Erkki Sirviö: Toivon maa

Erkki Sirviö: Toivon maa. Omakustanne (Firma Rif, Pietari) 1997. 351 s.

Erkki Sirviön Toivon maa on erikoinen kirja, jossa on klassikkoainesta. Kolmiosainen tuhti tekele ei silti saatavuudellaan voi ylpeillä. Mutta Erkki Sirviö jätti kuitenkin jälkeensä teoksen, jota joku ruotsinsuomalaisuutta joskus tulevaisuudessa tutkiva varmasti tutkailee mielenkiinnolla ja kirjan löytävä lukaisee uteliaisuudella.

Sinänsä teos ei poikkea ruosukirjallisuuden suuresta linjasta ja sitä sävyttää seksuaalisuus voimakkaasti. Juonena on laajemmassa kehyksessä tarkasteltuna modernisaatio, muutto köyhästä korvesta tehdaskaupunkiin toiseen maahan. Suomesta Sirviö antaa vastenmielisen kuvan, luonnonkauneuden taustalla on hirvittävä köyhyys ja omistavan luokan suvaitsemattomuus.

Erikoiseksi kirjan tekee sen jälkijättöisyys. Sirviön kirjan keskushahmojen siirtolaisuus alkaa 1980-luvulla, maalaisproletariaatista ponnistava perhe pakotetaan paikkakunnalta pois. Toiset lähtivät reilu kymmenkunta vuotta aiemmin, joten tällainen viipyily vaikuttaa epäuskottavalta. Perhe eli lähes täysin luontaistaloudessa ryysyissä kuin mikäkin Jooseppi Kenkkunen & CO Putkinotkossa Ilmari Kiannon kirjassa. Suomesta muodostuu kuva karseana kehitysmaana, jossa yläluokka kerskailee ja kansa kärsii.

Kuten todettua teos jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa esitellään romanttisesti lähtöolosuhteet ja maagisen realismin avulla sidotaan tarinaa suomalaiseen mytologiaan tiukasti. Samalla runnotaan lävitse poliittis-taloudellista yhteiskuntakritiikkiä. Hempeilevä kieli on liiruttelua, päähahmot esitetään lukijan myötätuntoon vedoten olosuhteiden uhrina ja ilkeiden ihmisten kiusanteon kohteena. Otetta ei oikein saa. Henkilöt ovat kuin kirveellä veistettyjä. Juoni myös junnaa, eikä vatkaannu.

Toisessa osassa tapahtuu jo enemmän. Heitto Eskilstunan Torshällaan peilaa nuorta perhettä Ilkkaa, Reeta Kaisaa ja heidän tytärtään Sirkkaa paremmin. Teoksesta henkii idealismi ja usko kaksikielisyyden voimaan. Sen puolesta paasataan paljon. Mutta ruotsinsuomalaisista ei saa positiivista vaikutelmaa. Kunnian saavat kuulla lisäksi ammattiyhdistyksen luottamusmiehet ja muut sosiaalidemokraatit, jotka ovat liitossa pääoman kanssa, eivätkä aja suomalaistyöläisten asioita. Tapattavat työllä ja keräävät hedelmät omaan kulhoon.
Toisen osan suurin ansio on juuri eskilstunansuomalaisten elon kuvaus.

Kirjallisesti teoksen kolmas osa on ansiokkain. Siinä Erkki Sirviö pääsee vauhtiin näyttämään kykynsä. Tylynä kustannustoimittajana olisin heittänyt alkuosat roskiin ja pyytänyt Erkkiä sulauttamaan niitä osittain kolmanteen. Kirja olisi tietysti typistynyt, mutta laatu olisi kohentunut huomattavasti. Ihmissuhteiden lakoninen kerronta loppuu ja suhteet saadaan solmuun niin, että jännitettä piisaa. Dramatiikkaa riittää ja tarina synkistyy entisestään päättyen Ilkan itsemurhaan.

Erkki Sirviö on muuten siitä harvinainen ruosukirjailija, että hänellä on peräti oma faniseuransa Suomessa. Edes Asko Sahlbergilla ei sellaista - ainakaan vielä - ole.

Raija Piironen: Täysi navetta

Raija Piironen: Täysi navetta. Compania Comder förlag 2007. 96 s.

Vuodenvaihteen pyhistä ja harvasta päivittelystä huolimatta on blogin kävijävirta pysynyt tasaisen korkeana. Parhaimmillaan lukijoita on ollut 35 päivässä. Moni näköjään päätyi Kauppalehden sivuston linkityksen kautta ja viipyili pitkään, ehkä kinkkuja sulatellessa on ollut aikaa lueskella kirjablogejakin ennen bisneskiireitä.

