Sofi Oksanen: Puhdistus. WSOY, 2009 (kuudestoista painos). 382 s.
Sofi Oksasen Puhdistus yllätti syvyydellään. Olihan sitä kehuttu ja palkittu, mutta en osannut olettaa näin hyväksi.
No, ehkä liioittelen, mutta rakenne on nerokas, samoin henkilöhahmojen sommittelu. Tarina luisuu kiihtyvällä vauhdilla karmeaan kurjuuteen yhtä aikaa nykyisyyden (1990-luvun alku) ja menneisyyden (1940- ja 1950-luvut) kanssa törmäten lopulta tuhoisasti jättäen samalla kuitenkin kutkuttavasti tulevia tapahtumia auki.
Viron lähimenneisyyttä avataan väkivaltaisesti. Traumat tuodaan menneisyyden varjoista tämän päivän valoon.
Sofi Oksanen asettaa lukijan vaikeaan rakoon. Pitäisikö tuntea myötätuntoa vanhusta kohtaan? Entä nuorta tyttöä? Miehet ovat teoksen pahuuden ydin. Seksuaalinen väkivalta raastaa naisia aikakaudesta huolimatta hirvittävästi. Miesten teot heijastuvat naisiin, ja saavat naiset reagoimaan rajusti, jopa väkivaltaisesti.
Kieliasu on upeaa. Lauseet ovat paikoin pitkiä rihmastoja täynnä värisyttäviä kielikuvia. Osaa olisi voinut vielä hioa, osassa suomen kieli täydellistyy taitavasti.
Erityisesti mieltä liikahdutti seuraava lause: "Seinät natisivat, hellassa paukkui tuli, talon lasisilmien eteen vedetyt verhot huohottivat, ja Aliide painoi oman odotuksensa maahan." (s. 200)
Lauseessa hyödynnetään verbejä rikkaasti, esineet puhalletaan eläviksi olennoiksi. Tunnelma on tiheä, käsinkosketeltavan paksu. Vau!
Tämäntasoista kirjallisuutta toivoisi lisää suomalaiseen kirjallisuuskenttään.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Venäjä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Venäjä. Näytä kaikki tekstit
maanantai 25. tammikuuta 2010
sunnuntai 28. syyskuuta 2008
Outi Parikka: Äiti-Venäjän aapinen
Outi Parikka: Äiti-Venäjän aapinen. Atena 2008. 413 s.
Suhde Venäjään ja venäläisyyteen on Suomelle ja suomalaisille kompleksinen. Läheisyydestään huolimatta sekä kulttuuriset että fyysiset erot ovat mittavat. Venäjä on valtava monikultuurinen maa, jolla on suunnattomat luonnonvarat ja kehnosti organisoitu talous- ja poliittinen järjestelmä resurssien täysimittaiseksi hyödyntämiseksi. Suomi puolestaan on eurooppalaisesti isosta maa-alastaan huolimatta Venäjään verrattuna piskuinen pläntti, jolla asuu vähempi väkeä kuin Pietarissa. Suomi on taloudellisesti ja poliittisesti suhteellisen hyvin organisoitu maa, jossa on melkoisen vakaat olot taloudelliseen ja yhteiskunnalliseen toimeliaisuuteen. Toki Suomea riivaa väkivalta, joka murentaa yhteiskunnan perustuksia, mutta väkivaltaiset kuolemat ovat Venäjällä yleisempiä. Länsi-Eurooppaan verrattuna Suomi on tietysti varsinainen teurastamo, jossa ihmishenki on halpa.
Outi Parikan kirja Äiti-Venäjän aapinen on tukeva pyrkimys perehdyttää lukijaa rajantakaiseen tapaan elää ja kokea todellisuus. Aakkosjärjestyksessä Parikka pilkkoo venäläisyyttä valintojensa mukaan ymmärrettävämmäksi. Venäjän kieli on fyysisesti mahtavaa maata sitova voima, joten venäjän kielen aakkosten mukaisesti edetään.
Teos kutoo Outi Parikan omia elämyksiä isompiin kokonaisuuksiin, hän hakee viitteitä tutkimuskirjallisuudesta ja peilaa taiteisiin. Lopuksi on lähdelista, joka ehdottaa runsaasti etenkin tieteellistä lisälukemista Venäjästä ja venäläisyydestä kiinnostuneille.
Keskeisimpiä kulttuurieroja Parikka käsittelee perusteellisesti. Esimerkiksi totuus on venäläisille suhteellista, mieluummin lasketellaan luikuria kuin sanotaan suoraan yhtään mitään. Siksi tiedotusvälineistä voi esimerkiksi bongailla mitä ihmeellisimpiä fantasioita, joita pokkana uutisoidaan. Kulttuuri on muovannut venäläiset tulkitsemaan rivien väleistä, joten jonkin verran kyetään mediakritiikkiin. Osoituksena median mahdista on kuitenkin täysin tuntemattoman Putinin pääsy valtakunnan ykköspaikalle salamana.
Parikan ote on humoristinen, venäläisesti hän hauskuttaa faktaa anekdooteilla.
Tähänkin teokseen tulen varmasti palaamaan vielä monesti. Venäläisyys on omassa elämässä isossa osassa nykyisin. Töissä venäläiset muodostavat asiakaskunnasta merkittävän osan, lisäksi luuhaan Venäjän tiede- ja kulttuurikeskuksessa opettelemassa paremmin venäjää. Kenties vielä jokin kaunis päivä asun jossakin venäläisessä kaupungissa... eihän sitä koskaan tiedä. Elämä - kuten Venäjäkin - on arvaamaton ja täynnä erilaisia mahdollisuuksia, joiden toteutuminen tosin tietysti tyssää toisinaan kuin seinään.
Suhde Venäjään ja venäläisyyteen on Suomelle ja suomalaisille kompleksinen. Läheisyydestään huolimatta sekä kulttuuriset että fyysiset erot ovat mittavat. Venäjä on valtava monikultuurinen maa, jolla on suunnattomat luonnonvarat ja kehnosti organisoitu talous- ja poliittinen järjestelmä resurssien täysimittaiseksi hyödyntämiseksi. Suomi puolestaan on eurooppalaisesti isosta maa-alastaan huolimatta Venäjään verrattuna piskuinen pläntti, jolla asuu vähempi väkeä kuin Pietarissa. Suomi on taloudellisesti ja poliittisesti suhteellisen hyvin organisoitu maa, jossa on melkoisen vakaat olot taloudelliseen ja yhteiskunnalliseen toimeliaisuuteen. Toki Suomea riivaa väkivalta, joka murentaa yhteiskunnan perustuksia, mutta väkivaltaiset kuolemat ovat Venäjällä yleisempiä. Länsi-Eurooppaan verrattuna Suomi on tietysti varsinainen teurastamo, jossa ihmishenki on halpa.
Outi Parikan kirja Äiti-Venäjän aapinen on tukeva pyrkimys perehdyttää lukijaa rajantakaiseen tapaan elää ja kokea todellisuus. Aakkosjärjestyksessä Parikka pilkkoo venäläisyyttä valintojensa mukaan ymmärrettävämmäksi. Venäjän kieli on fyysisesti mahtavaa maata sitova voima, joten venäjän kielen aakkosten mukaisesti edetään.
Teos kutoo Outi Parikan omia elämyksiä isompiin kokonaisuuksiin, hän hakee viitteitä tutkimuskirjallisuudesta ja peilaa taiteisiin. Lopuksi on lähdelista, joka ehdottaa runsaasti etenkin tieteellistä lisälukemista Venäjästä ja venäläisyydestä kiinnostuneille.
Keskeisimpiä kulttuurieroja Parikka käsittelee perusteellisesti. Esimerkiksi totuus on venäläisille suhteellista, mieluummin lasketellaan luikuria kuin sanotaan suoraan yhtään mitään. Siksi tiedotusvälineistä voi esimerkiksi bongailla mitä ihmeellisimpiä fantasioita, joita pokkana uutisoidaan. Kulttuuri on muovannut venäläiset tulkitsemaan rivien väleistä, joten jonkin verran kyetään mediakritiikkiin. Osoituksena median mahdista on kuitenkin täysin tuntemattoman Putinin pääsy valtakunnan ykköspaikalle salamana.
Parikan ote on humoristinen, venäläisesti hän hauskuttaa faktaa anekdooteilla.
Tähänkin teokseen tulen varmasti palaamaan vielä monesti. Venäläisyys on omassa elämässä isossa osassa nykyisin. Töissä venäläiset muodostavat asiakaskunnasta merkittävän osan, lisäksi luuhaan Venäjän tiede- ja kulttuurikeskuksessa opettelemassa paremmin venäjää. Kenties vielä jokin kaunis päivä asun jossakin venäläisessä kaupungissa... eihän sitä koskaan tiedä. Elämä - kuten Venäjäkin - on arvaamaton ja täynnä erilaisia mahdollisuuksia, joiden toteutuminen tosin tietysti tyssää toisinaan kuin seinään.
sunnuntai 10. elokuuta 2008
Jevgeni Popov: Mestari Kaaos
Jevgeni Popov: Mestari Kaaos. Taifuuni 2003. 263 s.
Jevgeni Popovin Mestari Kaaos on lievästi todettuna outo teos.
Tyylisuuntien tilkkutäkki on siroteltu sivuille kuin sattumalta. Mitään selkeää juonta ei ole, Arvi Pertun Lesoselta haiskahtava seksuaalissävytteinen ja juopotteluun taipuvainen kirjailija Bezobrazov muistelee menneitä. Myönteisiä muistoja on Suomesta ja Helsingistä, hän oleskelee Gotlannissa Ruotsissa ja vertailee eroja kaipaamaansa kotimaahan. Tajunnanvirta tunkee todellisuutta ja kuviteltua pursuavaksi massaksi, joka rytmityksen tihentyessä huohottavaksi on pelkkiä lehtiotsikoita, jotka sisältävät viittauksia tuhansiin tapahtumiin.
Kriittinen Popov kieltämättä on. Suomen ja Venäjän moni-ilmeistä historiaa runnotaan suomalaismielisesti, venäläisiä versioita kyseenalaistetaan. Kommunismin rikokset ihmisyyttä vastaan tuodaan röyhkeästi mahdollisimman vastenmielisesti lukijan eteen. Esimerkiksi käytettyjä kidutuskeinoja kuvataan yksityiskohtaisesti, niin että puistattaa.
Venäjän absurdius on kirjassa keskeinen teema. Puheissa julistetaan rauhaa, tasa-arvoa ja ystävyyttä, samaan aikaan kun militaristinen mörkö musertaa kaiken toivon käsillään suun vielä toitottaessa toisenlaista totuutta. Venäjä on kumma maa, sen johto yleensä sitäkin kummallisempi.
Esimerkiksi Venäjän ulkoasiainministeriön tiedotteet kaunokirjallisuudessaan ovat verrattomia. Niiden värikäs kulmikas kieli on parodiaa parhaimmillaan - elleivät ne olisivat edustamassa yhden maailman suurvalloista virallista kantaa.
"Venäjän ulkoasiainministeriön julkilausuma
Etelä-Ossetian tilanteesta
8.8.2008
Elokuun 8. päivän vastaisena yönä, kirjaimellisesti muutaman tunnin päästä siitä, kun oli sovittu Etelä-Ossetian konfliktin uuden kierteen selvittämiseen tähtäävien neuvottelujen järjestämisestä, georgialaiset sotajoukot toteuttivat salakavalan ja massiivisen hyökkäyksen Tskhinvaliin. Georgian valtionjohto sovelsi voimankäyttöön perustuvaa skenaariota huolimatta kaikista diplomaattisista ponnisteluista, joihin oli ryhdytty Moskovan, Tbilisin, Tskhinvalin, Washingtonin ja muiden kiinnostuneiden pääkaupunkien välisissä kosketuksissa.
Sen seurauksena luottamus Georgian johtoon neuvotteluprosessin ja yleisestikin YK:n peruskirjan periaatteita vastaavan kansainvälisen kanssakäymisen vastuullisena osapuolena on kokonaan menetetty. On tullut täysin selväksi, miksi Tbilisi on pitkän ajanjakson kuluessa erilaisiin tekosyihin vedoten itsepäisesti välttänyt solmimasta juridisesti sitovia sopimuksia Etelä-Ossetian ja Abhasian kanssa voiman käytöstä pitäytymisestä.
Tällä hetkellä ei ole vielä myöhäistä ehkäistä massiivista verenvuodatusta ja uusia uhreja mm. siviiliväestön keskuudessa. Olemme myös erittäin huolestuneita venäläisten rauhanturvaajien kohtalosta.
Georgian johdon pitää tulla järkiinsä ja palata sivistyneiden ratkaisukeinojen pariin poliittisen selvittelyn vaikeiden kysymysten ratkomiseksi. Odotamme myös, että ulkomaiset yhteistyökumppanimme ja yleensäkin kansainvälinen yhteisö eivät käyttäytyisi välinpitämättömästi tänä vaikeana hetkenä, jolloin vaakalaudalla ovat satojen tuhansien alueen asukkaiden kohtalot. On lopetettava yhteisvoimin väkivalta, josta on vaarassa koitua mitä vakavimpia seurauksia alueelliselle ja kansainväliselle turvallisuudelle.
Venäjän Federaatio jatkaa ponnisteluja pyrkien uuden vedenvuodatuksen ehkäisemiseen sekä Etelä-Ossetian tilanteen palauttamiseen rauhanomaiseen uomaan."
