Ljubov Kabo: Moskovan koulussa. Gummerus 1958. 421 s.
Neuvostokirjallisuudessa minua on viehättänyt erityisesti yksi teos. Ljubov Kabon Moskovan koulussa on mystistä voimaa, joka jaksaa innostaa useampiin lukukertoihin.
Epätasaisuudestaan ja päälleliimatusta neuvostopropagandasta huolimatta alta erottuu kärkäs kriittinen kerros. Ei ihme, että kirjailijatar päätyi itäeurooppalaisten toisinajattelijoiden surullisen pitkälle listalle.
Ljubov Kabo opiskeli opettajaksi, joten aihe on lähellä häntä itseään. Perusjuoneltaan kirja on tyypillinen kirjailijoiden alkuvaiheen tuotos. Keskeisenä päähenkilönä on sodassa selvinnyt kirjallisuudenopettajamies, joka palaa pitkällisten pähkäilyjen jälkeen ammattiinsa ja hakeutuu moskovalaiseen lukiokouluun. Tämä mies ilmaantuu sivuille kuitenkin vasta sadan sivun jälkeen, sitä ennen on esitelty hänen tulevia oppilaitaan. Kirja on jonkinlainen yksilöiden kasvukertomusten ja kollektiiviromaanin ristisiitos.
Sitä tärvelee toki pauhaava propaganda, joka lapsellisessa tökeryydessään saa nykylukijan kavahtamaan. Mutta sivuille livahtaa upeita kohtauksia, jotka on selvästi kirjoitettu inspiraation vimman viemänä. Muun muassa pioneerileiri Volgalla ja lomamatka Leningradiin takertuvat kuin takiaiset. Volgan mahtavat maisemat maistaa, Leningradin jykevän komeuden aistii.
Ljubov Kabo on tallentanut eläväisesti tuntemukset miltä tuntuu tulla ensi kertaa nykyiseen Pietariin ja nähdä kirjoista tutut talot ja tiet. Vaikka kirjan henkilöt kokivat tämän 1950-luvun alussa, oli minulla samanlaisia mietteitä kävellessä joskus 14-vuotiaana Nevski Prospektia ensi kertaa päästä päähän, tuijottaessa Nevaa ja Eremitaasin loputtomia tauluja, joiden paljous aiheuttaa ähkyä. Yöllä nostettavaa siltaa ja pimeydessä lipuvaa rahtilaivaa, metron väentungosta, sivukujia ja romahtamaisillaan olevia rakennuksia, sotkuisia puistoja. Pietarissa on jotakin maagista!
Takaisin teokseen. Ljubov Kabo ujuttaa yhteiskuntakritiikkiä sekä julkeasti että peitellysti. Opettaja on intomielinen idealisti, joka opettaa oppilaansa ajattelemaan omatoimisesti. Sellainen ei sovi rehtorille, eikä puolueelle. Tilanne tietysti kärjistyy. Opettaja häviää taistelun, mutta saa torjuntavoiton ja siirretään toiseen kouluun.
Kabo kehittelee romansseja, mutta kuten elämäkin, roihahtavat ne ujosti, hillitysti ja hiipuvat. Poikakoulun oppilaat miehistyvät ja sijoittuvat lokeroihinsa.
Kehenkään hahmoista lukija ei silti pääse perehtymään syvällisemmin. Ote lipsuu ja on hätäinen. Tapahtumia vyörytetään voimalla, toisaalta takerrutaan epäolennaiseen jaaritteluun.
Kirjan alku on tunkkaisen typerä. Sen olisi mainiosti mitään menettämättä voinut pyyhkiä pois. Aloittaa olisi voinut suoraan opettajasta, samoin olisi voinut paremmin keskittyä vain muutamiin oppilaisiin ja heidän sielunelämään. Nyt kirja hajoaa hieman liikaa, vaikka kaksi hahmoa enemmän erottuukin, mutta he eivät kirkastu tarpeeksi.
Kokonaisuutena kelpo kirja.
perjantai 13. kesäkuuta 2008
Venäläinen tapakulttuuri. Perinteitä ja nykypäivää
Suomi-Venäjä-Seura: Venäläinen tapakulttuuri. Perinteitä ja nykypäivää. Helsinki 2002. 72 s.
Yleistysten maalailu kansojen tavoista on yleensä typeryyttä. Liian yksioikoiset oletukset ihmisten käyttäytymisestä voivat hämmentää toisten toimiessa toisin. Silti maantieteellisten ja poliittisten rajojen sisällä syntyy kulttuureja, jotka leviävät alakulttuureista kaikkiin kansankerroksiin ja juurruttavat tottumuksia. Kohdatessaan piintyneet tavat tietysti oudoksuttavat, etenkään jos ei tiedä syvällisemmin taustoista.
Kirjailijalle ensiarvoisen tärkeää on muissa maissa liikuttaessa yrittää jäljentää paikallisia tapoja mahdollisimman uskottavasti menemättä kuitenkaan stereotyyppisiin yleistyksiin. Tuskinpa kukaan suomalainen esimerkiksi innostuu lukevansa olevansa puukkoa kantava juoppo. Siksi stereotyyppien rikkominen hahmoja inhimillistämällä on tärkeää.
Omassa kirjoittelussa olen sijoittanut paljon tarinointia Venäjälle. Monikansallisena suurmaana sieltä ammentaminen on kirjailijalle aarreaitta. Luonnonoloiltaan vaihteleva, rikkaan, mutta traagisen historian omaava maa, jossa kulttuurien piirteet ovat juonelle jännitystä helposti luovat, on kirjailijan kannalta toisaalta helppo, mutta vaativa ratkaisu.
Tämmöistä pohdin lukiessa Suomi-Venäjä-seuran Venäläinen tapakulttuuri. Perinteitä ja nykypäivää -kirjasta. Se esimerkiksi toistaa, että venäläiset juovat aina lasista. Tarkoituksella olen värittänyt omissa novelleissa juomista myös kiertävästä pullonsuusta. Tosin siinä tilanteessa on isäntäväki jo juovuksissa, joten lasit "unohtuvat". Mikäli näitä novelleja joskus jossain julkaistaan, on joku Venäjällä valtavasti ravannut kriitikko varmasti valmis tyrmäämään venäläisen kulttuurin tuntemukseni hataraksi ja minun sijoittaneen räikeitä virheitä teoksiini. Kriitikko voi katsoa peiliin. Kuinka useasti hän juo suomalaisena pelkästään suoraan pullonsuusta? Totta, tulee sitä lasiakin käytettyä joskus ryypätessä miestä väkevämpää, kuten venäläiset yleensä. Ennakkoluuloja on hyvä karistaa, mutta samalla tiedostaa yleisesti käytössä olevia käyttäytymissääntöjä.
Kirjanen liikkuu laajalla alueella. Joskus mennään täysin tarpeettomiin yksityiskohtiin. Esimerkiksi idioottimaiselta tuntuvat kuinka hissejä käytetään. Venäjällä, kuten muuallakin, on vaihteleva rakennuskanta. Talot ovat eri aikakausilta, joten niin ovat hissitkin. Kenties henkilölle, joka ei vaikkapa ole Helsingin keskustan kiinteistöissä liikuskellut, voi tulla yllätyksenä vanhat veräjät yms. Niiden käyttö tuskin on hankalaa. Sen sijaan kiusallista saattaa olla lähiöissä viisikerroksiset 1950- ja 1960-luvulla nopeasti kyhätyt elementtitalot, joissa ei hissiä ole laisinkaan.
Hyödyllistä tietoa on varmasti myös vinkkaaminen rakennusten kerroksista, joissa on yksi yhteisovi, josta vasta pääsee käytävään, jossa ovat ovet huoneistoihin.
Suomalaista saattaa ihmetyttää myös se, ettei venäläisillä ole mattoja lattioilla. Sen sijaan seinillä riippuu ryijyjä.
Kirjanen muistuttaa vuosikymmeniä kestäneestä mielipidevainosta, joka on saanut venäläiset epäluuloisiksi muukalaisia kohtaan. Ei tiedetä kenelle raportoit, joten sinulle ei hölistä kaikesta ja vastaukset jäävät epämääräisiksi olankohautuksiksi, vaikka sinua muuten ystävällisesti kohdeltaisiinkin. Läheiset ystävyyssuhteet niveltyvät suurperheiden kautta, jotka vahtaavat jäseniään tarkasti. Porukka pitää yhtä, koska muihin - ei etenkään valtioon ole ollut luottamista.
Talousjärjestelmä totutti neuvostovuosina laadun sijasta määrään. Niukat varat kohdistivat kunnossapidon vain välttämättömimpään. Kunhan joku asia jotenkuten toimii, niin sen annetaan olla. Vastuuta yhteisistä asioista vältellään, joten vesiputki saattaa lorottaa vuorokausia ilman, että kukaan kiinnittää siihen huomiota. Uuttakin rakennetaan yhä hutiloimalla.
Tärkeä kirjasen viesti on myös muistutus tuliaisten tuomisesta. Mielellään niiden tulisi olla omasta maasta. Venäläisille ei pitäisi ojentaa suomalaisten lempiesinettä puukkoa. Venäläisessä kulttuurissa sellainen ei ole soveliasta. Jos välttämättä sellaisen haluaa antaa, niin sen voi tehdä läksiäisrituaaleissa saatesanojen kanssa. On syytä korostaa suomalaisen kulttuurin ajatusmallia siitä, että puukkoja annetaan vain ystäville, jotka eivät lyö selkään. Venäläiset ymmärtävät mielellään muita kulttuureja ja ovat imarreltuja.
Samalla on hyvä pitää mielessä, että venäläinen kulttuuri vaatii vastalahjan lahjasta. Se voi tuottaa kiusallisia tilanteita hyvää tarkoittaville suomalaisille. Syödessä ei kannata ahmia lautasta täysin tyhjäksi. Emäntä kantaa komeroista kaiken vieraalle, jonka nälkä muuten näyttää hillittömältä ja tarpeen vaatiessa emäntä lähtee lainaamaan lisää köyhiltä naapureilta. Ryypätessä napostellaan pikkuista, joten senkin puolesta on hyvä jättää jotain. Jossain vaiheessa nostetaan malja naisille.
Venäläiset myös koskettelevat toisiaan useammin kuin suomalaiset, jotka ovat poikkeus koko maailmassa syrjäänvetäytyvällä käytöksellään, joka ei salli toisen kosketuksia kuin todella läheisiltä ja niitäkin harvoin...
Juteltaessa teitittely on tärkeää, samoin porukan pomon kunnioittaminen ja kehuminen. Keskusteltaessa on kannattavaa viitata isoherraan. Esimerkiksi aloittamalla, että "Ivan Ivanovitsh puhui erinomaisesti venäläisten näkökulmasta. Yhtään vähättelemättä herra Ivan Ivanovitshin ansiokkaita ehdotuksia, haluaisin tarkentaa ja täsmentää joitakin asioita suomalaisten kannalta..." Alkukehujen jälkeen voi teilata täysin typeryydet loukkaamatta liikaa isäntää.
Suuri Johtaja torjuu yleensä ehdotukset ja pitää kiinni omista teeseistään. Koirat vieressä ovat hiljaa. Suuri Johtaja kuitenkin hyvyyttään hyväksyy vieraiden joitakin näkökohtia ja periaatteellisista kysymyksistä ollaan yleensä yhteisymmärryksessä. Jänkäämään ei kannata ruveta vaan etsiä Suuren Johtajan puheesta omia kantoja tukevia kohtia ja manipuloida Suuren Johtajan luulemaan, että ajatukset olivat alunperin hänen.
Tämän jälkeen tulkit vetäytyvät luonnostelemaan sopimuksen ja kun pöytäkirja on valmis, on Suuren Johtajan allekirjoitus hyvin tärkeä muodollisuus, joka takaa sopimuksen pitävyyden.
Mainiossa kirjasessa kerrotaan myös muun muassa juhlapäivistä, kuinka kirkossa ollaan ja loppuosaa täydentää mukavasti venäläinen vitsivalikoima ja katsaus ruokakulttuuriin. Jopa joitakin ruokaohjeitakin on liitteenä nälkäisimmille.
Liitteistä tarpeellisin on kutsumanimiluettelo. Ne kun eivät noudata suomalaista logiikkaa ja itse ainakin olen ollut monesti pulassa kenestä oikein nyt puhutaan, koska samasta tyypistä voidaan käyttää useita kutsumanimiä. Venäläisillä on myös vain yksi etunimi, jota täydennetään isän nimellä.
Kaiken kaikkiaan oikein raikas esitys, joka varoo yleistämästä liikaa, mutta muistuttaa riittävästi venäläisen kulttuurin yleisimmistä piirteistä, jotka tietysti vaihtelevat yksilöistä toisiin.
Yleistysten maalailu kansojen tavoista on yleensä typeryyttä. Liian yksioikoiset oletukset ihmisten käyttäytymisestä voivat hämmentää toisten toimiessa toisin. Silti maantieteellisten ja poliittisten rajojen sisällä syntyy kulttuureja, jotka leviävät alakulttuureista kaikkiin kansankerroksiin ja juurruttavat tottumuksia. Kohdatessaan piintyneet tavat tietysti oudoksuttavat, etenkään jos ei tiedä syvällisemmin taustoista.
Kirjailijalle ensiarvoisen tärkeää on muissa maissa liikuttaessa yrittää jäljentää paikallisia tapoja mahdollisimman uskottavasti menemättä kuitenkaan stereotyyppisiin yleistyksiin. Tuskinpa kukaan suomalainen esimerkiksi innostuu lukevansa olevansa puukkoa kantava juoppo. Siksi stereotyyppien rikkominen hahmoja inhimillistämällä on tärkeää.
Omassa kirjoittelussa olen sijoittanut paljon tarinointia Venäjälle. Monikansallisena suurmaana sieltä ammentaminen on kirjailijalle aarreaitta. Luonnonoloiltaan vaihteleva, rikkaan, mutta traagisen historian omaava maa, jossa kulttuurien piirteet ovat juonelle jännitystä helposti luovat, on kirjailijan kannalta toisaalta helppo, mutta vaativa ratkaisu.
Tämmöistä pohdin lukiessa Suomi-Venäjä-seuran Venäläinen tapakulttuuri. Perinteitä ja nykypäivää -kirjasta. Se esimerkiksi toistaa, että venäläiset juovat aina lasista. Tarkoituksella olen värittänyt omissa novelleissa juomista myös kiertävästä pullonsuusta. Tosin siinä tilanteessa on isäntäväki jo juovuksissa, joten lasit "unohtuvat". Mikäli näitä novelleja joskus jossain julkaistaan, on joku Venäjällä valtavasti ravannut kriitikko varmasti valmis tyrmäämään venäläisen kulttuurin tuntemukseni hataraksi ja minun sijoittaneen räikeitä virheitä teoksiini. Kriitikko voi katsoa peiliin. Kuinka useasti hän juo suomalaisena pelkästään suoraan pullonsuusta? Totta, tulee sitä lasiakin käytettyä joskus ryypätessä miestä väkevämpää, kuten venäläiset yleensä. Ennakkoluuloja on hyvä karistaa, mutta samalla tiedostaa yleisesti käytössä olevia käyttäytymissääntöjä.
Kirjanen liikkuu laajalla alueella. Joskus mennään täysin tarpeettomiin yksityiskohtiin. Esimerkiksi idioottimaiselta tuntuvat kuinka hissejä käytetään. Venäjällä, kuten muuallakin, on vaihteleva rakennuskanta. Talot ovat eri aikakausilta, joten niin ovat hissitkin. Kenties henkilölle, joka ei vaikkapa ole Helsingin keskustan kiinteistöissä liikuskellut, voi tulla yllätyksenä vanhat veräjät yms. Niiden käyttö tuskin on hankalaa. Sen sijaan kiusallista saattaa olla lähiöissä viisikerroksiset 1950- ja 1960-luvulla nopeasti kyhätyt elementtitalot, joissa ei hissiä ole laisinkaan.
Hyödyllistä tietoa on varmasti myös vinkkaaminen rakennusten kerroksista, joissa on yksi yhteisovi, josta vasta pääsee käytävään, jossa ovat ovet huoneistoihin.
Suomalaista saattaa ihmetyttää myös se, ettei venäläisillä ole mattoja lattioilla. Sen sijaan seinillä riippuu ryijyjä.
Kirjanen muistuttaa vuosikymmeniä kestäneestä mielipidevainosta, joka on saanut venäläiset epäluuloisiksi muukalaisia kohtaan. Ei tiedetä kenelle raportoit, joten sinulle ei hölistä kaikesta ja vastaukset jäävät epämääräisiksi olankohautuksiksi, vaikka sinua muuten ystävällisesti kohdeltaisiinkin. Läheiset ystävyyssuhteet niveltyvät suurperheiden kautta, jotka vahtaavat jäseniään tarkasti. Porukka pitää yhtä, koska muihin - ei etenkään valtioon ole ollut luottamista.
Talousjärjestelmä totutti neuvostovuosina laadun sijasta määrään. Niukat varat kohdistivat kunnossapidon vain välttämättömimpään. Kunhan joku asia jotenkuten toimii, niin sen annetaan olla. Vastuuta yhteisistä asioista vältellään, joten vesiputki saattaa lorottaa vuorokausia ilman, että kukaan kiinnittää siihen huomiota. Uuttakin rakennetaan yhä hutiloimalla.
Tärkeä kirjasen viesti on myös muistutus tuliaisten tuomisesta. Mielellään niiden tulisi olla omasta maasta. Venäläisille ei pitäisi ojentaa suomalaisten lempiesinettä puukkoa. Venäläisessä kulttuurissa sellainen ei ole soveliasta. Jos välttämättä sellaisen haluaa antaa, niin sen voi tehdä läksiäisrituaaleissa saatesanojen kanssa. On syytä korostaa suomalaisen kulttuurin ajatusmallia siitä, että puukkoja annetaan vain ystäville, jotka eivät lyö selkään. Venäläiset ymmärtävät mielellään muita kulttuureja ja ovat imarreltuja.
Samalla on hyvä pitää mielessä, että venäläinen kulttuuri vaatii vastalahjan lahjasta. Se voi tuottaa kiusallisia tilanteita hyvää tarkoittaville suomalaisille. Syödessä ei kannata ahmia lautasta täysin tyhjäksi. Emäntä kantaa komeroista kaiken vieraalle, jonka nälkä muuten näyttää hillittömältä ja tarpeen vaatiessa emäntä lähtee lainaamaan lisää köyhiltä naapureilta. Ryypätessä napostellaan pikkuista, joten senkin puolesta on hyvä jättää jotain. Jossain vaiheessa nostetaan malja naisille.
Venäläiset myös koskettelevat toisiaan useammin kuin suomalaiset, jotka ovat poikkeus koko maailmassa syrjäänvetäytyvällä käytöksellään, joka ei salli toisen kosketuksia kuin todella läheisiltä ja niitäkin harvoin...
Juteltaessa teitittely on tärkeää, samoin porukan pomon kunnioittaminen ja kehuminen. Keskusteltaessa on kannattavaa viitata isoherraan. Esimerkiksi aloittamalla, että "Ivan Ivanovitsh puhui erinomaisesti venäläisten näkökulmasta. Yhtään vähättelemättä herra Ivan Ivanovitshin ansiokkaita ehdotuksia, haluaisin tarkentaa ja täsmentää joitakin asioita suomalaisten kannalta..." Alkukehujen jälkeen voi teilata täysin typeryydet loukkaamatta liikaa isäntää.
Suuri Johtaja torjuu yleensä ehdotukset ja pitää kiinni omista teeseistään. Koirat vieressä ovat hiljaa. Suuri Johtaja kuitenkin hyvyyttään hyväksyy vieraiden joitakin näkökohtia ja periaatteellisista kysymyksistä ollaan yleensä yhteisymmärryksessä. Jänkäämään ei kannata ruveta vaan etsiä Suuren Johtajan puheesta omia kantoja tukevia kohtia ja manipuloida Suuren Johtajan luulemaan, että ajatukset olivat alunperin hänen.
Tämän jälkeen tulkit vetäytyvät luonnostelemaan sopimuksen ja kun pöytäkirja on valmis, on Suuren Johtajan allekirjoitus hyvin tärkeä muodollisuus, joka takaa sopimuksen pitävyyden.
Mainiossa kirjasessa kerrotaan myös muun muassa juhlapäivistä, kuinka kirkossa ollaan ja loppuosaa täydentää mukavasti venäläinen vitsivalikoima ja katsaus ruokakulttuuriin. Jopa joitakin ruokaohjeitakin on liitteenä nälkäisimmille.
Liitteistä tarpeellisin on kutsumanimiluettelo. Ne kun eivät noudata suomalaista logiikkaa ja itse ainakin olen ollut monesti pulassa kenestä oikein nyt puhutaan, koska samasta tyypistä voidaan käyttää useita kutsumanimiä. Venäläisillä on myös vain yksi etunimi, jota täydennetään isän nimellä.
Kaiken kaikkiaan oikein raikas esitys, joka varoo yleistämästä liikaa, mutta muistuttaa riittävästi venäläisen kulttuurin yleisimmistä piirteistä, jotka tietysti vaihtelevat yksilöistä toisiin.
maanantai 9. kesäkuuta 2008
Helge Nygrén: Politiikkaa olympian ympyröissä
Helge Nygrén: Politiikkaa olympian ympyröissä. Scandia kirjat 1977. 223 s.
Helge Nygrénin Politiikkaa olympian ympyröissä on jo kolmenkymmenen vuoden takaa. Mustavalkoinen kansi ei suoraan sanoen houkuttele yhtään lukemaan, mutta aihe on puoleensavetävä. Onhan käynnissä taas kansainväliset urheilun suurkisat jalkapallossa, kohta mitellään olympialaisissa Kiinassa.
Helge Nygrénin jutusteleva pakinatyyli toimii. Turha akateemisuus tarkkoine lähdeviitteineen on jätetty pois, mutta se ei lukijaa häiritse, joka haluaa yleiskatsauksen kuinka politiikka ja talous ovat kietoutuneet urheiluun maailmassa.
Nygrén muistuttaa huvittuneesti kiemuroista, jotka ovat sotkeneet Kansainvälisen Olympiakomitean kuvioita.
Taas pauhaavat pasuunat ihmisoikeuksien puolesta ja kärjekkäimmät äänenpainot vaativat edes avajaisten boikotoimista Kiinassa. Ei mitään uutta auringon alla. Pelkästään jo Kiinan saaminen maailman urheilevan nuorison mittelöihin oli vuosikymmeniä kestänyttä köydenvetoa, jossa joku aina hanasi vastaan. Piikkinä kiinalaisten lihassa on ollut Taiwan, joka on hiertänyt kivuliaita ongelmia.
Separatistismi ja nationalismi ovat huokuneet alusta asti. Ketkä ovat olympialaisiin saaneet osallistua ja millaisin tunnuksin ovat kiihdyttäneet kovia kiistoja. Esimerkiksi Suomen asemasta ei päästy selvyyteen 1900-luvun alussa. Suomi määrättiin marssimaan osana Venäjän joukkuetta, suomalaiset laahustivat hajuraon jättäen ja mitalijaoissa salkoon nostettiin Venäjän lippu suomalaisten protesteista välittämättä. Tukholman kisoissa esimerkiksi syntyi koominen tilanne Suomen voitettua Venäjän jalkapallossa. Venäjän lipun kanssa liehumaan nostettiin lappu ja kuulutettiin Suomen voittaneen.
Myös ammattilaisuus on hiertänyt kivenä kengässä. KOK halusi urheilun olevan puhdasta kaupallisuudesta ja tosissaan tahkovista palkkaurheilijoista. Ihanteena oli muun toimeentulon ohessa urheileva harrastelija. Nämä säännöt ja niiden tulkinta osoittautuivat sekaviksi sekä epäonnistuneiksi. Maailma muuttui nopeasti. Menestyvä urheilija kiinnitti massojen huomiota, joten mainostajalle kyseessä oli tuhannen taalan tilaisuus herättää kaupallista kohinaa halvalla. Urheilija puolestaan menestyäkseen tarvitsi ammattimaistumista ja harjoittelun tekemistä työksi, josta tulisi taattu toimeentulo. Modernistuva maailma ajoi KOK:n ohitse, sekoiluista kärsi eniten itse KOK, joka ei idealismissaan ymmärtänyt urheilun raadollista todellisuutta.
Etelä-Afrikka ja Rhodesia suljettiin rotuerottelun takia. Se puolestaan heijastui laajalle urheilukenttään. Natsi-Saksa hyödynsi omia kisojaan pestessään jo tuolloin nuhraantunutta mainettaan.
Mitaliseremoniat muodostuivat myös poliittisiksi muun muassa Yhdysvaltain mustien kamppaillessa oikeuksistaan, arabiterroristit iskivät verisesti 1972 saaden teolleen koko maailman tuomion.
Teos olla taitaa pakkolukemista jokaiselle yhteiskunnallisesti aktiiville urheiluhullulle, vaikka paljon on kapitaalia virrannut kemissä ja uusia yhteenottoja otettu poliittisesti niin kunnallis- ja paikallistasoilla kuin kansainvälisestikin sitten kirjan kirjoittamisen.
Helge Nygrénin Politiikkaa olympian ympyröissä on jo kolmenkymmenen vuoden takaa. Mustavalkoinen kansi ei suoraan sanoen houkuttele yhtään lukemaan, mutta aihe on puoleensavetävä. Onhan käynnissä taas kansainväliset urheilun suurkisat jalkapallossa, kohta mitellään olympialaisissa Kiinassa.
Helge Nygrénin jutusteleva pakinatyyli toimii. Turha akateemisuus tarkkoine lähdeviitteineen on jätetty pois, mutta se ei lukijaa häiritse, joka haluaa yleiskatsauksen kuinka politiikka ja talous ovat kietoutuneet urheiluun maailmassa.
Nygrén muistuttaa huvittuneesti kiemuroista, jotka ovat sotkeneet Kansainvälisen Olympiakomitean kuvioita.
Taas pauhaavat pasuunat ihmisoikeuksien puolesta ja kärjekkäimmät äänenpainot vaativat edes avajaisten boikotoimista Kiinassa. Ei mitään uutta auringon alla. Pelkästään jo Kiinan saaminen maailman urheilevan nuorison mittelöihin oli vuosikymmeniä kestänyttä köydenvetoa, jossa joku aina hanasi vastaan. Piikkinä kiinalaisten lihassa on ollut Taiwan, joka on hiertänyt kivuliaita ongelmia.
Separatistismi ja nationalismi ovat huokuneet alusta asti. Ketkä ovat olympialaisiin saaneet osallistua ja millaisin tunnuksin ovat kiihdyttäneet kovia kiistoja. Esimerkiksi Suomen asemasta ei päästy selvyyteen 1900-luvun alussa. Suomi määrättiin marssimaan osana Venäjän joukkuetta, suomalaiset laahustivat hajuraon jättäen ja mitalijaoissa salkoon nostettiin Venäjän lippu suomalaisten protesteista välittämättä. Tukholman kisoissa esimerkiksi syntyi koominen tilanne Suomen voitettua Venäjän jalkapallossa. Venäjän lipun kanssa liehumaan nostettiin lappu ja kuulutettiin Suomen voittaneen.
