Pentti Saarikoski: Asiaa tai ei. Otava 1990 (toinen painos). 187 s.
Puolen vuosikymmenen Ruotsissa oleskelun jälkeen on kiintoisaa palata Pentti Saarikosken rutinoihin.
Ei voi kun todeta, että oikeassa Pentti oli. Ei ruotsinsuomalaisista ole ollut kulttuurinluojiksi. Pienet ikääntyvät porukat puurtavat keskinkertaisuuksia hajallaan. Kosketuspinnat ovat olemattomat. Kulutusta kulttuurille ei ole. Kaupallisesti ei kukaan rohkene yrittää tuottaa ruosukulttuuria. Kaikki on vapaaehtoisten sinnikkyyden varassa.
Pentti Saarikoski pohjusti epäilynsä koulujen ja korkeakoulujen puutteeseen. Vielä Saarikosken aikoihin oli sentään satoja suomenkielisiä alaluokkia. 1980-luvulla puhuri pyyhkäisi valtaosan pois, 1990-luvulla kylmä kyyti jatkui ja vähemmistöaseman myötä 2000-luvulla luokkien määrä romahti. Nyt on jäljellä enää neljä kunnallista suomalaisluokkaa koko maassa. Muutama yksityinen ruotsinsuomalainen koulu pyristelee pesäkkeinä koululakia rikkoen.
Saarikosken aikaan sentään oli päivälehti Finn-Sanomat, joka sekin uuvahti tilaajakannan vähyyteen. 2000-luvun puolivälissä pyrki pinnalle uusi päivälehti Ruotsin Sanomat, joka lerpahti 1,5 vuoden päänhakkaamisen jälkeen tilaajien olemattomuuteen. Viikkoviestillä oli kymmenisentuhatta tilaajaa, Ruotsin Sanomiksi muuttuneena lehti menetti enemmistön. Vain parisen tuhatta ruosua ilmaisi haluavansa siirtää suomea sukupolvilta toisille, samaa totesi jokunen mainostaja. Ne eivät riittäneet.
Kulttuuri vaatii elääkseen kuluttajan. Kirja esimerkiksi syntyy vasta lukijan päässä dialogissa, jota hän käy kirjoittajan kanssa. Vähemmistökulttuuri vaatii hengittääkseen omatoimisuutta ja aktiivisuutta, jota valtaosalta ruotsinsuomalaisista on puuttunut.
En tiedä yhtäkään Ruotsissa syntynyttä ja kasvanutta, joka loisi ruotsinsuomalaista kulttuuria pääasiallisesti suomeksi edes vapaaehtoisesti. Ehkä heitä on, sirpaleinen julkisuus jättää varjoihinsa. Ruotsinsuomalainen kulttuuri on leimallisesti maahanmuuttajien maata, rivit vain harvenevat vuosi vuodelta.
Pentti Saarikoski kokee olevansa osa venäläistä kulttuuripiiriä. Ruotsissa hän on muukalainen, idässä kotonaan. Suomalaiset ja venäläiset syövät samaa leipää, ruotsalainen mussuttaa muuta. Hän haluaa pakollista venäjää Suomen kouluihin. Ajatuksen pystyy jakamaan Saarikosken kanssa.
Aihe on entistä akuutimpi. Turussa on viimeisimmän tilaston mukaan enemmän venäjänkielisiä kuin ruotsinkielisiä, koko maassa venäjänkielisiä on jo yli 45 000. Saarikoski kysyy ironisesti haluammeko osata todeta lähimmälle naapurille pelkästään "Stoi!" ja "ruki ver!" Vai ymmärtää syvällisemmin omiakin juuriamme ja kulttuuriamme. Ruotsia Saarikoski pitää riistäjänä, Venäjää verisistä sodista välittämättä vapauttajana ja ystävänä. Toisessa maailmansodassakin olisi kuulemma 1941 kannattanut marssittaa joukot Itä-Karjalan sijasta Pohjois-Ruotsin malmikentille, ne ovat olleet suomalaisalueita aikojen alusta ja strategisesti idän suuntaa taloudellisesti tärkeämpiä. Rautamalmin avulla Ruotsi on vaurastunut ja pysytellyt sotien ulkopuolella viekkaiden kauppojen ansiosta...
2000-luvun Saarikoski olisi pitänyt blogia. Päiväkirjan kautta pääsee lähelle herkkää ja eriskummallista miestä, joka kuvaa köyhyyttään ja sairaalloisuuttaan. Taide täydellistyy kärsimyksessä.
Saa miettimään mikä pistää taiteilijat sietämään masokistisesti taloudellista epävarmuutta ja niukkuutta, sitkuttelemaan päivästä toiseen. Silti he luovat teoksia, joiden taloudellinen tuotto heille itselleen saattaa olla surkeata. Tästä huolimatta taiteilijat ovat yhteiskuntien varaventtiileitä ja rasvoittajia, jotka laittavat hankauskohtien kitkat yleiseen tietoisuuteen ja saavat osaset sujuvasti uudelleen liikkeelle.
Hauskaa on huomata, miten samat politiikan nimet pyörivät yhä areenoilla. Toiset eivät osaa luovuttaa ja antaa tilaa tuleville polville, vaan ovat tulppina kehitykselle hidastaen yhteiskunnallista dynamiikkaa.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ruotsinsuomalaisuus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ruotsinsuomalaisuus. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 15. kesäkuuta 2008
maanantai 19. toukokuuta 2008
...Suomia ja Ruotia. Sverigefinska publicistföreningen 1988-2008
Ari Setälä (vast. julk.): ...Suomia ja Ruotia. Sverigefinska publicistföreningen 1988-2008. 47 s.
Seuraavan kerran kun kohtaat ruotsinsuomalaisen, kuulustele mitä ruotsinsuomalaisia lehtiä hän tilaa ja lukee, mitä ruotsinsuomalaisia ohjelmia hän tuijottaa televisiosta, mitä ruotsinsuomalaista virtaa hänen korviinsa eetteristä ja mille ruotsinsuomalaisille nettisivuille hän surffailee.
Niinpä.
Ruotsinsuomalainen moljottaa suu aukinaisena kuin hölmöläinen. Hän ei ymmärrä kysymystäsi. Pyörittelee epäuskoisesti päätään, tekee lähtöä seurastasi. Pitää sinua mielipuolisena.
Tarraat ruosua hihasta ja avitat vihjailemalla ruotsinsuomalaisesta mediasta. Ruotsinsuomalainen vakuuttaa käsi sydämellä, että ei ole koskaan kuullutkaan sanomistasi viestimistä. Hän on asunut 40 vuotta maassa. Vasta nyt ensi kerran hän törmää tällaisiin tuttavuuksiin. Parikymppinen ruosunuori häkeltyy täysin Ruotsissa olevasta valtavasta suomalaisvähemmistöstä, josta kerrot ja sen vähälevikkisestä mediasta. Hän on olettanut vanhempiensa olevan suunnilleen ainoat suomenkieliset koko maassa. Hän vaihtaa keskustelun ruotsiksi, koska takeltelee jännityksestä suomen kanssa. Pyytelee anteeksi, ettei osaa kunnolla sitä oikeaa suomea, koska käyttää vanhemmiltaan tarttunutta pohjoisen murretta ja lainaa ruotsista sanoja. Suomea hän ei osaa lukea.
470 000 suomenkielistä. Sen verran väittää Ruabin (2005) tutkimus suomenkielisiä olevan Ruotsissa. Alkuvuodesta eräs tutkija arvioi tukholmalaisessa City-lehdessä esimerkiksi ruotsinsuomalaisten ostovoimaksi 50-60 miljardia kruunua ja patisti mainostajia vähemmistöjen kimppuun kotikielillä. Teoreettisesti markkinarakoa olisi siis huikeasti kaikenlaisille palveluille. Eikä vähiten ruotsinsuomalaiselle medialle. Siitä huolimatta kaikki suomenkielinen toiminta käytännössä kituu Ruotsissa. Ruotsinsuomalaisten vapaakoulujen tuhatkunta oppilasta on pisara meressä. Potentiaalia kun olisi periaatteessa kymmenkertaisesti.
