttele yhtään lukemaan, mutta aihe on puoleensavetävä. Onhan käynnissä taas kansainväliset urheilun suurkisat jalkapallossa, kohta mitellään olympialaisissa Kiinassa.
Helge Nygrénin jutusteleva pakinatyyli toimii. Turha akateemisuus tarkkoine lähdeviitteineen on jätetty pois, mutta se ei lukijaa häiritse, joka haluaa yleiskatsauksen kuinka politiikka ja talous ovat kietoutuneet urheiluun maailmassa.
Nygrén muistuttaa huvittuneesti kiemuroista, jotka ovat sotkeneet Kansainvälisen Olympiakomitean kuvioita.
Taas pauhaavat pasuunat ihmisoikeuksien puolesta ja kärjekkäimmät äänenpainot vaativat edes avajaisten boikotoimista Kiinassa. Ei mitään uutta auringon alla. Pelkästään jo Kiinan saaminen maailman urheilevan nuorison mittelöihin oli vuosikymmeniä kestänyttä köydenvetoa, jossa joku aina hanasi vastaan. Piikkinä kiinalaisten lihassa on ollut Taiwan, joka on hiertänyt kivuliaita ongelmia.
Separatistismi ja nationalismi ovat huokuneet alusta asti. Ketkä ovat olympialaisiin saaneet osallistua ja millaisin tunnuksin ovat kiihdyttäneet kovia kiistoja. Esimerkiksi Suomen asemasta ei päästy selvyyteen 1900-luvun alussa. Suomi määrättiin marssimaan osana Venäjän joukkuetta, suomalaiset laahustivat hajuraon jättäen ja mitalijaoissa salkoon nostettiin Venäjän lippu suomalaisten protesteista välittämättä. Tukholman kisoissa esimerkiksi syntyi koominen tilanne Suomen voitettua Venäjän jalkapallossa. Venäjän lipun kanssa liehumaan nostettiin lappu ja kuulutettiin Suomen voittaneen.
Myös ammattilaisuus on hiertänyt kivenä kengässä. KOK halusi urheilun olevan puhdasta kaupallisuudesta ja tosissaan tahkovista palkkaurheilijoista. Ihanteena oli muun toimeentulon ohessa urheileva harrastelija. Nämä säännöt ja niiden tulkinta osoittautuivat sekaviksi sekä epäonnistuneiksi. Maailma muuttui nopeasti. Menestyvä urheilija kiinnitti massojen huomiota, joten mainostajalle kyseessä oli tuhannen taalan tilaisuus herättää kaupallista kohinaa halvalla. Urheilija puolestaan menestyäkseen tarvitsi ammattimaistumista ja harjoittelun tekemistä työksi, josta tulisi taattu toimeentulo. Modernistuva maailma ajoi KOK:n ohitse, sekoiluista kärsi eniten itse KOK, joka ei idealismissaan ymmärtänyt urheilun raadollista todellisuutta.
Etelä-Afrikka ja Rhodesia suljettiin rotuerottelun takia. Se puolestaan heijastui laajalle urheilukenttään. Natsi-Saksa hyödynsi omia kisojaan pestessään jo tuolloin nuhraantunutta mainettaan.
Mitaliseremoniat muodostuivat myös poliittisiksi muun muassa Yhdysvaltain mustien kamppaillessa oikeuksistaan, arabiterroristit iskivät verisesti 1972 saaden teolleen koko maailman tuomion.
Teos olla taitaa pakkolukemista jokaiselle yhteiskunnallisesti aktiiville urheiluhullulle, vaikka paljon on kapitaalia virrannut kemissä ja uusia yhteenottoja otettu poliittisesti niin kunnallis- ja paikallistasoilla kuin kansainvälisestikin sitten kirjan kirjoittamisen.
Tunnisteet:
Helge Nygrén,
Olympialaiset,
Politiikkaa olympian ympyröissä,
urheilu,
yhteiskunta
lauantai 12. toukokuuta 2007
José Saramago: kertomus sokeudesta
José Saramago: kertomus sokeudesta. Tammi 1997. 372 s.