Myös ammattilaisuus on hiertänyt kivenä kengässä. KOK halusi urheilun olevan puhdasta kaupallisuudesta ja tosissaan tahkovista palkkaurheilijoista. Ihanteena oli muun toimeentulon ohessa urheileva harrastelija. Nämä säännöt ja niiden tulkinta osoittautuivat sekaviksi sekä epäonnistuneiksi. Maailma muuttui nopeasti. Menestyvä urheilija kiinnitti massojen huomiota, joten mainostajalle kyseessä oli tuhannen taalan tilaisuus herättää kaupallista kohinaa halvalla. Urheilija puolestaan menestyäkseen tarvitsi ammattimaistumista ja harjoittelun tekemistä työksi, josta tulisi taattu toimeentulo. Modernistuva maailma ajoi KOK:n ohitse, sekoiluista kärsi eniten itse KOK, joka ei idealismissaan ymmärtänyt urheilun raadollista todellisuutta.
Etelä-Afrikka ja Rhodesia suljettiin rotuerottelun takia. Se puolestaan heijastui laajalle urheilukenttään. Natsi-Saksa hyödynsi omia kisojaan pestessään jo tuolloin nuhraantunutta mainettaan.
Mitaliseremoniat muodostuivat myös poliittisiksi muun muassa Yhdysvaltain mustien kamppaillessa oikeuksistaan, arabiterroristit iskivät verisesti 1972 saaden teolleen koko maailman tuomion.
Teos olla taitaa pakkolukemista jokaiselle yhteiskunnallisesti aktiiville urheiluhullulle, vaikka paljon on kapitaalia virrannut kemissä ja uusia yhteenottoja otettu poliittisesti niin kunnallis- ja paikallistasoilla kuin kansainvälisestikin sitten kirjan kirjoittamisen.
lauantai 7. kesäkuuta 2008
Maria Jotuni: Kun on tunteet
Maria Jotuni: Kun on tunteet. Otava 1993 (ensimmäinen painos 1913). 124 s.
Maria Jotunia pidetään yhtenä suomalaisen kirjallisuuden kärkinimistä, jonka tekstien tenho ei himmene. Ajanhammas on usein ankara eikä anna sääliä.
Kun on tunteet -novellikokoelma raastaa rakkauden arvet auki. Rakenteeltaan ne ovat suurelta osin dialogeja, joissa toinen nainen kertoo toiselle naiselle päättyneistä parisuhteistaan. Se unelmien kumppaniehdokas on syystä tai toisesta vahingossa lempattu ja tilalle tuli luuseri, jota nainen ei edes rakastanut, mutta kun yksinkään ei voinut olla. Oli myös naisia, jotka olivat valinneet sinkkuelämän, varttuneempia naisia jotka vamppasivat nuorukaisen...
Lyhyet tarinat ovat tarkkaan rajattuja. Yksityiselämästä ei nosteta liikaa katsetta yleiseen, vaikka naisen asemasta jauhetaankin novellien kautta. Keskitytään olennaiseen. Minimalismissaan ne hohtavat tälle vuosituhannelle. Lämminhenkisiä, mutta raakoja kuvauksia elämästä.
Kieli on vanhahtavaa, ilmaukset herättävät huvittuneisuutta nykylukijassa. Miljöö on maaseutua. Aihepiiri on kuitenkin kovin lähellä. Ihmisiä me olemme lopulta kaikki, aikakaudesta välittämättä. Kun meillä on ne hiivatun tunteet...
Maria Jotunia pidetään yhtenä suomalaisen kirjallisuuden kärkinimistä, jonka tekstien tenho ei himmene. Ajanhammas on usein ankara eikä anna sääliä.
Kun on tunteet -novellikokoelma raastaa rakkauden arvet auki. Rakenteeltaan ne ovat suurelta osin dialogeja, joissa toinen nainen kertoo toiselle naiselle päättyneistä parisuhteistaan. Se unelmien kumppaniehdokas on syystä tai toisesta vahingossa lempattu ja tilalle tuli luuseri, jota nainen ei edes rakastanut, mutta kun yksinkään ei voinut olla. Oli myös naisia, jotka olivat valinneet sinkkuelämän, varttuneempia naisia jotka vamppasivat nuorukaisen...
Lyhyet tarinat ovat tarkkaan rajattuja. Yksityiselämästä ei nosteta liikaa katsetta yleiseen, vaikka naisen asemasta jauhetaankin novellien kautta. Keskitytään olennaiseen. Minimalismissaan ne hohtavat tälle vuosituhannelle. Lämminhenkisiä, mutta raakoja kuvauksia elämästä.
Kieli on vanhahtavaa, ilmaukset herättävät huvittuneisuutta nykylukijassa. Miljöö on maaseutua. Aihepiiri on kuitenkin kovin lähellä. Ihmisiä me olemme lopulta kaikki, aikakaudesta välittämättä. Kun meillä on ne hiivatun tunteet...
torstai 5. kesäkuuta 2008
Salaisen poliisin valtakunta. KGB, FSB ja suhteet Suomeen
Anne Kuorsalo, Ilmari Susiluoto & Martti Valkonen. Salaisen poliisin valtakunta. KGB, FSB ja suhteet Suomeen. Kleio 2003. 301 s.
Lueskelin tässä taannoin Vladimir Putinin puhetta Venäjän strategiasta 2020. Disinformaatiosta ja historian vääristelystä huolimatta ei voinut kuin nyökytellä hyväksyvästi tätä retoriikan taidonnäytettä ihaillessa. Dramaattinen alku maalasi kuvan vaikeuksissa olevasta Venäjästä, jota uhkasivat niin etniset, sosiaaliset kuin separatistisetkin levottomuudet. Terroristit räjäyttelivät taloja, Dagestaniin hyökättiin raukkamaisesti. Palkat olivat maksamatta, talous huojui, korruptio rehotti. Mutta isänmaalliset venäläiset selättivät Putinin johdolla vaikeudet. Media laitettiin kuriin kansan tahdosta, enää eivät rääväsuut räyhää asiattomuuksia. Venäjä on monista ongelmista huolimatta tänään taloudellisesti vakaa ja vauraus on levinnyt yhä laajempiin kansankerroksiin, väitti Putin.
Kehujen jälkeen tulee ankaraa itsekritiikkiä, korruptoitunutta koneistoa ruoskitaan raa´asti. Epäilevä kääntää viimeistään tässä kohtaa kelkkansa. Putinhan puhuu totta! Näinhän ne asiat ovat Venäjällä! Hän vaatii ihmisoikeuksia, kansalaisyhteiskuntaa ja aidosti juurtunutta demokratiaa. Venäjästä on tultava halutuin maahanmuuttomaa, koska pätevää työvoimaa tarvitaan todella runsaasti. Heikoimmassa asemassa olevien tilannetta on helpotettava, koulutuksen tasoa on nostettava. Kaikista on tultava innovatiivisia! Fraasit ovat kuin paatuneimman länsiliberaalin suusta. Venäjästä tulee vapauden Mekka. 60-70 prosenttia venäläisistä on tuleva oleva vaurasta keskiluokkaa...
Sitten sävy synkkenee taas. Kehitys lähialueilla ja maailmassa on johtamassa suursodan uhkaan kymmenen vuoden sisällä. Rauhaa rakastavat venäläiset haluaisivat olla rauhassa, mutta vihamieliset voimat hengittävät niskassa. Aggressiivinen Nato on rajoilla. Sotia aloitetaan tekosyin. Siksi armeijaan on panostettava paljon. Budjetti moninkertaistetaan yms. Venäjän täytyy tarvittaessa puolustaa ihmisoikeuksia muissa maissa vaikka asevoimin.
Puhe on kuin kaiku menneisyydestä. Ei tiedä miten sen sulattaisi, kummalla jalalla seisoisi. Blogin lukijoista suurin osa varmasti alleviivaisi puheesta isoimman osan ja kannattaisi. Retoriikan kuplan takana oleva todellisuus on kuitenkin toista. Venäjä on ajautunut Putinin päätöksillä kauemmaksi puheen tavoitteista. Ihmisiä katoaa, kidutetaan, kuolee ja karkotetaan. Mediaa manipuloidaan, valtaapitävä turvallisuuskoneisto on kietoutunut härskisti järjestäytyneeseen rikollisuuteen. On vaikea erottaa kuka on kuka. Sama henkilö saattaa olla sekä liikemies, tiedustelupalvelun palveluksessa että mafian organisaattori.
Talouden tilankin on moni kyseenalaistanut. Öljy- ja kaasurahaa on pihissyt Venäjälle, suurkaupunkien keskustoja on siistitty ja kiillotettu. Varakkaiden asuinalueita on Moskovan laitamien metsiin ilmaantunut kuin sieniä sateen jälkeen. Samoin kauppakeskuksia ja gallerioita, joihin riittää asiakkaita. Mutta suurin osa kansasta kituuttaa nälkärajalla. Köyhyyttä on kitkemättä kaikkialta. Elintasokuilu on Venäjän sisällä suurempi kuin Suomen ja Venäjän välillä.
Jotta Putinin puheen pystyy asettamaan oikeisiin raameihin, on sitä tarkasteltava historiallisista kehyksistä. Siihen tarkoitukseen soveltuu jo viiden vuoden takaa oleva, mutta yhä ajankohtainen Anne Kuorsalon, Ilmari Susiluodon ja Martti Valkosen Salaisen poliisin valtakunta. KGB, FSB ja suhteet Suomeen.
Aluksi Ilmari Susiluoto käy rivakasti lävitse Venäjän turvallisuuspalveluiden pimeän historian aina ohranan ajoista KGB:n kautta FSB:hen. Esitystä on maustettu henkilökohtaisilla muistoilla.
Martti Valkonen selvittää kuinka FSB päätyi Kremlin isännäksi ja kuinka KGB/FSB on toiminut Suomessa ja pitänyt suomalaispoliitikkoja/mediaa kuristusotteessa. Näin nyt vellovan vaalirahoitusskandaalin aikana on hyvä muistaa, että valuuttaa on virrannut idästä valtoimenaan. Martti Valkosen mukaan asia oli levitä yleiseen tietoisuuteen sisäpiiristä 1992 Neuvostoliiton kommunistisen puolueen viimeisen Suomen-osaston työntekijän kautta, joka esitelmöi Ulkopoliittisessa instituutissa Helsingissä. Anatoli Smirnovilla oli hallussaan papereita, jotka todistivat leväperäisen puoluerahoituksen ja suomalaispoliitikkojen suhteet NKP:n ja KGB:n työntekijöihin. Hänet kuitenkin vaiennettiin.
Martti Valkonen kirjoittaa, että "hänellä oli käsissään poliittinen pommi, joka olisi räjähtäessään liannut tai ehkä tuhonnut monta - yhä jatkuvaa - suomalaisen poliitikon uraa ja poliitikkojen ohella koko joukon virkamiehiä, diplomaatteja, professoreita ja toimittajia. Työpaikkoja olisi vapautunut niin ministeriöissä kuin yliopistoissakin mediasta puhumattakaan. Jos hän olisi paljastanut asiakirjojen sisällön kokonaan, Suomessakin olisi ollut pakko aloittaa neuvostoajan tapahtumien pyykinpesu. Se olisi ulottunut Venäjälle, eivätkä tshekistit olisi enää matkailleet Suomeen noutamaan palkintojaan."
Hurjimpien arvoiden mukaan KGB:llä olisi ollut kolmisensataa Suomen kansalaista agenttina Suomessa 1970- ja 1980-luvuilla. Käytännössä siis koko maan poliittinen kerma. Värväyksiä tehtiin tehokkaasti nuorisojärjestöissä. Ne ihmiset ovat tänään politiikan eliittiä. Ei tarvitse paljoa kuunnella poliitikkojen puheita, niin tietää kuka taluttaa...
Anne Kuorsalo kertoo miten Venäjän turvallisuuskoneisto hallitsee disinformaatiolla, huhuilla, skandaaleilla, vihakampanjoilla, kiristyksillä ja terrorismilla.
Mitään faktaa tai lausuntoa ei siis pidä ottaa tosissaan. Etenkään joukkotiedotusvälineissä levitettyä parjausta, eikä muita väitteitä. Tieto on valtaa ja sitä salataan sekä vääristellään tahallisesti. Taipumusta on paisutteluun. Muunneltuja puolitotuuksia viljellään ahkerasti. Pääsääntöisesti tehdään toista kuin todetaan tekevän.
KGB ei kadonnut minnekään. Se säilyi Neuvostoliiton luhistumisesta ja on yhä Venäjän ydin. Kenties likaisempana ja voimakkaampana kuin koskaan. Kun kansakunta haaskaa parhaimmistonsa kurikoneiston paranoidiseen kulttuuriin, ei se tiedä tulevaisuudelle hyvää. Neuvostoliitto perusti tieteensä ja sotateollisen kompleksinsa härskiin vakoiluun, sitä rataa jatkaa Venäjä. Siitä suosta on hankala nousta demokratian ja hyvinvoinnin kovalle maalle, totuttautua avoimeen liberaaliin markkinatalousyhteiskuntaan.
Lueskelin tässä taannoin Vladimir Putinin puhetta Venäjän strategiasta 2020. Disinformaatiosta ja historian vääristelystä huolimatta ei voinut kuin nyökytellä hyväksyvästi tätä retoriikan taidonnäytettä ihaillessa. Dramaattinen alku maalasi kuvan vaikeuksissa olevasta Venäjästä, jota uhkasivat niin etniset, sosiaaliset kuin separatistisetkin levottomuudet. Terroristit räjäyttelivät taloja, Dagestaniin hyökättiin raukkamaisesti. Palkat olivat maksamatta, talous huojui, korruptio rehotti. Mutta isänmaalliset venäläiset selättivät Putinin johdolla vaikeudet. Media laitettiin kuriin kansan tahdosta, enää eivät rääväsuut räyhää asiattomuuksia. Venäjä on monista ongelmista huolimatta tänään taloudellisesti vakaa ja vauraus on levinnyt yhä laajempiin kansankerroksiin, väitti Putin.
Kehujen jälkeen tulee ankaraa itsekritiikkiä, korruptoitunutta koneistoa ruoskitaan raa´asti. Epäilevä kääntää viimeistään tässä kohtaa kelkkansa. Putinhan puhuu totta! Näinhän ne asiat ovat Venäjällä! Hän vaatii ihmisoikeuksia, kansalaisyhteiskuntaa ja aidosti juurtunutta demokratiaa. Venäjästä on tultava halutuin maahanmuuttomaa, koska pätevää työvoimaa tarvitaan todella runsaasti. Heikoimmassa asemassa olevien tilannetta on helpotettava, koulutuksen tasoa on nostettava. Kaikista on tultava innovatiivisia! Fraasit ovat kuin paatuneimman länsiliberaalin suusta. Venäjästä tulee vapauden Mekka. 60-70 prosenttia venäläisistä on tuleva oleva vaurasta keskiluokkaa...
Sitten sävy synkkenee taas. Kehitys lähialueilla ja maailmassa on johtamassa suursodan uhkaan kymmenen vuoden sisällä. Rauhaa rakastavat venäläiset haluaisivat olla rauhassa, mutta vihamieliset voimat hengittävät niskassa. Aggressiivinen Nato on rajoilla. Sotia aloitetaan tekosyin. Siksi armeijaan on panostettava paljon. Budjetti moninkertaistetaan yms. Venäjän täytyy tarvittaessa puolustaa ihmisoikeuksia muissa maissa vaikka asevoimin.
Puhe on kuin kaiku menneisyydestä. Ei tiedä miten sen sulattaisi, kummalla jalalla seisoisi. Blogin lukijoista suurin osa varmasti alleviivaisi puheesta isoimman osan ja kannattaisi. Retoriikan kuplan takana oleva todellisuus on kuitenkin toista. Venäjä on ajautunut Putinin päätöksillä kauemmaksi puheen tavoitteista. Ihmisiä katoaa, kidutetaan, kuolee ja karkotetaan. Mediaa manipuloidaan, valtaapitävä turvallisuuskoneisto on kietoutunut härskisti järjestäytyneeseen rikollisuuteen. On vaikea erottaa kuka on kuka. Sama henkilö saattaa olla sekä liikemies, tiedustelupalvelun palveluksessa että mafian organisaattori.
Talouden tilankin on moni kyseenalaistanut. Öljy- ja kaasurahaa on pihissyt Venäjälle, suurkaupunkien keskustoja on siistitty ja kiillotettu. Varakkaiden asuinalueita on Moskovan laitamien metsiin ilmaantunut kuin sieniä sateen jälkeen. Samoin kauppakeskuksia ja gallerioita, joihin riittää asiakkaita. Mutta suurin osa kansasta kituuttaa nälkärajalla. Köyhyyttä on kitkemättä kaikkialta. Elintasokuilu on Venäjän sisällä suurempi kuin Suomen ja Venäjän välillä.
Jotta Putinin puheen pystyy asettamaan oikeisiin raameihin, on sitä tarkasteltava historiallisista kehyksistä. Siihen tarkoitukseen soveltuu jo viiden vuoden takaa oleva, mutta yhä ajankohtainen Anne Kuorsalon, Ilmari Susiluodon ja Martti Valkosen Salaisen poliisin valtakunta. KGB, FSB ja suhteet Suomeen.
Aluksi Ilmari Susiluoto käy rivakasti lävitse Venäjän turvallisuuspalveluiden pimeän historian aina ohranan ajoista KGB:n kautta FSB:hen. Esitystä on maustettu henkilökohtaisilla muistoilla.
Martti Valkonen selvittää kuinka FSB päätyi Kremlin isännäksi ja kuinka KGB/FSB on toiminut Suomessa ja pitänyt suomalaispoliitikkoja/mediaa kuristusotteessa. Näin nyt vellovan vaalirahoitusskandaalin aikana on hyvä muistaa, että valuuttaa on virrannut idästä valtoimenaan. Martti Valkosen mukaan asia oli levitä yleiseen tietoisuuteen sisäpiiristä 1992 Neuvostoliiton kommunistisen puolueen viimeisen Suomen-osaston työntekijän kautta, joka esitelmöi Ulkopoliittisessa instituutissa Helsingissä. Anatoli Smirnovilla oli hallussaan papereita, jotka todistivat leväperäisen puoluerahoituksen ja suomalaispoliitikkojen suhteet NKP:n ja KGB:n työntekijöihin. Hänet kuitenkin vaiennettiin.
Martti Valkonen kirjoittaa, että "hänellä oli käsissään poliittinen pommi, joka olisi räjähtäessään liannut tai ehkä tuhonnut monta - yhä jatkuvaa - suomalaisen poliitikon uraa ja poliitikkojen ohella koko joukon virkamiehiä, diplomaatteja, professoreita ja toimittajia. Työpaikkoja olisi vapautunut niin ministeriöissä kuin yliopistoissakin mediasta puhumattakaan. Jos hän olisi paljastanut asiakirjojen sisällön kokonaan, Suomessakin olisi ollut pakko aloittaa neuvostoajan tapahtumien pyykinpesu. Se olisi ulottunut Venäjälle, eivätkä tshekistit olisi enää matkailleet Suomeen noutamaan palkintojaan."
Hurjimpien arvoiden mukaan KGB:llä olisi ollut kolmisensataa Suomen kansalaista agenttina Suomessa 1970- ja 1980-luvuilla. Käytännössä siis koko maan poliittinen kerma. Värväyksiä tehtiin tehokkaasti nuorisojärjestöissä. Ne ihmiset ovat tänään politiikan eliittiä. Ei tarvitse paljoa kuunnella poliitikkojen puheita, niin tietää kuka taluttaa...
Anne Kuorsalo kertoo miten Venäjän turvallisuuskoneisto hallitsee disinformaatiolla, huhuilla, skandaaleilla, vihakampanjoilla, kiristyksillä ja terrorismilla.
Mitään faktaa tai lausuntoa ei siis pidä ottaa tosissaan. Etenkään joukkotiedotusvälineissä levitettyä parjausta, eikä muita väitteitä. Tieto on valtaa ja sitä salataan sekä vääristellään tahallisesti. Taipumusta on paisutteluun. Muunneltuja puolitotuuksia viljellään ahkerasti. Pääsääntöisesti tehdään toista kuin todetaan tekevän.
KGB ei kadonnut minnekään. Se säilyi Neuvostoliiton luhistumisesta ja on yhä Venäjän ydin. Kenties likaisempana ja voimakkaampana kuin koskaan. Kun kansakunta haaskaa parhaimmistonsa kurikoneiston paranoidiseen kulttuuriin, ei se tiedä tulevaisuudelle hyvää. Neuvostoliitto perusti tieteensä ja sotateollisen kompleksinsa härskiin vakoiluun, sitä rataa jatkaa Venäjä. Siitä suosta on hankala nousta demokratian ja hyvinvoinnin kovalle maalle, totuttautua avoimeen liberaaliin markkinatalousyhteiskuntaan.
torstai 29. toukokuuta 2008
Chee Soon Juan: Om detta får ni inte berätta (det handlar om Singapore)
Chee Soon Juan: Om detta får ni inte berätta (det handlar om Singapore). Silc förlag 2007. 206 s.
Singapore on taatusti yksi erikoisimmista maailman maista, Aasian Kuuba ilman kauhistuttavaa köyhyyttä tai talouspakotteita.
Johtavan singaporelaisen ihmisoikeusaktivisti Chee Soon Juanin kirja on karua luettavaa. Chee Soon Juan murskaa kuusi myyttiä Singaporesta, jolla on komeat kulissit, mutta niiden takana täysin tyhjää.
Demokraattisesti vallankahvaan päässyt, itsensä sosiaalidemokraattiseksi mieltävä Peoples Action Party on kahlehtinut kansan ja riistänyt demokratian, sananvapaudet ja ihmisoikeudet. Markkinataloudesta maa on tosiasiassa luopunut eikä oikeusjärjestelmää voi väittää oikeudenmukaiseksi ja rehelliseksi.
Asia Times toteaa Chee Soon Juanin mukaan Singaporen olevan maailman menestynein sosialistinen valtio. Samanaikaisesti kuin Singapore ulkoisesti esittää demokratiaa, on hallituspuolue Peoples Action Party elävä todiste, että yksipuoluevaltio jatkaa elämää historian roskakorin ulkopuolella. Singaporen talousfilosofia peilaa nimittäin sitä toista trooppista saarta: Kuubaa.
Jake van der Kampia siteeraten Chee Soon Juan toteaa Singaporen olevan maa, joka on saavuttanut lähimmin kommunismin klassisessa marxilaisessa merkityksessä. Ekonomit Gerald O´Driscoll, Kim Holmes ja Melanie Kirkpatrick ovat kutsuneet Singaporea diletanttityyliseksi suunnitelmataloudeksi.
Singaporen ongelma on, että raha ja valta ovat keskittyneet oligarkkiklaanille, joka kontrolloi käytännössä kaikkia talouselämän, politiikan ja yksityiselämän alueita. Valtio omistaa asunnoista 90 prosenttia, valtiolla on monopoli mediaan. Minkäänlaisia poliittisia mielipiteitä tai kritiikkiä ei sallita, yli neljän hengen tilaisuudet ovat ilman kokoontumislupia laittomia. Sakot ovat korkeita, sääntöviidakko rehevä. Valtaapitävien arvostelusta nostetaan mitä mielikuvituksellisimpia kunnianloukkaussyytteitä.
Tietoja valtionyhtiöiden taloudenpidosta ei saa, joten Singaporen taloudessa on paljon pimeää, joka ei ole omiaan lisäämään luottamusta. Ilman läpinäkyvyyttä ja kyseenalaistavaa kritiikkiä on vaikea kehittyä ja olla tehokas.
Yritteliäisyys tukahdutetaan. Chee Soon Juan kertoo kaveruksista, jotka keksivät liikeidean: he myisivät aamiaispaketteja autoista puistoissa aamuisin. Viranomaiset tutkivat asian ja hyväksyivät. He kilpailuttivat liikepaikat. Miehet jäivät nuolemaan näppejään.
Kaikkein kurjimmin kohdellaan oppositiota, joka tukahdutetaan mielivaltaisesti. Ihmisiä vangitaan ilman asiallisia perusteita, kidutetaan karmeasti ja eristetään. Työpaikka ja asunto häipyvät helposti. Matkustuslupia ulkomaille ei heru. Kunnianloukkaussyytteiden tuomioilla ajetaan ihmisiä konkurssiin. Valtio vahtaa tietoverkkoja, kuuntelee koteja.
Tuntuu kuin lukisi Kafkaa tai Orwellia. On törkeää, että tällaista tapahtuu meidän kaikkien silmien edessä ilman suurempia protesteja. Chee Soon Juan huomattaa esimerkiksi tuohtuneena ettei Göran Persson vieraillessaan Singaporessa 2004 pukahtanut sanallakaan ihmisoikeusloukkauksista, vaikka häntä oli kehotettu kotimaassa niin tekemään.
Talous ja politiikka kulkevat käsi kädessä. Niitä ei voi erottaa toisistaan. Ne ovat kolikon kaksi puolta. Toimivan markkinatalouden edellytyksiä ovat sananvapaus ja demokratia. Ilman niitä vääristyy kilpailu ja hidastuu talous tullen tehottomaksi.
Tämä blogi esimerkiksi tarkastelee kirjamarkkinoita, joskus kriittisestikin, mutta myös laajemmin yhteiskuntaa, maailmaa, taloutta ja politiikkaa. Vaikka vaikutus on varmasti marginaalinen, on se ehkä osannut auttaa osaa blogin nykyisestä yli sadasta päivittäisestä lukijasta (tänään teitä on esimerkiksi tähän mennessä ollut 109, kiitos kiinnostuksesta!), jotka viipyilevät keskimäärin muutamia minuutteja tutustumassa subjektiivisiin mutinoihini. Blogi on kenties johdattanut jonkun uuden opuksen pariin, herättänyt mietteitä ja kysymyksiä, raivostuttanut ja ihastuttanut. Singaporessa sellainen ei olisi sallittua. Valitettavasti. Siellä niin te kuin minäkin istuisitte jo sellissä vailla tietoa vapautumisesta.
Singapore on taatusti yksi erikoisimmista maailman maista, Aasian Kuuba ilman kauhistuttavaa köyhyyttä tai talouspakotteita.
Johtavan singaporelaisen ihmisoikeusaktivisti Chee Soon Juanin kirja on karua luettavaa. Chee Soon Juan murskaa kuusi myyttiä Singaporesta, jolla on komeat kulissit, mutta niiden takana täysin tyhjää.
Demokraattisesti vallankahvaan päässyt, itsensä sosiaalidemokraattiseksi mieltävä Peoples Action Party on kahlehtinut kansan ja riistänyt demokratian, sananvapaudet ja ihmisoikeudet. Markkinataloudesta maa on tosiasiassa luopunut eikä oikeusjärjestelmää voi väittää oikeudenmukaiseksi ja rehelliseksi.
Asia Times toteaa Chee Soon Juanin mukaan Singaporen olevan maailman menestynein sosialistinen valtio. Samanaikaisesti kuin Singapore ulkoisesti esittää demokratiaa, on hallituspuolue Peoples Action Party elävä todiste, että yksipuoluevaltio jatkaa elämää historian roskakorin ulkopuolella. Singaporen talousfilosofia peilaa nimittäin sitä toista trooppista saarta: Kuubaa.
