Fedor Dostojevski: Muistelmia kuolleesta talosta. Karisto, 2008. 462 s.
Dostojevskin Muistelmia kuolleesta talosta on joka kerta yhtä typerryttävää luettavaa. Kaunokirjallisesti teos on puuduttavaa paatosta, mutta sisällöltään tujua tavaraa.
Ilmeisesti osin omaelämäkerrallinen kirja kuvaa tsaarin aikaista vankileirien saaristoa. Olihan Dostojevskikin tuomittuna vankisiirtolassa.
Kohtelu on julmaa, vankilan muodostama pienoismaailma kärjistetyn raaka. Puistattaa. Mielivalta rehottaa, rangaistukset ovat kauhistuttavia. Kylmää.
Teknisesti kirja on toteutettu siten, että kertoja poimii mehuisimpia paloja vangin kirjoittamasta julkaisemattomasta kirjasta. Välillä etäännytetään,välillä ollaan syvällä sielussa.
Klassikkokamaa, joka kuuluu jokaisen kirjahyllyyn Aleksandr Solženitsyn Vankileirien saariston ja Henri Charrièren Papillonin ohella.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste venäläinen kirjallisuus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste venäläinen kirjallisuus. Näytä kaikki tekstit
torstai 13. toukokuuta 2010
sunnuntai 28. maaliskuuta 2010
Viktor Jerofejev: Venäläisen sielun ensyklopedia
Viktor Jerofejev: Venäläisen sielun ensyklopedia. Like, 2009. 283 s.
Viktor Jerofejev ruotii venäläisyyttä rankasti. Musta mielenmaisema ruoskii sadomasokistisesti säälimättä itseä ja muita.
Kirja on kuin kokoelma anekdootteja, joita pitelee löyhästi yhdessä kehyskertomus myyttisen Seryin metsästyksestä. Seryi on venäläisten takapiru, joka on kaikkialla eikä missään ja muuttaa muotoa jatkuvasti. Hän on syyllinen piinaan. Siihen että mahdoton maa on kaikesta huolimatta olemassa. Ajasta ja paikasta piittaamatta.
Jerofejev vajoaa eritteisiin, sukupuolielimiin ja kirosanoihin. Kieli on värikästä, raakaa. Hän ponnistaa kansaksi sanotusta tyhmälistöstä, joka velloo yhteiskunnan heiluvana enemmistönä.
Kirjassa pohditaan paljon Venäjän ja venäläisten ristiriitaisuutta. Seryi esimerkiksi huomauttaa osuvasti kertojalle, että ”Venäjä voi hajota tuosta vain! Mutta voi olla hajoamattakin. Venäjä saattaa voittaa saksalaiset, mutta hävitä suomalaisille tai mille lie papualaisille”.
Venäjällä kansan keskuudessa vallitseva ideologia määritellään kyrpäismiksi, joka on kestävämpää kuin muut valtakuntaa vyöryttäneet aatteet. Kyynisyyttä se ei puhtaimmillaan ole. Kertojan mukaan ”kyynisyys on dynaamista, kyrpäismi liikkumatonta; se on murskattujen illuusioiden ideologia”.
Härskiä kieltä lomitetaan viittauksilla ylempiin kulttuurikerrostumiin, joten on vaikea päättää pitääkö kirjasta vai ei. Törkyinen ensivaikutelma hämää. Sameassa kirjassa on silti jotakin vastustamatonta, joka ehkä auttaa ymmärtämään enemmän monikansallista itänaapuria, joka rypee kehnon itsetunnon, välinpitämättömyyden ja historian veristen kahleiden kaoottisessa lieassa. Ei ole helppoa olla venäläinen.
torstai 11. maaliskuuta 2010
Nikolai Gogol: Kuolleet sielut
Nikolai Gogol: Kuolleet sielut. Otava, 2000. 344 s.
Maailmankirjallisuudessa on omasta mielestä yksi aikakausi ylitse muiden. Nimittäin 1800-luvun venäläinen kirjallisuus. Käsittämätön määrä kestävää kamaa syntyi lukemattomien lukijoiden riemuksi.
Nikolai Gogol lukeutuu näiden mestareiden kärkikaartiin. Hänen vivahteikkaassa tuotannossa yhdistyy arkipäivän komiikka kriittiseen realismiin. Hän taisi huumorin, ja samalla piirsi laajempaa yhteiskunnallista kaarta sävyttäen sitä syvällisesti. Psykologiseen ulottuvuuteen liitetään nokkelasti fantasialla ryyditetty satiiri.
Kuolleet sielut ei ehkä ole tekijänsä taidonnäytteiden terävintä kärkeä, mutta toimii taitavasti suurimman osan tarinaa. Lopussa pakka hajoaa. Syynä kenties on epäonnistunut yritys laajentaa kertomus kolmiosaiseksi trilogiaksi. Romaani on toisin sanoen kuin pannukakku, joka lässähtää kasaan lopuksi.
Kertomuksen runkona on Pavel Ivanovits Tsitsikovin kummallinen keino vaurastua. Hän kiertää eräässä kaupungissa ostamassa maanomistajilta kuolleita maaorjia. Omistavan luokan ahneus läkähdyttää. Jännitys tihenee juhliin, joissa kaikki menee mönkään. Kulissit repeytyvät. Gogol menettää otteen tarinaan ja johdattaa sankarinsa karkuun kaupungista. Samalla loikataan Tsitsikovin menneisyyteen ja kertoja kohottaa ääntään saarnaukseksi.
Kelpo kirja.
Maailmankirjallisuudessa on omasta mielestä yksi aikakausi ylitse muiden. Nimittäin 1800-luvun venäläinen kirjallisuus. Käsittämätön määrä kestävää kamaa syntyi lukemattomien lukijoiden riemuksi.
Nikolai Gogol lukeutuu näiden mestareiden kärkikaartiin. Hänen vivahteikkaassa tuotannossa yhdistyy arkipäivän komiikka kriittiseen realismiin. Hän taisi huumorin, ja samalla piirsi laajempaa yhteiskunnallista kaarta sävyttäen sitä syvällisesti. Psykologiseen ulottuvuuteen liitetään nokkelasti fantasialla ryyditetty satiiri.
Kuolleet sielut ei ehkä ole tekijänsä taidonnäytteiden terävintä kärkeä, mutta toimii taitavasti suurimman osan tarinaa. Lopussa pakka hajoaa. Syynä kenties on epäonnistunut yritys laajentaa kertomus kolmiosaiseksi trilogiaksi. Romaani on toisin sanoen kuin pannukakku, joka lässähtää kasaan lopuksi.
Kertomuksen runkona on Pavel Ivanovits Tsitsikovin kummallinen keino vaurastua. Hän kiertää eräässä kaupungissa ostamassa maanomistajilta kuolleita maaorjia. Omistavan luokan ahneus läkähdyttää. Jännitys tihenee juhliin, joissa kaikki menee mönkään. Kulissit repeytyvät. Gogol menettää otteen tarinaan ja johdattaa sankarinsa karkuun kaupungista. Samalla loikataan Tsitsikovin menneisyyteen ja kertoja kohottaa ääntään saarnaukseksi.
Kelpo kirja.
lauantai 6. maaliskuuta 2010
Marina Tsvetajeva: Piru ja yhdeksän muuta kertomusta
Marina Tsvetajeva: Piru ja yhdeksän muuta kertomusta. Like, 2006. 255 s.
Tämä novellikokoelma meni minulta yli ymmärryksen. Sekavat omaelämäkerralliset sadut muodostavat oma mystisen maailman, johon sekoittuu modernien tyylisuuntien kirjo.
Niiden luonnehdinta on vaativaa. Itse olen löytävinäni peräti futuristisia, toisaalta jopa dadaistisia (!) elementtejä. Impressionismi kenties voisi olla yksi hyvä sana. En tiedä.
Nimikkonovelli oli ainakin minusta käsittämätön. Lopussa on muutama novelli, jotka kykenee jollakin tavoin lukemaan.
Ei ollut minun juttuni. Varmasti mustavalkoinen kirja, josta joko tykkää tai ei. Ken tykkää ihastuu luultavasti syvästi.
Tämä novellikokoelma meni minulta yli ymmärryksen. Sekavat omaelämäkerralliset sadut muodostavat oma mystisen maailman, johon sekoittuu modernien tyylisuuntien kirjo.
Niiden luonnehdinta on vaativaa. Itse olen löytävinäni peräti futuristisia, toisaalta jopa dadaistisia (!) elementtejä. Impressionismi kenties voisi olla yksi hyvä sana. En tiedä.
Nimikkonovelli oli ainakin minusta käsittämätön. Lopussa on muutama novelli, jotka kykenee jollakin tavoin lukemaan.
Ei ollut minun juttuni. Varmasti mustavalkoinen kirja, josta joko tykkää tai ei. Ken tykkää ihastuu luultavasti syvästi.
torstai 24. syyskuuta 2009
Andrej Kurkov: Presidentens sista kärlek
Andrej Kurkov: Presidentens sista kärlek. Natur och Kultur 2009. 490 s. (Андрей Курков: Последняя любовь президента, 2004)
Kauan on kulunut kuumeisesti luetusta kerrasta. Ukrainanvenäläisen Andrei Kurkovin Presidentin viimeisen rakkauden kohdalla niin kävi. Suomentamaton teos sai arvoisensa ruotsinnoksen. Suomeksi Kurkovilta on julkaistu vasta kaksi kirjaa.
Pietarissa syntynyt Kurkov on yksi osoitus niistä sinnikkäistä omakustannekirjailijoista, jotka ovat pyristelleet kustannuskynnyksen ylitse sisukkaasti uhmaten yleistä hyväksyntää. Hänen sanotaan saaneen kaupallisilta kustantajilta viitisensataa kielteistä vastausta ennen ensimmäistä myönteistä päätöstä. Siihen mennessä hän oli ehtinyt kirjoittaa kahdeksan kirjaa ja kaupitella niitä itse Kiovan kaduilla...
Presidentin viimeinen rakkaus on poliittisen parodian, trillerin ja rakkausromaanin satiirisen kitkerä keitos. Päähenkilö Bunin on sattumapresidentti Ukrainassa, jossa Moskova (Putin) vetelee naruista kuin sätkynukkeja. Suomikin siintelee taustalla, esimerkiksi vodkana. Asetelmasta mieleen tulee Jari Tervon uutukainen Koljatti.
Käytännössä kirja kulkee kolmessa putkessa. Rakenteeltaan se on päiväkirjamaisten lukujen mosaiikki, joka heittää jatkuvasti ajassa ja paikassa ilman viitteitä toisiinsa mielivaltaisesti. Yhdessä päätarinassa ollaan 1980-luvulla ja lopulta 1990-luvun alussa, toisessa eletään 2000-luvun alkua ja kolmannessa ollaan vuosissa 2015-16.
Luonnottomasti Bunin elää hetkessä ilman muistoja. Se tekee lukemisesta raskasta, vähitellen tarinat sulautuvat mielessä yhdeksi ja vasta kirjan edettyä neljä viidesosaa alkaa päähenkilö viitata tapahtumiin toisissa kertomuksissa juonen saadessa samalla hullunkurisia piirteitä, toisen kertomuksen traagisuus peilautuu kolmannen trilleriin valon ja varjon leikin lailla. Se on kutkuttava yhdistelmä, joka toimii nerokkaasti.
Yksityisiä, eksistentialistisia tiloja paisutetaan laajempiin yhteiskunnallisiin kaariin. Kontekstit vaihtuvat, muistumia on vanhoista kansantaruista. Isä Camillon ystävät saanevat tyydytystä sivujuonella uskonnollisesta ihmeestä, johon Buninilla on osuutensa. Kirjassa on myös yhtenä keskeisenä hahmona viinaanmenevä kirkonmies, jonka kanssa Bunin kallistaa säännöllisesti kuppia ja ui avannossa yhdessä seonneen juutalaisen sotaveteraanin kanssa...
Kirja turpoaa kompleksisista suhteista naissukupuoleen. Mielisairas kaksoisveli värjää ja syventää inhimillistäen kauniisti polveilevaa romaania.
