tiistai 5. elokuuta 2008

Kadonnutta aikaa etsimässä (6). Guermantesin tie 2

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä (6). Guermantesin tie 2. Otava 2007. 384 s.

Vasta tätä osasta lukiessa ymmärsin Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan olevan todellakin yksi ja ainoa romaani, joka on pilkottu pelkästään teknisistä käytännön syistä ranskaksi seitsemään ja suomeksi kymmeneen palaseen. Kuudes osa Guermantesin tie 2 kun sellaisenaan on epäyhtenäinen ja repaleinen nivel, joka näyttäytyy ainoastaan kokonaisuudessa loogiselta.

Osanen alkaa dramaattisesti isoäidin kuolemalla. Lyhyt tunteikas ja kaunis kuvaus loppuu kuin leikaten kesken eikä siihen palata tässä osassa ollenkaan. Se roikkuu irtonaisena erillään muusta materiaalista. Toinen luku vohniikin muut sivut ja heti alkuun palaa Albertine kuvioihin. Mitään erityisempää jälkeä ei osanen jätä mieleen. Hyväntahtoisen huvittuneesti elämään suhtautuva kertoja pääsee Guermantesin herttuattaren läheisyyteen ja suosioon, kertojan rakkaus on sammunut, joten innostus ei ylly. Naisesta kuoritaan tavallinen naikkonen.

Paroni de Charlusista maalataan melodramaattisesti häiriintyneempää eikä hyvällä tahdollakaan voi väittää häntä normaaliksi. Samalla alustetaan jo seuraavaa osasta, jossa irstaileva paroni päästetään todella irti.

Tässä kuten edellisessäkin pääsevät kertojan miespuoliset sukulaiset enemmän esille. Äiti ja isoäiti ovat olleet vahvoja ja ovatkin keskiössä. Näissä selviää tihkuttaen tietoja isästäkin.

Mieleen jäi kenties kuitenkin parhaiten aatelistonimistä jauhetut osuudet, joihin Proust oli saanut puhallettua ilmaa. Niiden sekava ja typerä maailma puhkoo laarista pikkutarinoita, mutta aateluuden pakkomielteinen jankkaaminen uuvuttaa, valitettavasti siihen aiheeseen palataan jatkuvasti ilmeisesti kaikissa osissa - ainakin niin on tehty niissä jotka olen ehtinyt lukemaan.

Kertoja onnistuu kuitenkin kirjoittamaan kiihottavasti. Nälkä kasvaa syödessä ja tällä kertaa hotkin osasen muutamassa tunnissa. Jos vertaa seiskaan jolla aloitin luku-urakkani niin lukukokemus oli täysin erilainen. Enää ei takkua ja viittauksia vilisevään säkenöivän piiskaavaan kieleen on ehtinyt tottua. Samoin tietämystä on enemmän joten osaa asettaa tapahtumia kehyksiin ja viilailla niitä. Takkuavia tukoksia ei ajoittaisesta puutumisesta huolimatta ole. Ehkä lukisin seiskan Sodoman ja Gomorran nyt toisenlaisin silmin ja nauttisin enemmän, joten arviota on suhteutettava lukutaustaan.

Jos joku empii luku-urakan aloittamista, niin kehottaisin kyllä reilusti tarttumaan ykköseen ja lukemaan järjestyksessä. Sarjan osat eivät ole itsenäisiä, vaan se on kudelma, joka levittäytyy kaikkiin osiin. Pyörteet jäävät peittoon pomppaamalla ja tärvelee lukunautintoaan, kuten itse olen tehnyt. Yllätyksiä ei liiemmin minulle enää ole, koska olen kahlannut mielivaltaisesti keskiosan ja lopun. Hämäriä katvealueita on toki yhä; jäljellä ovat ykkönen, kakkonen, kolmonen, kasi ja ysi. Muita osia lukiessa on tunne pätkivästä muistista, koska kertoja koskettelee muistinsa sopukoista asioita, joista on maininnut aiemmissa osissa. Parempi olisi ollut tutustua järjestyksessä - kuten romaania muutenkin yleensä luetaan. Typerä minä.

Lukuisat alaviitteet avittavat paikallistamaan paljon. Ne helpottavat etenkin tällaisen sivistymättömän typeryksen etenemistä. Ilman niitä irtoaisi teoksesta huomattavasti vähemmän. Suomentaja on ylittänyt itsensä avuliaisuudellaan.

Jokohan osaisin ottaa ykkösen vai tarttuuko käsi vasten opetuksiani muihin osasiin sittenkin? Kohtahan se nähdään! Tätä romaania ei todellakaan voi jättää kesken. Se takertunut kasvaimen lailla pääkoppaani.

Ei kommentteja: