Ilkka Lehdonmäki, Maippi Tapanainen & Taina Tervonen: Ihmisarvoinen työ. Kolme maata, kolme todellisuutta. SASK, TSL, 2010. (Työmaana maailma - julkaisusarjan numero 13). 119 s.
Suomen ammattiliittojen solidaarisuuskeskuksen ja Työväen sivistysliiton julkaisusarjassa on julkaistu mielenkiintoinen kirjanen, jossa käsitellään vuokratyötä Suomessa, paperittomia Ranskassa ja Intian työmarkkinoita.
Työnteettäjän näkökulmasta vuokratyö on helppo keino varautua ruuhkahuippuihin. Vuokratyötä perustellaan myös väylänä pysyvämpään työllistymiseen. Työntekijän kannalta se tarjoaa nopeasti työtä, mutta tuo mukanaan valtavan epävarmuuden. Pääoma siirtää riskinsä heikommalle. Vuokratyöntekijästä pääsee eroon tarvittaessa minuuteissa. Normaalit työlain ja työehtosopimusten säädökset eivät vuokratyöntekijän kohdalla yllättäen pädekään - vaikka muun muassa Euroopan Unionin tuorehko vuokratyödirektiivi pyrkiikin saattamaan vuokratyöläiset samalle viivalle muiden työläisten kanssa.
Ilkka Lehdonmäki maalaa mustansynkän kuvan vuokratyöstä.
Omasta kokemuksesta voin toki osin näkemyksiin yhtyä, osin en. Kolme kertaa on työsuhteeni ollut vuokratyötä. Kaksi kertaa olen ollut Varamiespalvelun, nykyisen VMP-Groupin palveluksessa.
Ensimmäisellä kerralla jouduin helvetillisiin työolosuhteisiin suurpesulaan mankeloimaan. Palkka oli kuitenkin korkeahko, Varamiespalvelu maksoi oikein, mutta työskentelyolosuhteet asiakasyrityksessä olivat kaameat. Tarvitsin kuitenkin armeijan jälkeen satunnaista iltatyötä aloittamieni opintojen lomaan. Vuokratyö oli oiva väylä siihen. Tosin puolen vuoden jälkeen väsähdin ja siirryin siivoamaan Lassila & Tikanojalle suoraan heidän palkkalistoille - pienemmällä palkalla, mutta reilummassa ympäristössä.
Toisen kerran ajauduin Varamiespalvelun hoteisiin muutettua takaisin Suomeen Ruotsista pari vuotta sitten. Tarvitsin nopeasti taas työtä, joten kävelin toimistolle ja pääsin aloittamaan miltein saman tien perheyrityksen varastolla/toimistolla. Yhteistyö molempien kanssa pelasi, vaikka tessin alin palkkaus harmitti ja siirryin toisen vuokratyöfirman palvelukseen, joka maksoi paremmin, mutta paljasti vuokratyön raadollisuuden.
Go on -yhtiöt oli kamala kokemus. Sitä yritystä kehotan vahvasti välttämään. Yhteistyö asiakasyrityksenkin kanssa takkuili ja ilman mitään varoituksia joululoman jälkeen huomasin olevani työtä vailla, vaikka puolin ja toisin oli lupailtu parin viikon irtisanoutumisaikaa, jotta osaisin hakea uutta työtä, jos siltä näyttäisi. Kaikkein ikävimmältä kuulosti, että asiakasyritys ei lopettanut työtäni taloudellisin perustein, vaan palkkasi uuden vuokratyöläisen. Ilmeisesti ei naama miellyttänyt, mutta eivät kehdanneet sanoa sitä kasvotusten. Jätti pahan maun muuten mukavasta paikasta.
Tietoisena vuokratyön riskeistä olin onneksi hankkinut samaan aikaan toisen työn ISS:n palveluksesta, joten viikonlopputyö vaihtui hetkeksi arkityöksi ennen kuin pääsin kaupungin palvelukseen koulutusta vastaavaan työhön opettajaksi.
Toisin sanoen vuokratyö on osunut omalla erilaisiin elämän saumakohtiin, jolloin tärkeintä on ollut nopea työllistyminen. Siinä mielessä se on ollut kohdallani tehokas työntäjä työmarkkinoille. Asiakasyrityksiin en ole vakinaistunut, mutta askeleena kohti pysyvämpiä työsuhteita se lienee toiminut. Toisaalta työhistoriani on monipolvinen ja viimeksi Varamiespalvelussa naurettiin, että miljoona paperia nähty.
Sirpaleinen ansioluettelo on toisaalta osoitus työntekijän aktiivisuudesta, toisaalta se herättää kysymyksiä siitä kuinka kauan hakija haluaa tehdä haettavaa työtä. Se on myös osoitus työmarkkinoiden mullistuksesta, jossa lyhyet projektit ja kvartaalit jylläävät. Itse olen oppinut, ettei pysyvää ole ja että muutos on jatkuvaa. Ratkaisuna siihen olen pitänyt useampaa työnantajaa ja palkkatulojen muuttamista pääomatuloiksi hajauttamalla moneen maahan sijoituksia.
Jotain kertonee myös ansioluettelossani se, että neljän työnantajan palveluksessa olen ollut vähintään kahdesti. Tuskin huonoa tekijää uudestaan palkattaisiin. Huvittava piirre on, että monesti olen tehnyt niin sanottua paskaduunia ja korkeasti arvostettua ammattia rinnakkain. En siis nirsoile, vaan koen kaiken työn arvokkaaksi. Lisäksi koen ihmisten lokeroimisen ammattien perusteella vastenmieliseksi. Ihminen on särmikäs persoonallisuus, joka pystyy paljoon ja kykenee luovasti joustamaan tilanteen mukaan. Me näemme yleensä vain pienen osan yksilön piirteistä.
Joka tapauksessa Ilkka Lehdonmäen teesit ovat, ettei vuokratyö toimi kunnolla tienä pysyvämpiin työsuhteisiin. Vaikka vuokratyö on yhä marginaalista Suomen työmarkkinoilla, on se lisääntynyt hurjasti.
Suomi irtautui ILO:n yleissopimuksesta 1992. Tarkoituksena oli helpottaa ja parantaa yksityisten työnvälitysten toimintaa keskellä syvää lamaa. Kaksi vuotta sitten Suomessa oli 1200 vuokratyöntekijöitä päätoimisesti välittävää yritystä. Henkilöstönvuokrausta tekee myös jonkin verran firmat sivubisneksenä. Ilkka Lehdonmäen mukaan henkilöstönvuokrausyritysten määrä on 2000-luvulla kaksinkertaistunut ja liikevaihto nelinkertaistunut.
Eri lähteistä riippuen vuokratyöyritysten palkkalistoilla olisi ollut 2008 32 000-151 000 työntekijää.
Lehdonmäki toteaa vuokratyön todellisuudessa heikentävän työllistymismahdollisuuksia, koska urakehityksestä on turha haaveilla. Arvioiden mukaan vakituiseen työsuhteeseen päätyisi reilu neljännes vuokratyöntekijöistä, mutta Lehdonmäki ei usko näihin lukuihin vaan päätyy pitämään niitä liioiteltuina. Vuokratyötä ei voi pitää ihmisarvoisena, koska siinä eletään jatkuvassa epävarmuudessa työnteettäjän mielivallan alla.
Ilkka Lehdonmäki sanoo vuokratyöläisen tekevän töitä pienellä palkalla ilman lomia. Lomapalkka maksetaan joka tilin yhteydessä ja palkka yleensä noudattelee tessin minimejä. Yllättävät tilanteet pakottavat työläisen joustoihin, jotka voivat sulattaa palkan pois. Esimerkiksi ravintolan terassilla oleva työläinen voidaan lähettää kotiin kaatosateen tullessa. Toisaalta työläinen voi joutua paiskimaan pitkää päivää odottamatta. Työtarjoukset tulevat lyhyellä varoitusajalla, eikä niistä kannata kieltäytyä, koska työvuorojen saanti tyrehtyy helposti.
Taina Tervonen kirjoittaa Ranskan paperittomista työläisistä, jotka pitävät maata pystyssä raadannallaan. Ranska ottaa USA:n jälkeen toiseksi eniten maahanmuuttajia maailmassa. Asukaslukuun suhteutettuna Ranska on ykkönen.
Ranskan maahanmuuttopolitiikka on ollut poukkoilevaa, joten ongelmat ovat kärjistyneet ja ajaneet ihmisiä loukkoihin. Vielä 1960-luvulla Ranskaan pääsi helposti, mutta 1974 työperäinen maahanmuutto lopetettiin lailla. Käytännössä tämä ajoi ihmiset paperittomiksi siirtolaisiksi.
Tämän jälkeen on tehty sarja erilaisia epäonnistuneita armahdusuudistuksia, jotka ovat käytännössä kannustaneet väärinkäytöksiin. Ranskassa arvioidaan olevan jopa 800 000 laittomasti maassa oleskelevaa ulkomaalaista.
Työehdot ovatkin heikot, koska työntekijät elävät jatkuvassa pelossa. Tunnelmat kiristyivät lokakuussa 2009 kärjistyen lakoksi. Paperittomat valtasivat työpaikkojaan. Yli 6 000 oli lakossa aina kesäkuuhun 2010 asti. Kirjassa seurataan jännittävästi katkeraa lakkotaistelua laihaan loppuun.
Maippi Tapanainen vie lukijan Intiaan. Maailman toiseksi väkirikkain maa on työmarkkinoiltaan pohjoismaisesta näkökulmasta poikkeava. Virallinen sektori työllistää murto-osan väestä, epävirallinen sektori on työmarkkinoilla normi.
Kasti määrää paikan edelleen. Huonoimmat työt jaetaan alimmille kasteille. Paljon puhutut puhelinkeskukset eivät ole paratiisi. Työ niissä on toki haluttua, mutta rankkaa. Eikä siitä ole työllistämään Intian valtavaa väkimäärää. Tyypillinen työ on palvelutyöt. Kotitöitä on ulkoistettu palvelusväelle, joka on erikoistunut tekemään tiettyjä töitä. Ammattiyhdistysliike on heikko, vaikka onkin vahvistumassa.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ranska. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ranska. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 21. marraskuuta 2010
sunnuntai 21. syyskuuta 2008
Kadonnutta aikaa etsimässä (1): Combray
Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä. Swannin tie. Combray. Otava 1984. 245 s.
Ehätti syksy tulla pimeine hallaöineen ennen kuin kesäprojektini pääsi Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanijärkäleen ykkösosan kimppuun. Satunnaisotannallahan olen kahlannut jo puolet osasista lävitse, ja harmitellut etten aloittanut romaania alusta, vaan säntäsin ilman logiikkaa kirjallisuuden kivijalkaa tutkiskelemaan.
Ykkösosa Swannin tie. Combray koostuu kieleltään komeista, juovuttavista lauserykelmistä, jotka sisällöltään jäävät vailla selkeää suuntaa oleviksi. Kertoja hahmottelee lapsuuttaan, vihjailee tulevasta jättämällä lukijalle hämäriä aavistuksia sekä pysähtelee autistisesti ihmettelemään luontoa uhraten näennäisesti juonen kannalta merkityksettömille seikoille runsaasti huomiota. Niihin mehustuu kuitenkin herkullisia merkityssisältöjä, joiden symboliikka avautuu romaanin muissa osissa vähitellen.
Alku ei ole mitenkään vakuuttava, joten kustantajien nihkeyden voi ymmärtää. Ykkösosan liitteeksi kun on laitettu lista Proustin elämän tärkeistä vuosiluvuista ja siitä ilmenee, ettei tämä romaani herättänyt aluksi innostusta ollenkaan. Lopulta yksi taipui julkaisemaan paisuvaa romaania Proustin omakustanteena. Ehkäpä tällä on jotakin lohdutusta meille monille kustantajien kynnykseen kompastuneille. Ei ne mullistavatkaan merkkiteokset läpi menneet...
Ykkösosasta on vaikea erottaa sävyjä, jotka leimaavat jyrkästi romaanin muita osia. Ykkönen on melkoisen haalea pohdinta ihmisyydestä ja hapuileva johdanto teoksen miljööseen ja sosiaaliseen ekologiaan, josta uupuvat vielä teosta terästävät särmät. Kaikesta kritiikistä huolimatta mykistävää kaunokirjallisuutta, jonka parissa tulen vielä varmasti elämäni aikana viettämään paljon aikaani.
Ehätti syksy tulla pimeine hallaöineen ennen kuin kesäprojektini pääsi Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanijärkäleen ykkösosan kimppuun. Satunnaisotannallahan olen kahlannut jo puolet osasista lävitse, ja harmitellut etten aloittanut romaania alusta, vaan säntäsin ilman logiikkaa kirjallisuuden kivijalkaa tutkiskelemaan.
Ykkösosa Swannin tie. Combray koostuu kieleltään komeista, juovuttavista lauserykelmistä, jotka sisällöltään jäävät vailla selkeää suuntaa oleviksi. Kertoja hahmottelee lapsuuttaan, vihjailee tulevasta jättämällä lukijalle hämäriä aavistuksia sekä pysähtelee autistisesti ihmettelemään luontoa uhraten näennäisesti juonen kannalta merkityksettömille seikoille runsaasti huomiota. Niihin mehustuu kuitenkin herkullisia merkityssisältöjä, joiden symboliikka avautuu romaanin muissa osissa vähitellen.
Alku ei ole mitenkään vakuuttava, joten kustantajien nihkeyden voi ymmärtää. Ykkösosan liitteeksi kun on laitettu lista Proustin elämän tärkeistä vuosiluvuista ja siitä ilmenee, ettei tämä romaani herättänyt aluksi innostusta ollenkaan. Lopulta yksi taipui julkaisemaan paisuvaa romaania Proustin omakustanteena. Ehkäpä tällä on jotakin lohdutusta meille monille kustantajien kynnykseen kompastuneille. Ei ne mullistavatkaan merkkiteokset läpi menneet...
Ykkösosasta on vaikea erottaa sävyjä, jotka leimaavat jyrkästi romaanin muita osia. Ykkönen on melkoisen haalea pohdinta ihmisyydestä ja hapuileva johdanto teoksen miljööseen ja sosiaaliseen ekologiaan, josta uupuvat vielä teosta terästävät särmät. Kaikesta kritiikistä huolimatta mykistävää kaunokirjallisuutta, jonka parissa tulen vielä varmasti elämäni aikana viettämään paljon aikaani.
tiistai 5. elokuuta 2008
Kadonnutta aikaa etsimässä (6). Guermantesin tie 2
Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä (6). Guermantesin tie 2. Otava 2007. 384 s.
Vasta tätä osasta lukiessa ymmärsin Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan olevan todellakin yksi ja ainoa romaani, joka on pilkottu pelkästään teknisistä käytännön syistä ranskaksi seitsemään ja suomeksi kymmeneen palaseen. Kuudes osa Guermantesin tie 2 kun sellaisenaan on epäyhtenäinen ja repaleinen nivel, joka näyttäytyy ainoastaan kokonaisuudessa loogiselta.
Osanen alkaa dramaattisesti isoäidin kuolemalla. Lyhyt tunteikas ja kaunis kuvaus loppuu kuin leikaten kesken eikä siihen palata tässä osassa ollenkaan. Se roikkuu irtonaisena erillään muusta materiaalista. Toinen luku vohniikin muut sivut ja heti alkuun palaa Albertine kuvioihin. Mitään erityisempää jälkeä ei osanen jätä mieleen. Hyväntahtoisen huvittuneesti elämään suhtautuva kertoja pääsee Guermantesin herttuattaren läheisyyteen ja suosioon, kertojan rakkaus on sammunut, joten innostus ei ylly. Naisesta kuoritaan tavallinen naikkonen.
Paroni de Charlusista maalataan melodramaattisesti häiriintyneempää eikä hyvällä tahdollakaan voi väittää häntä normaaliksi. Samalla alustetaan jo seuraavaa osasta, jossa irstaileva paroni päästetään todella irti.
Tässä kuten edellisessäkin pääsevät kertojan miespuoliset sukulaiset enemmän esille. Äiti ja isoäiti ovat olleet vahvoja ja ovatkin keskiössä. Näissä selviää tihkuttaen tietoja isästäkin.
Mieleen jäi kenties kuitenkin parhaiten aatelistonimistä jauhetut osuudet, joihin Proust oli saanut puhallettua ilmaa. Niiden sekava ja typerä maailma puhkoo laarista pikkutarinoita, mutta aateluuden pakkomielteinen jankkaaminen uuvuttaa, valitettavasti siihen aiheeseen palataan jatkuvasti ilmeisesti kaikissa osissa - ainakin niin on tehty niissä jotka olen ehtinyt lukemaan.
Kertoja onnistuu kuitenkin kirjoittamaan kiihottavasti. Nälkä kasvaa syödessä ja tällä kertaa hotkin osasen muutamassa tunnissa. Jos vertaa seiskaan jolla aloitin luku-urakkani niin lukukokemus oli täysin erilainen. Enää ei takkua ja viittauksia vilisevään säkenöivän piiskaavaan kieleen on ehtinyt tottua. Samoin tietämystä on enemmän joten osaa asettaa tapahtumia kehyksiin ja viilailla niitä. Takkuavia tukoksia ei ajoittaisesta puutumisesta huolimatta ole. Ehkä lukisin seiskan Sodoman ja Gomorran nyt toisenlaisin silmin ja nauttisin enemmän, joten arviota on suhteutettava lukutaustaan.
Jos joku empii luku-urakan aloittamista, niin kehottaisin kyllä reilusti tarttumaan ykköseen ja lukemaan järjestyksessä. Sarjan osat eivät ole itsenäisiä, vaan se on kudelma, joka levittäytyy kaikkiin osiin. Pyörteet jäävät peittoon pomppaamalla ja tärvelee lukunautintoaan, kuten itse olen tehnyt. Yllätyksiä ei liiemmin minulle enää ole, koska olen kahlannut mielivaltaisesti keskiosan ja lopun. Hämäriä katvealueita on toki yhä; jäljellä ovat ykkönen, kakkonen, kolmonen, kasi ja ysi. Muita osia lukiessa on tunne pätkivästä muistista, koska kertoja koskettelee muistinsa sopukoista asioita, joista on maininnut aiemmissa osissa. Parempi olisi ollut tutustua järjestyksessä - kuten romaania muutenkin yleensä luetaan. Typerä minä.
Lukuisat alaviitteet avittavat paikallistamaan paljon. Ne helpottavat etenkin tällaisen sivistymättömän typeryksen etenemistä. Ilman niitä irtoaisi teoksesta huomattavasti vähemmän. Suomentaja on ylittänyt itsensä avuliaisuudellaan.
Jokohan osaisin ottaa ykkösen vai tarttuuko käsi vasten opetuksiani muihin osasiin sittenkin? Kohtahan se nähdään! Tätä romaania ei todellakaan voi jättää kesken. Se takertunut kasvaimen lailla pääkoppaani.
Vasta tätä osasta lukiessa ymmärsin Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan olevan todellakin yksi ja ainoa romaani, joka on pilkottu pelkästään teknisistä käytännön syistä ranskaksi seitsemään ja suomeksi kymmeneen palaseen. Kuudes osa Guermantesin tie 2 kun sellaisenaan on epäyhtenäinen ja repaleinen nivel, joka näyttäytyy ainoastaan kokonaisuudessa loogiselta.
Osanen alkaa dramaattisesti isoäidin kuolemalla. Lyhyt tunteikas ja kaunis kuvaus loppuu kuin leikaten kesken eikä siihen palata tässä osassa ollenkaan. Se roikkuu irtonaisena erillään muusta materiaalista. Toinen luku vohniikin muut sivut ja heti alkuun palaa Albertine kuvioihin. Mitään erityisempää jälkeä ei osanen jätä mieleen. Hyväntahtoisen huvittuneesti elämään suhtautuva kertoja pääsee Guermantesin herttuattaren läheisyyteen ja suosioon, kertojan rakkaus on sammunut, joten innostus ei ylly. Naisesta kuoritaan tavallinen naikkonen.
Paroni de Charlusista maalataan melodramaattisesti häiriintyneempää eikä hyvällä tahdollakaan voi väittää häntä normaaliksi. Samalla alustetaan jo seuraavaa osasta, jossa irstaileva paroni päästetään todella irti.
Tässä kuten edellisessäkin pääsevät kertojan miespuoliset sukulaiset enemmän esille. Äiti ja isoäiti ovat olleet vahvoja ja ovatkin keskiössä. Näissä selviää tihkuttaen tietoja isästäkin.
Mieleen jäi kenties kuitenkin parhaiten aatelistonimistä jauhetut osuudet, joihin Proust oli saanut puhallettua ilmaa. Niiden sekava ja typerä maailma puhkoo laarista pikkutarinoita, mutta aateluuden pakkomielteinen jankkaaminen uuvuttaa, valitettavasti siihen aiheeseen palataan jatkuvasti ilmeisesti kaikissa osissa - ainakin niin on tehty niissä jotka olen ehtinyt lukemaan.
Kertoja onnistuu kuitenkin kirjoittamaan kiihottavasti. Nälkä kasvaa syödessä ja tällä kertaa hotkin osasen muutamassa tunnissa. Jos vertaa seiskaan jolla aloitin luku-urakkani niin lukukokemus oli täysin erilainen. Enää ei takkua ja viittauksia vilisevään säkenöivän piiskaavaan kieleen on ehtinyt tottua. Samoin tietämystä on enemmän joten osaa asettaa tapahtumia kehyksiin ja viilailla niitä. Takkuavia tukoksia ei ajoittaisesta puutumisesta huolimatta ole. Ehkä lukisin seiskan Sodoman ja Gomorran nyt toisenlaisin silmin ja nauttisin enemmän, joten arviota on suhteutettava lukutaustaan.
Jos joku empii luku-urakan aloittamista, niin kehottaisin kyllä reilusti tarttumaan ykköseen ja lukemaan järjestyksessä. Sarjan osat eivät ole itsenäisiä, vaan se on kudelma, joka levittäytyy kaikkiin osiin. Pyörteet jäävät peittoon pomppaamalla ja tärvelee lukunautintoaan, kuten itse olen tehnyt. Yllätyksiä ei liiemmin minulle enää ole, koska olen kahlannut mielivaltaisesti keskiosan ja lopun. Hämäriä katvealueita on toki yhä; jäljellä ovat ykkönen, kakkonen, kolmonen, kasi ja ysi. Muita osia lukiessa on tunne pätkivästä muistista, koska kertoja koskettelee muistinsa sopukoista asioita, joista on maininnut aiemmissa osissa. Parempi olisi ollut tutustua järjestyksessä - kuten romaania muutenkin yleensä luetaan. Typerä minä.
Lukuisat alaviitteet avittavat paikallistamaan paljon. Ne helpottavat etenkin tällaisen sivistymättömän typeryksen etenemistä. Ilman niitä irtoaisi teoksesta huomattavasti vähemmän. Suomentaja on ylittänyt itsensä avuliaisuudellaan.
Jokohan osaisin ottaa ykkösen vai tarttuuko käsi vasten opetuksiani muihin osasiin sittenkin? Kohtahan se nähdään! Tätä romaania ei todellakaan voi jättää kesken. Se takertunut kasvaimen lailla pääkoppaani.
keskiviikko 23. heinäkuuta 2008
Kadonnutta aikaa etsimässä (4). Paikannimet: paikkakunta.
Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä (4). Kukkaanpuhkeavien tyttöjen varjossa. Paikannimet: paikkakunta. Otava 1982. 384 s.
Enpä aloittanut alusta, kuten julistin vaan tempaisin kirjahyllystä Kadonnutta aikaa etsimässä-sarjan nelososan, jossa kertoja kulkeutuu ensi kertaa Balbeciin, tutustuu tyttöryhmään ja rakastuu tulisesti Albertineen.
Lyyrinen laulavuus vie ilmavaa tekstiä vimmaisesti. Teos etenee tiukemmin yhdessä hetkessä rönsyilemättä liikaa muistoissa ja lukija on läsnä intensiivisesti. Tapahtumat tamppaavat pohjaa teossarjan loppuosille, jotka ammentavat mielensyövereistä juuri esimerkiksi näitä tilanteita värjäten niitä jatkuvasti uusiksi.