Jake van der Kampia siteeraten Chee Soon Juan toteaa Singaporen olevan maa, joka on saavuttanut lähimmin kommunismin klassisessa marxilaisessa merkityksessä. Ekonomit Gerald O´Driscoll, Kim Holmes ja Melanie Kirkpatrick ovat kutsuneet Singaporea diletanttityyliseksi suunnitelmataloudeksi.
Singaporen ongelma on, että raha ja valta ovat keskittyneet oligarkkiklaanille, joka kontrolloi käytännössä kaikkia talouselämän, politiikan ja yksityiselämän alueita. Valtio omistaa asunnoista 90 prosenttia, valtiolla on monopoli mediaan. Minkäänlaisia poliittisia mielipiteitä tai kritiikkiä ei sallita, yli neljän hengen tilaisuudet ovat ilman kokoontumislupia laittomia. Sakot ovat korkeita, sääntöviidakko rehevä. Valtaapitävien arvostelusta nostetaan mitä mielikuvituksellisimpia kunnianloukkaussyytteitä.
Tietoja valtionyhtiöiden taloudenpidosta ei saa, joten Singaporen taloudessa on paljon pimeää, joka ei ole omiaan lisäämään luottamusta. Ilman läpinäkyvyyttä ja kyseenalaistavaa kritiikkiä on vaikea kehittyä ja olla tehokas.
Yritteliäisyys tukahdutetaan. Chee Soon Juan kertoo kaveruksista, jotka keksivät liikeidean: he myisivät aamiaispaketteja autoista puistoissa aamuisin. Viranomaiset tutkivat asian ja hyväksyivät. He kilpailuttivat liikepaikat. Miehet jäivät nuolemaan näppejään.
Kaikkein kurjimmin kohdellaan oppositiota, joka tukahdutetaan mielivaltaisesti. Ihmisiä vangitaan ilman asiallisia perusteita, kidutetaan karmeasti ja eristetään. Työpaikka ja asunto häipyvät helposti. Matkustuslupia ulkomaille ei heru. Kunnianloukkaussyytteiden tuomioilla ajetaan ihmisiä konkurssiin. Valtio vahtaa tietoverkkoja, kuuntelee koteja.
Tuntuu kuin lukisi Kafkaa tai Orwellia. On törkeää, että tällaista tapahtuu meidän kaikkien silmien edessä ilman suurempia protesteja. Chee Soon Juan huomattaa esimerkiksi tuohtuneena ettei Göran Persson vieraillessaan Singaporessa 2004 pukahtanut sanallakaan ihmisoikeusloukkauksista, vaikka häntä oli kehotettu kotimaassa niin tekemään.
Talous ja politiikka kulkevat käsi kädessä. Niitä ei voi erottaa toisistaan. Ne ovat kolikon kaksi puolta. Toimivan markkinatalouden edellytyksiä ovat sananvapaus ja demokratia. Ilman niitä vääristyy kilpailu ja hidastuu talous tullen tehottomaksi.
Tämä blogi esimerkiksi tarkastelee kirjamarkkinoita, joskus kriittisestikin, mutta myös laajemmin yhteiskuntaa, maailmaa, taloutta ja politiikkaa. Vaikka vaikutus on varmasti marginaalinen, on se ehkä osannut auttaa osaa blogin nykyisestä yli sadasta päivittäisestä lukijasta (tänään teitä on esimerkiksi tähän mennessä ollut 109, kiitos kiinnostuksesta!), jotka viipyilevät keskimäärin muutamia minuutteja tutustumassa subjektiivisiin mutinoihini. Blogi on kenties johdattanut jonkun uuden opuksen pariin, herättänyt mietteitä ja kysymyksiä, raivostuttanut ja ihastuttanut. Singaporessa sellainen ei olisi sallittua. Valitettavasti. Siellä niin te kuin minäkin istuisitte jo sellissä vailla tietoa vapautumisesta.
keskiviikko 28. toukokuuta 2008
John Banville: Havet
John Banville: Havet. Brombergs 2008. 273 s.
Vuoden 2005 Booker-palkinnon voitti Jari Tervon näköinen mies Irlannista, John Banville kirjalla The Sea (2005).
Kirja on keinuva kuvaus lapsuudenmuistoihin vajoavasta vanhuksesta, jolta on juuri kuollut syöpään vaimo ja joka on palannut rantakylään, jossa koki mieleenpainuvan dramaattisen kesän kauan sitten.
Teosta on kehuttu mestarilliseksi kertomukseksi surusta, muistoista ja rakkaudesta. Sitä se onkin, vaikka mielialani ei kenties ollut otollisin lukaisulle. Kirja uppoaisi kenties parhaiten loppusyksyn hyytävien sateiden kiillottaessa jäätynyttä maata. Näin alkukesästä siihen ei pääse sisälle. Minulta ainakin kesti sivun 54 paikkeille ennen kuin tempauduin tarinaan.
Koska kirja koostuu nykyhetkestä ja muistojen palasista, putoaa ennen pitkään kärryiltä, jos huomio herpaantuu. Hapuilu häviää lopussa ja kertomus kärjistyy, kun tajuaa kesän kauheat tapahtumat. Mielenkiintoisena sivupolkuna ja täytteenä on taidehistorian tuputus ja päähenkilön vertaukset taiteilijakohtaloiden ja oman elämänsä välillä.
Rakenteeltaan teos monologista tajunnanvirtaa, josta puuttuvat luvut. Ainoa jäsennys on jako kahteen osaan.
Kirja on varmasti bookerinsa ansainnut, siitä huolimatta, että tajuntani ei ollut terävimmillään enkä jaksanut kunnolla keskittyä lukemiseen.
Vuoden 2005 Booker-palkinnon voitti Jari Tervon näköinen mies Irlannista, John Banville kirjalla The Sea (2005).
Kirja on keinuva kuvaus lapsuudenmuistoihin vajoavasta vanhuksesta, jolta on juuri kuollut syöpään vaimo ja joka on palannut rantakylään, jossa koki mieleenpainuvan dramaattisen kesän kauan sitten.
Teosta on kehuttu mestarilliseksi kertomukseksi surusta, muistoista ja rakkaudesta. Sitä se onkin, vaikka mielialani ei kenties ollut otollisin lukaisulle. Kirja uppoaisi kenties parhaiten loppusyksyn hyytävien sateiden kiillottaessa jäätynyttä maata. Näin alkukesästä siihen ei pääse sisälle. Minulta ainakin kesti sivun 54 paikkeille ennen kuin tempauduin tarinaan.
Koska kirja koostuu nykyhetkestä ja muistojen palasista, putoaa ennen pitkään kärryiltä, jos huomio herpaantuu. Hapuilu häviää lopussa ja kertomus kärjistyy, kun tajuaa kesän kauheat tapahtumat. Mielenkiintoisena sivupolkuna ja täytteenä on taidehistorian tuputus ja päähenkilön vertaukset taiteilijakohtaloiden ja oman elämänsä välillä.
Rakenteeltaan teos monologista tajunnanvirtaa, josta puuttuvat luvut. Ainoa jäsennys on jako kahteen osaan.
Kirja on varmasti bookerinsa ansainnut, siitä huolimatta, että tajuntani ei ollut terävimmillään enkä jaksanut kunnolla keskittyä lukemiseen.
sunnuntai 25. toukokuuta 2008
Migration och etnicitet. Perspektiv på ett mångkulturellt Sverige
Mehrdad Darvishpour & Charles Westin (red.): Migration och etnicitet. Perspektiv på ett mångkulturellt Sverige. Studentlitteratur 2008. 415 s.
Monikulttuurisuus on luonnollinen olotila maailmassa. 1800-luvun ajatusvirhe yhtenäisten kansojen muodostamista kansallisvaltioista leimaa yhä silti useiden ajattelua ja ylläpitää vähemmistöjä sortavia valtarakenteita. Rajat ovat luonnottomia. Muukalaiskammo uusintuu kuitenkin tiedostamatta alitajuntaan. Kaikkialla. Valitettavasti.
Täältä Pohjolan näkökulmasta esimerkiksi kuvat Etelä-Afrikan levottomuuksista, joissa mustat jahtaavat mustia maahanmuuttajia väkivaltaisesti takaa, kummastuttavat. Oikeutus kaltoinkohteluun haetaan maahanmuutosta, toiseudesta ja erilaisesta ulkonäöstä - mikä tietysti on suhteellista ja katsojien silmissä. Taloudellisesti heikosti integroituneissa yhteiskunnissa tyytymättömyys voi leimahdella erikoisista syistä. Huono koulutustaso, työttömyys, taloudellinen ahdinko, osallistumattomuus ja syrjäytyminen vievät kierteeseen, josta on hankala nousta, mutta josta on helppo syyttää muita, kuten muukalaisia.
Maahanmuutosta ja etnisyydestä monikulttuurisen Ruotsin näkökulmasta on tehty oppikirja, jota on myös suunnattu tutkijoille lähdekirjaksi. Monet artikkelit ovat mainioita keskustelunavauksia sekä yhteenvetoja tähänastisesta tutkimuksesta.
Ruotsinsuomalaisena teosta luki suomalaisin silmälasein. Aloitin kahlaamisen keskeltä. Alkuosa kun on monikulttuurisuuden teoriaa. Ei olisi pitänyt, koska kyseinen artikkeli sisälsi emäluokan munauksia, jotka kuohauttivat ennakkoluuloisuuden epäuskon kirjan muihin lukuihin.
Diana Corman kun väittää pokkana artikkelissa Sveriges invandring och utvandring, että "ett stort antal finländare kom för att leva och arbeta i Sverige på 1960-talet och 1970-talet". Se toki pitää paikkansa. Moni ruosuista ratsasti Ruotsiin suuren muuttoaallon mukana. Mutta kun Diana Corman jatkaa, että "en stor del av dessa finländare har sedan återvänt till hemlandet när den ekonomiska konjunkturen förbättrades i Finland i början på 1990-talet."
Tällainen täydellinen tietämättömyys tosiseikoista kyseenalaistaa ankarasti kaiken muun mitä kirjoittaja myöhemmin esittää. Hän ei kerro ruotsinsuomalaisista lukuja, joten lukijalle jää oletus, ettei ruotsinsuomalaisia nykyisin enää ole. He ovat siis pääosin palanneet Suomeen. Osiltaan tämä toki pitää paikkansa. Moni oli maassa muutaman vuoden ja palasi jo 1960- ja 1970-luvuilla välittömästi takaisin. Samanaikaisesti muuttoa on edelleen ollut Suomesta Ruotsiin, joka on nollannut suunnilleen tämän muuttotappion etenkin 1980- ja 1990-luvuilla. Paluumuuttajat ovat sittemmin olleet eläkeläisiä, ei työläisiä, jotka yllättäen 1990-luvun alussa muka olisivat sankoin joukoin lähteneet olojen parannuttua. Kaikki Suomen taloushistoriaa tuntevat tietävät 1990-luvun alun sitä paitsi olleen synkimpiä hetkiä sitten 1930-luvun, joten sekin Cormanin väite, että kyse olisi ollut suhdanteiden parantumisesta juuri silloin, asettuu outoon valoon.
Diana Cormanille taitaisi olla uutta tietoa, että suomenkielisiä on Ruotsissa noin 470 000 (Ruab 2005). He ovat pääosin näitä 1960- ja 1970-luvun maahanmuuttajia ja heidän jälkeläisiään. Heidän lisäkseen on maahanmuuttaneet suomenruotsalaiset ja ruotsalaistuneet suomenkielisten ruotsinsuomalaisten jälkeläiset, joten suomalaistaustaisten luku kipuaa Ruabin tutkimuksen hurjia tietojakin korkeammaksi. Ruotsissa ei tosin rekisteröidä kieltä tai etnistä taustaa (synnyinmaata lukuunottamatta), joten määrät ovat arvailujen varassa.
Onneksi Diana Cormanin artikkeli oli kuitenkin kokonaisuuden heikoin lenkki. Sen puutteelliset referenssit ja hatara ote kalpenivat selvästi muiden kirjoittajien erinomaisten artikkeleiden valossa. Muistiinpanoja ja hiirenkorville taiteltuja sivuja kerääntyi kosolti.
Suositeltavaksi artikkeliksi voisi nostaa muun muassa Magnus Dahlstedtin På demokratins bakgård. Om "invandrare", representation och politik. Siinä käsitellään maahanmuuttajien poliittista integroitumista ruotsalaiseen yhteiskuntaan. Artikkeli perustuu väitöskirjaan.
Maahanmuuttajat osallistuvat vaaleihin laiskasti. Vuoden 1976 kunnallisvaaleissa äänesti 60 prosenttia äänioikeutetuista ulkomaan kansalaisista, kun osanotto oli kokonaisuudessaan 90 prosenttia. 1998 vastaavat luvut olivat 35 % / 79 %. Malmön Rosengårdissa peräti 44 prosenttia ilmoitti ettei politiikka kiinnosta laisinkaan.
Dahlstedtin mukaan useat haastatellut kertovat vaikeuksista päästä vaikuttamaan poliittisiin organisaatioihin Ruotsissa. Juan oli poliittisesti aktiivinen Etelä-Amerikassa vasemmistossa ja ammattiyhdistysliikkeessä. Tultuaan Ruotsiin 1970-luvulla hän yritti jatkaa samaa uraa. Vastaanotto oli hyljeksivä ja hän turhautui.
Omat kokemukset tukevat Juania. Itsekin heräsin vasemmistolaiseksi ammattiyhdistysaktiiviksi Suomessa, mutta se karisi nopeasti pois Ruotsissa, jossa vasemmisto on vähemmistövihamielinen, muukalaiskammoinen ja protektionistinen. Poliittisen kotini löysin liberaalista Kansanpuolueesta.
Parhaillaan olemme kampanjoineet kaduilla integraation puolesta. Eskilstunassa olimme liikkeellä eilen. Meistä kaikkia tarvitaan. Maahanmuuttajat eivät ole ongelma, syrjäytyminen on. Työllisyys on tärkeää syrjäytymisen ehkäisyssä, samoin koulutus ja ruotsin kieli, joka on valtaväestön kieli ja sen taito varmin valtti työllistymiseen. Maahanmuuttajien työllistämistä on verotuksellisesti helpotettu ja ennätyksellisen moni on saanut työpaikan. Syrjäytymiskierre on katkennut. Myös 1972 ammattiyhdistysliikkeelle annettu oikeus puuttua yksilöiden oleskeluluvan saamiseen on poistettu. Se pysäytti työvoimasiirtolaisuuden, koska muukalaisvastainen ay-liike esti osaajien tulon. Vain käytännössä pakolaisena pääsi maahan. Järjetön käytäntö on jatkunut näihin päiviin asti.
Kadulla kampanjoidessa on kosketuksissa kansaan. Erityisen vastaanottavia kansanpuolueen suomalais-kroatialais-kurdistan-ruotsalais-metsäsuomalais-taustaisen iskuporukan propagandalle olivat eilen irakilaiset (arabit ja kurdit). Tietysti myös ruotsinsuomalaisilta sai asiallista palautetta. Esimerkiksi yläosaton leijonatatuoitu nuori mies, jolla oli siniristivyö, kommentoi äänestäneensä meitä. Mutta päinvastaisiakin esimerkkejä on. Valitettavasti. Vanhempi ruotsinsuomalainen nainen talutti pyöräänsä ja pysähtyi paikalle. Hän tutki lentolehtistä närkästyneenä ja totesi antavansa takaisin, koska on pahimman luokan rasisti, vaikka on ulkomaalainen itsekin ja pyyhälsi suuttuneena pois. No, kukin tallaa tyylillään. Äärioikeistolaista Ruotsindemokraattejakin edustaa Eskilstunan kunnanvaltuustossa ruosu. Kansallissosialistista rintamaa johtaa puolestaan Sörmlannissa ruosu. En ymmärrä miksi.
Ylva Brune on kirjoittanut kirjaan mainitsemisen arvoisen artikkelin Bilden av invandrare i svenska nyhetsmedier. Se on tylyä kritiikkiä. Hatunnostoinen juttu on Sandra Torresin Äldre invandrare i Sverige. Om homogeniserandet av en heterogen social kategori och skapandet av ett välfärdsproblem. Se tiivistää ansiokkaasti Ruotsin maahanmuuttajavanhuksista viimeisen parinkymmenen vuoden ajalta tehdyn tutkimuksen. Lähdeluettelo on arvokasta materiaalia aiheesta enemmän kiinnostuneelle ja juttu toimii hyvin pelkästään jo johdantonakin.
Ruotsinsuomalaisia kirjassa käsitellään vähän, joitakin huolimattomia heittoja lukuunottamatta. Tove Petterssonin rikollisuutta käsittelevässä artikkelissa Invandrare och brott ruosujen unohtaminen olisi ollut skandaali. Pettersson sivuaakin ruosuja, mutta tyytyy viittaamaan hänen mukaansa yleisesti hyväksyttyyn selitykseen valikoituneesta maahanmuutosta. Suomalaisten tapauksessa suhteellisen suuri rikollisuus selittynee kovemmilla sosiaalipoliittisilla oloilla Suomessa. Se on saanut kriminaalit karkuun ja siirtymään Suomesta Ruotsiin. Siksi Ruotsin vankiloita kansoittavat suomalaistaustaiset.
Ainoastaan yhdestä Ruotsin kansallisesta vähemmistöstä on mielenkiintoinen luku. Artikkelissa Samerörelsen och offentlig svensk samepolitik Patrik Lantto ja Ulf Mörkenstam kertovat tarkasti Ruotsin saamelaisten nykyhistoriaa ja kiistoista saamelaisuuden määrittelyssä. Saamelaisjärjestöissä poronhoitajat ovat olleet niskanpäällä, vaikka valtaosa saamelaisista on saanut toimeentulonsa vuosisatojen ajan kaikesta muusta. Ruotsin valtiolle neuvottelukumppanina porosaamelaiset ovat olleet mieluinen kumppani. He ovat häviävä kansanosa ja ovat halunneet säilöä saamelaisuuden koskemaan pelkästään porotaloudessa eläviä. Kieltä ja kulttuuria ei voi kuitenkaan säilöä. Ne kuoleentuvat, mikäli eivät pysty mukautumaan ja kehittymään käyttötarpeiden mukana. Jos suomen kirjakieltä ei olisi kehitetty määrätietoisesti 1800-luvun lopulla naureskelijoista välittämättä, eikä Suomi olisi irronnut Ruotsista 1809, saattaisi tällä hetkellä jossakin Itä-Suomessa kenties olla vielä maataviljelevä kansanosa, joka käyttäisi arjessaan suomea, mutta julkisesti ruotsia. Muu maa olisi ruotsalaistunut. Suomi olisi typistynyt meänkielen kaltaiseksi katoavaksi kieleksi, muistuttaisi ehkä saamelaisten tilanteesta nyky-Ruotsissa.
Jokaista pitäisi arvioida yksilönä. Yleistäminen on itsepetosta, joka kostautuu ennemmin tai myöhemmin. Uusien tuttavuuksien kanssa saa ja kannattaa olla toki epäluuloinen, eikä pidä ottaa kaikkea todesta hyväuskoisesti ennen riittävää taustoitusta. Mutta luottamustakin täytyy löytyä. Suvaitsevaisuus ja moninaisuuden sietäminen ovat avaimia hyvinvointiin.
Liberaalissa yhteiskunnassa kulttuurit ja kielet kykenevät elämään rinnakkain ja rikastamaan toisiaan. Ihmisyhteisöjen voima piilee erikoistumisessa ja yksilöiden kykyjen hyödyntämisessä. Se on ollut tie innovaatioihin ja levittäytymiseen kaikille mantereille. Luovat kulttuurit ovat pumpanneet muille tietotaitoa, joka tarttuessaan toisaalla on kimmonnut uusiksi innovaatioiksi. Tuotannon ja talouden verkostoituminen, kansainvälinen kaupankäynti on mahdollistanut entistä laajempien massojen irroittamisen suorasta ruuantuotannosta ja hankinnasta. Tätäkin tekstiä kirjoitan japanilaismerkkisellä kannettavalla tietokoneella 1960-luvulla rakennetussa kerrostalossa suomalais-ruotsalaisen puhelinyhtiön avulla maailmanlaajuiseen tietoverkkoon yhdysvaltalaisen yrityksen palvelimelle, itseni olen ravinnut väliamerikkalaisella banaanilla. Käytännössä kaiken ympärilläni olevan on joku toinen tehnyt. Monet niistä yhteistyössä muiden kanssa ja ketju minulle asti on kenties pidempi kuin osaan aavistaa. Ne juontavat jopa tuhansien vuosien taakse. Yhteistyö on voimaa. Kaikki voivat auttaa. Kaikkia tarvitaan.
Geneettisesti ihmiskunta on yhtä. Olemme samaa lajia, joka ei ole ehtinyt jakautua roduiksi. Tuoreimpien tutkimusten mukaan pullonkaula olisi peräti vain 50 000 vuoden takana Itä-Afrikassa, jolloin esi-isämme olivat jakautumassa kahtia, mutta populaatiot ehtivät sekoittua yhdeksi uudestaan. Muutama geeni muovaa ihonväriä, kasvojen muotoja ja muuta olemusta. Ne eivät riitä rotu-määritykseen.
Lajimme on levinnyt laajalle nopeasti luontaisista olosuhteista. Savanneihin soveltunut vesiapina on tunkeutunut uusin ekologisiin lokeroihin ja selvinnyt ilmastonmuutoksesta, joka kymmenisen tuhatta vuotta sitten hävitti monia muita saalistajia ja saalistettavia. Evoluutio ei ole ehättänyt sopeuttaa meitä riittävästi. 200-300 hengen liikkuvista laumoista olemme kaupungistumisen kausien ja taantumien lävitse muutamassa tuhannessa vuodessa joutuneet kymmenien, jopa satojen miljoonien ihmisten tiiviisiin asutuskeskuksiin. Saatamme kohdata minuutissa enemmän yksilöitä kuin esi-isämme koko elinaikanaan. Väkimäärät ovat räjähtäneet runsaiksi.
Kielen määritelmä on lavea ja ne ovat joustavia ja sanastoltaan nopeastikin muuttuvia. Kulttuuri on osa kieltä, mutta kieli ja kulttuuri eivät ole sama asia. Ne menevät osittain päällekkäin, mutta yhtäläisyysmerkkejä ei voi vetää. Kulttuuri voi olla paikallista tai globaalia. Se voi olla yhtenäisiä ajatustapoja, käytänteitä ja kertomuksia.
Kansa on kieltä ja kulttuuriakin sekavampi käsite, koska sekin määrittää itsensä uusiksi jatkuvasti. Poliittiset ja taloudelliset rajat ovat jatkuvassa konfliktissa. Taisteluita käydään alueellisten kielikulttuureiden sisälläkin. Kansat jakautuvat sosioekonomisiin kerroksiin, joiden yhteydet toisiinsa saattavat olla heikot, sen sijaan kontaktit voivat olla tiiviitä toisten "kansojen" samoihin sosiaalisiin kerroksiin.
Väestö on vaeltanut ja muuttanut jatkuvasti. Nykyisen Suomen alueen väestöstä löytyy selkeästi kahta geenipoolia, jotka viestivät eri alkuperistä. Jako menee karkeasti läntisen Etelä-Suomen ja Itä-Suomen kesken. Samasta asiasta viestii tapakulttuurin erot. Pohjoisessa ja idässä voi esimerkiksi mennä kyläilemään milloin vain, spontaanisti voi jäädä jopa yöpymään ilman ennakointia. Etelässä, etenkin kaupungeissa asiasta on sovittava reilusti etukäteen. Länsi-Suomessa lautaset on syötävä kiiltäviksi. Isäntäväki loukkaantuu verisesti, mikäli jotain jää. Itä-Suomessa on päinvastoin. Lautaselle on pakko jättää jotakin, muuten emäntä kiikuttaa keittiöstä lisää sapuskaa ja ihmettelee miten mahtaa vieraalle maistaa kaikki talon safkat, eikö se ymmärrä lopettaa milloinkaan.
Kaupungit ovat olleet kulttuurien törmäyspaikkoja. Vierasperäistä väestöä on asettunut perinteisesti kaupunkialueille.
Esimerkiksi Suomessa Turku oli Ruotsin (ja taisi olla myös Pohjolan) suurin kaupunki pitkälle keskiajalle. Turun noin 8 000 asukkaasta oli tuolloin jopa 80 prosenttia saksalaisia. Muinais-suomalaisuuden ydinalueilla. Sitähän nimenomaan Turun seutu oli. Tänään Turku on taas suomalaistunut, venäjänkieliset ovat toiseksi suurin kieliryhmä ja ruotsinkieliset kutistuvat.
Suomalaisiksi kutsuttu kansa asui aikoinaan lähinnä Aurajokilaaksossa. Heitä lähinnä olivat hämäläiset nykyisen Tampereen tienoilla (Tampere sanan etymologia on hämärä, kenties juuret ovat muinaisvirossa). Karjalaisen kulttuurin lähtöalueen ydin oli Karjalan kannaksen itäosissa Vuoksen suistossa. Saamelaisia on liikuskellut kaikkialla Fennoskandiassa ja sulautunut maanviljelystä harjoittaneisiin tulokkaihin. Muuttovirtoja on ollut etenkin nykyisestä Virosta ja virolaisperäinen kulttuuri on luultavimmin hallinnut nykyistä Uuttamaata varsin kauan. Uusimaa oli hämäläisten ja virolaisten jakama erämaa. Varsinais-suomalaiset ovat olleet tiiviisti yhteyksissä Volgalle sekä Mälarinlaaksoon. Ruotsalaisasutus levisi uuteen kukoistukseen kohonneesta Mälarinlaaksosta, joka oli autioinut kansainvaelluksissa, Sveariken organisoituessa valtakeskukseksi tuhat vuotta sitten. Ahvenanmaa ruotsalaistui 1050-luvulla, Turun seutu ja Pohjanmaa 1150-luvulta lähtien. Uusimaa hieman myöhemmin. Varsinais-Suomi oli Ruotsin valtakunnan emäalueita, josta käsin valtakuntaa laajennettiin idemmäksi ja pohjoisemmaksi. Kuninkaat muun muassa kannustivat uudisasutukseen. Näin asutettiin esimerkiksi Savo, josta puolestaan houkuteltiin Keski-Ruotsiin ja venäläisiltä vallatulle Inkerinmaalle väkeä. Kainuusta suuntautui Pohjois-Norjaan muuttoa. Sveariken onnistui puhkoa itsensä lännessä valtamerelle ja työntää tanskalaiset Skoonesta vasta joitakin satoja vuosia sitten.
Suomi ja suomalaisuus muodostuivat taloudellis-poliittisiksi kokonaisuuksiksi 1809 rauhassa, jossa Venäjä otti haltuunsa Ruotsilta joukon maakuntia ja läänejä. Rauhansopimuksessa ei puhuta Suomesta kokonaisuutena vaan se oli osa aluetukkua, jonka tsaari räätälöi Suomen autonomiseksi suurruhtinaskunnaksi. Suomen voi perustellusti väittää itsenäistyneen 1809. Kuten myös Ruotsin, jonka hallinto uudistettiin rauhanteon myllerryksissä. Venäjän alaisuudessa Suomi sai ensimmäistä kertaa itsehallinnollisen organisaation ja oman hallituksen.
