tiistai 18. joulukuuta 2007

Maria Küchen: Att skriva börjar här. Version 2.0

Maria Küchen: Att skriva börjar här. Version 2.0. Ordfront 2007. 288 s.

Jaahas. Maria Küchenin kirjoittamiskirjan uudistettu laitos on hutaisu, jossa on vähän sitä sun tätä, mutta ei syvällisemmin yhtään mitään.

Se on kuin tehty kirjoittamisesta idiooteille tyyliin kirjastoon kannattaa mennä koska siellä on kirjoja joita kannattaa lukea mutta jos ei jaksa lukea kirjoja voi katsoa elokuvia mutta mikäli sekin on liian työlästä voi toljotella mainoksia ja miettiä miten ne on tehty mutta jos nyt kuitenkin kirjoja aikoo kirjoittaa niin voi suurena salaisuutena paljastaa kirjastoissa olevan aikakauslehtiä jotka kirjoittavat kirjallisuuskritiikkiä johon olisi hyvä tutustua mutta myös päivälehdissä on kirja-arvosteluja joita voi bongailla netistä ja sitten tietysti voi mennä kirjoituskursseille joissa kollektiivisesti ihmetellään luomisen tuskaa mutta kuitenkin kirjoittaminen on yksilöllinen prosessi ja yksinäistä puuhaa ja ruotsalaiskustantamot saavat käsikirjoituksia paljon ja ne luetaan ryhmätyönä suurimmissa kustantamoissa jotta yksikään mestariteos ei livahtaisi haavista ja niistä keskustellaan ja annetaan sitten yhteisarvosana ennen kuin käsikirjoitus viskataan roskikseen ja kaupallisuus on pahasta mutta tarpeellista ja trendejä on vaikea ennustaa että hohhoijaa...

Ikävin puute on, että välillä on vaikea erottaa kuka sanoo ja mitä, väliin haastattelut ovat pelkkää ranskalaista viivaa ilman toimittamista ja analyyttistä otetta. Silpusta on puristettu epätasainen ja epä-älyllinen kirja.

Silti tätä kirjaa väitetään takakannessa käytettävän oppikirjana.

Ilmeisesti aikuisille.

Sopisi kenties parhaiten teini-ikäisille, mutta ei silloinkaan lukutoukille. Jos tämän tason vinkit ovat tarpeellisia ja uusia, niin kyllä kannattaa odotella omaa kypsymistä ja sivistymistä vielä vuosikymmeniä. Lapselliset ohjeet turhauttavat ja saavat lukijan kyselemään jatkuvasti, että tyhmänäkö minua pidät. Mutta kaipa tällaisillekin sepustuksille on kysyntää ja osaavat auttaa jota kuta lähemmäksi kustantajan kynnystä.

Vähemmälläkin sivumäärällä olisi kirjoittajia ja kirjailijoiksi aikovia voinut ohjeistaa: elä, lue ja kirjoita. Kaikkia monipuolisesti ja paljon. Se lienee ainoa avain menestykseen, tuurin lisäksi.
Tai no jos jonkun kirjoittamisoppaan haluaa nostaa esiin, jota kannattaa vähintäänkin silmäillä, niin sellainen on Tom Lundbergin Kirjoita, vaikuta, menesty! Siitä on ihan oikeasti hyötyä itsekullekin.

lauantai 15. joulukuuta 2007

Väinö Linna: Päämäärä

Väinö Linna: Päämäärä. WSOY 2001, kolmas painos. 167 s.

Tuntematon sotilas ja Täällä Pohjantähden alla -trilogia ovat kuluneet useimpien suomalaisten lukijoiden käsissä. Eikä syyttä. Teokset ovat suomalaisen kirjallisuuden itsestään selvää kaanonia. Mutta kirjoitti Väinö Linna muutakin suomalaista sielua sykähdyttävää, jota harvempi voi väittää lukeneensa.

Sodassa kirjoitettu käsikirjoitus tyrmättiin, joten tamperelaistunut nuorukainen palasi takaisin tehtaaseen töihin. Siinä sivussa hän urakoi esikoisteoksen Päämäärä, joka on kudottu ilmeisen omakohtaisista tuntemuksista ja kokemuksista. Ainekset olivat liiankin lähellä häntä itseään, joten toista painosta ei kirjasta otettu vuoden 1947 jälkeen ennen vuosituhannen vaihdetta. Linnaa kun kirja myöhemmin kadutti ja hävetti. Ei se huono ole, vaikka ei menestystä niittänytkään. Kirja sai tyypillisen vastaanoton eli huomioitiin, mutta ei haukuttu eikä ylistetty. Ja unohdettiin.

