maanantai 30. huhtikuuta 2007

Anders Norborg: I fyrverkeriernas tid

Anders Norborg: I fyrverkeriernas tid. Leopard 2007. 524 s.

Anders Norborgin romaani I fyrverkeriernas tid ilmestyi alunperin reaaliaikaisena blogina. Ehkä sen vuoksi siitä puuttuu selkeä juoni ja teos hapuilee melkoisesti. Siitä lähtee kehittymään lukuisia torsoja, jotka eivät johda mihinkään. Toimittamattomuus iskee silmään. Liki puolet pois ja romaani olisi ollut kamppailemassa kärkikahinoissa Augustista.
Parin sadan sivun jälkeen alkaa lukeminen tympäisemään. Romaani ei tunnu etenevän mihinkään. Sata sivua eteenpäin ja alkaa hirmuinen kaasutus. Pohdiskeleva ote muuttuu räjähtäväksi toiminnaksi. Hallituskanslian bloggaavan virkamiehen tylsä elämä saa äksöniä. Mutta samalla saa touhu yhä epäuskottavampia piirteitä ja maailmalla ravataan yhtenään.
Norborg käyttää kiehtovaa kieltä ja keksii koko joukon kumman osuvia kiertoilmauksia. Valitettavasti synonyymit jäävät kouralliseen, joita hän toistaa kiusallisen puuduttavasti.
I fyrverkeriernas tid ei kehity silti täysimittaiseksi thrilleriksi jota lukija odottaa, vaikka edellytyksiä olisi vaan se kompuroi kömpelöön loppuun.
Henkilöhahmot eivät myöskään ole uskottavia. Jotkut niistä jäävät turhankin etäisiksi ja sumuisiksi. Esimerkiksi vaimo on tällainen. Päähenkilön ajattelumaailma vastaa vasemmistoälymystöä. Taustaltaan ja elintavoiltaan hän on yläluokkaa. Ehkä romaanin loppuosan voisi tulkita päähenkilön mielenterveyden järkkymisellä, teos kun saa vauhtiin päästessään paranoidisia piirteitä.
Kaikesta huolimatta tätä kirjaa kannattaa lueskella. Sen parissa vierähtää kyllä ilta jos toinenkin. On sitä kirjoitettu huonompiakin.

keskiviikko 18. huhtikuuta 2007

Torbjörn Forslid: Varför män. Om manlighet i litteraturen

Torbjörn Forslid: Varför män. Om manlighet i litteraturen. Carlssons 2006. 213 s.

Malmössä mellakoidaan siirtolaislähiössä, Yhdysvalloissa siirtolaisopiskelija ampuu yli kolmekymmentä ihmistä. Miehinen pahaolo saattaa purkautua käsittämättöminä väkivallantekoina, kärsijöinä ovat usein sivulliset. Siirtolaisuuden osittain aiheuttamat ulkopuolisuuden ja vierauden kokemukset laukaisevat yhdessä yleisen miehisyyden identiteettikriisin kanssa joskus tuhoisia tapahtumasarjoja.
Miehelle tarjottavat roolit ja vaatimukset nyky-yhteiskunnassa hämmentävät ja miehisyys on monelle hankalaa. Täytyy välttää ettei vain vahingossakaan ole muiden mielestä knapsu, kuten Mikael Niemi asian toteaa. Varsinkin kun talous- ja sosiaalihistoria on osoittanut miten miesten ja naisten roolit, tavat ja työt ovat vaihtuneet kuin vuoristorata. Ja kun psykologinen tutkimus on osoittanut ettei miesten ja naisten välillä ole käytännössä suuria eroja (Janet Shibley Hyden mukaan vain kolmella osa-alueella on havaittavia eroja ja taipumuksia: aggressiivisuus, fyysinen aktiivisuus ja seksuaalisuuden tietyt muodot. Silti 95 prosenttia miehistä ei ole väkivaltaisia, se kasautuu pienelle porukalle).
Kun ei muuten pysty pätemään, alemmuudentunto kompensoituu aggressiivisella macho-kulttuurilla, muskeleilla, väkivallalla, rikollisuudella, kaupallisten tavaramerkkien ja homososiaalisten jengimerkkien näyttelyllä.
Vaikka Malmössä kyseessä on ilmeisesti kollektiivinen typeryys ja Amerikassa yksinäisen häiriintyneen paisuneen egon paranoidisen vihan nostattama laajentunut itsemurha, ovat juuret johdettavissa miehisyyden kriisiin.

Torbjörn Forslid lähestyy miehisyyttä populaarikulttuurin ja kirjallisuuden kautta. Forslid jakaa kirjansa kuuteen lukuun.
Erityisen mielenkiintoisesti Forslid käsittelee Malmöä kuvailevaa kirjallisuutta.
Malmö on kaupunki, jossa luokkaristiriidat ovat kärjistyneet pahasti. Alueet ovat segregoituneet rikkaiden ja äärimmäisen köyhien slummeiksi. Joillakin alueilla, kuten juuri Rosengårdissa enemmistö ihmisistä elää toimeentulotuilla. He asuvat ahtaasti, lapsia on paljon. Enemmistöllä on ulkomaalainen tausta, heillä on heikko koulutus. Syrjäytyminen on laaja-alaista. Ongelmavyyhdet ovat moninaisia. Tämä nostattaa katkeruutta ja luokkakantaista vihaa hyväosaisia kohtaan.
Parhaillaan pyörivän Manpowerin televisiomainoksen mukaan esimerkiksi yli puolet malmölaisista taksikuskeista on akateemisesti koulutettuja maahanmuuttajia. Mainos kysyy onko tosiaan niin vaikeaa ajaa taksilla Malmössä, että siihen vaaditaan opiskelua yliopistossa.
Forslid kuvaa muun muassa Torbjörn Flygtin Underdogin kautta tätä ympäristöä ja kasvua mieheksi siinä. Flygtin kirjan päähenkilö on ”valkoista roskaväkeä”, joka kaikesta huolimatta tekee klassresan. Päähenkilö tiedostaa oman ulkopuolisuutensa molemmissa luokissa. Hän on jäänyt ei kenenkään maalle. Hän on ”jättänyt” kouluttautumalla omansa, porvarispiirit eivät sulata nousukasta sisäänsä.
Olle Svenningin isästään Eric Svenningstä kirjoittama biografia Lojaliteter. Min far(s) antaa taustaa Malmön ongelmille. Eric Svenning oli (s)-poliitikko, joka paloi kaupungille. Häntä ei syyttä tituleerattu kaupunginisäksi. Svenning kasvoi Lugnetin työläiskaupunginosassa ja halusi hävittää köyhyyden. Hän kävi koko sydämestään luokkasotaa. Isänä hän oli koko ajan kotoa poissa, aina jossain politikoimassa. Svenning oli työnarkomaani, joka paloi aatteelleen. Hän heräsi viideltä eikä mennyt nukkumaan ennen puoltayötä. Svenning oli mies, joka oli Malmön toisen maailmansodan jälkeisen muutoksen takana. Hän oli vahva tekijä Malmön miljoonaohjelmassa. Idealistisen projektin tavoitteena oli järjestää kymmenessä vuodessa kaikille kunnolliset asunnot. Uusia asuinalueita rakennettiin sosialidemokraattisen realismin hengessä. Mutta uudet giganttiset asuntoalueet unohtivat ihmisen, yksilön. Ne koettiin epäinhimillisiksi. Massiivinen kritiikki ja ongelmien kasautuminen olivat Svenningille raskas paikka. Miljoonaohjelman asuinalueista tuli idealistisen työläisparatiisin sijaan segregaatiota lisännyt sosiaalinen katastrofi, painajainen. Koko Eric Svenningin elämäntyö kyseenalaistettiin ja vanheneva mies sysättiin pois politiikasta, perhe-elämästä ei hän tiennyt mitään. Svenning teki itsemurhan.
Forslid rinnastaa Svenningin kohtalon kreikkalaiseen draamaan.

sunnuntai 15. huhtikuuta 2007

Markku Turunen: Hyvä Joel

Markku Turunen: Hyvä Joel. Gummerus 2006. 307 s.

Elämäkertakirjoista ei oikein tiedä miten niihin suhtautuisi. Ne ovat silti kirjallisuuden keskeistä aineistoa. Kuninkaista ja sankareista on satuiltu kautta aikain, ja niiden uskottavuus on toisinaan varsin vähäistä.
Kirjoittamalla toisesta, jo edesmenneestäkin ihmisestä biografista proosaa ollaan heikoilla jäillä. Vaarana on kuvattavan ihmisen leimautuminen ja tapahtumien vääristyminen. Siksi tämän tyypin kirjat täytyy ottaa enempi viihteenä.
Markku Turunen on perehtynyt Joel Lehtosen, yhden suomalaisen kirjallisuuden klassikon elämään antaumuksella ja herättänyt sanataiteilullaan tämän henkiin. Outo sanajärjestys lauseissa ja kömpelö dialogi haittaa lukuelämystä mutta silti saa varsin syvällisen kuvan mestarikirjailijan kaoottisesta ja sairaalloisesta elämästä. Joel Lehtonen monien muiden tapaan vietti ison osan elämästään ulkomailla juurtumatta varsinaisesti mihinkään.
Kirja jää kuitenkin paikoin puutteelliseksi. Siinä ei käsitellä Lehtosen lyhyeksi jäänyttä opiskelijaelämää. Lehtonenhan erotettiin yliopistosta vain vuoden jälkeen osallistuttuaan kutsuntalakkoon 1902. Hänen itsemurhansa vuonna 1934 on silti kuvattu kauniisti, samoin hänen suhteensa rouva Sylvia Avellaniin ja Lydia Thomassoniin.
Jos ei muuta, niin kirja saa ainakin tarttumaan Putkinotkoon uudestaan. Se asettuu toisenlaiseen valoon tämän kirjan jälkeen.

torstai 12. huhtikuuta 2007

Ivan Turgenjev: Rudin

Ivan Turgenjev: Rudin. Ruin 2006. s. 237

Vanhojen venäläisten klassikoiden parissa ei pitkästy.
Turgenjevin Rudin alkaa miltei yltiöromanttisesti, saa kehittyessään särmää ja loppuu traagisen kauniisti barrikadille Pariisiin vuonna 1848. Uusruotsinnetun teoksen kieli on modernisoitu ja helpottaa huomattavasti nykylukijan ymmärrystä.
Ruotsinsuomalaisten kirjoittajien ja kirjailijoiden valittaessa vaikeuksistaan, antaa katsaus venäläisten kirjailijoiden olosuhteisiin 1800-luvulta (saati sitten 1900-luvulta) toivoa. Ruosukirjailijoita ei sentään ole tuotantonsa takia teljetty telkien taa taikka karkotettu erämaahan. Kustantajien puutetta itkevät voivat lohduttautua sillä, että useimmat venäläisetkin mestarit julkaisivat tuotantonsa aluperin omakustanteina eikä levikki ollut hurjaa.
Ivan Turgenjev ei ole tästä joukosta poikkeus.
Tsaarin hirmuhallinto yritti kampittaa hänenkin kirjailijanuraansa minkä pystyi.
Silti syntyi nerokkaita teoksia.
Sellaisia kuin Rudin.

keskiviikko 11. huhtikuuta 2007

Gunvor Andersson & Hans Swärd: Barn utan hem. Olika perspektiv.

Gunvor Andersson & Hans Swärd: Barn utan hem. Olika perspektiv. Studentlitteratur 2007. 182 s.

