José Saramago: kertomus sokeudesta. Tammi 1997. 372 s.
Mikäli José Saramagon kertomus sokeudesta –kirjaa yrittäisi luonnehtia, niin ehkä parhaimman käsityksen saisi, jos väittäisi, että se on kuin Albert Camus´n Ruton ja Markiisi de Saden filosofian sekoitus, jossa kuljetaan kuin Asko Sahlbergin Paluu pimeään –romaanin nimetön päähenkilö ”sekasortoisten unikuvien ruhjotun varjomaailman halki”.
Kirja alkaa liikennevaloista. Valon vaihduttua yksi auto jää paikalleen. Kuljettaja on sokeutunut: hän näkee vain valkoista. Epidemia leviää, ensimmäiset uhrit eristetään hylättyyn mielisairaalaan. Ainoastaan yksi näkee kaiken: silmälääkärin vaimo. Saramago kehittelee painajaistaan sadistiseen suuntaan, hahmottelee ihmisyyttä, jossa kaikki ihmisarvo on riistetty. Jäljelle jää armoton eloonjäämiskamppailu, heikoimmat poljetaan jalkoihin ja väkivallalla saa valtaa. Hyvyys ja pahuus hämärtyvät, seksuaalisuus saa sairaita muotoja.
Salaperäinen sokeus saavuttaa kaikki. Sotilaat sokeutuvat, yhteiskunta romahtaa, eristetyt tunkeutuvat laitoksesta takaisin yhteiskuntaan, jossa kukaan ei enää näe, paitsi silmälääkärin vaimo. Ihmiset hakevat turvaa toisistaan, vain ryhmässä voi selvitä hengissä. Lauseet paisuvat parinsivun pituisiksi. Kunnes – niin mitä tapahtuu? Lue se itse!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti