torstai 30. joulukuuta 2010

John Steinbeck: Punainen poni ja muita kertomuksia

John Steinbeck: Punainen poni ja muita kertomuksia. Tammi, 1977. 126 s.

John Steinbeckin novellikokoelma oli nopeasti haukattu. Alkuperäinen The Long Valley oli paksumpi pino kertomuksia Steinbeckin kotilaaksosta Kaliforniasta, suomenkieliseen Punainen poni ja muita kertomuksia turinat on karsittu muutamaan.

Steinbeckin muuhun tuotantoon verrattuna tarinat kalpenevat, mutta niistä aistii kyllä saman paatoksen ja tekstit imaisevat mukaansa helposti. Suurin osa tämän kokoelman pätkistä kertoo pienen pojan lapsuudesta maatilalla. Jännite on yleensä rakennettu klassisten draamankaarien mukaisesti. Esimerkiksi nimikkotarinassa, joka jakautuu kolmeen itsenäiseen osaan, on ensimmäisessä osassa keskiössä hevonen. Poika saa lahjaksi hevosen, jonka kasvamista hänen on otettava vastuuta. Etäinen isä korvautuu rengillä. Rakas hevonen kuitenkin kuolee ja poika pettyy...

Steinbeckin lämminhenkinen tyyli vetää vastustamattomasti puoleensa, vaikka hänen sosioekonominen miljöönsä usein onkin kova ja kylmä, täynnä musertavia vääryyksiä.

sunnuntai 26. joulukuuta 2010

David Finkel: Pataljoona 2-16

David Finkel: Pataljoona 2-16. WSOY, 2010. 286 s.

Paikallisetkin sodat ovat vaikutuksiltaan globaaleja. Ilman Yhdysvaltain presidentti George W. Bushin päätöstä hyökätä Irakiin olisi monien elämä toisennäköinen - oma mukaan lukien. Muistan marssineeni sodanvastaisessa rauhanmarssissa, Ruotsissa asuessa asuinalueen väestö vaihtui irakilaiseksi ja nyt irakilaiset osaltaan työllistävät minua.

Irakin diktaattori Saddam Hussein oli kuvottava liero, joka oli mädättänyt menestyneen maansa katastrofitilaan. Ennen viimeistä sotaa yhteiskunnasta muistuttivat vain perverssi turvallisuuskoneisto, muuten useimmat yhteiskunnan osa-alueet olivat luhistuneet tai luhistumassa. Tukahdutettu tiedonvälitys, kauhea kidutus, viranomaisten mielivalta ja koko valtiota kyllästänyt militaristinen paranoidisuus ja johtajan palvonta olivat sysänneet köyhtynyttä kansaa hakemaan turvaa uskonnollisista liikkeistä.

Saddam Hussein taisteli islamistisia ääriliikkeitä vastaan kovin keinoin. Terroristeja räjäytettiin ilmaan hiekkakuopissa. Irak oli maallinen maa, jossa pinnan alla kuohui.

Yhdysvaltain hyökkäys vuonna 2003 lamautti nopeasti Irakin armeijan ja puolisotilaalliset joukot. Miehitysjoukkoja oli vähän, joten maa suistui kaaokseen kun uusia järjestyksenpitäjiä ei ollut. Bush teki ison sarjan klassisia munauksia idealismin sumentamalla päällä. Perinteistä sotavaihetta seurasi sissisota, jossa osapuolia oli useampia ja kohteita kaikkialla. Siihen suurvalta-armeija ei ollut valmistautunut.

Seitsemän vuoden jälkeen amerikkalaisia sotilaita on kaatunut lähes 4500. Haavoittuneita on yli 32 000. Irakilaisia siviilejä arvellaan kuolleen noin 100 000.

Washington Postin toimittaja David Finkel seurasi yhden pataljoonan sotaa Irakissa 2007-2008. Tuolloin elettiin kiihtyneen sissisodan kautta, jolloin paitsi hyökkäykset miehitysjoukkoja vastaan myös terrorismi kylvivät kamalasti kuolemaa ja kauhua.

Pataljoona 2-16 lähetettiin Bagdadin lähiöön sotimaan. Kirja on karmea kuvaus siitä miten sodan raadollisuus pimentää nuorten miesten elämän liekit. Alkuvaiheessa into on suurta, helvetilliset olosuhteet ruoskivat henkihieveriin jokaisen.

Finkel väittää ettei maavoimat sensuroinut mitään. Tyyli on tarttuvan lakonista kuoleman kuvausta. Erotettavissa on Washingtonin sotahaukat, kotirintama, irakilaisten sekava massa ja oma pataljoona, jotka kaikki elävät omissa maailmoissa kohtalonyhteydellä toisiinsa liitettynä. Kukaan ei tunnu ymmärtävän aidosti toistensa todellisuutta ja sitä missä mennään. Ristiriitaa kärjistääkseen Finkel on liimannut pätkiä Bushin puheista lukujen alkuun.

Kirjan herättävintä antia on kuvaukset sotasairaaloista. Sitä puolta sodista harvemmin tuodaan esiin, vaikka se on yleensä sotien pitkäaikaisimpia vaikutuksia. Myös rahasummilla piikitetään toistuvasti. 150 000 dollarin panssarimaasturi tuhoutuu muutaman sadan taalan kotitekoiseen pommiin. Kymmenien miljardien dollarien vuosikulut ovat taloudellisesti raskas taakka mille maalle tahansa. Lisäksi kuolleet ja haavoittuneet ovat poissa työelämästä ja siten rasittavat kansantaloutta.

Finkel tuo sodan lähelle lukijaa. Tekstiä täydentää kuvitus ja uhrien taustoitus. Pienet sähkeuutiset tienvarsipommien räjähdyksissä kuolleista lihallistuvat tässä kirjassa. Omaisten tuska ravisuttaa.

Modernin epäsymmetrisen sodan kuvauksena kirja kohoaa korkealle. Samalla se on huutomerkki maailmamme järjettömyydestä.

sunnuntai 28. marraskuuta 2010

Teemu Keskisarja: Vihreän kullan kirous

Teemu Keskisarja: Vihreän kullan kirous. G. A. Serlachiuksen elämä ja afäärit. Siltala, 2010. 350 s.

Helsingin Kirjamessuilta tarttui kiintoisa elämäkerta mukaan. G. A. Serlachius oli värikäs persoonallisuus, joka muistutti monessa mielessä tämän päivän sukareita ja keskisiä. Mänttä on Serlachiuksen aikaansaannosten tihentymä. Keskelle erämaata kasvoi paperiteollisuuden innovaattorikeskus, joka rahoitti myös kulttuurielämää. Vaikka paperitehdas onkin tänään parhaat päivänsä nähnyt ja Mänttä taantuva, ikääntyvä pikkukaupunki on se silti taide-elämän kannalta edelleen sijaintiaan ja kokoaan suurempi.

Omalta kannalta Mänttä on merkittävä ja läheinen. Äidinpuoleinen suku on sieltä ja mökillä vietän runsaasti aikaani.

Teemu Keskisarja kuvaa G. A. Serlachiuksen kasvutarinan köyhyydestä patruunaksi. G. A. Serlachiusta pakottivat osin olosuhteet, osin oma into poikkeavaan uraan. Köyhyyteen vajonneena koulutie ei ollut mahdollinen, vaan rappusiksi valikoitui oppisopimus apteekkialalla. Lukuisten käänteiden, useiden asuinpaikkojen ja vastoinkäymisten kautta Serlachius päätyi apteekkariksi pieneen sisämaakaupunkiin Tampereelle, jonka teollistuminen yskähteli vähitellen käyntiin.

Lääkebisnes oli käytännössä kulissi. Serlachius laajensi apteekkinsa valikoimat lähelle tavaratalon tasoa ja teki yhteistyötä muun muassa erään huomattavan tavarataloketjun perustajan G. F. H. Stockmannin kanssa. Hän kokeili periaatteessa melkein kaikkea mitä tuohon aikaan yritettiin aina oluesta sienien vientiin.

Huomattavaa oli ettei Serlachiuksella ollut omaa pääomaa paljoa. Liiketoiminta pyöri velkarahalla koko ajan konkurssiuhan alla. Syrjäisen Mäntän kosken valjastaminen puuteollisuuteen oli onnistunut liiketoimi. Sahasta ja puuhiomosta kasvoi paperitehdas, joka nojasi aikansa uutuustekniikkoihin ja päätyi keittelemään sellua.

Ongelmatonta ei ollut. Toiminta oli Serlachiuksen elinkaaren ajan koko ajan veitsenterällä. Loppu oli aina lähellä. Aktiivinen lobbaus edesauttoi kuitenkin onnistumisen edellytyksiä. Yksi tärkeimmistä ratkaisuista oli junaradan saaminen lähituntumaan. Serlachiuksen ansiosta Hangosta tehtiin talvellakin auki oleva satama.

Persoonana häntä pidettiin vaikeana ja mies oli riidoissa kaikkien kanssa. Yhtiökin meni välillä holhoukseen lainojen kivuttua yli korvien.

Jännittävä kirja, joka sukeltaa 1800-luvun loppupuolen kiihkeään teollistumiseen herkullisesti.

Lukiessa mieleen tuli, että G. A. Serlachius sopisi prikulleen Joseph Schumpeterin luomaan malliin yrittäjyydestä. Schumpeteriläistä talousteoriaa sopisi soveltaa suomalaisiin yrittäjiin. Serlachius voisi olla yksi heistä.

sunnuntai 21. marraskuuta 2010

Riikka Pulkkinen: Totta

Riikka Pulkkinen: Totta. Otava, 2010. 333 s.

Muistan miten mykistyin Ruotsissa asuessani Riikka Pulkkisen esikoisen edessä. Vasta jälkeenpäin noteerasin hänen olleen voimakkaasti Suomessa julkisuudessa - erityisesti kameraa rakastavan ulkokuorensa ansiosta, joidenkin mielestä. Raja oli taitavasti tehtyä pehmopornoa yhdistettynä tekstin kuumeiseen kauneuteen. Latasin valtavasti odotuksia tulevaan.

Piina on päättynyt. Totta on täällä. Kirja on saanut runsaasti kehuja valtamediassa. Niihin on pakko yhtyä! Suotta teos ei ole Finlandia-ehdokkaana.

Totta kuorii yhden suvun useamman sukupolven naisten kuoret ja paljastaa petoksen ja valheiden verkon. Yhä tiiviimmin siihen kietoutuu lastenhoitaja Eeva, jonka ääni saa vallan. Käytännössä seurataan eri aikatasoilla kahden naisen lähestyvää kuolemaa. Samalla riisutaan onnellisuuden kulissit, näytetään rakkauden karikot ja elämisen olemus, joka on sopeutumista ja vaikenemista vallitseviin olosuhteisiin, jopa piinaavasti.

Mieshahmot jäävät etäisen kömpelöiksi hahmotelmiksi. Niistä ei saa kunnollista otetta. Sen sijaan naisissa Pulkkinen on vahvoilla. Ne lihallistuvat seksuaalisiksi olennoiksi, joita liikuttaa ulkoiset voimat. Naiseus peilautuu oletuksista miehiin.

Pidin enemmän ehkä Rajasta, mutta Totta on varmasti vahvoilla taistelussa Finlandiasta. Riikka Pulkkinen on yksi aikamme parhaista kirjailijoista, joka lisäksi jaksaa kypsyttää kirjansa täydellisyyttä hipoviksi.

Ihmisarvoinen työ. Kolme maata, kolme todellisuutta

Ilkka Lehdonmäki, Maippi Tapanainen & Taina Tervonen: Ihmisarvoinen työ. Kolme maata, kolme todellisuutta. SASK, TSL, 2010. (Työmaana maailma - julkaisusarjan numero 13). 119 s.

Suomen ammattiliittojen solidaarisuuskeskuksen ja Työväen sivistysliiton julkaisusarjassa on julkaistu mielenkiintoinen kirjanen, jossa käsitellään vuokratyötä Suomessa, paperittomia Ranskassa ja Intian työmarkkinoita.

Työnteettäjän näkökulmasta vuokratyö on helppo keino varautua ruuhkahuippuihin. Vuokratyötä perustellaan myös väylänä pysyvämpään työllistymiseen. Työntekijän kannalta se tarjoaa nopeasti työtä, mutta tuo mukanaan valtavan epävarmuuden. Pääoma siirtää riskinsä heikommalle. Vuokratyöntekijästä pääsee eroon tarvittaessa minuuteissa. Normaalit työlain ja työehtosopimusten säädökset eivät vuokratyöntekijän kohdalla yllättäen pädekään - vaikka muun muassa Euroopan Unionin tuorehko vuokratyödirektiivi pyrkiikin saattamaan vuokratyöläiset samalle viivalle muiden työläisten kanssa.

Ilkka Lehdonmäki maalaa mustansynkän kuvan vuokratyöstä.

Omasta kokemuksesta voin toki osin näkemyksiin yhtyä, osin en. Kolme kertaa on työsuhteeni ollut vuokratyötä. Kaksi kertaa olen ollut Varamiespalvelun, nykyisen VMP-Groupin palveluksessa.

Ensimmäisellä kerralla jouduin helvetillisiin työolosuhteisiin suurpesulaan mankeloimaan. Palkka oli kuitenkin korkeahko, Varamiespalvelu maksoi oikein, mutta työskentelyolosuhteet asiakasyrityksessä olivat kaameat. Tarvitsin kuitenkin armeijan jälkeen satunnaista iltatyötä aloittamieni opintojen lomaan. Vuokratyö oli oiva väylä siihen. Tosin puolen vuoden jälkeen väsähdin ja siirryin siivoamaan Lassila & Tikanojalle suoraan heidän palkkalistoille - pienemmällä palkalla, mutta reilummassa ympäristössä.

