lauantai 11. syyskuuta 2010

Jani Saxell: Unenpäästäjä Florian

Jani Saxell: Unenpäästäjä Florian. Avain, 2010. 209 s.

Tietoisella tarkoituksella blogissa on vältelty tuoreimpien teosten tuomista esiin. Mutta aina joskus pitää poiketa vakiintuneesta käytännöstä.

Viikko sitten julkaistiin Jani Saxellin Unenpäästäjä Florian. Maagista realismia huokuva kirja liippaa läheltä poliittista pamflettia. Siinä on tendenssikirjan sävyjä. Myönteisessä mielessä.

Ruotsi potki Romanian romaneita maasta, nyt Ranska tekee samaa suuren kohun saattelemana. Helsingissäkin on kiinnitetty huomiota katujen kerjäläisiin ja Kalasataman mustalaisleiriin, joka on häätöuhan alla.

Unenpäästäjä Florian on siis ajankohtaista ajankohtaisempi.

Kyseessä lienee ensimmäinen valkolaisen "mustalaiskirja". Ja lienee myös ensimmäinen suomalainen kirja, jonka päähenkilö on Romanian romani. Historiallista siis.

Skifi-henkisen kirjan päähenkilö on keski-ikäistyvä valelääkäri, joka on helsinkiläistynyt romanialainen romani. Hän on myös moninkertainen uhri. Lapsuudessa Ceausescun Securitate-valtiossa hänet valittiin ihmiskokeeseen, jossa joukkoa mustalaislapsia säteilytettiin, jotta heidän telepaattiset kyvyt korostuisivat. Tarkoituksena oli luoda psykologiseen sodankäyntiin kykeneviä henkilöitä... Florianin kyvyksi valikoituivat unet. Hän pystyi näkemään toisten uniin ja johdattamaan heitä niihin.

Sosialistinen terrorihallinto romahti ja romanien asema Itä-Euroopassa heikkeni. Florian, joka oli kokeen ansiosta päässyt yliopistoon opiskelemaan, ei enää menestynytkään tenteissä. Ranskan kautta hän päätyi pohjoiseen Helsinkiin.

Uuden vuosituhannen myötä eurooppalaiset olivat kadottaneet unet. Romanien romanien joukossa on näitä unenpäästäjiä, jotka palauttavat takaisin uniin. Florian pitää omaa praktiikkaa maksukykyisille.

Vastapuoleksi piirtyy vanhempi rikoskonstaapeli Nuortamo. Hän muistuttaa entistä sisäministeri Kari Rajamäkeä. Nuortamo näkee peikkoja ja luo paranoidisia salaliittoja maahanmuuttajamafiasta, joka uhkaa suomalaista lintukotoa. Hän ylittää toimivaltuuksia.

Takaumien myötä tarinarihmastot vievät useisiin aikakausiin, moniin henkilötragedioihin, kymmenille paikkakunnille. Yksi toistuva teema on Mäkkylän leiri Espoossa, jonne Karjalasta pakolaisiksi joutuneet mustalaiset sijoitettiin sodan jälkeen. Sen kautta tuodaan yleisimmin esiin vainotun vähemmistön kohtaloa Euroopassa. Juutalaisten kansanmurhan kaikki tietävät. Harvempi romanien vastaavaa, paikoin totaalisempaa tuhoa. Holokaustille on patsaat, museot ja maksavat turistit. Romaneille ei mitään. Heidät on unohdettu ja heitä vainotaan yhä. Sorto on niin sosiaalista kuin taloudellista ja etnistä.

Kiintoisasti sivuhahmoiksi on valikoitunut peilautumia yhteiskunnan eliitistä. Esimerkiksi Nuuti on kuin vastine Stubbista.

Fokalisaatio on sumeaa. On vaikea hahmottaa kuka kertoo. Yleiskertojalla on niskalenkki, mutta teksti on ryhmitetty henkilöhahmojen näkökulmiin päiväyksien ja paikkakuntien alle. Lauseisiin on upotettu viittauksia niin valtakulttuurin poreileviin pintailmiöihin kuin alakulttuurien pyörteisiin. Intertekstuaalisuus jyrää. Tyypillistä Jani Saxellia. Siten luodaan konfliktia, valaistaan vallitsevia ristiriitoja ja yhteiskunnallisia varjoja. Ajastamme irrotetaan inhorealistisesti veriset väkivaltaisuudet.

Jännitys nousee trillerimäisesti ja Florianin kotiin tehty murto on käännekohta, joka suuntaa loppuräjähdykseen. Odotuksia luodaan, mutta hivenen lässähtää. Jää keskeneräisen maku. Ehkä koska lopussa lauseisiin tungetaan tietoa tulevasta.

Globalisaation ajan kirjallisuutta, jossa rajat ovat keinotekoisia luomuksia, jotka erottavat yksilöiden kohtaloita. Parahdus yleisinhimillisen humanismin puolesta.

sunnuntai 5. syyskuuta 2010

Hannu Raittila: Canal Grande

Hannu Raittila: Canal Grande. WSOY, 2001. 328 s.

Hannu Raittilan Canal Grande oli pettymys. En muista olenko lukenut sen aiemmin, joten luettavaksi tuli. Ei ihme, etten muista olenko lukenut. Ei ollut häävi.

Suomalainen asiantuntijaryhmä matkaa Venetsiaan pelastamaan sitä hukkumiselta. Kirjassa kulkee kaksi päätarinalinjaa: ensimmäinen etenee lukuina insinööri Marrasjärven näkökulmasta, toisessa seurataan kulttuuripersoonallisuus Saraspään päiväkirjaa. Lopussa sivuhahmosta päähenkilöksi kasvanut poikatyttö Tuuli saa suunvuoron ja tarinalinjat sulautetaan referoiden yhteen. Luvut ja päiväkirja lomittavat toisiaan.

Kylmä tekninen maailmankuva kohtaa rehevän kulttuurihistorian ja häviää. Insinööriproosaa jota rikotaan Saraspään sekoilulla.

Henkilöhahmot ovat ohuita karikatyyrejä, joiden vitsi ei kanna kauas. Toisto turruttaa. Intertekstuaalisuus kyllästää kirjan. Syövän lailla Kuoleman Venetsiassa uudelleenkirjoitus vie tilaa omalta ääneltä.

Mennyttä Venetsiaa vertaillaan myös Yhdysvaltoihin.

En tiedä pitäisikö tätä lukea komediana, draamana vai tragediana. Se yrittää olla niitä kaikkia, mutta ei ole mitään. Talvimyrsky on kriisi johon kaikki kärjistyy, mutta punainen lanka uupuu eikä sanoma selviä. Tarina hajoaa ilman että se kunnolla koskaan käynnistyy.

Mutta kyllä tätä lukee.