Kolmannessa pääkertomuksessa Bunin on uransa huipulla juhlimassa Moskovassa, saa sairaskohtauksen ja hänen sydän vaihdetaan. Myöhemmin paljastuu, että sydämeen on asennettu mikrosiru... ja presidentin seuraksi tulee nainen, jonka menehtyneeltä mieheltä sydän on peräisin.
Loppu on kuin omista yläasteen ainekirjoituksen tarinoista. Banaali, mutta tehokkaan tyly ja lavea, joka ei vesitä vaan valloittaa.
Tämä on kirja, joka pitäisi suomentaa välittömästi. Kurkovista kuulemme kyllä varmasti vielä kyllästymiseen asti.
Kauan on kulunut kuumeisesti luetusta kerrasta. Ukrainanvenäläisen Andrei Kurkovin Presidentin viimeisen rakkauden kohdalla niin kävi. Suomentamaton teos sai arvoisensa ruotsinnoksen. Suomeksi Kurkovilta on julkaistu vasta kaksi kirjaa.
Pietarissa syntynyt Kurkov on yksi osoitus niistä sinnikkäistä omakustannekirjailijoista, jotka ovat pyristelleet kustannuskynnyksen ylitse sisukkaasti uhmaten yleistä hyväksyntää. Hänen sanotaan saaneen kaupallisilta kustantajilta viitisensataa kielteistä vastausta ennen ensimmäistä myönteistä päätöstä. Siihen mennessä hän oli ehtinyt kirjoittaa kahdeksan kirjaa ja kaupitella niitä itse Kiovan kaduilla...
Presidentin viimeinen rakkaus on poliittisen parodian, trillerin ja rakkausromaanin satiirisen kitkerä keitos. Päähenkilö Bunin on sattumapresidentti Ukrainassa, jossa Moskova (Putin) vetelee naruista kuin sätkynukkeja. Suomikin siintelee taustalla, esimerkiksi vodkana. Asetelmasta mieleen tulee Jari Tervon uutukainen Koljatti.
Käytännössä kirja kulkee kolmessa putkessa. Rakenteeltaan se on päiväkirjamaisten lukujen mosaiikki, joka heittää jatkuvasti ajassa ja paikassa ilman viitteitä toisiinsa mielivaltaisesti. Yhdessä päätarinassa ollaan 1980-luvulla ja lopulta 1990-luvun alussa, toisessa eletään 2000-luvun alkua ja kolmannessa ollaan vuosissa 2015-16.
Luonnottomasti Bunin elää hetkessä ilman muistoja. Se tekee lukemisesta raskasta, vähitellen tarinat sulautuvat mielessä yhdeksi ja vasta kirjan edettyä neljä viidesosaa alkaa päähenkilö viitata tapahtumiin toisissa kertomuksissa juonen saadessa samalla hullunkurisia piirteitä, toisen kertomuksen traagisuus peilautuu kolmannen trilleriin valon ja varjon leikin lailla. Se on kutkuttava yhdistelmä, joka toimii nerokkaasti.
Yksityisiä, eksistentialistisia tiloja paisutetaan laajempiin yhteiskunnallisiin kaariin. Kontekstit vaihtuvat, muistumia on vanhoista kansantaruista. Isä Camillon ystävät saanevat tyydytystä sivujuonella uskonnollisesta ihmeestä, johon Buninilla on osuutensa. Kirjassa on myös yhtenä keskeisenä hahmona viinaanmenevä kirkonmies, jonka kanssa Bunin kallistaa säännöllisesti kuppia ja ui avannossa yhdessä seonneen juutalaisen sotaveteraanin kanssa...
Kirja turpoaa kompleksisista suhteista naissukupuoleen. Mielisairas kaksoisveli värjää ja syventää inhimillistäen kauniisti polveilevaa romaania.
Kolmannessa pääkertomuksessa Bunin on uransa huipulla juhlimassa Moskovassa, saa sairaskohtauksen ja hänen sydän vaihdetaan. Myöhemmin paljastuu, että sydämeen on asennettu mikrosiru... ja presidentin seuraksi tulee nainen, jonka menehtyneeltä mieheltä sydän on peräisin.
Loppu on kuin omista yläasteen ainekirjoituksen tarinoista. Banaali, mutta tehokkaan tyly ja lavea, joka ei vesitä vaan valloittaa.
Tämä on kirja, joka pitäisi suomentaa välittömästi. Kurkovista kuulemme kyllä varmasti vielä kyllästymiseen asti.
sunnuntai 10. elokuuta 2008
Jevgeni Popov: Mestari Kaaos
Jevgeni Popov: Mestari Kaaos. Taifuuni 2003. 263 s.
Jevgeni Popovin Mestari Kaaos on lievästi todettuna outo teos.
Tyylisuuntien tilkkutäkki on siroteltu sivuille kuin sattumalta. Mitään selkeää juonta ei ole, Arvi Pertun Lesoselta haiskahtava seksuaalissävytteinen ja juopotteluun taipuvainen kirjailija Bezobrazov muistelee menneitä. Myönteisiä muistoja on Suomesta ja Helsingistä, hän oleskelee Gotlannissa Ruotsissa ja vertailee eroja kaipaamaansa kotimaahan. Tajunnanvirta tunkee todellisuutta ja kuviteltua pursuavaksi massaksi, joka rytmityksen tihentyessä huohottavaksi on pelkkiä lehtiotsikoita, jotka sisältävät viittauksia tuhansiin tapahtumiin.
Kriittinen Popov kieltämättä on. Suomen ja Venäjän moni-ilmeistä historiaa runnotaan suomalaismielisesti, venäläisiä versioita kyseenalaistetaan. Kommunismin rikokset ihmisyyttä vastaan tuodaan röyhkeästi mahdollisimman vastenmielisesti lukijan eteen. Esimerkiksi käytettyjä kidutuskeinoja kuvataan yksityiskohtaisesti, niin että puistattaa.
Venäjän absurdius on kirjassa keskeinen teema. Puheissa julistetaan rauhaa, tasa-arvoa ja ystävyyttä, samaan aikaan kun militaristinen mörkö musertaa kaiken toivon käsillään suun vielä toitottaessa toisenlaista totuutta. Venäjä on kumma maa, sen johto yleensä sitäkin kummallisempi.
