Venäläinen tapakulttuuri. Perinteitä ja nykypäivää

Suomi-Venäjä-Seura: Venäläinen tapakulttuuri. Perinteitä ja nykypäivää. Helsinki 2002. 72 s.

Yleistysten maalailu kansojen tavoista on yleensä typeryyttä. Liian yksioikoiset oletukset ihmisten käyttäytymisestä voivat hämmentää toisten toimiessa toisin. Silti maantieteellisten ja poliittisten rajojen sisällä syntyy kulttuureja, jotka leviävät alakulttuureista kaikkiin kansankerroksiin ja juurruttavat tottumuksia. Kohdatessaan piintyneet tavat tietysti oudoksuttavat, etenkään jos ei tiedä syvällisemmin taustoista.

Kirjailijalle ensiarvoisen tärkeää on muissa maissa liikuttaessa yrittää jäljentää paikallisia tapoja mahdollisimman uskottavasti menemättä kuitenkaan stereotyyppisiin yleistyksiin. Tuskinpa kukaan suomalainen esimerkiksi innostuu lukevansa olevansa puukkoa kantava juoppo. Siksi stereotyyppien rikkominen hahmoja inhimillistämällä on tärkeää.

Omassa kirjoittelussa olen sijoittanut paljon tarinointia Venäjälle. Monikansallisena suurmaana sieltä ammentaminen on kirjailijalle aarreaitta. Luonnonoloiltaan vaihteleva, rikkaan, mutta traagisen historian omaava maa, jossa kulttuurien piirteet ovat juonelle jännitystä helposti luovat, on kirjailijan kannalta toisaalta helppo, mutta vaativa ratkaisu.

Tämmöistä pohdin lukiessa Suomi-Venäjä-seuran Venäläinen tapakulttuuri. Perinteitä ja nykypäivää -kirjasta. Se esimerkiksi toistaa, että venäläiset juovat aina lasista. Tarkoituksella olen värittänyt omissa novelleissa juomista myös kiertävästä pullonsuusta. Tosin siinä tilanteessa on isäntäväki jo juovuksissa, joten lasit "unohtuvat". Mikäli näitä novelleja joskus jossain julkaistaan, on joku Venäjällä valtavasti ravannut kriitikko varmasti valmis tyrmäämään venäläisen kulttuurin tuntemukseni hataraksi ja minun sijoittaneen räikeitä virheitä teoksiini. Kriitikko voi katsoa peiliin. Kuinka useasti hän juo suomalaisena pelkästään suoraan pullonsuusta? Totta, tulee sitä lasiakin käytettyä joskus ryypätessä miestä väkevämpää, kuten venäläiset yleensä. Ennakkoluuloja on hyvä karistaa, mutta samalla tiedostaa yleisesti käytössä olevia käyttäytymissääntöjä.

Kirjanen liikkuu laajalla alueella. Joskus mennään täysin tarpeettomiin yksityiskohtiin. Esimerkiksi idioottimaiselta tuntuvat kuinka hissejä käytetään. Venäjällä, kuten muuallakin, on vaihteleva rakennuskanta. Talot ovat eri aikakausilta, joten niin ovat hissitkin. Kenties henkilölle, joka ei vaikkapa ole Helsingin keskustan kiinteistöissä liikuskellut, voi tulla yllätyksenä vanhat veräjät yms. Niiden käyttö tuskin on hankalaa. Sen sijaan kiusallista saattaa olla lähiöissä viisikerroksiset 1950- ja 1960-luvulla nopeasti kyhätyt elementtitalot, joissa ei hissiä ole laisinkaan.

Hyödyllistä tietoa on varmasti myös vinkkaaminen rakennusten kerroksista, joissa on yksi yhteisovi, josta vasta pääsee käytävään, jossa ovat ovet huoneistoihin.

Suomalaista saattaa ihmetyttää myös se, ettei venäläisillä ole mattoja lattioilla. Sen sijaan seinillä riippuu ryijyjä.

Kirjanen muistuttaa vuosikymmeniä kestäneestä mielipidevainosta, joka on saanut venäläiset epäluuloisiksi muukalaisia kohtaan. Ei tiedetä kenelle raportoit, joten sinulle ei hölistä kaikesta ja vastaukset jäävät epämääräisiksi olankohautuksiksi, vaikka sinua muuten ystävällisesti kohdeltaisiinkin. Läheiset ystävyyssuhteet niveltyvät suurperheiden kautta, jotka vahtaavat jäseniään tarkasti. Porukka pitää yhtä, koska muihin - ei etenkään valtioon ole ollut luottamista.