Mikäli José Saramagon kertomus sokeudesta –kirjaa yrittäisi luonnehtia, niin ehkä parhaimman käsityksen saisi, jos väittäisi, että se on kuin Albert Camus´n Ruton ja Markiisi de Saden filosofian sekoitus, jossa kuljetaan kuin Asko Sahlbergin Paluu pimeään –romaanin nimetön päähenkilö ”sekasortoisten unikuvien ruhjotun varjomaailman halki”.
Kirja alkaa liikennevaloista. Valon vaihduttua yksi auto jää paikalleen. Kuljettaja on sokeutunut: hän näkee vain valkoista. Epidemia leviää, ensimmäiset uhrit eristetään hylättyyn mielisairaalaan. Ainoastaan yksi näkee kaiken: silmälääkärin vaimo. Saramago kehittelee painajaistaan sadistiseen suuntaan, hahmottelee ihmisyyttä, jossa kaikki ihmisarvo on riistetty. Jäljelle jää armoton eloonjäämiskamppailu, heikoimmat poljetaan jalkoihin ja väkivallalla saa valtaa. Hyvyys ja pahuus hämärtyvät, seksuaalisuus saa sairaita muotoja.
Salaperäinen sokeus saavuttaa kaikki. Sotilaat sokeutuvat, yhteiskunta romahtaa, eristetyt tunkeutuvat laitoksesta takaisin yhteiskuntaan, jossa kukaan ei enää näe, paitsi silmälääkärin vaimo. Ihmiset hakevat turvaa toisistaan, vain ryhmässä voi selvitä hengissä. Lauseet paisuvat parinsivun pituisiksi. Kunnes – niin mitä tapahtuu? Lue se itse!
Mikäli José Saramagon kertomus sokeudesta –kirjaa yrittäisi luonnehtia, niin ehkä parhaimman käsityksen saisi, jos väittäisi, että se on kuin Albert Camus´n Ruton ja Markiisi de Saden filosofian sekoitus, jossa kuljetaan kuin Asko Sahlbergin Paluu pimeään –romaanin nimetön päähenkilö ”sekasortoisten unikuvien ruhjotun varjomaailman halki”.
Kirja alkaa liikennevaloista. Valon vaihduttua yksi auto jää paikalleen. Kuljettaja on sokeutunut: hän näkee vain valkoista. Epidemia leviää, ensimmäiset uhrit eristetään hylättyyn mielisairaalaan. Ainoastaan yksi näkee kaiken: silmälääkärin vaimo. Saramago kehittelee painajaistaan sadistiseen suuntaan, hahmottelee ihmisyyttä, jossa kaikki ihmisarvo on riistetty. Jäljelle jää armoton eloonjäämiskamppailu, heikoimmat poljetaan jalkoihin ja väkivallalla saa valtaa. Hyvyys ja pahuus hämärtyvät, seksuaalisuus saa sairaita muotoja.
Salaperäinen sokeus saavuttaa kaikki. Sotilaat sokeutuvat, yhteiskunta romahtaa, eristetyt tunkeutuvat laitoksesta takaisin yhteiskuntaan, jossa kukaan ei enää näe, paitsi silmälääkärin vaimo. Ihmiset hakevat turvaa toisistaan, vain ryhmässä voi selvitä hengissä. Lauseet paisuvat parinsivun pituisiksi. Kunnes – niin mitä tapahtuu? Lue se itse!
keskiviikko 7. maaliskuuta 2007
Ulrich Beck & Edgar Grande: Det kosmopolitiska Europa. Samhälle och politik under den andra moderniteten
Ulrich Beck & Edgar Grande: Det kosmopolitiska Europa. Samhälle och politik under den andra moderniteten. Daidalos 2006. 421 s.
Etenkin valtio- ja yhteiskuntatieteilijöille Beckin ja Granden kirja on pornoa. Jos jaksaa kamppailla käsitteiden, termien ja teorioiden rumputulessa, antaa tämä teos yltäkylläisen kuvan eurooppalaisuudesta ja mantereemme tilasta ja tulevaisuudesta. Joskus vain menee teoreettisesti yli ymmärryksen ja sanoma jää hämäräksi. Perusteesi on kuitenkin se, että Eurooppa on aina ollut monikulttuurinen ja nationalismin vääristämä maailmankuva joutaa jo roskakoriin. Moninaisuuden tunnustaminen ja tukeminen on Euroopan tulevaisuuden kannalta keskeisiä kysymyksiä. Kielipolitiikassa täytyisi tavoitteena olla, että jokainen eurooppalainen osaisi äidinkielensä lisäksi kahta muuta Euroopassa käytettävää kieltä, ja että monikielisyys toteutuisi myös koulupolitiikassa.
Beck ja Grande toteavat kantavana teorianaan Euroopan olevan toisessa modernisaatiossa. Ensimmäinen modernisaatio käynnistyi 1700- ja 1800-luvuilla teollistumisen myötä, nykyinen vaihe yhteiskuntakehityksessä eli toinen modernisaatio kypsyi noin neljännesvuosisata sitten Euroopan tuolloin nopeasti vauhdittuneen integraatiokehityksen myötä. Eurooppa on myös imperiumi, mutta ei aivan perinteisessä mielessä. Maanosalla on paljon mahdollisuuksia, mutta lisäksi edessään vakavia ongelmia. Näistä kauhistuttavin on väestörakenteen paha vinoutuma. Muiden maanosien väestöt ovat nuoria ja dynaamisia, Eurooppa uhkaa vanhentua ja keloutua. Tämän vuoksi maahanmuuttoa olisi lisättävä huomattavasti eikä rakentaa linnake-Eurooppaa. Tarvitsemme jokaisen tulijan.
Etenkin valtio- ja yhteiskuntatieteilijöille Beckin ja Granden kirja on pornoa. Jos jaksaa kamppailla käsitteiden, termien ja teorioiden rumputulessa, antaa tämä teos yltäkylläisen kuvan eurooppalaisuudesta ja mantereemme tilasta ja tulevaisuudesta. Joskus vain menee teoreettisesti yli ymmärryksen ja sanoma jää hämäräksi. Perusteesi on kuitenkin se, että Eurooppa on aina ollut monikulttuurinen ja nationalismin vääristämä maailmankuva joutaa jo roskakoriin. Moninaisuuden tunnustaminen ja tukeminen on Euroopan tulevaisuuden kannalta keskeisiä kysymyksiä. Kielipolitiikassa täytyisi tavoitteena olla, että jokainen eurooppalainen osaisi äidinkielensä lisäksi kahta muuta Euroopassa käytettävää kieltä, ja että monikielisyys toteutuisi myös koulupolitiikassa.
Beck ja Grande toteavat kantavana teorianaan Euroopan olevan toisessa modernisaatiossa. Ensimmäinen modernisaatio käynnistyi 1700- ja 1800-luvuilla teollistumisen myötä, nykyinen vaihe yhteiskuntakehityksessä eli toinen modernisaatio kypsyi noin neljännesvuosisata sitten Euroopan tuolloin nopeasti vauhdittuneen integraatiokehityksen myötä. Eurooppa on myös imperiumi, mutta ei aivan perinteisessä mielessä. Maanosalla on paljon mahdollisuuksia, mutta lisäksi edessään vakavia ongelmia. Näistä kauhistuttavin on väestörakenteen paha vinoutuma. Muiden maanosien väestöt ovat nuoria ja dynaamisia, Eurooppa uhkaa vanhentua ja keloutua. Tämän vuoksi maahanmuuttoa olisi lisättävä huomattavasti eikä rakentaa linnake-Eurooppaa. Tarvitsemme jokaisen tulijan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)