lauantai 30. maaliskuuta 2013

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Aki Ollikainen: Nälkävuosi. Siltala, 2012. 140 s.

Aki Ollikaisen esikoinen Nälkävuosi on hurja teos. Uskottavasti ja liikuttavasti se vie vuoden 1867 kärsimyksiin yksilötasolle.

Tuntui irvokkaalta lukea kylmässä nälkään nääntyvistä itse lämpimässä punkassa hyvinsyöneenä maatessa. Suuret nälkävuodet ovat yhä kansallinen trauma, jota on vaikea käsitellä kansakunnan muistissa. Ollikainen palauttaa oivallisesti nykyihmisen sen aikaiseen mielenmaisemaan. Tosin Helsingin kasvua ennakoivat ajatukset tuntuvat törpöiltä. Vaikea uskoa, että kun kuolema korjaa kovaa tahtia väkeä, niin joku tuumisi, että pian tässä ja tossa levittäytyy kivikaupunki. Tietysti nälänhätä koskettaa eri tavalla sosiaalikerrostumia.

Kirjaa lukiessa herää mieleen oman suvun kohtalo näinä katovuosina. Miten he pärjäsivät? Miten he selvisivät, koska itse elän tässä hetkessä nyt?

Nälkävuosi on pilkottu useampaan näkökulmaan, jotka ikään kuin haihtuvat iäisyyteen henkilön menehtyessä. Kohtalot jäävät kummittelemaan mielensyövereihin. Perspektiiviä tuodaan yläluokasta, henkilökohtaista kärsimystä alaluokista. Alaluokka pyrkii Helsingin kautta Pietariin siinä koskaan onnistumatta. Elämä päättyy tuntemattomiin kyliin. Yläluokka yrittää hallita kaoottista tilannetta. Koskettava teos.

sunnuntai 17. maaliskuuta 2013

Jarkko Tontti: Sali

Jarkko Tontti: Sali. Helsinki-kirjat, 2011. 250 s.

Jarkko Tontin Sali kertoo toisiaan välttelevistä ja stalkkaavista yksinäisistä ihmisistä. Nimeksi olisi voinut antaa Salit, koska näyttämönä ei ole vain yksi kuntosali vaan peräti kolme. Päähenkilöitä on kolme; keski-ikäinen mies, nuorempi nainen ja vanhempi täti.

Mies ja nainen ovat olleet pariskunta, nyt eronneita. Täti on vahdannut salaa heitä ja kirjoittanut blogia. Juristimies päättää vaihtaa salia, ettei törmäisi exäänsä.Täti tulee perässä. Ja tietysti nainen on myös samasta syystä ostanut kausikortin samalle uudelle salille.

Takaumien kautta kerrostetaan kakkua ja sotketaan kiisseliin maailmanparannusta ja politiikkaa. Parhaimmillaan Jarkko Tontti taitaa olla kuvatessaan miehen ja tämän uuden salikaverin kommelluksia Bodypumpissa. Itselläkin oli vähän vastaavat tuntemukset ensimmäisellä kerralla.

Kuntosali ei kuitenkaan ole kertomuksen keskiössä, vaikka sielläkin tapahtuu paljon. Se on kuori ihmissuhdepelille ja ihmisen kaipuulle toisen luo. Elämä ei vaan ole helppoa.

maanantai 11. maaliskuuta 2013

Andrei Astvatsaturov: Ihmiset alastomuudessa

Andrei Astvatsaturov: Ihmiset alastomuudessa. Idiootti, 2010. 295 s.

Ihmiset alastomuudessa on niitä kirjoja, joista ei tiedä tykkääkö vaiko ei. Rönsyilevä tajunnanvirta pyrkii taustoittamaan omaelämäkerrallisesti pietarilaisen yliopistopunkkarin maailmaa. Väliin hypätään aiheesta toiseen kesken lauseen. Tyylillisesti kirja muistuttaa Proustin suurteosta, mutta ei valaistu yhtä kirkkaaksi mestariteokseksi. Viittauksia on runsaasti venäläiseen populaarikulttuuriin. Onneksi suomentaja on reunahuomautuksilla avustamassa lukijaa.

Väliin tekstiin tempautuu mukaan ja toisinaan tympääntyy. Lukukokemus oli soutamista ja huopaamista. Ehkä venäläinen ja venäläistä kulttuuria paremmin tunteva saisi tästä teoksesta enemmän irti kuin minä. Yleisemmällä tasolla todettuna kertomukseen upotettu tarinatäkki on koomista ja ironista muistelmaa pysähtyneisyydestä ja korttitalon luhistumisen jälkeisestä kaaoksesta. Totuudesta en tiedä.

sunnuntai 3. maaliskuuta 2013

Andrei Volos: Animaattori

Andrei Volos: Animaattori. Bazar, 2012. 280 s.

Andrei Voloksen Animaattori on omituinen kirja terrorismista. Toki se pohjautuu todellisiin tapahtumiin Moskovassa, mutta synkästi päättyneen teatterikaappauksen aihiona kulkee skifipäällyste, jonka täyttämät koloset ovat täynnä kummallisuuksia.

Päähenkilö Sergei Barmin työskentelee elävöittääkseen kuolleet. Taito on harvojen hallussa. Tämä läpäisee kirjan. Alkuosa onkin melkoisen sekavaa skifihuttua, jota tilkitään hyppäyksillä jo kuolleiden menneisyyteen. Vähitellen alkaa selkiintyä ja tihentyä. Paikoin kuvaukset ovat upeita ja rajauksilla sekä miljööllä, kontrasteilla niistä saadaan dramaattisia, hengästyttävän mahtavia pysäytyskuvia terrorismin kamaluudesta.

Loppujen lopuksi itse teatterikaappaus jää ohueksi osuudeksi eikä kirja lukukokemuksena ollut parhaasta päästä. Jätin sen viikoksi kesken ennen kuin tänään jatkoin sinnikkäästi loppuun. Se varmaan kertonee olennaisen. Juttu ei siis kunnolla kanna.