sunnuntai 28. marraskuuta 2010

Teemu Keskisarja: Vihreän kullan kirous

Teemu Keskisarja: Vihreän kullan kirous. G. A. Serlachiuksen elämä ja afäärit. Siltala, 2010. 350 s.

Helsingin Kirjamessuilta tarttui kiintoisa elämäkerta mukaan. G. A. Serlachius oli värikäs persoonallisuus, joka muistutti monessa mielessä tämän päivän sukareita ja keskisiä. Mänttä on Serlachiuksen aikaansaannosten tihentymä. Keskelle erämaata kasvoi paperiteollisuuden innovaattorikeskus, joka rahoitti myös kulttuurielämää. Vaikka paperitehdas onkin tänään parhaat päivänsä nähnyt ja Mänttä taantuva, ikääntyvä pikkukaupunki on se silti taide-elämän kannalta edelleen sijaintiaan ja kokoaan suurempi.

Omalta kannalta Mänttä on merkittävä ja läheinen. Äidinpuoleinen suku on sieltä ja mökillä vietän runsaasti aikaani.

Teemu Keskisarja kuvaa G. A. Serlachiuksen kasvutarinan köyhyydestä patruunaksi. G. A. Serlachiusta pakottivat osin olosuhteet, osin oma into poikkeavaan uraan. Köyhyyteen vajonneena koulutie ei ollut mahdollinen, vaan rappusiksi valikoitui oppisopimus apteekkialalla. Lukuisten käänteiden, useiden asuinpaikkojen ja vastoinkäymisten kautta Serlachius päätyi apteekkariksi pieneen sisämaakaupunkiin Tampereelle, jonka teollistuminen yskähteli vähitellen käyntiin.

Lääkebisnes oli käytännössä kulissi. Serlachius laajensi apteekkinsa valikoimat lähelle tavaratalon tasoa ja teki yhteistyötä muun muassa erään huomattavan tavarataloketjun perustajan G. F. H. Stockmannin kanssa. Hän kokeili periaatteessa melkein kaikkea mitä tuohon aikaan yritettiin aina oluesta sienien vientiin.

Huomattavaa oli ettei Serlachiuksella ollut omaa pääomaa paljoa. Liiketoiminta pyöri velkarahalla koko ajan konkurssiuhan alla. Syrjäisen Mäntän kosken valjastaminen puuteollisuuteen oli onnistunut liiketoimi. Sahasta ja puuhiomosta kasvoi paperitehdas, joka nojasi aikansa uutuustekniikkoihin ja päätyi keittelemään sellua.

Ongelmatonta ei ollut. Toiminta oli Serlachiuksen elinkaaren ajan koko ajan veitsenterällä. Loppu oli aina lähellä. Aktiivinen lobbaus edesauttoi kuitenkin onnistumisen edellytyksiä. Yksi tärkeimmistä ratkaisuista oli junaradan saaminen lähituntumaan. Serlachiuksen ansiosta Hangosta tehtiin talvellakin auki oleva satama.

Persoonana häntä pidettiin vaikeana ja mies oli riidoissa kaikkien kanssa. Yhtiökin meni välillä holhoukseen lainojen kivuttua yli korvien.

Jännittävä kirja, joka sukeltaa 1800-luvun loppupuolen kiihkeään teollistumiseen herkullisesti.

Lukiessa mieleen tuli, että G. A. Serlachius sopisi prikulleen Joseph Schumpeterin luomaan malliin yrittäjyydestä. Schumpeteriläistä talousteoriaa sopisi soveltaa suomalaisiin yrittäjiin. Serlachius voisi olla yksi heistä.

sunnuntai 21. marraskuuta 2010

Riikka Pulkkinen: Totta

Riikka Pulkkinen: Totta. Otava, 2010. 333 s.

Muistan miten mykistyin Ruotsissa asuessani Riikka Pulkkisen esikoisen edessä. Vasta jälkeenpäin noteerasin hänen olleen voimakkaasti Suomessa julkisuudessa - erityisesti kameraa rakastavan ulkokuorensa ansiosta, joidenkin mielestä. Raja oli taitavasti tehtyä pehmopornoa yhdistettynä tekstin kuumeiseen kauneuteen. Latasin valtavasti odotuksia tulevaan.