Esimerkiksi Venäjän ulkoasiainministeriön tiedotteet kaunokirjallisuudessaan ovat verrattomia. Niiden värikäs kulmikas kieli on parodiaa parhaimmillaan - elleivät ne olisivat edustamassa yhden maailman suurvalloista virallista kantaa.
"Venäjän ulkoasiainministeriön julkilausuma
Etelä-Ossetian tilanteesta
8.8.2008
Elokuun 8. päivän vastaisena yönä, kirjaimellisesti muutaman tunnin päästä siitä, kun oli sovittu Etelä-Ossetian konfliktin uuden kierteen selvittämiseen tähtäävien neuvottelujen järjestämisestä, georgialaiset sotajoukot toteuttivat salakavalan ja massiivisen hyökkäyksen Tskhinvaliin. Georgian valtionjohto sovelsi voimankäyttöön perustuvaa skenaariota huolimatta kaikista diplomaattisista ponnisteluista, joihin oli ryhdytty Moskovan, Tbilisin, Tskhinvalin, Washingtonin ja muiden kiinnostuneiden pääkaupunkien välisissä kosketuksissa.
Sen seurauksena luottamus Georgian johtoon neuvotteluprosessin ja yleisestikin YK:n peruskirjan periaatteita vastaavan kansainvälisen kanssakäymisen vastuullisena osapuolena on kokonaan menetetty. On tullut täysin selväksi, miksi Tbilisi on pitkän ajanjakson kuluessa erilaisiin tekosyihin vedoten itsepäisesti välttänyt solmimasta juridisesti sitovia sopimuksia Etelä-Ossetian ja Abhasian kanssa voiman käytöstä pitäytymisestä.
Tällä hetkellä ei ole vielä myöhäistä ehkäistä massiivista verenvuodatusta ja uusia uhreja mm. siviiliväestön keskuudessa. Olemme myös erittäin huolestuneita venäläisten rauhanturvaajien kohtalosta.
Georgian johdon pitää tulla järkiinsä ja palata sivistyneiden ratkaisukeinojen pariin poliittisen selvittelyn vaikeiden kysymysten ratkomiseksi. Odotamme myös, että ulkomaiset yhteistyökumppanimme ja yleensäkin kansainvälinen yhteisö eivät käyttäytyisi välinpitämättömästi tänä vaikeana hetkenä, jolloin vaakalaudalla ovat satojen tuhansien alueen asukkaiden kohtalot. On lopetettava yhteisvoimin väkivalta, josta on vaarassa koitua mitä vakavimpia seurauksia alueelliselle ja kansainväliselle turvallisuudelle.
Venäjän Federaatio jatkaa ponnisteluja pyrkien uuden vedenvuodatuksen ehkäisemiseen sekä Etelä-Ossetian tilanteen palauttamiseen rauhanomaiseen uomaan."
Kun samanaikaisesti tällaisten tiedotteiden ohessa lukee Popovia, ei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Tänään Georgia, kohta Ukraina, sitten Baltia. Neuvostoliiton rajojen palautus on alkanut. Ikuisen rauhan ja ihmisoikeuksien nimissä tietysti. Sotaa ei käy kukaan. Kaikki "pakottavat" toisiaan selkkauksissa rauhaan siviiliväestön puolustamiseksi. Uskokoon ken tahtoo.
Tietysti tälläkin sodalla on röpelöiset juuret, ja georgialaisten taktinen typeryys oli pelkästään leimahduttajana. Silti venäläisten joukkojen keskitykset ja härnäykset pitkin vuotta sekä selittämättömät pommi-iskut viittasivat tulenarkaan konfliktiin, joka oli räjähtämässä käsiin venäläisten aloitteesta. Venäjä haki vain tekosyytä valloitusretkeen, pahoin pelkään.
Kaikkein mielipuolisemman skenaarion mukaan kun, joka on tulkittavissa Venäjän strategiasta 2020 sekä Venäjän asevoimien doktriinista, tällaista imperialismia oli ennustettavissa. Pullistuva Venäjä hakee menneiden imperiumiensa rajoja takaisin ja täyttää tyhjiöitä iskien heikkoihin kohtiin. Akuuteimmassa vaarassa on lähivuosina ilmeisesti ainakin Ukraina, joka luultavasti revitään lietsotun konfliktin varjolla vähintään kahtia sekä Baltian maat, joita kohtaan taktiikkaa on kokeiltu jo ja valmisteltu maaperää tulevalle "rauhanturvaoperaatiolle" tilaisuuden tullen 2010 -luvun puolivälissä.
Suoranaista uhkaa ei Suomeen ole, mutta Suomi sentään valmistautuu: syksyllä järjestetään esimerkiksi Euroopan suurin sotaharjoitus Uudellamaalla ja Itä-Suomessa. Eikä varmaan tarvitse paljoa miettiä miksi Suomessa on eniten tykkejä läntisessä Euroopassa Saksan jälkeen (saksalaisilla niitä on 25 enemmän) ja yhdet Euroopan suurimmat maavoimat... toivottavasti niitä ei tarvinne tositilanteessa asettaa koetukselle. Kuvat Georgiasta näyttävät hirvittävät sodankasvot, jotka repivät huonosti parantuvia haavoja kaikille. Valloilleen päästettyä sotaa on hankala pysäyttää.
Onneksi tulevaisuus muodostuu niin monista tekijöistä, ettei sitä pysty kunnolla ennustamaan. Venäjäkin voi vielä vaihtaa pelottavaa suuntaansa eikä prosessien vyörymisestä saa selkoa. Vaurastunut keskiluokka ei tahdo köyhtyä ja olla hylkiövaltion kansalaisia - toivottavasti. Tämän positiivisen puolen kanssa olen itsekin käytännössä päivittäin kosketuksissa. Pietarin keskiluokka työllistää tarpeillaan minutkin. Keskiluokka voi olla Venäjällä toiveikkaasti ajateltuna maata vakauttava ja kiinteyttävä voima. Pahimmillaan voimme nähdä vielä monta pientä Venäjää, kuten Popov kirjassaan ennustaa. Venäjän yllä on sekä myrsky että poutapilviä. Venäjälle soisi vakaan vaurauden vuosisadan ilman verenvuodatuksia ja vallanhimoisia diktaattoreja, joiden naapurissa ei ole mukava majailla.