Kun samanaikaisesti tällaisten tiedotteiden ohessa lukee Popovia, ei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Tänään Georgia, kohta Ukraina, sitten Baltia. Neuvostoliiton rajojen palautus on alkanut. Ikuisen rauhan ja ihmisoikeuksien nimissä tietysti. Sotaa ei käy kukaan. Kaikki "pakottavat" toisiaan selkkauksissa rauhaan siviiliväestön puolustamiseksi. Uskokoon ken tahtoo.
Tietysti tälläkin sodalla on röpelöiset juuret, ja georgialaisten taktinen typeryys oli pelkästään leimahduttajana. Silti venäläisten joukkojen keskitykset ja härnäykset pitkin vuotta sekä selittämättömät pommi-iskut viittasivat tulenarkaan konfliktiin, joka oli räjähtämässä käsiin venäläisten aloitteesta. Venäjä haki vain tekosyytä valloitusretkeen, pahoin pelkään.
Kaikkein mielipuolisemman skenaarion mukaan kun, joka on tulkittavissa Venäjän strategiasta 2020 sekä Venäjän asevoimien doktriinista, tällaista imperialismia oli ennustettavissa. Pullistuva Venäjä hakee menneiden imperiumiensa rajoja takaisin ja täyttää tyhjiöitä iskien heikkoihin kohtiin. Akuuteimmassa vaarassa on lähivuosina ilmeisesti ainakin Ukraina, joka luultavasti revitään lietsotun konfliktin varjolla vähintään kahtia sekä Baltian maat, joita kohtaan taktiikkaa on kokeiltu jo ja valmisteltu maaperää tulevalle "rauhanturvaoperaatiolle" tilaisuuden tullen 2010 -luvun puolivälissä.
Suoranaista uhkaa ei Suomeen ole, mutta Suomi sentään valmistautuu: syksyllä järjestetään esimerkiksi Euroopan suurin sotaharjoitus Uudellamaalla ja Itä-Suomessa. Eikä varmaan tarvitse paljoa miettiä miksi Suomessa on eniten tykkejä läntisessä Euroopassa Saksan jälkeen (saksalaisilla niitä on 25 enemmän) ja yhdet Euroopan suurimmat maavoimat... toivottavasti niitä ei tarvinne tositilanteessa asettaa koetukselle. Kuvat Georgiasta näyttävät hirvittävät sodankasvot, jotka repivät huonosti parantuvia haavoja kaikille. Valloilleen päästettyä sotaa on hankala pysäyttää.
Onneksi tulevaisuus muodostuu niin monista tekijöistä, ettei sitä pysty kunnolla ennustamaan. Venäjäkin voi vielä vaihtaa pelottavaa suuntaansa eikä prosessien vyörymisestä saa selkoa. Vaurastunut keskiluokka ei tahdo köyhtyä ja olla hylkiövaltion kansalaisia - toivottavasti. Tämän positiivisen puolen kanssa olen itsekin käytännössä päivittäin kosketuksissa. Pietarin keskiluokka työllistää tarpeillaan minutkin. Keskiluokka voi olla Venäjällä toiveikkaasti ajateltuna maata vakauttava ja kiinteyttävä voima. Pahimmillaan voimme nähdä vielä monta pientä Venäjää, kuten Popov kirjassaan ennustaa. Venäjän yllä on sekä myrsky että poutapilviä. Venäjälle soisi vakaan vaurauden vuosisadan ilman verenvuodatuksia ja vallanhimoisia diktaattoreja, joiden naapurissa ei ole mukava majailla.
Jevgeni Popovin Mestari Kaaos on lievästi todettuna outo teos.
Tyylisuuntien tilkkutäkki on siroteltu sivuille kuin sattumalta. Mitään selkeää juonta ei ole, Arvi Pertun Lesoselta haiskahtava seksuaalissävytteinen ja juopotteluun taipuvainen kirjailija Bezobrazov muistelee menneitä. Myönteisiä muistoja on Suomesta ja Helsingistä, hän oleskelee Gotlannissa Ruotsissa ja vertailee eroja kaipaamaansa kotimaahan. Tajunnanvirta tunkee todellisuutta ja kuviteltua pursuavaksi massaksi, joka rytmityksen tihentyessä huohottavaksi on pelkkiä lehtiotsikoita, jotka sisältävät viittauksia tuhansiin tapahtumiin.
Kriittinen Popov kieltämättä on. Suomen ja Venäjän moni-ilmeistä historiaa runnotaan suomalaismielisesti, venäläisiä versioita kyseenalaistetaan. Kommunismin rikokset ihmisyyttä vastaan tuodaan röyhkeästi mahdollisimman vastenmielisesti lukijan eteen. Esimerkiksi käytettyjä kidutuskeinoja kuvataan yksityiskohtaisesti, niin että puistattaa.
Venäjän absurdius on kirjassa keskeinen teema. Puheissa julistetaan rauhaa, tasa-arvoa ja ystävyyttä, samaan aikaan kun militaristinen mörkö musertaa kaiken toivon käsillään suun vielä toitottaessa toisenlaista totuutta. Venäjä on kumma maa, sen johto yleensä sitäkin kummallisempi.
Esimerkiksi Venäjän ulkoasiainministeriön tiedotteet kaunokirjallisuudessaan ovat verrattomia. Niiden värikäs kulmikas kieli on parodiaa parhaimmillaan - elleivät ne olisivat edustamassa yhden maailman suurvalloista virallista kantaa.
"Venäjän ulkoasiainministeriön julkilausuma
Etelä-Ossetian tilanteesta
8.8.2008
Elokuun 8. päivän vastaisena yönä, kirjaimellisesti muutaman tunnin päästä siitä, kun oli sovittu Etelä-Ossetian konfliktin uuden kierteen selvittämiseen tähtäävien neuvottelujen järjestämisestä, georgialaiset sotajoukot toteuttivat salakavalan ja massiivisen hyökkäyksen Tskhinvaliin. Georgian valtionjohto sovelsi voimankäyttöön perustuvaa skenaariota huolimatta kaikista diplomaattisista ponnisteluista, joihin oli ryhdytty Moskovan, Tbilisin, Tskhinvalin, Washingtonin ja muiden kiinnostuneiden pääkaupunkien välisissä kosketuksissa.
Sen seurauksena luottamus Georgian johtoon neuvotteluprosessin ja yleisestikin YK:n peruskirjan periaatteita vastaavan kansainvälisen kanssakäymisen vastuullisena osapuolena on kokonaan menetetty. On tullut täysin selväksi, miksi Tbilisi on pitkän ajanjakson kuluessa erilaisiin tekosyihin vedoten itsepäisesti välttänyt solmimasta juridisesti sitovia sopimuksia Etelä-Ossetian ja Abhasian kanssa voiman käytöstä pitäytymisestä.
Tällä hetkellä ei ole vielä myöhäistä ehkäistä massiivista verenvuodatusta ja uusia uhreja mm. siviiliväestön keskuudessa. Olemme myös erittäin huolestuneita venäläisten rauhanturvaajien kohtalosta.
Georgian johdon pitää tulla järkiinsä ja palata sivistyneiden ratkaisukeinojen pariin poliittisen selvittelyn vaikeiden kysymysten ratkomiseksi. Odotamme myös, että ulkomaiset yhteistyökumppanimme ja yleensäkin kansainvälinen yhteisö eivät käyttäytyisi välinpitämättömästi tänä vaikeana hetkenä, jolloin vaakalaudalla ovat satojen tuhansien alueen asukkaiden kohtalot. On lopetettava yhteisvoimin väkivalta, josta on vaarassa koitua mitä vakavimpia seurauksia alueelliselle ja kansainväliselle turvallisuudelle.
Venäjän Federaatio jatkaa ponnisteluja pyrkien uuden vedenvuodatuksen ehkäisemiseen sekä Etelä-Ossetian tilanteen palauttamiseen rauhanomaiseen uomaan."
Kun samanaikaisesti tällaisten tiedotteiden ohessa lukee Popovia, ei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Tänään Georgia, kohta Ukraina, sitten Baltia. Neuvostoliiton rajojen palautus on alkanut. Ikuisen rauhan ja ihmisoikeuksien nimissä tietysti. Sotaa ei käy kukaan. Kaikki "pakottavat" toisiaan selkkauksissa rauhaan siviiliväestön puolustamiseksi. Uskokoon ken tahtoo.
Tietysti tälläkin sodalla on röpelöiset juuret, ja georgialaisten taktinen typeryys oli pelkästään leimahduttajana. Silti venäläisten joukkojen keskitykset ja härnäykset pitkin vuotta sekä selittämättömät pommi-iskut viittasivat tulenarkaan konfliktiin, joka oli räjähtämässä käsiin venäläisten aloitteesta. Venäjä haki vain tekosyytä valloitusretkeen, pahoin pelkään.
Kaikkein mielipuolisemman skenaarion mukaan kun, joka on tulkittavissa Venäjän strategiasta 2020 sekä Venäjän asevoimien doktriinista, tällaista imperialismia oli ennustettavissa. Pullistuva Venäjä hakee menneiden imperiumiensa rajoja takaisin ja täyttää tyhjiöitä iskien heikkoihin kohtiin. Akuuteimmassa vaarassa on lähivuosina ilmeisesti ainakin Ukraina, joka luultavasti revitään lietsotun konfliktin varjolla vähintään kahtia sekä Baltian maat, joita kohtaan taktiikkaa on kokeiltu jo ja valmisteltu maaperää tulevalle "rauhanturvaoperaatiolle" tilaisuuden tullen 2010 -luvun puolivälissä.
Suoranaista uhkaa ei Suomeen ole, mutta Suomi sentään valmistautuu: syksyllä järjestetään esimerkiksi Euroopan suurin sotaharjoitus Uudellamaalla ja Itä-Suomessa. Eikä varmaan tarvitse paljoa miettiä miksi Suomessa on eniten tykkejä läntisessä Euroopassa Saksan jälkeen (saksalaisilla niitä on 25 enemmän) ja yhdet Euroopan suurimmat maavoimat... toivottavasti niitä ei tarvinne tositilanteessa asettaa koetukselle. Kuvat Georgiasta näyttävät hirvittävät sodankasvot, jotka repivät huonosti parantuvia haavoja kaikille. Valloilleen päästettyä sotaa on hankala pysäyttää.
Onneksi tulevaisuus muodostuu niin monista tekijöistä, ettei sitä pysty kunnolla ennustamaan. Venäjäkin voi vielä vaihtaa pelottavaa suuntaansa eikä prosessien vyörymisestä saa selkoa. Vaurastunut keskiluokka ei tahdo köyhtyä ja olla hylkiövaltion kansalaisia - toivottavasti. Tämän positiivisen puolen kanssa olen itsekin käytännössä päivittäin kosketuksissa. Pietarin keskiluokka työllistää tarpeillaan minutkin. Keskiluokka voi olla Venäjällä toiveikkaasti ajateltuna maata vakauttava ja kiinteyttävä voima. Pahimmillaan voimme nähdä vielä monta pientä Venäjää, kuten Popov kirjassaan ennustaa. Venäjän yllä on sekä myrsky että poutapilviä. Venäjälle soisi vakaan vaurauden vuosisadan ilman verenvuodatuksia ja vallanhimoisia diktaattoreja, joiden naapurissa ei ole mukava majailla.
maanantai 16. kesäkuuta 2008
Leo Tolstoi: Polikuska
Leo Tolstoi: Polikuska. Karisto 1980. 117 s.
Juhani Konkan suomentama Leo Tolstoin Polikuska on kuin oppikirja siitä kuinka kirjoitetaan laatuproosaa.
Tolstoi tunnetaan paremmin järkäleistään, mutta osaa hän maalata jyrkin sävyin lyhyestikin. Polikuska on tästä mainio esimerkki. Kertoja luo jännitettä lyhyin vedoin, draama kärjistyy ja lukija aavistaa, että kehnosti käy. Lukijaa vedetään kiheltävästi väistämättömään törmäyspisteeseen, jonka jälkeen kertomus luhistuu traagisiin tapahtumiin.
Kyseessä on kertomus asevelvollisten lähettämisestä kartanon hirmuvallassa olevasta kylästä. Huonostihan siinä osaa onnistaa, toisilla lykkyä on liikaakin. Mystiikkaa sekoitetaan soppaan kummituskertomuksilla, joita kristinusko siittää pakanakulttuurissa.
Kun kerran Tolstoin teoksen aloittaa, havahtuu vasta viimeiseltä sivulta. Että näin. Näin sitä pitää kirjoittaa!
Juhani Konkan suomentama Leo Tolstoin Polikuska on kuin oppikirja siitä kuinka kirjoitetaan laatuproosaa.
Tolstoi tunnetaan paremmin järkäleistään, mutta osaa hän maalata jyrkin sävyin lyhyestikin. Polikuska on tästä mainio esimerkki. Kertoja luo jännitettä lyhyin vedoin, draama kärjistyy ja lukija aavistaa, että kehnosti käy. Lukijaa vedetään kiheltävästi väistämättömään törmäyspisteeseen, jonka jälkeen kertomus luhistuu traagisiin tapahtumiin.
Kyseessä on kertomus asevelvollisten lähettämisestä kartanon hirmuvallassa olevasta kylästä. Huonostihan siinä osaa onnistaa, toisilla lykkyä on liikaakin. Mystiikkaa sekoitetaan soppaan kummituskertomuksilla, joita kristinusko siittää pakanakulttuurissa.