Talousjärjestelmä totutti neuvostovuosina laadun sijasta määrään. Niukat varat kohdistivat kunnossapidon vain välttämättömimpään. Kunhan joku asia jotenkuten toimii, niin sen annetaan olla. Vastuuta yhteisistä asioista vältellään, joten vesiputki saattaa lorottaa vuorokausia ilman, että kukaan kiinnittää siihen huomiota. Uuttakin rakennetaan yhä hutiloimalla.

Tärkeä kirjasen viesti on myös muistutus tuliaisten tuomisesta. Mielellään niiden tulisi olla omasta maasta. Venäläisille ei pitäisi ojentaa suomalaisten lempiesinettä puukkoa. Venäläisessä kulttuurissa sellainen ei ole soveliasta. Jos välttämättä sellaisen haluaa antaa, niin sen voi tehdä läksiäisrituaaleissa saatesanojen kanssa. On syytä korostaa suomalaisen kulttuurin ajatusmallia siitä, että puukkoja annetaan vain ystäville, jotka eivät lyö selkään. Venäläiset ymmärtävät mielellään muita kulttuureja ja ovat imarreltuja.

Samalla on hyvä pitää mielessä, että venäläinen kulttuuri vaatii vastalahjan lahjasta. Se voi tuottaa kiusallisia tilanteita hyvää tarkoittaville suomalaisille. Syödessä ei kannata ahmia lautasta täysin tyhjäksi. Emäntä kantaa komeroista kaiken vieraalle, jonka nälkä muuten näyttää hillittömältä ja tarpeen vaatiessa emäntä lähtee lainaamaan lisää köyhiltä naapureilta. Ryypätessä napostellaan pikkuista, joten senkin puolesta on hyvä jättää jotain. Jossain vaiheessa nostetaan malja naisille.

Venäläiset myös koskettelevat toisiaan useammin kuin suomalaiset, jotka ovat poikkeus koko maailmassa syrjäänvetäytyvällä käytöksellään, joka ei salli toisen kosketuksia kuin todella läheisiltä ja niitäkin harvoin...

Juteltaessa teitittely on tärkeää, samoin porukan pomon kunnioittaminen ja kehuminen. Keskusteltaessa on kannattavaa viitata isoherraan. Esimerkiksi aloittamalla, että "Ivan Ivanovitsh puhui erinomaisesti venäläisten näkökulmasta. Yhtään vähättelemättä herra Ivan Ivanovitshin ansiokkaita ehdotuksia, haluaisin tarkentaa ja täsmentää joitakin asioita suomalaisten kannalta..." Alkukehujen jälkeen voi teilata täysin typeryydet loukkaamatta liikaa isäntää.

Suuri Johtaja torjuu yleensä ehdotukset ja pitää kiinni omista teeseistään. Koirat vieressä ovat hiljaa. Suuri Johtaja kuitenkin hyvyyttään hyväksyy vieraiden joitakin näkökohtia ja periaatteellisista kysymyksistä ollaan yleensä yhteisymmärryksessä. Jänkäämään ei kannata ruveta vaan etsiä Suuren Johtajan puheesta omia kantoja tukevia kohtia ja manipuloida Suuren Johtajan luulemaan, että ajatukset olivat alunperin hänen.

Tämän jälkeen tulkit vetäytyvät luonnostelemaan sopimuksen ja kun pöytäkirja on valmis, on Suuren Johtajan allekirjoitus hyvin tärkeä muodollisuus, joka takaa sopimuksen pitävyyden.

Mainiossa kirjasessa kerrotaan myös muun muassa juhlapäivistä, kuinka kirkossa ollaan ja loppuosaa täydentää mukavasti venäläinen vitsivalikoima ja katsaus ruokakulttuuriin. Jopa joitakin ruokaohjeitakin on liitteenä nälkäisimmille.

Liitteistä tarpeellisin on kutsumanimiluettelo. Ne kun eivät noudata suomalaista logiikkaa ja itse ainakin olen ollut monesti pulassa kenestä oikein nyt puhutaan, koska samasta tyypistä voidaan käyttää useita kutsumanimiä. Venäläisillä on myös vain yksi etunimi, jota täydennetään isän nimellä.

Kaiken kaikkiaan oikein raikas esitys, joka varoo yleistämästä liikaa, mutta muistuttaa riittävästi venäläisen kulttuurin yleisimmistä piirteistä, jotka tietysti vaihtelevat yksilöistä toisiin.