torstai 24. syyskuuta 2009

Andrej Kurkov: Presidentens sista kärlek

Andrej Kurkov: Presidentens sista kärlek. Natur och Kultur 2009. 490 s. (Андрей Курков: Последняя любовь президента, 2004)

Kauan on kulunut kuumeisesti luetusta kerrasta. Ukrainanvenäläisen Andrei Kurkovin Presidentin viimeisen rakkauden kohdalla niin kävi. Suomentamaton teos sai arvoisensa ruotsinnoksen. Suomeksi Kurkovilta on julkaistu vasta kaksi kirjaa.

Pietarissa syntynyt Kurkov on yksi osoitus niistä sinnikkäistä omakustannekirjailijoista, jotka ovat pyristelleet kustannuskynnyksen ylitse sisukkaasti uhmaten yleistä hyväksyntää. Hänen sanotaan saaneen kaupallisilta kustantajilta viitisensataa kielteistä vastausta ennen ensimmäistä myönteistä päätöstä. Siihen mennessä hän oli ehtinyt kirjoittaa kahdeksan kirjaa ja kaupitella niitä itse Kiovan kaduilla...

Presidentin viimeinen rakkaus on poliittisen parodian, trillerin ja rakkausromaanin satiirisen kitkerä keitos. Päähenkilö Bunin on sattumapresidentti Ukrainassa, jossa Moskova (Putin) vetelee naruista kuin sätkynukkeja. Suomikin siintelee taustalla, esimerkiksi vodkana. Asetelmasta mieleen tulee Jari Tervon uutukainen Koljatti.

Käytännössä kirja kulkee kolmessa putkessa. Rakenteeltaan se on päiväkirjamaisten lukujen mosaiikki, joka heittää jatkuvasti ajassa ja paikassa ilman viitteitä toisiinsa mielivaltaisesti. Yhdessä päätarinassa ollaan 1980-luvulla ja lopulta 1990-luvun alussa, toisessa eletään 2000-luvun alkua ja kolmannessa ollaan vuosissa 2015-16.

Luonnottomasti Bunin elää hetkessä ilman muistoja. Se tekee lukemisesta raskasta, vähitellen tarinat sulautuvat mielessä yhdeksi ja vasta kirjan edettyä neljä viidesosaa alkaa päähenkilö viitata tapahtumiin toisissa kertomuksissa juonen saadessa samalla hullunkurisia piirteitä, toisen kertomuksen traagisuus peilautuu kolmannen trilleriin valon ja varjon leikin lailla. Se on kutkuttava yhdistelmä, joka toimii nerokkaasti.

Yksityisiä, eksistentialistisia tiloja paisutetaan laajempiin yhteiskunnallisiin kaariin. Kontekstit vaihtuvat, muistumia on vanhoista kansantaruista. Isä Camillon ystävät saanevat tyydytystä sivujuonella uskonnollisesta ihmeestä, johon Buninilla on osuutensa. Kirjassa on myös yhtenä keskeisenä hahmona viinaanmenevä kirkonmies, jonka kanssa Bunin kallistaa säännöllisesti kuppia ja ui avannossa yhdessä seonneen juutalaisen sotaveteraanin kanssa...

Kirja turpoaa kompleksisista suhteista naissukupuoleen. Mielisairas kaksoisveli värjää ja syventää inhimillistäen kauniisti polveilevaa romaania.

Kolmannessa pääkertomuksessa Bunin on uransa huipulla juhlimassa Moskovassa, saa sairaskohtauksen ja hänen sydän vaihdetaan. Myöhemmin paljastuu, että sydämeen on asennettu mikrosiru... ja presidentin seuraksi tulee nainen, jonka menehtyneeltä mieheltä sydän on peräisin.

Loppu on kuin omista yläasteen ainekirjoituksen tarinoista. Banaali, mutta tehokkaan tyly ja lavea, joka ei vesitä vaan valloittaa.

Tämä on kirja, joka pitäisi suomentaa välittömästi. Kurkovista kuulemme kyllä varmasti vielä kyllästymiseen asti.

lauantai 5. syyskuuta 2009

Björn Collarp: Hur har andra det?

Björn Collarp: Hur har andra det? Albert Bonniers Förlag, 2008. 204 s.

