torstai 23. lokakuuta 2008

Ivan Turgenev: Tarpeettoman ihmisen päiväkirja

Ivan Turgenev: Tarpeettoman ihmisen päiväkirja. Karisto 2000. 99 s.

Pienissä kertomuksissa lymyilee usein se suuri ja mahtava. Tällainen tapaus on Ivan Turgenevin Tarpeettoman ihmisen päiväkirja. Sivumäärältään vaatimaton stoori syvällisyydessään ja riisutun kauniina jaksaa innostaa yhä uusiin lukukokemuksiin.

Tarpeettoman ihmisen päiväkirjassa elämäänsä pettynyt mies kertaa kulunutta ennen kuolemaansa kirjallisesti. Hän kuitenkin takertuu yhteen tapaukseen; epäonniseen rakkauteen, jossa hän möhlii moninaisesti.

Ironinen ote hersyttää suupieliä, samalla se on surumielisen traaginen muistutus elämän ohitsemenevyydestä ja suhteellistamisesta. Vivahteena on rujo suoruus ja antiromanttisen romanttiset käänteet, jotka repivät rakkaudelta sen ihanuuden illuusion. Mehevää.

Arto Salminen: Ei-kuori

Arto Salminen: Ei-kuori. WSOY 2003. 150 s.

Arto Salmisen kuolema oli aikoinaan shokki. Tuntui uskomattomalta, että läpimurtonsa kynnyksellä oleva kyvykäs kirjailija menehtyi sairauskohtaukseen yllättäen vain 46-vuotiaana. Olin povannut hänelle kansainvälistä menestystä, ura kuitenkin katkesi köpelösti nousukiitoon aivan kuin kävi linnuparalle, joka joutui metsästäjän haulisateeseen kesken kiivaimman sorsastuksen.

Olenkin säästellyt Salmisen kirjoja, jotta hyvää kestäisi pidempään. Uusia kun ei ole enää manan mailta luvassa. Ei-kuori on ollut kauan tyrkyllä, mutta pihinä olen pistänyt syrjään. Olen taas jatkanut Proustin suurromaanin samoamista, joten hengähdystaukojen väliin ei kelpaa kuka tahansa. Arto Salmisen Ei-kuori soveltui siis tähän hätään tilkkeeksi kuin tehtynä.

Ei-kuori on raadollinen, tyly teos. Antisankareiden maailma on kylmä, laskelmoiva. Elämä on kovaa kilpailua, ahneet ja röyhkeät syövät ensin. Ei-kuoressa keskiössä on taksikuski ja hänen perheensä. Urkki Kyrenius on peräkammarin poika, joka on jotenkin onnistunut saattamaan naisen turpeaksi ja eronnut. Tämmöisiä tapauksia Suomessa on, joten aivan tuulesta temmattuja tarinoita Arto Salminen ei kerro. Lukijaa ärsytetään Urkki Kyreniuksen teoilla, jotka saavat kaulavaltimot pullistelemaan kiukusta. Äiti eikä velikään ole sieltä mierolta tieltä, eikä asiakkaat.

Surullinen tarina saa tragiromanttisen lopun. Salmisen kieli on verbeillä tehostettua, ytimekästä sanailua, joka maalaa jyrkin sävyin melodramaattisia maisemia. Seksuaalisuus sävyttää teosta tuntuvasti. Suosittelen!

sunnuntai 19. lokakuuta 2008

Alpo Ruuth: Nousukausi

Alpo Ruuth: Nousukausi. Tammi 1977. 463 s.

Vaaleihin on viikko aikaa, taloustilanne tasapainoilee. Alpo Ruuthin romaani Nousukausi ei voisi olla ajankohtaisempi. Muistutus siitä miten vähän ja toisaalta täysin totaalisesti maailma on muuttunut kolmessakymmenessä vuodessa.

Nousukausi lienee Alpo Ruuthin maineikkain tekele, joka riipaisee ajankuvaa ummehtuneesta Kekkoslovakiasta. Sosiaalinen inhorealismi liioittelee ja synkistelee, ihmiset kulkevat omissa urissaan ymmärtämättä toisiaan. Ahdistus purkautuu väkivaltana, masennuksena ja alkoholismina. Taustalla sykkii poliittisten piirien ja talouselämän eliittien toinen todellisuus, joka on vieraantunut työväestön tuntemuksista, mutta vaikuttaa työläisyksilöiden kohtaloihin kovasti.