Mediaakin on. Vaikka ei aina uskoisi. Ruotsinsuomalainen toimittajayhdistys täytti tänä vuonna 20 vuotta ja julkaisi juhlansa kunniaksi historiikin ... Suomia ja Ruotia, joka on ladattavissa ilmaiseksi myös yhdistyksen kotisivulta. Hienosti taitettu ja toimitettu historiikki on pikakelaus ruosumediaan ja läpileikkaus yhdistyksen toimintaan. Kansi on synkän pahaenteinen viestittäen muistokirjoitusta. Sitähän ruosumedia on ollut; sinnittelyä ja tallautumista, katoamista kuolemaan ja unohdusta, vapaaehtoista pakerrusta. Lehdet ovat jääneet lyhytikäisiksi, radio ja televisio kutistuneet kärjistettynä minimammuteista minipossuiksi. Television puolella on karsittu ajankohtaisohjelmista. EKG:n lahtaus oli kanveesiin lyönyt tyrmäys. Radio on suurimpana moni-ilmeisin ruotsinsuomalainen media, mutta sitäkin vaivaa toimituksen vanhentuminen sekä emoyhtiön talousvaikeudet ja nopeasti putoavat kuuntelijaluvut.
Pisimpään ovat pysytelleet elossa laihdutetut radio- ja televisiotoimitukset sekä Ruotsin Suomalainen -viikkolehti, joka tosin on kaukana 1980-luvun puolivälin kukoistuksesta ja pysyttelee pinnalla pelkästään huijaamalla avustajia. Täysipäiväisiä toimittajia se ei työllistä. Sisällöltään se on suunnattu suuren muuttoaallon mukana tulleille. Nuorille ja myöhemmin tulleille, koulutetuille se on kääntänyt kokonaan selkänsä, sekä tekijöidensä että sisällön suhteen. Se laadukkaampi viikkolehti Viikkoviesti yritti haukata liian suurta palaa muuttumalla 2003 päivälehti Ruotsin Sanomiksi, 2005 edessä oli konkurssi. 1970-luvun lopulla samaa kokeili Finn-Sanomat, joka harvensi ilmestymisväliään 1980-luvulla ja sulautui Ruotsin Suomalaiseen 1985. Myös monilla ruotsinkielisillä lehdillä oli omat suomenkieliset palstansa tai sivunsa. Nykyisin ei ole enää kenelläkään. Ne ovat kuihtuneet pois. Loput 2000-luvun alkuvuosina. Vähemmistöaseman aikana. Netissä oleva ruotsinsuomalainen media on melkoisen aneeminen.
Ruotsinsuomalaisen toimittajayhdistyksen perustaminen osui saumaan, jolloin ruosumedia oli kenties muhkeimmillaan, mikäli ei uutta kukoistusta 1998-2005 lasketa mukaan. Historiikissa kerrotaan Helsingin sanomalehtiyhdistyksen vaikuttaneen perustamiseen ratkaisevasti. Sen risteily Tukholmaan käynnisti lopullisesti tapahtumasarjan, joka johti Ruotsinsuomalaisen toimittajayhdistyksen perustamiseen. Siihen asti eri toimitusten väki oli kyräillyt omissa kuppikunnissaan. Kuten tuttua, alkuun oli vilkasta kunnes into lopahtaa täysin. 1993 yhdistys piti siestaa ja elvytettiin onnistuneesti henkiin 1990-luvun loppupuolella sisältörikkaalla toiminnalla, joka lähensi etenkin ruotsinsuomalaisia toimittajia ja tutkijoita yhteen. Tunnusteluja oli tehty jo 1991 järjestetyllä yhteisseminaarilla. Yhdistys kiteytyi Viikkoviestin ympärille. Suomen Tukholman instituutin ja suurlähetystön sekä Ruotsinsuomalaisten keskusliiton saunatilat ovat toimineet tärkeimpinä ja säännöllisimpinä ympäristöinä yhdistyksen toiminnassa. Idoliksi on kohonnut Kaarle Akseli Gottlund, jonka muistoa yhdistys on monintavoin vaalinut. Perinteeksi on muodostunut Gottlund-seminaari. Myös poliitikkojen kanssa on verkostoiduttu. Tosin viime vuosina ruosupoliitikot ovat olleet katoava luonnonvara, joten se puoli on hiipunut.