Alun Miamiin sijoittuva novelli kasaa paineita kokoelman muita kohtaan. Kuvaus itseään myyvästä homomiehestä loihtii laadukkaita leimahduksia, jotka raikkaudella ravistelevat ja yllättävät.

Nimikkonovelli vielä menettelee, mutta muuten novellikokoelman synkistelevää saarnausta alkoholistien ahdingosta ei jaksa. Sävyiltään tummat tarinat toistavat itseään, rypevät melankoliassa. Juoppojen jorinoihin tympääntyy jopa suomalaisessa kulttuurissa kyllästettykin.

Ensimmäistä ja viimeistä, 1930-luvun Berliiniin sijoittuvaa, lukuunottamatta kaikki tapahtuu nyky-Ruotsissa, usein joulun aikoihin. Kliseitä roikkuu kielessä ja asetelmissa. Inhorealismia Björn Collarp hyödyntää turhankin tehokkaasti. Lohduttomista tarinoista puuttuu toivo. Maailma on kylmä.

Robert B. Reich: Supercapitalism

Robert B. Reich: Supercapitalism. The Transformation of Business, Democracy, and Everyday Life. Alfred A. Knopf, 2007. 227 s. + lähteet

Robert B. Reichin keskusteleva kirja kartoittaa kattavasti kapitalismin kulisseja. Esseemainen tyyli täydentyy tieteellisemmällä tavalla, välillä harpotaan hänen hatarempien mielipiteiden maastossa.

Alkuun kahlataan tiivistetysti taloushistoriaa ja demokratian otteesta etenkin Yhdysvaltain yhteiskuntaelämään. Reichin teesi on, että demokratia ja kapitalismi ovat ilmiöitä, jotka on syytä erottaa toisistaan. Hän toteaa kapitalistisen markkinatalouden karanneen demokratian lieasta 1970- ja 1980-luvun vaihteen liberaalissa murroksessa, jolloin taloussääntelyä alettiin asteittain purkaa. Ensin Yhdysvalloissa, sitten muussa maailmassa.

Reichin mielestä olemme astuneet superkapitalismin aikakauteen, jossa jättimäiset yritykset hallitsevat poliittista agendaa lobbariarmeijalla ja muutenkin kietovat otteisiinsa ihmiselämän eri osa-alueita.

Hän myös tähdentää tuloerojen repeytyneen rajusti. Varallisuus ja valta keskittyvät valtavalla voimalla. Jotain vikaa on järjestelmässä, hän päättelee.

Kiehtovaa on Reichin huomiot ihmisten kaksinaismoralismista. Oma toimintamme työntää systeemiä yhä hurjempaan menoon. Ostamme halpahalleista (Wal-Mart etc), jolloin hintakilpailu pakottaa palkat pieniksi ja työläisten olot tukaliksi niin Kiinassa kuin koti-Yhdysvalloissa. Useimmat meistä sitä paitsi työskentelevät halpahallien palvelurakenteessa, joten toiminta osuu omaan nilkkaan. Lisäksi omistamme suorien sijoitusten, rahastojen ja eläkevarallisuuden kautta näitä yhtiöitä - ja vaadimme puristamaan voittoa jatkuvasti.

Työläisten palkat ovat suhteellisesti pienentyneet, johtoporras ja omistajat kahmii kaiken. Siitä huolimatta, että enemmistöllä yhdysvaltalaisista on nykyisin osakevarallisuutta. Se on tosin keskimäärin vaatimatonta (noin viidessä tuhannessa taalassa).

Reichin kirja herättää runsaasti ajatuksia. Erityisen ajankohtaisia ajatuksia ovat pohdinnat yritysten puoluerahoituksen kieltämisestä. Joissakin Yhdysvaltain osa-valtioissa on kielletty ammattiliitoilta poliittinen rahoitus. Reichin mielestä kohtuullista olisi rajoittaa myös osakkeenomistajien osallistumista taloudellisesti poliittisiin pyörteisiin. Vähintäänkin yhtiöt voisivat pohtia voisivatko ne osakkeenomistajat saada osinkoa enemmän, jotka eivät halua tukea puolueita epäsuorasti omaisuudellaan. Se olisi reilumpaa.