Toisen kerran ajauduin Varamiespalvelun hoteisiin muutettua takaisin Suomeen Ruotsista pari vuotta sitten. Tarvitsin nopeasti taas työtä, joten kävelin toimistolle ja pääsin aloittamaan miltein saman tien perheyrityksen varastolla/toimistolla. Yhteistyö molempien kanssa pelasi, vaikka tessin alin palkkaus harmitti ja siirryin toisen vuokratyöfirman palvelukseen, joka maksoi paremmin, mutta paljasti vuokratyön raadollisuuden.

Go on -yhtiöt oli kamala kokemus. Sitä yritystä kehotan vahvasti välttämään. Yhteistyö asiakasyrityksenkin kanssa takkuili ja ilman mitään varoituksia joululoman jälkeen huomasin olevani työtä vailla, vaikka puolin ja toisin oli lupailtu parin viikon irtisanoutumisaikaa, jotta osaisin hakea uutta työtä, jos siltä näyttäisi. Kaikkein ikävimmältä kuulosti, että asiakasyritys ei lopettanut työtäni taloudellisin perustein, vaan palkkasi uuden vuokratyöläisen. Ilmeisesti ei naama miellyttänyt, mutta eivät kehdanneet sanoa sitä kasvotusten. Jätti pahan maun muuten mukavasta paikasta.

Tietoisena vuokratyön riskeistä olin onneksi hankkinut samaan aikaan toisen työn ISS:n palveluksesta, joten viikonlopputyö vaihtui hetkeksi arkityöksi ennen kuin pääsin kaupungin palvelukseen koulutusta vastaavaan työhön opettajaksi.

Toisin sanoen vuokratyö on osunut omalla erilaisiin elämän saumakohtiin, jolloin tärkeintä on ollut nopea työllistyminen. Siinä mielessä se on ollut kohdallani tehokas työntäjä työmarkkinoille. Asiakasyrityksiin en ole vakinaistunut, mutta askeleena kohti pysyvämpiä työsuhteita se lienee toiminut. Toisaalta työhistoriani on monipolvinen ja viimeksi Varamiespalvelussa naurettiin, että miljoona paperia nähty.

Sirpaleinen ansioluettelo on toisaalta osoitus työntekijän aktiivisuudesta, toisaalta se herättää kysymyksiä siitä kuinka kauan hakija haluaa tehdä haettavaa työtä. Se on myös osoitus työmarkkinoiden mullistuksesta, jossa lyhyet projektit ja kvartaalit jylläävät. Itse olen oppinut, ettei pysyvää ole ja että muutos on jatkuvaa. Ratkaisuna siihen olen pitänyt useampaa työnantajaa ja palkkatulojen muuttamista pääomatuloiksi hajauttamalla moneen maahan sijoituksia.

Jotain kertonee myös ansioluettelossani se, että neljän työnantajan palveluksessa olen ollut vähintään kahdesti. Tuskin huonoa tekijää uudestaan palkattaisiin. Huvittava piirre on, että monesti olen tehnyt niin sanottua paskaduunia ja korkeasti arvostettua ammattia rinnakkain. En siis nirsoile, vaan koen kaiken työn arvokkaaksi. Lisäksi koen ihmisten lokeroimisen ammattien perusteella vastenmieliseksi. Ihminen on särmikäs persoonallisuus, joka pystyy paljoon ja kykenee luovasti joustamaan tilanteen mukaan. Me näemme yleensä vain pienen osan yksilön piirteistä.

Joka tapauksessa Ilkka Lehdonmäen teesit ovat, ettei vuokratyö toimi kunnolla tienä pysyvämpiin työsuhteisiin. Vaikka vuokratyö on yhä marginaalista Suomen työmarkkinoilla, on se lisääntynyt hurjasti.

Suomi irtautui ILO:n yleissopimuksesta 1992. Tarkoituksena oli helpottaa ja parantaa yksityisten työnvälitysten toimintaa keskellä syvää lamaa. Kaksi vuotta sitten Suomessa oli 1200 vuokratyöntekijöitä päätoimisesti välittävää yritystä. Henkilöstönvuokrausta tekee myös jonkin verran firmat sivubisneksenä. Ilkka Lehdonmäen mukaan henkilöstönvuokrausyritysten määrä on 2000-luvulla kaksinkertaistunut ja liikevaihto nelinkertaistunut.

Eri lähteistä riippuen vuokratyöyritysten palkkalistoilla olisi ollut 2008 32 000-151 000 työntekijää.

Lehdonmäki toteaa vuokratyön todellisuudessa heikentävän työllistymismahdollisuuksia, koska urakehityksestä on turha haaveilla. Arvioiden mukaan vakituiseen työsuhteeseen päätyisi reilu neljännes vuokratyöntekijöistä, mutta Lehdonmäki ei usko näihin lukuihin vaan päätyy pitämään niitä liioiteltuina. Vuokratyötä ei voi pitää ihmisarvoisena, koska siinä eletään jatkuvassa epävarmuudessa työnteettäjän mielivallan alla.

Ilkka Lehdonmäki sanoo vuokratyöläisen tekevän töitä pienellä palkalla ilman lomia. Lomapalkka maksetaan joka tilin yhteydessä ja palkka yleensä noudattelee tessin minimejä. Yllättävät tilanteet pakottavat työläisen joustoihin, jotka voivat sulattaa palkan pois. Esimerkiksi ravintolan terassilla oleva työläinen voidaan lähettää kotiin kaatosateen tullessa. Toisaalta työläinen voi joutua paiskimaan pitkää päivää odottamatta. Työtarjoukset tulevat lyhyellä varoitusajalla, eikä niistä kannata kieltäytyä, koska työvuorojen saanti tyrehtyy helposti.

Taina Tervonen kirjoittaa Ranskan paperittomista työläisistä, jotka pitävät maata pystyssä raadannallaan. Ranska ottaa USA:n jälkeen toiseksi eniten maahanmuuttajia maailmassa. Asukaslukuun suhteutettuna Ranska on ykkönen.

Ranskan maahanmuuttopolitiikka on ollut poukkoilevaa, joten ongelmat ovat kärjistyneet ja ajaneet ihmisiä loukkoihin. Vielä 1960-luvulla Ranskaan pääsi helposti, mutta 1974 työperäinen maahanmuutto lopetettiin lailla. Käytännössä tämä ajoi ihmiset paperittomiksi siirtolaisiksi.

Tämän jälkeen on tehty sarja erilaisia epäonnistuneita armahdusuudistuksia, jotka ovat käytännössä kannustaneet väärinkäytöksiin. Ranskassa arvioidaan olevan jopa 800 000 laittomasti maassa oleskelevaa ulkomaalaista.

Työehdot ovatkin heikot, koska työntekijät elävät jatkuvassa pelossa. Tunnelmat kiristyivät lokakuussa 2009 kärjistyen lakoksi. Paperittomat valtasivat työpaikkojaan. Yli 6 000 oli lakossa aina kesäkuuhun 2010 asti. Kirjassa seurataan jännittävästi katkeraa lakkotaistelua laihaan loppuun.

Maippi Tapanainen vie lukijan Intiaan. Maailman toiseksi väkirikkain maa on työmarkkinoiltaan pohjoismaisesta näkökulmasta poikkeava. Virallinen sektori työllistää murto-osan väestä, epävirallinen sektori on työmarkkinoilla normi.

Kasti määrää paikan edelleen. Huonoimmat työt jaetaan alimmille kasteille. Paljon puhutut puhelinkeskukset eivät ole paratiisi. Työ niissä on toki haluttua, mutta rankkaa. Eikä siitä ole työllistämään Intian valtavaa väkimäärää. Tyypillinen työ on palvelutyöt. Kotitöitä on ulkoistettu palvelusväelle, joka on erikoistunut tekemään tiettyjä töitä. Ammattiyhdistysliike on heikko, vaikka onkin vahvistumassa.

lauantai 6. marraskuuta 2010

Maahanmuuttajien oppimisvaikeudet

Leena Nissilä & Hanna-Mari Sarlin (toim.): Maahanmuuttajien oppimisvaikeudet. Opetushallitus, 2009. 184 s.

Omassa työssä kohtaan päivittäin maahanmuuttajia, joilla on oppimisvaikeuksia. Oppimisvaikeuksien tunnistaminen ja niihin reagoiminen onkin vaikeaa. Normaalit aikuisiän kielenopiskelujen ongelmat peittävät ne alleen.

Suomessakin on havahduttu kaksi- ja monikielisten oppimisvaikeuksien tunnistamiseen. Tutkittua tietoa on niukalti. Haastavaksi työn tekee usein ongelmien kasautuminen ja eri häiriöiden oireiden samankaltaisuus. Tästä esimerkkinä voisi nostaa esiin post-traumaattisen stressihäiriön (PSTD) ja tarkkaavaisuus- ylivilkkaushäiriön (ADHD) oirekartan monet yhtäläisyydet, mutta juurten eroavuudet. Väärän diagnoosin uhka on suuri.

Opetushallitus on onneksi nyt koonnut kirjaksi artikkeleita kaikilta kouluasteilta. Niissä on paljon käytännön toimintamalleja ja rusinoina on lukuisa määrä esimerkkitarinoita.

Runsaasta artikkelikokoelmasta itselle kiinnostavimmaksi kohosivat Anu Peltoniemen (Aikuisten maahanmuuttajien tuki) ja Carla Schubertin (Traumaattisten kokemusten vaikutus oppimiseen) kirjoitukset.

Varsinaisesti "uutta" tietoa en imenyt, lähinnä sain vahvistusta omien opetusmetodien oikeasuuntaisuuteen. Itse yritän nähdä jokaisen oppijan yksilönä, jolla omat taipumukset, heikkoudet ja vahvuudet. He kaikki tarvitsevat tukea eri lailla.

Hitaalle, mahdollisesti oppimisvaikeuksia omaavalle oppijalle on kuitenkin löydettävissä yhdistäviä piirteitä, joihin puuttuminen parantaa oppimistuloksia huomattavasti.

Useasti hitaan kielenoppijan taustalla on epävakaa lapsuus, vähäinen koulutus ja matala sosioekonominen tausta. He ovat voineet olleet sopeutuneet silti alkuperäiseen elinympäristöönsä kohtuudella, mutta suomalainen yhteiskunta, joka vaatii luku- ja kirjoitustaitoa tuottaa suuria vaikeuksia. Kamalat kokemukset kotimaasta myös saattavat aiheuttaa mielenterveydellisiä reaktioita, jotka ylikuormittavat aivoja hidastaen uuden oppimista. Voi olla myös, että oma vahvimmin opittu kieli muistuttaa kirjaimistoltaan ja rakenteeltaan suomea todella vähän. Pelkästään kirjoitussuunta saattaa olla korkea muuri. Äänneasu voi olla liki mahdoton. Omassa kielessä kenties ei ole äänteitä, joita suomessa on. Aivot ovat tottuneet suodattamaan ne pois, joten jää "kuuroksi" osittain saati kykenisi itse tuottamaan niitä.

Anu Peltoniemi kertookin luku- ja kirjoitustaitojen vaikeuksista ja siitä kuinka taitoja voisi vahvistaa. Mekaaninen kopioiminen on hyvä keino, mutta niitä voisi vahvistaa helpoilla luetun ymmärtämisen tehtävillä. Tarkoituksena olisi vahvistaa kirjoitettujen sanahahmojen, sanojen ja merkitysten välissä olevan suhteen ymmärtämistä. Tätä tuetaan äänne-kirjaintason harjoituksilla.

Omalla kohdalla käytännössä tämä on tarkoittanut runsasta perussanojen kirjoittamista, verbien taivuttamista. Niiden liittämistä lauseyhteyteen ja aukkotehtäviä. Säännöllinen sanelu, jossa on mukana muun muassa äänteellisesti haastavia kaksoiskonsonantteja ja u- ja y -kirjaimia on täydentänyt palettia. Sanojen merkityssisältöjä on sitten tarkistusvaiheessa yhdessä avattu. Melko yksinkertaista, mutta tuloksellista! Perusytimen ympärillä on myös kielioppiharjoituksia, lehtileikkeitä, televisiodokumentteja, kulttuuria... ja paljon toiminnallista kuten teatteria ja vierailuja aidoissa ympäristöissä, jotka tuottavat aina pieniä onnistumisen iloja, jotka vahvistavat itsetuntoa.

Paljon olen hyödyntänyt myös kuvia ja sanoista että lauseista piirtämistä.

Anu Peltoniemi sanoo, että on havaittu, että suomen kielen kursseilla on harjoiteltu niukasti äänteitä ja äänne-kirjainvastaavuuksia. Toisin on ollut omassa opetuksessa! Esimerkiksi hirsipuu-peli soveltuu täydellisesti tähän tarkoitukseen saneluiden lisäksi. Omat opiskelijat rakastavat hirsipuuta. Peltoniemen mukaan juuri tätä tarvittaisiin paljon.

Anu Peltoniemi kiinnittää huomiota myös opiskelutaitoihin, joita opettajan tulisi opiskelijalle antaa. Monesti hitaasti oppivilla käytänteet ovat hukassa. Ihan perusasiat kuten, että yksi oppiaine yhteen vihkoon pitäisi opettaa. Jos opiskelija esimerkiksi kirjoittaa samaan vihkoon sekaisin matematiikan ja suomen kielen harjoituksia, on myöhemmin vaikea löytää muistiinpanoja.

Oppimisen tulisi lähteä opiskelijasta itsestään ja opettajan tulisi lähteä opiskelijan omista käsityksistä omasta oppimisestaan. Kaikenlaisia keinoja kannattaisi kokeilla avoimesti, jotta löytyisi yksilöllinen oppimispolku.

Carla Schubert pureutuu järkyttäviin kokemuksiin. Niiden vaikutus oppimiseen on suuri. Ihminen voi sulkeutua ja torjua, hän voi olla valmiustilassa kykenemättä keskittymään. Tunneheilahtelut voivat olla voimakkaita. Tämä saattaa tuottaa jännitystä luokan ilmapiiriin ja häiritä paitsi henkilön omaa opiskelua myös muiden.

Koska oireet voivat ilmaantua suurellakin viiveellä, on tunnistaminen haastavaa. Tämän takia olisi hyvä saavuttaa henkilön kanssa luottamukselliset välit, jotta taustaa selviäisi. Omasta kokemuksesta voisin lisätä, että sama koskee koko opiskelijaryhmää. Muut opettajat ovat todenneet hivenen huvittuneesti meillä tuntien olleen jälleen kuin ryhmäterapiaa. Olemme olleet kiinnostuneita toisista. Suosittu harjoitus onkin kaikki kysyy yksi vastaa. Siinä huomaamatta oppivat kaikki suomea ja samalla pystyy jakamaan tuntojaan ja purkamaan mieltään! Toki tämä harjoitus vaatii jo kielitaitoa, joten omassa ryhmässä siirryimme tähän harjoitusmuotoon vasta tasolla A2.1. Aiemmin oli yksi kysyy yksi vastaa tyyppinen harjoitus peruskysymyksistä lähinnä kertauksena. Väittäisin osaltaan tämän "ryhmäterapian" vaikuttaneen positiivisesti ilmapiiriin ja opiskelumotivaatioon. Ainakin ryhmäytyminen näyttää onnistuneen kohtuudella.

Schubert sanoo traumatisoituneiden lasten (ja miksei myös aikuisten) tarvitsevan turvallisen (oppimis)ympäristön. Sellaista olenkin tietoisesti pyrkinyt luomaan. Muuten epävakaassa elämänvaiheessa oleville opiskelijoille koulu on turvallinen satama, joka antaa eväitä ja suuntia jatkoelämään.

Kokonaisuutena kirja, jota suosittelen lämpimästi kaikille opettajille ja muille oppimisvaikeuksista kiinnostuneille.

perjantai 22. lokakuuta 2010

Inhimillistä turvallisuutta rakentamassa - näkökulmia ja käytännön esimerkkejä

Oili Alma ja Tapio Juntunen (toim.): Inhimillistä turvallisuutta rakentamassa - näkökulmia ja käytännön esimerkkejä. Katu, 2010. 207 s.

Takakansi lupailee paljon: "Tämä kirja on historiallinen: ensimmäistä kertaa julkaistaan turvallisuuspoliittisia artikkeleita inhimillisestä turvattomuudesta ja turvallisuudesta suomen kielellä".

Ehkä olen väärässä, mutta mielestäni asiasta on puhuttu kauan - kenties toisilla nimillä, mutta kuitenkin... Ainakin turvallisuuspolitiikan luennoilla on tämäkin aspekti ollut valokeilassa sotilaallisen ohella. Eri asteisten konfliktien vanavedessä ovat syynä ja seurauksena yksilöiden kokemat epävarmuudet, turvattomuus ja luottamuksen puute eskaloituneet ja johtaneet jopa kriisien tulehtumiseen äärimmilleen.

Joka tapauksessa maailmalla on inhimillisestä turvallisuudesta kohkattu kauan. Siksi odotukset kirjaa kohtaa ovatkin suuret. Alkuosa täyttää odotukset, mutta lopun haastattelut ovat turhaa sivuntäytettä.

Ihmiskunta on kohtaamassa suurimman haasteensa: kuinka tarjota kovasti kasvavalle kansalle kunnollinen arki. Maapallo tukehtuu lajiimme. Kaupungistuminen haukkaa kelvollisen maan asutusmattojen alle, työllistäminen ontuu ja kamppailu elintarvikkeista ja vedestä kiihtyy.

Huomattava osa ihmiskunnasta elää suunnattomassa kurjuudessa toivottomuudessa. Monen maan sisäinen ehyys horjuu, luokkaerot kärjistyvät lännessäkin. Romahtaneiden yhteiskuntien vaara on ilmeinen. Elämme keskellä yhtä taloushistorian pahimmista kriiseistä. Maailmantalous yskii ja korjausliikkeet ovat rajuja. Velkaelvytys ja setelipainopolitiikka uhkaavat ajaa yhä syvempään pimeään. Näkymät eivät ole lohdulliset. Samaan aikaan kun jyllää ruokakriisi, joka nostaa holtittomasti hintoja. Vaikeita aikoja on edessä, vaikka kuinka positiivinen yrittäisikin olla.

Senja Korhosen artikkeli on mainio avaus inhimillisen turvallisuuden käsiteryteikköön. Kuten hän toteaa ajatus ei ole uusi. Se tuotiin ilmi muun muassa Yhdistyneiden Kansakuntien perustamiskokouksessa. Hän ruotiikin kuinka YK:ssa käsite ymmärretään.

Inhimillinen turvallisuus on nimenomaan yksilön mahdollisuuksia pysyä hengissä ilman pelkoa fyysisestä, taloudellisesta tai poliittisesta uhasta. Inhimillinen turvallisuus on ensi sijaisesti subjektiivinen kokemus, joten painotukset vaihtuvat silmäparin mukaan. Voidaan puhua kapeasta näkökulmasta, jolloin suorat pelot korostuvat, laajemmasta näkökulmasta, jolloin uhkien määrä monistuu ja syvemmästä näkökulmasta, jolloin vastuuta siirretään myös yksilölle itselleen.

YK jakaa inhimillisen turvallisuuden seitsemään osa-alueeseen: talousturvallisuus, ruokaturvallisuus, terveysturvallisuus, ympäristöturvallisuus, henkilökohtainen turvallisuus, yhteisöturvallisuus ja poliittinen turvallisuus.

Muissa artikkeleissa luodataan asiaa esimerkkien myötä. Tarja Seppä tarkastelee kiinnostavasti valtioiden suojeluvastuun periaatetta Darfurissa, Terhi Nieminen-Mäkynen ja Kalle Sysikaski tarkastelevat Itä-Timoria...

Osaa artikkeleista värjää ideologina humanistinen naiivismi. Kriittinen ote lipsuu. Ratkaisuja ylistetään sokeasti. Ehkä todellisuus ei ole yhtä idealistisen pumpulin pehmentämää vaan brutaalin raadollista selviytymiskamppailua julmassa maailmassa... Tällainen maku jäi muun muassa Anna Rosenlewin tarinassa Senegalin naisten säästöringeistä, samoin Outi Hakkaraisen artikkelissa Länsi-Meksikon naisosuuskunnista.

Kokonaisuutena kuitenkin kunnon kirja, jonka artikkelit jäävät roiskaisuiksi määrän takia. Karsimalla olisi voinut saada herkullisemman teoksen. Laajentamalla valikoituja artikkeleita anti olisi ollut tuhdimpi. Mutta kyllä tämä näinkin menettelee!

lauantai 16. lokakuuta 2010

Outsider: Patarouva ja Ruutukuningas

Outsider: Patarouva ja Ruutukuningas. Otava, 1945. 127 s.

Outsider jätti jälkeensä paksun pinon lämminhenkistä seikkailu- ja rikoskirjallisuutta. Arkkitehti-salapoliisi Klaus Karman arvoitukset 1940-luvulta ovatkin mukavaa viihdettä viikonloppuun.

Oman tuotantoni harvat lukijat voivat havaita intertekstualisuutta vähäisen tuotantoni ja Outsiderin kirjallisuuden välillä. Ilmeisin lienee Patarouvassa ja Ruutukuninkaassa esiintyvä komissaari Kangas ja oma sankarini eskilstunalainen rikoskomisario Kent Kangas...

Rakenteeltaan Patarouva ja Ruutukuningas noudattaa klassista kaavaa, mutta lähestymiskulmat tapahtumiin ovat usein peräti kadehdittavan nokkelia. Juonen jännite kasvaa kierros kierrokselta ja pysyy tasaisessa kiidossa loppuun asti ilman lässähdyksiä. Koherenssi on kohdallaan ja kieli kunnossa.

Lyhyesti puristettuna pikkukaupungin putiikista löydetään murhattu myyjätyttö, hänen altaan kaksi pelikorttia. Keskeiset henkilöhahmot tuodaan näyttämölle miltein välittömästi ja heti perään saapuu paikalle lomaileva Klaus Karma, joka tyrmää poliisin teorian puutteiden takia. Alkaa kihelmöivä salapoliisityö, joka paljastaa rikosjengin tatuointeineen. Ruumiita tulee loppua kohden lisää ja syyt selviävät.

sunnuntai 10. lokakuuta 2010

Mika Waltari: Kuun maisema

Suomen kirjallisuuden valiot. Aleksis Kivestä Hannu Salamaan. IV. Valitut Palat, 1975.
(Mika Waltari: Kuun Maisema, 58 s.)

Työmatkalla kesällä Porvoossa tuli piipahdettua antikvariaatissa. Myynnissä oli Suomen kirjallisuuden valiot sarja kolmellakymmenellä sentillä kappale. Vastustamaton tarjous.

Kyseisen kirjasarjan neljännessä osassa oli sopiva novelli sunnuntain rentouttavaksi ratoksi. Mika Waltarin laaja tuotanto sisältää tyyliltään ja tasoltaan kirjavan kattauksen. Kokoelmaan on näytteeksi valikoitunut novelli Kuun maisema (1953). Mainio valinta. Lukeminen sykähdyttää aina yhtä paljon!

Musta novelli kylmää kyynisyydessään. Pessimismin kyllästämä kirja poreilee pahuutta. Ohuena punaisena lankana kiemurteleva rakkauden illuusioita peilaileva ydinkertomus saa lihaksi ympärilleen maailman julmuuden. Siitä muodostuu sodan tuhoaman sukupolven pettymyksen täyttymys. Kammottavat kerrostumat sulattavat sielut, jähmettävät elämän, tappavat taimet.

Alun varhaisnuorta kertojapoikaa viedään kauhujen kautta värittömään aikuisuuteen.

Waltari leikkaa kehityskertomuksen lomaan yhteiskunnallista kuohuntaa, joka sysää puolestaan yksityistä puolta omille urilleen. Tempo on kiihkeän hengästyttävä.

Tiivistettynä nuori poika matkaa maalle sedän ja tädin tykö. Hän kokee ensimmäiset eroottiset elämykset, samalla tuodaan näyttämölle ensin sivuhahmona vähän nuorempi tyttö, josta poika ei piittaa. Uskonnollinen kidutus, jonka piirteet piirretään jo kättelyssä kylvää kauhua sedän ja tädin luona. Tyttöparka joutuu kasvattilapsena heidän uhriksi.

Vuodet vierivät, lapset aikuistuvat. Poika keskeyttää teologian opinnot, suuntaa armeijaan ja lopulta kielitieteiden kautta käväisee Palestiinassa. Sodan sytyttyä maailmanpalo vie rintamalle ja vasta käden silpoutuminen vapauttaa. Tyttö puolestaan pyristelee irti ja taistelee itsensä teatterikouluun ja ajautuu lopulta filmitähdeksi.

Novellissa on runsaasti tanakoita lauseita, jotka sopii irrottaa kontekstistaan. Niissä on syvää sanomaa. Esimerkiksi seuraavassa saarnataan uskontoa vastaan. Kertojapoika perustelee päätöstään luopua teologian opiskelusta:
"Todelliset syyt olivat jo hiljaisuudessa patoutuneet mieleeni. Olin lukenut kirkkohistoriaa, olin lukenut kuvariidoista, kirkolliskokouksista, uskonsodista. Kirkon historiaa oli mielikuvituksessani alkanut ympäröidä rovioiden käry ja miljoonien ruumiiden verihuuru. Minua kammotti ajatus, miten suunnattoman paljon pahaa saattoivat saada aikaan juuri ne, jotka tarkoittivat eniten hyvää. Usko sanoi: joko - tai, kaikki muu oli puolinaista, mutta se oli kiihkon ja suvaitsemattomuuden sanoma ihmisten maailmassa. Aloin vihata suvaitsemattomuutta ymmärtämättä että tällaiseenkin vihaan sisältyi jo suvaitsemattomuuden polttava siemen." (Mika Waltari, Kuun maisema)

Kaikki syyt olla lukematta Mika Waltaria ovat tekosyitä. Hän jos kuka olisi Nobelin ansainnut.

lauantai 11. syyskuuta 2010

Jani Saxell: Unenpäästäjä Florian

Jani Saxell: Unenpäästäjä Florian. Avain, 2010. 209 s.

Tietoisella tarkoituksella blogissa on vältelty tuoreimpien teosten tuomista esiin. Mutta aina joskus pitää poiketa vakiintuneesta käytännöstä.

Viikko sitten julkaistiin Jani Saxellin Unenpäästäjä Florian. Maagista realismia huokuva kirja liippaa läheltä poliittista pamflettia. Siinä on tendenssikirjan sävyjä. Myönteisessä mielessä.

Ruotsi potki Romanian romaneita maasta, nyt Ranska tekee samaa suuren kohun saattelemana. Helsingissäkin on kiinnitetty huomiota katujen kerjäläisiin ja Kalasataman mustalaisleiriin, joka on häätöuhan alla.

Unenpäästäjä Florian on siis ajankohtaista ajankohtaisempi.

Kyseessä lienee ensimmäinen valkolaisen "mustalaiskirja". Ja lienee myös ensimmäinen suomalainen kirja, jonka päähenkilö on Romanian romani. Historiallista siis.