Tapahtumaköyhä teos on voimakkaan eksistentialistinen ja psykologisesti verevä kuvaus elämänsä tyhjyyttä vihaavasta nuorukaisesta, jota riivaa halu jättää jälki ihmiskuntaan ja tulla suureksi kirjailijaksi. Alussa Valte Mäkinen häippäisee kotoaan kartanon töllistä Tampereen oloiseen kaupunkiin työläiseksi. Muutos onkin hyppyä oravanpyörästä toiseen, asumista hulluuteen vajoavan työväestön keskuudessa yksinäisyydessä. Poikaa ahdistaa ja hän alkaa kirjoittaa. Valte epäilee mielenterveyttään ja lohduttautuu sillä, että kaikki kirjailijat ovat olleet kahjoja. Lähetettyä käsikirjoituksen kustantajalle hän vaeltelee levottomasti kaupungilla ja odottaa vastausta, joka on kielteinen. Masentuneena Valte riehaantuu seikkailuun kaupungille ja päättää hukuttautua koskeen. Mutta ei pysty. Silloin hän kypsyy ja hänelle valkenee elämisen suuruus...

Häiritsevintä kirjassa on ehkä paikoin fanaattiseksi yltyvä filosofinen paasaus, jota olisi voinut karsia, alku on myös kömpelö ja takkuilee. Myöhemmin kone hurahtaa kierroksille, paatosta piisaa ja tarina jyskyttää eteenpäin. Loppu on hivenen tökerö. Taattu lukunautinto silti. Kokonaisuutena. Vaikka Linna ei itse kirjasta pitänytkään.

torstai 13. joulukuuta 2007

Johan Myhrman: Hur Sverige blev rikt

Johan Myhrman: Hur Sverige blev rikt. SNS 2003, andra upplagan. 267 s.

Johan Myhrmanin teosta voisi suositella kaikille vasemmistoa kannattaville, etenkin sosiaalidemokraateille, joiden kuva Ruotsin taloushistoriasta kaipaisi tuuletusta myyteistä. Myhrmanin kirja voisi riuhtaista suomut silmiltä. Teos on liberaalin markkinatalouden kärkäs ja analyyttinen puolustuspuhe, joka soveltaa Douglas C. Northin instituutioteoriaa.

Johan Myhrman oli Tukholman kauppakorkeakoulun professori, joka menehtyi melko pian vuosikymmeniä työstämänsä kirjan julkaisun jälkeen 1997.

Myhrmanin mukaan kansankodin hyvinvointi ei ollut sosiaalidemokraattien ansiota. Siihen he olivat liian heikkoja. Tärkeimpänä taloudenmoottorina olivat 1800-luvun liberaalit institutionaaliset uudistukset, jotka siivittivät huimaan kasvuun. 1930-luvulla tärkein tekijä oli rahapolitiikan sidos Iso-Britanniaan. Liberaalin markkinatalouden rakenteet olivat vahvoja eikä sosialidemokraatit kyenneet ajamaan läpi vaatimuksia sosialisoinnista, vaikka he yrittivät sitä tosissaan 1920, 1928 ja suunnitelmataloutta 1948. Sosiaalidemokraatit joutuivat sopeuttamaan politiikkaansa liberaaliin suuntaan.

Saltsjöbadenin sopimusta 1938 sanotaan Ruotsin mallin aluksi, mutta kirjan mukaan malli muodostui jo kauan ennen sitä. Sitä paitsi sosiaalidemokraatit alkuun vastustivat sopimusta. Sopimus toi työrauhan 1950- ja 1960-luvuille. Sosiaalidemokraatit luopuivat yrityksistä suunnitelmatalouteen 1950-luvulla ja linjaksi muotoutui markkinamyönteinen reformismi propagandasta huolimatta. Ruotsin talous kasvoi 1950-1965 ennätyksellisesti, mikä osaltaan johtui vakaudesta rahamarkkinoilla maailmalla. Julkisten menojen osuus ei myöskään ollut suurempi kuin muissa länsimaissa. Ruotsin talouspolitiikka ei vaikuttanut olosuhteiseen merkittävästi ennen 1960-luvun puoliväliä, jolloin sosiaalidemokraatit käänsivät kelkkaa vasemmalle. Inflaatio kiihtyi 1970-luvulle tullessa ja verot nousivat. Palkkakustannukset kohosivat hallitsemattomasti. Valtiontalous meni kuralle.