Piina on päättynyt. Totta on täällä. Kirja on saanut runsaasti kehuja valtamediassa. Niihin on pakko yhtyä! Suotta teos ei ole Finlandia-ehdokkaana.

Totta kuorii yhden suvun useamman sukupolven naisten kuoret ja paljastaa petoksen ja valheiden verkon. Yhä tiiviimmin siihen kietoutuu lastenhoitaja Eeva, jonka ääni saa vallan. Käytännössä seurataan eri aikatasoilla kahden naisen lähestyvää kuolemaa. Samalla riisutaan onnellisuuden kulissit, näytetään rakkauden karikot ja elämisen olemus, joka on sopeutumista ja vaikenemista vallitseviin olosuhteisiin, jopa piinaavasti.

Mieshahmot jäävät etäisen kömpelöiksi hahmotelmiksi. Niistä ei saa kunnollista otetta. Sen sijaan naisissa Pulkkinen on vahvoilla. Ne lihallistuvat seksuaalisiksi olennoiksi, joita liikuttaa ulkoiset voimat. Naiseus peilautuu oletuksista miehiin.

Pidin enemmän ehkä Rajasta, mutta Totta on varmasti vahvoilla taistelussa Finlandiasta. Riikka Pulkkinen on yksi aikamme parhaista kirjailijoista, joka lisäksi jaksaa kypsyttää kirjansa täydellisyyttä hipoviksi.

Ihmisarvoinen työ. Kolme maata, kolme todellisuutta

Ilkka Lehdonmäki, Maippi Tapanainen & Taina Tervonen: Ihmisarvoinen työ. Kolme maata, kolme todellisuutta. SASK, TSL, 2010. (Työmaana maailma - julkaisusarjan numero 13). 119 s.

Suomen ammattiliittojen solidaarisuuskeskuksen ja Työväen sivistysliiton julkaisusarjassa on julkaistu mielenkiintoinen kirjanen, jossa käsitellään vuokratyötä Suomessa, paperittomia Ranskassa ja Intian työmarkkinoita.

Työnteettäjän näkökulmasta vuokratyö on helppo keino varautua ruuhkahuippuihin. Vuokratyötä perustellaan myös väylänä pysyvämpään työllistymiseen. Työntekijän kannalta se tarjoaa nopeasti työtä, mutta tuo mukanaan valtavan epävarmuuden. Pääoma siirtää riskinsä heikommalle. Vuokratyöntekijästä pääsee eroon tarvittaessa minuuteissa. Normaalit työlain ja työehtosopimusten säädökset eivät vuokratyöntekijän kohdalla yllättäen pädekään - vaikka muun muassa Euroopan Unionin tuorehko vuokratyödirektiivi pyrkiikin saattamaan vuokratyöläiset samalle viivalle muiden työläisten kanssa.

Ilkka Lehdonmäki maalaa mustansynkän kuvan vuokratyöstä.

Omasta kokemuksesta voin toki osin näkemyksiin yhtyä, osin en. Kolme kertaa on työsuhteeni ollut vuokratyötä. Kaksi kertaa olen ollut Varamiespalvelun, nykyisen VMP-Groupin palveluksessa.

Ensimmäisellä kerralla jouduin helvetillisiin työolosuhteisiin suurpesulaan mankeloimaan. Palkka oli kuitenkin korkeahko, Varamiespalvelu maksoi oikein, mutta työskentelyolosuhteet asiakasyrityksessä olivat kaameat. Tarvitsin kuitenkin armeijan jälkeen satunnaista iltatyötä aloittamieni opintojen lomaan. Vuokratyö oli oiva väylä siihen. Tosin puolen vuoden jälkeen väsähdin ja siirryin siivoamaan Lassila & Tikanojalle suoraan heidän palkkalistoille - pienemmällä palkalla, mutta reilummassa ympäristössä.