Pääroolissa teoksessa on hivenen hämäräksi jäävän ammattiliiton lehden kommunistitoimittaja, jolta menee parisuhde pois päiviltä, uusi jumalatar näyttäytyy siivoojan hahmossa, mutta senkin suhteen toverimme tyrii. Poliittiset kiemurat sävyttävät teosta etenkin kommunistien sisäisillä kahinoilla. Neuvostouskovaiset murjovat toisinajattelijoita. Ruuth on kriittinen kaikkiin suuntiin.

Toimittajaparka tuodaan politiikan rautapumpulista tietämättömän, passivoituvan työväestön, joka ei käsitä kiistoista eikä ole niistä kiinnostunut, arkeen. Hiipuva, ukkoutuva työväenliike on rapautumassa keskiluokkaistumiseen, vaikka vasemmisto on vouhkannut kapitalismin kurjistavan työläisiä. Pontta sanojen alla ei oikein ole, uskottavuus karisee ay-pamppujen veljeillessä työnantajien kanssa. Osalla menee kurjasti, osalla hyvin. Nousukausi on päättymässä, taantuma uhkaa.

Ruuth ankkuroi kirjaa historiallisiin mullistuksiin, kuten Chilen oikeiston sotilasvallankaappaukseen. Sinänsä kirjassa ei satu mitään järisyttävää. Sen suola on kyvyssä kiteyttää elämänsuola runsaalle neljällesadalle sivulle. Ruuth ehtii pohtia elämistä kymmenistä kuvakulmista, antaa rosoisuutta, joka välillä arkisuudessaan puuduttaa, mutta on tärkeä osa elämisen olemusta. Rakkaudella ja seksuaalisuudella on sijansa ajanvirrassa. Teos huipentuu Suuren Johtajan ilmoitukseen kansallisen hätätilan hallituksesta. Repeytyvää kansakuntaa niitataan väkisin yhteen.

Ruuthin kirja herättää runsaasti ajatuksia. Ei vähiten sen ajankohtaisuuden takia. Kirjassakin eletään vaaliaikaa ja taloustilanne on kääntymässä kaoottiseksi.

Äänestääkin kai pitäisi, vaikka monen muun kansalaisen tavoin se tuntuu merkityksettömältä. Sitähän se ei ole. Sirpaloituneessa, viihteellistyneessä todellisuudessa on meille tiedotusvälineistä tyrkytettävän "tiedon" perusteella hankala hahmottaa yhteyksiä, joista monet kytkeytyvät toisiinsa kunnanvaltuustoissa. Niissä määritellään millaisessa kunnassa tai kaupungissa asumme. Niissä tehdään meidän arkea koskevat päätökset, jotka voivat olla joskus ratkaisevia sille millaisen suunnan kohtalomme saa. Aina siitä millaiset eväät saamme elämälle siihen miten menehdymme.

Tätä seikkaa ei moni tiedosta. Ei ole aivan sama kuka kunnanvaltuustossa istuu. Toki tomppeleita ja pyrkyreitä on aina riittämiin. Kaikissa puolueissa. Ympäripyöreät puolueiden iskulauseet kolisevat ontouttaan. Valinta on vaikea. On meidän kaikkien etu, että pätevimmät pääsevät päättämään. On niitä fiksujakin. Useimmissa puolueissa.

Tähän asti olen viimeiset vuosikymmenet kamppaillut aktiivisesti politiikassa ja ollut mukana vaalikampanjoissa. Tuntuukin hivenen erikoiselta olla sivussa. Suomesta muutin sosialistina, Ruotsissa hurahdin liberaaliin oikeistoon. Suomen poliittisella kentällä on paluumuuton jälkeen orpo olo. Mikään puolue ei tunnu kolahtavan kunnolla kohdalle. Oma yhteiskunnallinen osallistuminen rajoittuukin tällä kertaa äänestämisen lisäksi vaalilautakunnassa toimimiseen kokoomuksen riveissä.

Omaa ehdokasta tai puoluetta en vielä ole päättänyt. Vaalikoneista tulee kirjavia kärkiä. Kymmenikössä on niin kokoomusta, vihreitä, ruotsalaisia kuin sosiaalidemokraattejakin. Vain keskusta uupuu. Jostain kumman syystä. Gallupeissa suosiota saaneet perussuomalaiset sen sijaan laahaavat kaikkein kauimpana. Samoin muut äärioikeistolaiset ja äärivasemmistolaiset hihhulit. Joten siltä osin on selvää, ettei ainakaan meikäläisen äänillä sillä rintamalla porskuteta eteenpäin. Sillä äänestämättä jättäminen hyödyttää ainoastaan eliittejä ja ääriliikkeitä. Eikä niiden yksinvallasta ole koskaan hyvää seurannut kuin harvoille...

Yksilöllisyyden, demokratian ja kapitalistisen markkinatalouden puolesta pitää ja täytyy tapella - jatkuvasti. Markkinavoimat olemme Me. Ne, jotka vaativat markkinavoimia kuriin, haluavat rajoittaa sinun toimintavapauttasi. Muun muassa Pohjois-Koreassa ja Kuubassa markkinavoimat ovat kurissa. Eikä siellä ole kuin muutamilla kivaa.

On selvää, ettei sosialistinen tai nationalistinen protektionismi taikka feodalismi ja uskonnollinen fatalismi onnistu onnellistamaan useimpia. Individualistinen, yksilöiden omaan harkintavaltaan ja vapauteen perustuva talous- ja poliittinen järjestelmä on kaikista inhimillisin systeemi, joka kykenee suuntaamaan yhteiskunnassa olevat resurssit parhaiten. Kollektivistit eivät usko eivätkä luota ihmiseen. Yksilöitä pidetään ahneina imbesilleinä. Siksi ihmiset täytyisi alistaa kaikilla elämänalueilla aina seksuaalisuudesta asumiseen ja kulutuskäyttäytymiseen.

Minä haluan tyhmälistöstä huolimatta luottaa lajitovereihini, että heistä useimmat tietävät itse mitä heille on parasta ja tarpeellista elämässä. Liika moralisointi on turmiollista. Yhteiskunta tulisi järjestää sellaiseksi, joka loisi yksilöille mahdollisuuksia luovia nousujohteisesti elämässään. Vapaaehtoisesti.

Sosiaaliliberaalina toivoisin kaikille mahdollisuuksia koulutukseen kykyjensä mukaan, työllistymistä, elintarvikkeita halujen ja tarpeiden mukaan, sananvapautta ja vireää sekä monipuolista taloudellista toimeliaisuutta ja kansalaisjärjestöissä vaikuttamista. Syntyperän ja seksuaalisen suuntautumisen ei pitäisi olla tukkeena missään (paitsi pedofilian), rangaistuksen kärsineille tulisi antaa uusi mahdollisuus yhteiskuntaan kiinnittymiseen syrjinnän sijaan, kirjastolaitoksen tulisi tarjota kontaktipintoja tietoon ja viihteeseen, joka katalysaattorina vilkastuttaisi yksilöiden välistä älyllistä kanssakäymistä ja kannustaisi luovaan, rajoja rikkovaan innovointiin. Työnteon ja opiskelun tulisi kannattaa, verot vähäisiksi ja verovarat käytettäisiin vain tarpeellisiin kohteisiin.

Verotusta voisi muutenkin tuoda tähän päivään. Ainakin osan maksetuista veroista pitäisi voida korvamerkitä, veroja pitäisi voida maksaa suunnitelmallisesti pidemmällä aikavälillä. Esimerkiksi niin, että tänä vuonna maksaisi ennakkoa niin paljon, että vaikka viiden vuoden kuluttua, kun on asuntoa ostamassa, niin voisi olla maksamatta veroja laisinkaan. Toki tällainen on osin käytössä jo nyt erilaisin tuki-, vähennys- ja verojärjestelyin, mutta sitä saisi korottaa parin vuoden sykliä korkeammalle päätään, jolloin järkevästi taloutensa suunnitteleville jäisi enemmän marginaaleja elämään. Vaikka esimerkiksi vastavalmistunut pariskunta ennen esikoistaan voisi pulittaa etukäteen verojaan, jolloin lasten syntyessä voisi maksaa veroja vähemmän ja saada enemmän käyttövaraa yllättäviin menoihin.

Myös väkivalta on Suomessa suuri ongelma. Ketään ei saisi murhata tai mukiloida. Siksi aseiden hallussapitoa saisi rajoittaa. Kaikilla yksilöillä on oikeus elämään ja elämiseen ilman uhkaa. Ongelmavyyhti on kuin umpisolmussa; siihen liittyy niin alkoholismia kuin mielenterveydellisiä häiriöitä, mutta miksi suuressa osassa muuta maailmaa on rauhallisempaa? Ei se ole pelkästään kulttuurista kiinni ja kulttuuria voidaan muuttaa yhteisöllisemmäksi, jossa yksilöt kokevat olevansa aidosti osa yhteiskuntaa ja tärkeitä ja arvostettuja sellaisina kuin he ovat. Tulivat he sitten mistä maanosasta tahansa, oli heillä millaisia mielipiteitä hyvänsä.