Suomalaiset ovat myös muuttaneet sankoin joukoin useissa aalloissa maailmalle, osa "suomalaisista" ei koskaan ole edes ollut nykyisen Suomen valtion rajojen sisällä. Ikiaikaista "suomalais"asutusta on nykyisellä Venäjällä, Ruotsissa, Norjassa ja Virossa. Niitä ovat täydentäneet muuttoliikkeet. Yhdysvaltoihin ja Kanadaan ovat juurtuneet isot suomalaisyhteisöt, jotka ovat saaneet uutta verta näihin päiviin asti aina Uuden Ruotsin metsäsuomalaisista lähtien. Pelkästään Kanadassa tuoreimmassa väestönlaskussa 130 000 kansalaista ilmoitti itsensä suomalaiseksi.
Osana Ruotsista erottamista alettiin suomen kieltä suosia ja säädettiin siirtymäajalla kielenvaihtoa hallinnossa, joka edesauttoi kansallista heräämistä. Joukosta riitaisia itämerensuomalaisia heimoja oli vihdoin tullut kaikista suomalaisia (tai suomenmaalaisia). Eivät riidat silti siihen päättyneet. 1918 otettiin verisesti luokkaperusteisesti yhteen ulkovaltojen sotkeutuessa sotaan omalta osaltaan. Vasta ulkoinen uhka toisessa maailmansodassa hitsasi suomalaisia lopullisesti kansakunnaksi, puolen miljoonan pakolaisen asuttaminen ja silvotun maan jälleenrakennus olivat uskomaton urakka, josta Suomi selviytyi kunnialla. Suistuminen epäonnistuneen integraation seurauksena epävakauteen olisi voinut olla Suomen kohtalo. Kenties luja keskusjohtoisuus ja suljettu talous sekä 1960-luvun ja 1970-luvun joukkopako Ruotsiin pelastivat Suomen uudelta sisällissodalta ja Neuvostoliiton miehitykseltä, joka puolestaan olisi johtanut väkivaltaiseen vastarintaan ja vuosikymmeniä kestäneen terrorismin kierteeseen, joka olisi raunioittanut talouden ja sisäisen turvallisuuden. Suomi voisi muistuttaa tänään Tshetsheniaa tai Afganistania, mikäli historian kulussa olisi otettu pieniäkin sivuaskelia, joiden seuraamukset olisivat olleet merkittäviä. Kekkonen kaikista puutteistaan ja suomettuneisuus ummehtuneisuudestaan huolimatta säilöivät suomalaisuuden tälle päivälle ehjänä ja kiinteytyneenä.
Urbanisaatio, modernisaatio, it-vallankumous ja globalisaatio on murtanut vuosien 1944-1991 sulkeutuneisuuden muurit ja pirstonut suomalaisen kulttuurin jälleen moninaiseksi. Suomesta on kasvanut monikulttuurisuuden mallimaa. Ja hyvä niin. Ruotsilla on paljon opittavaa.
Monikulttuurisuus on luonnollinen olotila maailmassa. 1800-luvun ajatusvirhe yhtenäisten kansojen muodostamista kansallisvaltioista leimaa yhä silti useiden ajattelua ja ylläpitää vähemmistöjä sortavia valtarakenteita. Rajat ovat luonnottomia. Muukalaiskammo uusintuu kuitenkin tiedostamatta alitajuntaan. Kaikkialla. Valitettavasti.
Täältä Pohjolan näkökulmasta esimerkiksi kuvat Etelä-Afrikan levottomuuksista, joissa mustat jahtaavat mustia maahanmuuttajia väkivaltaisesti takaa, kummastuttavat. Oikeutus kaltoinkohteluun haetaan maahanmuutosta, toiseudesta ja erilaisesta ulkonäöstä - mikä tietysti on suhteellista ja katsojien silmissä. Taloudellisesti heikosti integroituneissa yhteiskunnissa tyytymättömyys voi leimahdella erikoisista syistä. Huono koulutustaso, työttömyys, taloudellinen ahdinko, osallistumattomuus ja syrjäytyminen vievät kierteeseen, josta on hankala nousta, mutta josta on helppo syyttää muita, kuten muukalaisia.
Maahanmuutosta ja etnisyydestä monikulttuurisen Ruotsin näkökulmasta on tehty oppikirja, jota on myös suunnattu tutkijoille lähdekirjaksi. Monet artikkelit ovat mainioita keskustelunavauksia sekä yhteenvetoja tähänastisesta tutkimuksesta.
Ruotsinsuomalaisena teosta luki suomalaisin silmälasein. Aloitin kahlaamisen keskeltä. Alkuosa kun on monikulttuurisuuden teoriaa. Ei olisi pitänyt, koska kyseinen artikkeli sisälsi emäluokan munauksia, jotka kuohauttivat ennakkoluuloisuuden epäuskon kirjan muihin lukuihin.
Diana Corman kun väittää pokkana artikkelissa Sveriges invandring och utvandring, että "ett stort antal finländare kom för att leva och arbeta i Sverige på 1960-talet och 1970-talet". Se toki pitää paikkansa. Moni ruosuista ratsasti Ruotsiin suuren muuttoaallon mukana. Mutta kun Diana Corman jatkaa, että "en stor del av dessa finländare har sedan återvänt till hemlandet när den ekonomiska konjunkturen förbättrades i Finland i början på 1990-talet."
Tällainen täydellinen tietämättömyys tosiseikoista kyseenalaistaa ankarasti kaiken muun mitä kirjoittaja myöhemmin esittää. Hän ei kerro ruotsinsuomalaisista lukuja, joten lukijalle jää oletus, ettei ruotsinsuomalaisia nykyisin enää ole. He ovat siis pääosin palanneet Suomeen. Osiltaan tämä toki pitää paikkansa. Moni oli maassa muutaman vuoden ja palasi jo 1960- ja 1970-luvuilla välittömästi takaisin. Samanaikaisesti muuttoa on edelleen ollut Suomesta Ruotsiin, joka on nollannut suunnilleen tämän muuttotappion etenkin 1980- ja 1990-luvuilla. Paluumuuttajat ovat sittemmin olleet eläkeläisiä, ei työläisiä, jotka yllättäen 1990-luvun alussa muka olisivat sankoin joukoin lähteneet olojen parannuttua. Kaikki Suomen taloushistoriaa tuntevat tietävät 1990-luvun alun sitä paitsi olleen synkimpiä hetkiä sitten 1930-luvun, joten sekin Cormanin väite, että kyse olisi ollut suhdanteiden parantumisesta juuri silloin, asettuu outoon valoon.
Diana Cormanille taitaisi olla uutta tietoa, että suomenkielisiä on Ruotsissa noin 470 000 (Ruab 2005). He ovat pääosin näitä 1960- ja 1970-luvun maahanmuuttajia ja heidän jälkeläisiään. Heidän lisäkseen on maahanmuuttaneet suomenruotsalaiset ja ruotsalaistuneet suomenkielisten ruotsinsuomalaisten jälkeläiset, joten suomalaistaustaisten luku kipuaa Ruabin tutkimuksen hurjia tietojakin korkeammaksi. Ruotsissa ei tosin rekisteröidä kieltä tai etnistä taustaa (synnyinmaata lukuunottamatta), joten määrät ovat arvailujen varassa.
Onneksi Diana Cormanin artikkeli oli kuitenkin kokonaisuuden heikoin lenkki. Sen puutteelliset referenssit ja hatara ote kalpenivat selvästi muiden kirjoittajien erinomaisten artikkeleiden valossa. Muistiinpanoja ja hiirenkorville taiteltuja sivuja kerääntyi kosolti.
Suositeltavaksi artikkeliksi voisi nostaa muun muassa Magnus Dahlstedtin På demokratins bakgård. Om "invandrare", representation och politik. Siinä käsitellään maahanmuuttajien poliittista integroitumista ruotsalaiseen yhteiskuntaan. Artikkeli perustuu väitöskirjaan.
Maahanmuuttajat osallistuvat vaaleihin laiskasti. Vuoden 1976 kunnallisvaaleissa äänesti 60 prosenttia äänioikeutetuista ulkomaan kansalaisista, kun osanotto oli kokonaisuudessaan 90 prosenttia. 1998 vastaavat luvut olivat 35 % / 79 %. Malmön Rosengårdissa peräti 44 prosenttia ilmoitti ettei politiikka kiinnosta laisinkaan.
Dahlstedtin mukaan useat haastatellut kertovat vaikeuksista päästä vaikuttamaan poliittisiin organisaatioihin Ruotsissa. Juan oli poliittisesti aktiivinen Etelä-Amerikassa vasemmistossa ja ammattiyhdistysliikkeessä. Tultuaan Ruotsiin 1970-luvulla hän yritti jatkaa samaa uraa. Vastaanotto oli hyljeksivä ja hän turhautui.
Omat kokemukset tukevat Juania. Itsekin heräsin vasemmistolaiseksi ammattiyhdistysaktiiviksi Suomessa, mutta se karisi nopeasti pois Ruotsissa, jossa vasemmisto on vähemmistövihamielinen, muukalaiskammoinen ja protektionistinen. Poliittisen kotini löysin liberaalista Kansanpuolueesta.
Parhaillaan olemme kampanjoineet kaduilla integraation puolesta. Eskilstunassa olimme liikkeellä eilen. Meistä kaikkia tarvitaan. Maahanmuuttajat eivät ole ongelma, syrjäytyminen on. Työllisyys on tärkeää syrjäytymisen ehkäisyssä, samoin koulutus ja ruotsin kieli, joka on valtaväestön kieli ja sen taito varmin valtti työllistymiseen. Maahanmuuttajien työllistämistä on verotuksellisesti helpotettu ja ennätyksellisen moni on saanut työpaikan. Syrjäytymiskierre on katkennut. Myös 1972 ammattiyhdistysliikkeelle annettu oikeus puuttua yksilöiden oleskeluluvan saamiseen on poistettu. Se pysäytti työvoimasiirtolaisuuden, koska muukalaisvastainen ay-liike esti osaajien tulon. Vain käytännössä pakolaisena pääsi maahan. Järjetön käytäntö on jatkunut näihin päiviin asti.
Kadulla kampanjoidessa on kosketuksissa kansaan. Erityisen vastaanottavia kansanpuolueen suomalais-kroatialais-kurdistan-ruotsalais-metsäsuomalais-taustaisen iskuporukan propagandalle olivat eilen irakilaiset (arabit ja kurdit). Tietysti myös ruotsinsuomalaisilta sai asiallista palautetta. Esimerkiksi yläosaton leijonatatuoitu nuori mies, jolla oli siniristivyö, kommentoi äänestäneensä meitä. Mutta päinvastaisiakin esimerkkejä on. Valitettavasti. Vanhempi ruotsinsuomalainen nainen talutti pyöräänsä ja pysähtyi paikalle. Hän tutki lentolehtistä närkästyneenä ja totesi antavansa takaisin, koska on pahimman luokan rasisti, vaikka on ulkomaalainen itsekin ja pyyhälsi suuttuneena pois. No, kukin tallaa tyylillään. Äärioikeistolaista Ruotsindemokraattejakin edustaa Eskilstunan kunnanvaltuustossa ruosu. Kansallissosialistista rintamaa johtaa puolestaan Sörmlannissa ruosu. En ymmärrä miksi.
Ylva Brune on kirjoittanut kirjaan mainitsemisen arvoisen artikkelin Bilden av invandrare i svenska nyhetsmedier. Se on tylyä kritiikkiä. Hatunnostoinen juttu on Sandra Torresin Äldre invandrare i Sverige. Om homogeniserandet av en heterogen social kategori och skapandet av ett välfärdsproblem. Se tiivistää ansiokkaasti Ruotsin maahanmuuttajavanhuksista viimeisen parinkymmenen vuoden ajalta tehdyn tutkimuksen. Lähdeluettelo on arvokasta materiaalia aiheesta enemmän kiinnostuneelle ja juttu toimii hyvin pelkästään jo johdantonakin.
Ruotsinsuomalaisia kirjassa käsitellään vähän, joitakin huolimattomia heittoja lukuunottamatta. Tove Petterssonin rikollisuutta käsittelevässä artikkelissa Invandrare och brott ruosujen unohtaminen olisi ollut skandaali. Pettersson sivuaakin ruosuja, mutta tyytyy viittaamaan hänen mukaansa yleisesti hyväksyttyyn selitykseen valikoituneesta maahanmuutosta. Suomalaisten tapauksessa suhteellisen suuri rikollisuus selittynee kovemmilla sosiaalipoliittisilla oloilla Suomessa. Se on saanut kriminaalit karkuun ja siirtymään Suomesta Ruotsiin. Siksi Ruotsin vankiloita kansoittavat suomalaistaustaiset.
Ainoastaan yhdestä Ruotsin kansallisesta vähemmistöstä on mielenkiintoinen luku. Artikkelissa Samerörelsen och offentlig svensk samepolitik Patrik Lantto ja Ulf Mörkenstam kertovat tarkasti Ruotsin saamelaisten nykyhistoriaa ja kiistoista saamelaisuuden määrittelyssä. Saamelaisjärjestöissä poronhoitajat ovat olleet niskanpäällä, vaikka valtaosa saamelaisista on saanut toimeentulonsa vuosisatojen ajan kaikesta muusta. Ruotsin valtiolle neuvottelukumppanina porosaamelaiset ovat olleet mieluinen kumppani. He ovat häviävä kansanosa ja ovat halunneet säilöä saamelaisuuden koskemaan pelkästään porotaloudessa eläviä. Kieltä ja kulttuuria ei voi kuitenkaan säilöä. Ne kuoleentuvat, mikäli eivät pysty mukautumaan ja kehittymään käyttötarpeiden mukana. Jos suomen kirjakieltä ei olisi kehitetty määrätietoisesti 1800-luvun lopulla naureskelijoista välittämättä, eikä Suomi olisi irronnut Ruotsista 1809, saattaisi tällä hetkellä jossakin Itä-Suomessa kenties olla vielä maataviljelevä kansanosa, joka käyttäisi arjessaan suomea, mutta julkisesti ruotsia. Muu maa olisi ruotsalaistunut. Suomi olisi typistynyt meänkielen kaltaiseksi katoavaksi kieleksi, muistuttaisi ehkä saamelaisten tilanteesta nyky-Ruotsissa.
Jokaista pitäisi arvioida yksilönä. Yleistäminen on itsepetosta, joka kostautuu ennemmin tai myöhemmin. Uusien tuttavuuksien kanssa saa ja kannattaa olla toki epäluuloinen, eikä pidä ottaa kaikkea todesta hyväuskoisesti ennen riittävää taustoitusta. Mutta luottamustakin täytyy löytyä. Suvaitsevaisuus ja moninaisuuden sietäminen ovat avaimia hyvinvointiin.
Liberaalissa yhteiskunnassa kulttuurit ja kielet kykenevät elämään rinnakkain ja rikastamaan toisiaan. Ihmisyhteisöjen voima piilee erikoistumisessa ja yksilöiden kykyjen hyödyntämisessä. Se on ollut tie innovaatioihin ja levittäytymiseen kaikille mantereille. Luovat kulttuurit ovat pumpanneet muille tietotaitoa, joka tarttuessaan toisaalla on kimmonnut uusiksi innovaatioiksi. Tuotannon ja talouden verkostoituminen, kansainvälinen kaupankäynti on mahdollistanut entistä laajempien massojen irroittamisen suorasta ruuantuotannosta ja hankinnasta. Tätäkin tekstiä kirjoitan japanilaismerkkisellä kannettavalla tietokoneella 1960-luvulla rakennetussa kerrostalossa suomalais-ruotsalaisen puhelinyhtiön avulla maailmanlaajuiseen tietoverkkoon yhdysvaltalaisen yrityksen palvelimelle, itseni olen ravinnut väliamerikkalaisella banaanilla. Käytännössä kaiken ympärilläni olevan on joku toinen tehnyt. Monet niistä yhteistyössä muiden kanssa ja ketju minulle asti on kenties pidempi kuin osaan aavistaa. Ne juontavat jopa tuhansien vuosien taakse. Yhteistyö on voimaa. Kaikki voivat auttaa. Kaikkia tarvitaan.
Geneettisesti ihmiskunta on yhtä. Olemme samaa lajia, joka ei ole ehtinyt jakautua roduiksi. Tuoreimpien tutkimusten mukaan pullonkaula olisi peräti vain 50 000 vuoden takana Itä-Afrikassa, jolloin esi-isämme olivat jakautumassa kahtia, mutta populaatiot ehtivät sekoittua yhdeksi uudestaan. Muutama geeni muovaa ihonväriä, kasvojen muotoja ja muuta olemusta. Ne eivät riitä rotu-määritykseen.
Lajimme on levinnyt laajalle nopeasti luontaisista olosuhteista. Savanneihin soveltunut vesiapina on tunkeutunut uusin ekologisiin lokeroihin ja selvinnyt ilmastonmuutoksesta, joka kymmenisen tuhatta vuotta sitten hävitti monia muita saalistajia ja saalistettavia. Evoluutio ei ole ehättänyt sopeuttaa meitä riittävästi. 200-300 hengen liikkuvista laumoista olemme kaupungistumisen kausien ja taantumien lävitse muutamassa tuhannessa vuodessa joutuneet kymmenien, jopa satojen miljoonien ihmisten tiiviisiin asutuskeskuksiin. Saatamme kohdata minuutissa enemmän yksilöitä kuin esi-isämme koko elinaikanaan. Väkimäärät ovat räjähtäneet runsaiksi.
Kielen määritelmä on lavea ja ne ovat joustavia ja sanastoltaan nopeastikin muuttuvia. Kulttuuri on osa kieltä, mutta kieli ja kulttuuri eivät ole sama asia. Ne menevät osittain päällekkäin, mutta yhtäläisyysmerkkejä ei voi vetää. Kulttuuri voi olla paikallista tai globaalia. Se voi olla yhtenäisiä ajatustapoja, käytänteitä ja kertomuksia.
Kansa on kieltä ja kulttuuriakin sekavampi käsite, koska sekin määrittää itsensä uusiksi jatkuvasti. Poliittiset ja taloudelliset rajat ovat jatkuvassa konfliktissa. Taisteluita käydään alueellisten kielikulttuureiden sisälläkin. Kansat jakautuvat sosioekonomisiin kerroksiin, joiden yhteydet toisiinsa saattavat olla heikot, sen sijaan kontaktit voivat olla tiiviitä toisten "kansojen" samoihin sosiaalisiin kerroksiin.
Väestö on vaeltanut ja muuttanut jatkuvasti. Nykyisen Suomen alueen väestöstä löytyy selkeästi kahta geenipoolia, jotka viestivät eri alkuperistä. Jako menee karkeasti läntisen Etelä-Suomen ja Itä-Suomen kesken. Samasta asiasta viestii tapakulttuurin erot. Pohjoisessa ja idässä voi esimerkiksi mennä kyläilemään milloin vain, spontaanisti voi jäädä jopa yöpymään ilman ennakointia. Etelässä, etenkin kaupungeissa asiasta on sovittava reilusti etukäteen. Länsi-Suomessa lautaset on syötävä kiiltäviksi. Isäntäväki loukkaantuu verisesti, mikäli jotain jää. Itä-Suomessa on päinvastoin. Lautaselle on pakko jättää jotakin, muuten emäntä kiikuttaa keittiöstä lisää sapuskaa ja ihmettelee miten mahtaa vieraalle maistaa kaikki talon safkat, eikö se ymmärrä lopettaa milloinkaan.
Kaupungit ovat olleet kulttuurien törmäyspaikkoja. Vierasperäistä väestöä on asettunut perinteisesti kaupunkialueille.
Esimerkiksi Suomessa Turku oli Ruotsin (ja taisi olla myös Pohjolan) suurin kaupunki pitkälle keskiajalle. Turun noin 8 000 asukkaasta oli tuolloin jopa 80 prosenttia saksalaisia. Muinais-suomalaisuuden ydinalueilla. Sitähän nimenomaan Turun seutu oli. Tänään Turku on taas suomalaistunut, venäjänkieliset ovat toiseksi suurin kieliryhmä ja ruotsinkieliset kutistuvat.
Suomalaisiksi kutsuttu kansa asui aikoinaan lähinnä Aurajokilaaksossa. Heitä lähinnä olivat hämäläiset nykyisen Tampereen tienoilla (Tampere sanan etymologia on hämärä, kenties juuret ovat muinaisvirossa). Karjalaisen kulttuurin lähtöalueen ydin oli Karjalan kannaksen itäosissa Vuoksen suistossa. Saamelaisia on liikuskellut kaikkialla Fennoskandiassa ja sulautunut maanviljelystä harjoittaneisiin tulokkaihin. Muuttovirtoja on ollut etenkin nykyisestä Virosta ja virolaisperäinen kulttuuri on luultavimmin hallinnut nykyistä Uuttamaata varsin kauan. Uusimaa oli hämäläisten ja virolaisten jakama erämaa. Varsinais-suomalaiset ovat olleet tiiviisti yhteyksissä Volgalle sekä Mälarinlaaksoon. Ruotsalaisasutus levisi uuteen kukoistukseen kohonneesta Mälarinlaaksosta, joka oli autioinut kansainvaelluksissa, Sveariken organisoituessa valtakeskukseksi tuhat vuotta sitten. Ahvenanmaa ruotsalaistui 1050-luvulla, Turun seutu ja Pohjanmaa 1150-luvulta lähtien. Uusimaa hieman myöhemmin. Varsinais-Suomi oli Ruotsin valtakunnan emäalueita, josta käsin valtakuntaa laajennettiin idemmäksi ja pohjoisemmaksi. Kuninkaat muun muassa kannustivat uudisasutukseen. Näin asutettiin esimerkiksi Savo, josta puolestaan houkuteltiin Keski-Ruotsiin ja venäläisiltä vallatulle Inkerinmaalle väkeä. Kainuusta suuntautui Pohjois-Norjaan muuttoa. Sveariken onnistui puhkoa itsensä lännessä valtamerelle ja työntää tanskalaiset Skoonesta vasta joitakin satoja vuosia sitten.
Suomi ja suomalaisuus muodostuivat taloudellis-poliittisiksi kokonaisuuksiksi 1809 rauhassa, jossa Venäjä otti haltuunsa Ruotsilta joukon maakuntia ja läänejä. Rauhansopimuksessa ei puhuta Suomesta kokonaisuutena vaan se oli osa aluetukkua, jonka tsaari räätälöi Suomen autonomiseksi suurruhtinaskunnaksi. Suomen voi perustellusti väittää itsenäistyneen 1809. Kuten myös Ruotsin, jonka hallinto uudistettiin rauhanteon myllerryksissä. Venäjän alaisuudessa Suomi sai ensimmäistä kertaa itsehallinnollisen organisaation ja oman hallituksen.
Suomalaiset ovat myös muuttaneet sankoin joukoin useissa aalloissa maailmalle, osa "suomalaisista" ei koskaan ole edes ollut nykyisen Suomen valtion rajojen sisällä. Ikiaikaista "suomalais"asutusta on nykyisellä Venäjällä, Ruotsissa, Norjassa ja Virossa. Niitä ovat täydentäneet muuttoliikkeet. Yhdysvaltoihin ja Kanadaan ovat juurtuneet isot suomalaisyhteisöt, jotka ovat saaneet uutta verta näihin päiviin asti aina Uuden Ruotsin metsäsuomalaisista lähtien. Pelkästään Kanadassa tuoreimmassa väestönlaskussa 130 000 kansalaista ilmoitti itsensä suomalaiseksi.
Osana Ruotsista erottamista alettiin suomen kieltä suosia ja säädettiin siirtymäajalla kielenvaihtoa hallinnossa, joka edesauttoi kansallista heräämistä. Joukosta riitaisia itämerensuomalaisia heimoja oli vihdoin tullut kaikista suomalaisia (tai suomenmaalaisia). Eivät riidat silti siihen päättyneet. 1918 otettiin verisesti luokkaperusteisesti yhteen ulkovaltojen sotkeutuessa sotaan omalta osaltaan. Vasta ulkoinen uhka toisessa maailmansodassa hitsasi suomalaisia lopullisesti kansakunnaksi, puolen miljoonan pakolaisen asuttaminen ja silvotun maan jälleenrakennus olivat uskomaton urakka, josta Suomi selviytyi kunnialla. Suistuminen epäonnistuneen integraation seurauksena epävakauteen olisi voinut olla Suomen kohtalo. Kenties luja keskusjohtoisuus ja suljettu talous sekä 1960-luvun ja 1970-luvun joukkopako Ruotsiin pelastivat Suomen uudelta sisällissodalta ja Neuvostoliiton miehitykseltä, joka puolestaan olisi johtanut väkivaltaiseen vastarintaan ja vuosikymmeniä kestäneen terrorismin kierteeseen, joka olisi raunioittanut talouden ja sisäisen turvallisuuden. Suomi voisi muistuttaa tänään Tshetsheniaa tai Afganistania, mikäli historian kulussa olisi otettu pieniäkin sivuaskelia, joiden seuraamukset olisivat olleet merkittäviä. Kekkonen kaikista puutteistaan ja suomettuneisuus ummehtuneisuudestaan huolimatta säilöivät suomalaisuuden tälle päivälle ehjänä ja kiinteytyneenä.
Urbanisaatio, modernisaatio, it-vallankumous ja globalisaatio on murtanut vuosien 1944-1991 sulkeutuneisuuden muurit ja pirstonut suomalaisen kulttuurin jälleen moninaiseksi. Suomesta on kasvanut monikulttuurisuuden mallimaa. Ja hyvä niin. Ruotsilla on paljon opittavaa.
tiistai 20. toukokuuta 2008
Herbjørg Wassmo: Ett glas mjölk, tack
Herbjørg Wassmo: Ett glas mjölk, tack. Norstedts 2008. 398 s.
Norjalaisen pitkän linjan menestyskirjailija Herbjørg Wassmon vasta ruotsinnettu Ett glas mjölk, tack vie ihmiskaupan ja prostituution rumaan pimeyteen. Svenska Dagbladet ylisti sitä uskottavaksi ihmiskaupan kuvaukseksi. Annina Rabe sanoo kirjan vahvuuden olevan, että se on ensisijaisesti muutakin kuin kirjallisuutta, josta kotimaassa kriitikot ovat kirjaa arvostelleet.
Rakenteellisesti romaanittomuus on puute. Se säkenöi, mutta ei sytytä. Aihe on todella tärkeä, joten missio tukevoittaa teoksen selkärankaa, jonka ympärillä on paljon höttöä. En päässyt koskaan teokseen kunnolla sisään, se pullautti ulos vähän väliä. Kohtaukset olivat kökköjä, teennäisiä. Karmivia toki, mutta ei empatiaa hirmuisesti herättäviä. Ehkä en ole teoksen otollisinta kohderyhmää, joten voin olla jäävi arvostelemaan. Silti tuntui, että teos oli suunnattu teini-ikäisille ja sitä hivenen vanhemmille nuorille naisille, jotka pystyvät tädin opastuksella turvallisesti kammoksumaan ikätovereidensa kohtaloita toiseuden avulla. Niin lähellä, mutta kuitenkin muukalaisia. Se ei kenties ole ollut Herbjørg Wassmon tietoinen tarkoitus, mutta sellainen maku kirjasta suuhun jää. Uskottavuuskin on paikoin melkoisen hutera käsite.