Kun kerran Tolstoin teoksen aloittaa, havahtuu vasta viimeiseltä sivulta. Että näin. Näin sitä pitää kirjoittaa!
perjantai 13. kesäkuuta 2008
Vasili Sleptsov: Ensimmäinen oppitunti
Vasili Sleptsov: Ensimmäinen oppitunti. Jack-in-the-Box 1997. 60 s.
Useimmat taitavat unohtaneen Vasili Sleptsovin (1836-1878), vaikka häntä nostettiin muinoin venäläisten humoristien kärkikaartiin.
Erinomaisissa jälkisanoissa suomentaja Martti Anhava sijoittaa Sleptsovin paikalleen kirjallisuuden kentässä. Hän lukeutui niiden lukuisien venäläiskirjailijoiden joukkoon, jotka elivät lyhyen ankaran elämän, jonka aikana he heräsivät yhteiskunnallisiin räikeyksiin ja yrittivät puuttua niihin nostaen kirjoissaan ongelmia esiin.
Radikaalikirjailija Vasili Sleptsov muistetaan etenkin työstään tasa-arvon puolesta ja naisten aseman parantamiseksi. Hän esimerkiksi perusti naisten asemaan keskittyneen lehden Zenskii mir (Naisten maailma). Aleksanteri II:n vuoden 1866 murhayrityksen selvittelyissä vangittiin myös Sleptsov, jonka terveys romahti vankilassa. Hän kuoli keuhkotautiin 1878.
Eläessään Sleptsov kierteli ahkerasi kävellen Moskovan liepeitä tutustuen teollisuuteen ja työväestöön.
Russkii rets-lehdessä julkaistiin 1861 tallustelun tuloksena syntynyttä lyhytproosaa. Ensimmäinen oppitunti oli sarjan aloitus.
Siinä kertoja lähtee Ivanovskojeen aluksi kävellen, mutta liftaa kyydin hevoskuskilta. Kohtelu kylässä on tyly. Kukaan ei tahdo avautua urkkijalle. Tehtaita ei näytellä, ollaan ylimalkaisia. Kertomus on absurdi, jotenkin lapsellinen.
Ilman jälkisanoja en ehkä olisi ymmärtänyt uudelleenjulkaisua suomeksi reilun sadan vuoden jälkeen. Kulttuurihistoriallisesti tarinassa ei ole mitään arvokasta, se on tomua. Hauskakaan se ei oikein osaa olla. Melkoisen joutavaa jorinaa, tusinatavaraa. Kertomus on selvästi tuoretuotetta, paikallaan omassa ajassaan. Aika on selvästi tehnyt tehtävänsä.
Läpyskä on myös kolmas osa kustantamon Pieni kävelykirjasto-sarjaa, joten kenties se on ollut syynä julkaisuun... En todellakaan tiedä.
Useimmat taitavat unohtaneen Vasili Sleptsovin (1836-1878), vaikka häntä nostettiin muinoin venäläisten humoristien kärkikaartiin.
Erinomaisissa jälkisanoissa suomentaja Martti Anhava sijoittaa Sleptsovin paikalleen kirjallisuuden kentässä. Hän lukeutui niiden lukuisien venäläiskirjailijoiden joukkoon, jotka elivät lyhyen ankaran elämän, jonka aikana he heräsivät yhteiskunnallisiin räikeyksiin ja yrittivät puuttua niihin nostaen kirjoissaan ongelmia esiin.
Radikaalikirjailija Vasili Sleptsov muistetaan etenkin työstään tasa-arvon puolesta ja naisten aseman parantamiseksi. Hän esimerkiksi perusti naisten asemaan keskittyneen lehden Zenskii mir (Naisten maailma). Aleksanteri II:n vuoden 1866 murhayrityksen selvittelyissä vangittiin myös Sleptsov, jonka terveys romahti vankilassa. Hän kuoli keuhkotautiin 1878.
Eläessään Sleptsov kierteli ahkerasi kävellen Moskovan liepeitä tutustuen teollisuuteen ja työväestöön.
Russkii rets-lehdessä julkaistiin 1861 tallustelun tuloksena syntynyttä lyhytproosaa. Ensimmäinen oppitunti oli sarjan aloitus.
Siinä kertoja lähtee Ivanovskojeen aluksi kävellen, mutta liftaa kyydin hevoskuskilta. Kohtelu kylässä on tyly. Kukaan ei tahdo avautua urkkijalle. Tehtaita ei näytellä, ollaan ylimalkaisia. Kertomus on absurdi, jotenkin lapsellinen.
Ilman jälkisanoja en ehkä olisi ymmärtänyt uudelleenjulkaisua suomeksi reilun sadan vuoden jälkeen. Kulttuurihistoriallisesti tarinassa ei ole mitään arvokasta, se on tomua. Hauskakaan se ei oikein osaa olla. Melkoisen joutavaa jorinaa, tusinatavaraa. Kertomus on selvästi tuoretuotetta, paikallaan omassa ajassaan. Aika on selvästi tehnyt tehtävänsä.
Läpyskä on myös kolmas osa kustantamon Pieni kävelykirjasto-sarjaa, joten kenties se on ollut syynä julkaisuun... En todellakaan tiedä.
Ljubov Kabo: Moskovan koulussa
Ljubov Kabo: Moskovan koulussa. Gummerus 1958. 421 s.
Neuvostokirjallisuudessa minua on viehättänyt erityisesti yksi teos. Ljubov Kabon Moskovan koulussa on mystistä voimaa, joka jaksaa innostaa useampiin lukukertoihin.
Epätasaisuudestaan ja päälleliimatusta neuvostopropagandasta huolimatta alta erottuu kärkäs kriittinen kerros. Ei ihme, että kirjailijatar päätyi itäeurooppalaisten toisinajattelijoiden surullisen pitkälle listalle.
Ljubov Kabo opiskeli opettajaksi, joten aihe on lähellä häntä itseään. Perusjuoneltaan kirja on tyypillinen kirjailijoiden alkuvaiheen tuotos. Keskeisenä päähenkilönä on sodassa selvinnyt kirjallisuudenopettajamies, joka palaa pitkällisten pähkäilyjen jälkeen ammattiinsa ja hakeutuu moskovalaiseen lukiokouluun. Tämä mies ilmaantuu sivuille kuitenkin vasta sadan sivun jälkeen, sitä ennen on esitelty hänen tulevia oppilaitaan. Kirja on jonkinlainen yksilöiden kasvukertomusten ja kollektiiviromaanin ristisiitos.
Sitä tärvelee toki pauhaava propaganda, joka lapsellisessa tökeryydessään saa nykylukijan kavahtamaan. Mutta sivuille livahtaa upeita kohtauksia, jotka on selvästi kirjoitettu inspiraation vimman viemänä. Muun muassa pioneerileiri Volgalla ja lomamatka Leningradiin takertuvat kuin takiaiset. Volgan mahtavat maisemat maistaa, Leningradin jykevän komeuden aistii.
Ljubov Kabo on tallentanut eläväisesti tuntemukset miltä tuntuu tulla ensi kertaa nykyiseen Pietariin ja nähdä kirjoista tutut talot ja tiet. Vaikka kirjan henkilöt kokivat tämän 1950-luvun alussa, oli minulla samanlaisia mietteitä kävellessä joskus 14-vuotiaana Nevski Prospektia ensi kertaa päästä päähän, tuijottaessa Nevaa ja Eremitaasin loputtomia tauluja, joiden paljous aiheuttaa ähkyä. Yöllä nostettavaa siltaa ja pimeydessä lipuvaa rahtilaivaa, metron väentungosta, sivukujia ja romahtamaisillaan olevia rakennuksia, sotkuisia puistoja. Pietarissa on jotakin maagista!
Takaisin teokseen. Ljubov Kabo ujuttaa yhteiskuntakritiikkiä sekä julkeasti että peitellysti. Opettaja on intomielinen idealisti, joka opettaa oppilaansa ajattelemaan omatoimisesti. Sellainen ei sovi rehtorille, eikä puolueelle. Tilanne tietysti kärjistyy. Opettaja häviää taistelun, mutta saa torjuntavoiton ja siirretään toiseen kouluun.
Kabo kehittelee romansseja, mutta kuten elämäkin, roihahtavat ne ujosti, hillitysti ja hiipuvat. Poikakoulun oppilaat miehistyvät ja sijoittuvat lokeroihinsa.
Kehenkään hahmoista lukija ei silti pääse perehtymään syvällisemmin. Ote lipsuu ja on hätäinen. Tapahtumia vyörytetään voimalla, toisaalta takerrutaan epäolennaiseen jaaritteluun.
Kirjan alku on tunkkaisen typerä. Sen olisi mainiosti mitään menettämättä voinut pyyhkiä pois. Aloittaa olisi voinut suoraan opettajasta, samoin olisi voinut paremmin keskittyä vain muutamiin oppilaisiin ja heidän sielunelämään. Nyt kirja hajoaa hieman liikaa, vaikka kaksi hahmoa enemmän erottuukin, mutta he eivät kirkastu tarpeeksi.
Kokonaisuutena kelpo kirja.
Neuvostokirjallisuudessa minua on viehättänyt erityisesti yksi teos. Ljubov Kabon Moskovan koulussa on mystistä voimaa, joka jaksaa innostaa useampiin lukukertoihin.
Epätasaisuudestaan ja päälleliimatusta neuvostopropagandasta huolimatta alta erottuu kärkäs kriittinen kerros. Ei ihme, että kirjailijatar päätyi itäeurooppalaisten toisinajattelijoiden surullisen pitkälle listalle.
Ljubov Kabo opiskeli opettajaksi, joten aihe on lähellä häntä itseään. Perusjuoneltaan kirja on tyypillinen kirjailijoiden alkuvaiheen tuotos. Keskeisenä päähenkilönä on sodassa selvinnyt kirjallisuudenopettajamies, joka palaa pitkällisten pähkäilyjen jälkeen ammattiinsa ja hakeutuu moskovalaiseen lukiokouluun. Tämä mies ilmaantuu sivuille kuitenkin vasta sadan sivun jälkeen, sitä ennen on esitelty hänen tulevia oppilaitaan. Kirja on jonkinlainen yksilöiden kasvukertomusten ja kollektiiviromaanin ristisiitos.
Sitä tärvelee toki pauhaava propaganda, joka lapsellisessa tökeryydessään saa nykylukijan kavahtamaan. Mutta sivuille livahtaa upeita kohtauksia, jotka on selvästi kirjoitettu inspiraation vimman viemänä. Muun muassa pioneerileiri Volgalla ja lomamatka Leningradiin takertuvat kuin takiaiset. Volgan mahtavat maisemat maistaa, Leningradin jykevän komeuden aistii.
Ljubov Kabo on tallentanut eläväisesti tuntemukset miltä tuntuu tulla ensi kertaa nykyiseen Pietariin ja nähdä kirjoista tutut talot ja tiet. Vaikka kirjan henkilöt kokivat tämän 1950-luvun alussa, oli minulla samanlaisia mietteitä kävellessä joskus 14-vuotiaana Nevski Prospektia ensi kertaa päästä päähän, tuijottaessa Nevaa ja Eremitaasin loputtomia tauluja, joiden paljous aiheuttaa ähkyä. Yöllä nostettavaa siltaa ja pimeydessä lipuvaa rahtilaivaa, metron väentungosta, sivukujia ja romahtamaisillaan olevia rakennuksia, sotkuisia puistoja. Pietarissa on jotakin maagista!
Takaisin teokseen. Ljubov Kabo ujuttaa yhteiskuntakritiikkiä sekä julkeasti että peitellysti. Opettaja on intomielinen idealisti, joka opettaa oppilaansa ajattelemaan omatoimisesti. Sellainen ei sovi rehtorille, eikä puolueelle. Tilanne tietysti kärjistyy. Opettaja häviää taistelun, mutta saa torjuntavoiton ja siirretään toiseen kouluun.
Kabo kehittelee romansseja, mutta kuten elämäkin, roihahtavat ne ujosti, hillitysti ja hiipuvat. Poikakoulun oppilaat miehistyvät ja sijoittuvat lokeroihinsa.
Kehenkään hahmoista lukija ei silti pääse perehtymään syvällisemmin. Ote lipsuu ja on hätäinen. Tapahtumia vyörytetään voimalla, toisaalta takerrutaan epäolennaiseen jaaritteluun.
Kirjan alku on tunkkaisen typerä. Sen olisi mainiosti mitään menettämättä voinut pyyhkiä pois. Aloittaa olisi voinut suoraan opettajasta, samoin olisi voinut paremmin keskittyä vain muutamiin oppilaisiin ja heidän sielunelämään. Nyt kirja hajoaa hieman liikaa, vaikka kaksi hahmoa enemmän erottuukin, mutta he eivät kirkastu tarpeeksi.
Kokonaisuutena kelpo kirja.
Venäläinen tapakulttuuri. Perinteitä ja nykypäivää
Suomi-Venäjä-Seura: Venäläinen tapakulttuuri. Perinteitä ja nykypäivää. Helsinki 2002. 72 s.