Ihminen on särmikäs kokonaisuus. Yksilöstä näemme vain pienen siivun. Meissä kaikissa on uskomattomia voimavaroja ja taitoja, jos niiden annetaan kukoistaa eikä niitä tukahduteta järjestelmän voimin. Kun yksilö voi hyvin, voi yhteisökin hyvin.

perjantai 10. lokakuuta 2008

Kari Hakli: Helsinki 1967-1977

Kari Hakli: Helsinki 1967-1977. Helsingin kaupunginmuseo 2008. 237 s.

Kari Haklin kuvia tuijottaessa loksahtaa suu auki. Köyhä ja karu Helsinki näyttäytyy rujona itäeurooppalaisena kaupunkina. Kuvat voisivat olla itärajan takaa, mutta ne ovat Suomesta. Vuosilta 1967-1977.

Mustavalkoiset kuvasarjat seuraavat Meri-Hakan betonibunkkereiden pystytystä, ne päästävät kaupunkilaisten koteihin, joissa huomio kiinnittyy seiniä peittäviin ryijyihin. Rapistuneissa yleisissä saunoissa on aistittavissa ripaus romantiikkaa, aistii slaavilaisuuden. Kuvat kammottavista kylpyhuoneista ja wc-tiloista saavat huokaisemaan helpotuksesta kuinka onneksi elintaso on kohonnut - eikä siitä ole silti kauan.

Kari Haklin on tallentunut kulttuuriskandaaleita. Helsingin keskustasta purettiin tuona aikana useita historiallisesti arvokkaita kiinteistöjä ja muuten upeita rakennuksia, jotka korvattiin persoonattomilla rumiluksilla. Pasilaa murjottiin ankarasti. Puiset työläistalot murskattiin kolkkojen betoniaavikoiden alle.

Harvoin kuvakirjaa selaillessa keskittyy näin intensiivisesti. Tämän kohdalla kulunut fraasi on oikeassa: yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Huh.

Eva Packalén: Herttoniemi

Eva Packalén: Herttoniemi. Kylä. Kartano. Kaupunginosa. Helsingin kaupunginmuseo 2008. 184 s.

Herttoniemi Itä-Helsingissä on Helsingin lähiöiden vanhinta kerrostumaa. Etenkin toisen maailmansodan jälkeen kaupungistuminen on ollut ripeää. Kartanoiden kulttuurihistorialliset tilukset ovat kasvaneet kivikortteleiksi, työpaikkakeskittymät satamasta jyrätty rantapromenadeiksi. Öljysäiliöistä on jäljellä muistojen lisäksi yhden seinän rippeet. Itäväylä on turvonnut, metro sykkii suonena puhkoen pysäkkejä kahdesti alueelle.

Tuhannet elämäntarinat ovat ristenneet Herttoniemessä. Aikoinaan seudulla samoilivat pohjoisesta pyrkineet, Vantaa-jokea lasketelleet hämäläiset ja Sipoosta/Porvoosta lähestyneet ruotsalaiset maahanmuuttajat. Virolaisetkin pitivät sitä erämaanaan. Myöhempien aikojen julkimoista muun muassa F.E. Sillanpää asusteli ison osan elämästään Herttoniemessä. Enkä minäkään ole voinut välttää Herttoniemeä; kävin lukioni siellä.

Helsingin kaupunginmuseo on julkaissut osana tutkimussarjaansa tästä itähelsinkiläisestä lähiöstä kirjan, joka liikkuu syvällisemmän historiallisen faktan lisäksi kevyemmillä vesillä. Teosta kun elävöittää runsas kuvitus jota jo pelkästään tutkailemalla saa tuhlattua tunteja. Maisemat ovat muuttuneet rajusti, mutta myös osin säilyneet uuden puristuksessa.

Juurevuutensa ansiosta moni-ilmeinen kirja sopii lukemiseksi useimmille. Uusille herttoniemeläisille se on avain rikkaaseen ja värikkääseen menneeseen, joiden kulisseissa kuljemme uutta lapioiden. Talous- ja sosiaalihistorioitsijoille teos toimii laajemmassa kehyksessä palasena pääkaupunkiseudun rakennemuutoksesta ja kaupunkiasutuksen paisumisesta yhä laajemmalle. Kulttuurihistorioitsija innostunee kiinnostavista kohteista, jotka pursuavat merkityssisältöjä suomalaisuuteen, paikoista jotka ovat olleet innoittamassa kulttuuriaarteisiin.

Teos etenee jouhevasti esihistoriallisilta ajoilta tähän todellisuuteen. Mainio ja mielenkiintoinen pläjäys.