Toisen kerran ajauduin Varamiespalvelun hoteisiin muutettua takaisin Suomeen Ruotsista pari vuotta sitten. Tarvitsin nopeasti taas työtä, joten kävelin toimistolle ja pääsin aloittamaan miltein saman tien perheyrityksen varastolla/toimistolla. Yhteistyö molempien kanssa pelasi, vaikka tessin alin palkkaus harmitti ja siirryin toisen vuokratyöfirman palvelukseen, joka maksoi paremmin, mutta paljasti vuokratyön raadollisuuden.

Go on -yhtiöt oli kamala kokemus. Sitä yritystä kehotan vahvasti välttämään. Yhteistyö asiakasyrityksenkin kanssa takkuili ja ilman mitään varoituksia joululoman jälkeen huomasin olevani työtä vailla, vaikka puolin ja toisin oli lupailtu parin viikon irtisanoutumisaikaa, jotta osaisin hakea uutta työtä, jos siltä näyttäisi. Kaikkein ikävimmältä kuulosti, että asiakasyritys ei lopettanut työtäni taloudellisin perustein, vaan palkkasi uuden vuokratyöläisen. Ilmeisesti ei naama miellyttänyt, mutta eivät kehdanneet sanoa sitä kasvotusten. Jätti pahan maun muuten mukavasta paikasta.

Tietoisena vuokratyön riskeistä olin onneksi hankkinut samaan aikaan toisen työn ISS:n palveluksesta, joten viikonlopputyö vaihtui hetkeksi arkityöksi ennen kuin pääsin kaupungin palvelukseen koulutusta vastaavaan työhön opettajaksi.

Toisin sanoen vuokratyö on osunut omalla erilaisiin elämän saumakohtiin, jolloin tärkeintä on ollut nopea työllistyminen. Siinä mielessä se on ollut kohdallani tehokas työntäjä työmarkkinoille. Asiakasyrityksiin en ole vakinaistunut, mutta askeleena kohti pysyvämpiä työsuhteita se lienee toiminut. Toisaalta työhistoriani on monipolvinen ja viimeksi Varamiespalvelussa naurettiin, että miljoona paperia nähty.

Sirpaleinen ansioluettelo on toisaalta osoitus työntekijän aktiivisuudesta, toisaalta se herättää kysymyksiä siitä kuinka kauan hakija haluaa tehdä haettavaa työtä. Se on myös osoitus työmarkkinoiden mullistuksesta, jossa lyhyet projektit ja kvartaalit jylläävät. Itse olen oppinut, ettei pysyvää ole ja että muutos on jatkuvaa. Ratkaisuna siihen olen pitänyt useampaa työnantajaa ja palkkatulojen muuttamista pääomatuloiksi hajauttamalla moneen maahan sijoituksia.

Jotain kertonee myös ansioluettelossani se, että neljän työnantajan palveluksessa olen ollut vähintään kahdesti. Tuskin huonoa tekijää uudestaan palkattaisiin. Huvittava piirre on, että monesti olen tehnyt niin sanottua paskaduunia ja korkeasti arvostettua ammattia rinnakkain. En siis nirsoile, vaan koen kaiken työn arvokkaaksi. Lisäksi koen ihmisten lokeroimisen ammattien perusteella vastenmieliseksi. Ihminen on särmikäs persoonallisuus, joka pystyy paljoon ja kykenee luovasti joustamaan tilanteen mukaan. Me näemme yleensä vain pienen osan yksilön piirteistä.

Joka tapauksessa Ilkka Lehdonmäen teesit ovat, ettei vuokratyö toimi kunnolla tienä pysyvämpiin työsuhteisiin. Vaikka vuokratyö on yhä marginaalista Suomen työmarkkinoilla, on se lisääntynyt hurjasti.

Suomi irtautui ILO:n yleissopimuksesta 1992. Tarkoituksena oli helpottaa ja parantaa yksityisten työnvälitysten toimintaa keskellä syvää lamaa. Kaksi vuotta sitten Suomessa oli 1200 vuokratyöntekijöitä päätoimisesti välittävää yritystä. Henkilöstönvuokrausta tekee myös jonkin verran firmat sivubisneksenä. Ilkka Lehdonmäen mukaan henkilöstönvuokrausyritysten määrä on 2000-luvulla kaksinkertaistunut ja liikevaihto nelinkertaistunut.

Eri lähteistä riippuen vuokratyöyritysten palkkalistoilla olisi ollut 2008 32 000-151 000 työntekijää.

Lehdonmäki toteaa vuokratyön todellisuudessa heikentävän työllistymismahdollisuuksia, koska urakehityksestä on turha haaveilla. Arvioiden mukaan vakituiseen työsuhteeseen päätyisi reilu neljännes vuokratyöntekijöistä, mutta Lehdonmäki ei usko näihin lukuihin vaan päätyy pitämään niitä liioiteltuina. Vuokratyötä ei voi pitää ihmisarvoisena, koska siinä eletään jatkuvassa epävarmuudessa työnteettäjän mielivallan alla.

Ilkka Lehdonmäki sanoo vuokratyöläisen tekevän töitä pienellä palkalla ilman lomia. Lomapalkka maksetaan joka tilin yhteydessä ja palkka yleensä noudattelee tessin minimejä. Yllättävät tilanteet pakottavat työläisen joustoihin, jotka voivat sulattaa palkan pois. Esimerkiksi ravintolan terassilla oleva työläinen voidaan lähettää kotiin kaatosateen tullessa. Toisaalta työläinen voi joutua paiskimaan pitkää päivää odottamatta. Työtarjoukset tulevat lyhyellä varoitusajalla, eikä niistä kannata kieltäytyä, koska työvuorojen saanti tyrehtyy helposti.

Taina Tervonen kirjoittaa Ranskan paperittomista työläisistä, jotka pitävät maata pystyssä raadannallaan. Ranska ottaa USA:n jälkeen toiseksi eniten maahanmuuttajia maailmassa. Asukaslukuun suhteutettuna Ranska on ykkönen.

Ranskan maahanmuuttopolitiikka on ollut poukkoilevaa, joten ongelmat ovat kärjistyneet ja ajaneet ihmisiä loukkoihin. Vielä 1960-luvulla Ranskaan pääsi helposti, mutta 1974 työperäinen maahanmuutto lopetettiin lailla. Käytännössä tämä ajoi ihmiset paperittomiksi siirtolaisiksi.

Tämän jälkeen on tehty sarja erilaisia epäonnistuneita armahdusuudistuksia, jotka ovat käytännössä kannustaneet väärinkäytöksiin. Ranskassa arvioidaan olevan jopa 800 000 laittomasti maassa oleskelevaa ulkomaalaista.

Työehdot ovatkin heikot, koska työntekijät elävät jatkuvassa pelossa. Tunnelmat kiristyivät lokakuussa 2009 kärjistyen lakoksi. Paperittomat valtasivat työpaikkojaan. Yli 6 000 oli lakossa aina kesäkuuhun 2010 asti. Kirjassa seurataan jännittävästi katkeraa lakkotaistelua laihaan loppuun.

Maippi Tapanainen vie lukijan Intiaan. Maailman toiseksi väkirikkain maa on työmarkkinoiltaan pohjoismaisesta näkökulmasta poikkeava. Virallinen sektori työllistää murto-osan väestä, epävirallinen sektori on työmarkkinoilla normi.

Kasti määrää paikan edelleen. Huonoimmat työt jaetaan alimmille kasteille. Paljon puhutut puhelinkeskukset eivät ole paratiisi. Työ niissä on toki haluttua, mutta rankkaa. Eikä siitä ole työllistämään Intian valtavaa väkimäärää. Tyypillinen työ on palvelutyöt. Kotitöitä on ulkoistettu palvelusväelle, joka on erikoistunut tekemään tiettyjä töitä. Ammattiyhdistysliike on heikko, vaikka onkin vahvistumassa.

lauantai 6. marraskuuta 2010

Maahanmuuttajien oppimisvaikeudet

Leena Nissilä & Hanna-Mari Sarlin (toim.): Maahanmuuttajien oppimisvaikeudet. Opetushallitus, 2009. 184 s.