Monissa historiikin artikkeleissa kysytään tulevaisuuden perään. Esimerkiksi Kari Lumikero kysyy oman kirjoituksensa lopuksi "Sillä kenelle ohjelmia enää tehdään, kun viimeinenkin kuuntelija tai katsoja sammuttaa valot?" Huoli on aito ja vakava. Jarmo Lainio kertoo artikkelissaan pään hakkaamisesta seinään, kun ruotsinsuomalaista toimittajakoulutusta yritettiin runnoa Tukholman Toimittajakorkeakouluun ruosumedian ja Tukholman yliopiston voimalla useampaan kertaan. Vastaanotto oli nihkeää. Aikaansaadut koulutusohjelmat piilotettiin pois hakuesitteistä ja lopetettiin kun hakijoita ei ollut. Viimeksi näin kävi joitakin vuosia sitten.
Sanomastaan huolimatta historiikki on mukavaa luettavaa, ainakin näin sisäpiiriläiselle (joksi kai minutkin voi laskea), joka on tainnut ehtiä tavata melkein kaikki historiikissa mainitut henkilöt, monien kanssa on ollut jopa työkavereita tai ollut haastateltavina tai opettajina. Aika monen on tavannut eri rooleissa. Ruotsinsuomalaiset piirit ovat pienet. Hyvin pienet. Jos ei sanoisi liian pienet. Isointa osaa ei ole onnistuttu integroimaan "ruotsinsuomalaisuuteen". Koulutuskuilu taitaa olla se päällimmäisin syy. Ruotsinsuomalaiset ovat myös pirstaleinen ryhmä, jolta puuttuu yhteinen kertomus, joka juottaisi edes heikosti ihmisiä yhteen. Heidän tavoittaminen ja tyydyttäminen on lähes mahdoton tehtävä.
Kun toimittajat ja tutkijat puhuvat omaa akateemista kieltä raportoiden omasta ylemmän keskiluokan maailmastaan välittäen tieteellistä näkökulmaa, on viihdettä valitseva työläistaustainen uskovainen ensimmäisen polven siirtolainen ulalla tästä todellisuudesta, jos hän edes kohtaa sitä pintaa. He eivät ole tottuneet lehtiä lukemaan, joten niitä ei ole edes osattu etsiä eikä tilata. Jälkipolvet nämä työläissiirtolaiset ovat sosiaalistaneet ruotsalaisuuteen sulauttamalla. Strategia, joka yksilön kannalta on tietysti maahanmuuttajan näkökulmasta luontevin ja toimivin ratkaisu kipuamisessa sosiaalisessa arvoasteikossa, yhteisön kannalta tuhoisa tie. Heidän kielitaitonsa ei yleensä riitä ymmärtämään ruotsinsuomalaisten toimittajien kieltä, vaikka heillä olisikin akateemista koulutusta ruotsiksi. Eikä aihepiirit innosta. Vapaaehtoislehdet ja ainoa viikkolehti ovat täynnä raportteja eläkeläisten kahvitteluista ja ongelmista. Harvassa jutussa edes sivutaan miltä tuntuu olla Ruotsissa syntynyt suomenkielinen, miltä näyttää maailma heidän silmistään.
Kari Lumikero kehottaa ruosumediaa kilpailuun valtamedian kanssa. Se tarkoittaisi aihepiirien laventumista. Itsekin olen yrittänyt tyrkyttää tuloksetta juttuja. Onneksi on tietysti Liekki, mutta ei viitsisi tehdä uutisia ilmaiseksi. Ja Liekki ilmestyy vain neljästi vuodessa, joten esimerkiksi Facebookista (ja blogeista) alkusyksystä 2007 kirjoittama ruosujuttuni ilmestyi joulukuun numerossa. Ja kimposi talvella 2008 kahdeksi SVT:n Uutiseksi (joista ensimmäiseen olin haastateltavana). Kivahan se on, että pystyy tuottamaan edes sillä tavoin sisältöä ruosumediaan, mutta vielä kivempi olisi saada rahallista korvausta tekemisistään ja kaikkein kivointa olisi, jos vainuttaisiin ja uutisoitaisiin etunenässä ilmiöistä, ei vasta vankkureiden pölyn laskeuduttua. Mukavinta olisi, että saisi hyödyntää omaa osaamistaan ja kantaa kortensa palkallisesti kekoon ruotsinsuomalaisuuden jalostamiseksi. Olenhan sentään ehtinyt olemaan muun muassa Ruotsin Sanomien toimittajana ja Liekin päätoimittajana. Varusmiespalvelukseni suoritin aikoinaan Ruotuväessä toimittajana. Haamukirjoittajana on otetta suomalaiseen yhteiskuntaan. Koulutustakin on kertynyt sen verran, että vain viidenneksellä ruotsinmaalaisista on vähintään saman tasoiset tutkinnot (tosin itsestä tuntuu tulevansa entistä typerämmäksi ajan vieriessä). Kanadalaisessa kirjoituskilvassa sijoituin kolmanneksi. Joten ei sitä aivan tyhjästä nyhjäistä ja louskuteta leuoilla sitä itseään. Meriittejä on siis kelvollisesti, mutta ei näköjään ruotsinsuomalaiseen mediaan, koska se ei palkkatyöllistä minua millään tavoin. Tätäkin blogia luetaan päivittäin viidelläkymmenellä päätteellä, kymmenkunta suomalaiskirjailijaa suosittaa sivuillaan seuraamista. Mutta maksullisesti en ole kelvannut sitten Ruotsin Sanomien päivien ruosumedialle. Haastateltavaksi kylläkin.
Viimeisen yrityksen avustaa Sisuradiota tein helmikuussa. Kirjoitin kirjoittamisesta Kirjoituskoulu-nimisen kolmiosaisen sarjan. Tiivistettyjä paketteja kirjoituskrampista, sisällön saostamisesta ja kritiikistä. Omasta mielestä mainioita, huumorilla höystettyjä pedagogisia tuherruksia, jonka kaltaista sisältöä ruotsinsuomalaiset kaipaavat. Ja myös Liekin päätoimittajan mielestä. Mutta ei Ruotsin radion suomenkielisen toimituksen. Radiosta ette siis sarjaa kuule (elleivät vohki lukemalla esimerkiksi laiskoina journalisteina lehtikatsauksessa). Liekissä se alkanee kesän numerosta ja jatkuu vuoden loppuun.
Huvittavinta oli, että jokin aika sitten Svenska Dagbladet uutisoi isosti Ruotsissa vallitsevasta kirjoitusvimmasta ja viisi suosikkikirjailijaa kertoo lehden sivuilla niksejään. Ihmiset haluavat kuumeisesti ohjeita kaunokirjoittamisesta. Parissa vuodessa kustantajille lähetettyjen käsikirjoitusten määrä on tuplaantunut. Puolet ruotsinmaalaisista haaveilee kirjan kirjoittamisesta. Kirjoituskursseille on tungosta. Eiköhän samaa tendenssiä ole ruosuillakin, kuten alkuvuodesta aavistelin. Sisuradion mielestä ei. Mutta varmaan heräävät horroksesta taas jälkijunassa... ikävää ruotsinsuomalaisten nuorten kannalta. Ruotsinsuomalainen media on kulkemassa silmät sidottuina lankkua pitkin mereen vieden mukanaan pohjaan edellytykset ruotsinsuomalaisen vähemmistön juurtumiseen tähän maahan.