Jevgeni Popovin Mestari Kaaos on lievästi todettuna outo teos.
Tyylisuuntien tilkkutäkki on siroteltu sivuille kuin sattumalta. Mitään selkeää juonta ei ole, Arvi Pertun Lesoselta haiskahtava seksuaalissävytteinen ja juopotteluun taipuvainen kirjailija Bezobrazov muistelee menneitä. Myönteisiä muistoja on Suomesta ja Helsingistä, hän oleskelee Gotlannissa Ruotsissa ja vertailee eroja kaipaamaansa kotimaahan. Tajunnanvirta tunkee todellisuutta ja kuviteltua pursuavaksi massaksi, joka rytmityksen tihentyessä huohottavaksi on pelkkiä lehtiotsikoita, jotka sisältävät viittauksia tuhansiin tapahtumiin.
Kriittinen Popov kieltämättä on. Suomen ja Venäjän moni-ilmeistä historiaa runnotaan suomalaismielisesti, venäläisiä versioita kyseenalaistetaan. Kommunismin rikokset ihmisyyttä vastaan tuodaan röyhkeästi mahdollisimman vastenmielisesti lukijan eteen. Esimerkiksi käytettyjä kidutuskeinoja kuvataan yksityiskohtaisesti, niin että puistattaa.
Venäjän absurdius on kirjassa keskeinen teema. Puheissa julistetaan rauhaa, tasa-arvoa ja ystävyyttä, samaan aikaan kun militaristinen mörkö musertaa kaiken toivon käsillään suun vielä toitottaessa toisenlaista totuutta. Venäjä on kumma maa, sen johto yleensä sitäkin kummallisempi.
Esimerkiksi Venäjän ulkoasiainministeriön tiedotteet kaunokirjallisuudessaan ovat verrattomia. Niiden värikäs kulmikas kieli on parodiaa parhaimmillaan - elleivät ne olisivat edustamassa yhden maailman suurvalloista virallista kantaa.
"Venäjän ulkoasiainministeriön julkilausuma
Etelä-Ossetian tilanteesta
8.8.2008
Elokuun 8. päivän vastaisena yönä, kirjaimellisesti muutaman tunnin päästä siitä, kun oli sovittu Etelä-Ossetian konfliktin uuden kierteen selvittämiseen tähtäävien neuvottelujen järjestämisestä, georgialaiset sotajoukot toteuttivat salakavalan ja massiivisen hyökkäyksen Tskhinvaliin. Georgian valtionjohto sovelsi voimankäyttöön perustuvaa skenaariota huolimatta kaikista diplomaattisista ponnisteluista, joihin oli ryhdytty Moskovan, Tbilisin, Tskhinvalin, Washingtonin ja muiden kiinnostuneiden pääkaupunkien välisissä kosketuksissa.
Sen seurauksena luottamus Georgian johtoon neuvotteluprosessin ja yleisestikin YK:n peruskirjan periaatteita vastaavan kansainvälisen kanssakäymisen vastuullisena osapuolena on kokonaan menetetty. On tullut täysin selväksi, miksi Tbilisi on pitkän ajanjakson kuluessa erilaisiin tekosyihin vedoten itsepäisesti välttänyt solmimasta juridisesti sitovia sopimuksia Etelä-Ossetian ja Abhasian kanssa voiman käytöstä pitäytymisestä.
Tällä hetkellä ei ole vielä myöhäistä ehkäistä massiivista verenvuodatusta ja uusia uhreja mm. siviiliväestön keskuudessa. Olemme myös erittäin huolestuneita venäläisten rauhanturvaajien kohtalosta.
Georgian johdon pitää tulla järkiinsä ja palata sivistyneiden ratkaisukeinojen pariin poliittisen selvittelyn vaikeiden kysymysten ratkomiseksi. Odotamme myös, että ulkomaiset yhteistyökumppanimme ja yleensäkin kansainvälinen yhteisö eivät käyttäytyisi välinpitämättömästi tänä vaikeana hetkenä, jolloin vaakalaudalla ovat satojen tuhansien alueen asukkaiden kohtalot. On lopetettava yhteisvoimin väkivalta, josta on vaarassa koitua mitä vakavimpia seurauksia alueelliselle ja kansainväliselle turvallisuudelle.
Venäjän Federaatio jatkaa ponnisteluja pyrkien uuden vedenvuodatuksen ehkäisemiseen sekä Etelä-Ossetian tilanteen palauttamiseen rauhanomaiseen uomaan."
Kun samanaikaisesti tällaisten tiedotteiden ohessa lukee Popovia, ei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Tänään Georgia, kohta Ukraina, sitten Baltia. Neuvostoliiton rajojen palautus on alkanut. Ikuisen rauhan ja ihmisoikeuksien nimissä tietysti. Sotaa ei käy kukaan. Kaikki "pakottavat" toisiaan selkkauksissa rauhaan siviiliväestön puolustamiseksi. Uskokoon ken tahtoo.
Tietysti tälläkin sodalla on röpelöiset juuret, ja georgialaisten taktinen typeryys oli pelkästään leimahduttajana. Silti venäläisten joukkojen keskitykset ja härnäykset pitkin vuotta sekä selittämättömät pommi-iskut viittasivat tulenarkaan konfliktiin, joka oli räjähtämässä käsiin venäläisten aloitteesta. Venäjä haki vain tekosyytä valloitusretkeen, pahoin pelkään.
Kaikkein mielipuolisemman skenaarion mukaan kun, joka on tulkittavissa Venäjän strategiasta 2020 sekä Venäjän asevoimien doktriinista, tällaista imperialismia oli ennustettavissa. Pullistuva Venäjä hakee menneiden imperiumiensa rajoja takaisin ja täyttää tyhjiöitä iskien heikkoihin kohtiin. Akuuteimmassa vaarassa on lähivuosina ilmeisesti ainakin Ukraina, joka luultavasti revitään lietsotun konfliktin varjolla vähintään kahtia sekä Baltian maat, joita kohtaan taktiikkaa on kokeiltu jo ja valmisteltu maaperää tulevalle "rauhanturvaoperaatiolle" tilaisuuden tullen 2010 -luvun puolivälissä.