Omassa työssä kohtaan päivittäin maahanmuuttajia, joilla on oppimisvaikeuksia. Oppimisvaikeuksien tunnistaminen ja niihin reagoiminen onkin vaikeaa. Normaalit aikuisiän kielenopiskelujen ongelmat peittävät ne alleen.

Suomessakin on havahduttu kaksi- ja monikielisten oppimisvaikeuksien tunnistamiseen. Tutkittua tietoa on niukalti. Haastavaksi työn tekee usein ongelmien kasautuminen ja eri häiriöiden oireiden samankaltaisuus. Tästä esimerkkinä voisi nostaa esiin post-traumaattisen stressihäiriön (PSTD) ja tarkkaavaisuus- ylivilkkaushäiriön (ADHD) oirekartan monet yhtäläisyydet, mutta juurten eroavuudet. Väärän diagnoosin uhka on suuri.

Opetushallitus on onneksi nyt koonnut kirjaksi artikkeleita kaikilta kouluasteilta. Niissä on paljon käytännön toimintamalleja ja rusinoina on lukuisa määrä esimerkkitarinoita.

Runsaasta artikkelikokoelmasta itselle kiinnostavimmaksi kohosivat Anu Peltoniemen (Aikuisten maahanmuuttajien tuki) ja Carla Schubertin (Traumaattisten kokemusten vaikutus oppimiseen) kirjoitukset.

Varsinaisesti "uutta" tietoa en imenyt, lähinnä sain vahvistusta omien opetusmetodien oikeasuuntaisuuteen. Itse yritän nähdä jokaisen oppijan yksilönä, jolla omat taipumukset, heikkoudet ja vahvuudet. He kaikki tarvitsevat tukea eri lailla.

Hitaalle, mahdollisesti oppimisvaikeuksia omaavalle oppijalle on kuitenkin löydettävissä yhdistäviä piirteitä, joihin puuttuminen parantaa oppimistuloksia huomattavasti.

Useasti hitaan kielenoppijan taustalla on epävakaa lapsuus, vähäinen koulutus ja matala sosioekonominen tausta. He ovat voineet olleet sopeutuneet silti alkuperäiseen elinympäristöönsä kohtuudella, mutta suomalainen yhteiskunta, joka vaatii luku- ja kirjoitustaitoa tuottaa suuria vaikeuksia. Kamalat kokemukset kotimaasta myös saattavat aiheuttaa mielenterveydellisiä reaktioita, jotka ylikuormittavat aivoja hidastaen uuden oppimista. Voi olla myös, että oma vahvimmin opittu kieli muistuttaa kirjaimistoltaan ja rakenteeltaan suomea todella vähän. Pelkästään kirjoitussuunta saattaa olla korkea muuri. Äänneasu voi olla liki mahdoton. Omassa kielessä kenties ei ole äänteitä, joita suomessa on. Aivot ovat tottuneet suodattamaan ne pois, joten jää "kuuroksi" osittain saati kykenisi itse tuottamaan niitä.

Anu Peltoniemi kertookin luku- ja kirjoitustaitojen vaikeuksista ja siitä kuinka taitoja voisi vahvistaa. Mekaaninen kopioiminen on hyvä keino, mutta niitä voisi vahvistaa helpoilla luetun ymmärtämisen tehtävillä. Tarkoituksena olisi vahvistaa kirjoitettujen sanahahmojen, sanojen ja merkitysten välissä olevan suhteen ymmärtämistä. Tätä tuetaan äänne-kirjaintason harjoituksilla.