Skifi-henkisen kirjan päähenkilö on keski-ikäistyvä valelääkäri, joka on helsinkiläistynyt romanialainen romani. Hän on myös moninkertainen uhri. Lapsuudessa Ceausescun Securitate-valtiossa hänet valittiin ihmiskokeeseen, jossa joukkoa mustalaislapsia säteilytettiin, jotta heidän telepaattiset kyvyt korostuisivat. Tarkoituksena oli luoda psykologiseen sodankäyntiin kykeneviä henkilöitä... Florianin kyvyksi valikoituivat unet. Hän pystyi näkemään toisten uniin ja johdattamaan heitä niihin.

Sosialistinen terrorihallinto romahti ja romanien asema Itä-Euroopassa heikkeni. Florian, joka oli kokeen ansiosta päässyt yliopistoon opiskelemaan, ei enää menestynytkään tenteissä. Ranskan kautta hän päätyi pohjoiseen Helsinkiin.

Uuden vuosituhannen myötä eurooppalaiset olivat kadottaneet unet. Romanien romanien joukossa on näitä unenpäästäjiä, jotka palauttavat takaisin uniin. Florian pitää omaa praktiikkaa maksukykyisille.

Vastapuoleksi piirtyy vanhempi rikoskonstaapeli Nuortamo. Hän muistuttaa entistä sisäministeri Kari Rajamäkeä. Nuortamo näkee peikkoja ja luo paranoidisia salaliittoja maahanmuuttajamafiasta, joka uhkaa suomalaista lintukotoa. Hän ylittää toimivaltuuksia.

Takaumien myötä tarinarihmastot vievät useisiin aikakausiin, moniin henkilötragedioihin, kymmenille paikkakunnille. Yksi toistuva teema on Mäkkylän leiri Espoossa, jonne Karjalasta pakolaisiksi joutuneet mustalaiset sijoitettiin sodan jälkeen. Sen kautta tuodaan yleisimmin esiin vainotun vähemmistön kohtaloa Euroopassa. Juutalaisten kansanmurhan kaikki tietävät. Harvempi romanien vastaavaa, paikoin totaalisempaa tuhoa. Holokaustille on patsaat, museot ja maksavat turistit. Romaneille ei mitään. Heidät on unohdettu ja heitä vainotaan yhä. Sorto on niin sosiaalista kuin taloudellista ja etnistä.

Kiintoisasti sivuhahmoiksi on valikoitunut peilautumia yhteiskunnan eliitistä. Esimerkiksi Nuuti on kuin vastine Stubbista.

Fokalisaatio on sumeaa. On vaikea hahmottaa kuka kertoo. Yleiskertojalla on niskalenkki, mutta teksti on ryhmitetty henkilöhahmojen näkökulmiin päiväyksien ja paikkakuntien alle. Lauseisiin on upotettu viittauksia niin valtakulttuurin poreileviin pintailmiöihin kuin alakulttuurien pyörteisiin. Intertekstuaalisuus jyrää. Tyypillistä Jani Saxellia. Siten luodaan konfliktia, valaistaan vallitsevia ristiriitoja ja yhteiskunnallisia varjoja. Ajastamme irrotetaan inhorealistisesti veriset väkivaltaisuudet.

Jännitys nousee trillerimäisesti ja Florianin kotiin tehty murto on käännekohta, joka suuntaa loppuräjähdykseen. Odotuksia luodaan, mutta hivenen lässähtää. Jää keskeneräisen maku. Ehkä koska lopussa lauseisiin tungetaan tietoa tulevasta.

Globalisaation ajan kirjallisuutta, jossa rajat ovat keinotekoisia luomuksia, jotka erottavat yksilöiden kohtaloita. Parahdus yleisinhimillisen humanismin puolesta.

sunnuntai 5. syyskuuta 2010

Hannu Raittila: Canal Grande

Hannu Raittila: Canal Grande. WSOY, 2001. 328 s.

Hannu Raittilan Canal Grande oli pettymys. En muista olenko lukenut sen aiemmin, joten luettavaksi tuli. Ei ihme, etten muista olenko lukenut. Ei ollut häävi.

Suomalainen asiantuntijaryhmä matkaa Venetsiaan pelastamaan sitä hukkumiselta. Kirjassa kulkee kaksi päätarinalinjaa: ensimmäinen etenee lukuina insinööri Marrasjärven näkökulmasta, toisessa seurataan kulttuuripersoonallisuus Saraspään päiväkirjaa. Lopussa sivuhahmosta päähenkilöksi kasvanut poikatyttö Tuuli saa suunvuoron ja tarinalinjat sulautetaan referoiden yhteen. Luvut ja päiväkirja lomittavat toisiaan.

Kylmä tekninen maailmankuva kohtaa rehevän kulttuurihistorian ja häviää. Insinööriproosaa jota rikotaan Saraspään sekoilulla.

Henkilöhahmot ovat ohuita karikatyyrejä, joiden vitsi ei kanna kauas. Toisto turruttaa. Intertekstuaalisuus kyllästää kirjan. Syövän lailla Kuoleman Venetsiassa uudelleenkirjoitus vie tilaa omalta ääneltä.

Mennyttä Venetsiaa vertaillaan myös Yhdysvaltoihin.

En tiedä pitäisikö tätä lukea komediana, draamana vai tragediana. Se yrittää olla niitä kaikkia, mutta ei ole mitään. Talvimyrsky on kriisi johon kaikki kärjistyy, mutta punainen lanka uupuu eikä sanoma selviä. Tarina hajoaa ilman että se kunnolla koskaan käynnistyy.

Mutta kyllä tätä lukee.

tiistai 27. heinäkuuta 2010

Kirjallisuudentutkimuksen peruskäsitteitä

Outi Alanko & Tiina Käkelä-Puumala (toim.): Kirjallisuudentutkimuksen peruskäsitteitä. Tietolipas 174. SKS, 2001. 319 s.

Blogia ei ole päivitelty pitkiin aikoihin. Aikaa ei ole liiennyt kirjoittelulle. Nelisenkymmentä kirjaa olen silti kahlannut - viimeisimpänä Kirjallisuudentutkimuksen peruskäsitteitä.

Antologia nimensä mukaisesti aukoo lukijalle kirjallisuudentutkimuksen peruskäsitteitä, jotka saattavat toisinaan maallikosta tuntua olevan toisesta todellisuudesta.

Monet kirjoittajat käsittelevät artikkeleissaan lukemista.

Esimerkiksi Kai Mikkonen pohtii lukemista tulkintana. Hän kairautuu aina antiikin kreikkalaiseen ja raamatulliseen traditioon ja toteaa, ettei uuden vuosituhannen alussa tulkinnalle ole yhtä yleistä teoriaa. Hän referoi ranskalaista Paul Ricoeuria, joka sanoo tutkijan joutuvan valitsemaan eri tyyleistä. Mikkonen painottaa keskeisimmän eron olevan mitä tulkinnalla tavoittelee. Pyrkiikö palauttamaan viestin alkumuotoonsa vai yritetäänkö tulkinnalla kaivaa sisältö tekstistä...

Antologian antoisin otos on kuitenkin Eva Maria Korsisaaren artikkeli "Keskeisiä kirjallisuudentutkimuksen suuntauksia". Siinä onnistutaan tiivistämään olennainen aiheesta, josta on kirjoitettu kokonaisia kirjoja.

Ensimmäisenä hän ruotii venäläistä formalismia. Suuntaus syntyi hivenen ennen 1917 vallankumousta. He ohittivat siihen asti vallalla olleen halun penkoa kirjailijan persoonaa ja taustaa. Korsisaari korostaa formalistien tahtoneen "tehdä kirjallisuudentutkimuksesta teoreettisen perustan omaavan tieteenalan keskittymällä kuvaamaan sitä, millaisesta on kirjallisuuden kieli ja mikä tekee kirjallisuudesta kirjallisuutta". Keskeiseksi käsitteeksi muotoutui kirjallisuudellisuus. Kieli muuttuu ja vieraannuttaa arkisesta kommunikaatiosta. Muoto oli tärkeintä tutkijalle.

Englannissa 1920-luvulla sai alkunsa uuskritiikki, joka levisi voimatekijäksi Atlantin taakse. Uuskriitikoille hivenen formalistien tapaan teksti oli se olennainen asia kirjallisuudessa. Uuskriitikot veivät vielä pidemmälle tämän piintymän. He kehittivät strategiaksi lähiluvun, joka meni äärimmäisyyksiin etenkin Yhdysvalloissa. Yhdysvalloissa uuskriitikot esittivät, "että kirjailijan aikeet ja kokemukset eivät vaikuta hänen teostensa arvoon tai merkitykseen". He laativat tarkkoja tulkintoja tekstistä ja metodi elää yhä kirjallisuustieteessä. Korsaari kirjoittaa, että "sen sijaan uuskriitikoiden näkemys itsenäisinä objekteina, joita on mahdollista tutkia irrallaan teoksen ulkopuolisesta todellisuudesta on saanut väistyä muun muassa psykoanalyyttisen, feministisen ja jälkikolonialistisen kirjallisuudentutkimuksen tieltä, jotka ottavat huomioon myös kirjallisten teosten suhteet ympäröivään maailmaan".

Toista lähestymiskulmaa edustavat fenomologinen kirjallisuudentutkimus, reader-respons-teoriat ja reseptioestetiikka. Ne tutkivat lukijaa.

Myös fenomologia kehittyi 1900-luvun alkupuolella. Korsisaaren mukaan se tähdentää subjektin osuutta merkityksen muodostumisessa. "Maailma on sellainen, millaisena se ihmisen tietoisuudessa näyttäytyy", Korsisaari kirjoittaa Edmund Husserliniin viitaten. Roman Ingarden esittää Korsisaaren mukaan, että "kirjallisen teoksen merkitykset konkretisoituvat vasta luettaessa".

Reader-response-teoriat juurtaa itsensä fenomologiaan, mutta on väljä käsite eikä muodosta yhtenäistä koulukuntaa. Pääasiassa ne tutkivat teosten vastaanottoa, mutta voivat myös keskittyä toistuviin teemoihin, tilanteisiin, henkilöhahmoihin ja niiden kautta lukija voi päästä kirjailijan tietoisuuden syvärakenteisiin.

Struktualismi juontaa sveitsiläiseen Ferdinand de Saussureen. Korsisaari kirjoittaa, että se "tutkii ihmismielen tapoja järjestää maailmaa, luoda merkityksiä ja luokitella ilmiöitä." Hän jatkaa, että heidän mukaan "minkä tahansa järjestelmän yksittäiset osat saavat merkityksensä vain suhteessa toisiinsa, osana kokonaisuudesta ja vuorovaikutuksessa toistensa ja kokonaisuuden kanssa. Tarkoituksena on palauttaa yksittäiset ilmiöt yleisiin lakeihin. Parhaiten näitä jäsentämisen taustalla olevia lakeja ilmentää kieli".

De Saussuren teorian seurauksena sanat tuottavat todellisuuden, eivätkä heijasta sitä. Ahkera (jälki)struktualisti on ranskalainen Roland Barthes, joka soveltaa sitä laajalla repertuaarilla eri ilmiöistä.

Psykoanalyyttinen kirjallisuudentutkimus pyrkii tiedostamattoman ja tukahdutettuja tarpeiden ja toiveiden paljastamiseen kirjoista ja lukijoista.

Feministinen kirjallisuudentutkimus on politisoitunutta tiedettä, joka on hajonnut lukuisiin lahkoihin, jotka ovat jopa antagonistisia keskenään. Pääasiana on silti patriarkaalisen yksisilmäisyyden purkaminen ja kirjallisuuden kaanonin laventaminen molempiin sukupuoliin. Tärkeitä nimiä ovat Virginia Woolf ja Simone de Beauvoir.

Enemmän tätä päivää ovat kulttuurintutkimus, uushistorismi ja jälkikolonialistinen kirjallisuudentutkimus. Paletit ja kentät ovat moninaiset. Teorioita yhdistellään ja sovitellaan. Kaikki kietoutuvat toisiinsa.

Kulttuurintutkimus kehittyi Englannissa 1950-luvulla ja laajensi kirjallisuuden käsitettä työläiskulttuurien viikkolehtiin ja iskelmiin. Yhdysvalloissa 1980-luvulla syntynyt uushistorismi kahleutuu kulttuurintutkimukseen. Taustalla ovat Michel Foucault´n ja Louis Althusserin ajatukset kulttuurin ja vallan keskinäisestä riippuvuudesta.

Jälkikolonialistinen tutkimus rakentuu etenkin Edward Saidin klassikon Orientalism ympärille. Se kritisoi läntistä ylemmyyttä, imperalistista riistoa ja etnosentrismiä.

Korsisaari jättää käsittelemättä marxilaisen kirjallisuuden tutkimuksen, joka on ollut pohjana useimmille nykyään vallalla olleille suuntauksille. Siitä kiinnostuneille suosittelen tutustumista esimerkiksi mainioon Lasse Koskelan ja Lea Rojolan Lukijan ABC-kirjaan, joka itselläkin oli yhtenä peruslähteenä gradua kirjoittaessa. Muuten Korsisaari onnistuu vääntämään selkeämmin rautalangasta olennaisimman, joten artikkeli soveltuu moniin tarkoituksiin.

sunnuntai 16. toukokuuta 2010

Irmari Rantamala: Harhama

Irmari Rantamala: Harhama. Karisto, 1980. 658 s.

Irmari Rantamala oli yksi Algot Untolan lukuisista sivupersoonista. Miehen monenkirjava tuotanto on tuttua useimmille suomalaisille. Kansanklassikkona tajunnan täräytti pseudonyymillä Maiju Lassila julkaistu Tulitikkuja lainaamassa, jonka filmatisointi 1938 saavutti suuren suosion.

Algot Untolan elämäntarina on kaikessa traagisuudessaan värikäs. Suomalaisen opettajan päähän pälkähti vaurastua puukaupalla Pietarissa viime vuosisadan alussa. Rivakka taloudellis-sosiaalinen noususuhdanne tyssäsi kuin lennosta ammutun linnun lento. Avioliitto karahti kiville, sosialistivallankumouksellisuus sysäsi terrorismiin... Alkoi pako Suomeen ja siellä erakkoelämä, jonka katkaisi kamala nainen, joka parivuotisen suhteen sammuttua viskasi rikkihappoa miesparan sukupuolielimille... Sisällissodan sytyttyä entinen suomalaisen puolueen agitaattori tempautui sosialidemokraattiseen puolueeseen. Hän sai surmansa epäselvissä olosuhteissa 1918 valkoisten kuljettaessa vangittua Untolaa laivalla Santahaminaan.

Untolaa voisi verrata toiseen saman ajan poliittisesti aktiiviseen kirjailijaan Matti Kurikkaan. Kummankin ajatusmaailmasta on löydettävissä samaa henkeä, yhtä lailla kuin kohtalostakin ja taustasta.

Harhama oli hänen esikoisteos. Se on osin omaelämäkerrallinen suurteos, josta piti kasvaa trilogia. Sarjaa syntyi lopulta hehkutuksesta huolimatta vain kahden kirjan verran.

Sitä ei ymmärretty tuolloin, eikä oikein nytkään. Sekavuudestaan huolimatta siinä on maailmankirjallisuuden elementtejä, jotka kohottavat kirjaa kansainväliselle tasolle.

Harhama on Irmari Rantamalan (Algot Untolan) alter ego. Hän on mies joka liikkuu sulavasti pietarilaisen ylä- ja alaluokan rajamailla. Kirjan alussa hän menettää pörssiromahduksessa keinottelulla luodun omaisuutensa Japanin sodan varjossa. Rantamala kuvaa osuvasti kansainvälistä kapitalismia, jonka rihmastot solmivat kansojen kohtalot kiinteästi toisiinsa. Kapitalismille ominaiset kriisit ovat omaisuuksien uusjakoa, jossa kärsivät työläiset eniten.

Rantamala kuvaa pörssiä esimerkiksi näin:

--- Ja kun yhteiskunnan elämä sykähteli, kun jossain sortui tehdasliike, jonka perustuksen Hiiden myllyn väki oli syönyt, tai madonsyömät pankit luhistuivat ja huimaava kilpailu, tunnoton keinottelu löi pirstaleiksi taloudellisia liikkeitä, silloin aina tuntui aina kovempi, tai heikompi sykähdys pelipöydässä, kullan alttarissa. Sen taso paikoin kohosi ja paikoin laski ja sille kasattu kulta kieri silloin yhden maljasta toisen maljaan. ---(s. 101)

Vähän edempänä hän jatkaa kapitalistisen talouskriisin kuvailua:

--- Mutta uusia huolestuttavia tietoja saapui. Liikepulahirviö avasi kitaansa yhä suuremmaksi. Se uhkasi niellä kaikki. Kulta pakeni palvelijoitansa, kuin vikkelä hiirenpoika kissaa. Paniikki kasvoi. Kauhu lisääntyi. --- (Ihminen) Hänen kohtaloansa sääteli koko maailman yhteen kietoutunut taloudellisen elämän sotkuinen verkko. Sitä ratkaisi miekka kaukaisella sotatantereella; Hiiden myllyssä sitä sääteli elostelija kuhertelevine yölintuinensa, kullan temppelissä keinottelija, palatsissa valtiomies. Ja viime aikoina oli astunut esille työmiesten joukko, joka ratkaisi lukemattomien kohtaloita yhdellä ainoalla taikasanalla: Lakko. --- (s. 103)

Porvaristo ja aatelisto viihtyvät Hiiden myllyssä, joka on ylellinen yökerho, jossa nautitaan herkkujen lomassa strippauksesta ja "tosi"-teatterista, jossa esimerkiksi lavalle tuodaan nälkää näkevä perhe...

Hornan luola puolestaan on monialaisen suuryhtiön teollisuusalue, jossa kärsitään köyhyydestä. Talouskriisissä omistaja vaihtuu vinhaan. Harhama on todistamassa työväkeen kohdistuvia vääryyksiä ja päätyy kummallisen pika-avioliiton pyörteissä sosialistisen vallankumouksen huumaan. Luokkataistelu kärjistyy pommi-iskuun, jossa Harhama on osallisena. Tästä alkaa pako Suomeen ja joutuminen oudon naisen pauloihin. Ja kirjan kirjoittamisen aloittaminen.

Keskeisinä henkilöhahmoina on Harhaman lisäksi Nikolai, munkki Pietari ja Anna Pawlowna. Muut jäävät etäisimmiksi. Paitsi Perkele, jonka kamppailu Jehovan kanssa muodostaa kirjan toisen ulottuvuuden.

Paitsi että kirjassa edetään kansallisromanttisuudesta utopistiseen sosialismiin ja anarkokommunismiin, siinä on myös yritys yhdistää teosofiaa aatteiden virtaan. Kirja onkin oikeastaan erikoinen sikermä Dantea, Goethea ja Raamattua. Maagiseen realismiin sekoittuu eksistentialistinen mystiikka. Modernistista Harhamaa voisi väittää postmoderniksi, jos ei tietäisi julkaisuajankohtaa 1909. Monipolvisen, hajanaisen esityksen ytimessä on myös kysymykset mitä elämä ja aika ovat. Siten sen voisi rinnastaa Marcel Proustin suurteokseen Kadonnutta aikaa etsimässä.

Seksuaalisuus on voimakkaasti läsnä. Teoksesta suodattuu freudilainen näkemys yhtenä kimmokkeena kohtaloihin. Erityisen antaumuksellisesti Rantamala keskittyy naisen rintoihin. Lähes pakkomielteisesti. Jos ei naisesta sanota mitään muuta, niin vähintään kerrotaan nisistä.

Teoksessa rutisee suurella pensselillä maalatut suurten ideologioiden linjat. Ajankuvana se on hengästyttävä. Oma aikamme on pelottavan likeinen. Väkivallan purskahtelu höyryyntyy pahaenteisesti.

Kieliasultaan kirja on kiintoisa. Sanasto ammentaa kirjoitusasuaan murteista. Sen huomaa huvittavasti etenkin verbeistä. Esimerkiksi Rantamala kirjoittaa "Kirkkoon tulvasi väkeä" (s. 426). Hän taivuttaa ensimmäisen verbityypin tulvia-verbiä neljännen verbityypin mukaan, jolloin perusmuoto olisi tulvata, joka on puolestaan sama verbi viroksi...

torstai 13. toukokuuta 2010

Fedor Dostojevski: Muistelmia kuolleesta talosta

Fedor Dostojevski: Muistelmia kuolleesta talosta. Karisto, 2008. 462 s.

Dostojevskin Muistelmia kuolleesta talosta on joka kerta yhtä typerryttävää luettavaa. Kaunokirjallisesti teos on puuduttavaa paatosta, mutta sisällöltään tujua tavaraa.

Ilmeisesti osin omaelämäkerrallinen kirja kuvaa tsaarin aikaista vankileirien saaristoa. Olihan Dostojevskikin tuomittuna vankisiirtolassa.

Kohtelu on julmaa, vankilan muodostama pienoismaailma kärjistetyn raaka. Puistattaa. Mielivalta rehottaa, rangaistukset ovat kauhistuttavia. Kylmää.

Teknisesti kirja on toteutettu siten, että kertoja poimii mehuisimpia paloja vangin kirjoittamasta julkaisemattomasta kirjasta. Välillä etäännytetään,välillä ollaan syvällä sielussa.

Klassikkokamaa, joka kuuluu jokaisen kirjahyllyyn Aleksandr Solženitsyn Vankileirien saariston ja Henri Charrièren Papillonin ohella.

maanantai 5. huhtikuuta 2010

Vilhelm Moberg: Maastamuuttajat 5 & 6

Vilhelm Moberg: Maastamuuttajat 5 & 6 (Nybyggarna), Otava 1975. 281 s. & 292 s.

Alunperin yhtenä niteenä ilmestynyt Nybyggarna julkaistiin myös suomeksi yhtenäisenä. Tähän painokseen se on pilkottu kahtia (Maastamuuttajat 5 & 6). Yhteen ne kuuluvat, kuten sarjan aiemmatkin osat.

Elämä Pohjois-Amerikassa alkaa asettua Karl Oskarilla ja Kristinalla aloilleen. Rakennuskanta kasvaa, he muuttavat parempiin taloihin. Sadot suurenevat ja naapureita ilmestyy vähitellen enemmän ja enemmän. Helppoa elämä ei ole, mutta suunta on nouseva, vaurastuva.

Kuohuva kansakunta kypsyy ja kiinteytyy. Ehkä teknisesti taitavin on Karl Oskarin veljen Robertin kohtalosta kertova osuus. Se alkaa ensimmäisen osan lopussa, jossa Robert palaa Kalifornian kultakuumeesta "kotiin" Minnesotaan veljensä luo. Hän antaa valtavan omaisuuden osoitukseksi menestyksestään, mutta on muuttunut mies. Vaiteliaan Robertin sairaalloinen olemus kauhistuttaa Kristinaa ja Karl Oskaria. Kiusana hänellä on jo Ruotsissa rikki lyöty korva, joka vuotaa verta ja ääntelehtii. Korva ei jätä Robertia rauhaan. Ei vaikka hän matkustaisi maailman ääriin.

Kertojaksi asettuu siis korva, joka on kuullut kaiken. Robertin reissu on kaikkea muuta kuin helppo. Renkikaveri Arvid nääntyy autiomaassa hengiltä. Meksikolaisen isännän, jonka saattuessa he taivaltavat koti kultakenttiä, surmaa kesken matkan keltakuume. Robertin into kultaan laantuu ja lopahtaa lopulta täysin. Masentuneena hän meksikolaisen ainoana perillisenä murjottaa autiomaakylässä, jossa tielle osuu tuttu ruotsalainen huijari.

Robert menee perintöosuudella mukaan ruotsalaishuijarin hotelliin toisessa loukkumaisessa kaupungissa, kunnes koti-ikävä kalvaa niin kovasti, että hän irrottautuu ja palaa Karl Oskarin hoiviin. Ruotsalaishuijari maksaa sijoituksen takaisin hurjalla korolla. Robert luulee rikastuneensa ja päättää antaa rahat veljelleen. Osoittautuu, että rahat ovat arvottomia. Riidan päätteeksi Robert marssii erämaahan. Parin päivän päästä hänet löydetään kuolleena...

Moberg kuvaa todella upeasti siirtolaisuuden kaikkia puolia. Sekä ilonhetkiä että pettymyksiä. Ihmiskohtalot ovat eläviä, lihallisia. Kielivaikeudet, kielenmuuttuminen, petollisuus, hyväksikäyttö, uskonnollisuus... Aspektit ovat värikkäitä. Kuolema korjaa satoa ankaralla kädellä.

Traagisten tarinoiden lomassa paistaa huumoria. Kaiken taustalla lymyää toivo.

sunnuntai 28. maaliskuuta 2010

Viktor Jerofejev: Venäläisen sielun ensyklopedia

Viktor Jerofejev: Venäläisen sielun ensyklopedia. Like, 2009. 283 s.

Viktor Jerofejev ruotii venäläisyyttä rankasti. Musta mielenmaisema ruoskii sadomasokistisesti säälimättä itseä ja muita.

Kirja on kuin kokoelma anekdootteja, joita pitelee löyhästi yhdessä kehyskertomus myyttisen Seryin metsästyksestä. Seryi on venäläisten takapiru, joka on kaikkialla eikä missään ja muuttaa muotoa jatkuvasti. Hän on syyllinen piinaan. Siihen että mahdoton maa on kaikesta huolimatta olemassa. Ajasta ja paikasta piittaamatta.

Jerofejev vajoaa eritteisiin, sukupuolielimiin ja kirosanoihin. Kieli on värikästä, raakaa. Hän ponnistaa kansaksi sanotusta tyhmälistöstä, joka velloo yhteiskunnan heiluvana enemmistönä.

Kirjassa pohditaan paljon Venäjän ja venäläisten ristiriitaisuutta. Seryi esimerkiksi huomauttaa osuvasti kertojalle, että ”Venäjä voi hajota tuosta vain! Mutta voi olla hajoamattakin. Venäjä saattaa voittaa saksalaiset, mutta hävitä suomalaisille tai mille lie papualaisille”.

Venäjällä kansan keskuudessa vallitseva ideologia määritellään kyrpäismiksi, joka on kestävämpää kuin muut valtakuntaa vyöryttäneet aatteet. Kyynisyyttä se ei puhtaimmillaan ole. Kertojan mukaan ”kyynisyys on dynaamista, kyrpäismi liikkumatonta; se on murskattujen illuusioiden ideologia”.

Härskiä kieltä lomitetaan viittauksilla ylempiin kulttuurikerrostumiin, joten on vaikea päättää pitääkö kirjasta vai ei. Törkyinen ensivaikutelma hämää. Sameassa kirjassa on silti jotakin vastustamatonta, joka ehkä auttaa ymmärtämään enemmän monikansallista itänaapuria, joka rypee kehnon itsetunnon, välinpitämättömyyden ja historian veristen kahleiden kaoottisessa lieassa. Ei ole helppoa olla venäläinen.

lauantai 20. maaliskuuta 2010

Ludovic Roubaudi: 112

Ludovic Roubaudi: 112. Gummerus, 2006. 195 s.