Harva tieteellinen kirja tekee niin surulliseksi kuin Gunvor Anderssonin ja Hans Swärdin kodittomista lapsista. On syytä painottaa ettei kirja ole luettavaa herkkämielisille. Sen verran järkyttäviä kuvauksia ja hätähuutoja hyvinvointivaltion reunoilta pudonneilta ihmisiltä kuuluu.
Miljoonaprojektin myötä kitkettiin asunnottomuus liki tyystin Ruotsista ja 1970-luvulla asunnoista oli jopa ylitarjontaa. 1980-luvulla ja 1990-luvulla tilanne muuttui tyystin, ja paheni 1990-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa. Ruotsi on taas keskisuuren asunnottomuuden maa, mutta lasten kodittomuudesta tiedetään vähän monta muuta asiaa tilastoivassa kansankodissa.
Tunku suurkaupunkeihin on suuri, kunnallisten asuntoyhtiöiden liiketaloudellistamisen myötä ilman aikaisempaa asuntoa ja työtä olevilla, mahdollisesti velkaantuneilla on valtavia vaikeuksia saada vuokrasopimusta. Kun yhtä vuokra-asuntoa saattaa hakea 400-500 ihmistä, joilla taustatiedot ovat kunnossa, ovat heikommilla olevat pulassa.
Räikeimmillään tilanne on johtanut mielettömyyksiin, joissa maksukyvyttömiä perheitä majoitetaan hotelleihin sosiaalitoimen laskuun. Yhteiskunnalle saattaa koitua jopa 60 000 kruunun kulut kuukaudessa tästä järjettömyydestä. Yksi halvempi vaihtoehto olisi parakkikylät kaupunkien laitamille, mutta mutta pitkittyessään asuminen niissä voi johtaa vielä pahempiin ongelmiin. Toisaalta herää kysymys, että missä määrin ihminen on itse vastuussa omasta elämästään? Pitääkö sitä pukata lapsia, jos tietää ettei pysty taloudellisesti niitä elättämään ja järjestämään kunnon kotia? Eikö voisi odottaa, että on opetellut ruotsin, hankkinut koulutuksen, työn ja asunnon ennen lasten tekemistä?
Keitä sitten ovat nämä kodittomat perheet? Tämän kirjan tutkimusten valossa riskitekijöitä ovat ulkomaalaistausta, heikko koulutustaso, työttömyys, kielitaidottomuus ja nuoruus. Perheväkivalta ja väärinkäyttö saattavat olla laukaisevia tekijöitä, jotka syöksevät perheitä helvettiin. Kirjan haastattelemien perheiden joukossa ei ollut etnisiä ruotsalaisia. Kodittomuus voi koskea kokonaisia sukupolviketjuja ja siten periytyä.
Tyypillinen kirjan tapaus voisi olla toisen käden ahtaassa kaksiossa asuva suurperhe. Yhdessä huoneessa asuvat nuori äiti, isä ja lukuisat lapset, toisessa perheen teini-ikäinen poika lapsimorsiamensa ja pienen vauvan kanssa. Kaikki työttömiä ja elävät sosiaaliavustuksella, asunto on tilapäinen.
Toinen tyypillinen tapaus voisi olla nuori monilapsinen äiti, jonka mies on kuollut väärinkäyttöön tai pariskunta on eronnut miehen väkivaltaisuuden takia. Äiti on hoitanut lapsia eikä oppinut ruotsia. Yhtäkkiä hän kadulla avuttomana lasten kanssa. Yösija löytyy sukulaisten, tuttujen tai ystävien luota. Kontaktit yhteiskuntaan ovat heikot, asunnottomuus pitkittyy ja äidin mielenterveys järkkyy. He ovat syöksykierteessä ongelmavyyhden kasautuessa.
Lasten kannalta tilanne on toivoton. Koska ruotsalainen koulujärjestelmä ei piittaa heikoimmista, uhkaavat nämä lapset syrjäytyä. Haastatteluissa paljastuu lasten pettymys sille ettei kukaan aseta rajoja ja tuota turvaa ja sääntöjä. Koulu ei ota yhteyttä kotiin, lapset voivat lintsata vapaasti ilman että kukaan välittää missä he aikansa viettävät. Kukaan ei valvo, että he tekevät läksynsä, kukaan ei tue heidän oppimistaan. Joidenkin lasten rohkaistua itsensä ja mentyä kertomaan tilanteestaan opettajalle, he ovat saaneet vastauksen etteivät he voi saada helpotuksia vain koska heillä on vaikeuksia. Enimmillään he saavat ystävällisen selkääntaputuksen, mutta se ei riitä. Hyvinvoivien perheiden lapset toki pärjäävät koulussa, jossa ei ole näkyvää rimaa ja sääntöjä, ja jossa opettajilla ei ole toimintavaltuuksia, mutta moniongelmaisten perheiden lapset syrjäytyvät ja putoavat.
Kuvaa todellisuudesta hämärtää se, että valtaosalla väestöstä menee hyvin Ruotsissa. Moniongelmaisten, turvaverkon rei´ästä pudonneiden määrä on marginaalinen.
Kodittomia lapsia arvioidaan olevan kansankodissa vain reilut toistatuhatta.
Mutta sekin on liikaa.

tiistai 10. huhtikuuta 2007

Ottavio Cappellani: Vem är Lou Sciortino?

Ottavio Cappellani: Vem är Lou Sciortino? Forum 2006. 235 s.