Omalla kohdalla käytännössä tämä on tarkoittanut runsasta perussanojen kirjoittamista, verbien taivuttamista. Niiden liittämistä lauseyhteyteen ja aukkotehtäviä. Säännöllinen sanelu, jossa on mukana muun muassa äänteellisesti haastavia kaksoiskonsonantteja ja u- ja y -kirjaimia on täydentänyt palettia. Sanojen merkityssisältöjä on sitten tarkistusvaiheessa yhdessä avattu. Melko yksinkertaista, mutta tuloksellista! Perusytimen ympärillä on myös kielioppiharjoituksia, lehtileikkeitä, televisiodokumentteja, kulttuuria... ja paljon toiminnallista kuten teatteria ja vierailuja aidoissa ympäristöissä, jotka tuottavat aina pieniä onnistumisen iloja, jotka vahvistavat itsetuntoa.

Paljon olen hyödyntänyt myös kuvia ja sanoista että lauseista piirtämistä.

Anu Peltoniemi sanoo, että on havaittu, että suomen kielen kursseilla on harjoiteltu niukasti äänteitä ja äänne-kirjainvastaavuuksia. Toisin on ollut omassa opetuksessa! Esimerkiksi hirsipuu-peli soveltuu täydellisesti tähän tarkoitukseen saneluiden lisäksi. Omat opiskelijat rakastavat hirsipuuta. Peltoniemen mukaan juuri tätä tarvittaisiin paljon.

Anu Peltoniemi kiinnittää huomiota myös opiskelutaitoihin, joita opettajan tulisi opiskelijalle antaa. Monesti hitaasti oppivilla käytänteet ovat hukassa. Ihan perusasiat kuten, että yksi oppiaine yhteen vihkoon pitäisi opettaa. Jos opiskelija esimerkiksi kirjoittaa samaan vihkoon sekaisin matematiikan ja suomen kielen harjoituksia, on myöhemmin vaikea löytää muistiinpanoja.

Oppimisen tulisi lähteä opiskelijasta itsestään ja opettajan tulisi lähteä opiskelijan omista käsityksistä omasta oppimisestaan. Kaikenlaisia keinoja kannattaisi kokeilla avoimesti, jotta löytyisi yksilöllinen oppimispolku.

Carla Schubert pureutuu järkyttäviin kokemuksiin. Niiden vaikutus oppimiseen on suuri. Ihminen voi sulkeutua ja torjua, hän voi olla valmiustilassa kykenemättä keskittymään. Tunneheilahtelut voivat olla voimakkaita. Tämä saattaa tuottaa jännitystä luokan ilmapiiriin ja häiritä paitsi henkilön omaa opiskelua myös muiden.

Koska oireet voivat ilmaantua suurellakin viiveellä, on tunnistaminen haastavaa. Tämän takia olisi hyvä saavuttaa henkilön kanssa luottamukselliset välit, jotta taustaa selviäisi. Omasta kokemuksesta voisin lisätä, että sama koskee koko opiskelijaryhmää. Muut opettajat ovat todenneet hivenen huvittuneesti meillä tuntien olleen jälleen kuin ryhmäterapiaa. Olemme olleet kiinnostuneita toisista. Suosittu harjoitus onkin kaikki kysyy yksi vastaa. Siinä huomaamatta oppivat kaikki suomea ja samalla pystyy jakamaan tuntojaan ja purkamaan mieltään! Toki tämä harjoitus vaatii jo kielitaitoa, joten omassa ryhmässä siirryimme tähän harjoitusmuotoon vasta tasolla A2.1. Aiemmin oli yksi kysyy yksi vastaa tyyppinen harjoitus peruskysymyksistä lähinnä kertauksena. Väittäisin osaltaan tämän "ryhmäterapian" vaikuttaneen positiivisesti ilmapiiriin ja opiskelumotivaatioon. Ainakin ryhmäytyminen näyttää onnistuneen kohtuudella.

Schubert sanoo traumatisoituneiden lasten (ja miksei myös aikuisten) tarvitsevan turvallisen (oppimis)ympäristön. Sellaista olenkin tietoisesti pyrkinyt luomaan. Muuten epävakaassa elämänvaiheessa oleville opiskelijoille koulu on turvallinen satama, joka antaa eväitä ja suuntia jatkoelämään.

Kokonaisuutena kirja, jota suosittelen lämpimästi kaikille opettajille ja muille oppimisvaikeuksista kiinnostuneille.