1970-luvulla valtio puuttui yhä ärhäkkäämmin työmarkkinoihin. Irtisanomisajat määriteltiin laeilla, rakennustyömaille sai palkata ainoastaan työvoimatoimiston kautta, eläkeikää laskettiin, työntekijöille annettiin valtaa ottaa vapaata opiskelua varten määräättömäksi ajaksi, työnantaja pakotettiin maksamaan palkkaa ammattiyhdistysaktiiveille, loma-aikoja pidennettiin ja niin edelleen. Myös työnantajamaksut kasvoivat. 1970 palkasta meni 12,5 prosenttia työnantajamaksuihin, 1979 osuus oli 36,7 prosenttia.

1975 ja 1976 Ruotsin palkkakustannukset nousivat 40 prosenttia tuhtien palkankorotusten ansiosta. Samanaikaisesti maailman rahamarkkinoilla jylläsi. Uusi porvarihallitus devalvoi, mutta se ei auttanut. Vuoden 1977 palkkaneuvottelut päättyivät huimiin korotuksiin. Ruotsin teollisuus oli syvimmässä kriisissä sitten 1930-luvun. Vienti tukahtui ja esimerkiksi telakkateollisuus oli heittämässä hanskoja tiskiin. Porvarihallitus pumppasi miljardeja kruunuja tukiaisina kaivoon kaoottisen tilanteen lievittämiseksi. Valtio otti haltuunsa telakoita ja terästeollisuutta. Myhrman huomauttaa osuvasti, että 1978-1979 valtio tuki telakkateollisuutta 214 000 kruunulla työläistä kohden, mikä oli tuplaten työnantajan keskimääräisen vuosittaisen palkkakustannuksen verran!

1980-lukua Myhrman kutsuu illuusioiden ajaksi. Pörssihuumassa jäi huomaamatta, että yhtiöiden voitot olivat inflaationvaikutusta, ne olivat toisin sanoen kuvitelmaa. Lisäksi valuuttamarkkinoiden vapauttaminen toi maahan irtonaista rahaa, joka puhalsi kiinteistömarkkinat kuplaksi. Esimerkiksi vuosina 1987-1989 lisääntyivät lainat keskimäärin 27 prosenttia vuodessa. 1980-luvulla Ruotsin talous oli myös tehotonta. 1990-luvun alussa Ruotsin talous sukelsi syvimmälle sen historiassa.

Myhrmanin perusteesi on, että Ruotsin talouden kasvu ei ole perustunut raaka-aineiden kysyntään ulkomailla, vaan talouden tila on riippunut poliittisen järjestelmän kyvystä organisoida selvät pelisäännöt kotimaisille markkinoille ja sen lukemattomille osapuolille. 1960-luvun puoliväliin liberaali markkinatalous jylläsi ja kasvatti hyvinvointia, sen jälkeen sosiaalidemokraatit ja ammattiyhdistysliike sai kuristusotteen ja tukahdutti talouselämää typeryyksillään. 1980-luvulla liberaali markkinatalous alkoi saada jälleen sijaa, mutta rahapolitiikka oli järjetöntä ja devalvaatiot ja kruunun arvon puolustus aiheuttivat lopulta suurempaa vahinkoa kuin hyötyä. Samalla talouden perusrakenteita ei uudistettu riittävästi. Instituutiot ovat olleet Ruotsin heikkous että vahvuus.

maanantai 10. joulukuuta 2007

Finlands och Sveriges ekonomier på 1900-talet

Juhana Aunesluoma & Susanna Fellman (red.): Svenskt i Finland - finskt i Sverige III. Från olika till jämlika. Finlands och Sveriges ekonomier på 1900-talet. Svenska litteratursällskapet i Finland 2006. 404 s.

Blogin päivittely on harventunut kiusallisesti, mutta kasvavat kävijämäärät kannustavat kivasti. Marraskuussa lähenneltiin jo tuhatta kuukausittaista lukijaa. Monet palaavat yhä uudestaan ja viihtyvät jopa tuntikausia. Suurin osa on tietysti Suomesta, mutta vakilukijoita on etenkin Espanjassa, Ranskassa, Belgiassa, Hollannissa ja Saksassa kotimaan Ruotsin lisäksi. Yhteydenottojen perusteella tyypillinen lukija olisi plus kolmekymppinen korkeastikoulutettu urakiidossa oleva nainen. Kiitos kaikille näin yhteisesti mielenkiinnosta! Se lämmittää mieltä.