Kirjassa kuusitoista täyttävä köyhä liettualaistyttö Dorte ajautuu ihmiskauppiaiden ansaan. Hänelle luvataan töitä kahvilasta Tukholmassa. Lapsellinen tyttö tarttuu tarjoukseen, joka osoittautuu valheeksi. Hänet joukkoraiskataan sadomasokistisesti huvilalla, rahdataan Ruotsiin ja myydään norjalaiselle parittajalle. Tyttö kuskataan nimettömään kaupunkiin, jossa hänet teljetään huoneistoon ja koulutetaan miellyttämään asiakkaita, joita tungeksii. Venäläinen kolmekymppinen Lara on hänen työnjohtajansa ja rahastaja. Liiga paljastuu poliisille ja Lara avustaa Dorten karkuun omaan asuntoon ja häipyy. Sitä ennen Dorte on saanut vapauksia käydä kaupungilla. Dorte alkaa "yksityisyrittäjäksi", hän vonkaa asiakkaita hotellien auloista ja yökerhoista. Päätyy sairaalaan ja raiskataan. Lara palaa, mutta huomaa Dorten olevan raskaana. Patistaa raiskaajan tuttavan eli ystävällisen asiakkaan perään Osloon. Tämäkin mies paljastuu toisenlaiseksi surkimukseksi. Hänet lukitaan huorataloon, joka on helvetin esikartano. Junassa tapaaman journalistin avulla poliisi osaa iskeä ja pelastaa tytöt. Siinä tapahtumat lyhykäisyydessään. Sivuhenkilönä on Dorten kuollut isä, joka esiintyy tapahtumia pilkkovissa unimaisissa otoksissa, joissa Dorte keskustelee isänsä kanssa.
Kirjat ovat siitä kummallisia, että mielleyhtymät liihottavat joskus kauaksi teoksen aihelmasta. Omat ajatukset karkailivat jatkuvasti muistoihin aikoihin, jolloin oleskelin paljon Norjassa. Niistäkin hetkistä on vierähtänyt jo melkoinen tovi. Paitsi, että lapsuudessa olimme perheen kanssa autolomilla muutamaan kertaan Norjassa, olen myös ollut kolme viikkoa "vaihdossa" Norjan puolustusvoimissa. Kohtalon ironiaan kuulunee, että elämä on sittemmin heittänyt kahden muskeleilla pullistelevan maan väliin kuningaskuntaan, joka itse pasifistisen idealismin sokaisemana on ajanut omat puolustusvoimansa alas, kun kerran on saanut olla 200 vuotta rauhassa. Kun kertoo omasta sotilastaustasta ja palveluksesta kahden maan armeijassa, saa täällä äkkiä heikkopäisen sotahullun maineen. Parempi pitää suunsa supussa, sillä kukaan työnantaja ei ole kysellyt suoritetun varusmiespalveluksen perään, eikä sen tehneitä arvosteta pätkääkään, etenkään jos on koulutettu tappamaan kahden maan riveissä. Suomessa se on aina ensimmäinen kysymys ja aina edellytys eteenpäin menoon työmarkkinoilla.
Norjalaisen pitkän linjan menestyskirjailija Herbjørg Wassmon vasta ruotsinnettu Ett glas mjölk, tack vie ihmiskaupan ja prostituution rumaan pimeyteen. Svenska Dagbladet ylisti sitä uskottavaksi ihmiskaupan kuvaukseksi. Annina Rabe sanoo kirjan vahvuuden olevan, että se on ensisijaisesti muutakin kuin kirjallisuutta, josta kotimaassa kriitikot ovat kirjaa arvostelleet.
Rakenteellisesti romaanittomuus on puute. Se säkenöi, mutta ei sytytä. Aihe on todella tärkeä, joten missio tukevoittaa teoksen selkärankaa, jonka ympärillä on paljon höttöä. En päässyt koskaan teokseen kunnolla sisään, se pullautti ulos vähän väliä. Kohtaukset olivat kökköjä, teennäisiä. Karmivia toki, mutta ei empatiaa hirmuisesti herättäviä. Ehkä en ole teoksen otollisinta kohderyhmää, joten voin olla jäävi arvostelemaan. Silti tuntui, että teos oli suunnattu teini-ikäisille ja sitä hivenen vanhemmille nuorille naisille, jotka pystyvät tädin opastuksella turvallisesti kammoksumaan ikätovereidensa kohtaloita toiseuden avulla. Niin lähellä, mutta kuitenkin muukalaisia. Se ei kenties ole ollut Herbjørg Wassmon tietoinen tarkoitus, mutta sellainen maku kirjasta suuhun jää. Uskottavuuskin on paikoin melkoisen hutera käsite.
Kirjassa kuusitoista täyttävä köyhä liettualaistyttö Dorte ajautuu ihmiskauppiaiden ansaan. Hänelle luvataan töitä kahvilasta Tukholmassa. Lapsellinen tyttö tarttuu tarjoukseen, joka osoittautuu valheeksi. Hänet joukkoraiskataan sadomasokistisesti huvilalla, rahdataan Ruotsiin ja myydään norjalaiselle parittajalle. Tyttö kuskataan nimettömään kaupunkiin, jossa hänet teljetään huoneistoon ja koulutetaan miellyttämään asiakkaita, joita tungeksii. Venäläinen kolmekymppinen Lara on hänen työnjohtajansa ja rahastaja. Liiga paljastuu poliisille ja Lara avustaa Dorten karkuun omaan asuntoon ja häipyy. Sitä ennen Dorte on saanut vapauksia käydä kaupungilla. Dorte alkaa "yksityisyrittäjäksi", hän vonkaa asiakkaita hotellien auloista ja yökerhoista. Päätyy sairaalaan ja raiskataan. Lara palaa, mutta huomaa Dorten olevan raskaana. Patistaa raiskaajan tuttavan eli ystävällisen asiakkaan perään Osloon. Tämäkin mies paljastuu toisenlaiseksi surkimukseksi. Hänet lukitaan huorataloon, joka on helvetin esikartano. Junassa tapaaman journalistin avulla poliisi osaa iskeä ja pelastaa tytöt. Siinä tapahtumat lyhykäisyydessään. Sivuhenkilönä on Dorten kuollut isä, joka esiintyy tapahtumia pilkkovissa unimaisissa otoksissa, joissa Dorte keskustelee isänsä kanssa.
Kirjat ovat siitä kummallisia, että mielleyhtymät liihottavat joskus kauaksi teoksen aihelmasta. Omat ajatukset karkailivat jatkuvasti muistoihin aikoihin, jolloin oleskelin paljon Norjassa. Niistäkin hetkistä on vierähtänyt jo melkoinen tovi. Paitsi, että lapsuudessa olimme perheen kanssa autolomilla muutamaan kertaan Norjassa, olen myös ollut kolme viikkoa "vaihdossa" Norjan puolustusvoimissa. Kohtalon ironiaan kuulunee, että elämä on sittemmin heittänyt kahden muskeleilla pullistelevan maan väliin kuningaskuntaan, joka itse pasifistisen idealismin sokaisemana on ajanut omat puolustusvoimansa alas, kun kerran on saanut olla 200 vuotta rauhassa. Kun kertoo omasta sotilastaustasta ja palveluksesta kahden maan armeijassa, saa täällä äkkiä heikkopäisen sotahullun maineen. Parempi pitää suunsa supussa, sillä kukaan työnantaja ei ole kysellyt suoritetun varusmiespalveluksen perään, eikä sen tehneitä arvosteta pätkääkään, etenkään jos on koulutettu tappamaan kahden maan riveissä. Suomessa se on aina ensimmäinen kysymys ja aina edellytys eteenpäin menoon työmarkkinoilla.
maanantai 19. toukokuuta 2008
...Suomia ja Ruotia. Sverigefinska publicistföreningen 1988-2008
Ari Setälä (vast. julk.): ...Suomia ja Ruotia. Sverigefinska publicistföreningen 1988-2008. 47 s.
Seuraavan kerran kun kohtaat ruotsinsuomalaisen, kuulustele mitä ruotsinsuomalaisia lehtiä hän tilaa ja lukee, mitä ruotsinsuomalaisia ohjelmia hän tuijottaa televisiosta, mitä ruotsinsuomalaista virtaa hänen korviinsa eetteristä ja mille ruotsinsuomalaisille nettisivuille hän surffailee.
Niinpä.
Ruotsinsuomalainen moljottaa suu aukinaisena kuin hölmöläinen. Hän ei ymmärrä kysymystäsi. Pyörittelee epäuskoisesti päätään, tekee lähtöä seurastasi. Pitää sinua mielipuolisena.
Tarraat ruosua hihasta ja avitat vihjailemalla ruotsinsuomalaisesta mediasta. Ruotsinsuomalainen vakuuttaa käsi sydämellä, että ei ole koskaan kuullutkaan sanomistasi viestimistä. Hän on asunut 40 vuotta maassa. Vasta nyt ensi kerran hän törmää tällaisiin tuttavuuksiin. Parikymppinen ruosunuori häkeltyy täysin Ruotsissa olevasta valtavasta suomalaisvähemmistöstä, josta kerrot ja sen vähälevikkisestä mediasta. Hän on olettanut vanhempiensa olevan suunnilleen ainoat suomenkieliset koko maassa. Hän vaihtaa keskustelun ruotsiksi, koska takeltelee jännityksestä suomen kanssa. Pyytelee anteeksi, ettei osaa kunnolla sitä oikeaa suomea, koska käyttää vanhemmiltaan tarttunutta pohjoisen murretta ja lainaa ruotsista sanoja. Suomea hän ei osaa lukea.
470 000 suomenkielistä. Sen verran väittää Ruabin (2005) tutkimus suomenkielisiä olevan Ruotsissa. Alkuvuodesta eräs tutkija arvioi tukholmalaisessa City-lehdessä esimerkiksi ruotsinsuomalaisten ostovoimaksi 50-60 miljardia kruunua ja patisti mainostajia vähemmistöjen kimppuun kotikielillä. Teoreettisesti markkinarakoa olisi siis huikeasti kaikenlaisille palveluille. Eikä vähiten ruotsinsuomalaiselle medialle. Siitä huolimatta kaikki suomenkielinen toiminta käytännössä kituu Ruotsissa. Ruotsinsuomalaisten vapaakoulujen tuhatkunta oppilasta on pisara meressä. Potentiaalia kun olisi periaatteessa kymmenkertaisesti.
Mediaakin on. Vaikka ei aina uskoisi. Ruotsinsuomalainen toimittajayhdistys täytti tänä vuonna 20 vuotta ja julkaisi juhlansa kunniaksi historiikin ... Suomia ja Ruotia, joka on ladattavissa ilmaiseksi myös yhdistyksen kotisivulta. Hienosti taitettu ja toimitettu historiikki on pikakelaus ruosumediaan ja läpileikkaus yhdistyksen toimintaan. Kansi on synkän pahaenteinen viestittäen muistokirjoitusta. Sitähän ruosumedia on ollut; sinnittelyä ja tallautumista, katoamista kuolemaan ja unohdusta, vapaaehtoista pakerrusta. Lehdet ovat jääneet lyhytikäisiksi, radio ja televisio kutistuneet kärjistettynä minimammuteista minipossuiksi. Television puolella on karsittu ajankohtaisohjelmista. EKG:n lahtaus oli kanveesiin lyönyt tyrmäys. Radio on suurimpana moni-ilmeisin ruotsinsuomalainen media, mutta sitäkin vaivaa toimituksen vanhentuminen sekä emoyhtiön talousvaikeudet ja nopeasti putoavat kuuntelijaluvut.
Pisimpään ovat pysytelleet elossa laihdutetut radio- ja televisiotoimitukset sekä Ruotsin Suomalainen -viikkolehti, joka tosin on kaukana 1980-luvun puolivälin kukoistuksesta ja pysyttelee pinnalla pelkästään huijaamalla avustajia. Täysipäiväisiä toimittajia se ei työllistä. Sisällöltään se on suunnattu suuren muuttoaallon mukana tulleille. Nuorille ja myöhemmin tulleille, koulutetuille se on kääntänyt kokonaan selkänsä, sekä tekijöidensä että sisällön suhteen. Se laadukkaampi viikkolehti Viikkoviesti yritti haukata liian suurta palaa muuttumalla 2003 päivälehti Ruotsin Sanomiksi, 2005 edessä oli konkurssi. 1970-luvun lopulla samaa kokeili Finn-Sanomat, joka harvensi ilmestymisväliään 1980-luvulla ja sulautui Ruotsin Suomalaiseen 1985. Myös monilla ruotsinkielisillä lehdillä oli omat suomenkieliset palstansa tai sivunsa. Nykyisin ei ole enää kenelläkään. Ne ovat kuihtuneet pois. Loput 2000-luvun alkuvuosina. Vähemmistöaseman aikana. Netissä oleva ruotsinsuomalainen media on melkoisen aneeminen.
Ruotsinsuomalaisen toimittajayhdistyksen perustaminen osui saumaan, jolloin ruosumedia oli kenties muhkeimmillaan, mikäli ei uutta kukoistusta 1998-2005 lasketa mukaan. Historiikissa kerrotaan Helsingin sanomalehtiyhdistyksen vaikuttaneen perustamiseen ratkaisevasti. Sen risteily Tukholmaan käynnisti lopullisesti tapahtumasarjan, joka johti Ruotsinsuomalaisen toimittajayhdistyksen perustamiseen. Siihen asti eri toimitusten väki oli kyräillyt omissa kuppikunnissaan. Kuten tuttua, alkuun oli vilkasta kunnes into lopahtaa täysin. 1993 yhdistys piti siestaa ja elvytettiin onnistuneesti henkiin 1990-luvun loppupuolella sisältörikkaalla toiminnalla, joka lähensi etenkin ruotsinsuomalaisia toimittajia ja tutkijoita yhteen. Tunnusteluja oli tehty jo 1991 järjestetyllä yhteisseminaarilla. Yhdistys kiteytyi Viikkoviestin ympärille. Suomen Tukholman instituutin ja suurlähetystön sekä Ruotsinsuomalaisten keskusliiton saunatilat ovat toimineet tärkeimpinä ja säännöllisimpinä ympäristöinä yhdistyksen toiminnassa. Idoliksi on kohonnut Kaarle Akseli Gottlund, jonka muistoa yhdistys on monintavoin vaalinut. Perinteeksi on muodostunut Gottlund-seminaari. Myös poliitikkojen kanssa on verkostoiduttu. Tosin viime vuosina ruosupoliitikot ovat olleet katoava luonnonvara, joten se puoli on hiipunut.
Monissa historiikin artikkeleissa kysytään tulevaisuuden perään. Esimerkiksi Kari Lumikero kysyy oman kirjoituksensa lopuksi "Sillä kenelle ohjelmia enää tehdään, kun viimeinenkin kuuntelija tai katsoja sammuttaa valot?" Huoli on aito ja vakava. Jarmo Lainio kertoo artikkelissaan pään hakkaamisesta seinään, kun ruotsinsuomalaista toimittajakoulutusta yritettiin runnoa Tukholman Toimittajakorkeakouluun ruosumedian ja Tukholman yliopiston voimalla useampaan kertaan. Vastaanotto oli nihkeää. Aikaansaadut koulutusohjelmat piilotettiin pois hakuesitteistä ja lopetettiin kun hakijoita ei ollut. Viimeksi näin kävi joitakin vuosia sitten.
Sanomastaan huolimatta historiikki on mukavaa luettavaa, ainakin näin sisäpiiriläiselle (joksi kai minutkin voi laskea), joka on tainnut ehtiä tavata melkein kaikki historiikissa mainitut henkilöt, monien kanssa on ollut jopa työkavereita tai ollut haastateltavina tai opettajina. Aika monen on tavannut eri rooleissa. Ruotsinsuomalaiset piirit ovat pienet. Hyvin pienet. Jos ei sanoisi liian pienet. Isointa osaa ei ole onnistuttu integroimaan "ruotsinsuomalaisuuteen". Koulutuskuilu taitaa olla se päällimmäisin syy. Ruotsinsuomalaiset ovat myös pirstaleinen ryhmä, jolta puuttuu yhteinen kertomus, joka juottaisi edes heikosti ihmisiä yhteen. Heidän tavoittaminen ja tyydyttäminen on lähes mahdoton tehtävä.
Kun toimittajat ja tutkijat puhuvat omaa akateemista kieltä raportoiden omasta ylemmän keskiluokan maailmastaan välittäen tieteellistä näkökulmaa, on viihdettä valitseva työläistaustainen uskovainen ensimmäisen polven siirtolainen ulalla tästä todellisuudesta, jos hän edes kohtaa sitä pintaa. He eivät ole tottuneet lehtiä lukemaan, joten niitä ei ole edes osattu etsiä eikä tilata. Jälkipolvet nämä työläissiirtolaiset ovat sosiaalistaneet ruotsalaisuuteen sulauttamalla. Strategia, joka yksilön kannalta on tietysti maahanmuuttajan näkökulmasta luontevin ja toimivin ratkaisu kipuamisessa sosiaalisessa arvoasteikossa, yhteisön kannalta tuhoisa tie. Heidän kielitaitonsa ei yleensä riitä ymmärtämään ruotsinsuomalaisten toimittajien kieltä, vaikka heillä olisikin akateemista koulutusta ruotsiksi. Eikä aihepiirit innosta. Vapaaehtoislehdet ja ainoa viikkolehti ovat täynnä raportteja eläkeläisten kahvitteluista ja ongelmista. Harvassa jutussa edes sivutaan miltä tuntuu olla Ruotsissa syntynyt suomenkielinen, miltä näyttää maailma heidän silmistään.
Kari Lumikero kehottaa ruosumediaa kilpailuun valtamedian kanssa. Se tarkoittaisi aihepiirien laventumista. Itsekin olen yrittänyt tyrkyttää tuloksetta juttuja. Onneksi on tietysti Liekki, mutta ei viitsisi tehdä uutisia ilmaiseksi. Ja Liekki ilmestyy vain neljästi vuodessa, joten esimerkiksi Facebookista (ja blogeista) alkusyksystä 2007 kirjoittama ruosujuttuni ilmestyi joulukuun numerossa. Ja kimposi talvella 2008 kahdeksi SVT:n Uutiseksi (joista ensimmäiseen olin haastateltavana). Kivahan se on, että pystyy tuottamaan edes sillä tavoin sisältöä ruosumediaan, mutta vielä kivempi olisi saada rahallista korvausta tekemisistään ja kaikkein kivointa olisi, jos vainuttaisiin ja uutisoitaisiin etunenässä ilmiöistä, ei vasta vankkureiden pölyn laskeuduttua. Mukavinta olisi, että saisi hyödyntää omaa osaamistaan ja kantaa kortensa palkallisesti kekoon ruotsinsuomalaisuuden jalostamiseksi. Olenhan sentään ehtinyt olemaan muun muassa Ruotsin Sanomien toimittajana ja Liekin päätoimittajana. Varusmiespalvelukseni suoritin aikoinaan Ruotuväessä toimittajana. Haamukirjoittajana on otetta suomalaiseen yhteiskuntaan. Koulutustakin on kertynyt sen verran, että vain viidenneksellä ruotsinmaalaisista on vähintään saman tasoiset tutkinnot (tosin itsestä tuntuu tulevansa entistä typerämmäksi ajan vieriessä). Kanadalaisessa kirjoituskilvassa sijoituin kolmanneksi. Joten ei sitä aivan tyhjästä nyhjäistä ja louskuteta leuoilla sitä itseään. Meriittejä on siis kelvollisesti, mutta ei näköjään ruotsinsuomalaiseen mediaan, koska se ei palkkatyöllistä minua millään tavoin. Tätäkin blogia luetaan päivittäin viidelläkymmenellä päätteellä, kymmenkunta suomalaiskirjailijaa suosittaa sivuillaan seuraamista. Mutta maksullisesti en ole kelvannut sitten Ruotsin Sanomien päivien ruosumedialle. Haastateltavaksi kylläkin.
Viimeisen yrityksen avustaa Sisuradiota tein helmikuussa. Kirjoitin kirjoittamisesta Kirjoituskoulu-nimisen kolmiosaisen sarjan. Tiivistettyjä paketteja kirjoituskrampista, sisällön saostamisesta ja kritiikistä. Omasta mielestä mainioita, huumorilla höystettyjä pedagogisia tuherruksia, jonka kaltaista sisältöä ruotsinsuomalaiset kaipaavat. Ja myös Liekin päätoimittajan mielestä. Mutta ei Ruotsin radion suomenkielisen toimituksen. Radiosta ette siis sarjaa kuule (elleivät vohki lukemalla esimerkiksi laiskoina journalisteina lehtikatsauksessa). Liekissä se alkanee kesän numerosta ja jatkuu vuoden loppuun.
Huvittavinta oli, että jokin aika sitten Svenska Dagbladet uutisoi isosti Ruotsissa vallitsevasta kirjoitusvimmasta ja viisi suosikkikirjailijaa kertoo lehden sivuilla niksejään. Ihmiset haluavat kuumeisesti ohjeita kaunokirjoittamisesta. Parissa vuodessa kustantajille lähetettyjen käsikirjoitusten määrä on tuplaantunut. Puolet ruotsinmaalaisista haaveilee kirjan kirjoittamisesta. Kirjoituskursseille on tungosta. Eiköhän samaa tendenssiä ole ruosuillakin, kuten alkuvuodesta aavistelin. Sisuradion mielestä ei. Mutta varmaan heräävät horroksesta taas jälkijunassa... ikävää ruotsinsuomalaisten nuorten kannalta. Ruotsinsuomalainen media on kulkemassa silmät sidottuina lankkua pitkin mereen vieden mukanaan pohjaan edellytykset ruotsinsuomalaisen vähemmistön juurtumiseen tähän maahan.
Seuraavan kerran kun kohtaat ruotsinsuomalaisen, kuulustele mitä ruotsinsuomalaisia lehtiä hän tilaa ja lukee, mitä ruotsinsuomalaisia ohjelmia hän tuijottaa televisiosta, mitä ruotsinsuomalaista virtaa hänen korviinsa eetteristä ja mille ruotsinsuomalaisille nettisivuille hän surffailee.
Niinpä.
Ruotsinsuomalainen moljottaa suu aukinaisena kuin hölmöläinen. Hän ei ymmärrä kysymystäsi. Pyörittelee epäuskoisesti päätään, tekee lähtöä seurastasi. Pitää sinua mielipuolisena.
Tarraat ruosua hihasta ja avitat vihjailemalla ruotsinsuomalaisesta mediasta. Ruotsinsuomalainen vakuuttaa käsi sydämellä, että ei ole koskaan kuullutkaan sanomistasi viestimistä. Hän on asunut 40 vuotta maassa. Vasta nyt ensi kerran hän törmää tällaisiin tuttavuuksiin. Parikymppinen ruosunuori häkeltyy täysin Ruotsissa olevasta valtavasta suomalaisvähemmistöstä, josta kerrot ja sen vähälevikkisestä mediasta. Hän on olettanut vanhempiensa olevan suunnilleen ainoat suomenkieliset koko maassa. Hän vaihtaa keskustelun ruotsiksi, koska takeltelee jännityksestä suomen kanssa. Pyytelee anteeksi, ettei osaa kunnolla sitä oikeaa suomea, koska käyttää vanhemmiltaan tarttunutta pohjoisen murretta ja lainaa ruotsista sanoja. Suomea hän ei osaa lukea.
470 000 suomenkielistä. Sen verran väittää Ruabin (2005) tutkimus suomenkielisiä olevan Ruotsissa. Alkuvuodesta eräs tutkija arvioi tukholmalaisessa City-lehdessä esimerkiksi ruotsinsuomalaisten ostovoimaksi 50-60 miljardia kruunua ja patisti mainostajia vähemmistöjen kimppuun kotikielillä. Teoreettisesti markkinarakoa olisi siis huikeasti kaikenlaisille palveluille. Eikä vähiten ruotsinsuomalaiselle medialle. Siitä huolimatta kaikki suomenkielinen toiminta käytännössä kituu Ruotsissa. Ruotsinsuomalaisten vapaakoulujen tuhatkunta oppilasta on pisara meressä. Potentiaalia kun olisi periaatteessa kymmenkertaisesti.
Mediaakin on. Vaikka ei aina uskoisi. Ruotsinsuomalainen toimittajayhdistys täytti tänä vuonna 20 vuotta ja julkaisi juhlansa kunniaksi historiikin ... Suomia ja Ruotia, joka on ladattavissa ilmaiseksi myös yhdistyksen kotisivulta. Hienosti taitettu ja toimitettu historiikki on pikakelaus ruosumediaan ja läpileikkaus yhdistyksen toimintaan. Kansi on synkän pahaenteinen viestittäen muistokirjoitusta. Sitähän ruosumedia on ollut; sinnittelyä ja tallautumista, katoamista kuolemaan ja unohdusta, vapaaehtoista pakerrusta. Lehdet ovat jääneet lyhytikäisiksi, radio ja televisio kutistuneet kärjistettynä minimammuteista minipossuiksi. Television puolella on karsittu ajankohtaisohjelmista. EKG:n lahtaus oli kanveesiin lyönyt tyrmäys. Radio on suurimpana moni-ilmeisin ruotsinsuomalainen media, mutta sitäkin vaivaa toimituksen vanhentuminen sekä emoyhtiön talousvaikeudet ja nopeasti putoavat kuuntelijaluvut.
Pisimpään ovat pysytelleet elossa laihdutetut radio- ja televisiotoimitukset sekä Ruotsin Suomalainen -viikkolehti, joka tosin on kaukana 1980-luvun puolivälin kukoistuksesta ja pysyttelee pinnalla pelkästään huijaamalla avustajia. Täysipäiväisiä toimittajia se ei työllistä. Sisällöltään se on suunnattu suuren muuttoaallon mukana tulleille. Nuorille ja myöhemmin tulleille, koulutetuille se on kääntänyt kokonaan selkänsä, sekä tekijöidensä että sisällön suhteen. Se laadukkaampi viikkolehti Viikkoviesti yritti haukata liian suurta palaa muuttumalla 2003 päivälehti Ruotsin Sanomiksi, 2005 edessä oli konkurssi. 1970-luvun lopulla samaa kokeili Finn-Sanomat, joka harvensi ilmestymisväliään 1980-luvulla ja sulautui Ruotsin Suomalaiseen 1985. Myös monilla ruotsinkielisillä lehdillä oli omat suomenkieliset palstansa tai sivunsa. Nykyisin ei ole enää kenelläkään. Ne ovat kuihtuneet pois. Loput 2000-luvun alkuvuosina. Vähemmistöaseman aikana. Netissä oleva ruotsinsuomalainen media on melkoisen aneeminen.