Yleistysten maalailu kansojen tavoista on yleensä typeryyttä. Liian yksioikoiset oletukset ihmisten käyttäytymisestä voivat hämmentää toisten toimiessa toisin. Silti maantieteellisten ja poliittisten rajojen sisällä syntyy kulttuureja, jotka leviävät alakulttuureista kaikkiin kansankerroksiin ja juurruttavat tottumuksia. Kohdatessaan piintyneet tavat tietysti oudoksuttavat, etenkään jos ei tiedä syvällisemmin taustoista.
Kirjailijalle ensiarvoisen tärkeää on muissa maissa liikuttaessa yrittää jäljentää paikallisia tapoja mahdollisimman uskottavasti menemättä kuitenkaan stereotyyppisiin yleistyksiin. Tuskinpa kukaan suomalainen esimerkiksi innostuu lukevansa olevansa puukkoa kantava juoppo. Siksi stereotyyppien rikkominen hahmoja inhimillistämällä on tärkeää.
Omassa kirjoittelussa olen sijoittanut paljon tarinointia Venäjälle. Monikansallisena suurmaana sieltä ammentaminen on kirjailijalle aarreaitta. Luonnonoloiltaan vaihteleva, rikkaan, mutta traagisen historian omaava maa, jossa kulttuurien piirteet ovat juonelle jännitystä helposti luovat, on kirjailijan kannalta toisaalta helppo, mutta vaativa ratkaisu.
Tämmöistä pohdin lukiessa Suomi-Venäjä-seuran Venäläinen tapakulttuuri. Perinteitä ja nykypäivää -kirjasta. Se esimerkiksi toistaa, että venäläiset juovat aina lasista. Tarkoituksella olen värittänyt omissa novelleissa juomista myös kiertävästä pullonsuusta. Tosin siinä tilanteessa on isäntäväki jo juovuksissa, joten lasit "unohtuvat". Mikäli näitä novelleja joskus jossain julkaistaan, on joku Venäjällä valtavasti ravannut kriitikko varmasti valmis tyrmäämään venäläisen kulttuurin tuntemukseni hataraksi ja minun sijoittaneen räikeitä virheitä teoksiini. Kriitikko voi katsoa peiliin. Kuinka useasti hän juo suomalaisena pelkästään suoraan pullonsuusta? Totta, tulee sitä lasiakin käytettyä joskus ryypätessä miestä väkevämpää, kuten venäläiset yleensä. Ennakkoluuloja on hyvä karistaa, mutta samalla tiedostaa yleisesti käytössä olevia käyttäytymissääntöjä.
Kirjanen liikkuu laajalla alueella. Joskus mennään täysin tarpeettomiin yksityiskohtiin. Esimerkiksi idioottimaiselta tuntuvat kuinka hissejä käytetään. Venäjällä, kuten muuallakin, on vaihteleva rakennuskanta. Talot ovat eri aikakausilta, joten niin ovat hissitkin. Kenties henkilölle, joka ei vaikkapa ole Helsingin keskustan kiinteistöissä liikuskellut, voi tulla yllätyksenä vanhat veräjät yms. Niiden käyttö tuskin on hankalaa. Sen sijaan kiusallista saattaa olla lähiöissä viisikerroksiset 1950- ja 1960-luvulla nopeasti kyhätyt elementtitalot, joissa ei hissiä ole laisinkaan.
Hyödyllistä tietoa on varmasti myös vinkkaaminen rakennusten kerroksista, joissa on yksi yhteisovi, josta vasta pääsee käytävään, jossa ovat ovet huoneistoihin.
Suomalaista saattaa ihmetyttää myös se, ettei venäläisillä ole mattoja lattioilla. Sen sijaan seinillä riippuu ryijyjä.
Kirjanen muistuttaa vuosikymmeniä kestäneestä mielipidevainosta, joka on saanut venäläiset epäluuloisiksi muukalaisia kohtaan. Ei tiedetä kenelle raportoit, joten sinulle ei hölistä kaikesta ja vastaukset jäävät epämääräisiksi olankohautuksiksi, vaikka sinua muuten ystävällisesti kohdeltaisiinkin. Läheiset ystävyyssuhteet niveltyvät suurperheiden kautta, jotka vahtaavat jäseniään tarkasti. Porukka pitää yhtä, koska muihin - ei etenkään valtioon ole ollut luottamista.
Talousjärjestelmä totutti neuvostovuosina laadun sijasta määrään. Niukat varat kohdistivat kunnossapidon vain välttämättömimpään. Kunhan joku asia jotenkuten toimii, niin sen annetaan olla. Vastuuta yhteisistä asioista vältellään, joten vesiputki saattaa lorottaa vuorokausia ilman, että kukaan kiinnittää siihen huomiota. Uuttakin rakennetaan yhä hutiloimalla.
Tärkeä kirjasen viesti on myös muistutus tuliaisten tuomisesta. Mielellään niiden tulisi olla omasta maasta. Venäläisille ei pitäisi ojentaa suomalaisten lempiesinettä puukkoa. Venäläisessä kulttuurissa sellainen ei ole soveliasta. Jos välttämättä sellaisen haluaa antaa, niin sen voi tehdä läksiäisrituaaleissa saatesanojen kanssa. On syytä korostaa suomalaisen kulttuurin ajatusmallia siitä, että puukkoja annetaan vain ystäville, jotka eivät lyö selkään. Venäläiset ymmärtävät mielellään muita kulttuureja ja ovat imarreltuja.
Samalla on hyvä pitää mielessä, että venäläinen kulttuuri vaatii vastalahjan lahjasta. Se voi tuottaa kiusallisia tilanteita hyvää tarkoittaville suomalaisille. Syödessä ei kannata ahmia lautasta täysin tyhjäksi. Emäntä kantaa komeroista kaiken vieraalle, jonka nälkä muuten näyttää hillittömältä ja tarpeen vaatiessa emäntä lähtee lainaamaan lisää köyhiltä naapureilta. Ryypätessä napostellaan pikkuista, joten senkin puolesta on hyvä jättää jotain. Jossain vaiheessa nostetaan malja naisille.
Venäläiset myös koskettelevat toisiaan useammin kuin suomalaiset, jotka ovat poikkeus koko maailmassa syrjäänvetäytyvällä käytöksellään, joka ei salli toisen kosketuksia kuin todella läheisiltä ja niitäkin harvoin...
Juteltaessa teitittely on tärkeää, samoin porukan pomon kunnioittaminen ja kehuminen. Keskusteltaessa on kannattavaa viitata isoherraan. Esimerkiksi aloittamalla, että "Ivan Ivanovitsh puhui erinomaisesti venäläisten näkökulmasta. Yhtään vähättelemättä herra Ivan Ivanovitshin ansiokkaita ehdotuksia, haluaisin tarkentaa ja täsmentää joitakin asioita suomalaisten kannalta..." Alkukehujen jälkeen voi teilata täysin typeryydet loukkaamatta liikaa isäntää.
Suuri Johtaja torjuu yleensä ehdotukset ja pitää kiinni omista teeseistään. Koirat vieressä ovat hiljaa. Suuri Johtaja kuitenkin hyvyyttään hyväksyy vieraiden joitakin näkökohtia ja periaatteellisista kysymyksistä ollaan yleensä yhteisymmärryksessä. Jänkäämään ei kannata ruveta vaan etsiä Suuren Johtajan puheesta omia kantoja tukevia kohtia ja manipuloida Suuren Johtajan luulemaan, että ajatukset olivat alunperin hänen.
Tämän jälkeen tulkit vetäytyvät luonnostelemaan sopimuksen ja kun pöytäkirja on valmis, on Suuren Johtajan allekirjoitus hyvin tärkeä muodollisuus, joka takaa sopimuksen pitävyyden.
Mainiossa kirjasessa kerrotaan myös muun muassa juhlapäivistä, kuinka kirkossa ollaan ja loppuosaa täydentää mukavasti venäläinen vitsivalikoima ja katsaus ruokakulttuuriin. Jopa joitakin ruokaohjeitakin on liitteenä nälkäisimmille.
Liitteistä tarpeellisin on kutsumanimiluettelo. Ne kun eivät noudata suomalaista logiikkaa ja itse ainakin olen ollut monesti pulassa kenestä oikein nyt puhutaan, koska samasta tyypistä voidaan käyttää useita kutsumanimiä. Venäläisillä on myös vain yksi etunimi, jota täydennetään isän nimellä.
Kaiken kaikkiaan oikein raikas esitys, joka varoo yleistämästä liikaa, mutta muistuttaa riittävästi venäläisen kulttuurin yleisimmistä piirteistä, jotka tietysti vaihtelevat yksilöistä toisiin.
Yleistysten maalailu kansojen tavoista on yleensä typeryyttä. Liian yksioikoiset oletukset ihmisten käyttäytymisestä voivat hämmentää toisten toimiessa toisin. Silti maantieteellisten ja poliittisten rajojen sisällä syntyy kulttuureja, jotka leviävät alakulttuureista kaikkiin kansankerroksiin ja juurruttavat tottumuksia. Kohdatessaan piintyneet tavat tietysti oudoksuttavat, etenkään jos ei tiedä syvällisemmin taustoista.
Kirjailijalle ensiarvoisen tärkeää on muissa maissa liikuttaessa yrittää jäljentää paikallisia tapoja mahdollisimman uskottavasti menemättä kuitenkaan stereotyyppisiin yleistyksiin. Tuskinpa kukaan suomalainen esimerkiksi innostuu lukevansa olevansa puukkoa kantava juoppo. Siksi stereotyyppien rikkominen hahmoja inhimillistämällä on tärkeää.
Omassa kirjoittelussa olen sijoittanut paljon tarinointia Venäjälle. Monikansallisena suurmaana sieltä ammentaminen on kirjailijalle aarreaitta. Luonnonoloiltaan vaihteleva, rikkaan, mutta traagisen historian omaava maa, jossa kulttuurien piirteet ovat juonelle jännitystä helposti luovat, on kirjailijan kannalta toisaalta helppo, mutta vaativa ratkaisu.
Tämmöistä pohdin lukiessa Suomi-Venäjä-seuran Venäläinen tapakulttuuri. Perinteitä ja nykypäivää -kirjasta. Se esimerkiksi toistaa, että venäläiset juovat aina lasista. Tarkoituksella olen värittänyt omissa novelleissa juomista myös kiertävästä pullonsuusta. Tosin siinä tilanteessa on isäntäväki jo juovuksissa, joten lasit "unohtuvat". Mikäli näitä novelleja joskus jossain julkaistaan, on joku Venäjällä valtavasti ravannut kriitikko varmasti valmis tyrmäämään venäläisen kulttuurin tuntemukseni hataraksi ja minun sijoittaneen räikeitä virheitä teoksiini. Kriitikko voi katsoa peiliin. Kuinka useasti hän juo suomalaisena pelkästään suoraan pullonsuusta? Totta, tulee sitä lasiakin käytettyä joskus ryypätessä miestä väkevämpää, kuten venäläiset yleensä. Ennakkoluuloja on hyvä karistaa, mutta samalla tiedostaa yleisesti käytössä olevia käyttäytymissääntöjä.
Kirjanen liikkuu laajalla alueella. Joskus mennään täysin tarpeettomiin yksityiskohtiin. Esimerkiksi idioottimaiselta tuntuvat kuinka hissejä käytetään. Venäjällä, kuten muuallakin, on vaihteleva rakennuskanta. Talot ovat eri aikakausilta, joten niin ovat hissitkin. Kenties henkilölle, joka ei vaikkapa ole Helsingin keskustan kiinteistöissä liikuskellut, voi tulla yllätyksenä vanhat veräjät yms. Niiden käyttö tuskin on hankalaa. Sen sijaan kiusallista saattaa olla lähiöissä viisikerroksiset 1950- ja 1960-luvulla nopeasti kyhätyt elementtitalot, joissa ei hissiä ole laisinkaan.
Hyödyllistä tietoa on varmasti myös vinkkaaminen rakennusten kerroksista, joissa on yksi yhteisovi, josta vasta pääsee käytävään, jossa ovat ovet huoneistoihin.
Suomalaista saattaa ihmetyttää myös se, ettei venäläisillä ole mattoja lattioilla. Sen sijaan seinillä riippuu ryijyjä.
Kirjanen muistuttaa vuosikymmeniä kestäneestä mielipidevainosta, joka on saanut venäläiset epäluuloisiksi muukalaisia kohtaan. Ei tiedetä kenelle raportoit, joten sinulle ei hölistä kaikesta ja vastaukset jäävät epämääräisiksi olankohautuksiksi, vaikka sinua muuten ystävällisesti kohdeltaisiinkin. Läheiset ystävyyssuhteet niveltyvät suurperheiden kautta, jotka vahtaavat jäseniään tarkasti. Porukka pitää yhtä, koska muihin - ei etenkään valtioon ole ollut luottamista.
Talousjärjestelmä totutti neuvostovuosina laadun sijasta määrään. Niukat varat kohdistivat kunnossapidon vain välttämättömimpään. Kunhan joku asia jotenkuten toimii, niin sen annetaan olla. Vastuuta yhteisistä asioista vältellään, joten vesiputki saattaa lorottaa vuorokausia ilman, että kukaan kiinnittää siihen huomiota. Uuttakin rakennetaan yhä hutiloimalla.
Tärkeä kirjasen viesti on myös muistutus tuliaisten tuomisesta. Mielellään niiden tulisi olla omasta maasta. Venäläisille ei pitäisi ojentaa suomalaisten lempiesinettä puukkoa. Venäläisessä kulttuurissa sellainen ei ole soveliasta. Jos välttämättä sellaisen haluaa antaa, niin sen voi tehdä läksiäisrituaaleissa saatesanojen kanssa. On syytä korostaa suomalaisen kulttuurin ajatusmallia siitä, että puukkoja annetaan vain ystäville, jotka eivät lyö selkään. Venäläiset ymmärtävät mielellään muita kulttuureja ja ovat imarreltuja.
Samalla on hyvä pitää mielessä, että venäläinen kulttuuri vaatii vastalahjan lahjasta. Se voi tuottaa kiusallisia tilanteita hyvää tarkoittaville suomalaisille. Syödessä ei kannata ahmia lautasta täysin tyhjäksi. Emäntä kantaa komeroista kaiken vieraalle, jonka nälkä muuten näyttää hillittömältä ja tarpeen vaatiessa emäntä lähtee lainaamaan lisää köyhiltä naapureilta. Ryypätessä napostellaan pikkuista, joten senkin puolesta on hyvä jättää jotain. Jossain vaiheessa nostetaan malja naisille.
Venäläiset myös koskettelevat toisiaan useammin kuin suomalaiset, jotka ovat poikkeus koko maailmassa syrjäänvetäytyvällä käytöksellään, joka ei salli toisen kosketuksia kuin todella läheisiltä ja niitäkin harvoin...
Juteltaessa teitittely on tärkeää, samoin porukan pomon kunnioittaminen ja kehuminen. Keskusteltaessa on kannattavaa viitata isoherraan. Esimerkiksi aloittamalla, että "Ivan Ivanovitsh puhui erinomaisesti venäläisten näkökulmasta. Yhtään vähättelemättä herra Ivan Ivanovitshin ansiokkaita ehdotuksia, haluaisin tarkentaa ja täsmentää joitakin asioita suomalaisten kannalta..." Alkukehujen jälkeen voi teilata täysin typeryydet loukkaamatta liikaa isäntää.
Suuri Johtaja torjuu yleensä ehdotukset ja pitää kiinni omista teeseistään. Koirat vieressä ovat hiljaa. Suuri Johtaja kuitenkin hyvyyttään hyväksyy vieraiden joitakin näkökohtia ja periaatteellisista kysymyksistä ollaan yleensä yhteisymmärryksessä. Jänkäämään ei kannata ruveta vaan etsiä Suuren Johtajan puheesta omia kantoja tukevia kohtia ja manipuloida Suuren Johtajan luulemaan, että ajatukset olivat alunperin hänen.
Tämän jälkeen tulkit vetäytyvät luonnostelemaan sopimuksen ja kun pöytäkirja on valmis, on Suuren Johtajan allekirjoitus hyvin tärkeä muodollisuus, joka takaa sopimuksen pitävyyden.
Mainiossa kirjasessa kerrotaan myös muun muassa juhlapäivistä, kuinka kirkossa ollaan ja loppuosaa täydentää mukavasti venäläinen vitsivalikoima ja katsaus ruokakulttuuriin. Jopa joitakin ruokaohjeitakin on liitteenä nälkäisimmille.
Liitteistä tarpeellisin on kutsumanimiluettelo. Ne kun eivät noudata suomalaista logiikkaa ja itse ainakin olen ollut monesti pulassa kenestä oikein nyt puhutaan, koska samasta tyypistä voidaan käyttää useita kutsumanimiä. Venäläisillä on myös vain yksi etunimi, jota täydennetään isän nimellä.
Kaiken kaikkiaan oikein raikas esitys, joka varoo yleistämästä liikaa, mutta muistuttaa riittävästi venäläisen kulttuurin yleisimmistä piirteistä, jotka tietysti vaihtelevat yksilöistä toisiin.
torstai 5. kesäkuuta 2008
Salaisen poliisin valtakunta. KGB, FSB ja suhteet Suomeen
Anne Kuorsalo, Ilmari Susiluoto & Martti Valkonen. Salaisen poliisin valtakunta. KGB, FSB ja suhteet Suomeen. Kleio 2003. 301 s.
Lueskelin tässä taannoin Vladimir Putinin puhetta Venäjän strategiasta 2020. Disinformaatiosta ja historian vääristelystä huolimatta ei voinut kuin nyökytellä hyväksyvästi tätä retoriikan taidonnäytettä ihaillessa. Dramaattinen alku maalasi kuvan vaikeuksissa olevasta Venäjästä, jota uhkasivat niin etniset, sosiaaliset kuin separatistisetkin levottomuudet. Terroristit räjäyttelivät taloja, Dagestaniin hyökättiin raukkamaisesti. Palkat olivat maksamatta, talous huojui, korruptio rehotti. Mutta isänmaalliset venäläiset selättivät Putinin johdolla vaikeudet. Media laitettiin kuriin kansan tahdosta, enää eivät rääväsuut räyhää asiattomuuksia. Venäjä on monista ongelmista huolimatta tänään taloudellisesti vakaa ja vauraus on levinnyt yhä laajempiin kansankerroksiin, väitti Putin.
Kehujen jälkeen tulee ankaraa itsekritiikkiä, korruptoitunutta koneistoa ruoskitaan raa´asti. Epäilevä kääntää viimeistään tässä kohtaa kelkkansa. Putinhan puhuu totta! Näinhän ne asiat ovat Venäjällä! Hän vaatii ihmisoikeuksia, kansalaisyhteiskuntaa ja aidosti juurtunutta demokratiaa. Venäjästä on tultava halutuin maahanmuuttomaa, koska pätevää työvoimaa tarvitaan todella runsaasti. Heikoimmassa asemassa olevien tilannetta on helpotettava, koulutuksen tasoa on nostettava. Kaikista on tultava innovatiivisia! Fraasit ovat kuin paatuneimman länsiliberaalin suusta. Venäjästä tulee vapauden Mekka. 60-70 prosenttia venäläisistä on tuleva oleva vaurasta keskiluokkaa...
Sitten sävy synkkenee taas. Kehitys lähialueilla ja maailmassa on johtamassa suursodan uhkaan kymmenen vuoden sisällä. Rauhaa rakastavat venäläiset haluaisivat olla rauhassa, mutta vihamieliset voimat hengittävät niskassa. Aggressiivinen Nato on rajoilla. Sotia aloitetaan tekosyin. Siksi armeijaan on panostettava paljon. Budjetti moninkertaistetaan yms. Venäjän täytyy tarvittaessa puolustaa ihmisoikeuksia muissa maissa vaikka asevoimin.
Puhe on kuin kaiku menneisyydestä. Ei tiedä miten sen sulattaisi, kummalla jalalla seisoisi. Blogin lukijoista suurin osa varmasti alleviivaisi puheesta isoimman osan ja kannattaisi. Retoriikan kuplan takana oleva todellisuus on kuitenkin toista. Venäjä on ajautunut Putinin päätöksillä kauemmaksi puheen tavoitteista. Ihmisiä katoaa, kidutetaan, kuolee ja karkotetaan. Mediaa manipuloidaan, valtaapitävä turvallisuuskoneisto on kietoutunut härskisti järjestäytyneeseen rikollisuuteen. On vaikea erottaa kuka on kuka. Sama henkilö saattaa olla sekä liikemies, tiedustelupalvelun palveluksessa että mafian organisaattori.
Talouden tilankin on moni kyseenalaistanut. Öljy- ja kaasurahaa on pihissyt Venäjälle, suurkaupunkien keskustoja on siistitty ja kiillotettu. Varakkaiden asuinalueita on Moskovan laitamien metsiin ilmaantunut kuin sieniä sateen jälkeen. Samoin kauppakeskuksia ja gallerioita, joihin riittää asiakkaita. Mutta suurin osa kansasta kituuttaa nälkärajalla. Köyhyyttä on kitkemättä kaikkialta. Elintasokuilu on Venäjän sisällä suurempi kuin Suomen ja Venäjän välillä.
Jotta Putinin puheen pystyy asettamaan oikeisiin raameihin, on sitä tarkasteltava historiallisista kehyksistä. Siihen tarkoitukseen soveltuu jo viiden vuoden takaa oleva, mutta yhä ajankohtainen Anne Kuorsalon, Ilmari Susiluodon ja Martti Valkosen Salaisen poliisin valtakunta. KGB, FSB ja suhteet Suomeen.
Aluksi Ilmari Susiluoto käy rivakasti lävitse Venäjän turvallisuuspalveluiden pimeän historian aina ohranan ajoista KGB:n kautta FSB:hen. Esitystä on maustettu henkilökohtaisilla muistoilla.
Martti Valkonen selvittää kuinka FSB päätyi Kremlin isännäksi ja kuinka KGB/FSB on toiminut Suomessa ja pitänyt suomalaispoliitikkoja/mediaa kuristusotteessa. Näin nyt vellovan vaalirahoitusskandaalin aikana on hyvä muistaa, että valuuttaa on virrannut idästä valtoimenaan. Martti Valkosen mukaan asia oli levitä yleiseen tietoisuuteen sisäpiiristä 1992 Neuvostoliiton kommunistisen puolueen viimeisen Suomen-osaston työntekijän kautta, joka esitelmöi Ulkopoliittisessa instituutissa Helsingissä. Anatoli Smirnovilla oli hallussaan papereita, jotka todistivat leväperäisen puoluerahoituksen ja suomalaispoliitikkojen suhteet NKP:n ja KGB:n työntekijöihin. Hänet kuitenkin vaiennettiin.
Martti Valkonen kirjoittaa, että "hänellä oli käsissään poliittinen pommi, joka olisi räjähtäessään liannut tai ehkä tuhonnut monta - yhä jatkuvaa - suomalaisen poliitikon uraa ja poliitikkojen ohella koko joukon virkamiehiä, diplomaatteja, professoreita ja toimittajia. Työpaikkoja olisi vapautunut niin ministeriöissä kuin yliopistoissakin mediasta puhumattakaan. Jos hän olisi paljastanut asiakirjojen sisällön kokonaan, Suomessakin olisi ollut pakko aloittaa neuvostoajan tapahtumien pyykinpesu. Se olisi ulottunut Venäjälle, eivätkä tshekistit olisi enää matkailleet Suomeen noutamaan palkintojaan."
Hurjimpien arvoiden mukaan KGB:llä olisi ollut kolmisensataa Suomen kansalaista agenttina Suomessa 1970- ja 1980-luvuilla. Käytännössä siis koko maan poliittinen kerma. Värväyksiä tehtiin tehokkaasti nuorisojärjestöissä. Ne ihmiset ovat tänään politiikan eliittiä. Ei tarvitse paljoa kuunnella poliitikkojen puheita, niin tietää kuka taluttaa...
Anne Kuorsalo kertoo miten Venäjän turvallisuuskoneisto hallitsee disinformaatiolla, huhuilla, skandaaleilla, vihakampanjoilla, kiristyksillä ja terrorismilla.
Mitään faktaa tai lausuntoa ei siis pidä ottaa tosissaan. Etenkään joukkotiedotusvälineissä levitettyä parjausta, eikä muita väitteitä. Tieto on valtaa ja sitä salataan sekä vääristellään tahallisesti. Taipumusta on paisutteluun. Muunneltuja puolitotuuksia viljellään ahkerasti. Pääsääntöisesti tehdään toista kuin todetaan tekevän.
KGB ei kadonnut minnekään. Se säilyi Neuvostoliiton luhistumisesta ja on yhä Venäjän ydin. Kenties likaisempana ja voimakkaampana kuin koskaan. Kun kansakunta haaskaa parhaimmistonsa kurikoneiston paranoidiseen kulttuuriin, ei se tiedä tulevaisuudelle hyvää. Neuvostoliitto perusti tieteensä ja sotateollisen kompleksinsa härskiin vakoiluun, sitä rataa jatkaa Venäjä. Siitä suosta on hankala nousta demokratian ja hyvinvoinnin kovalle maalle, totuttautua avoimeen liberaaliin markkinatalousyhteiskuntaan.
Lueskelin tässä taannoin Vladimir Putinin puhetta Venäjän strategiasta 2020. Disinformaatiosta ja historian vääristelystä huolimatta ei voinut kuin nyökytellä hyväksyvästi tätä retoriikan taidonnäytettä ihaillessa. Dramaattinen alku maalasi kuvan vaikeuksissa olevasta Venäjästä, jota uhkasivat niin etniset, sosiaaliset kuin separatistisetkin levottomuudet. Terroristit räjäyttelivät taloja, Dagestaniin hyökättiin raukkamaisesti. Palkat olivat maksamatta, talous huojui, korruptio rehotti. Mutta isänmaalliset venäläiset selättivät Putinin johdolla vaikeudet. Media laitettiin kuriin kansan tahdosta, enää eivät rääväsuut räyhää asiattomuuksia. Venäjä on monista ongelmista huolimatta tänään taloudellisesti vakaa ja vauraus on levinnyt yhä laajempiin kansankerroksiin, väitti Putin.
Kehujen jälkeen tulee ankaraa itsekritiikkiä, korruptoitunutta koneistoa ruoskitaan raa´asti. Epäilevä kääntää viimeistään tässä kohtaa kelkkansa. Putinhan puhuu totta! Näinhän ne asiat ovat Venäjällä! Hän vaatii ihmisoikeuksia, kansalaisyhteiskuntaa ja aidosti juurtunutta demokratiaa. Venäjästä on tultava halutuin maahanmuuttomaa, koska pätevää työvoimaa tarvitaan todella runsaasti. Heikoimmassa asemassa olevien tilannetta on helpotettava, koulutuksen tasoa on nostettava. Kaikista on tultava innovatiivisia! Fraasit ovat kuin paatuneimman länsiliberaalin suusta. Venäjästä tulee vapauden Mekka. 60-70 prosenttia venäläisistä on tuleva oleva vaurasta keskiluokkaa...