Eilisen Minna Canthin päivän kunniaksi lukuteemaksi sopii tasa-arvo. Ludovic Roubaudi tarjoaa siihen polttavan näkökulman. Hän vie lukijan palomiesten maskuliiniseen maailmaan.

Paitsi että 112 on sosiaalihistorialliselta annilta täyttävää, tuo siinä oleva jännite räjähtävää latausta.

Suomalaiselle lukijalle ranskalaisten viranomaisten organisointimalli on vierasta. Militarismi rehottaa. Palosotilaat ovat nimenomaan niitä kirjaimellisesti yhdyssanan jälkimmäisen osan mukaisesti. Ranskassa armeija hoitaa kahden kaupungin pelastuspalvelut (Pariisi ja Marseille). Joten jos palomiesten työ on machoilulle altista, niin sotilaisiin yhdistettynä mennään moninkertaiseen potenssiin. Tässä kirjassa ollaan Pariisissa.

112 kuuluu ehdottomasti työläiskirjallisuuteen ja on rankan työläiselämän kuvausta puhtaimmillaan. Kertoja suorittaa pelastuspalvelussa varusmiespalvelusta, muut esiin kohoavat ovat miehistöön kuuluvia heikosti palkattuja lihaskimppuja. Tärkein hahmo on Malavoie, joka on stereotyyppinen kovisteleva punaniskakörmy, jolle ei pullikoida ja jota eivät naiset määräile. Hänelle naiseus on käsittämätön ilmiö ja naiset lähinnä seksuaalisia objekteja.

Kertoja on hillitympi porukan mukana kulkija, jolla on miedommat mielipiteet.

Pelastustehtävät ovat paikoin karmaisevia ja miehet purkavat tunteita mustalla huumorilla sekä alapään jutuilla.

Kirjan luonne muuttuu kun paloasemalle saapuu naispäällikkö. Osa miehistä nousee vastarintaan Malavoie kärjessä. Osa hyväksyy naisen mukisematta.

Nainen osoittaa pätevyytensä ja saa miesten arvostuksen. Jopa Malavoie lopulta nöyrtyy.

Nainen kuitenkin repäistään heiltä pois pahan palon seurauksena, jossa kertojakin loukkaantuu. Viimeisenä päivänä miehet muodostavat tavoilleen poiketen päällikölle kunniakujan.

Pyrkimys tasa-arvoon on tärkeää. Mies ja nainen pystyvät pääosin kaikkiin tehtäviin. Kyse on enemmän yksilöistä kuin sukupuolesta. Mies on ehkä fyysisesti vahvempi, pään sisältö on sukupuolilla sen sijaan samanlainen. Erot ovat suurempia yksilöiden kesken kuin sukupuolten välillä yleensä. Kyse on persoonallisuuksista.

Omaa työuraa on olen luonut sekä miesten maailmoissa että naisvaltaisilla aloilla. Viime vuodet olen ollut miehenä vähemmistössä - jopa ainoana miehenä työyhteisössä. Joten kirjan Nainen saa sympatiat. Kaikesta halusta tasa-arvoon huolimatta tasapainoilu vastakkaisen sukupuolen edustajien kanssa ei ole ollut helppoa.

Meillä on vielä matkaa sukupuolineutraalin yhteiskuntaan, jossa yksilöiden kyvyt ja osaaminen merkitsevät sukupuolta ja seksuaalista suuntautumista enemmän. On kansantaloudellisesti järjetöntä haaskausta ylläpitää patriarkaalisia, matriarkaalisia tai seksistisiä valtarakenteita. Moninaisuudessa piilee voimaa. Kyvyt käyttöön!

maanantai 15. maaliskuuta 2010

Asko Sahlberg: He

Asko Sahlberg: He. WSOY, 2010. 120 s.

Ruotsinsuomalainen eksistentialisti Asko Sahlberg jatkaa historiallisia romaanejaan pureutumalla yhä syvemmälle suomalaisten sotiin. Uusimman synkkämielisen romaanin He maisemaksi maalautuu Suomen sota 200 vuoden takaa. Aiemmissa kirjoissa ovat yksilöiden kohtalot kietoutuneet toisiinsa toisen maailmansodan pommituksissa ja sisällissodan kauhuissa.

Sahlbergin omaperäinen turvotettu kieli tuottaa tuhtia tekstiä, joka on paksua kuin puuro. Sitä ahmii hotkien. He sovittaa kreikkalaisen veljestragedian ainekset suomalaiseen maastoon, jossa valitaan suurvaltojen puolia rintamien repiessä sukuja. Tarina etenee keskushahmojen näkökulmista ilman varsinaisia lukuja. Esiin piirtyvät tuhoutuvan talon pojat Henrik ja Erik, heidän äiti Emäntä, kaunis Anna ja serkku Mauri. Salaperäinen Muonamies on koossapitävä seitti.

Sota jää kulissiksi rajun perhedraaman siimekseen. Mauri myllää lopulta asetelmat uuteen uskoon.

Kaunis kirja, joka jättää jäljen sieluun.

sunnuntai 14. maaliskuuta 2010

Kaisa Häkkinen: Nykysuomen etymologinen sanakirja

Kaisa Häkkinen: Nykysuomen etymologinen sanakirja. WSOY, 2007 (neljäs painos). 1633 s.

Yksi eniten käsissäni kuluvista hakuteoksista on ehdottamasti Kaisa Häkkisen Nykysuomen etymologinen sanakirja.

Ennemmin tai myöhemmin keskustelut kanssani päätyvät sopivassa seurassa jossain vaiheessa sanojen alkuperään. Ovathan ne yksi rakkaimmista mielenkiinnon kohteista. Kieli ilman sanojen sisältöä on onttoa. Sanojen taustoja selvittämällä aukeaa huikeita näkymiä kulttuuriin ja kieliyhteisön menneisyyteen sekä nykyisyyteen.

Gradun aihetta valitessa mietin mahdollisuutta pohtia talouden tilan suhdetta kielen sanaston uusiutumiseen. Vaikuttaahan ilmeiseltä, että talouden murrosvaiheissa uusien elinkeinojen ja tuotantotapojen ilmaantuessa syntyy runsaasti sanastoa. Mietin voisiko luoda jonkinlaista matemaattista mallia jonka perusteella voisi uusien sanojen perusteella sanoa mitään taloussyklin tilasta. Meni liian vaikeaksi, joten siirryin turvallisimmille vesille kirjallisuuteen...

Joka tapauksessa jo silloin tämä kirja oli lueskelussa. Viime viikolla kirja oli kirjakaupassa tarjouksessa, joten vihdoinkin sain oman version, eikä enää tarvitse lainailla.

Aikaisempiin etymologisiin sanakirjoihin verrattuna tämä teos aukeaa maallikollekin. Suomen kielessä saattaa olla noin 200 000 sanaa, joista yksilö yleensä hallitsee 30-40 000. Sanakirjaan on päässyt kuutisentuhatta suomen kielen ydinsanaa.

Kokonaisuutena selkeä opus, joka valaisee valtavasti. Ihan tututkin sanat saavat taustoihin tutustumalla yllättävääkin syvyyttä. Monet sanat on johdettavissa tuhansien vuosien taakse. On hämmentävää hämmästellä miten toisenlaisessa ympäristössä niitä on käytetty muinoin ja millaisessa maailmassa ne yhä tepsivät.

Kirjan suola on, että kielitieteellisen selvityksen lisäksi teosta on turvotettu sanayksilöiden käyttöhistorialla. Maukasta!

torstai 11. maaliskuuta 2010

Nikolai Gogol: Kuolleet sielut

Nikolai Gogol: Kuolleet sielut. Otava, 2000. 344 s.

Maailmankirjallisuudessa on omasta mielestä yksi aikakausi ylitse muiden. Nimittäin 1800-luvun venäläinen kirjallisuus. Käsittämätön määrä kestävää kamaa syntyi lukemattomien lukijoiden riemuksi.

Nikolai Gogol lukeutuu näiden mestareiden kärkikaartiin. Hänen vivahteikkaassa tuotannossa yhdistyy arkipäivän komiikka kriittiseen realismiin. Hän taisi huumorin, ja samalla piirsi laajempaa yhteiskunnallista kaarta sävyttäen sitä syvällisesti. Psykologiseen ulottuvuuteen liitetään nokkelasti fantasialla ryyditetty satiiri.

Kuolleet sielut ei ehkä ole tekijänsä taidonnäytteiden terävintä kärkeä, mutta toimii taitavasti suurimman osan tarinaa. Lopussa pakka hajoaa. Syynä kenties on epäonnistunut yritys laajentaa kertomus kolmiosaiseksi trilogiaksi. Romaani on toisin sanoen kuin pannukakku, joka lässähtää kasaan lopuksi.

Kertomuksen runkona on Pavel Ivanovits Tsitsikovin kummallinen keino vaurastua. Hän kiertää eräässä kaupungissa ostamassa maanomistajilta kuolleita maaorjia. Omistavan luokan ahneus läkähdyttää. Jännitys tihenee juhliin, joissa kaikki menee mönkään. Kulissit repeytyvät. Gogol menettää otteen tarinaan ja johdattaa sankarinsa karkuun kaupungista. Samalla loikataan Tsitsikovin menneisyyteen ja kertoja kohottaa ääntään saarnaukseksi.

Kelpo kirja.

lauantai 6. maaliskuuta 2010

Marina Tsvetajeva: Piru ja yhdeksän muuta kertomusta

Marina Tsvetajeva: Piru ja yhdeksän muuta kertomusta. Like, 2006. 255 s.

Tämä novellikokoelma meni minulta yli ymmärryksen. Sekavat omaelämäkerralliset sadut muodostavat oma mystisen maailman, johon sekoittuu modernien tyylisuuntien kirjo.

Niiden luonnehdinta on vaativaa. Itse olen löytävinäni peräti futuristisia, toisaalta jopa dadaistisia (!) elementtejä. Impressionismi kenties voisi olla yksi hyvä sana. En tiedä.

Nimikkonovelli oli ainakin minusta käsittämätön. Lopussa on muutama novelli, jotka kykenee jollakin tavoin lukemaan.

Ei ollut minun juttuni. Varmasti mustavalkoinen kirja, josta joko tykkää tai ei. Ken tykkää ihastuu luultavasti syvästi.

Lauri Hakulinen: Suomen kielen rakenne ja kehitys

Lauri Hakulinen: Suomen kielen rakenne ja kehitys. Otava, 1979. 633 s.

Kielten historia on poreilevan rönsyistä. On vaikea ajoittaa muutoksia ennen historiallista aikaa, jolta on säilynyt kirjallisia dokumentteja todistamaan kielen käyttötavoista. Suomestakin kirjallisia todisteita alkaa olemaan vasta 1300-luvulta lähtien. Myös 1900-luvun alkua hallinnut nationalistinen näkemys yhtenäisistä kansoista ja niiden kielistä samentaa näkymiä menneisyyteen.

Kielitieteilijän (ja -historioitsijan) on syytä erottaa etnisyys ja kieli toisistaan. Vaikka ne menevät limittäin, ei yhtäläisyysmerkkejä sovi vetää liian lujasti.

Olisi liian yksinkertaista hahmotella myyttisiä sankaritaruja "kansasta", joka vaelsi alkukodista nykyisille asuinsijoille muodostamaan valtiota.

Arkeologisten löytöjen perusteella voidaan päätellä tietyntyyppisen kulttuurin vallinneen jollakin alueella, mutta kielestä ja kansasta ei voi väittää vakavasti paljoa. Ne jäävät poissulkevien hypoteesien tasolle yleensä.

Suomalais-ugrilainen kieliryhmä on ollut "alusta" asti hajallaan laajalla alueella Pohjois- ja Itä-Euroopassa. Itämerensuomalaisten kielten kantajat ovat siirtyneet ilmeisesti jo useita tuhansia vuosia sitten Volgalta nykyisen Itämeren muodostavalle altaalle.

Lauri Hakulinen kirjoittaa kantasuomen kutoutuneen nykyisen Viron eteläosan tienoilla - ja myös alueella joka ulottui sieltä melkoisen laajalti etelään ja itään. Hänen mukaansa hajautuminen tytärkieliksi tapahtui todennäköisesti ajanlaskun alun aikoihin.

Suomalaisten siirtyminen Suomenlahden pohjoispuolelle on alkanut Hakulisen mukaan vuoden 100 tietämillä. Hän huomauttaa nykyisin suomeksi sanomamme kielen kuitenkin muovautuneen vasta ensimmäisen vuosituhannen lopulla alkuperäisten suomalaisten joutuessa kiinteämpiin kosketuksiin hämäläisten kanssa. Kolmas suomenmaalainen kansa tai heimo oli karjalaiset. Varsinaissuomalaisten suomi oli lähellä viroa.

Kieliyhteys saamelaisiin katkesi kenties jo 3000 vuotta sitten. Ennen itämerensuomalaista yhteisaikaa oli suomalais-volgalaisen kieliyhteyden aika, sitä edeltävä aika oli suomalais-permiläisen kieliyhteyden kausi. Vielä vanhempi kerrostuma, suomalais-ugrilaisen kieliyhteyden aika päättyi mahdollisesti 5 000 vuotta sitten. Sitä edeltänyt uralilaisen kieliyhteyden aika saattoi päättyä 6 500 vuotta sitten.

Suomen kielen erityispiirteitä on konsonanttien harvalukuisuus. Yleiskielessä on vain 13 konsonanttia ja 8 vokaalia. Esimerkiksi ruotsista löytyy 19 konsonanttia, karjalasta 21 ja unkarista 24. Hakulinen sanoo suomen kielen äännerakenteen luonteenomaisiin piirteisiin kuuluvan sen vokaalien käytön runsaus konsonantteihin verrattuna. Hän muun muassa kertoo vokaalien suosimisen kuvastuvan siinäkin, että diftongeja on niin runsaasti kuin 18, toisin sanoen selvästi enemmän kuin nyky-Euroopan muissa kielissä.