Suoranaista uhkaa ei Suomeen ole, mutta Suomi sentään valmistautuu: syksyllä järjestetään esimerkiksi Euroopan suurin sotaharjoitus Uudellamaalla ja Itä-Suomessa. Eikä varmaan tarvitse paljoa miettiä miksi Suomessa on eniten tykkejä läntisessä Euroopassa Saksan jälkeen (saksalaisilla niitä on 25 enemmän) ja yhdet Euroopan suurimmat maavoimat... toivottavasti niitä ei tarvinne tositilanteessa asettaa koetukselle. Kuvat Georgiasta näyttävät hirvittävät sodankasvot, jotka repivät huonosti parantuvia haavoja kaikille. Valloilleen päästettyä sotaa on hankala pysäyttää.
Onneksi tulevaisuus muodostuu niin monista tekijöistä, ettei sitä pysty kunnolla ennustamaan. Venäjäkin voi vielä vaihtaa pelottavaa suuntaansa eikä prosessien vyörymisestä saa selkoa. Vaurastunut keskiluokka ei tahdo köyhtyä ja olla hylkiövaltion kansalaisia - toivottavasti. Tämän positiivisen puolen kanssa olen itsekin käytännössä päivittäin kosketuksissa. Pietarin keskiluokka työllistää tarpeillaan minutkin. Keskiluokka voi olla Venäjällä toiveikkaasti ajateltuna maata vakauttava ja kiinteyttävä voima. Pahimmillaan voimme nähdä vielä monta pientä Venäjää, kuten Popov kirjassaan ennustaa. Venäjän yllä on sekä myrsky että poutapilviä. Venäjälle soisi vakaan vaurauden vuosisadan ilman verenvuodatuksia ja vallanhimoisia diktaattoreja, joiden naapurissa ei ole mukava majailla.
perjantai 13. kesäkuuta 2008
Vasili Sleptsov: Ensimmäinen oppitunti
Vasili Sleptsov: Ensimmäinen oppitunti. Jack-in-the-Box 1997. 60 s.
Useimmat taitavat unohtaneen Vasili Sleptsovin (1836-1878), vaikka häntä nostettiin muinoin venäläisten humoristien kärkikaartiin.
Erinomaisissa jälkisanoissa suomentaja Martti Anhava sijoittaa Sleptsovin paikalleen kirjallisuuden kentässä. Hän lukeutui niiden lukuisien venäläiskirjailijoiden joukkoon, jotka elivät lyhyen ankaran elämän, jonka aikana he heräsivät yhteiskunnallisiin räikeyksiin ja yrittivät puuttua niihin nostaen kirjoissaan ongelmia esiin.
Radikaalikirjailija Vasili Sleptsov muistetaan etenkin työstään tasa-arvon puolesta ja naisten aseman parantamiseksi. Hän esimerkiksi perusti naisten asemaan keskittyneen lehden Zenskii mir (Naisten maailma). Aleksanteri II:n vuoden 1866 murhayrityksen selvittelyissä vangittiin myös Sleptsov, jonka terveys romahti vankilassa. Hän kuoli keuhkotautiin 1878.
Eläessään Sleptsov kierteli ahkerasi kävellen Moskovan liepeitä tutustuen teollisuuteen ja työväestöön.
Russkii rets-lehdessä julkaistiin 1861 tallustelun tuloksena syntynyttä lyhytproosaa. Ensimmäinen oppitunti oli sarjan aloitus.
Siinä kertoja lähtee Ivanovskojeen aluksi kävellen, mutta liftaa kyydin hevoskuskilta. Kohtelu kylässä on tyly. Kukaan ei tahdo avautua urkkijalle. Tehtaita ei näytellä, ollaan ylimalkaisia. Kertomus on absurdi, jotenkin lapsellinen.
Ilman jälkisanoja en ehkä olisi ymmärtänyt uudelleenjulkaisua suomeksi reilun sadan vuoden jälkeen. Kulttuurihistoriallisesti tarinassa ei ole mitään arvokasta, se on tomua. Hauskakaan se ei oikein osaa olla. Melkoisen joutavaa jorinaa, tusinatavaraa. Kertomus on selvästi tuoretuotetta, paikallaan omassa ajassaan. Aika on selvästi tehnyt tehtävänsä.
Läpyskä on myös kolmas osa kustantamon Pieni kävelykirjasto-sarjaa, joten kenties se on ollut syynä julkaisuun... En todellakaan tiedä.
Useimmat taitavat unohtaneen Vasili Sleptsovin (1836-1878), vaikka häntä nostettiin muinoin venäläisten humoristien kärkikaartiin.
Erinomaisissa jälkisanoissa suomentaja Martti Anhava sijoittaa Sleptsovin paikalleen kirjallisuuden kentässä. Hän lukeutui niiden lukuisien venäläiskirjailijoiden joukkoon, jotka elivät lyhyen ankaran elämän, jonka aikana he heräsivät yhteiskunnallisiin räikeyksiin ja yrittivät puuttua niihin nostaen kirjoissaan ongelmia esiin.
Radikaalikirjailija Vasili Sleptsov muistetaan etenkin työstään tasa-arvon puolesta ja naisten aseman parantamiseksi. Hän esimerkiksi perusti naisten asemaan keskittyneen lehden Zenskii mir (Naisten maailma). Aleksanteri II:n vuoden 1866 murhayrityksen selvittelyissä vangittiin myös Sleptsov, jonka terveys romahti vankilassa. Hän kuoli keuhkotautiin 1878.
Eläessään Sleptsov kierteli ahkerasi kävellen Moskovan liepeitä tutustuen teollisuuteen ja työväestöön.
Russkii rets-lehdessä julkaistiin 1861 tallustelun tuloksena syntynyttä lyhytproosaa. Ensimmäinen oppitunti oli sarjan aloitus.
Siinä kertoja lähtee Ivanovskojeen aluksi kävellen, mutta liftaa kyydin hevoskuskilta. Kohtelu kylässä on tyly. Kukaan ei tahdo avautua urkkijalle. Tehtaita ei näytellä, ollaan ylimalkaisia. Kertomus on absurdi, jotenkin lapsellinen.
Ilman jälkisanoja en ehkä olisi ymmärtänyt uudelleenjulkaisua suomeksi reilun sadan vuoden jälkeen. Kulttuurihistoriallisesti tarinassa ei ole mitään arvokasta, se on tomua. Hauskakaan se ei oikein osaa olla. Melkoisen joutavaa jorinaa, tusinatavaraa. Kertomus on selvästi tuoretuotetta, paikallaan omassa ajassaan. Aika on selvästi tehnyt tehtävänsä.
Läpyskä on myös kolmas osa kustantamon Pieni kävelykirjasto-sarjaa, joten kenties se on ollut syynä julkaisuun... En todellakaan tiedä.
tiistai 6. toukokuuta 2008
Vladimir Sorokin: I det heliga Rysslands tjänst
Vladimir Sorokin: I det heliga Rysslands tjänst. Norstedts 2008. 184 s.
Ennen Arvi Pertun suomennosta ehätti markkinoille ruotsinnos kovasti kehuja keränneestä kulttikirjasta, joka maalaa synkkiä sävyjä Venäjän tulevaisuudesta. Kontekstistaan irrotettuna Vladimir Sorokinin I det heliga Rysslands tjänst (venäjäksi Den opritjnika, 2006) on kummallinen kirja, mutta kiinnitettynä kulttuuriseen taustaankin se herättää paljon ihmetystä.
Kirjassa eletään vuotta 2027. Alku on kuin surkeasta 1960-luvun amerikkalaisesta skifi-sarjasta. Sädepyssymiehet säntäilevät koomisesti kartanolla, autolla ajetaan. Tunnelma on lässähtäneen naivistinen. Rujuutta satiiriin haetaan joukkoraiskauksella. Ei vakuuta. Sorokin viittaa "tunnettuihin" tapahtumiin, mutta ei selitä enempää. Hän pommittaa lukijaa virastojen ja laitosten nimillä, kuorruttaa uskonnollisella korukielellä. Hän jättää jälkeensä vihjelankojen pätkiä poimittavaksi, lukija ei kuitenkaan käsitä niistä suurinta osaa ilman syvällisempää tietämystä tämän hetken Venäjästä. Avain teokseen on putinismissa, joka heijastuu kärjistettynä kirjaan.
Päähenkilö on korkean tason virkamies vainoharhaisessa systeemissä. Opritjnikat ovat kuin saksalainen ritarikunta, joka miehitti Baltiaa. Tämä pervessi turvallisuuspalvelu puolustaa elämästä eristettyä tsaarimaista Hallitsijaa, joka pelkää kansaa. Kohteeksi voi joutua kuka tahansa. Venäjä on myös rakennuttanut muurit rajoilleen ja kokee itsensä kristinuskon linnoitukseksi. Kiina on talousmahti, jonka kieli ja kulttuuri tunkeutuu voimalla venäläisyyteen.
Päähenkilön päivää kuvataan. Se vie outojen tilanteiden kautta vieläkin oudompiin tapahtumiin. Huumausaineilla sekoitetaan päätä, saunominen päättyy homoseksuaalisiin seksiorgioihin johtajan luona ja isänmaanpetturin teurastukseen. Lukijan ei pidä lukea mitä varsinaisesti tapahtuu, vaan pyrkiä kiinnittämään huomiota symboliikkaan ja yksityiskohtiin, kuten nimiin ja osallisten määriin. Kaikki ne kumpuavat menneisyyden myyteistä, uskonnollisista teksteistä ja kansantarinoista linkittäen teosta suurempiin sfääreihin. Samalla se on purevaa yhteiskuntakritiikkiä nykyisestä Venäjästä. Iivana Julman barbariaa höystetään modernilla teknologialla.
Ruotsintaja on jättänyt kääntämättä nimiä, joten ruotsalaiselta lukijalta voi jäädä pimentoon paljon, koska Sorokin kertoo runsaasti nimenomaan epäsuorasti hyödyntämällä muun muassa juuri nimistöä, ellen ole käsittänyt aivan väärin. Yksiulotteisesti luettuna teos on tarinaltaan todella huono. Referenssien myötä se kirkastuu kenties klassikoksi, joka hyökkää pontevasti Venäjän kauhistuttavaa kehityskulkua vastaan. Sorokin ammentaa tästä hetkestä pelottavan painajaisen huomisesta.
Ennen Arvi Pertun suomennosta ehätti markkinoille ruotsinnos kovasti kehuja keränneestä kulttikirjasta, joka maalaa synkkiä sävyjä Venäjän tulevaisuudesta. Kontekstistaan irrotettuna Vladimir Sorokinin I det heliga Rysslands tjänst (venäjäksi Den opritjnika, 2006) on kummallinen kirja, mutta kiinnitettynä kulttuuriseen taustaankin se herättää paljon ihmetystä.
Kirjassa eletään vuotta 2027. Alku on kuin surkeasta 1960-luvun amerikkalaisesta skifi-sarjasta. Sädepyssymiehet säntäilevät koomisesti kartanolla, autolla ajetaan. Tunnelma on lässähtäneen naivistinen. Rujuutta satiiriin haetaan joukkoraiskauksella. Ei vakuuta. Sorokin viittaa "tunnettuihin" tapahtumiin, mutta ei selitä enempää. Hän pommittaa lukijaa virastojen ja laitosten nimillä, kuorruttaa uskonnollisella korukielellä. Hän jättää jälkeensä vihjelankojen pätkiä poimittavaksi, lukija ei kuitenkaan käsitä niistä suurinta osaa ilman syvällisempää tietämystä tämän hetken Venäjästä. Avain teokseen on putinismissa, joka heijastuu kärjistettynä kirjaan.