Sitten sävy synkkenee taas. Kehitys lähialueilla ja maailmassa on johtamassa suursodan uhkaan kymmenen vuoden sisällä. Rauhaa rakastavat venäläiset haluaisivat olla rauhassa, mutta vihamieliset voimat hengittävät niskassa. Aggressiivinen Nato on rajoilla. Sotia aloitetaan tekosyin. Siksi armeijaan on panostettava paljon. Budjetti moninkertaistetaan yms. Venäjän täytyy tarvittaessa puolustaa ihmisoikeuksia muissa maissa vaikka asevoimin.
Puhe on kuin kaiku menneisyydestä. Ei tiedä miten sen sulattaisi, kummalla jalalla seisoisi. Blogin lukijoista suurin osa varmasti alleviivaisi puheesta isoimman osan ja kannattaisi. Retoriikan kuplan takana oleva todellisuus on kuitenkin toista. Venäjä on ajautunut Putinin päätöksillä kauemmaksi puheen tavoitteista. Ihmisiä katoaa, kidutetaan, kuolee ja karkotetaan. Mediaa manipuloidaan, valtaapitävä turvallisuuskoneisto on kietoutunut härskisti järjestäytyneeseen rikollisuuteen. On vaikea erottaa kuka on kuka. Sama henkilö saattaa olla sekä liikemies, tiedustelupalvelun palveluksessa että mafian organisaattori.
Talouden tilankin on moni kyseenalaistanut. Öljy- ja kaasurahaa on pihissyt Venäjälle, suurkaupunkien keskustoja on siistitty ja kiillotettu. Varakkaiden asuinalueita on Moskovan laitamien metsiin ilmaantunut kuin sieniä sateen jälkeen. Samoin kauppakeskuksia ja gallerioita, joihin riittää asiakkaita. Mutta suurin osa kansasta kituuttaa nälkärajalla. Köyhyyttä on kitkemättä kaikkialta. Elintasokuilu on Venäjän sisällä suurempi kuin Suomen ja Venäjän välillä.
Jotta Putinin puheen pystyy asettamaan oikeisiin raameihin, on sitä tarkasteltava historiallisista kehyksistä. Siihen tarkoitukseen soveltuu jo viiden vuoden takaa oleva, mutta yhä ajankohtainen Anne Kuorsalon, Ilmari Susiluodon ja Martti Valkosen Salaisen poliisin valtakunta. KGB, FSB ja suhteet Suomeen.
Aluksi Ilmari Susiluoto käy rivakasti lävitse Venäjän turvallisuuspalveluiden pimeän historian aina ohranan ajoista KGB:n kautta FSB:hen. Esitystä on maustettu henkilökohtaisilla muistoilla.
Martti Valkonen selvittää kuinka FSB päätyi Kremlin isännäksi ja kuinka KGB/FSB on toiminut Suomessa ja pitänyt suomalaispoliitikkoja/mediaa kuristusotteessa. Näin nyt vellovan vaalirahoitusskandaalin aikana on hyvä muistaa, että valuuttaa on virrannut idästä valtoimenaan. Martti Valkosen mukaan asia oli levitä yleiseen tietoisuuteen sisäpiiristä 1992 Neuvostoliiton kommunistisen puolueen viimeisen Suomen-osaston työntekijän kautta, joka esitelmöi Ulkopoliittisessa instituutissa Helsingissä. Anatoli Smirnovilla oli hallussaan papereita, jotka todistivat leväperäisen puoluerahoituksen ja suomalaispoliitikkojen suhteet NKP:n ja KGB:n työntekijöihin. Hänet kuitenkin vaiennettiin.
Martti Valkonen kirjoittaa, että "hänellä oli käsissään poliittinen pommi, joka olisi räjähtäessään liannut tai ehkä tuhonnut monta - yhä jatkuvaa - suomalaisen poliitikon uraa ja poliitikkojen ohella koko joukon virkamiehiä, diplomaatteja, professoreita ja toimittajia. Työpaikkoja olisi vapautunut niin ministeriöissä kuin yliopistoissakin mediasta puhumattakaan. Jos hän olisi paljastanut asiakirjojen sisällön kokonaan, Suomessakin olisi ollut pakko aloittaa neuvostoajan tapahtumien pyykinpesu. Se olisi ulottunut Venäjälle, eivätkä tshekistit olisi enää matkailleet Suomeen noutamaan palkintojaan."
Hurjimpien arvoiden mukaan KGB:llä olisi ollut kolmisensataa Suomen kansalaista agenttina Suomessa 1970- ja 1980-luvuilla. Käytännössä siis koko maan poliittinen kerma. Värväyksiä tehtiin tehokkaasti nuorisojärjestöissä. Ne ihmiset ovat tänään politiikan eliittiä. Ei tarvitse paljoa kuunnella poliitikkojen puheita, niin tietää kuka taluttaa...
Anne Kuorsalo kertoo miten Venäjän turvallisuuskoneisto hallitsee disinformaatiolla, huhuilla, skandaaleilla, vihakampanjoilla, kiristyksillä ja terrorismilla.
Mitään faktaa tai lausuntoa ei siis pidä ottaa tosissaan. Etenkään joukkotiedotusvälineissä levitettyä parjausta, eikä muita väitteitä. Tieto on valtaa ja sitä salataan sekä vääristellään tahallisesti. Taipumusta on paisutteluun. Muunneltuja puolitotuuksia viljellään ahkerasti. Pääsääntöisesti tehdään toista kuin todetaan tekevän.
KGB ei kadonnut minnekään. Se säilyi Neuvostoliiton luhistumisesta ja on yhä Venäjän ydin. Kenties likaisempana ja voimakkaampana kuin koskaan. Kun kansakunta haaskaa parhaimmistonsa kurikoneiston paranoidiseen kulttuuriin, ei se tiedä tulevaisuudelle hyvää. Neuvostoliitto perusti tieteensä ja sotateollisen kompleksinsa härskiin vakoiluun, sitä rataa jatkaa Venäjä. Siitä suosta on hankala nousta demokratian ja hyvinvoinnin kovalle maalle, totuttautua avoimeen liberaaliin markkinatalousyhteiskuntaan.
maanantai 12. toukokuuta 2008
Åsne Seierstad: Ängeln i Groznyj
Åsne Seierstad: Ängeln i Groznyj. Albert Bonniers förlag 2008. 359 s.
Åsne Seierstadin uusin kirja Ängeln i Groznyj on karmeaa kuvausta Tshetsheniasta ja Venäjältä. Sitä lukee pala kurkussa, vastenmielisesti luvun kerrallaan. Olo on huono, kihisee kiukusta ihmisoikeusrikoksista, järjettömästä väkivallasta, joka murskaa vähäisemmänkin toivon kovia kokeneiden ulottuvilta.
Kirja on sisällöltään niin hirvittävää, että en suostu (tai kykene) sitä referoimaan. Seierstad vie lukijan intensiivisesti sisälle sotaan. Pelkästään kaunokirjallisesti kyseessä olisi suurteos, mutta se ei ole fiktiivinen. Nämä tarinat ovat tosia, nämä ihmiset ovat eläneet ja kituneet. Hän valottaa historiallisella syvyydellä, kertoo lasten ja naisten hädän taustoittamalla henkilöhistoriaa ja ottaa osaa taistelevien osapuolien arkeen eri tasoilla. Hän tuo oman mielipiteensä esille vahvasti. Nuoresta naiivista toimittajatytöstä tulee uhkarohkea, mutta kyyninen kirjailija.
Seierstadin aiemmat kirjat olivat loistavia, mutta tämä tyrmää lähes sanattomaksi. Åsne Seierstad jatkaa Anna Politkovskajan hengessä raportoimista Venäjän hallinnon julmuuksista ja ihmisoikeusrikoksista tuoden tavallisten ihmisten kohtalot päivänvaloon. Kirja jättää lukijansa shokkiin. Kylmät väreet kulkevat yhä pitkin selkärankaa. En pysty kirjoittamaan enempää.
Åsne Seierstadin uusin kirja Ängeln i Groznyj on karmeaa kuvausta Tshetsheniasta ja Venäjältä. Sitä lukee pala kurkussa, vastenmielisesti luvun kerrallaan. Olo on huono, kihisee kiukusta ihmisoikeusrikoksista, järjettömästä väkivallasta, joka murskaa vähäisemmänkin toivon kovia kokeneiden ulottuvilta.
Kirja on sisällöltään niin hirvittävää, että en suostu (tai kykene) sitä referoimaan. Seierstad vie lukijan intensiivisesti sisälle sotaan. Pelkästään kaunokirjallisesti kyseessä olisi suurteos, mutta se ei ole fiktiivinen. Nämä tarinat ovat tosia, nämä ihmiset ovat eläneet ja kituneet. Hän valottaa historiallisella syvyydellä, kertoo lasten ja naisten hädän taustoittamalla henkilöhistoriaa ja ottaa osaa taistelevien osapuolien arkeen eri tasoilla. Hän tuo oman mielipiteensä esille vahvasti. Nuoresta naiivista toimittajatytöstä tulee uhkarohkea, mutta kyyninen kirjailija.
Seierstadin aiemmat kirjat olivat loistavia, mutta tämä tyrmää lähes sanattomaksi. Åsne Seierstad jatkaa Anna Politkovskajan hengessä raportoimista Venäjän hallinnon julmuuksista ja ihmisoikeusrikoksista tuoden tavallisten ihmisten kohtalot päivänvaloon. Kirja jättää lukijansa shokkiin. Kylmät väreet kulkevat yhä pitkin selkärankaa. En pysty kirjoittamaan enempää.
tiistai 6. toukokuuta 2008
Vladimir Sorokin: I det heliga Rysslands tjänst
Vladimir Sorokin: I det heliga Rysslands tjänst. Norstedts 2008. 184 s.
Ennen Arvi Pertun suomennosta ehätti markkinoille ruotsinnos kovasti kehuja keränneestä kulttikirjasta, joka maalaa synkkiä sävyjä Venäjän tulevaisuudesta. Kontekstistaan irrotettuna Vladimir Sorokinin I det heliga Rysslands tjänst (venäjäksi Den opritjnika, 2006) on kummallinen kirja, mutta kiinnitettynä kulttuuriseen taustaankin se herättää paljon ihmetystä.
Kirjassa eletään vuotta 2027. Alku on kuin surkeasta 1960-luvun amerikkalaisesta skifi-sarjasta. Sädepyssymiehet säntäilevät koomisesti kartanolla, autolla ajetaan. Tunnelma on lässähtäneen naivistinen. Rujuutta satiiriin haetaan joukkoraiskauksella. Ei vakuuta. Sorokin viittaa "tunnettuihin" tapahtumiin, mutta ei selitä enempää. Hän pommittaa lukijaa virastojen ja laitosten nimillä, kuorruttaa uskonnollisella korukielellä. Hän jättää jälkeensä vihjelankojen pätkiä poimittavaksi, lukija ei kuitenkaan käsitä niistä suurinta osaa ilman syvällisempää tietämystä tämän hetken Venäjästä. Avain teokseen on putinismissa, joka heijastuu kärjistettynä kirjaan.
Päähenkilö on korkean tason virkamies vainoharhaisessa systeemissä. Opritjnikat ovat kuin saksalainen ritarikunta, joka miehitti Baltiaa. Tämä pervessi turvallisuuspalvelu puolustaa elämästä eristettyä tsaarimaista Hallitsijaa, joka pelkää kansaa. Kohteeksi voi joutua kuka tahansa. Venäjä on myös rakennuttanut muurit rajoilleen ja kokee itsensä kristinuskon linnoitukseksi. Kiina on talousmahti, jonka kieli ja kulttuuri tunkeutuu voimalla venäläisyyteen.
Päähenkilön päivää kuvataan. Se vie outojen tilanteiden kautta vieläkin oudompiin tapahtumiin. Huumausaineilla sekoitetaan päätä, saunominen päättyy homoseksuaalisiin seksiorgioihin johtajan luona ja isänmaanpetturin teurastukseen. Lukijan ei pidä lukea mitä varsinaisesti tapahtuu, vaan pyrkiä kiinnittämään huomiota symboliikkaan ja yksityiskohtiin, kuten nimiin ja osallisten määriin. Kaikki ne kumpuavat menneisyyden myyteistä, uskonnollisista teksteistä ja kansantarinoista linkittäen teosta suurempiin sfääreihin. Samalla se on purevaa yhteiskuntakritiikkiä nykyisestä Venäjästä. Iivana Julman barbariaa höystetään modernilla teknologialla.
Ruotsintaja on jättänyt kääntämättä nimiä, joten ruotsalaiselta lukijalta voi jäädä pimentoon paljon, koska Sorokin kertoo runsaasti nimenomaan epäsuorasti hyödyntämällä muun muassa juuri nimistöä, ellen ole käsittänyt aivan väärin. Yksiulotteisesti luettuna teos on tarinaltaan todella huono. Referenssien myötä se kirkastuu kenties klassikoksi, joka hyökkää pontevasti Venäjän kauhistuttavaa kehityskulkua vastaan. Sorokin ammentaa tästä hetkestä pelottavan painajaisen huomisesta.