Ruotsinsuomalaisen toimittajayhdistyksen perustaminen osui saumaan, jolloin ruosumedia oli kenties muhkeimmillaan, mikäli ei uutta kukoistusta 1998-2005 lasketa mukaan. Historiikissa kerrotaan Helsingin sanomalehtiyhdistyksen vaikuttaneen perustamiseen ratkaisevasti. Sen risteily Tukholmaan käynnisti lopullisesti tapahtumasarjan, joka johti Ruotsinsuomalaisen toimittajayhdistyksen perustamiseen. Siihen asti eri toimitusten väki oli kyräillyt omissa kuppikunnissaan. Kuten tuttua, alkuun oli vilkasta kunnes into lopahtaa täysin. 1993 yhdistys piti siestaa ja elvytettiin onnistuneesti henkiin 1990-luvun loppupuolella sisältörikkaalla toiminnalla, joka lähensi etenkin ruotsinsuomalaisia toimittajia ja tutkijoita yhteen. Tunnusteluja oli tehty jo 1991 järjestetyllä yhteisseminaarilla. Yhdistys kiteytyi Viikkoviestin ympärille. Suomen Tukholman instituutin ja suurlähetystön sekä Ruotsinsuomalaisten keskusliiton saunatilat ovat toimineet tärkeimpinä ja säännöllisimpinä ympäristöinä yhdistyksen toiminnassa. Idoliksi on kohonnut Kaarle Akseli Gottlund, jonka muistoa yhdistys on monintavoin vaalinut. Perinteeksi on muodostunut Gottlund-seminaari. Myös poliitikkojen kanssa on verkostoiduttu. Tosin viime vuosina ruosupoliitikot ovat olleet katoava luonnonvara, joten se puoli on hiipunut.
Monissa historiikin artikkeleissa kysytään tulevaisuuden perään. Esimerkiksi Kari Lumikero kysyy oman kirjoituksensa lopuksi "Sillä kenelle ohjelmia enää tehdään, kun viimeinenkin kuuntelija tai katsoja sammuttaa valot?" Huoli on aito ja vakava. Jarmo Lainio kertoo artikkelissaan pään hakkaamisesta seinään, kun ruotsinsuomalaista toimittajakoulutusta yritettiin runnoa Tukholman Toimittajakorkeakouluun ruosumedian ja Tukholman yliopiston voimalla useampaan kertaan. Vastaanotto oli nihkeää. Aikaansaadut koulutusohjelmat piilotettiin pois hakuesitteistä ja lopetettiin kun hakijoita ei ollut. Viimeksi näin kävi joitakin vuosia sitten.
Sanomastaan huolimatta historiikki on mukavaa luettavaa, ainakin näin sisäpiiriläiselle (joksi kai minutkin voi laskea), joka on tainnut ehtiä tavata melkein kaikki historiikissa mainitut henkilöt, monien kanssa on ollut jopa työkavereita tai ollut haastateltavina tai opettajina. Aika monen on tavannut eri rooleissa. Ruotsinsuomalaiset piirit ovat pienet. Hyvin pienet. Jos ei sanoisi liian pienet. Isointa osaa ei ole onnistuttu integroimaan "ruotsinsuomalaisuuteen". Koulutuskuilu taitaa olla se päällimmäisin syy. Ruotsinsuomalaiset ovat myös pirstaleinen ryhmä, jolta puuttuu yhteinen kertomus, joka juottaisi edes heikosti ihmisiä yhteen. Heidän tavoittaminen ja tyydyttäminen on lähes mahdoton tehtävä.
Kun toimittajat ja tutkijat puhuvat omaa akateemista kieltä raportoiden omasta ylemmän keskiluokan maailmastaan välittäen tieteellistä näkökulmaa, on viihdettä valitseva työläistaustainen uskovainen ensimmäisen polven siirtolainen ulalla tästä todellisuudesta, jos hän edes kohtaa sitä pintaa. He eivät ole tottuneet lehtiä lukemaan, joten niitä ei ole edes osattu etsiä eikä tilata. Jälkipolvet nämä työläissiirtolaiset ovat sosiaalistaneet ruotsalaisuuteen sulauttamalla. Strategia, joka yksilön kannalta on tietysti maahanmuuttajan näkökulmasta luontevin ja toimivin ratkaisu kipuamisessa sosiaalisessa arvoasteikossa, yhteisön kannalta tuhoisa tie. Heidän kielitaitonsa ei yleensä riitä ymmärtämään ruotsinsuomalaisten toimittajien kieltä, vaikka heillä olisikin akateemista koulutusta ruotsiksi. Eikä aihepiirit innosta. Vapaaehtoislehdet ja ainoa viikkolehti ovat täynnä raportteja eläkeläisten kahvitteluista ja ongelmista. Harvassa jutussa edes sivutaan miltä tuntuu olla Ruotsissa syntynyt suomenkielinen, miltä näyttää maailma heidän silmistään.
Kari Lumikero kehottaa ruosumediaa kilpailuun valtamedian kanssa. Se tarkoittaisi aihepiirien laventumista. Itsekin olen yrittänyt tyrkyttää tuloksetta juttuja. Onneksi on tietysti Liekki, mutta ei viitsisi tehdä uutisia ilmaiseksi. Ja Liekki ilmestyy vain neljästi vuodessa, joten esimerkiksi Facebookista (ja blogeista) alkusyksystä 2007 kirjoittama ruosujuttuni ilmestyi joulukuun numerossa. Ja kimposi talvella 2008 kahdeksi SVT:n Uutiseksi (joista ensimmäiseen olin haastateltavana). Kivahan se on, että pystyy tuottamaan edes sillä tavoin sisältöä ruosumediaan, mutta vielä kivempi olisi saada rahallista korvausta tekemisistään ja kaikkein kivointa olisi, jos vainuttaisiin ja uutisoitaisiin etunenässä ilmiöistä, ei vasta vankkureiden pölyn laskeuduttua. Mukavinta olisi, että saisi hyödyntää omaa osaamistaan ja kantaa kortensa palkallisesti kekoon ruotsinsuomalaisuuden jalostamiseksi. Olenhan sentään ehtinyt olemaan muun muassa Ruotsin Sanomien toimittajana ja Liekin päätoimittajana. Varusmiespalvelukseni suoritin aikoinaan Ruotuväessä toimittajana. Haamukirjoittajana on otetta suomalaiseen yhteiskuntaan. Koulutustakin on kertynyt sen verran, että vain viidenneksellä ruotsinmaalaisista on vähintään saman tasoiset tutkinnot (tosin itsestä tuntuu tulevansa entistä typerämmäksi ajan vieriessä). Kanadalaisessa kirjoituskilvassa sijoituin kolmanneksi. Joten ei sitä aivan tyhjästä nyhjäistä ja louskuteta leuoilla sitä itseään. Meriittejä on siis kelvollisesti, mutta ei näköjään ruotsinsuomalaiseen mediaan, koska se ei palkkatyöllistä minua millään tavoin. Tätäkin blogia luetaan päivittäin viidelläkymmenellä päätteellä, kymmenkunta suomalaiskirjailijaa suosittaa sivuillaan seuraamista. Mutta maksullisesti en ole kelvannut sitten Ruotsin Sanomien päivien ruosumedialle. Haastateltavaksi kylläkin.
Viimeisen yrityksen avustaa Sisuradiota tein helmikuussa. Kirjoitin kirjoittamisesta Kirjoituskoulu-nimisen kolmiosaisen sarjan. Tiivistettyjä paketteja kirjoituskrampista, sisällön saostamisesta ja kritiikistä. Omasta mielestä mainioita, huumorilla höystettyjä pedagogisia tuherruksia, jonka kaltaista sisältöä ruotsinsuomalaiset kaipaavat. Ja myös Liekin päätoimittajan mielestä. Mutta ei Ruotsin radion suomenkielisen toimituksen. Radiosta ette siis sarjaa kuule (elleivät vohki lukemalla esimerkiksi laiskoina journalisteina lehtikatsauksessa). Liekissä se alkanee kesän numerosta ja jatkuu vuoden loppuun.
Huvittavinta oli, että jokin aika sitten Svenska Dagbladet uutisoi isosti Ruotsissa vallitsevasta kirjoitusvimmasta ja viisi suosikkikirjailijaa kertoo lehden sivuilla niksejään. Ihmiset haluavat kuumeisesti ohjeita kaunokirjoittamisesta. Parissa vuodessa kustantajille lähetettyjen käsikirjoitusten määrä on tuplaantunut. Puolet ruotsinmaalaisista haaveilee kirjan kirjoittamisesta. Kirjoituskursseille on tungosta. Eiköhän samaa tendenssiä ole ruosuillakin, kuten alkuvuodesta aavistelin. Sisuradion mielestä ei. Mutta varmaan heräävät horroksesta taas jälkijunassa... ikävää ruotsinsuomalaisten nuorten kannalta. Ruotsinsuomalainen media on kulkemassa silmät sidottuina lankkua pitkin mereen vieden mukanaan pohjaan edellytykset ruotsinsuomalaisen vähemmistön juurtumiseen tähän maahan.
torstai 15. toukokuuta 2008
Fiona Wilson: Organisation, arbete och ledning
Fiona Wilson: Organisation, arbete och ledning - en kritisk introduktion. (Ny, utvidgad upplaga) Liber 2008. 363 s.
Ihanteellisessa maailmassa töissä ja elämässä muutenkin kaikilla olisi mukavaa ja aina kivaa. Pomo pitäisi, itse olisi osallinen omien työtehtävien suunnitteluun ja saisi toteuttaa ne tehokkaasti ja taitavasti, turvallisesti ilman typeryyksiä ja liikoja määräyksiä, asiakkaat olisivat kiitollisia ja tyytyväisiä, pääomakin antaisi osuudestaan riistämättä raatajaa raakamaisesti. Organisaatio olisi ohut ilman tarpeettomia päällepäsmäreitä, kommunikaatio kulkisi katkeilematta, tilaukset tulisivat ajallaan ja tavarat olisivat priimaa. Palvelut pelaisivat. Näin ei kuitenkaan ole.
Voisi ajatella esimerkiksi, että militaristinen valtio osaisi organisoida itsensä toimivaksi. Käytäntö on osoittanut hierarkiset byrokratiat kankeiksi. Poliittiseen diktatuuriin yhdistettynä militaristinen organisaatio on enemmän haitaksi luonnonkatastrofeissa ja muissa kriiseissä. Burma on tästä kauhistuttava esimerkki. Vallan kahmaissut kansasta eristäytynyt sotilaseliitti on keskittynyt avustustyön estämiseen ja tiedonkulun rajoittamiseen. Jäykkä systeemi on sysännyt tuhannet tarpeettomaan kuolemaan. Kiinassa yhteiskunnallinen valta ei onneksi ole sotilailla. Sotilaskoneistoa kyetään käyttämään pelastustöihinkin.
Glasgown yliopiston organisaatiokäyttäytymisen professori Fiona Wilsonin kirjan uudistettu laitos on kutkuttavaa luettavaa. Yleensä hallintoon keskittyvässä kirjallisuudessa jämähdetään johtoon ja useita alueita jää pimentoon. Kuten takakannessa todetaan, eivät pelkästään motivaatio ja johtajuus vaikuta organisaatioon, aspekteja on monta muutakin. Tavanomaisissa organisaatioteorian oppikirjoissa harvemmin edes mainitaan asioita kuten valtaa, rotua, luokkaa, stressiä ja koulutuskuilua. Nimenomaan niistä Fiona Wilson kirjoittaa. Tässä uudistetussa ja täydennetyssä versiossa uusina lukuina on myös motivaatio, tiimi, kulttuuri, johtajuus, muutos ja oppiva organisaatio.
Lukuja, joita sävyttävät monet tapaustutkimukset ja esimerkit, on yhteensä 18. En ala kaikkia referoimaan, mutta ohessa joitakin hajapoimintoja. Kirjan lopussa on parikymmentäsivuinen lähdeluettelo ja jokainen virke ja väite on huolellisesti viitattu. Luvut päättyvät kriittiseen kysymyspatteristoon keskustelun herättämiseksi ja ehdotuksiin jatkolukemisesta.
Hän aloittaa lähtökohdilla, pohtii muun muassa globalisaatiota, työtätekevää väestöä, ikärasismia, naisten ja miesten töitä, sukupuolten suhdetta perheeseen ja työhön. Lähtökohtien jälkeen keskustellaan rationaalisuudesta. Hän keskittyy lähinnä kritisoimaan työnantajien teettämiä psykologisia testejä, joilla seulotaan sopivia työntekijöitä. Ne ovat pääosaltaan humpuukia, Wilson väittää.
Vuonna 1997 arvioitiin länsimaissa tehtävän päivittäin 100 000 psykometrista testiä, joilla arvioitiin ihmisten soveltuvuutta rekrytoinnissa, urakehityksessä ja siirroissa. Kolme käytetyintä koetta olivat tuolloin Cattells 16PF, Eysencks Personality Inventory/Questionnaire ja Myers-Briggs Type Indicator. Wilson kertoo syvällisemmin niiden rakenteesta ja toteaa tutkijayhteisön enemmistön tuomitsevan näiden toimivuuden. Yksimielisyyttä persoonallisuudesta ei ole eikä siitä kuinka sitä pitäisi mitata. Käyttäytyminen ja persoonallisuus vaihtelevat ja persoonallisuustesti vanhenee vikkelään, alle puolessa vuodessa. Mischeliin (1968) viitaten hän muistuttaa käyttäytymisen muuttuvan sen tilanteen mukaan, jossa ihminen on. Emme voi odottaa yksilöiden käyttäytyvän aina tietyllä samalla tavalla tilanteesta riippumatta.
Viime vuosina on jahkattu sosiaalisesta älykkyydestä. Wilson kyseenalaistaa näidenkin testien tekijät. Smithiin & Georgeen (1994) viitaten hän puhuu maailmanlaajuisesta persoonallisuustestien väärinkäytöstä.
Seitsemäs luku on mielenkiintoinen. Siinä Wilson käsittelee käytöstä, joka ei ole organisaatioissa "hyväksyttävää". Esimerkiksi arviolta 75 prosenttia kaikista työntekijöistä on joskus varastanut työnantajaltaan (McGurn, 1988; Asworth, 1999). Ja monet tekevät sitä toistuvasti (Delaney, 1993). Tutkimusten mukaan henkilöstön varkaudet ovat syynä noin 30-50 prosenttiin yritysten konkursseista ja taloudellisista vaikeuksista (Greenberg, 1997). Dittonin (1977) klassisen brittiläisistä leipomotyöläisistä tehdyn tutkimuksen mukaan varkaudet olivat niin valtavia ja hyväksyttyjä, että leiväntuotantoa piti nostaa rajusti, että sitä riittäisi asiakkaillekin.
Wilson kertoo Gerald Marsin (1982) tutkimuksesta, jossa tämä selvitti "tavallisten" ihmisten petoksia ja varkauksia työpaikoilla. Petokset vaikuttivat olevan sisäänrakennettuja piirteitä organisaatioissa ja jotakin jonka koettiin kuuluvan työpaikan etuisuuksiin. Fuskaaminen ja kaikenlainen keplottelu olivat muodostuneet osaksi työntekijöiden arkipäivää. Mars jakaa tarkkailemiensa organisaatioiden kulttuurit neljään ryhmään, joilla kaikilla on omat ideologiansa, asenteensa ja maailmankuvansa. Jokaisen ryhmän yksilöt pettävät, ryöstävät tai muuten huijaavat suunnitellun tietoisesti joko ylempiä, alempiaan, asiakkaita, alihankkijoita, kollegoja ja valtiota.
Marsin mukaan haukat ovat individualisteja, jotka sopeuttavat säännöt itselleen sopiviksi. He ovat useimmiten yrittäjiä, innovatiivisia ja korkeasti koulutettuja. Näitä haukkamaisia yrittäjiä on myös muun muassa kirjailijoiden, katumuusikkojen ja taksikuskien joukossa. He arvostavat korkealle yksilön vapautta toimia kuten haluaa. Heidän tavoitteena on onnistuminen. Esimerkkinä hän mainitsee henkilön, joka vaatii korvauksia väärin perustein ja viilaa vaikkapa matkalaskuja ylemmiksi, tai juristin, joka käyttää kouluttamatonta työvoimaa, mutta laskuttaa asiakasta täysin taksoin.
Aasit ovat ahdasmielisiä ihmisiä, joiden työtä rajaavat sääntöjen viidakot. Heillä on vähän vapauksia päättää omasta ajankäytöstään. Jotkut kuljetustyöntekijät ovat aaseja Marsin mielestä, samoin suurkauppojen kassat ja koneidenkäyttäjät. He voivat rikkoa tai sabotoida sääntöjä. Aggressiivisina he voivat aiheuttaa valtavaa taloudellista tuhoa. Mars nostaa esimerkiksi tavaratalon kassan, joka pystyi keplottelulla viisinkertaistamaan tulonsa. Hän antoi esimerkiksi ystävien ja tuttujen kävellä ohitse maksamatta tavaroista, tai jätti leimaamatta osan ostoksista.
Sudet saalistavat jengeissä, joissa on tiukka sisäinen hierarkia ja kontrolli. Heitä työskentelee muun muassa puhdistustyöntekijöinä, kaivoksissa ja lentohenkilökuntana. Roskakuskit rikkovat normeja ja säädöksiä roikkumalla roska-auton sivussa, ottamalla tippiä ja käsittelemällä ylimääräisiä roskia maksua vastaan, joka päätyy heidän omiin taskuihin. He myös saattavat myydä löytötavaraa.
Korppikotkat tarvitsevat ryhmän tukea toimilleen, mutta voivat olla itsenäisiäkin tilaisuuden tullen. He ovat yleensä myyjiä ja tarjoiluhenkilökuntaa. Baarimikot voivat laimentaa drinkkejä, tarjoilija voi myydä pöydän alta. Myyjät voivat ottaa omia lisämaksuja ilmaisnäytteistä.
Mars kuvaa eräässä toisessa kirjassa (Mars, 1989) hotellia, jossa hän työskenteli. Peruspalkka oli pieni, joten kaikki hyödynsivät "etuisuuksia". Henkilöstö vaihtui tiuhaan ja kähvelsi ruokaa, juomaa ja tarvikkeita. Ne koettiin osaksi palkkaa. Asiakkaita huijattiin järjestelmällisesti. Kahden kahvikupin sijasta asiakkaalle vietiin yksi, joka oli jaettu kahtia.
Motivaatiosta kertoneesta luvusta mieleen tarttui tieto tutkimuksesta, jonka mukaan työnantajat eivät mielellään palkkaa ylikoulutettuja, koska nämä turhautuvat alisuorittamiseen ja ovat siten tehottomia tuottavuuden laskiessa. Joissakin tapauksissa työntekijöiden palkitseminen voi johtaa odottamattomiin seuraamuksiin. Eräässä toimistossa johto päätti antaa työntekijöille mahdollisuuden tilata yhdessä ravintolasta vapaavalinteisen luksuslounaan työpaikalle, sen sijaan, että he hajoaisivat kaupungille ostamaan omilla rahoilla ruokaa. Johdosta tämä oli kallis, mutta kiitollisuutta osoittava ele, jota he arvelivat työntekijöiden arvostavan. Työntekijät puolestaan kokivat sen kiusalliseksi pakkopaidaksi, jolla sidottiin häkkiin. Lounaasta ei kehdannut kieltäytyä ja tarpeellinen tauko konttorin ulkopuolella jäi pois. Syöminen omalla työpaikalla lisäsikin stressiä ja vähensi viihtyvyyttä.
Mielenkiintoinen olikin myös viidestoista luku, joka käsitteli terveyttä, hyvinvointia ja stressiä. Arvoiden mukaan joka viides työntekijä on kokenut verbaalista tai fyysistä väkivaltaa (TUC, 1999). Päivittäinen uhka ja haukkuvat asiakkaat aiheuttavat stressiä ja masennusta. Joskus joillakin stressaantuneilla on vahvoja unia, jotka pahimmillaan voivat johtaa painajaisiin. Työstressi aiheutti säännöllisiä painajaisia joka toisella aikuisella (Womack, 2003). Brittiläisen tutkimuksen mukaan 51 prosentilla vastaajista oli työstä aiheutuvia painajaisia vähintään kerran viikossa, lontoolaisilla luku oli 61 prosenttia. Konfliktit pomon kanssa olivat tavallisin aihe, toisena oli myöhästyminen töistä. Wilsonin mielestä huolestuttavinta oli, että seitsemän prosenttia tappoi pomonsa painajaisessa.
Esimerkiksi vuorotyö on tutkimusten mukaan tavanomainen stressitekijä. Neljä tyypillistä laukaisevaa tekijää on muun muassa (Cartwright & Cooper, 1997; Cooper 1998):
1) fyysinen ympäristö, esimerkiksi vaarallisten ja terveydelle haitallisten aineiden kanssa oleskelu, henkilökohtaisen tilan puute, ahtaus, meteli, huono valaistus sekä liian korkea tai matala lämpötila.
2) roolikonfliktit, ristiriitaiset työvaatimukset, vaatimukset tehdä jotakin, jota ei halua tai jonka ei koe kuuluvan työtehtäviin.
3) tekijät, jotka koskevat työtehtäviä kuten kova paine, heikot uramahdollisuudet, epäitsenäisyys, alihyödyntäminen, liian monet kokoukset, vuorotyö tai pitkät päivät.
4) suhteet muihin, esimerkiksi jännittyneet välit pomoon ja konfliktit perheessä.
Fiona Wilson käsittelee tempaavasti työttömyyttä, vapaaehtoistyötä ja pimeää työtä. Samoin muutoksesta on mainio luku.
Wilson muun muassa kertoo 1930-luvun klassisista tutkimuksista mitä merkitsee työttömyys (Jahoda, 1933; Bakke, 1934; Komarovsky, 1940, Eisenberg & Lazarsfeld, 1938). Jahoda ja kumppanit asuivat muutamia kuukausia itävaltalaiskylässä, joka oli kärsinyt kovasti tekstiiliteollisuuden supistuksista. Osoittautui, että kyläläiset jäivät sänkyihin aamuisin pidemmäksi aikaa, jotta päivä ei tuntuisi pitkältä. Heidän oli vaikea kertoa mitä he olivat päivällä tehneet. He liikkuivat hitaammin, eivät tulleet ajoissa sovittuihin tapaamisiin ja ruokailut epäsäännöllistyivät. Arki ja pyhä sulautuivat yhteen, elämä menetti rakenteellisen merkityksen, käsitys ajasta hävisi.
Naisten aikakäsitys toimi paremmin, koska heillä oli jäljellä kotitaloustyöt, mutta monet halusivat palata tehtaaseen, sillä sosiaaliset kontaktit olivat siellä. Tutkijat raportoivat ihmisten käyttäytyvän talousvaikeuksista huolimatta täysin irrationaalisesti, he esimerkiksi tuhlasivat rahat leivokseen tai kukkien kasvattamiseen vihannesten viljelyn sijasta, kun pulaa oli ruuasta.
Ezzyn (2001) mukaan, sanoo Wilson, työttömyys heijastuu ihmisten elämäntarinaan. Kaikki kertovat omasta elämästään tarinaa ja työttömyyteen suhtaudutaan kolmella eri tavalla, jotka paljastavat onko yksilö kärsinyt masennuksesta työttömyytensä takia. 14 Ezzyn haastattelemasta ihmisestä kuvaili historiansa romanttisesti. Työttömyys antoi hetken hengähtää hektisessä elämässä ja työnsi eteenpäin pakottamalla uudelle uralle. 24 kertoi traagisesti. Työttömyys oli tragedia, joka pysäytti ja lamautti. Pitkittyessään mieli musteni ja arvottomuuden tunne lisääntyi. Työttömyys oli heille traumaattinen elämys, joka heilautti kulissit kumoon. Kaikkein huonoiten meni seitsemällä, jotka kuvasivat tilanteensa monimutkaiseksi. Työttömyyden seurauksena ongelmat kasaantuivat ja johtivat muun muassa avioeroihin ja kroonisiin sairauksiin.
Paikallaan on varmasti todeta miten työläiset saa parhaiten mukaan muutosprosesseihin, joiden tavoitteena on tuottavuuden nosto. Yksi esimerkki on Harwood Manufacturingilla tehty koe (Coch & French, 1947, 1959).
Siinä yhden työporukan tehtäviä muutettiin auktoritäärisesti ilman mitään muttia. Heille todettiin, että kilpailu oli koventunut ja tahtia pitäisi kiristää. He eivät saaneet osallistua mitenkään uusien työtehtäviensä suunnitteluun. Tämän ryhmän tuottavuus ei noussut. Vastarinta alkoi välittömästi ja johti konflikteihin esimiesten kanssa. 17 työläistä lopetti 40 päivän kuluessa uudistuksista, ackordista myös valitettiin.
Toinen ryhmä sai muutamia edustajia komiteaan, he saivat nähdä kaksi ehdotusta ja valita toisen niistä. Keskusteltiin koulutuksesta ja työnantajan tarpeellisesta taylorismista. Työntekijöille annettiin tunne "heidän" työstä ja "heidän" työtahdista. Tämä ryhmä oppi nopeasti uudet työtehtävät ja tuotanto kohosi. Kukaan ei lopettanut 40 päivän kuluttua uudistuksesta. Henki oli yhteistyöhaluinen ja hyväksyvä.
Kolmas ryhmä osallistui täysin uusien työtehtävien muotoiluun. Kaikkia kutsuttiin erikoistyöläisiksi, koska he pystyivät vaikuttamaan suoraan työtehtäviin ja ackordiin. Ehdotuksia tuli niin paljon, että kaikkia oli vaikea saada paperille. Lopuksi ryhmä hyväksyi suunnitelman itsehallinnollisesti. Tämä ryhmä saavuttikin muita ryhmiä nopeammin aikaisemman tuotantotason ja tuotanto nousi merkittävästi. He tulivat toimeen mallikkaasti esimiesten kanssa ja kaikki pysyivät 40 päivän periodin jälkeen töissä.
Hyvää johtajuutta on siis alaisiinsa luottaminen ja yhteisöllinen demokratia, joka osallistamalla kiinteyttää yhteisön.
Kaiken kaikkiaan oikein antoisa ja tietorikas teos, josta voisi kirjoittaa kuinka paljon tahansa.
Se herättää runsaasti ajatuksia. Omankin elämän varrella on ehtinyt monenlaista päällikköä ja organisaatiota nähdä, niistä huonot ovat parhaimmin jääneet mieleen. Toki hyviäkin pomoja on ollut monta kuin kivoja työkavereitakin ja kollegoja sekä yhteistyökumppaneita, joiden kanssa tehtävät ovat sujuneet kuin rasvatusti.
Ihanteellisessa maailmassa töissä ja elämässä muutenkin kaikilla olisi mukavaa ja aina kivaa. Pomo pitäisi, itse olisi osallinen omien työtehtävien suunnitteluun ja saisi toteuttaa ne tehokkaasti ja taitavasti, turvallisesti ilman typeryyksiä ja liikoja määräyksiä, asiakkaat olisivat kiitollisia ja tyytyväisiä, pääomakin antaisi osuudestaan riistämättä raatajaa raakamaisesti. Organisaatio olisi ohut ilman tarpeettomia päällepäsmäreitä, kommunikaatio kulkisi katkeilematta, tilaukset tulisivat ajallaan ja tavarat olisivat priimaa. Palvelut pelaisivat. Näin ei kuitenkaan ole.