Päähenkilö on korkean tason virkamies vainoharhaisessa systeemissä. Opritjnikat ovat kuin saksalainen ritarikunta, joka miehitti Baltiaa. Tämä pervessi turvallisuuspalvelu puolustaa elämästä eristettyä tsaarimaista Hallitsijaa, joka pelkää kansaa. Kohteeksi voi joutua kuka tahansa. Venäjä on myös rakennuttanut muurit rajoilleen ja kokee itsensä kristinuskon linnoitukseksi. Kiina on talousmahti, jonka kieli ja kulttuuri tunkeutuu voimalla venäläisyyteen.
Päähenkilön päivää kuvataan. Se vie outojen tilanteiden kautta vieläkin oudompiin tapahtumiin. Huumausaineilla sekoitetaan päätä, saunominen päättyy homoseksuaalisiin seksiorgioihin johtajan luona ja isänmaanpetturin teurastukseen. Lukijan ei pidä lukea mitä varsinaisesti tapahtuu, vaan pyrkiä kiinnittämään huomiota symboliikkaan ja yksityiskohtiin, kuten nimiin ja osallisten määriin. Kaikki ne kumpuavat menneisyyden myyteistä, uskonnollisista teksteistä ja kansantarinoista linkittäen teosta suurempiin sfääreihin. Samalla se on purevaa yhteiskuntakritiikkiä nykyisestä Venäjästä. Iivana Julman barbariaa höystetään modernilla teknologialla.
Ruotsintaja on jättänyt kääntämättä nimiä, joten ruotsalaiselta lukijalta voi jäädä pimentoon paljon, koska Sorokin kertoo runsaasti nimenomaan epäsuorasti hyödyntämällä muun muassa juuri nimistöä, ellen ole käsittänyt aivan väärin. Yksiulotteisesti luettuna teos on tarinaltaan todella huono. Referenssien myötä se kirkastuu kenties klassikoksi, joka hyökkää pontevasti Venäjän kauhistuttavaa kehityskulkua vastaan. Sorokin ammentaa tästä hetkestä pelottavan painajaisen huomisesta.
torstai 12. huhtikuuta 2007
Ivan Turgenjev: Rudin
Ivan Turgenjev: Rudin. Ruin 2006. s. 237
Vanhojen venäläisten klassikoiden parissa ei pitkästy.
Turgenjevin Rudin alkaa miltei yltiöromanttisesti, saa kehittyessään särmää ja loppuu traagisen kauniisti barrikadille Pariisiin vuonna 1848. Uusruotsinnetun teoksen kieli on modernisoitu ja helpottaa huomattavasti nykylukijan ymmärrystä.
Ruotsinsuomalaisten kirjoittajien ja kirjailijoiden valittaessa vaikeuksistaan, antaa katsaus venäläisten kirjailijoiden olosuhteisiin 1800-luvulta (saati sitten 1900-luvulta) toivoa. Ruosukirjailijoita ei sentään ole tuotantonsa takia teljetty telkien taa taikka karkotettu erämaahan. Kustantajien puutetta itkevät voivat lohduttautua sillä, että useimmat venäläisetkin mestarit julkaisivat tuotantonsa aluperin omakustanteina eikä levikki ollut hurjaa.
Ivan Turgenjev ei ole tästä joukosta poikkeus.
Tsaarin hirmuhallinto yritti kampittaa hänenkin kirjailijanuraansa minkä pystyi.
Silti syntyi nerokkaita teoksia.
Sellaisia kuin Rudin.
Vanhojen venäläisten klassikoiden parissa ei pitkästy.
Turgenjevin Rudin alkaa miltei yltiöromanttisesti, saa kehittyessään särmää ja loppuu traagisen kauniisti barrikadille Pariisiin vuonna 1848. Uusruotsinnetun teoksen kieli on modernisoitu ja helpottaa huomattavasti nykylukijan ymmärrystä.
Ruotsinsuomalaisten kirjoittajien ja kirjailijoiden valittaessa vaikeuksistaan, antaa katsaus venäläisten kirjailijoiden olosuhteisiin 1800-luvulta (saati sitten 1900-luvulta) toivoa. Ruosukirjailijoita ei sentään ole tuotantonsa takia teljetty telkien taa taikka karkotettu erämaahan. Kustantajien puutetta itkevät voivat lohduttautua sillä, että useimmat venäläisetkin mestarit julkaisivat tuotantonsa aluperin omakustanteina eikä levikki ollut hurjaa.
Ivan Turgenjev ei ole tästä joukosta poikkeus.
Tsaarin hirmuhallinto yritti kampittaa hänenkin kirjailijanuraansa minkä pystyi.
Silti syntyi nerokkaita teoksia.
Sellaisia kuin Rudin.
lauantai 3. helmikuuta 2007
Vladimir Nabokov: Sebastian Knights verkliga liv.
Vladimir Nabokov: Sebastian Knights verkliga liv. Bonniers 2002 (alk. 1941). 205 s.
Parodia kirjailijan elämäkerrasta. Kirjoitettu maanpaossa vuosina 1938-1941. Englanniksi. Nabokov kutoo dekkarimaisen verkon, upottaa kätevästi kertomuksia kertomuksiin ja liikkuu 1920- ja 1930-lukujen Euroopassa aina Helsingistä ja Pietarista Ranskan etelärannikolle ja Iso-Britanniaan asti. Kertomus paljastaa siivun yläluokkaisten venäläisten maanpakolaisten maailmaa, jotka on viskottu vallankumouksen pyörteissä ympäri Eurooppaa.
Ei mikään loistoteos, mutta luettava.
Parodia kirjailijan elämäkerrasta. Kirjoitettu maanpaossa vuosina 1938-1941. Englanniksi. Nabokov kutoo dekkarimaisen verkon, upottaa kätevästi kertomuksia kertomuksiin ja liikkuu 1920- ja 1930-lukujen Euroopassa aina Helsingistä ja Pietarista Ranskan etelärannikolle ja Iso-Britanniaan asti. Kertomus paljastaa siivun yläluokkaisten venäläisten maanpakolaisten maailmaa, jotka on viskottu vallankumouksen pyörteissä ympäri Eurooppaa.
Ei mikään loistoteos, mutta luettava.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)