Ennen Arvi Pertun suomennosta ehätti markkinoille ruotsinnos kovasti kehuja keränneestä kulttikirjasta, joka maalaa synkkiä sävyjä Venäjän tulevaisuudesta. Kontekstistaan irrotettuna Vladimir Sorokinin I det heliga Rysslands tjänst (venäjäksi Den opritjnika, 2006) on kummallinen kirja, mutta kiinnitettynä kulttuuriseen taustaankin se herättää paljon ihmetystä.
Kirjassa eletään vuotta 2027. Alku on kuin surkeasta 1960-luvun amerikkalaisesta skifi-sarjasta. Sädepyssymiehet säntäilevät koomisesti kartanolla, autolla ajetaan. Tunnelma on lässähtäneen naivistinen. Rujuutta satiiriin haetaan joukkoraiskauksella. Ei vakuuta. Sorokin viittaa "tunnettuihin" tapahtumiin, mutta ei selitä enempää. Hän pommittaa lukijaa virastojen ja laitosten nimillä, kuorruttaa uskonnollisella korukielellä. Hän jättää jälkeensä vihjelankojen pätkiä poimittavaksi, lukija ei kuitenkaan käsitä niistä suurinta osaa ilman syvällisempää tietämystä tämän hetken Venäjästä. Avain teokseen on putinismissa, joka heijastuu kärjistettynä kirjaan.
Päähenkilö on korkean tason virkamies vainoharhaisessa systeemissä. Opritjnikat ovat kuin saksalainen ritarikunta, joka miehitti Baltiaa. Tämä pervessi turvallisuuspalvelu puolustaa elämästä eristettyä tsaarimaista Hallitsijaa, joka pelkää kansaa. Kohteeksi voi joutua kuka tahansa. Venäjä on myös rakennuttanut muurit rajoilleen ja kokee itsensä kristinuskon linnoitukseksi. Kiina on talousmahti, jonka kieli ja kulttuuri tunkeutuu voimalla venäläisyyteen.
Päähenkilön päivää kuvataan. Se vie outojen tilanteiden kautta vieläkin oudompiin tapahtumiin. Huumausaineilla sekoitetaan päätä, saunominen päättyy homoseksuaalisiin seksiorgioihin johtajan luona ja isänmaanpetturin teurastukseen. Lukijan ei pidä lukea mitä varsinaisesti tapahtuu, vaan pyrkiä kiinnittämään huomiota symboliikkaan ja yksityiskohtiin, kuten nimiin ja osallisten määriin. Kaikki ne kumpuavat menneisyyden myyteistä, uskonnollisista teksteistä ja kansantarinoista linkittäen teosta suurempiin sfääreihin. Samalla se on purevaa yhteiskuntakritiikkiä nykyisestä Venäjästä. Iivana Julman barbariaa höystetään modernilla teknologialla.
Ruotsintaja on jättänyt kääntämättä nimiä, joten ruotsalaiselta lukijalta voi jäädä pimentoon paljon, koska Sorokin kertoo runsaasti nimenomaan epäsuorasti hyödyntämällä muun muassa juuri nimistöä, ellen ole käsittänyt aivan väärin. Yksiulotteisesti luettuna teos on tarinaltaan todella huono. Referenssien myötä se kirkastuu kenties klassikoksi, joka hyökkää pontevasti Venäjän kauhistuttavaa kehityskulkua vastaan. Sorokin ammentaa tästä hetkestä pelottavan painajaisen huomisesta.
lauantai 4. elokuuta 2007
Alpo Juntunen: Itään vai länteen? Venäjän vaihtoehdot
Alpo Juntunen: Itään vai länteen? Venäjän vaihtoehdot. Gummerus 2003. 348 s.
Alpo Juntusen Itään vai länteen? Venäjän vaihtoehdot -teoksen suurin ansio on venäläisen geopoliittisen keskustelun referointi.
Hieman huvittava piirre kirjassa on valtavan painoarvon antaminen Aleksandr Duginin fantasioille muun muassa suomalais-karjalaisesta oblastista/autonomisesta tasavallasta, joka olisi kuin entisaikojen haihattelijoiden punainen Suur-Suomi, joka olisi sidottu tiukasti moskovalaiseen komentotalouteen. Etenkin kun melkein samaan hengenvetoon myönnetään Duginin kuuluvan sivuraiteelle valtavirrasta ja poliittis-taloudellisen eliitin ymmärtävän Duginin pöllähtäneen imperialistisen idiotismin olevan vahingollista maalle.
Juntunen taipuu myös monesti putinistiseen historian tulkintaan, asettaa kyseenalaiseksi muun muassa epäilyt FSB:n osallisuudesta kerrostaloräjähdyksiin Moskovan alueella ja vähättelee oppositiota. Ehkä sokaistuneena Putinin lumosta hän antaa tästä rohkaisevan kuvan länteen suuntautuneena demokraattina eikä näe häikäilemättömyyttä teatraalisten kulissien takaa. Huikeasta talouskasvusta huolimatta Putinhan on ollut pahaksi Venäjälle. Talouden strategiset haarat on otettu takaisin valtion haltuun, lehdistö ja media ylipäätään on tukahdutettu. Turvallisuuspalvelut polkevat härskisti ihmisoikeuksia ja halveksivat demokratiaa.
Juntunen käsittelee monipuolisesti Venäjän etupiirejä, raja-alueita ja niiden taloutta ja geopoliittista ilmastoa. Tulehtuneita tilanteita on Kaukasiassa ja Keski-Aasiassa, joissa öljyyn ja kaasuun sotkeutuvat etniset kiistat, hajonneet valtiot ja uskonnollinen fanatismi suurvaltapelin lisäksi. Kiina on myös paisuva uhka Venäjän vaikutusvallalle Kaukoidässä. Ja kiinalaiset aseistautuvat. Venäjällä ei ole asettaa riittävästi sotilaita puolustamaan roudan rikkauksia. Pelkällä massalla Kiina tahtoessaan jyrää Venäjän Uralin itäpuolelta.
Halutessaan miinuspuoleksi voisi laskea myös alkuperäiskielellä alkuperäisasussa olevan lähdeluettelon (myös tekstissä). Toisin sanoen siis kyrillisiä kirjaimia on runsaasti, eikä niitä ole latinalisoitu edes rinnalle, niin kuin usein on tapana. Mutta lähteitä on paljon ja laajalti aina johtavista venäläisistä sotilasaikakauslehdistä alkaen. Juntunen myös esittelee tärkeimmät venäläiset geopoliittiset tutkimukset.
Kirja herättää paljon ajatuksia, mutta tekee kyyniseksi julman, taloudellisesti laskelmoivan reaalipolitiikan edessä. Ruotsin (ja Suomen) Nato-jäsenyys alkaisi olemaan varsin suositeltava vaihtoehto.
Alpo Juntusen Itään vai länteen? Venäjän vaihtoehdot -teoksen suurin ansio on venäläisen geopoliittisen keskustelun referointi.
Hieman huvittava piirre kirjassa on valtavan painoarvon antaminen Aleksandr Duginin fantasioille muun muassa suomalais-karjalaisesta oblastista/autonomisesta tasavallasta, joka olisi kuin entisaikojen haihattelijoiden punainen Suur-Suomi, joka olisi sidottu tiukasti moskovalaiseen komentotalouteen. Etenkin kun melkein samaan hengenvetoon myönnetään Duginin kuuluvan sivuraiteelle valtavirrasta ja poliittis-taloudellisen eliitin ymmärtävän Duginin pöllähtäneen imperialistisen idiotismin olevan vahingollista maalle.
Juntunen taipuu myös monesti putinistiseen historian tulkintaan, asettaa kyseenalaiseksi muun muassa epäilyt FSB:n osallisuudesta kerrostaloräjähdyksiin Moskovan alueella ja vähättelee oppositiota. Ehkä sokaistuneena Putinin lumosta hän antaa tästä rohkaisevan kuvan länteen suuntautuneena demokraattina eikä näe häikäilemättömyyttä teatraalisten kulissien takaa. Huikeasta talouskasvusta huolimatta Putinhan on ollut pahaksi Venäjälle. Talouden strategiset haarat on otettu takaisin valtion haltuun, lehdistö ja media ylipäätään on tukahdutettu. Turvallisuuspalvelut polkevat härskisti ihmisoikeuksia ja halveksivat demokratiaa.
Juntunen käsittelee monipuolisesti Venäjän etupiirejä, raja-alueita ja niiden taloutta ja geopoliittista ilmastoa. Tulehtuneita tilanteita on Kaukasiassa ja Keski-Aasiassa, joissa öljyyn ja kaasuun sotkeutuvat etniset kiistat, hajonneet valtiot ja uskonnollinen fanatismi suurvaltapelin lisäksi. Kiina on myös paisuva uhka Venäjän vaikutusvallalle Kaukoidässä. Ja kiinalaiset aseistautuvat. Venäjällä ei ole asettaa riittävästi sotilaita puolustamaan roudan rikkauksia. Pelkällä massalla Kiina tahtoessaan jyrää Venäjän Uralin itäpuolelta.
Halutessaan miinuspuoleksi voisi laskea myös alkuperäiskielellä alkuperäisasussa olevan lähdeluettelon (myös tekstissä). Toisin sanoen siis kyrillisiä kirjaimia on runsaasti, eikä niitä ole latinalisoitu edes rinnalle, niin kuin usein on tapana. Mutta lähteitä on paljon ja laajalti aina johtavista venäläisistä sotilasaikakauslehdistä alkaen. Juntunen myös esittelee tärkeimmät venäläiset geopoliittiset tutkimukset.
Kirja herättää paljon ajatuksia, mutta tekee kyyniseksi julman, taloudellisesti laskelmoivan reaalipolitiikan edessä. Ruotsin (ja Suomen) Nato-jäsenyys alkaisi olemaan varsin suositeltava vaihtoehto.
sunnuntai 29. heinäkuuta 2007
Erkki Nordberg: Arvio ja ennuste Venäjän sotilaspolitiikasta Suomen suunnalla
Erkki Nordberg: Arvio ja ennuste Venäjän sotilaspolitiikasta Suomen suunnalla. Art House 2003. 656 s.
Mahtipontisen nimen varustama Erkki Nordbergin massiivinen teos on tuhti tietopaketti Venäjästä. Teos piirtää laajan historiallis-taloudellis-(geo)poliittis-sotilaallisen-kaaren, nivoo yhteen huikean määrän informaatiota ja sulauttaa sen lukijalle miltein ähkyä aiheuttavaksi huumaksi. Erityisen hyödyllistä luettavaa se olisi Ruotsin puolustuspolitiikasta päättäville tahoille, sen suunta muuttuisi lukemisen myötä täydellisesti.
Vaikka Venäjä onkin viimeisten vuosikymmenien mullistuksissa ruttaantunut, ei sen kykyä (ja halua) sodankäyntiin pidä vähätellä. Nurkkaan ahdistettu haavoitettu karhu huitaisee ärsytettynä äkäisesti, tarvittaessa jopa ydinasein. Myöskin maan militaristinen nykykehitys on hälyttävää.
Mielenkiintoista on myös Venäjällä vallitsevan henkisen ilmapiirin kuvaus, ja millaisiksi Venäjän "luonnolliset" rajat ja valtapiiri hahmotetaan. Huolestuttavaa Ruotsin kannalta on, että Pohjois-Ruotsin suomenkieliset alueet lasketaan siihen kuuluvaksi. Osin varmasti kulttuurinsa lisäksi malmivarantojensa takia. Hyökätessä ei pysähdyttäisi Tornionjoelle vaan kaasuteltaisiin reilusti eteenpäin. Venäjä myöskin käsittää sodankäynnin totaaliseksi ja brutaaliksi. Keinoja tavoitteisiin pääsemiseksi ei kaihdeta. Esimerkiksi Viron patsaskiista ja mellakat avautuu ymmärrettäväksi kirjan kertomia doktriineja, strategioita ja taktiikoita vasten. Maan viralliseen doktriiniin kuuluu ulkovenäläisten suojelu ja maan sisäisiä ongelmia Kreml pakenee pauhaavaan nationalismiin.
Historialliselta anniltaan Nordbergin teos on makoisaa ja analyyttisen yksityiskohtaista. Rajat on vedetty Itämerellä voimasuhteiden mukaisesti ja ne on vaihdelleet melkoisesti.
Usein historiankirjoituksessa reunahuomautuksella sivuutetut hyökkäykset Suomesta 1918-1922 Venäjälle muistetaan kerrata seikkaperäisesti. Näin tämänpäivän silmin nähtynä ei voi olla pitämättä sitä fanaattisten fundamentalistien lapsellisena puuhasteluna, jonka rauhoittamisesta terrorismin vastainen sotakin voisi ammentaa oppia.
Talvisodan syyksi Nordberg epäilee Pietarin sähkön ja sotateollisuuden selluloosan tarvetta. Asioita, joita oli napattavissa Viipurin ympäristöstä. Oma infrastruktuuri Neuvostoliitossa oli rapautunut, eikä sotaa olisi kyetty käymään ilman pikaista parannusta. Leningrad kärsi huutavasta sähköpulasta, ammustehtaat kirkuivat selluloosaa. Natsi-Saksa hönki niskaan ja sen käsi olisi kohta kuristamassa kurkkua.
