Nikolai Gogol: Kuolleet sielut. Otava, 2000. 344 s.
Maailmankirjallisuudessa on omasta mielestä yksi aikakausi ylitse muiden. Nimittäin 1800-luvun venäläinen kirjallisuus. Käsittämätön määrä kestävää kamaa syntyi lukemattomien lukijoiden riemuksi.
Nikolai Gogol lukeutuu näiden mestareiden kärkikaartiin. Hänen vivahteikkaassa tuotannossa yhdistyy arkipäivän komiikka kriittiseen realismiin. Hän taisi huumorin, ja samalla piirsi laajempaa yhteiskunnallista kaarta sävyttäen sitä syvällisesti. Psykologiseen ulottuvuuteen liitetään nokkelasti fantasialla ryyditetty satiiri.
Kuolleet sielut ei ehkä ole tekijänsä taidonnäytteiden terävintä kärkeä, mutta toimii taitavasti suurimman osan tarinaa. Lopussa pakka hajoaa. Syynä kenties on epäonnistunut yritys laajentaa kertomus kolmiosaiseksi trilogiaksi. Romaani on toisin sanoen kuin pannukakku, joka lässähtää kasaan lopuksi.
Kertomuksen runkona on Pavel Ivanovits Tsitsikovin kummallinen keino vaurastua. Hän kiertää eräässä kaupungissa ostamassa maanomistajilta kuolleita maaorjia. Omistavan luokan ahneus läkähdyttää. Jännitys tihenee juhliin, joissa kaikki menee mönkään. Kulissit repeytyvät. Gogol menettää otteen tarinaan ja johdattaa sankarinsa karkuun kaupungista. Samalla loikataan Tsitsikovin menneisyyteen ja kertoja kohottaa ääntään saarnaukseksi.
Kelpo kirja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti