Vladimir Sorokin: I det heliga Rysslands tjänst

Vladimir Sorokin: I det heliga Rysslands tjänst. Norstedts 2008. 184 s.

Ennen Arvi Pertun suomennosta ehätti markkinoille ruotsinnos kovasti kehuja keränneestä kulttikirjasta, joka maalaa synkkiä sävyjä Venäjän tulevaisuudesta. Kontekstistaan irrotettuna Vladimir Sorokinin I det heliga Rysslands tjänst (venäjäksi Den opritjnika, 2006) on kummallinen kirja, mutta kiinnitettynä kulttuuriseen taustaankin se herättää paljon ihmetystä.

Kirjassa eletään vuotta 2027. Alku on kuin surkeasta 1960-luvun amerikkalaisesta skifi-sarjasta. Sädepyssymiehet säntäilevät koomisesti kartanolla, autolla ajetaan. Tunnelma on lässähtäneen naivistinen. Rujuutta satiiriin haetaan joukkoraiskauksella. Ei vakuuta. Sorokin viittaa "tunnettuihin" tapahtumiin, mutta ei selitä enempää. Hän pommittaa lukijaa virastojen ja laitosten nimillä, kuorruttaa uskonnollisella korukielellä. Hän jättää jälkeensä vihjelankojen pätkiä poimittavaksi, lukija ei kuitenkaan käsitä niistä suurinta osaa ilman syvällisempää tietämystä tämän hetken Venäjästä. Avain teokseen on putinismissa, joka heijastuu kärjistettynä kirjaan.

Päähenkilö on korkean tason virkamies vainoharhaisessa systeemissä. Opritjnikat ovat kuin saksalainen ritarikunta, joka miehitti Baltiaa. Tämä pervessi turvallisuuspalvelu puolustaa elämästä eristettyä tsaarimaista Hallitsijaa, joka pelkää kansaa. Kohteeksi voi joutua kuka tahansa. Venäjä on myös rakennuttanut muurit rajoilleen ja kokee itsensä kristinuskon linnoitukseksi. Kiina on talousmahti, jonka kieli ja kulttuuri tunkeutuu voimalla venäläisyyteen.

Päähenkilön päivää kuvataan. Se vie outojen tilanteiden kautta vieläkin oudompiin tapahtumiin. Huumausaineilla sekoitetaan päätä, saunominen päättyy homoseksuaalisiin seksiorgioihin johtajan luona ja isänmaanpetturin teurastukseen. Lukijan ei pidä lukea mitä varsinaisesti tapahtuu, vaan pyrkiä kiinnittämään huomiota symboliikkaan ja yksityiskohtiin, kuten nimiin ja osallisten määriin. Kaikki ne kumpuavat menneisyyden myyteistä, uskonnollisista teksteistä ja kansantarinoista linkittäen teosta suurempiin sfääreihin. Samalla se on purevaa yhteiskuntakritiikkiä nykyisestä Venäjästä. Iivana Julman barbariaa höystetään modernilla teknologialla.

Ruotsintaja on jättänyt kääntämättä nimiä, joten ruotsalaiselta lukijalta voi jäädä pimentoon paljon, koska Sorokin kertoo runsaasti nimenomaan epäsuorasti hyödyntämällä muun muassa juuri nimistöä, ellen ole käsittänyt aivan väärin. Yksiulotteisesti luettuna teos on tarinaltaan todella huono. Referenssien myötä se kirkastuu kenties klassikoksi, joka hyökkää pontevasti Venäjän kauhistuttavaa kehityskulkua vastaan. Sorokin ammentaa tästä hetkestä pelottavan painajaisen huomisesta.