Voisi ajatella esimerkiksi, että militaristinen valtio osaisi organisoida itsensä toimivaksi. Käytäntö on osoittanut hierarkiset byrokratiat kankeiksi. Poliittiseen diktatuuriin yhdistettynä militaristinen organisaatio on enemmän haitaksi luonnonkatastrofeissa ja muissa kriiseissä. Burma on tästä kauhistuttava esimerkki. Vallan kahmaissut kansasta eristäytynyt sotilaseliitti on keskittynyt avustustyön estämiseen ja tiedonkulun rajoittamiseen. Jäykkä systeemi on sysännyt tuhannet tarpeettomaan kuolemaan. Kiinassa yhteiskunnallinen valta ei onneksi ole sotilailla. Sotilaskoneistoa kyetään käyttämään pelastustöihinkin.
Glasgown yliopiston organisaatiokäyttäytymisen professori Fiona Wilsonin kirjan uudistettu laitos on kutkuttavaa luettavaa. Yleensä hallintoon keskittyvässä kirjallisuudessa jämähdetään johtoon ja useita alueita jää pimentoon. Kuten takakannessa todetaan, eivät pelkästään motivaatio ja johtajuus vaikuta organisaatioon, aspekteja on monta muutakin. Tavanomaisissa organisaatioteorian oppikirjoissa harvemmin edes mainitaan asioita kuten valtaa, rotua, luokkaa, stressiä ja koulutuskuilua. Nimenomaan niistä Fiona Wilson kirjoittaa. Tässä uudistetussa ja täydennetyssä versiossa uusina lukuina on myös motivaatio, tiimi, kulttuuri, johtajuus, muutos ja oppiva organisaatio.
Lukuja, joita sävyttävät monet tapaustutkimukset ja esimerkit, on yhteensä 18. En ala kaikkia referoimaan, mutta ohessa joitakin hajapoimintoja. Kirjan lopussa on parikymmentäsivuinen lähdeluettelo ja jokainen virke ja väite on huolellisesti viitattu. Luvut päättyvät kriittiseen kysymyspatteristoon keskustelun herättämiseksi ja ehdotuksiin jatkolukemisesta.
Hän aloittaa lähtökohdilla, pohtii muun muassa globalisaatiota, työtätekevää väestöä, ikärasismia, naisten ja miesten töitä, sukupuolten suhdetta perheeseen ja työhön. Lähtökohtien jälkeen keskustellaan rationaalisuudesta. Hän keskittyy lähinnä kritisoimaan työnantajien teettämiä psykologisia testejä, joilla seulotaan sopivia työntekijöitä. Ne ovat pääosaltaan humpuukia, Wilson väittää.
Vuonna 1997 arvioitiin länsimaissa tehtävän päivittäin 100 000 psykometrista testiä, joilla arvioitiin ihmisten soveltuvuutta rekrytoinnissa, urakehityksessä ja siirroissa. Kolme käytetyintä koetta olivat tuolloin Cattells 16PF, Eysencks Personality Inventory/Questionnaire ja Myers-Briggs Type Indicator. Wilson kertoo syvällisemmin niiden rakenteesta ja toteaa tutkijayhteisön enemmistön tuomitsevan näiden toimivuuden. Yksimielisyyttä persoonallisuudesta ei ole eikä siitä kuinka sitä pitäisi mitata. Käyttäytyminen ja persoonallisuus vaihtelevat ja persoonallisuustesti vanhenee vikkelään, alle puolessa vuodessa. Mischeliin (1968) viitaten hän muistuttaa käyttäytymisen muuttuvan sen tilanteen mukaan, jossa ihminen on. Emme voi odottaa yksilöiden käyttäytyvän aina tietyllä samalla tavalla tilanteesta riippumatta.
Viime vuosina on jahkattu sosiaalisesta älykkyydestä. Wilson kyseenalaistaa näidenkin testien tekijät. Smithiin & Georgeen (1994) viitaten hän puhuu maailmanlaajuisesta persoonallisuustestien väärinkäytöstä.
Seitsemäs luku on mielenkiintoinen. Siinä Wilson käsittelee käytöstä, joka ei ole organisaatioissa "hyväksyttävää". Esimerkiksi arviolta 75 prosenttia kaikista työntekijöistä on joskus varastanut työnantajaltaan (McGurn, 1988; Asworth, 1999). Ja monet tekevät sitä toistuvasti (Delaney, 1993). Tutkimusten mukaan henkilöstön varkaudet ovat syynä noin 30-50 prosenttiin yritysten konkursseista ja taloudellisista vaikeuksista (Greenberg, 1997). Dittonin (1977) klassisen brittiläisistä leipomotyöläisistä tehdyn tutkimuksen mukaan varkaudet olivat niin valtavia ja hyväksyttyjä, että leiväntuotantoa piti nostaa rajusti, että sitä riittäisi asiakkaillekin.
Wilson kertoo Gerald Marsin (1982) tutkimuksesta, jossa tämä selvitti "tavallisten" ihmisten petoksia ja varkauksia työpaikoilla. Petokset vaikuttivat olevan sisäänrakennettuja piirteitä organisaatioissa ja jotakin jonka koettiin kuuluvan työpaikan etuisuuksiin. Fuskaaminen ja kaikenlainen keplottelu olivat muodostuneet osaksi työntekijöiden arkipäivää. Mars jakaa tarkkailemiensa organisaatioiden kulttuurit neljään ryhmään, joilla kaikilla on omat ideologiansa, asenteensa ja maailmankuvansa. Jokaisen ryhmän yksilöt pettävät, ryöstävät tai muuten huijaavat suunnitellun tietoisesti joko ylempiä, alempiaan, asiakkaita, alihankkijoita, kollegoja ja valtiota.
Marsin mukaan haukat ovat individualisteja, jotka sopeuttavat säännöt itselleen sopiviksi. He ovat useimmiten yrittäjiä, innovatiivisia ja korkeasti koulutettuja. Näitä haukkamaisia yrittäjiä on myös muun muassa kirjailijoiden, katumuusikkojen ja taksikuskien joukossa. He arvostavat korkealle yksilön vapautta toimia kuten haluaa. Heidän tavoitteena on onnistuminen. Esimerkkinä hän mainitsee henkilön, joka vaatii korvauksia väärin perustein ja viilaa vaikkapa matkalaskuja ylemmiksi, tai juristin, joka käyttää kouluttamatonta työvoimaa, mutta laskuttaa asiakasta täysin taksoin.
Aasit ovat ahdasmielisiä ihmisiä, joiden työtä rajaavat sääntöjen viidakot. Heillä on vähän vapauksia päättää omasta ajankäytöstään. Jotkut kuljetustyöntekijät ovat aaseja Marsin mielestä, samoin suurkauppojen kassat ja koneidenkäyttäjät. He voivat rikkoa tai sabotoida sääntöjä. Aggressiivisina he voivat aiheuttaa valtavaa taloudellista tuhoa. Mars nostaa esimerkiksi tavaratalon kassan, joka pystyi keplottelulla viisinkertaistamaan tulonsa. Hän antoi esimerkiksi ystävien ja tuttujen kävellä ohitse maksamatta tavaroista, tai jätti leimaamatta osan ostoksista.
Sudet saalistavat jengeissä, joissa on tiukka sisäinen hierarkia ja kontrolli. Heitä työskentelee muun muassa puhdistustyöntekijöinä, kaivoksissa ja lentohenkilökuntana. Roskakuskit rikkovat normeja ja säädöksiä roikkumalla roska-auton sivussa, ottamalla tippiä ja käsittelemällä ylimääräisiä roskia maksua vastaan, joka päätyy heidän omiin taskuihin. He myös saattavat myydä löytötavaraa.
Korppikotkat tarvitsevat ryhmän tukea toimilleen, mutta voivat olla itsenäisiäkin tilaisuuden tullen. He ovat yleensä myyjiä ja tarjoiluhenkilökuntaa. Baarimikot voivat laimentaa drinkkejä, tarjoilija voi myydä pöydän alta. Myyjät voivat ottaa omia lisämaksuja ilmaisnäytteistä.
Mars kuvaa eräässä toisessa kirjassa (Mars, 1989) hotellia, jossa hän työskenteli. Peruspalkka oli pieni, joten kaikki hyödynsivät "etuisuuksia". Henkilöstö vaihtui tiuhaan ja kähvelsi ruokaa, juomaa ja tarvikkeita. Ne koettiin osaksi palkkaa. Asiakkaita huijattiin järjestelmällisesti. Kahden kahvikupin sijasta asiakkaalle vietiin yksi, joka oli jaettu kahtia.
Motivaatiosta kertoneesta luvusta mieleen tarttui tieto tutkimuksesta, jonka mukaan työnantajat eivät mielellään palkkaa ylikoulutettuja, koska nämä turhautuvat alisuorittamiseen ja ovat siten tehottomia tuottavuuden laskiessa. Joissakin tapauksissa työntekijöiden palkitseminen voi johtaa odottamattomiin seuraamuksiin. Eräässä toimistossa johto päätti antaa työntekijöille mahdollisuuden tilata yhdessä ravintolasta vapaavalinteisen luksuslounaan työpaikalle, sen sijaan, että he hajoaisivat kaupungille ostamaan omilla rahoilla ruokaa. Johdosta tämä oli kallis, mutta kiitollisuutta osoittava ele, jota he arvelivat työntekijöiden arvostavan. Työntekijät puolestaan kokivat sen kiusalliseksi pakkopaidaksi, jolla sidottiin häkkiin. Lounaasta ei kehdannut kieltäytyä ja tarpeellinen tauko konttorin ulkopuolella jäi pois. Syöminen omalla työpaikalla lisäsikin stressiä ja vähensi viihtyvyyttä.
Mielenkiintoinen olikin myös viidestoista luku, joka käsitteli terveyttä, hyvinvointia ja stressiä. Arvoiden mukaan joka viides työntekijä on kokenut verbaalista tai fyysistä väkivaltaa (TUC, 1999). Päivittäinen uhka ja haukkuvat asiakkaat aiheuttavat stressiä ja masennusta. Joskus joillakin stressaantuneilla on vahvoja unia, jotka pahimmillaan voivat johtaa painajaisiin. Työstressi aiheutti säännöllisiä painajaisia joka toisella aikuisella (Womack, 2003). Brittiläisen tutkimuksen mukaan 51 prosentilla vastaajista oli työstä aiheutuvia painajaisia vähintään kerran viikossa, lontoolaisilla luku oli 61 prosenttia. Konfliktit pomon kanssa olivat tavallisin aihe, toisena oli myöhästyminen töistä. Wilsonin mielestä huolestuttavinta oli, että seitsemän prosenttia tappoi pomonsa painajaisessa.
Esimerkiksi vuorotyö on tutkimusten mukaan tavanomainen stressitekijä. Neljä tyypillistä laukaisevaa tekijää on muun muassa (Cartwright & Cooper, 1997; Cooper 1998):
1) fyysinen ympäristö, esimerkiksi vaarallisten ja terveydelle haitallisten aineiden kanssa oleskelu, henkilökohtaisen tilan puute, ahtaus, meteli, huono valaistus sekä liian korkea tai matala lämpötila.
2) roolikonfliktit, ristiriitaiset työvaatimukset, vaatimukset tehdä jotakin, jota ei halua tai jonka ei koe kuuluvan työtehtäviin.
3) tekijät, jotka koskevat työtehtäviä kuten kova paine, heikot uramahdollisuudet, epäitsenäisyys, alihyödyntäminen, liian monet kokoukset, vuorotyö tai pitkät päivät.
4) suhteet muihin, esimerkiksi jännittyneet välit pomoon ja konfliktit perheessä.
Fiona Wilson käsittelee tempaavasti työttömyyttä, vapaaehtoistyötä ja pimeää työtä. Samoin muutoksesta on mainio luku.
Wilson muun muassa kertoo 1930-luvun klassisista tutkimuksista mitä merkitsee työttömyys (Jahoda, 1933; Bakke, 1934; Komarovsky, 1940, Eisenberg & Lazarsfeld, 1938). Jahoda ja kumppanit asuivat muutamia kuukausia itävaltalaiskylässä, joka oli kärsinyt kovasti tekstiiliteollisuuden supistuksista. Osoittautui, että kyläläiset jäivät sänkyihin aamuisin pidemmäksi aikaa, jotta päivä ei tuntuisi pitkältä. Heidän oli vaikea kertoa mitä he olivat päivällä tehneet. He liikkuivat hitaammin, eivät tulleet ajoissa sovittuihin tapaamisiin ja ruokailut epäsäännöllistyivät. Arki ja pyhä sulautuivat yhteen, elämä menetti rakenteellisen merkityksen, käsitys ajasta hävisi.
Naisten aikakäsitys toimi paremmin, koska heillä oli jäljellä kotitaloustyöt, mutta monet halusivat palata tehtaaseen, sillä sosiaaliset kontaktit olivat siellä. Tutkijat raportoivat ihmisten käyttäytyvän talousvaikeuksista huolimatta täysin irrationaalisesti, he esimerkiksi tuhlasivat rahat leivokseen tai kukkien kasvattamiseen vihannesten viljelyn sijasta, kun pulaa oli ruuasta.
Ezzyn (2001) mukaan, sanoo Wilson, työttömyys heijastuu ihmisten elämäntarinaan. Kaikki kertovat omasta elämästään tarinaa ja työttömyyteen suhtaudutaan kolmella eri tavalla, jotka paljastavat onko yksilö kärsinyt masennuksesta työttömyytensä takia. 14 Ezzyn haastattelemasta ihmisestä kuvaili historiansa romanttisesti. Työttömyys antoi hetken hengähtää hektisessä elämässä ja työnsi eteenpäin pakottamalla uudelle uralle. 24 kertoi traagisesti. Työttömyys oli tragedia, joka pysäytti ja lamautti. Pitkittyessään mieli musteni ja arvottomuuden tunne lisääntyi. Työttömyys oli heille traumaattinen elämys, joka heilautti kulissit kumoon. Kaikkein huonoiten meni seitsemällä, jotka kuvasivat tilanteensa monimutkaiseksi. Työttömyyden seurauksena ongelmat kasaantuivat ja johtivat muun muassa avioeroihin ja kroonisiin sairauksiin.
Paikallaan on varmasti todeta miten työläiset saa parhaiten mukaan muutosprosesseihin, joiden tavoitteena on tuottavuuden nosto. Yksi esimerkki on Harwood Manufacturingilla tehty koe (Coch & French, 1947, 1959).
Siinä yhden työporukan tehtäviä muutettiin auktoritäärisesti ilman mitään muttia. Heille todettiin, että kilpailu oli koventunut ja tahtia pitäisi kiristää. He eivät saaneet osallistua mitenkään uusien työtehtäviensä suunnitteluun. Tämän ryhmän tuottavuus ei noussut. Vastarinta alkoi välittömästi ja johti konflikteihin esimiesten kanssa. 17 työläistä lopetti 40 päivän kuluessa uudistuksista, ackordista myös valitettiin.
Toinen ryhmä sai muutamia edustajia komiteaan, he saivat nähdä kaksi ehdotusta ja valita toisen niistä. Keskusteltiin koulutuksesta ja työnantajan tarpeellisesta taylorismista. Työntekijöille annettiin tunne "heidän" työstä ja "heidän" työtahdista. Tämä ryhmä oppi nopeasti uudet työtehtävät ja tuotanto kohosi. Kukaan ei lopettanut 40 päivän kuluttua uudistuksesta. Henki oli yhteistyöhaluinen ja hyväksyvä.
Kolmas ryhmä osallistui täysin uusien työtehtävien muotoiluun. Kaikkia kutsuttiin erikoistyöläisiksi, koska he pystyivät vaikuttamaan suoraan työtehtäviin ja ackordiin. Ehdotuksia tuli niin paljon, että kaikkia oli vaikea saada paperille. Lopuksi ryhmä hyväksyi suunnitelman itsehallinnollisesti. Tämä ryhmä saavuttikin muita ryhmiä nopeammin aikaisemman tuotantotason ja tuotanto nousi merkittävästi. He tulivat toimeen mallikkaasti esimiesten kanssa ja kaikki pysyivät 40 päivän periodin jälkeen töissä.
Hyvää johtajuutta on siis alaisiinsa luottaminen ja yhteisöllinen demokratia, joka osallistamalla kiinteyttää yhteisön.
Kaiken kaikkiaan oikein antoisa ja tietorikas teos, josta voisi kirjoittaa kuinka paljon tahansa.
Se herättää runsaasti ajatuksia. Omankin elämän varrella on ehtinyt monenlaista päällikköä ja organisaatiota nähdä, niistä huonot ovat parhaimmin jääneet mieleen. Toki hyviäkin pomoja on ollut monta kuin kivoja työkavereitakin ja kollegoja sekä yhteistyökumppaneita, joiden kanssa tehtävät ovat sujuneet kuin rasvatusti.
maanantai 12. toukokuuta 2008
Åsne Seierstad: Ängeln i Groznyj
Åsne Seierstad: Ängeln i Groznyj. Albert Bonniers förlag 2008. 359 s.
Åsne Seierstadin uusin kirja Ängeln i Groznyj on karmeaa kuvausta Tshetsheniasta ja Venäjältä. Sitä lukee pala kurkussa, vastenmielisesti luvun kerrallaan. Olo on huono, kihisee kiukusta ihmisoikeusrikoksista, järjettömästä väkivallasta, joka murskaa vähäisemmänkin toivon kovia kokeneiden ulottuvilta.
Kirja on sisällöltään niin hirvittävää, että en suostu (tai kykene) sitä referoimaan. Seierstad vie lukijan intensiivisesti sisälle sotaan. Pelkästään kaunokirjallisesti kyseessä olisi suurteos, mutta se ei ole fiktiivinen. Nämä tarinat ovat tosia, nämä ihmiset ovat eläneet ja kituneet. Hän valottaa historiallisella syvyydellä, kertoo lasten ja naisten hädän taustoittamalla henkilöhistoriaa ja ottaa osaa taistelevien osapuolien arkeen eri tasoilla. Hän tuo oman mielipiteensä esille vahvasti. Nuoresta naiivista toimittajatytöstä tulee uhkarohkea, mutta kyyninen kirjailija.
Seierstadin aiemmat kirjat olivat loistavia, mutta tämä tyrmää lähes sanattomaksi. Åsne Seierstad jatkaa Anna Politkovskajan hengessä raportoimista Venäjän hallinnon julmuuksista ja ihmisoikeusrikoksista tuoden tavallisten ihmisten kohtalot päivänvaloon. Kirja jättää lukijansa shokkiin. Kylmät väreet kulkevat yhä pitkin selkärankaa. En pysty kirjoittamaan enempää.
Åsne Seierstadin uusin kirja Ängeln i Groznyj on karmeaa kuvausta Tshetsheniasta ja Venäjältä. Sitä lukee pala kurkussa, vastenmielisesti luvun kerrallaan. Olo on huono, kihisee kiukusta ihmisoikeusrikoksista, järjettömästä väkivallasta, joka murskaa vähäisemmänkin toivon kovia kokeneiden ulottuvilta.
Kirja on sisällöltään niin hirvittävää, että en suostu (tai kykene) sitä referoimaan. Seierstad vie lukijan intensiivisesti sisälle sotaan. Pelkästään kaunokirjallisesti kyseessä olisi suurteos, mutta se ei ole fiktiivinen. Nämä tarinat ovat tosia, nämä ihmiset ovat eläneet ja kituneet. Hän valottaa historiallisella syvyydellä, kertoo lasten ja naisten hädän taustoittamalla henkilöhistoriaa ja ottaa osaa taistelevien osapuolien arkeen eri tasoilla. Hän tuo oman mielipiteensä esille vahvasti. Nuoresta naiivista toimittajatytöstä tulee uhkarohkea, mutta kyyninen kirjailija.
Seierstadin aiemmat kirjat olivat loistavia, mutta tämä tyrmää lähes sanattomaksi. Åsne Seierstad jatkaa Anna Politkovskajan hengessä raportoimista Venäjän hallinnon julmuuksista ja ihmisoikeusrikoksista tuoden tavallisten ihmisten kohtalot päivänvaloon. Kirja jättää lukijansa shokkiin. Kylmät väreet kulkevat yhä pitkin selkärankaa. En pysty kirjoittamaan enempää.
tiistai 6. toukokuuta 2008
Vladimir Sorokin: I det heliga Rysslands tjänst
Vladimir Sorokin: I det heliga Rysslands tjänst. Norstedts 2008. 184 s.
Ennen Arvi Pertun suomennosta ehätti markkinoille ruotsinnos kovasti kehuja keränneestä kulttikirjasta, joka maalaa synkkiä sävyjä Venäjän tulevaisuudesta. Kontekstistaan irrotettuna Vladimir Sorokinin I det heliga Rysslands tjänst (venäjäksi Den opritjnika, 2006) on kummallinen kirja, mutta kiinnitettynä kulttuuriseen taustaankin se herättää paljon ihmetystä.
Kirjassa eletään vuotta 2027. Alku on kuin surkeasta 1960-luvun amerikkalaisesta skifi-sarjasta. Sädepyssymiehet säntäilevät koomisesti kartanolla, autolla ajetaan. Tunnelma on lässähtäneen naivistinen. Rujuutta satiiriin haetaan joukkoraiskauksella. Ei vakuuta. Sorokin viittaa "tunnettuihin" tapahtumiin, mutta ei selitä enempää. Hän pommittaa lukijaa virastojen ja laitosten nimillä, kuorruttaa uskonnollisella korukielellä. Hän jättää jälkeensä vihjelankojen pätkiä poimittavaksi, lukija ei kuitenkaan käsitä niistä suurinta osaa ilman syvällisempää tietämystä tämän hetken Venäjästä. Avain teokseen on putinismissa, joka heijastuu kärjistettynä kirjaan.
Päähenkilö on korkean tason virkamies vainoharhaisessa systeemissä. Opritjnikat ovat kuin saksalainen ritarikunta, joka miehitti Baltiaa. Tämä pervessi turvallisuuspalvelu puolustaa elämästä eristettyä tsaarimaista Hallitsijaa, joka pelkää kansaa. Kohteeksi voi joutua kuka tahansa. Venäjä on myös rakennuttanut muurit rajoilleen ja kokee itsensä kristinuskon linnoitukseksi. Kiina on talousmahti, jonka kieli ja kulttuuri tunkeutuu voimalla venäläisyyteen.
Päähenkilön päivää kuvataan. Se vie outojen tilanteiden kautta vieläkin oudompiin tapahtumiin. Huumausaineilla sekoitetaan päätä, saunominen päättyy homoseksuaalisiin seksiorgioihin johtajan luona ja isänmaanpetturin teurastukseen. Lukijan ei pidä lukea mitä varsinaisesti tapahtuu, vaan pyrkiä kiinnittämään huomiota symboliikkaan ja yksityiskohtiin, kuten nimiin ja osallisten määriin. Kaikki ne kumpuavat menneisyyden myyteistä, uskonnollisista teksteistä ja kansantarinoista linkittäen teosta suurempiin sfääreihin. Samalla se on purevaa yhteiskuntakritiikkiä nykyisestä Venäjästä. Iivana Julman barbariaa höystetään modernilla teknologialla.
Ruotsintaja on jättänyt kääntämättä nimiä, joten ruotsalaiselta lukijalta voi jäädä pimentoon paljon, koska Sorokin kertoo runsaasti nimenomaan epäsuorasti hyödyntämällä muun muassa juuri nimistöä, ellen ole käsittänyt aivan väärin. Yksiulotteisesti luettuna teos on tarinaltaan todella huono. Referenssien myötä se kirkastuu kenties klassikoksi, joka hyökkää pontevasti Venäjän kauhistuttavaa kehityskulkua vastaan. Sorokin ammentaa tästä hetkestä pelottavan painajaisen huomisesta.
Ennen Arvi Pertun suomennosta ehätti markkinoille ruotsinnos kovasti kehuja keränneestä kulttikirjasta, joka maalaa synkkiä sävyjä Venäjän tulevaisuudesta. Kontekstistaan irrotettuna Vladimir Sorokinin I det heliga Rysslands tjänst (venäjäksi Den opritjnika, 2006) on kummallinen kirja, mutta kiinnitettynä kulttuuriseen taustaankin se herättää paljon ihmetystä.
Kirjassa eletään vuotta 2027. Alku on kuin surkeasta 1960-luvun amerikkalaisesta skifi-sarjasta. Sädepyssymiehet säntäilevät koomisesti kartanolla, autolla ajetaan. Tunnelma on lässähtäneen naivistinen. Rujuutta satiiriin haetaan joukkoraiskauksella. Ei vakuuta. Sorokin viittaa "tunnettuihin" tapahtumiin, mutta ei selitä enempää. Hän pommittaa lukijaa virastojen ja laitosten nimillä, kuorruttaa uskonnollisella korukielellä. Hän jättää jälkeensä vihjelankojen pätkiä poimittavaksi, lukija ei kuitenkaan käsitä niistä suurinta osaa ilman syvällisempää tietämystä tämän hetken Venäjästä. Avain teokseen on putinismissa, joka heijastuu kärjistettynä kirjaan.
Päähenkilö on korkean tason virkamies vainoharhaisessa systeemissä. Opritjnikat ovat kuin saksalainen ritarikunta, joka miehitti Baltiaa. Tämä pervessi turvallisuuspalvelu puolustaa elämästä eristettyä tsaarimaista Hallitsijaa, joka pelkää kansaa. Kohteeksi voi joutua kuka tahansa. Venäjä on myös rakennuttanut muurit rajoilleen ja kokee itsensä kristinuskon linnoitukseksi. Kiina on talousmahti, jonka kieli ja kulttuuri tunkeutuu voimalla venäläisyyteen.
Päähenkilön päivää kuvataan. Se vie outojen tilanteiden kautta vieläkin oudompiin tapahtumiin. Huumausaineilla sekoitetaan päätä, saunominen päättyy homoseksuaalisiin seksiorgioihin johtajan luona ja isänmaanpetturin teurastukseen. Lukijan ei pidä lukea mitä varsinaisesti tapahtuu, vaan pyrkiä kiinnittämään huomiota symboliikkaan ja yksityiskohtiin, kuten nimiin ja osallisten määriin. Kaikki ne kumpuavat menneisyyden myyteistä, uskonnollisista teksteistä ja kansantarinoista linkittäen teosta suurempiin sfääreihin. Samalla se on purevaa yhteiskuntakritiikkiä nykyisestä Venäjästä. Iivana Julman barbariaa höystetään modernilla teknologialla.
Ruotsintaja on jättänyt kääntämättä nimiä, joten ruotsalaiselta lukijalta voi jäädä pimentoon paljon, koska Sorokin kertoo runsaasti nimenomaan epäsuorasti hyödyntämällä muun muassa juuri nimistöä, ellen ole käsittänyt aivan väärin. Yksiulotteisesti luettuna teos on tarinaltaan todella huono. Referenssien myötä se kirkastuu kenties klassikoksi, joka hyökkää pontevasti Venäjän kauhistuttavaa kehityskulkua vastaan. Sorokin ammentaa tästä hetkestä pelottavan painajaisen huomisesta.
keskiviikko 30. huhtikuuta 2008
Pär Isaksson: Har Sverige en chans?
Pär Isaksson: Har Sverige en chans? Globaliseringen och vi. Svenska förlaget 2006. 191 s.