Seuraavan kerran kun kohtaat ruotsinsuomalaisen, kuulustele mitä ruotsinsuomalaisia lehtiä hän tilaa ja lukee, mitä ruotsinsuomalaisia ohjelmia hän tuijottaa televisiosta, mitä ruotsinsuomalaista virtaa hänen korviinsa eetteristä ja mille ruotsinsuomalaisille nettisivuille hän surffailee.
Niinpä.
Ruotsinsuomalainen moljottaa suu aukinaisena kuin hölmöläinen. Hän ei ymmärrä kysymystäsi. Pyörittelee epäuskoisesti päätään, tekee lähtöä seurastasi. Pitää sinua mielipuolisena.
Tarraat ruosua hihasta ja avitat vihjailemalla ruotsinsuomalaisesta mediasta. Ruotsinsuomalainen vakuuttaa käsi sydämellä, että ei ole koskaan kuullutkaan sanomistasi viestimistä. Hän on asunut 40 vuotta maassa. Vasta nyt ensi kerran hän törmää tällaisiin tuttavuuksiin. Parikymppinen ruosunuori häkeltyy täysin Ruotsissa olevasta valtavasta suomalaisvähemmistöstä, josta kerrot ja sen vähälevikkisestä mediasta. Hän on olettanut vanhempiensa olevan suunnilleen ainoat suomenkieliset koko maassa. Hän vaihtaa keskustelun ruotsiksi, koska takeltelee jännityksestä suomen kanssa. Pyytelee anteeksi, ettei osaa kunnolla sitä oikeaa suomea, koska käyttää vanhemmiltaan tarttunutta pohjoisen murretta ja lainaa ruotsista sanoja. Suomea hän ei osaa lukea.
470 000 suomenkielistä. Sen verran väittää Ruabin (2005) tutkimus suomenkielisiä olevan Ruotsissa. Alkuvuodesta eräs tutkija arvioi tukholmalaisessa City-lehdessä esimerkiksi ruotsinsuomalaisten ostovoimaksi 50-60 miljardia kruunua ja patisti mainostajia vähemmistöjen kimppuun kotikielillä. Teoreettisesti markkinarakoa olisi siis huikeasti kaikenlaisille palveluille. Eikä vähiten ruotsinsuomalaiselle medialle. Siitä huolimatta kaikki suomenkielinen toiminta käytännössä kituu Ruotsissa. Ruotsinsuomalaisten vapaakoulujen tuhatkunta oppilasta on pisara meressä. Potentiaalia kun olisi periaatteessa kymmenkertaisesti.
Mediaakin on. Vaikka ei aina uskoisi. Ruotsinsuomalainen toimittajayhdistys täytti tänä vuonna 20 vuotta ja julkaisi juhlansa kunniaksi historiikin ... Suomia ja Ruotia, joka on ladattavissa ilmaiseksi myös yhdistyksen kotisivulta. Hienosti taitettu ja toimitettu historiikki on pikakelaus ruosumediaan ja läpileikkaus yhdistyksen toimintaan. Kansi on synkän pahaenteinen viestittäen muistokirjoitusta. Sitähän ruosumedia on ollut; sinnittelyä ja tallautumista, katoamista kuolemaan ja unohdusta, vapaaehtoista pakerrusta. Lehdet ovat jääneet lyhytikäisiksi, radio ja televisio kutistuneet kärjistettynä minimammuteista minipossuiksi. Television puolella on karsittu ajankohtaisohjelmista. EKG:n lahtaus oli kanveesiin lyönyt tyrmäys. Radio on suurimpana moni-ilmeisin ruotsinsuomalainen media, mutta sitäkin vaivaa toimituksen vanhentuminen sekä emoyhtiön talousvaikeudet ja nopeasti putoavat kuuntelijaluvut.