Viime vuosi oli ruotsinsuomalaisessa kirjallisuudessa pönäkkä. Vakiintuneilta nimiltä pukkasi pari kirjaa ja uusia debytoi. Tukholmassa perustettiin viiden ruosunaisen voimaryhmä Q-manus, jonka tarkoituksena on saattaa korkeatasoista ruotsinsuomalaista naiskirjallisuutta julkisuuteen. Osa ryhmästä on jo julkaissut esikoisensa, osa odottelee vielä vastauksia kustantajilta.

Konkurssiin karahtaneessa päivälehti Ruotsin Sanomissakin hauskuttaneen Raija Piirosen pakinakokoelma on maininnan arvoinen tapaus. Ja onhan hän Q-manuksen jäsenkin. Esikoiskirja kummastelee pilke silmäkulmassa eloa kahden murrosikäisen kirjoittamista harrastavana laiskana ruotsinsuomalaisena äitinä. Piironen oivaltaa lämminhenkisesti ja älykkäästi arkipäivästä komiikkaa ja järjettömyyksiä. Siivoamisesta ja tiskikoneesta, koirasta ja uudesta tietotekniikasta, kirjoittamisesta ja hieman höperön ystävättären Hannan edesottamuksista, hyväntahtoisesti ja hauskasti.

Teksti on kevyttä ja ilmavaa, tarttuvaa ja toimeliasta tajunnanvirtaa täynnä solisevia mielleyhtymiä, tilannekomiikkaa ja tarkkoja piirtoja yhteiskunnastamme, jossa elämme. Kiva kuvitus piristää ja innostaa.
Kansi on monista onnettomista ja kliseisistä ruosukirjoista, joissa leijailevat pilvenhattarat ja vesielementit tai muuten käsittämättömiä huonosti leikattuja ja valotettuja (oma)kuvia, poiketen täysosuma ja antaa raikkaan vaikutelman vauhdikkaasta ja huvittavasta teoksesta.

Täytyy vain toivoa, että Raija Piironen pökkää pian pesään lisää tekstiä, ennen kuin Täysi navetta kuluu kirjahyllystäni täysin lukukelvottomaan kuntoon.

Johanna P. Altenstedt: Salarakas

Johanna P. Altenstedt: Salarakas. Pilot 2006. 108 s.

Viime aikoina Ruotsinsuomalaisessa kirjoittajayhdistyksessä on kuohunut: Kaisa Vilhuinen –palkintoehdokkaaksi hyväksyttiin Susanna Alakosken ruotsinkielinen teos ja pari johtokunnanjäsentä erosi protestina. Sen enempää tapahtumia kommentoimatta voi todeta rannalle jääneen monta tasokasta suomenkielistä ruosuteosta. Yksi niistä on Johanna Parikka Altenstedin Salarakas.
Salarakas sijoittuu Suomen pääkaupunkiseudulle, tähän päivään. Siinä menestyvän rättipuljun keski-ikäinen markkinointipäällikkö Riitta rakastuu nuoreen Maxiin.
Riitalla on asiat muodollisesti kunnossa: kunnon aviomies, lapset, talo. Hän elelee ylemmän keskiluokan rauhallista porvarillista elämää.
Jotakin kuitenkin puuttuu, hän hakee omaa identiteettiään erilaisten ulkoisten vaatimusten ristitulessa. Riitalla on heikko itsetunto ja tarve näyttää. Ja tielle osuu Max, jonka Riitta kuvittelee voivansa alistaa ja jota hän voisi hyväksikäyttää. Toisin kuitenkin käy. He rakastuvat.
Juonessa on yllättäviä käänteitä. Riitta on raskaana Maxille. Aviomies saa tietää suhteesta. Riitan hylkäämä Max romahtaa psyykkisesti ja joutuu mielisairalaan. Tapahtuu auto-onnettomuus.
Parikka Altenstedt osaa kirjoittaa kutkuttavasti ja pitää lukijaa jännityksessä. Teos on myös ”naisellinen”. Tunteet ovat pääosassa toiminnan sijasta. Kirjallisuus on siitä metka juttu, että taitavan kirjailijan avulla lukija pääsee tutustumaan itselleen vieraisiin elämänalueisiin. Näin käy Parikka Altenstedtin kirjan kanssa.
Loppua vaivaa epäuskottavuus. Aviomies on liian hyväntahtoinen ja ymmärtäväinen.
Onko sellaisia miehiä oikeasti olemassa?
Haluaisin tavata.