Aamutee meinasi mennä väärään kurkkuun, kun kaupalliselta radiokanavalta tärähti Sekon parahdus protektionismin puolesta. Työpaikat karkaavat kuulemma Eskilstunasta pienempien palkkojen perässä Suomeen. Esimerkkinä oli kruunujen valmistuksen siirto itään ja tuhatvuotisen perinteen katkeaminen. Se ei ole Sekon mielestä oikein, vaan huutava vääryys, joka pitää estää.
Toisella tauolla Seko pauhasi telemarkkinoiden vapauttamista vastaan. Sitä ei olisi saanut tehdä, koska nyt kuulemma pistetään piuhat poikki lankaverkosta pohjoisen haja-asutusalueilla. Markkinavoimat mylläävät ja se on väärin. Sekon mielestä ennen oli kaikki paremmin. Valtio tuhlasi kuluttajista piittaamatta. Kilpailunpuute piti hinnat korkealla ja esti kehitystä. Talous oli tehotonta. Ilman laajakaistoja ja kännyköitä olisimme Sekon valitsemalla tiellä jääneet. Ne olisivat ylellisyystavaraa, johon harvalla olisi varaa.
Maailma on kieltämättä muuttunut nopeasti. Hitaimpien on ollut vaikea pysyä kurveissa mukana. Työmarkkinat ovat perverssit. Kun 1960-luvulla ja vielä 1980-luvulla pääsi heikommallakin koulutuksella tarrautumaan kohtuulliseen toimeentuloon, näyttää todellisuus toiselta tänään. Edes koulutus ja kokemus eivät välttämättä takaa työpaikkaa. Ruotsin nuorisotyöttömyys on Euroopan suurinta.
Teollisuus työllistää yhä runsaasti, mutta lisäksi tuottaa aivan hurjasti. Tehtaissa puurtaa nykyisin työläisten eliitti, joka ohjaa pitkälle automatisoituja prosesseja. Ruotsin verorakenteen takia palveluammatteja ei ole syntynyt niin paljon kuin olisi mahdollista. Sosiaalidemokraatit vastustivat palvelusektorin muodostumista, joka ulkoistaisi kotitöitä ja tarjoaisi töitä monille. Heistä vain rikkaimmat saisivat nauttia näistä eduista. Heistä oli mielekkäämpää antaa 1,5 miljoonan työmarkkinoilta syrjäytyneen vajota passiivisuuteen tuilla elätettäviksi. Sosiaalidemokraattien politiikka suosi pitkään samassa työsuhteessa olleita. Nuorten, naisten ja siirtolaisten kustannuksella.
Pär Isakssonin kirjan kirjoittamisen aikaan (2006) eivät porvarit olleet vallankahvassa. Siksi tilanne näytti monien väestöryhmien osalta synkältä. Porvarihallitus on politiikallaan onnistunut vähentämään radikaalisti syrjäytymistä. Työllisyysaste on noussut ennätyslukemiin. Toki tietysti korkeasuhdanteen ansiosta, mutta Suhdanneinstituutin mukaan reilusti myös hallituksen poliitikan takia. Veronalennukset ovat suosineet työssäkäyviä, joten työnteko on ollut entistä kannattavampaa ja työväestön marginaalit ovat kasvaneet. Koulutuspolitiikassa kurssin kääntäminen on hitaampaa, mutta suunta on selvästi ammatilliseen ja tasoon panostava. Heikoimpia autetaan koulunkäynnissä välittömästi, ei vasta vuosien päästä, kun se alkaa olemaan jo myöhäistä.
Isakssonin kirja koostuu hänen taloustoimittajana Affärsvärlden-lehteen tekemistä reportaaseista, jotka on muokattu kirjaan sopiviksi. Se on mielenkiintoinen käytännön pikakatsaus nykyajan taloushistoriaan, samalla se on poliittinen kannanotto vapaakaupan ja liberaalin markkinatalouden puolesta.
Talousjärjestelmä on parissa kymmenessä vuodessa muuntunut melkoisesti. 1980-luvulla käynnistyneet valtiollisten monopolien purkamiset, valuuttakaupan vapauttaminen ja tullien poistot ovat siivittäneet huikeisiin mullistuksiin. Niitä on vauhdittanut it-vallankumous, joka on raivannut kommunikaatiokatkoksia ja tehnyt yhteydenpidosta huomattavasti helpompaa.
Tärkeänä seikkana Isaksson huomaa verkostotalouden, joka linkittää tuotantoprosesseja yhteen. Yritykset erikoistuvat, eivätkä yritä tehdä kaikkea enää itse. Samalla sisäänostosta on tullut salonkikelpoista. Siitä on tullut yritysten tärkeimpiä osia, koska kunnollisesti kilpailuttamalla voidaan painaa kustannuksia reilusti alas. Logistiikka on uusiutunut hienovaraisemmaksi. Varastoja ei täytellä turhaan, vaan tilauksesta, joka myös toimitetaan aikaisempaa nopeammin.
Isakssonin teesi on, että globalisaatiosta hyötyvät kaikki. Ei pidä harmitella työpaikkojen katoamista, koska uusia syntyy toisaalla. Hän lainaa amerikkalaisprofessorin arviota, että 25 globalisaatiosta hyötyvää kohti on yksi häviäjä, jonka työpaikka häviää halvempien tuotantokustannusten maihin. Ruotsilla on hyvät edellytykset pärjätä globalisoituneessa taloudessa.
Loppukaneettina kansainvälistymisen puolesta hän muistuttaa August Strindbergin viettäneen 25 vuotta elämästään ulkomailla. Suurteokset, jotka ovat vaikuttaneet valtavasti ruotsalaisuuteen, on kirjoitettu Ruotsin rajojen ulkopuolella.
Aamutee meinasi mennä väärään kurkkuun, kun kaupalliselta radiokanavalta tärähti Sekon parahdus protektionismin puolesta. Työpaikat karkaavat kuulemma Eskilstunasta pienempien palkkojen perässä Suomeen. Esimerkkinä oli kruunujen valmistuksen siirto itään ja tuhatvuotisen perinteen katkeaminen. Se ei ole Sekon mielestä oikein, vaan huutava vääryys, joka pitää estää.
Toisella tauolla Seko pauhasi telemarkkinoiden vapauttamista vastaan. Sitä ei olisi saanut tehdä, koska nyt kuulemma pistetään piuhat poikki lankaverkosta pohjoisen haja-asutusalueilla. Markkinavoimat mylläävät ja se on väärin. Sekon mielestä ennen oli kaikki paremmin. Valtio tuhlasi kuluttajista piittaamatta. Kilpailunpuute piti hinnat korkealla ja esti kehitystä. Talous oli tehotonta. Ilman laajakaistoja ja kännyköitä olisimme Sekon valitsemalla tiellä jääneet. Ne olisivat ylellisyystavaraa, johon harvalla olisi varaa.
Maailma on kieltämättä muuttunut nopeasti. Hitaimpien on ollut vaikea pysyä kurveissa mukana. Työmarkkinat ovat perverssit. Kun 1960-luvulla ja vielä 1980-luvulla pääsi heikommallakin koulutuksella tarrautumaan kohtuulliseen toimeentuloon, näyttää todellisuus toiselta tänään. Edes koulutus ja kokemus eivät välttämättä takaa työpaikkaa. Ruotsin nuorisotyöttömyys on Euroopan suurinta.
Teollisuus työllistää yhä runsaasti, mutta lisäksi tuottaa aivan hurjasti. Tehtaissa puurtaa nykyisin työläisten eliitti, joka ohjaa pitkälle automatisoituja prosesseja. Ruotsin verorakenteen takia palveluammatteja ei ole syntynyt niin paljon kuin olisi mahdollista. Sosiaalidemokraatit vastustivat palvelusektorin muodostumista, joka ulkoistaisi kotitöitä ja tarjoaisi töitä monille. Heistä vain rikkaimmat saisivat nauttia näistä eduista. Heistä oli mielekkäämpää antaa 1,5 miljoonan työmarkkinoilta syrjäytyneen vajota passiivisuuteen tuilla elätettäviksi. Sosiaalidemokraattien politiikka suosi pitkään samassa työsuhteessa olleita. Nuorten, naisten ja siirtolaisten kustannuksella.
Pär Isakssonin kirjan kirjoittamisen aikaan (2006) eivät porvarit olleet vallankahvassa. Siksi tilanne näytti monien väestöryhmien osalta synkältä. Porvarihallitus on politiikallaan onnistunut vähentämään radikaalisti syrjäytymistä. Työllisyysaste on noussut ennätyslukemiin. Toki tietysti korkeasuhdanteen ansiosta, mutta Suhdanneinstituutin mukaan reilusti myös hallituksen poliitikan takia. Veronalennukset ovat suosineet työssäkäyviä, joten työnteko on ollut entistä kannattavampaa ja työväestön marginaalit ovat kasvaneet. Koulutuspolitiikassa kurssin kääntäminen on hitaampaa, mutta suunta on selvästi ammatilliseen ja tasoon panostava. Heikoimpia autetaan koulunkäynnissä välittömästi, ei vasta vuosien päästä, kun se alkaa olemaan jo myöhäistä.
Isakssonin kirja koostuu hänen taloustoimittajana Affärsvärlden-lehteen tekemistä reportaaseista, jotka on muokattu kirjaan sopiviksi. Se on mielenkiintoinen käytännön pikakatsaus nykyajan taloushistoriaan, samalla se on poliittinen kannanotto vapaakaupan ja liberaalin markkinatalouden puolesta.
Talousjärjestelmä on parissa kymmenessä vuodessa muuntunut melkoisesti. 1980-luvulla käynnistyneet valtiollisten monopolien purkamiset, valuuttakaupan vapauttaminen ja tullien poistot ovat siivittäneet huikeisiin mullistuksiin. Niitä on vauhdittanut it-vallankumous, joka on raivannut kommunikaatiokatkoksia ja tehnyt yhteydenpidosta huomattavasti helpompaa.
Tärkeänä seikkana Isaksson huomaa verkostotalouden, joka linkittää tuotantoprosesseja yhteen. Yritykset erikoistuvat, eivätkä yritä tehdä kaikkea enää itse. Samalla sisäänostosta on tullut salonkikelpoista. Siitä on tullut yritysten tärkeimpiä osia, koska kunnollisesti kilpailuttamalla voidaan painaa kustannuksia reilusti alas. Logistiikka on uusiutunut hienovaraisemmaksi. Varastoja ei täytellä turhaan, vaan tilauksesta, joka myös toimitetaan aikaisempaa nopeammin.
Isakssonin teesi on, että globalisaatiosta hyötyvät kaikki. Ei pidä harmitella työpaikkojen katoamista, koska uusia syntyy toisaalla. Hän lainaa amerikkalaisprofessorin arviota, että 25 globalisaatiosta hyötyvää kohti on yksi häviäjä, jonka työpaikka häviää halvempien tuotantokustannusten maihin. Ruotsilla on hyvät edellytykset pärjätä globalisoituneessa taloudessa.
Loppukaneettina kansainvälistymisen puolesta hän muistuttaa August Strindbergin viettäneen 25 vuotta elämästään ulkomailla. Suurteokset, jotka ovat vaikuttaneet valtavasti ruotsalaisuuteen, on kirjoitettu Ruotsin rajojen ulkopuolella.
maanantai 28. huhtikuuta 2008
Heikki Kotka: ESSY 1970-1989
Heikki Kotka: Eskilstunan Suomenkielinen Sosiaalidemokraattinen Yhdistys ESSY 1970-1989. ABF i Eskilstuna & Arbetshistoriska Rådet i Eskilstuna 2007. 183 s.
Vappu oli vielä 1970-luvun lopulla vireää Eskilstunassa. Kaupungin keskustasta marssi yli 5 000 sosiaalidemokraattia Kansanpuistoon, siellä noin 20 000 ihmistä kuunteli palopuheita, jotka pidettiin kahdella kielellä: suomeksi ja ruotsiksi. Ruotsinsuomalaiset sosiaalidemokraatit olivat järjestäytyneet omaksi yhdistykseksi ESSY:ksi, jossa oli mahtavimmillaan kuutisensataa jäsentä. Vappumarssiin ESSY osallistui omin plakaatein. Esimerkiksi 1973 kylteissä luki muun muassa "Opi ruotsia - paranna mahdollisuuksiasi".
Tänä päivänä noista ajoista on jäljellä muisto vain. ESSY:n kuolinkorahdus kuultiin 1989. Ruotsinkielisellä puolella kidutaan. Vappumarssi haalii nykyisin kourallisen väkeä, lähinnä samoja ikääntyneitä aktiiveja, jotka ovat olleet uskollisesti mukana useita vuosikymmeniä. Kulkukyvyttömät rahdataan eläintarhan minijunalla puheidenpitopaikalle. Ruotsinsuomalaiset on unohdettu kokonaan.
ESSY:ssä koko sen elinkaaren ajan vaikuttanut Heikki Kotka on kirjoittanut ytimekkään, mutta asiapitoisen historiikin paikkaamaan ruosuhistorian pahaa aukkoa, jota on toistaiseksi vasta vähän valotettu. Kirja on kaksikielinen, joten valtaväestölle ja ruotsalaistuneille jälkipolville tarjoutuu mahdollisuus kurkistaa mitä maahanmuuttaneet suuren aallon ruotsinsuomalaiset touhusivat poliittisesti. Samalla paljastuu monien nykyisten eskilstunalaisten ruosuvaikuttajien poliittinen taustayhteisö nuoruudesta.
Heikki Kotkan mukaan ESSY kypsyi 1969 Sirkka ja Aarre Pohjolaisen kotona käydyistä keskusteluista. Suuri muuttoaalto oli juuri tuolloin huipentumassa, Eskilstunassa oli runsaasti nuorta suomalaista työikäistä väkeä, jotka ahersivat tehtailla. Tämä ei tietystikään sujunut ongelmitta. Sosiaaliset ja kulttuuriset kysymykset kärjistyivät. Niiden lieventämiseksi tarvittiin poliittista integroitumista yhteiskuntaan. Oma sosiaalidemokraattinen suomenkielinen yhdistys perustettiin ruotsinkielisten myötävaikutuksella, jotka suhtautuivat tuolloin vielä suopeasti ruotsinsuomalaisten poliittiseen aktivoitumiseen. Yhdistys imuroi äkkiä puolentuhatta jäsentä.
Toiminta oli alkuun vilkasta. Kuukausikokouksissa oli alustuksia ja keskusteluja. Vappumarsseihin osallistuttiin omin tunnuksin. Yhdistys oli mukana taistelemassa siirtolaisille äänioikeutta kunnallis- ja maakäräjävaaleihin. Vaadittiin suomenkielisiä palveluja ja niitä saatiin.
Jäsenkato alkoi jo heti kahden toimintavuoden jälkeen. Vuonna 1972 oli jäsenmäärä puolittunut. 1976 jäseniä oli enää 120. 1970-luvun lopulla käydään vielä päälle kahdensadan, mutta into laimenee ja putoaa 1980-luvulla rajusti. Passiivisuus ja jäsenmäärän romahtaminen ajavat yhdistyksen ahtaalle. 1989 pistetään tarinalle piste.
Syitä lopahtamiseen on tietysti monia, joita Heikki Kotka ei lähde pahemmin penkomaan. Yhteiskunta on esimerkiksi kaupallistunut ja yksilöllistynyt, yhdistys epäonnistui uusintamisessa ja jäi sukupolviliikehdinnäksi. Poliittiset liikkeet ovat aaltoja, joissa vaikuttavien enemmistö osallistuu vain vuoden tai pari, ennen kuin seuraava nuorten sukupolvi ottaa liikkeen haltuun edeltäjiltä, jotka ovat perheellistyneet eikä aikaa töiden ja kodin ulkopuolelle oikein liikene. Harva jatkaa aktiivisena pidempään tai siirtyy kokopäiväiseksi ammattipoliitikoksi. Räikeimmillään tämä pistää silmään kunnallispolitiikassa, jossa opiskelijoiden ja eläkeläisten osuus on luottamustehtävissä suhteettoman suuri. He ovat väestöryhmiä, joilla on aikaa ja kiinnostusta politikoimiseen, mikäli tarmoa on. 30-40-vuotiaat ovat harvinaisia kummajaisia.
Heikki Kotka ei nosta esiin edes mielestäni keskeisintä seikkaa. Valtakunnantasolla nimittäin emopuolue suhtautui nihkeästi suomalaisiin, eikä ruosujen s-yhdistyksiä useista yrityksistä huolimatta koskaan hyväksytty virallisesti osaksi liikettä. Ne eivät saaneet puolueosastojen statusta, vaan nähtiin puuhasteluna, joka kanavoi ruotsinkielen oppineita valtaväestön osastojen puolelle sulautumaan. Toimintaa ei täten koettu mielekkäänä, koska siihen osallistuminen ei tuonut poliittista vaikutusvaltaa emopuolueessa.
Toinen merkittävä seikka, jota Heikki Kotka kyllä hivenen raottaa esiin, oli ruotsinsuomalaisten havainto, ettei sosiaalidemokraattinen puolue ajanut työväestön ja kielivähemmistöjen etuja. Erityisesti riita kunnanvaltuustossa suomenkielisestä kouluhenkilökunnasta repi ruotsalaiset sosiaalidemokraatit ja ruotsinsuomalaisen s-väen kahtia. Sosiaalidemokraatit halusivat ajaa alas suomenkielisen koulutoiminnan 1980-luvun lopulla. Kaksi ruotsinsuomalaista sosiaalidemokraattia loikkasi porvariopposition puolelle ratkaisevassa äänestyksessä 1986, mutta se ei riittänyt, koska toiset kaksi ruotsinsuomalaista jätti tuntemattomasta syystä tulematta kunnanvaltuuston kokoukseen. Sosiaalidemokraatit runnoivat päätöksen äänin 39-40.
1987 yhdistys ei enää jatkanut kuukausikokouksia. 1988 keskeisin vaikuttaja Maire Dahlman ilmoitti luopuvansa politiikasta täysin. Hän oli toinen niistä ruosudemareista, jotka olivat loikanneet kunnanvaltuuston äänestyksessä 1986 porvarien puolelle, mitä ei katsottu puolueessa hyvällä. Erokirjeessään hän totesi, että "olen kuitenkin jo pitkän ajan kokenut yhä vaikeammaksi puolustaa maassa nykyisin toteutettavaa politiikkaa. Mielestäni se ei vastaa ideologiaa, jonka itse yhdistän sosiaalidemokratiaan, ja joka sai minut aloittamaan poliittisen toimintani". Niinpä 1990-luvun alussa Eskilstunan kunnanvaltuustossa ei ollut ainuttakaan ruotsinsuomalaista sosiaalidemokraattia muidenkin jättäydyttyä asettumasta ehdolle. Näin puolueessa, joka väitti itseään työväenpuolueeksi, ja jolla oli puolet kunnanvaltuuston paikoista.
Mikäli haluaa lukea kriittisemmin Ruotsin sosiaalidemokraateista, kannattaa tutustua Hjalmar Rantasen (1992) Ruotsin avarassa sylissä-kirjaan, jossa hän paljastaa demareiden härskit teot ruotsinsuomalaisten tuhoamiseksi. Hjalmar Rantanen oli itse näköalapaikalla ja toimi lukuisissa tärkeissä tehtävissä ja näki läheltä miten häikäilemättömästi sosiaalidemokratia petti ruotsinsuomalaiset.
Vappu oli vielä 1970-luvun lopulla vireää Eskilstunassa. Kaupungin keskustasta marssi yli 5 000 sosiaalidemokraattia Kansanpuistoon, siellä noin 20 000 ihmistä kuunteli palopuheita, jotka pidettiin kahdella kielellä: suomeksi ja ruotsiksi. Ruotsinsuomalaiset sosiaalidemokraatit olivat järjestäytyneet omaksi yhdistykseksi ESSY:ksi, jossa oli mahtavimmillaan kuutisensataa jäsentä. Vappumarssiin ESSY osallistui omin plakaatein. Esimerkiksi 1973 kylteissä luki muun muassa "Opi ruotsia - paranna mahdollisuuksiasi".
Tänä päivänä noista ajoista on jäljellä muisto vain. ESSY:n kuolinkorahdus kuultiin 1989. Ruotsinkielisellä puolella kidutaan. Vappumarssi haalii nykyisin kourallisen väkeä, lähinnä samoja ikääntyneitä aktiiveja, jotka ovat olleet uskollisesti mukana useita vuosikymmeniä. Kulkukyvyttömät rahdataan eläintarhan minijunalla puheidenpitopaikalle. Ruotsinsuomalaiset on unohdettu kokonaan.
ESSY:ssä koko sen elinkaaren ajan vaikuttanut Heikki Kotka on kirjoittanut ytimekkään, mutta asiapitoisen historiikin paikkaamaan ruosuhistorian pahaa aukkoa, jota on toistaiseksi vasta vähän valotettu. Kirja on kaksikielinen, joten valtaväestölle ja ruotsalaistuneille jälkipolville tarjoutuu mahdollisuus kurkistaa mitä maahanmuuttaneet suuren aallon ruotsinsuomalaiset touhusivat poliittisesti. Samalla paljastuu monien nykyisten eskilstunalaisten ruosuvaikuttajien poliittinen taustayhteisö nuoruudesta.
Heikki Kotkan mukaan ESSY kypsyi 1969 Sirkka ja Aarre Pohjolaisen kotona käydyistä keskusteluista. Suuri muuttoaalto oli juuri tuolloin huipentumassa, Eskilstunassa oli runsaasti nuorta suomalaista työikäistä väkeä, jotka ahersivat tehtailla. Tämä ei tietystikään sujunut ongelmitta. Sosiaaliset ja kulttuuriset kysymykset kärjistyivät. Niiden lieventämiseksi tarvittiin poliittista integroitumista yhteiskuntaan. Oma sosiaalidemokraattinen suomenkielinen yhdistys perustettiin ruotsinkielisten myötävaikutuksella, jotka suhtautuivat tuolloin vielä suopeasti ruotsinsuomalaisten poliittiseen aktivoitumiseen. Yhdistys imuroi äkkiä puolentuhatta jäsentä.
Toiminta oli alkuun vilkasta. Kuukausikokouksissa oli alustuksia ja keskusteluja. Vappumarsseihin osallistuttiin omin tunnuksin. Yhdistys oli mukana taistelemassa siirtolaisille äänioikeutta kunnallis- ja maakäräjävaaleihin. Vaadittiin suomenkielisiä palveluja ja niitä saatiin.
Jäsenkato alkoi jo heti kahden toimintavuoden jälkeen. Vuonna 1972 oli jäsenmäärä puolittunut. 1976 jäseniä oli enää 120. 1970-luvun lopulla käydään vielä päälle kahdensadan, mutta into laimenee ja putoaa 1980-luvulla rajusti. Passiivisuus ja jäsenmäärän romahtaminen ajavat yhdistyksen ahtaalle. 1989 pistetään tarinalle piste.
Syitä lopahtamiseen on tietysti monia, joita Heikki Kotka ei lähde pahemmin penkomaan. Yhteiskunta on esimerkiksi kaupallistunut ja yksilöllistynyt, yhdistys epäonnistui uusintamisessa ja jäi sukupolviliikehdinnäksi. Poliittiset liikkeet ovat aaltoja, joissa vaikuttavien enemmistö osallistuu vain vuoden tai pari, ennen kuin seuraava nuorten sukupolvi ottaa liikkeen haltuun edeltäjiltä, jotka ovat perheellistyneet eikä aikaa töiden ja kodin ulkopuolelle oikein liikene. Harva jatkaa aktiivisena pidempään tai siirtyy kokopäiväiseksi ammattipoliitikoksi. Räikeimmillään tämä pistää silmään kunnallispolitiikassa, jossa opiskelijoiden ja eläkeläisten osuus on luottamustehtävissä suhteettoman suuri. He ovat väestöryhmiä, joilla on aikaa ja kiinnostusta politikoimiseen, mikäli tarmoa on. 30-40-vuotiaat ovat harvinaisia kummajaisia.
Heikki Kotka ei nosta esiin edes mielestäni keskeisintä seikkaa. Valtakunnantasolla nimittäin emopuolue suhtautui nihkeästi suomalaisiin, eikä ruosujen s-yhdistyksiä useista yrityksistä huolimatta koskaan hyväksytty virallisesti osaksi liikettä. Ne eivät saaneet puolueosastojen statusta, vaan nähtiin puuhasteluna, joka kanavoi ruotsinkielen oppineita valtaväestön osastojen puolelle sulautumaan. Toimintaa ei täten koettu mielekkäänä, koska siihen osallistuminen ei tuonut poliittista vaikutusvaltaa emopuolueessa.
Toinen merkittävä seikka, jota Heikki Kotka kyllä hivenen raottaa esiin, oli ruotsinsuomalaisten havainto, ettei sosiaalidemokraattinen puolue ajanut työväestön ja kielivähemmistöjen etuja. Erityisesti riita kunnanvaltuustossa suomenkielisestä kouluhenkilökunnasta repi ruotsalaiset sosiaalidemokraatit ja ruotsinsuomalaisen s-väen kahtia. Sosiaalidemokraatit halusivat ajaa alas suomenkielisen koulutoiminnan 1980-luvun lopulla. Kaksi ruotsinsuomalaista sosiaalidemokraattia loikkasi porvariopposition puolelle ratkaisevassa äänestyksessä 1986, mutta se ei riittänyt, koska toiset kaksi ruotsinsuomalaista jätti tuntemattomasta syystä tulematta kunnanvaltuuston kokoukseen. Sosiaalidemokraatit runnoivat päätöksen äänin 39-40.
1987 yhdistys ei enää jatkanut kuukausikokouksia. 1988 keskeisin vaikuttaja Maire Dahlman ilmoitti luopuvansa politiikasta täysin. Hän oli toinen niistä ruosudemareista, jotka olivat loikanneet kunnanvaltuuston äänestyksessä 1986 porvarien puolelle, mitä ei katsottu puolueessa hyvällä. Erokirjeessään hän totesi, että "olen kuitenkin jo pitkän ajan kokenut yhä vaikeammaksi puolustaa maassa nykyisin toteutettavaa politiikkaa. Mielestäni se ei vastaa ideologiaa, jonka itse yhdistän sosiaalidemokratiaan, ja joka sai minut aloittamaan poliittisen toimintani". Niinpä 1990-luvun alussa Eskilstunan kunnanvaltuustossa ei ollut ainuttakaan ruotsinsuomalaista sosiaalidemokraattia muidenkin jättäydyttyä asettumasta ehdolle. Näin puolueessa, joka väitti itseään työväenpuolueeksi, ja jolla oli puolet kunnanvaltuuston paikoista.
Mikäli haluaa lukea kriittisemmin Ruotsin sosiaalidemokraateista, kannattaa tutustua Hjalmar Rantasen (1992) Ruotsin avarassa sylissä-kirjaan, jossa hän paljastaa demareiden härskit teot ruotsinsuomalaisten tuhoamiseksi. Hjalmar Rantanen oli itse näköalapaikalla ja toimi lukuisissa tärkeissä tehtävissä ja näki läheltä miten häikäilemättömästi sosiaalidemokratia petti ruotsinsuomalaiset.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)