Pisimpään ovat pysytelleet elossa laihdutetut radio- ja televisiotoimitukset sekä Ruotsin Suomalainen -viikkolehti, joka tosin on kaukana 1980-luvun puolivälin kukoistuksesta ja pysyttelee pinnalla pelkästään huijaamalla avustajia. Täysipäiväisiä toimittajia se ei työllistä. Sisällöltään se on suunnattu suuren muuttoaallon mukana tulleille. Nuorille ja myöhemmin tulleille, koulutetuille se on kääntänyt kokonaan selkänsä, sekä tekijöidensä että sisällön suhteen. Se laadukkaampi viikkolehti Viikkoviesti yritti haukata liian suurta palaa muuttumalla 2003 päivälehti Ruotsin Sanomiksi, 2005 edessä oli konkurssi. 1970-luvun lopulla samaa kokeili Finn-Sanomat, joka harvensi ilmestymisväliään 1980-luvulla ja sulautui Ruotsin Suomalaiseen 1985. Myös monilla ruotsinkielisillä lehdillä oli omat suomenkieliset palstansa tai sivunsa. Nykyisin ei ole enää kenelläkään. Ne ovat kuihtuneet pois. Loput 2000-luvun alkuvuosina. Vähemmistöaseman aikana. Netissä oleva ruotsinsuomalainen media on melkoisen aneeminen.
Ruotsinsuomalaisen toimittajayhdistyksen perustaminen osui saumaan, jolloin ruosumedia oli kenties muhkeimmillaan, mikäli ei uutta kukoistusta 1998-2005 lasketa mukaan. Historiikissa kerrotaan Helsingin sanomalehtiyhdistyksen vaikuttaneen perustamiseen ratkaisevasti. Sen risteily Tukholmaan käynnisti lopullisesti tapahtumasarjan, joka johti Ruotsinsuomalaisen toimittajayhdistyksen perustamiseen. Siihen asti eri toimitusten väki oli kyräillyt omissa kuppikunnissaan. Kuten tuttua, alkuun oli vilkasta kunnes into lopahtaa täysin. 1993 yhdistys piti siestaa ja elvytettiin onnistuneesti henkiin 1990-luvun loppupuolella sisältörikkaalla toiminnalla, joka lähensi etenkin ruotsinsuomalaisia toimittajia ja tutkijoita yhteen. Tunnusteluja oli tehty jo 1991 järjestetyllä yhteisseminaarilla. Yhdistys kiteytyi Viikkoviestin ympärille. Suomen Tukholman instituutin ja suurlähetystön sekä Ruotsinsuomalaisten keskusliiton saunatilat ovat toimineet tärkeimpinä ja säännöllisimpinä ympäristöinä yhdistyksen toiminnassa. Idoliksi on kohonnut Kaarle Akseli Gottlund, jonka muistoa yhdistys on monintavoin vaalinut. Perinteeksi on muodostunut Gottlund-seminaari. Myös poliitikkojen kanssa on verkostoiduttu. Tosin viime vuosina ruosupoliitikot ovat olleet katoava luonnonvara, joten se puoli on hiipunut.
Monissa historiikin artikkeleissa kysytään tulevaisuuden perään. Esimerkiksi Kari Lumikero kysyy oman kirjoituksensa lopuksi "Sillä kenelle ohjelmia enää tehdään, kun viimeinenkin kuuntelija tai katsoja sammuttaa valot?" Huoli on aito ja vakava. Jarmo Lainio kertoo artikkelissaan pään hakkaamisesta seinään, kun ruotsinsuomalaista toimittajakoulutusta yritettiin runnoa Tukholman Toimittajakorkeakouluun ruosumedian ja Tukholman yliopiston voimalla useampaan kertaan. Vastaanotto oli nihkeää. Aikaansaadut koulutusohjelmat piilotettiin pois hakuesitteistä ja lopetettiin kun hakijoita ei ollut. Viimeksi näin kävi joitakin vuosia sitten.