Kertoja on ujo nuorukainen, joka matkustaa isoäitinsä seurassa täysihoitolaan parantelemaan hermojaan. Nuorukainen on kiinni äidissään ja isoäidissään, roikkuu jatkuvasti isoäitinsä lahkeessa. Kertoja kuitenkin irrottautuu ja miehistyy rohkaistuen lähestymään viehättäviä tyttösiä, joita on aiemmin rohjennut ihailla vain kauempaa.
Tätä osaa voisi sanoa teossarjan keskeiseksi palaseksi, koska siinä esitellään useat myöhemmin pääroolissa olevat hahmot. Esimerkiksi vaikutelma paroni de Charlusista on väkevän kummallinen. Rooliasu tihkuttaa toisenlaista totuutta lävitseen, silti kudelma ei vielä säry, vaan paroni esitellään juoruissa naistennaurattajana.
Robert de Saint-Loup tuodaan näyttämölle oivallisesti. Hänestä hahmotellaan ensin ylimielistä kuvaa, sitten kertojan ystävystyessä pehmentyy mukavaksi mieheksi.
Kirja kiteytyy kuitenkin Albertineen, josta luodaan kymmeniä hahmotelmia ihastuneen kertojan kuvitelmista ja havainnoista, tapaamisista repien. Albertine saa luonnetta ja muuttuu eläväksi arvoitukseksi, josta luulee saavansa otteen, kunnes taas lipeää.
Pohdinnat rakastumisesta ja rakkaudesta, tunteista ja niiden herättämästä lumeesta ovat henkeviä ja osuvia. Kukapa ei olisi kokenut vastaavia tuntemuksia, pohtinut samoja kysymyksiä tunteiden sokeuttamana ja niistä toipuessa?
Kadonnutta aikaa etsimässä-teossarjasta on kirjoitettu syväluotaavan analyyttistä tekstiä tolkuttomasti. Siksi minun on turha ängetä sille alueelle. Ehkä näistä aistivaikutelmien herättämistä kömpelöistä havainnoista on silti jollekin innoitusta ja apua. Eihän sitä koskaan tiedä.
Joka tapauksessa neljäs osa tuntuu parhaalta tähän asti lukemistani kolmesta osasta, jotka olen lukenut mielivaltaisessa järjestyksessä. Marcel Proust on imenyt teossarjaan elämisen olemuksen, joista nelosessa se kukkii kuin kevät. Tai sitten olen vain tottunut Proustin kuikuilevia lauseita viljelevään tyyliin, joissa satavat harottelevat, aikaa halkovat lauseet ovat kuin taivasta puhkovia tähtiä, joista aukeaa maalauksellisia maisemia samassa kappaleessa yhtä paljon kuin sateessa on ropisevia pisaroita. Vaikka loppuosat vatkaavat vanhaa, antaa alkuosat sittenkin jotakin uutta kerrostumaa kyllästäen kertomusta, joka ilmeisesti kypsyy vasta kokonaisena uskomattomaksi romaaniksi (romaanisarjaksi), jota henkeä haukkoen ihailee.
Paikannimet: Paikkakunta tuntuisi hyvältä portilta suursarjaan. Se on kepeä kirja, josta lähtevät risteilemään lukuisat polut, jotka kietoutuvat vasta kunnolla kimpuksi uudestaan viimeisessä osassa räjäyttäen tajuntaa. Se valottaa valtavasti ja taustoittaa tomerasti muita osia kasvaen kiinteäksi, tärkeäksi risteytymäksi rykelmässä, joka jahtaa mennyttä aikaa.
Enpä aloittanut alusta, kuten julistin vaan tempaisin kirjahyllystä Kadonnutta aikaa etsimässä-sarjan nelososan, jossa kertoja kulkeutuu ensi kertaa Balbeciin, tutustuu tyttöryhmään ja rakastuu tulisesti Albertineen.
Lyyrinen laulavuus vie ilmavaa tekstiä vimmaisesti. Teos etenee tiukemmin yhdessä hetkessä rönsyilemättä liikaa muistoissa ja lukija on läsnä intensiivisesti. Tapahtumat tamppaavat pohjaa teossarjan loppuosille, jotka ammentavat mielensyövereistä juuri esimerkiksi näitä tilanteita värjäten niitä jatkuvasti uusiksi.
Kertoja on ujo nuorukainen, joka matkustaa isoäitinsä seurassa täysihoitolaan parantelemaan hermojaan. Nuorukainen on kiinni äidissään ja isoäidissään, roikkuu jatkuvasti isoäitinsä lahkeessa. Kertoja kuitenkin irrottautuu ja miehistyy rohkaistuen lähestymään viehättäviä tyttösiä, joita on aiemmin rohjennut ihailla vain kauempaa.
Tätä osaa voisi sanoa teossarjan keskeiseksi palaseksi, koska siinä esitellään useat myöhemmin pääroolissa olevat hahmot. Esimerkiksi vaikutelma paroni de Charlusista on väkevän kummallinen. Rooliasu tihkuttaa toisenlaista totuutta lävitseen, silti kudelma ei vielä säry, vaan paroni esitellään juoruissa naistennaurattajana.
Robert de Saint-Loup tuodaan näyttämölle oivallisesti. Hänestä hahmotellaan ensin ylimielistä kuvaa, sitten kertojan ystävystyessä pehmentyy mukavaksi mieheksi.
Kirja kiteytyy kuitenkin Albertineen, josta luodaan kymmeniä hahmotelmia ihastuneen kertojan kuvitelmista ja havainnoista, tapaamisista repien. Albertine saa luonnetta ja muuttuu eläväksi arvoitukseksi, josta luulee saavansa otteen, kunnes taas lipeää.
Pohdinnat rakastumisesta ja rakkaudesta, tunteista ja niiden herättämästä lumeesta ovat henkeviä ja osuvia. Kukapa ei olisi kokenut vastaavia tuntemuksia, pohtinut samoja kysymyksiä tunteiden sokeuttamana ja niistä toipuessa?
Kadonnutta aikaa etsimässä-teossarjasta on kirjoitettu syväluotaavan analyyttistä tekstiä tolkuttomasti. Siksi minun on turha ängetä sille alueelle. Ehkä näistä aistivaikutelmien herättämistä kömpelöistä havainnoista on silti jollekin innoitusta ja apua. Eihän sitä koskaan tiedä.
Joka tapauksessa neljäs osa tuntuu parhaalta tähän asti lukemistani kolmesta osasta, jotka olen lukenut mielivaltaisessa järjestyksessä. Marcel Proust on imenyt teossarjaan elämisen olemuksen, joista nelosessa se kukkii kuin kevät. Tai sitten olen vain tottunut Proustin kuikuilevia lauseita viljelevään tyyliin, joissa satavat harottelevat, aikaa halkovat lauseet ovat kuin taivasta puhkovia tähtiä, joista aukeaa maalauksellisia maisemia samassa kappaleessa yhtä paljon kuin sateessa on ropisevia pisaroita. Vaikka loppuosat vatkaavat vanhaa, antaa alkuosat sittenkin jotakin uutta kerrostumaa kyllästäen kertomusta, joka ilmeisesti kypsyy vasta kokonaisena uskomattomaksi romaaniksi (romaanisarjaksi), jota henkeä haukkoen ihailee.
Paikannimet: Paikkakunta tuntuisi hyvältä portilta suursarjaan. Se on kepeä kirja, josta lähtevät risteilemään lukuisat polut, jotka kietoutuvat vasta kunnolla kimpuksi uudestaan viimeisessä osassa räjäyttäen tajuntaa. Se valottaa valtavasti ja taustoittaa tomerasti muita osia kasvaen kiinteäksi, tärkeäksi risteytymäksi rykelmässä, joka jahtaa mennyttä aikaa.
perjantai 18. heinäkuuta 2008
Marcel Proust: Päivällisvieras ja muita kertomuksia
Marcel Proust: Päivällisvieras ja muita kertomuksia. Karisto 1983. 93 s.
Harppaus mestarin keskenjääneestä suurteoksesta esikoisnovellikokoelmaan on huima. Kun on jaksanut kahlata kaksi Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan osasta, tuntuvat neljä uudelleen julkaistua esikoisnovellia haparoivan naiiveilta.
Novelleissa on aistittavissa lapsellista pehmeyttä, ylitsepursuavaa romantisointia ja ripauksen tulevan suursarjan maisemia varovaisesti annosteltuna.
Sosiaalisena miljöönä on aateliston piirit, joihin porvarit pyrkivät. Teemoina riutuva rakkaus ja seurapiirien näyteltyjen roolien takainen kohmeinen homeus sekä kuinka alkoholi muuttaa miestä. Pääasiassa kaikki käyttävät yhtä kertojaa, vain viimeisessä Rouva de Breyvesin kaihoisassa lomassa näkökulma vaihtuu lopussa antaen ylitsevuotavan lyyrisen etäännytyksen.
Juonet ovat hivenen kömpelöitä, eikä tarinoihin sinänsä sisälly mitään suurta, joka tekisi niistä kertomisen arvoista. Teksti toimii ja lauseita liidättelee vaikkei ne sisällöltään kyhääkään kummoista kertomusta. Lukunopeus on rivakampi, koska tasoja on vähemmän ja lauseet tiivistyneempiä ja yksinkertaisempia kuin Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjassa, jossa keskittymiskyky on kovilla lukutoukillakin.
Kritiikki on luettava tietysti siinä valossa, että olen lukenut kirjailijan loppupään tuotantoa viimeksi, joten tuomio olisi saattanut olla lievempi toisessa yhteydessä.
Sinänsä ihan kirja-aatelia. Ei tarvitse katua.
Harppaus mestarin keskenjääneestä suurteoksesta esikoisnovellikokoelmaan on huima. Kun on jaksanut kahlata kaksi Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan osasta, tuntuvat neljä uudelleen julkaistua esikoisnovellia haparoivan naiiveilta.
Novelleissa on aistittavissa lapsellista pehmeyttä, ylitsepursuavaa romantisointia ja ripauksen tulevan suursarjan maisemia varovaisesti annosteltuna.
Sosiaalisena miljöönä on aateliston piirit, joihin porvarit pyrkivät. Teemoina riutuva rakkaus ja seurapiirien näyteltyjen roolien takainen kohmeinen homeus sekä kuinka alkoholi muuttaa miestä. Pääasiassa kaikki käyttävät yhtä kertojaa, vain viimeisessä Rouva de Breyvesin kaihoisassa lomassa näkökulma vaihtuu lopussa antaen ylitsevuotavan lyyrisen etäännytyksen.
Juonet ovat hivenen kömpelöitä, eikä tarinoihin sinänsä sisälly mitään suurta, joka tekisi niistä kertomisen arvoista. Teksti toimii ja lauseita liidättelee vaikkei ne sisällöltään kyhääkään kummoista kertomusta. Lukunopeus on rivakampi, koska tasoja on vähemmän ja lauseet tiivistyneempiä ja yksinkertaisempia kuin Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjassa, jossa keskittymiskyky on kovilla lukutoukillakin.
Kritiikki on luettava tietysti siinä valossa, että olen lukenut kirjailijan loppupään tuotantoa viimeksi, joten tuomio olisi saattanut olla lievempi toisessa yhteydessä.
Sinänsä ihan kirja-aatelia. Ei tarvitse katua.
maanantai 16. kesäkuuta 2008
George Orwell: Puilla paljailla Pariisissa ja Lontoossa
George Orwell: Puilla paljailla Pariisissa ja Lontoossa. WSOY 1985. 209 s.
George Orwellin esikoinen on itsessään jo klassikko, vaikka hänen myöhemmät teokset junttasivat miehen pysyvästi laajan lukevan yleisön tietoisuuteen.
Eric Blair haki elämälleen suuntaa 1920-luvun lopulla ja 1930-luvun alussa Pariisissa ja Lontoossa. Hän tahtoi kirjailijaksi, köyhtyneenä hän elätti itsensä tilapäistöillä ja kurjaliston kurjuudesta kypsyivät kokemukset reportaasikirjaksi Puilla paljailla Pariisissa ja Lontoossa.
Sen lukeminen tekee kaikille hyvää. Hotelli- ja ravintolabisnes olivat tuolloin Pariisissa pelkkää fuskaamista. Ainakin, jos on Orwelliin uskomista. Ja taitaapi olla yhä kaikissa kaupungissa.
Työläiset raatavat pitämässä julkisivua puhtaana. Takahuoneissa loimottaa helvetti. Hygieniasta ei piitata pätkääkään. Lyhytnäköinen voitontavoittelu aiheuttaa kovaa kaikki kaikkia vastaan kilpailua, jossa jokainen pyrkii vetämään vähän välistä. Kastijako on ankara. Eipä tee mieli mennä taas vähään aikaan ravintolaan syömään tämän teoksen uudelleenlukaisun jälkeen...
Hän pakenee Lontooseen, mutta luvattu työ menee alta. Miesparka joutuu katukulkuriksi ja näkee yhteiskunnan ruman sivun. Pariisissa tuntunut paratiisi-Lontoo osoittautuu köyhälle kauheaksi kidutukseksi.
Kuten jo edellisessä postauksessa ihmettelin taiteilijasielujen taloudellista tilannetta, on syytä olla kiitollinen, että Eric Blair alias George Orwell onnistui kipuamaan köyhyydestä ja julkaisemaan teoksiaan. Kuinkahan moni lahjakkuus tärvätään typerällä sosiaalipolitiikalla?
Jokaisella ihmisellä tulisi olla mahdollisuus säälliseen, omalla työllä hankittuun toimeentuloon, ravintoon ja majasijaan, jossa lepuuttaa kehoaan. Kilpailu jalostaa, siinä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta pudota ei pitäisi pohjattomaan kuiluun, jos ei kilpailussa pärjää.
Yhteiskuntien sivistys mitataan miten se kohtelee syrjäytyneitä ja heikoimpiaan. Kenenkään ei pidä olettaa antautuvansa passiiviseksi holhottavaksi, yksilöitä tulisi kannustaa aktiivisuuteen ja tarjota mahdollisuuksia yhteiskuntaan kiinnittymiseen. Siinä voittavat kaikki.
George Orwellin esikoinen on itsessään jo klassikko, vaikka hänen myöhemmät teokset junttasivat miehen pysyvästi laajan lukevan yleisön tietoisuuteen.
Eric Blair haki elämälleen suuntaa 1920-luvun lopulla ja 1930-luvun alussa Pariisissa ja Lontoossa. Hän tahtoi kirjailijaksi, köyhtyneenä hän elätti itsensä tilapäistöillä ja kurjaliston kurjuudesta kypsyivät kokemukset reportaasikirjaksi Puilla paljailla Pariisissa ja Lontoossa.
Sen lukeminen tekee kaikille hyvää. Hotelli- ja ravintolabisnes olivat tuolloin Pariisissa pelkkää fuskaamista. Ainakin, jos on Orwelliin uskomista. Ja taitaapi olla yhä kaikissa kaupungissa.
Työläiset raatavat pitämässä julkisivua puhtaana. Takahuoneissa loimottaa helvetti. Hygieniasta ei piitata pätkääkään. Lyhytnäköinen voitontavoittelu aiheuttaa kovaa kaikki kaikkia vastaan kilpailua, jossa jokainen pyrkii vetämään vähän välistä. Kastijako on ankara. Eipä tee mieli mennä taas vähään aikaan ravintolaan syömään tämän teoksen uudelleenlukaisun jälkeen...
Hän pakenee Lontooseen, mutta luvattu työ menee alta. Miesparka joutuu katukulkuriksi ja näkee yhteiskunnan ruman sivun. Pariisissa tuntunut paratiisi-Lontoo osoittautuu köyhälle kauheaksi kidutukseksi.
Kuten jo edellisessä postauksessa ihmettelin taiteilijasielujen taloudellista tilannetta, on syytä olla kiitollinen, että Eric Blair alias George Orwell onnistui kipuamaan köyhyydestä ja julkaisemaan teoksiaan. Kuinkahan moni lahjakkuus tärvätään typerällä sosiaalipolitiikalla?
Jokaisella ihmisellä tulisi olla mahdollisuus säälliseen, omalla työllä hankittuun toimeentuloon, ravintoon ja majasijaan, jossa lepuuttaa kehoaan. Kilpailu jalostaa, siinä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta pudota ei pitäisi pohjattomaan kuiluun, jos ei kilpailussa pärjää.