Hakulinen painottaa, että läpinäkyvänä periaatteena suomen foneemien sanoiksi rakentumisessa voidaan huomata olevan suhteellisen jäntevää puhe-elimen käyttöä edellyttävien äännösten karttamisen. Leimaa antavana piirteenä onkin suomalais-ugrilaisesta kantakielestä periytyvä vokaalisointu. Samassa yhdistämättömässä sanassa on joko taka- tai etuvokaaleja, silti etuvokaalit e ja i saattavat esiintyä myös takavokaalisissa sanoissa.

Yksi erikoinen piirre on lisäksi se, ettei tavu koskaan ala konsonanttiyhtymällä.

Sanaluokkien kehitys on myös mielenkiintoista. Rajat ovat olleet häilyviä ja myöhäissyntyisiä. Hakulisen mukaan sellaisia muinaismuistoja kielessämme on muun muassa joukko johtamattomia verbejä, joiden vartalo esiintyy yhä nykyäänkin nominina. Hän nostaa esiin esimerkiksi kuivaa ~ kuiva, kylmää ~ kylmä, sulaa ~ sula, kusee ~ kusi ja pieree ~ pieri (pieru).
Hakulinen toteaa konsonanttivartaloiden olleen ennen nykyistä yleisempiä. Vanhassa kirjasuomessa oli sellaisiakin konsonanttivartaloisia muotoja, jotka ovat nykykielestä miltein kokonaan hävinneet. Esimerkiksi tonna (totena), totuunna (totuutena), kolmanna (kolmantena), neljännä (neljäntenä)...

Nominit ovat suomessa nykyisin 15 sijamuodossa. Kaikki olivat jo mukana myöhäiskantasuomessa, mutta ei varhaisimmissa versioissa. Radikaalia eroa muihin kieliryhmiin kuvastaa se, että ranskassa on vain 1, englannissa ja ruotsissa 2 nominien sijaa.

Omasta mielestä suomen kieltä hauskasti värittävä rikastava piirre ovat sekundaariset nominikantaiset nomininjohtimet. Niistä esimerkiksi suosikkini on -rva, -rvä, joita on neljässä adjektiivissa kellervä, punerva, sinervä, vihervä. Hakulinen sanoo myöheisempiä toisintoja verbikantaisista olevan kellertävä, punertava, sinertävä ja vihertävä.

Toinen itsekin paljon viljelemä on -ska, skä ~ -sko, skö ~ sku. Monet näistä sanoista rajoittuu osaan nykysuomen murteista ja venäjän deminutiivijohdin -ška on ilmeisesti vaikuttanut suffiksin syntyyn.

Myös -tar ja -tär ovat kivoja. Vaikka muoto on vanhahtava, niin balttilaista perää olevaan tytär-sanaan palautettavissa oleva lyhentymä on mielestäni virkistävä hellittely naispuolisista henkilöistä.

Verbit ovat kuitenkin suomen suola. Niillä kykenee turvottamaan tekstit ilmeikkäiksi väriläiskiksi. Esimerkiksi yksinkertaisista verbikantaisista verbinjohtimista hyvä on -ise. Luonteeltaanhan -ise-sanat ovat enimmäkseen onomatopoieettisdeskriptiivisiä kontinuatiiviverbejä kuten helisee, hälisee, kalisee, pakisee... Etenkin urheilutoimittajalle ne tarjoavat aarrearkun pelien tapahtumien eloisaan kuvailuun.

Sanasto kertoo paljon kielen kontakteista ja taloudellisesta taustasta. Suomessakin on runsaasti vanhaa omaperäistä sanastoa, jotka ovat fyysiselle elämälle tärkeimpien käsitteiden nimiä. Esimerkiksi ruumin jäsenten, osien ja eritteiden nimitykset. Omaperäistä sanastoa on yllättävän paljon säilötty tuhansien vuosien takaa. Nykyteinit suoltavat suusta samoja sanoja kuin edeltäjänsä jopa suomalais-ugrilaisella kaudella jossain arolla. Niitä tuskin tarvitsee tässä toistaa.

Omaperäistä sanastoa mielenkiintoisempaa on silti lainasanakerrostumat. Suomi on jäädyttänyt lainoja alkuasuun. Merkittävää on huomata vanhempien germaanisten lainojen tulleen jo kadonneista germaanikielistä, joiden puhujat ovat ilmeisesti sulautuneet itämerensuomalaisiin heimoihin. Ruotsin vaikutus on alkanut vasta muinaisruotsista vuosina 1000-1525. Ja on ollut tärkein sanaston välittäjä siitä lähtien. Ruotsi on ollut lähinnä passiivinen vastaanottaja etelämpää Euroopasta tulleille kulttuurisanoille, jotka se on sitten tuupannut suomeen. Harva lainasana on varsinaisesti alkuperäistä ruotsalais-skandinaavista sanastoa.

Itse olen yrittänyt tehdä pientä etymologista tutkimusta ruotsin tuna ja suomen tönö -sanojen alkuperästä. Minua viisaampien kielentutkijoiden mukaan niiden menneisyys on hämärän peitossa.

Ruotsissa tuna on levinnyt paikannimistöön lähinnä Mälarinlaaksossa ja erityisesti Uplannissa. Etymologisesti sana juontuu pakanuuteen ja on tarkoittanut pyhää puurakennusta. Jonkinlaista temppeliä. Ruotsin kielen tutkijoiden mukaan sana ei ole peräisin ruotsia lähellä olevista germaanisista kielistä, vaan Mälarinlaaksoa aiemmin asuttaneelta kansalta.

Suomen hämäläismurteissa puolestaan esiintyy tönö. Senkin etymologinen alkuperä on tuntematon. Kyseessä epäillään olevan vanha lainasana. Ja sekin tarkoittaa vanhaa puurakennusta.

Olenkin muodostanut omaa teoriaa kyseisten sanojen yhteisestä alkuperästä. Foneettisestihan ne kuulostavat miltein samalta ja merkityssisältö on erittäin likeinen. Ainahan tapahtuu sanojen irtoamista alkuperäisestä asiayhteydestä, mutta näiden sanojen kohdalla merkittävää muutosta ei edes ole havaittavissa, joten voisikohan se olla samalta suunnalta kuin muun muassa perkeleen suomeen siittäneet? Eli siis todennäköisesti baltialaista tai germaanista alkuperää ollut vasarakirveskansa, joka asutti Varsinais-Suomea ja Mälarinlaaksoa ennen muinoin. Tiedä sitten miten lähellä totuutta olen tai vai olenko aivan pihalla...

Kuukaudet ovat eurooppalaisissa kielissä yleensä johdettavissa latinaan ja kreikkaan. Ei suomessa. Niiden analysointi on ollut ongelmallista tutkijoillekin. Ilmeisesti maatalouteen ja sääolosuhteiden kuvaukseen ne jotenkin liittyvät. Marras on esimerkiksi arjalaista alkuperää ja tarkoittaa kuollutta. Huhti puolestaan rinnastuu huhta-substantiivin paradigmaan ja liittyy kaskeamiseen. Kesä ei Hakulisen mukaan liity suven alkuun vaan merkitys piilee vanhassa lounaissuomalaisessa kesanto-sanassa. Tammi sen sijaan on käsittämätön tutkijoille. Toisin sanoen voisi väittää suomen kuukausien juurten olevan agraaris-meteorologisessa sanastossa, johon kulkeutunut kaukaa lainaa.

Lauri Hakulisen mainiosta klassikkoteoksesta voisi sanailla loputtomiin. Sen verran rehevä se on. Vasta Iso suomen kielioppi on syrjäyttänyt sen aseman suomen kielen keskeisimpänä kuvaajana. Hakulisen pariin kannattaa kyllä itse kunkin sanataiteilijan palailla säännöllisesti muistia virkistämään.

sunnuntai 21. helmikuuta 2010

Liza Marklund: Paradiset

Liza Marklund: Paradiset. Pirat, 2002. 426 s.

Kaikki kohkaavat Euroopassa ruotsalaisista dekkareista. Niiden vanavedessä suomalaisetkin ovat päässeet keskieurooppalaisten kustantajien listoille.

Kuvaavaa ruotsalaisen rikoskirjallisuuden reilun vuosikymmenen kestäneelle buumille on naiskirjailijoiden vankka asema. Karkeasti arvioiden on Ruotsissa vuosina 1998-2007 noussut julkisuuteen 80 naiskirjailijaa. Mutta ei rikosromaanit ole uusi asia.

Ensimmäinen ruotsalainen rikosromaani sijoittui vanhaan kotikaupunkiini Eskilstunaan. Kyseinen kirja julkaistiin 1893. Myös naiset olivat alusta alkaen ahkeria dekkaristeja.

Liza Marklundia on kutsuttu yhdeksi Ruotsin dekkarikuningattarista. Eikä syyttä. Juuri hän on ollut intensiivisesti vauhdittamassa lumivyöryä.

Kenties juuri naisten sankka osuus kirjoittajina on muovannut ruotsalaisdekkareista omintakeisia. Perhesuhteet, pariutuminen, lapset ja raaka kotiväkivalta ovat niiden keskeisiä piirteitä. Yhteiskunnallinen kritiikki on rajua, ja naisten ja lasten oikeuksia puolustetaan julman kärjistetysti. Maskuliininen adrenaliinitoiminta jää tunteiden taustalle. Myös sankarihahmoissa naiset ovat hyvin edustettuja. Ainakin jos keskeisiä piirteitä yhtään yrittää yleistää.

Paradiset ei ole poikkeus. Se on itsenäinen osa laajaksi venähtänyttä sarjaa toimittaja Annika Bengtzonista. Häiritsevä piirre on päällemaalaava stereotypisointi. Idästä huokuu pahuus. Suomi ja suomalaiset saavat osansa tästä, vaikka Venäjä ja Balkan ovatkin tässä kirjassa päällimmäisinä. Ennakkoluuloisuus upotetaan sanavalintoihin, etenkin adjektiiveihin, joilla kuvataan Itä-Eurooppaa todellisuutta kaameammaksi.

No, viihdekirjanahan tätä täytyisi lukea, mutta asenneilmasto paikoin ahdistaa mustavalkoisuudellaan.

Tarina ei pysy kunnolla kasassa, vaan osia siitä roikkuu irrallisina riekaleina kuin pilvilautat taivaalla. Rytmitys ei myöskään onnistu täysin, vaan jännitys hiipuu ennen aikojaan ja vesittyy. Tarinan loppu kun paljastetaan parikymmentä sivua ennen kirjan loppua, joten lukijan mielenkiinto lopahtaa ja pettymys jää kalvamaan, kun ei yllätyskäännettä olekaan luvassa viimeisillä sivuilla.

Kohtaukset ovat naiiveja, luonnottomia. Seksi kuulostaa naisille suunnatuista eroottisista kioskikirjoista revityltä.

Pääpiirteissään kirja kuitenkin kantaa yllättävän hyvin. Tosin olin aloittanut sen jo vuosia sitten, joten jotain kertoo sekin, että sain vasta nyt sen luettua loppuun.

Jos lyhyesti yrittää referoida niin kirja kertoo iltapäivälehden toimittaja Annikasta, joka saa vihjeen salaperäisestä säätiöstä, joka auttaa murhalla uhattuja naisia. Samaan aikaan mestataan miehiä tukholmalaisessa satamassa. Silminnäkijä soittaa Annikalle ja pyytää apua. Kaikki kiertyy yhteen. Taustalla on Bosnian sota, Jugoslavian hirmuhallinto ja serbimafia, joka pyörittää savukkeiden salakuljetusta Ruotsiin. Jutun auetessa Annika rakastuu ja tulee raskaaksi... ja isoäiti kuolee.

Lukeehan tätä, mutta ei suurella intohimolla.

lauantai 6. helmikuuta 2010

A. E. Ingman: Rimpisuon usvapatsas

A. E. Ingman: Rimpisuon usvapatsas. Seikkailukertomus Pohjan periltä. SKS, 2007 (ensipainos 1915). 152 s.

Aamupäivä eteni rivakasti vaasalaisen vankilapapin ja opettajan Alfred Emil Ingmanin seikkailukertomuksen Rimpisuon usvapatsaan parissa. Vauhdikas fantasiatarina on ryyditty suomalaisilla sananlaskuilla ja siihen on sulautettu klassisten seikkailukirjojen elementit. Toki kirjasta on julkaistu kieliasultaan päivitettyjä versioita, mutta 2007 otettiin uusintapainos ensipainoksen alkuperäisessä ilmiasussa. Toimii.

Rimpisuon usvapatsaan sanotaan olevan suomalaisen nuoriso- ja eräkirjallisuuden alku. Jos Aleksis Kivi kirjoitti ensimmäisen suomenkielisen romaanin, jolle ei ole vielä löytynyt voittajaa, niin Ingman loi kirjallisuudenhaaralleen vankan perustuksen, jonka kaltaista kertojalahjakkuutta kaipaisi tähän päivään.

Koherenssi kertomuksessa on kunnossa. Itseä viehättää eniten kirjan salakavala pedagoginen motiivi. Kirjailija halusi sivistää nuorukaisia heidän itsensä huomaamatta. Yksi keskeinen rikastava piirre teoksessa on päähenkilöiden Jussin ja Matin jatkuva naljailu toisilleen sananlaskujen muodossa. Lukijaa opastetaan myös eränkävijäntaitoihin.