Ottavio Cappellanin esikoista on kansainvälisesti kehuttu, joten eihän kirjaa voinut jättää väliin. Kirjaa on sanottu gangsteriromaaniksi, joka kuvaa Sisilian tätä päivää elokuvamaisesti.
Kestääkin hetken totutella Cappellanin minimalistiseen, välähdysmäiseen tyyliin, joka herättää joka lauseessa enemmän kysymyksiä kuin vastaa niihin.
Vaikka loppua kohden henkilöhahmot kasvavatkin, jäävät ne useimmiten pintapuolisiksi murhattaviksi objekteiksi.
Jossain vaiheessa alkaa melkein tympäisemään, kun luvut ovat lyhyitä, itseään toistavia murhaotoksia, mutta kyllä kirjan silti lukaisee ihan mielellään loppuun asti.

torstai 5. huhtikuuta 2007

Johanna P. Altenstedt: Salarakas

Johanna P. Altenstedt: Salarakas. Pilot 2006. 108 s.

Viime aikoina Ruotsinsuomalaisessa kirjoittajayhdistyksessä on kuohunut: Kaisa Vilhuinen –palkintoehdokkaaksi hyväksyttiin Susanna Alakosken ruotsinkielinen teos ja pari johtokunnanjäsentä erosi protestina. Sen enempää tapahtumia kommentoimatta voi todeta rannalle jääneen monta tasokasta suomenkielistä ruosuteosta. Yksi niistä on Johanna Parikka Altenstedin Salarakas.
Salarakas sijoittuu Suomen pääkaupunkiseudulle, tähän päivään. Siinä menestyvän rättipuljun keski-ikäinen markkinointipäällikkö Riitta rakastuu nuoreen Maxiin.
Riitalla on asiat muodollisesti kunnossa: kunnon aviomies, lapset, talo. Hän elelee ylemmän keskiluokan rauhallista porvarillista elämää.
Jotakin kuitenkin puuttuu, hän hakee omaa identiteettiään erilaisten ulkoisten vaatimusten ristitulessa. Riitalla on heikko itsetunto ja tarve näyttää. Ja tielle osuu Max, jonka Riitta kuvittelee voivansa alistaa ja jota hän voisi hyväksikäyttää. Toisin kuitenkin käy. He rakastuvat.
Juonessa on yllättäviä käänteitä. Riitta on raskaana Maxille. Aviomies saa tietää suhteesta. Riitan hylkäämä Max romahtaa psyykkisesti ja joutuu mielisairalaan. Tapahtuu auto-onnettomuus.
Parikka Altenstedt osaa kirjoittaa kutkuttavasti ja pitää lukijaa jännityksessä. Teos on myös ”naisellinen”. Tunteet ovat pääosassa toiminnan sijasta. Kirjallisuus on siitä metka juttu, että taitavan kirjailijan avulla lukija pääsee tutustumaan itselleen vieraisiin elämänalueisiin. Näin käy Parikka Altenstedtin kirjan kanssa.
Loppua vaivaa epäuskottavuus. Aviomies on liian hyväntahtoinen ja ymmärtäväinen.
Onko sellaisia miehiä oikeasti olemassa?
Haluaisin tavata.

George M. Fredrickson: Rasism. En historisk översikt

George M. Fredrickson: Rasism. En historisk översikt. Historisk media 2003. 181 s.

Rasismi on 1800-luvun lopun ideologinen ilmiö, väittää yhdysvaltalainen historianprofessori George M. Fredrickson kirjassaan. Rasistisen ajattelun juuret ovat eurooppalaisessa kristillisyydessä, antisemitismissä, imperialismissa ja kolonialismissa. Hän vertaa prosessien kulkua Yhdysvalloissa, Saksassa ja Etelä-Afrikassa. Ainoastaan näissä maissa pääsivät avoimen rasistiset hallinnot Fredricksonin mukaan valtaan ja säätämään eri kansanryhmiä sortavia lakeja.
Fredrickson lähtee 1300-luvun hirmuisen ruton jälkimainingeista. Euroopan väestöstä menehtyi suuri osa, erittäin pahoin rutto koetteli muun muassa Suomea ja Norjaa. Esimerkiksi Norjan talous romahti valtaosan väestöstä kuoltua ja maa joutui tanskalaisten alaisuuteen ja yhteiskuntakehitys taantui eikä toipunut ennen vuosituhannen loppua (kts. Uhlin 2006, Jonsson red.). Joka tapauksessa rutosta syytettiin juutalaisia, jotka muka myrkyttivät kaivoja. Heitä epäiltiin myös rituaalisista lapsimurhista ja heille sysättiin vastuu Jeesuksen ristiinnaulitsemisesta. Antisemitistinen ajattelu juurtui syvälle keskieurooppalaiseen henkiseen ilmastoon ja sai vettä myllyynsä 1800-luvun taloudellisen myllerryksen seurauksena.
Fredricksonin mukaan afrikkalaisten orjuuttaminen ja rahtaus plantaaseille Amerikkaan ei alun perin ollut rasistista. Sitä siivitti lähinnä taloudellinen voitontavoittelu. Orjuuttaminen ei ole ollut eurooppalaisille tai muillekaan epätavanomaista. Löytöretkien seurauksena eurooppalaiset kuitenkin pääsivät Länsi-Afrikassa tuottoisille apajille. Euroopasta oli vaikea saada lisää orjuutettavaa työvoimaa. Myöskin kristinuskon leviäminen johti ristiriitaan: ihmisten välistä tasa-arvoisuutta julistava uskonto ei oikeuttanut toisen kristityn alistamista. Lisäksi Länsi-Afrikassa orjakauppa ja talous kukoisti. Eurooppalaisten ei tarvinnut itse jahdata orjia: sen tekivät heidän puolestaan paikalliset mahtihahmot ja kauppiaat.
Orjuuttaminen herätti kuitenkin huonoa omaatuntoa monissa. Tarvittiin selityksiä miksi toista ihmistä sai alistaa. Mustien katsottiin olevan eri ihmislajia tai alempaa rotua. Tukea saatiin ja haettiin raamatusta.
Tämä epäinhmillistäminen mahdollisti värillisten kansalaisoikeuksien riistämisen ja halventavan suhtautumisen. Järjestäytyneeksi tämä muodostui silti vasta 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa. Juutalaisviha sai äärimmäiset muotonsa natsien noustua 1930-luvulla Saksassa valtaan. Etelä-Afrikassa apartheidi alkoi vasta 1948 nationalistipuolueen saatua maassa vallan.
Neuvostoliiton uhka, koloanialismin purkautuminen ja modernisaatio pistivät Yhdysvallat kylmässä sodassa ahtaalle. Mustien kansalaisoikeusliike raivosi epäoikeuksia kohtaan. Kotirintaman tuen varmistamiseksi maan oli taivuttava ja myönnettävä myös värilliset ihmisiksi. Täten myös he saivat samat liberaalit demokraattiset oikeudet kuin valkoinen vähemmistö jo itsenäistyessä.
Mielenkiintoista ja ajatuksia herättävää luettavaa etenkin jokaiselle antirasistille.

maanantai 2. huhtikuuta 2007

Björn Nilsson: Nära relationer. Introduktion till relationspsykologi.

Björn Nilsson: Nära relationer. Introduktion till relationspsykologi. Liber 2007. 191 s.

Jos jotakin kirjaa voisi suositella kaikille, niin tätä. Ihmisenä oleminen kun ei ole niitä kaikkein helpoimpia asioita. Kaikenlaisia huuhaa-oppaita on markkinoilla paljon, Nilssonin kirja kattaa ja pohjautuu tuoreimpaan psykologiseen tutkimukseen. Pelkästään jo siksi esimerkiksi kirjailijoille se on erittäin hyödyllistä tavaraa.
Kirjassa käsitellään niin ystävyyttä, rakkautta ja ihastumista, mustasukkaisuutta kuin eroa ja yksinäisyyttäkin.
Siinä revitään rikki myyttejä miesten ja naisten välisistä eroista. Emme me ole tutkimusten mukaan kovinkaan erilaisia sukupuolen takia, erilaisuudet ovat sen sijaan enempi yksilöllisiä, me olemme kaikki persoonallisia yksilöitä.
Länsimaisessa kirjallisuudessa ja viihteessä korostuu romanttinen rakkaus. Romanttisen rakkauden ihanteen mukaan se olisi suuria tunteita ja onnea. Mutta rakkaus ja kiintymys ei ole vain sitä, se on paljon muuta ja enemmän.
Parisuhteessa tärkeintä on keskinäinen kommunikaatio ja kyky nostaa ongelmat tarvittaessa pöydälle, ennen kuin tilanne on tulehtunut kestämättömän tukalaksi. Toista ihmistä ei voi omistaa eikä hallita, onnistunut pariutuminen ei ole yhdentymistä vaan pikemminkin kahdentumista, jossa kumpikin ovat tasavertaisia toisiaan tukevia yksilöitä yhteisin haavein ja tavoittein.
Onnistuvan parisuhteen kannalta myös samankaltainen sosiaalinen tausta ja persoonallisuus ovat olennaisia.
Kaikki ihmiset ovat pohjimmiltaan yksinäisiä. Toiset vain saattavat olla sitä emotionaalisesti tai fyysisesti enemmän. Yksinäisyys on ensisijassa henkistä ja emotionaalinen yksinäisyys saattaa laukaista kierteen fyysiseen yksinäisyyteen. Ikävät kokemukset läheisyydestä saattavat sulkea ihmistä ja tehdä tämän epäluuloiseksi. Epäluuloisuus johtaa uuteen torjuntaan ja entistä syvempään yksinäisyyteen.

Leif Jonsson (red.): Kommunledning och samhällsutveckling

Leif Jonsson (red.): Kommunledning och samhällsutveckling. Studentlitteratur 2006. 352 s.

Studentlitteraturin kirjojen tasot vaihtelevat rajusti. Tällä kertaa vaskooli huuhtoi kuitenkin esiin kultaa. Kommunledning och samhällsutveckling –antologia on riemastuttavan monitahoinen opus, jota voi lähestyä usealta kantilta.
Talous- ja sosiaalihistoriallisesti teoksen anti on rikasta. Olen pitkään kaivannut syventävää opusta siihen miten kuntien rooli on kehittynyt ja miten se on muuttunut Ruotsissa. Tässä se lopulta sitten on!
Kunta on mittava taloudellinen toimija Ruotsissa, jolla on valtiotakin pidemmät historialliset juuret, silti Ruotsi on ollut hyvin keskusjohtoinen maa, jossa valtio on ollut voimatekijä.
1930- ja 1970-lukujen välisenä aikana keskusjohtoinen suunnitelmatalousajattelu jylläsi poliittisissa piireissä. Kunnat nähtiin valtion päätösten toimeenpanevana elimenä, ei itsenäisinä yksiköinä.
1960- ja 1970-luvulla kuntia pistettiin yhteen rivakasti, ja niiden taloudellinen valta kasvoi.
Palveluiden tuottajana kuntien rooli on korostunut 1990-luvun jälkeen. Valtio säästi sysäämällä vastuuta kunnille. Myös liiketaloudellinen ajattelu tuli kuntiin 1990-luvulla ja toiminnat organisoitiin uudelleen. Yhtiöittämiset ja ulkoistamiset olivat nykyaikaa. Sanastoa myöten toimintamallit ja tavoitteet lainattiin liike-elämästä. Moni sai kenkää.
Kuntajohtajissa eniten närästystä herätti Perssonin kaudella tämän halu vahvistaa keskusjohtoista kansallisvaltiota.
Ehkä mielenkiintoisin antologian artikkeleistä on silti Åke Uhlinin käsialaa. Siinä annetaan historialliset kehykset pohjoismaisella tasolla yhteiskuntakehitykseen ja kuntien ja valtion väliseen ristiriitaan.
Se mitä tästä laajasta antologiasta jäi eniten kaipaamaan oli paikallismedian ja kunnan suhde. Kuntapolitiikan tiedonvälittäjinä paikallismedia on elintärkeä. Tällä hetkellä suunta on huolestuttava: yhä vähemmän paikallismedia kiinnittää huomioita kuntapolitiikkaan. Uutiset ovat yksinkertaistuksia ja päätöksiä. Demokratian kannalta tämä on vaarallista. Toimittajat entistä harvemmin kykenevät näkemään prosesseja ja käsittelemään niitä, ja uutisoimaan niistä. Ehkä myös siksi tämän antologian toivoisi kuluvan monen toimittajan tai toimittajaksi aikovan käsissä.
Kirjan ongelma on myös, että artikkelit jäävät paikoin lyhyiksi. Monista niistä olisi voinut lukea kokonaisen kirjan verran!