Venäjän nyky-yhteiskuntaa ja sen niin henkistä kuin taloudellistakin tilaa Nordberg käsittelee moninaisesti ja kriittisesti, hän kertoo tarkasti niin aseellisista organisaatioista kuin eri kaupunkien elinkeinoista ja taloushistoriasta maantietoa ja sosiaalisia oloja unohtamatta. Lähdekirjana Venäjästä teos onkin ainutlaatuisen arvokas.
Mahtipontisen nimen varustama Erkki Nordbergin massiivinen teos on tuhti tietopaketti Venäjästä. Teos piirtää laajan historiallis-taloudellis-(geo)poliittis-sotilaallisen-kaaren, nivoo yhteen huikean määrän informaatiota ja sulauttaa sen lukijalle miltein ähkyä aiheuttavaksi huumaksi. Erityisen hyödyllistä luettavaa se olisi Ruotsin puolustuspolitiikasta päättäville tahoille, sen suunta muuttuisi lukemisen myötä täydellisesti.
Vaikka Venäjä onkin viimeisten vuosikymmenien mullistuksissa ruttaantunut, ei sen kykyä (ja halua) sodankäyntiin pidä vähätellä. Nurkkaan ahdistettu haavoitettu karhu huitaisee ärsytettynä äkäisesti, tarvittaessa jopa ydinasein. Myöskin maan militaristinen nykykehitys on hälyttävää.
Mielenkiintoista on myös Venäjällä vallitsevan henkisen ilmapiirin kuvaus, ja millaisiksi Venäjän "luonnolliset" rajat ja valtapiiri hahmotetaan. Huolestuttavaa Ruotsin kannalta on, että Pohjois-Ruotsin suomenkieliset alueet lasketaan siihen kuuluvaksi. Osin varmasti kulttuurinsa lisäksi malmivarantojensa takia. Hyökätessä ei pysähdyttäisi Tornionjoelle vaan kaasuteltaisiin reilusti eteenpäin. Venäjä myöskin käsittää sodankäynnin totaaliseksi ja brutaaliksi. Keinoja tavoitteisiin pääsemiseksi ei kaihdeta. Esimerkiksi Viron patsaskiista ja mellakat avautuu ymmärrettäväksi kirjan kertomia doktriineja, strategioita ja taktiikoita vasten. Maan viralliseen doktriiniin kuuluu ulkovenäläisten suojelu ja maan sisäisiä ongelmia Kreml pakenee pauhaavaan nationalismiin.
Historialliselta anniltaan Nordbergin teos on makoisaa ja analyyttisen yksityiskohtaista. Rajat on vedetty Itämerellä voimasuhteiden mukaisesti ja ne on vaihdelleet melkoisesti.
Usein historiankirjoituksessa reunahuomautuksella sivuutetut hyökkäykset Suomesta 1918-1922 Venäjälle muistetaan kerrata seikkaperäisesti. Näin tämänpäivän silmin nähtynä ei voi olla pitämättä sitä fanaattisten fundamentalistien lapsellisena puuhasteluna, jonka rauhoittamisesta terrorismin vastainen sotakin voisi ammentaa oppia.
Talvisodan syyksi Nordberg epäilee Pietarin sähkön ja sotateollisuuden selluloosan tarvetta. Asioita, joita oli napattavissa Viipurin ympäristöstä. Oma infrastruktuuri Neuvostoliitossa oli rapautunut, eikä sotaa olisi kyetty käymään ilman pikaista parannusta. Leningrad kärsi huutavasta sähköpulasta, ammustehtaat kirkuivat selluloosaa. Natsi-Saksa hönki niskaan ja sen käsi olisi kohta kuristamassa kurkkua.
Venäjän nyky-yhteiskuntaa ja sen niin henkistä kuin taloudellistakin tilaa Nordberg käsittelee moninaisesti ja kriittisesti, hän kertoo tarkasti niin aseellisista organisaatioista kuin eri kaupunkien elinkeinoista ja taloushistoriasta maantietoa ja sosiaalisia oloja unohtamatta. Lähdekirjana Venäjästä teos onkin ainutlaatuisen arvokas.
sunnuntai 1. heinäkuuta 2007
Anna Politkovskaja: Venäläinen päiväkirja
Anna Politkovskaja: Venäläinen päiväkirja. Like 2007. 351 s.
Vladimir Vladimirovits Putin on kaksinaamainen, helvetillinen liero. Venäjä on hänen tyranniutensa aikana liukunut teatraaliseksi fasistivaltioksi, jossa välinpitämättömyys, rosvous ja moraalittomuus rehottavat. Ihmisoikeuksista ei piitata pätkääkään, demokratia on koristesana. Vapaasta markkinataloudesta ei ole tietoakaan: valtiokapitalismi paisuu ja roistotalous jyllää. Turvallisuuspalveluiden ympärille ryhmittäytynyt oligarkkien ja virkamiesten muodostama sekasikiöinen hallitseva eliitti halveksii avoimesti kansaa, tukee ultranationalistisia häiriintyneitä ryhmittymiä ja on pyyhkäissyt liberaalin, demokraattisen opposition pois. Tarvittaessa se turvautuu laajamittaiseen omaan kansaan suunnattuun tuhoisaan terroriin.
Yhtenä viimeisimmistä likaisista tempuista oli kenties tunnetuimman liberaalitoimittajan, Anna Politkovskajan palkkamurha. Politkovskaja uhmasi kirjoituksillaan hallintoa ja puri terrierin lailla Putinia jalkaan. Hänet voi tappaa, mutta hänen kirjoituksensa jäävät ikuisesti todistamaan, että eivät kaikki sulkeneet alistuneesti suutaan ja silmiään silloin kuin ei pitäisi.
Politkovskajan viimeiseksi jäänyt kirja on masentavaa luettavaa. Toivoa ei tunnu Venäjällä olevan. Hän kuvaa myös Kremlin taitavaa taktiikkaa ja Putinin petollisia näytelmiä hyväntekijän rooleissa. Liian äänekkäiksi kasvaneiden kansalaisjärjestöjen ja oppositioliikkeiden rinnalle rakennetaan hallituksen valvonnassa olevat kilpailijat tai usutetaan skinit/turvallisuuspalvelut/sotaveteraanit/oikeuslaitos kimppuun. Putin saattaa perustaa ihmisoikeuskomitean, lupailla rahoja. Kaikki on kuitenkin suunnattu kritiikin tylsyttämiseksi ja liikehdinnän hajottamiseksi. Jos ei kuoliaaksi syleily auta, puhuvat nyrkit.
Heinäkuuksi Putin on kutsunut Suomen presidentti Tarja Halosen Venäjälle suomalais-ugrilaisten kansojen suurjuhlaan. Saa nähdä millaista saippuaoopperaa siellä on luvassa. Putinin hallinto kun on aiemmin hyökännyt rajusti suomalais-ugrilaisia vähemmistökansoja vastaan ja estänyt muun muassa ruotsinsuomalaisten suomen kielen tutkijoiden konfrenssimatkoja Karjalaan. Halosen pitäisi kieltäytyä tapaamasta miestä, jonka kädet ovat veressä joukkomurhista ja joka on hukkumaisillaan omaisten vuodatetuista kyyneleistä muodostuneeseen mereen.
Vladimir Vladimirovits Putin on kaksinaamainen, helvetillinen liero. Venäjä on hänen tyranniutensa aikana liukunut teatraaliseksi fasistivaltioksi, jossa välinpitämättömyys, rosvous ja moraalittomuus rehottavat. Ihmisoikeuksista ei piitata pätkääkään, demokratia on koristesana. Vapaasta markkinataloudesta ei ole tietoakaan: valtiokapitalismi paisuu ja roistotalous jyllää. Turvallisuuspalveluiden ympärille ryhmittäytynyt oligarkkien ja virkamiesten muodostama sekasikiöinen hallitseva eliitti halveksii avoimesti kansaa, tukee ultranationalistisia häiriintyneitä ryhmittymiä ja on pyyhkäissyt liberaalin, demokraattisen opposition pois. Tarvittaessa se turvautuu laajamittaiseen omaan kansaan suunnattuun tuhoisaan terroriin.
Yhtenä viimeisimmistä likaisista tempuista oli kenties tunnetuimman liberaalitoimittajan, Anna Politkovskajan palkkamurha. Politkovskaja uhmasi kirjoituksillaan hallintoa ja puri terrierin lailla Putinia jalkaan. Hänet voi tappaa, mutta hänen kirjoituksensa jäävät ikuisesti todistamaan, että eivät kaikki sulkeneet alistuneesti suutaan ja silmiään silloin kuin ei pitäisi.
Politkovskajan viimeiseksi jäänyt kirja on masentavaa luettavaa. Toivoa ei tunnu Venäjällä olevan. Hän kuvaa myös Kremlin taitavaa taktiikkaa ja Putinin petollisia näytelmiä hyväntekijän rooleissa. Liian äänekkäiksi kasvaneiden kansalaisjärjestöjen ja oppositioliikkeiden rinnalle rakennetaan hallituksen valvonnassa olevat kilpailijat tai usutetaan skinit/turvallisuuspalvelut/sotaveteraanit/oikeuslaitos kimppuun. Putin saattaa perustaa ihmisoikeuskomitean, lupailla rahoja. Kaikki on kuitenkin suunnattu kritiikin tylsyttämiseksi ja liikehdinnän hajottamiseksi. Jos ei kuoliaaksi syleily auta, puhuvat nyrkit.
Heinäkuuksi Putin on kutsunut Suomen presidentti Tarja Halosen Venäjälle suomalais-ugrilaisten kansojen suurjuhlaan. Saa nähdä millaista saippuaoopperaa siellä on luvassa. Putinin hallinto kun on aiemmin hyökännyt rajusti suomalais-ugrilaisia vähemmistökansoja vastaan ja estänyt muun muassa ruotsinsuomalaisten suomen kielen tutkijoiden konfrenssimatkoja Karjalaan. Halosen pitäisi kieltäytyä tapaamasta miestä, jonka kädet ovat veressä joukkomurhista ja joka on hukkumaisillaan omaisten vuodatetuista kyyneleistä muodostuneeseen mereen.
perjantai 15. kesäkuuta 2007
Juri Felstinski & Aleksander Litvinenko: Venäjä kuilun partaalla. Turvallisuuspalvelut demokratian uhkana
Juri Felstinski & Aleksander Litvinenko: Venäjä kuilun partaalla. Turvallisuuspalvelut demokratian uhkana. Tammi 2007. 219 s.
Aleksander Litvinenko murhattiin kehnon agenttirainan tyyliin poloniumilla Lontoossa viime syksynä. Hän oli entinen KGB:n ja FSB:n työntekijä, joka kritisoi ankarasti turvallisuuspalveluiden toimia.
Jos ei tietäisi tapahtumien olevan likimain totta, pitäisi Felstinskin ja Litvinenkon kirjaa mielikuvituksellisena satuiluna, jossa olisi aineksia useampaankin trilleriin. Niin paljon kummaa ja outoa Venäjällä tapahtuu. Kehityskulku on äärimmäisen huolestuttava.
Kirjan mukaan Venäjällä tehtyjen terroritekojen takana ovat pääosin turvallisuuspalvelut. Kansalle valehdellaan härskisti ja kyseenalaistajat listitään mitä erilaisimmilla tavoilla. Vapaa media on tukahdutettu ja julkisuuteen pääsee kafkamaisia ja orwellilaisia toteamuksia.
Se, mitä Venäjällä tapahtuu, on historian valossa todella hälyttävää ja uhka koko maailmalle ja ihmiskunnalle. Eikä vähiten Suomelle ja Pohjolalle. Suomen talous kulkee käsikynkkää itänaapurinsa kanssa.
On aika avata silmät ja vaatia roistoja kuriin, vapauksia ihmisille ja demokratiaa, sosiaalista oikeudenmukaisuutta ja yhdenvertaisuutta lain edessä. Putin ja muut bandiitit on pistettävä telkien taa.
Aleksander Litvinenko murhattiin kehnon agenttirainan tyyliin poloniumilla Lontoossa viime syksynä. Hän oli entinen KGB:n ja FSB:n työntekijä, joka kritisoi ankarasti turvallisuuspalveluiden toimia.
Jos ei tietäisi tapahtumien olevan likimain totta, pitäisi Felstinskin ja Litvinenkon kirjaa mielikuvituksellisena satuiluna, jossa olisi aineksia useampaankin trilleriin. Niin paljon kummaa ja outoa Venäjällä tapahtuu. Kehityskulku on äärimmäisen huolestuttava.
Kirjan mukaan Venäjällä tehtyjen terroritekojen takana ovat pääosin turvallisuuspalvelut. Kansalle valehdellaan härskisti ja kyseenalaistajat listitään mitä erilaisimmilla tavoilla. Vapaa media on tukahdutettu ja julkisuuteen pääsee kafkamaisia ja orwellilaisia toteamuksia.
Se, mitä Venäjällä tapahtuu, on historian valossa todella hälyttävää ja uhka koko maailmalle ja ihmiskunnalle. Eikä vähiten Suomelle ja Pohjolalle. Suomen talous kulkee käsikynkkää itänaapurinsa kanssa.
On aika avata silmät ja vaatia roistoja kuriin, vapauksia ihmisille ja demokratiaa, sosiaalista oikeudenmukaisuutta ja yhdenvertaisuutta lain edessä. Putin ja muut bandiitit on pistettävä telkien taa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)