Johdanto kurottanee kätevästi aasinsiltana opuksen pariin, jota olen viime aikoina selaillut lähdekirjana. Nimittäin suuren tutkimushankkeen Kahden puolen Pohjanlahtea / Svenskt i Finland - finskt i Sverige kolmanteen osaraporttiin naapurusten talouksista ja integraatiosta.

En ala tässä referoimaan herkullista sisältöä. Muutama maininta riittänee.

Kirja on jaettu kolmeen palaan. Johdannon jälkeen on neljä artikkelia kasvusta ja kriiseistä. Ne käsittelevät taloudellisen kehityksen vertailua Suomessa ja Ruotsissa 1800- ja 1900-luvuilla, 1990-luvun kriisin vertailua sekä Aasian kriisin ja Ruotsin kriisin vertailua.

Seuraavassa luvussa tarkastellaan kauppaa ja integraatiota. Muun muassa toisen maailmansodan jälkeistä molempien maiden länsi-integraatiota 1944-1974, Ruotsin ja Suomen teollisuuden yhteistyötä sekä Pohjanlahtea talousalueena ja ulkomaankaupan merkitystä sille.

Kolmas luku on kenties kiehtovin. Sen neljässä artikkelissa kirjoitetaan yrityksistä ja investoinneista. Siitä miten naapurimaa on toiminut ensimmäisenä askeleena maailmanmarkkinoille. Toisin kuin yleinen käsitys on ollut, ovat suomalaiset yritykset olleet varhain liikkeellä Ruotsin markkinoilla. Kova kilpailu ja melko läheiset kulttuurit ovat johtaneet fuusioihin ja globaaleihin pelureihin monilla aloilla.

Suomi harppasi 1900-luvulla taloudellisesti Ruotsin rinnalle, ja 2000-luvun alussa meni jopa bruttokansantuotteella mitattuna ohitse. Suomalaiset ja suomalaistaustaiset yritykset ovat ottaneet haltuunsa isoja alueita Ruotsin talouselämästä. Ja toki päinvastoin myös. Harva maa on näin sidoksissa toisiinsa kuin Suomi ja Ruotsi, ja muistuttavat talouselämältään toisiaan niin paljon. Erojakin toki on. Suomi on esimerkiksi suuntaunut enemmän itään. Ruotsi on seissyt lähinnä läntisen pilarin varassa, Saksan, Iso-Britannian ja Yhdysvaltojen näytellessä isoa roolia.

torstai 6. joulukuuta 2007

F.E. Sillanpää: Elämä ja aurinko

F.E. Sillanpää: Elämä ja aurinko. SKS 1994. 241 s.

Marras-joulukuun vaihde on otollisin aika kaivaa F.E. Sillanpään Elämä ja aurinko kirjahyllystä käteen. Ärsyttävistä piirteistään huolimatta se on kerrassaan kutkuttavan vastustamaton teos. Laulavainen lyyrisyys tuhotaan kaikkitietävän kertojan härskillä osoittelulla, modernia muotoa saostetaan teennäisyyksillä ja kuluneilla kikoilla.

F.E. Sillanpään esikoisen henkilöhahmot jäävät etäisiksi kudelmiksi, jotka leijuvat ajassa ja paikassa ilman sen suurempia siteitä. Aistit ja havaintomaailma kuihtuvat lähes olemattomiin, päähenkilöitä liikuttaa kesässä heitä kuohuttavat kohtaukset, jotka saavat ylivallan. Luonto personoituu eloisaksi moninaisuudeksi, säällä ilmaistaan tunnelmaa ja paljastetaan mielenliikkeitä. Vertaukset ovat paikoin omituisia, jopa tökeröitä. Kertoja keskeyttää raivostuttavasti, tarina etenee löysästi ja kokonaisuutena osaset ovat irrallaan toisistaan. Silti sanasto on rikasta ja lauseet toisinaan huikaisevia maalauksia, jotka saavat upeudessaan haukkomaan henkeä.

Ankkurointia yhteiskunnalliseen todellisuuteen ja omaan aikaan ei oikeastaan ole. Riehuva maailmanpalo ei kirjansivuille heijastu. Seikka, joka hänen myöhemmässä tuotannossa kyllä korjautui. Maaseudun kuvaus on viattoman hyväntahtoista, lämmintä ja lapsellista, josta tulee hilpeälle mielelle haistaen kesäiset tuoksut ja imaisee kehoonsa rakkauden tainnuttavan huuman.