Teksti on sanastoltaan mehukasta, kuten takakannessakin todetaan. Pojat lähtevät samoamaan jäätyneen nevan ylitse tutkimattomille Lapin maille ja löytävät aarresaaren paratiisista. He asettuvat uudisraivaajiksi lappalaisten salaperäiselle uhrisaarelle, jonka keskellä ryöppyää kuuma geysiri. Fantasiaan sekoittuu intialaista mytologiaa, saamelaista mystiikkaa ja suomalaista eksotiikkaa. Järvistä he noukkivat helmiä simpukoista ja vuoresta vuotaa kultaa. Sitä ennen he voittavat urhoollisesti vastukset kuten susilauman ja petomaisen karhun.

Lopuksi he palaavat jääkiitäjällä ihmisten ilmoille ostamaan löytönsä ja ilmoittavat perustavansa paratiisiinsa oman kylän.

Tarina pitää otteessa loppuun asti, eikä loppua ole pilattu. Sopii vanhemmallekin kirjallisuuden ystävälle. Pojat ovat tietysti luonnottoman kunnollisia ja ahkeria. He eivät tupakoi, työskentelevät pitkiä päiviä. Tytötkin ovat mielessä vain yhdessä lyhyessä keskustelukohtauksessa - ilmeisesti pakollisessa, ettei heidän seksuaalisesti suuntautumisesta jäisi harhakuvaa lukijalle. Toisenlaisenkin mielikuvan kun voisi saada.

perjantai 5. helmikuuta 2010

Reino Helismaa: Henkipattojen kylä ja muita lännennovelleja

Reino Helismaa: Henkipattojen kylä ja muita lännennovelleja. Suomen Länkkäriseura, 2009. 127 s.

Kukapa ei olisi lukenut lapsuudessa ja nuoruudessa lännentarinoita? Ne ovat merkittävä osa euroatlanttista kulttuuriperintöä, kenties vahvimpina tuotannollisina keskuksina Italia, Iso-Britannia ja tietysti Yhdysvallat itse, jossa villin lännen mytologia on kansallisen itseymmärryksen peruspalikoita.

Suomessa kukoistuskausi oli viime vuosisadan puolessa välissä. Samaan siivuun liittyy tukkilaisromantiikka ja Lapin kultakuumeen romantisointi.

Juri Nummelin kertoo esipuheessa, että suomalaisen lännenkirjallisuuden historia on vielä kirjoittamatta. Paljon ilmestyi 1930- ja 1940-lukujen taitteessa lukulehdissä, mutta myös pokkareita kirjoitettiin runsaasti.

Yksi näistä ahkerista rustaajista oli iskelmistä ja elokuvista tunnettu Reino Helismaa, joka kirjoitti osin salanimellä.

Kokoelmassa on julkaistu uudelleen Isku-lehdessä 1940 ja 1941 ilmestyneitä Helismaan novelleja.

Yhden niistä muistan lukeneeni aiemmin. Tarinat ovat jännittäviä seikkailuja, joita kuuluisi lueskella kuumalla mökkilaiturilla tai hetekassa kesäisen vesisateen hakatessa vintin kattoa. Aina ei voi lukupaikkaa valita. Menettelee se keskitalvikin.

Ajallisesti tarinat sijoittuvat modernisaation kynnykselle, villin lännen aikakauden loppuun. Vaikka pääpaino on toiminnallisessa paukuttelussa, hyvän ja pahan vastakkainasettelussa, on sosiaalisia suhteita kuvattu analyyttisesti ja uskottavasti. Melkein kaikissa tarinoissa hyvis selättää juonikkaasti pahisjoukon. Yhdessä tilanne on tragikoominen, surkuhupaisa. Rehentelevä sheriffi surmaa väärinkäsityksessä toisen kylän sheriffin, vapauttaa pahan roiston ja joutuu rosvon ryöväämäksi...

Lajityypin takia naiskuva on kapea. Hahmot ovat miehiä, naisesta kamppaillaan. Tarinoiden naiset eivät ole kuitenkaan pelkkiä miehisyyden uhreja, vaan aktiivisia toimijoita - he osallistuvat sankarimiehen rinnalla tulitaisteluihin. Sankarillisuus silti sysätään miehille, naiset ovat kiitollisia pelastettavia ja suloisia palkintoja.

Mielenkiintoista ja viihdyttävää luettavaa.

maanantai 25. tammikuuta 2010

Sofi Oksanen: Puhdistus

Sofi Oksanen: Puhdistus. WSOY, 2009 (kuudestoista painos). 382 s.

Sofi Oksasen Puhdistus yllätti syvyydellään. Olihan sitä kehuttu ja palkittu, mutta en osannut olettaa näin hyväksi.

No, ehkä liioittelen, mutta rakenne on nerokas, samoin henkilöhahmojen sommittelu. Tarina luisuu kiihtyvällä vauhdilla karmeaan kurjuuteen yhtä aikaa nykyisyyden (1990-luvun alku) ja menneisyyden (1940- ja 1950-luvut) kanssa törmäten lopulta tuhoisasti jättäen samalla kuitenkin kutkuttavasti tulevia tapahtumia auki.

Viron lähimenneisyyttä avataan väkivaltaisesti. Traumat tuodaan menneisyyden varjoista tämän päivän valoon.

Sofi Oksanen asettaa lukijan vaikeaan rakoon. Pitäisikö tuntea myötätuntoa vanhusta kohtaan? Entä nuorta tyttöä? Miehet ovat teoksen pahuuden ydin. Seksuaalinen väkivalta raastaa naisia aikakaudesta huolimatta hirvittävästi. Miesten teot heijastuvat naisiin, ja saavat naiset reagoimaan rajusti, jopa väkivaltaisesti.

Kieliasu on upeaa. Lauseet ovat paikoin pitkiä rihmastoja täynnä värisyttäviä kielikuvia. Osaa olisi voinut vielä hioa, osassa suomen kieli täydellistyy taitavasti.

Erityisesti mieltä liikahdutti seuraava lause: "Seinät natisivat, hellassa paukkui tuli, talon lasisilmien eteen vedetyt verhot huohottivat, ja Aliide painoi oman odotuksensa maahan." (s. 200)

Lauseessa hyödynnetään verbejä rikkaasti, esineet puhalletaan eläviksi olennoiksi. Tunnelma on tiheä, käsinkosketeltavan paksu. Vau!

Tämäntasoista kirjallisuutta toivoisi lisää suomalaiseen kirjallisuuskenttään.

keskiviikko 20. tammikuuta 2010

Serdar Özkan: Omer ja Kuoleman enkeli

Serdar Özkan: Omer ja Kuoleman enkeli. Minerva, 2009. 210 s.

Oma elämä mullistui vuodenvaihteessa. Alkuvuosi on ollut vauhdikas. Tuntuu kuin pelkät päivät olisivat vanhentaneet vuosia. Puolitoistavuotinen työsuhde katkesi täysin odottamatta ja yllättäen. Ajelehdin hetken hakien suuntaa ja olen ankkuroitumassa uuteen satamaan. Kiitos monipuolisen kokemuksen ja koulutuksen.

Toki olen oppinut kaiken kestävän aikansa, tässä maailmassa kun ei ole mitään pysyvää, vaan haihtuu, muuntuu ja loppuu. Silti äkkinäiset heilahtelut eivät tee hyvää ihmisen psyykkeelle. Olisi ollut helpompaa prosessoida omaa uutta ammatti-identiteettiä jos olisi osannut valmistautua hivenenkin aiemmin.

Serdar Özkanin Omer ja Kuoleman enkeli kertookin juuri olemisen mitättömyydestä. Kirja on sekoitus kolmea uskonnollista kirjaa ja Dickensin Saituria. Häivähdys Tähtien sotaa on tietenkin myös läsnä.

Kyseessä on siis mystiikkaa yhdistelevä filosofinen romaani, joka tarjoaa lukuisia lähestymiskulmia tulkintaan. Sen voi lukea mielipuolen päiväkirjana, toisaalta älyllisenä kritiikkinä ihmiskuntaa kohtaan ja kunnioituksena elämisen ihmeelle.

Perusrunko koostuu päähenkilöstä, jonka elämää läpivalaistaan loppuvaiheesta ja lapsuudesta. Mystinen taso tuo kuvaan mukaan puhuvat eläimet ja enkelit. Omer-lapsi riutuu yksinäisyydessä ja saa eläinystäviä. Samalla vanhus luovuttaa hänelle Toivon-kirjan, joka Omerin täytyy aikanaan antaa eteenpäin...

Teksti on kevyttä, joten teoksen lukee vauhdilla. Pääsanoma lienee, että muistaa rakastaa lähimmäisiään nyt ja tässä. Ennen kuin se on liian myöhäistä.

maanantai 4. tammikuuta 2010

Orkneylaisten saaga

Orkneylaisten saaga. Otava, 2008. 333 s.

Antti Tuuri on ahkerasti kääntänyt pohjoismaisia saagoja.

Niiden lukuarvo piilee lähinnä ajankuvassa. Sisällöltään saagat ovat maskuliinisia verikemuja, joissa ryövätään, raiskataan ja murhataan.

Orkneylaisten saaga jatkaa samaa sarjaa. Suunnilleen samanlaista raamatullista orgiaa ovat sivut täynnä. Ehkä parhaiten sopisi luonnehdinta, että se on oman aikansa vastine meidän äksönfilmeille ja pornolle.

Antti Tuuri esittää jälkipuheessa saagan olevan tärkeä historiallinen lähde. Hmmm. Mene ja tiedä. Ehkä osittain, mutta tuskin niitä täysin tosina tulee ottaa. Fantasia on sekoittunut menneeseen melkoisesti.

Ei kai kukaan väittäisi esimerkiksi Antti Tuurin ansiokasta tuotantoa vaikkapa amerikansuomalaisuuden kuvauksista historiallisiksi lähteiksi. Toki tarinoissa on tanakka annos totta, mutta ne on luettava kaunokirjallisina taideteoksina, jotka ammentavat aiheensa todellisuudesta.

Skandinavian saagoissa mielenkiintoinen seikka on niiden asutushistoriallinen olettamus väestön alkuperästä. Niissä nimittäin suvut juontaa Suomeen ja sen kuninkaisiin. Orkneylaisten saagan mukaan Suomen kuninkaan pojat Nor ja Or lähtevät siskon jäljitykseen ja valloittavat uusia maita. Nor saa haltuunsa nykyisen Norjan ja alistaa sen väestön. Or puolestaan päätyy Orkneylle ja saa omistukseensa ne.

Tuoreimpien arkeologien löytöjen perusteella näyttääkin juuri siltä, että ensimmäiset asutusvirrat Skandinaviaan suuntautuivat juuri Suomen kautta pohjoisesta. Aivan kuten saagoissa sanotaan. Kiehtovaa!

Nämä löydökset ovat kuitenkin 11 000 vuoden takaa, saagat on kirjoitettu suunnilleen
1200-luvulla ja kertovat viikinkiajasta noin 700-1100-luvuilla, joten kansat ja kulttuurit ovat ehtineet vaihtua, muuttua ja sekoittua sekä uudistua moneen kertaan siinä välissä...

Lukukokemuksena raikas, mutta vastenmielinen.

Christian Oster: Siivooja

Christian Oster: Siivooja. Atena, 2009. 164 s.

Ulkoasultaan ja nimeltään Christian Osterin Siivooja ei ole puoleensavetävä. Sisältö sen sijaan yllättää tasokkuudella. Tai no jos pitää edes hivenen kaunokirjallisuudeksi naamioidusta pornosta.

Särmää keski-ikäisen miehen ja nuoren naisen suhteessa on, ja lukuisia yllättäviä käänteitä, joista viimeinen lause vie voiton.

Henkilöhahmoista paljastuu uusia kuoria koko ajan. Kehenkään ei oikeastaan voi luottaa ja me näemme toisista vain sitä mitä itse haluamme. Siksi rakkaus pettää.

Tarinan runko on sinänsä yksinkertainen. Viisikymppinen eronnut mies huomaa elävänsä saastassa ja palkkaa siivoojan kotiansa puhdistamaan. Nainen muuttaa miehen luokse, he pakenevat ex-rouvaa rantakylään vanhan tutun luokse, joka osoittautuu ex-rouvan entiseksi/nykyiseksi ja lopulta rannalla eroaa huvittavasti naisen ja miehen tiet.

Jean Giono: Mies joka istutti puita

Jean Giono: Mies joka istutti puita. Basam Books, 2008. 62 s.

Jean Gionon simppeli novelli Mies joka istutti puita sysäsi aikoinaan ympäristöliikettä vyöryyn - ja taitaa vaikuttaa yhä. En ole varma olenko lukenut tätä aiemmin. Kumman tutulta se tuntui. Hyvähän se on, joten uusintakaan ei haittaa.

1900-luku oli Euroopassa väkivaltainen, mutta silti ranskalainen mies onnistuu erakoitumaan vuorille istuttamaan puuntaimia. Outoahan sellainen todellisessa elämässä olisi, mutta novellin ajatus on olennaisempi: se kuinka ihminen omilla toimilla muokkaa ympäristöään.

Novellissa kertoja matkaa Ylä-Provencen vuoristoon katsomaan kuihtunutta maaseutua ja kuolevia kyliä. Sattumalta hän eksyy paimeneksi luulemansa miehen mökkiin ja jää seuraamaan tämän erikoisia touhuja toviksi. Yksinäisyyteen vetäytynyt mies puurtaa pitkiä päiviä istuttamalla puita.

Karu maisema metsittyy ja kukoistaa vuosikymmenten saatossa. Kukaan ei vain aavista ketä on kaiken takana. Ihmisten aika kuluu toisten kurkussa. Kertoja palaa aina paikalle väkivaltaisuuksien jälkeen ihmettelemään saavutuksia ja uudet metsät suojellaan "luonnonmetsinä".

Upea vähäeleinen novelli, jolla on keveydestään huolimatta painavaa sanottavaa.