maanantai 25. tammikuuta 2010

Sofi Oksanen: Puhdistus

Sofi Oksanen: Puhdistus. WSOY, 2009 (kuudestoista painos). 382 s.

Sofi Oksasen Puhdistus yllätti syvyydellään. Olihan sitä kehuttu ja palkittu, mutta en osannut olettaa näin hyväksi.

No, ehkä liioittelen, mutta rakenne on nerokas, samoin henkilöhahmojen sommittelu. Tarina luisuu kiihtyvällä vauhdilla karmeaan kurjuuteen yhtä aikaa nykyisyyden (1990-luvun alku) ja menneisyyden (1940- ja 1950-luvut) kanssa törmäten lopulta tuhoisasti jättäen samalla kuitenkin kutkuttavasti tulevia tapahtumia auki.

Viron lähimenneisyyttä avataan väkivaltaisesti. Traumat tuodaan menneisyyden varjoista tämän päivän valoon.

Sofi Oksanen asettaa lukijan vaikeaan rakoon. Pitäisikö tuntea myötätuntoa vanhusta kohtaan? Entä nuorta tyttöä? Miehet ovat teoksen pahuuden ydin. Seksuaalinen väkivalta raastaa naisia aikakaudesta huolimatta hirvittävästi. Miesten teot heijastuvat naisiin, ja saavat naiset reagoimaan rajusti, jopa väkivaltaisesti.

Kieliasu on upeaa. Lauseet ovat paikoin pitkiä rihmastoja täynnä värisyttäviä kielikuvia. Osaa olisi voinut vielä hioa, osassa suomen kieli täydellistyy taitavasti.

Erityisesti mieltä liikahdutti seuraava lause: "Seinät natisivat, hellassa paukkui tuli, talon lasisilmien eteen vedetyt verhot huohottivat, ja Aliide painoi oman odotuksensa maahan." (s. 200)

Lauseessa hyödynnetään verbejä rikkaasti, esineet puhalletaan eläviksi olennoiksi. Tunnelma on tiheä, käsinkosketeltavan paksu. Vau!

Tämäntasoista kirjallisuutta toivoisi lisää suomalaiseen kirjallisuuskenttään.

keskiviikko 20. tammikuuta 2010

Serdar Özkan: Omer ja Kuoleman enkeli

Serdar Özkan: Omer ja Kuoleman enkeli. Minerva, 2009. 210 s.

Oma elämä mullistui vuodenvaihteessa. Alkuvuosi on ollut vauhdikas. Tuntuu kuin pelkät päivät olisivat vanhentaneet vuosia. Puolitoistavuotinen työsuhde katkesi täysin odottamatta ja yllättäen. Ajelehdin hetken hakien suuntaa ja olen ankkuroitumassa uuteen satamaan. Kiitos monipuolisen kokemuksen ja koulutuksen.

Toki olen oppinut kaiken kestävän aikansa, tässä maailmassa kun ei ole mitään pysyvää, vaan haihtuu, muuntuu ja loppuu. Silti äkkinäiset heilahtelut eivät tee hyvää ihmisen psyykkeelle. Olisi ollut helpompaa prosessoida omaa uutta ammatti-identiteettiä jos olisi osannut valmistautua hivenenkin aiemmin.

Serdar Özkanin Omer ja Kuoleman enkeli kertookin juuri olemisen mitättömyydestä. Kirja on sekoitus kolmea uskonnollista kirjaa ja Dickensin Saituria. Häivähdys Tähtien sotaa on tietenkin myös läsnä.

Kyseessä on siis mystiikkaa yhdistelevä filosofinen romaani, joka tarjoaa lukuisia lähestymiskulmia tulkintaan. Sen voi lukea mielipuolen päiväkirjana, toisaalta älyllisenä kritiikkinä ihmiskuntaa kohtaan ja kunnioituksena elämisen ihmeelle.

Perusrunko koostuu päähenkilöstä, jonka elämää läpivalaistaan loppuvaiheesta ja lapsuudesta. Mystinen taso tuo kuvaan mukaan puhuvat eläimet ja enkelit. Omer-lapsi riutuu yksinäisyydessä ja saa eläinystäviä. Samalla vanhus luovuttaa hänelle Toivon-kirjan, joka Omerin täytyy aikanaan antaa eteenpäin...

Teksti on kevyttä, joten teoksen lukee vauhdilla. Pääsanoma lienee, että muistaa rakastaa lähimmäisiään nyt ja tässä. Ennen kuin se on liian myöhäistä.

maanantai 4. tammikuuta 2010

Orkneylaisten saaga

Orkneylaisten saaga. Otava, 2008. 333 s.

Antti Tuuri on ahkerasti kääntänyt pohjoismaisia saagoja.

Niiden lukuarvo piilee lähinnä ajankuvassa. Sisällöltään saagat ovat maskuliinisia verikemuja, joissa ryövätään, raiskataan ja murhataan.

Orkneylaisten saaga jatkaa samaa sarjaa. Suunnilleen samanlaista raamatullista orgiaa ovat sivut täynnä. Ehkä parhaiten sopisi luonnehdinta, että se on oman aikansa vastine meidän äksönfilmeille ja pornolle.

Antti Tuuri esittää jälkipuheessa saagan olevan tärkeä historiallinen lähde. Hmmm. Mene ja tiedä. Ehkä osittain, mutta tuskin niitä täysin tosina tulee ottaa. Fantasia on sekoittunut menneeseen melkoisesti.

Ei kai kukaan väittäisi esimerkiksi Antti Tuurin ansiokasta tuotantoa vaikkapa amerikansuomalaisuuden kuvauksista historiallisiksi lähteiksi. Toki tarinoissa on tanakka annos totta, mutta ne on luettava kaunokirjallisina taideteoksina, jotka ammentavat aiheensa todellisuudesta.

Skandinavian saagoissa mielenkiintoinen seikka on niiden asutushistoriallinen olettamus väestön alkuperästä. Niissä nimittäin suvut juontaa Suomeen ja sen kuninkaisiin. Orkneylaisten saagan mukaan Suomen kuninkaan pojat Nor ja Or lähtevät siskon jäljitykseen ja valloittavat uusia maita. Nor saa haltuunsa nykyisen Norjan ja alistaa sen väestön. Or puolestaan päätyy Orkneylle ja saa omistukseensa ne.

Tuoreimpien arkeologien löytöjen perusteella näyttääkin juuri siltä, että ensimmäiset asutusvirrat Skandinaviaan suuntautuivat juuri Suomen kautta pohjoisesta. Aivan kuten saagoissa sanotaan. Kiehtovaa!

Nämä löydökset ovat kuitenkin 11 000 vuoden takaa, saagat on kirjoitettu suunnilleen
1200-luvulla ja kertovat viikinkiajasta noin 700-1100-luvuilla, joten kansat ja kulttuurit ovat ehtineet vaihtua, muuttua ja sekoittua sekä uudistua moneen kertaan siinä välissä...

Lukukokemuksena raikas, mutta vastenmielinen.

Christian Oster: Siivooja

Christian Oster: Siivooja. Atena, 2009. 164 s.

Ulkoasultaan ja nimeltään Christian Osterin Siivooja ei ole puoleensavetävä. Sisältö sen sijaan yllättää tasokkuudella. Tai no jos pitää edes hivenen kaunokirjallisuudeksi naamioidusta pornosta.

Särmää keski-ikäisen miehen ja nuoren naisen suhteessa on, ja lukuisia yllättäviä käänteitä, joista viimeinen lause vie voiton.

Henkilöhahmoista paljastuu uusia kuoria koko ajan. Kehenkään ei oikeastaan voi luottaa ja me näemme toisista vain sitä mitä itse haluamme. Siksi rakkaus pettää.

Tarinan runko on sinänsä yksinkertainen. Viisikymppinen eronnut mies huomaa elävänsä saastassa ja palkkaa siivoojan kotiansa puhdistamaan. Nainen muuttaa miehen luokse, he pakenevat ex-rouvaa rantakylään vanhan tutun luokse, joka osoittautuu ex-rouvan entiseksi/nykyiseksi ja lopulta rannalla eroaa huvittavasti naisen ja miehen tiet.

Jean Giono: Mies joka istutti puita

Jean Giono: Mies joka istutti puita. Basam Books, 2008. 62 s.

Jean Gionon simppeli novelli Mies joka istutti puita sysäsi aikoinaan ympäristöliikettä vyöryyn - ja taitaa vaikuttaa yhä. En ole varma olenko lukenut tätä aiemmin. Kumman tutulta se tuntui. Hyvähän se on, joten uusintakaan ei haittaa.

1900-luku oli Euroopassa väkivaltainen, mutta silti ranskalainen mies onnistuu erakoitumaan vuorille istuttamaan puuntaimia. Outoahan sellainen todellisessa elämässä olisi, mutta novellin ajatus on olennaisempi: se kuinka ihminen omilla toimilla muokkaa ympäristöään.

Novellissa kertoja matkaa Ylä-Provencen vuoristoon katsomaan kuihtunutta maaseutua ja kuolevia kyliä. Sattumalta hän eksyy paimeneksi luulemansa miehen mökkiin ja jää seuraamaan tämän erikoisia touhuja toviksi. Yksinäisyyteen vetäytynyt mies puurtaa pitkiä päiviä istuttamalla puita.

Karu maisema metsittyy ja kukoistaa vuosikymmenten saatossa. Kukaan ei vain aavista ketä on kaiken takana. Ihmisten aika kuluu toisten kurkussa. Kertoja palaa aina paikalle väkivaltaisuuksien jälkeen ihmettelemään saavutuksia ja uudet metsät suojellaan "luonnonmetsinä".

Upea vähäeleinen novelli, jolla on keveydestään huolimatta painavaa sanottavaa.