Yhteiskuntien sivistys mitataan miten se kohtelee syrjäytyneitä ja heikoimpiaan. Kenenkään ei pidä olettaa antautuvansa passiiviseksi holhottavaksi, yksilöitä tulisi kannustaa aktiivisuuteen ja tarjota mahdollisuuksia yhteiskuntaan kiinnittymiseen. Siinä voittavat kaikki.
maanantai 28. huhtikuuta 2008
Émile Zola: Germinal
Émile Zola: Germinal. Den stora gruvstrejken. Bonnier alba 1994. 424 s.
En tiedä kuinka monesti olen lukenut Émile Zolan Germinalin (1885), mutta tutusta tapahtumien kulusta huolimatta se sykähdyttää yhä uudestaan. Germinal ei kenties ole Zolan loistokkain teos, mutta minua se ei jätä rauhaan. Ranskalainen liberaalikirjailija, joka ilmeisesti murhattiin mielipiteittensä vuoksi, osasi imeä ajastaan olennaisen.
Germinalissa kuohuu kaivoksessa. Salamyhkäinen nälkiintynyt työtön nuorukainen saapuu kaivoskylään Ranskan pohjoisosien hiilivyöhykkeellä keskellä yötä. Maailmantalous köhii. Kysyntä Amerikassa on hiipunut, alueen tuotantolaitoksiin on investoitu suuruudenhulluudessa paljon pääomaa ja tuotantoa on liikaa. Tehtaita suljetaan, työttömyys rehottaa. Kaivostyö on helvettiä, mutta nuorukainen nöyrtyy.
Asteittain Zola pistää painetta ja kuvaa elävästi kaivostyöläisten arkea lomittaen väliin kuin unikuvia omistavan porvariston tylsyydestä. Kylässä on Venäjällä tsaarin pommittamista yrittänyt terroristi, joka pakeni Ranskaan räjäytettyään rakastajattarensa kanssa vahingossa matkustajunan. Rakastajatar surmattiin raa´asti. Nuorukainen kuuntelee terroristin saarnoja anarkismista, tilaa sosialistista lehteä Belgiasta ja seuraa aikansa ajattelijoiden, kuten Karl Marxin mietteitä. Kaivostyöläiset ovat nälkiintymässä, kaivosyhtiö haluaa alentaa palkkoja nostaakseen konkurssin partaalla kieppuvan puulaakin pinnalle. Lakko pitkään kydettyään leimahtaa liekkeihin. Väkivaltaisuudet eskaloituvat. Yhteenotoissa tulee runsaasti ruumiita.
Zola kuvaa kiihkon erinomaisesti. Samalla hän kuluneesti ilmaistuna vetää jatkuvia linjoja yksityisestä yleiseen. Tarinaa kuljetetaan usean yksilöhahmon voimin, mutta raamit ovat globaalit. Hän esimerkiksi viittaa tilanteeseen Intiassa, kertoo tapahtumia pariisilaisten lehtien kautta. Tragediassa on aimo annos romantiikkaa mukana, kuten dramaattinen ja traaginen rakkauskertomus.
Zola asettuu rintamaan lapsityövoiman käyttöä vastaan, saarnaa oikeudenmukaisuudesta ja useassa kohdassa puuttuu eläinten kärsimyksiin. Kun lakko loppuu, ei hän lopeta, vaan lisää höyryä. Kierrokset käyvät kovilla kaivoksen romahdettua venäläisterroristin sabotaasista. Loukkuunjääneistä selviää vain nuorukainen, samalla Zola kärjistää rakkauskertomuksensa upeasti. Henkiinjäänyt nuorukainen pakotetaan pois paikkakunnalta, mutta poistuminen juna-asemalle ennustelee kauniisti seuraavan vuosisadan vieläkin rajummista luokkapohjaisista väkivaltaisuuksista.
Näin yli sadan vuoden jälkeen teoksen ilmestymisestä ei voi kuin huokaista Zolan olleen oikeassa. 1900-luku oli ihmiskunnan historian synkin. Emmekä me olemme ohittaneet kirjan kuvaamaa tilannetta. Tilanne on itseasiassa pelottavan tuttu kirjan ilmestymisaikaan verratessa. Maailmantalous on taantumassa, hintojen nousu livahtanut käsistä. Esimerkiksi elintarvikkeista on huutava pula kehnojen satojen myötä ja hinnat ovat kohonneet laajojen väkijoukkojen ulottumattomiin. Enemmistö ihmiskunnasta elää nälkärajalla.
Maailmalla mellakoidaankin verisesti. Isot lakkoaallot ravistelevat monia maita. Joukkoirtisanomiset ärsyttävät. Sotilaat tukahduttavat kapinoita niin Kiinassa kuin Burmassa. Monissa Lähi-idän maissa tilanne on tulenarka. Egypti, Saudi-Arabia ja Libanon ovat ruutitynnyreitä, jotka ovat luisumassa kaaokseen. Irakissa, Turkissa, Afganistanissa ja Pakistanissa käydään kaikissa jonkinasteista sotaa. Etelä-Amerikassa suursota vaanii nurkan takana, etenkin Venezuela ja Kolumbia ovat avoimessa konfliktissa ja uhkaavat vetää kriisiin naapureitaan. Afrikassa esimerkiksi Zimbabwe on syvässä syöksykierteessä. Zola on ajankohtaisempi kuin osaa aavistaakaan.
Yhdysvaltain osuus maailmantaloudesta on onneksi vähentynyt, mutta Amerikan markkinat ovat silti merkittävät. Kiina on kysymysmerkki. Riittääkö kotimarkkinat pitämään yllä talouskasvua, joka pysähtyessään laukaisee voimakkaita jännitteitä? Viimeisten vuosien aikana tapahtunut Kiinan nopea kaupungistuminen on ollut ihmiskunnan historian massiivisen muuttoliike, joka on johtanut mittaviin sosiaaliseen ja ekologisiin ongelmiin. Talouskasvun ylläpito edellyttää demokraattisia uudistuksia ja talouden liberalisointia. Miljoonien työttömien nuorten irtolaislaumat ovat kauhuskenaario, joka voi muuten toteutua. Niin kauan kuin heitä integroidaan työmarkkinoille ja tulevaisuus on toiveikas, sujuu kenties kaikki kohtuudella ilman suurempia yhteenottoja. Mutta jos talous hivenenkin horjahtaa, pääsevät populistit ja fundamentalistit valloilleen. Tuhoisin seurauksin.
En tiedä kuinka monesti olen lukenut Émile Zolan Germinalin (1885), mutta tutusta tapahtumien kulusta huolimatta se sykähdyttää yhä uudestaan. Germinal ei kenties ole Zolan loistokkain teos, mutta minua se ei jätä rauhaan. Ranskalainen liberaalikirjailija, joka ilmeisesti murhattiin mielipiteittensä vuoksi, osasi imeä ajastaan olennaisen.
Germinalissa kuohuu kaivoksessa. Salamyhkäinen nälkiintynyt työtön nuorukainen saapuu kaivoskylään Ranskan pohjoisosien hiilivyöhykkeellä keskellä yötä. Maailmantalous köhii. Kysyntä Amerikassa on hiipunut, alueen tuotantolaitoksiin on investoitu suuruudenhulluudessa paljon pääomaa ja tuotantoa on liikaa. Tehtaita suljetaan, työttömyys rehottaa. Kaivostyö on helvettiä, mutta nuorukainen nöyrtyy.
Asteittain Zola pistää painetta ja kuvaa elävästi kaivostyöläisten arkea lomittaen väliin kuin unikuvia omistavan porvariston tylsyydestä. Kylässä on Venäjällä tsaarin pommittamista yrittänyt terroristi, joka pakeni Ranskaan räjäytettyään rakastajattarensa kanssa vahingossa matkustajunan. Rakastajatar surmattiin raa´asti. Nuorukainen kuuntelee terroristin saarnoja anarkismista, tilaa sosialistista lehteä Belgiasta ja seuraa aikansa ajattelijoiden, kuten Karl Marxin mietteitä. Kaivostyöläiset ovat nälkiintymässä, kaivosyhtiö haluaa alentaa palkkoja nostaakseen konkurssin partaalla kieppuvan puulaakin pinnalle. Lakko pitkään kydettyään leimahtaa liekkeihin. Väkivaltaisuudet eskaloituvat. Yhteenotoissa tulee runsaasti ruumiita.
Zola kuvaa kiihkon erinomaisesti. Samalla hän kuluneesti ilmaistuna vetää jatkuvia linjoja yksityisestä yleiseen. Tarinaa kuljetetaan usean yksilöhahmon voimin, mutta raamit ovat globaalit. Hän esimerkiksi viittaa tilanteeseen Intiassa, kertoo tapahtumia pariisilaisten lehtien kautta. Tragediassa on aimo annos romantiikkaa mukana, kuten dramaattinen ja traaginen rakkauskertomus.
Zola asettuu rintamaan lapsityövoiman käyttöä vastaan, saarnaa oikeudenmukaisuudesta ja useassa kohdassa puuttuu eläinten kärsimyksiin. Kun lakko loppuu, ei hän lopeta, vaan lisää höyryä. Kierrokset käyvät kovilla kaivoksen romahdettua venäläisterroristin sabotaasista. Loukkuunjääneistä selviää vain nuorukainen, samalla Zola kärjistää rakkauskertomuksensa upeasti. Henkiinjäänyt nuorukainen pakotetaan pois paikkakunnalta, mutta poistuminen juna-asemalle ennustelee kauniisti seuraavan vuosisadan vieläkin rajummista luokkapohjaisista väkivaltaisuuksista.
Näin yli sadan vuoden jälkeen teoksen ilmestymisestä ei voi kuin huokaista Zolan olleen oikeassa. 1900-luku oli ihmiskunnan historian synkin. Emmekä me olemme ohittaneet kirjan kuvaamaa tilannetta. Tilanne on itseasiassa pelottavan tuttu kirjan ilmestymisaikaan verratessa. Maailmantalous on taantumassa, hintojen nousu livahtanut käsistä. Esimerkiksi elintarvikkeista on huutava pula kehnojen satojen myötä ja hinnat ovat kohonneet laajojen väkijoukkojen ulottumattomiin. Enemmistö ihmiskunnasta elää nälkärajalla.
Maailmalla mellakoidaankin verisesti. Isot lakkoaallot ravistelevat monia maita. Joukkoirtisanomiset ärsyttävät. Sotilaat tukahduttavat kapinoita niin Kiinassa kuin Burmassa. Monissa Lähi-idän maissa tilanne on tulenarka. Egypti, Saudi-Arabia ja Libanon ovat ruutitynnyreitä, jotka ovat luisumassa kaaokseen. Irakissa, Turkissa, Afganistanissa ja Pakistanissa käydään kaikissa jonkinasteista sotaa. Etelä-Amerikassa suursota vaanii nurkan takana, etenkin Venezuela ja Kolumbia ovat avoimessa konfliktissa ja uhkaavat vetää kriisiin naapureitaan. Afrikassa esimerkiksi Zimbabwe on syvässä syöksykierteessä. Zola on ajankohtaisempi kuin osaa aavistaakaan.
Yhdysvaltain osuus maailmantaloudesta on onneksi vähentynyt, mutta Amerikan markkinat ovat silti merkittävät. Kiina on kysymysmerkki. Riittääkö kotimarkkinat pitämään yllä talouskasvua, joka pysähtyessään laukaisee voimakkaita jännitteitä? Viimeisten vuosien aikana tapahtunut Kiinan nopea kaupungistuminen on ollut ihmiskunnan historian massiivisen muuttoliike, joka on johtanut mittaviin sosiaaliseen ja ekologisiin ongelmiin. Talouskasvun ylläpito edellyttää demokraattisia uudistuksia ja talouden liberalisointia. Miljoonien työttömien nuorten irtolaislaumat ovat kauhuskenaario, joka voi muuten toteutua. Niin kauan kuin heitä integroidaan työmarkkinoille ja tulevaisuus on toiveikas, sujuu kenties kaikki kohtuudella ilman suurempia yhteenottoja. Mutta jos talous hivenenkin horjahtaa, pääsevät populistit ja fundamentalistit valloilleen. Tuhoisin seurauksin.
sunnuntai 20. huhtikuuta 2008
Claire Castillon: Insekt
Claire Castillion: Insekt. Sekwa 2007. 149 s.
Yksi ranskalaiskirjallisuuden kuumimmista nimistä on Claire Castillon. Paitsi että hän on kyennyt kaupallistamaan itsensä näyttävin kansin, osaa hän myös kirjoittaa kadehdittavasti. Insecten ruotsinnoksen kansi on vastustamaton. Alkukielistäkin vetävämpi. Ruotsinnoksessa alkuperäisestä on jäljellä takakanteen puristettu tärinäkuvakansi. Insektin (suomeksi hyönteinen) kannessa luimistelee kirjailijan sijaan punertavalla taustalla heinäsirkka. Ranskassa ilmestyneen tuoreimman teoksen On n'empêche pas un petit coeur d'aimer (2007) kansi on suoranainen taideteos. Näin sitä pitää!
19 novellin kokoelma keskittyy äitien ja tytärten välisiin kipeisiin suhteisiin. Joskus kolmessa sukupolvessa. Kivoja ne eivät ole. Eivät myöskään hauskoja tai perheonnea säteileviä. Ne ovat kertomuksia heikoista äideistä, jotka eivät ole löytäneet omaa identiteettiään ja rooliaan. Äideistä, joilla on mielenterveydellisiä ongelmia. Äideistä, jotka eivät halua olla aikuisia. Äideistä, jotka ovat paranoidisia. Sairaalloisesti. Tyttäret ovat tylyjä. Kapinoivia keskenkasvuisia, jotka pahoinpitelevät äitejään ja pitävät pelossa.
Tarinat pohtivat naiseutta ja millainen naisen tulisi olla. Hahmot ovat kaukana ihanteista. Miehet loistavat poissaolollaan. Mutta novelleissa olevat miehet ovat melkein normaaleja, kunnollisia. Heihin voi lähes luottaa. Äidit ja tyttäret sen sijaan ovat väkivaltaisia. Sekä fyysisesti että henkisesti.
Kokoelman avauksessa Bara en (Vain yksi) avautuu nainen, joka nelikymppisenä suostuu lopulta lapsentekoon miehen sitä halutessa. Hän suostuu, kunhan lapsia on vain yksi ja se on tytär. He saavat kaksoset. Nainen kauhistuu, mies on onnellinen. Rääkyvät kakarat ovat kamalinta mitä nainen voi tietää. Eräänä päivänä hän paiskaa toisen tytöistä moottoritiellä autosta ulos ja puolustaa itseään, että hän halusi ja lupautui äidiksi vain yhdelle lapselle.
Avausnovelli heijastaa hyvin kokoelman muiden novellien henkeä. Se on karmivaa kauhukirjallisuutta kauniilla kielellä ja äkkikäännöksillä. Olen myyty!
Yksi ranskalaiskirjallisuuden kuumimmista nimistä on Claire Castillon. Paitsi että hän on kyennyt kaupallistamaan itsensä näyttävin kansin, osaa hän myös kirjoittaa kadehdittavasti. Insecten ruotsinnoksen kansi on vastustamaton. Alkukielistäkin vetävämpi. Ruotsinnoksessa alkuperäisestä on jäljellä takakanteen puristettu tärinäkuvakansi. Insektin (suomeksi hyönteinen) kannessa luimistelee kirjailijan sijaan punertavalla taustalla heinäsirkka. Ranskassa ilmestyneen tuoreimman teoksen On n'empêche pas un petit coeur d'aimer (2007) kansi on suoranainen taideteos. Näin sitä pitää!
19 novellin kokoelma keskittyy äitien ja tytärten välisiin kipeisiin suhteisiin. Joskus kolmessa sukupolvessa. Kivoja ne eivät ole. Eivät myöskään hauskoja tai perheonnea säteileviä. Ne ovat kertomuksia heikoista äideistä, jotka eivät ole löytäneet omaa identiteettiään ja rooliaan. Äideistä, joilla on mielenterveydellisiä ongelmia. Äideistä, jotka eivät halua olla aikuisia. Äideistä, jotka ovat paranoidisia. Sairaalloisesti. Tyttäret ovat tylyjä. Kapinoivia keskenkasvuisia, jotka pahoinpitelevät äitejään ja pitävät pelossa.
Tarinat pohtivat naiseutta ja millainen naisen tulisi olla. Hahmot ovat kaukana ihanteista. Miehet loistavat poissaolollaan. Mutta novelleissa olevat miehet ovat melkein normaaleja, kunnollisia. Heihin voi lähes luottaa. Äidit ja tyttäret sen sijaan ovat väkivaltaisia. Sekä fyysisesti että henkisesti.
Kokoelman avauksessa Bara en (Vain yksi) avautuu nainen, joka nelikymppisenä suostuu lopulta lapsentekoon miehen sitä halutessa. Hän suostuu, kunhan lapsia on vain yksi ja se on tytär. He saavat kaksoset. Nainen kauhistuu, mies on onnellinen. Rääkyvät kakarat ovat kamalinta mitä nainen voi tietää. Eräänä päivänä hän paiskaa toisen tytöistä moottoritiellä autosta ulos ja puolustaa itseään, että hän halusi ja lupautui äidiksi vain yhdelle lapselle.
Avausnovelli heijastaa hyvin kokoelman muiden novellien henkeä. Se on karmivaa kauhukirjallisuutta kauniilla kielellä ja äkkikäännöksillä. Olen myyty!
perjantai 18. huhtikuuta 2008
Philippe Delerm: Det hade regnat hela söndagen
Philippe Delerm: Det hade regnat hela söndagen. Albert Bonniers Förlag 2000. 117 s.
Ranskalainen professori ja kirjailija Philippe Delerm on nykyisin myyvä kotimaassaan. Hän alkoi tyrkyttää käsikirjoituksia kustantajille 1976. Vasta 1983 hyväksyttiin ensimmäinen käsikirjoitus kustannettavaksi. Läpimurtonsa hän teki 1997 novellikokoelmalla La Première gorgée de bière et autres plaisirs minuscules (suomeksi suunnilleen kai Ensimmäinen hörppy olutta ja muita pikkuhauskutuksia, korjatkaa jos olen väärässä, kiitos). 35 parin sivun mittaista tarinaa sisältänyttä kirjaa on myyty yli miljoona kappaletta Ranskassa. Siis melkoisen mukavasti.
Det hade regnat hela söndagen (Oli satanut koko sunnuntain / Il Avait plu tout le dimanche) on vuosituhannen vaihteesta. Nimi on vohkittu Georges Simonen komisario Jules Maigret -tarinan Maigret et l´homme du banc (1953) (suomeksi kai Maigret ja mies penkillä) alusta.
Delerm kertoo monsieur Arnold Spitzwegista. Mies on erakoitunut konttorirotta Pariisissa, jolla ei kuitenkaan mielestään ole tylsää. Pienoisromaani kuvaa etäännyttävästi hänen kuivasta elämästään. Lukija odottaa yllätyskäänteitä tasapaksuuteen, mutta sellaisista ei Delerm edes vihjaa. On kirjassa romanssi, mutta se on kuvattu ilman empatiaa. Surumielinen tunteettomuus värjää kirjaa. Spitzweg matkustaa ja liikkuu, tölvii. Muut ovat etäisiä objekteja. Pariisi pelkkiä paikannimiä. Populaarikulttuuriin on viitteitä. Spitzweg pitää Maigreteista. Metrolla mies matkustelee iltaisin pystyäkseen jutella muiden kanssa. Tuntemattomalla kanssamatkustajalle on helpompi avata sisintään.
Kirja jättää vaivaantuneen olotilan. Pinnallisesti se on huono, mutta silti se jää pyörimään päähän, eikä lukemista pysty keskeyttämään, jos sen on ehtinyt kerran aloittaa. Kiusallista.
Ranskalainen professori ja kirjailija Philippe Delerm on nykyisin myyvä kotimaassaan. Hän alkoi tyrkyttää käsikirjoituksia kustantajille 1976. Vasta 1983 hyväksyttiin ensimmäinen käsikirjoitus kustannettavaksi. Läpimurtonsa hän teki 1997 novellikokoelmalla La Première gorgée de bière et autres plaisirs minuscules (suomeksi suunnilleen kai Ensimmäinen hörppy olutta ja muita pikkuhauskutuksia, korjatkaa jos olen väärässä, kiitos). 35 parin sivun mittaista tarinaa sisältänyttä kirjaa on myyty yli miljoona kappaletta Ranskassa. Siis melkoisen mukavasti.
Det hade regnat hela söndagen (Oli satanut koko sunnuntain / Il Avait plu tout le dimanche) on vuosituhannen vaihteesta. Nimi on vohkittu Georges Simonen komisario Jules Maigret -tarinan Maigret et l´homme du banc (1953) (suomeksi kai Maigret ja mies penkillä) alusta.
Delerm kertoo monsieur Arnold Spitzwegista. Mies on erakoitunut konttorirotta Pariisissa, jolla ei kuitenkaan mielestään ole tylsää. Pienoisromaani kuvaa etäännyttävästi hänen kuivasta elämästään. Lukija odottaa yllätyskäänteitä tasapaksuuteen, mutta sellaisista ei Delerm edes vihjaa. On kirjassa romanssi, mutta se on kuvattu ilman empatiaa. Surumielinen tunteettomuus värjää kirjaa. Spitzweg matkustaa ja liikkuu, tölvii. Muut ovat etäisiä objekteja. Pariisi pelkkiä paikannimiä. Populaarikulttuuriin on viitteitä. Spitzweg pitää Maigreteista. Metrolla mies matkustelee iltaisin pystyäkseen jutella muiden kanssa. Tuntemattomalla kanssamatkustajalle on helpompi avata sisintään.
Kirja jättää vaivaantuneen olotilan. Pinnallisesti se on huono, mutta silti se jää pyörimään päähän, eikä lukemista pysty keskeyttämään, jos sen on ehtinyt kerran aloittaa. Kiusallista.
maanantai 24. syyskuuta 2007
Björn Larsson: Det onda ögat
Björn Larsson: Det onda ögat. En bok för alla 2003 (orginalutgåvan publicerades av Nordstedts förlag 1999). 317 s.
Pariisin alle rakennetaan solmukohtaa miljoonille sukkuloijille. Syvällä maan uumenissa työskentelee maahanmuuttajia ja ranskalaisia rasisteja. Kahjo algerialainen islamisti on soluttautunut työmaalle aikeenaan räjäyttää tunnelisto ilmaan. Työnjohtajana on Algerian sodassa kyseenalaisesti kunnostautunut ranskan armeijan kuulustelija. Entinen Algerian armeijan tiedustelupäällikkö pakoilee menneisyyttään ja joutuu ristituleen.
Björn Larssonin Det onda ögat on kuvaus tulehtuneesta ranskalaisesta yhteiskunnasta, sen kipukohdista ja traumoista.
Trillerin uskottavuus ei ole paikoittaisesta todenmukaisuudesta huolimatta kovinkaan suuri, mutta kirjan kyllä silti lukaisee. Kirja jurnuttaa tyhjäkierroksilla pitkään, lopun kiemurat eivät ole järin onnistuneita. Se on enemmänkin paasaus naisiin kohdistuvaa väkivaltaa, uskonnollista ahdasmielisyyttä ja nationalistista rasismia vastaan.
Pariisin alle rakennetaan solmukohtaa miljoonille sukkuloijille. Syvällä maan uumenissa työskentelee maahanmuuttajia ja ranskalaisia rasisteja. Kahjo algerialainen islamisti on soluttautunut työmaalle aikeenaan räjäyttää tunnelisto ilmaan. Työnjohtajana on Algerian sodassa kyseenalaisesti kunnostautunut ranskan armeijan kuulustelija. Entinen Algerian armeijan tiedustelupäällikkö pakoilee menneisyyttään ja joutuu ristituleen.
Björn Larssonin Det onda ögat on kuvaus tulehtuneesta ranskalaisesta yhteiskunnasta, sen kipukohdista ja traumoista.
Trillerin uskottavuus ei ole paikoittaisesta todenmukaisuudesta huolimatta kovinkaan suuri, mutta kirjan kyllä silti lukaisee. Kirja jurnuttaa tyhjäkierroksilla pitkään, lopun kiemurat eivät ole järin onnistuneita. Se on enemmänkin paasaus naisiin kohdistuvaa väkivaltaa, uskonnollista ahdasmielisyyttä ja nationalistista rasismia vastaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)