Sanomastaan huolimatta historiikki on mukavaa luettavaa, ainakin näin sisäpiiriläiselle (joksi kai minutkin voi laskea), joka on tainnut ehtiä tavata melkein kaikki historiikissa mainitut henkilöt, monien kanssa on ollut jopa työkavereita tai ollut haastateltavina tai opettajina. Aika monen on tavannut eri rooleissa. Ruotsinsuomalaiset piirit ovat pienet. Hyvin pienet. Jos ei sanoisi liian pienet. Isointa osaa ei ole onnistuttu integroimaan "ruotsinsuomalaisuuteen". Koulutuskuilu taitaa olla se päällimmäisin syy. Ruotsinsuomalaiset ovat myös pirstaleinen ryhmä, jolta puuttuu yhteinen kertomus, joka juottaisi edes heikosti ihmisiä yhteen. Heidän tavoittaminen ja tyydyttäminen on lähes mahdoton tehtävä.
Kun toimittajat ja tutkijat puhuvat omaa akateemista kieltä raportoiden omasta ylemmän keskiluokan maailmastaan välittäen tieteellistä näkökulmaa, on viihdettä valitseva työläistaustainen uskovainen ensimmäisen polven siirtolainen ulalla tästä todellisuudesta, jos hän edes kohtaa sitä pintaa. He eivät ole tottuneet lehtiä lukemaan, joten niitä ei ole edes osattu etsiä eikä tilata. Jälkipolvet nämä työläissiirtolaiset ovat sosiaalistaneet ruotsalaisuuteen sulauttamalla. Strategia, joka yksilön kannalta on tietysti maahanmuuttajan näkökulmasta luontevin ja toimivin ratkaisu kipuamisessa sosiaalisessa arvoasteikossa, yhteisön kannalta tuhoisa tie. Heidän kielitaitonsa ei yleensä riitä ymmärtämään ruotsinsuomalaisten toimittajien kieltä, vaikka heillä olisikin akateemista koulutusta ruotsiksi. Eikä aihepiirit innosta. Vapaaehtoislehdet ja ainoa viikkolehti ovat täynnä raportteja eläkeläisten kahvitteluista ja ongelmista. Harvassa jutussa edes sivutaan miltä tuntuu olla Ruotsissa syntynyt suomenkielinen, miltä näyttää maailma heidän silmistään.
Kari Lumikero kehottaa ruosumediaa kilpailuun valtamedian kanssa. Se tarkoittaisi aihepiirien laventumista. Itsekin olen yrittänyt tyrkyttää tuloksetta juttuja. Onneksi on tietysti Liekki, mutta ei viitsisi tehdä uutisia ilmaiseksi. Ja Liekki ilmestyy vain neljästi vuodessa, joten esimerkiksi Facebookista (ja blogeista) alkusyksystä 2007 kirjoittama ruosujuttuni ilmestyi joulukuun numerossa. Ja kimposi talvella 2008 kahdeksi SVT:n Uutiseksi (joista ensimmäiseen olin haastateltavana). Kivahan se on, että pystyy tuottamaan edes sillä tavoin sisältöä ruosumediaan, mutta vielä kivempi olisi saada rahallista korvausta tekemisistään ja kaikkein kivointa olisi, jos vainuttaisiin ja uutisoitaisiin etunenässä ilmiöistä, ei vasta vankkureiden pölyn laskeuduttua. Mukavinta olisi, että saisi hyödyntää omaa osaamistaan ja kantaa kortensa palkallisesti kekoon ruotsinsuomalaisuuden jalostamiseksi. Olenhan sentään ehtinyt olemaan muun muassa Ruotsin Sanomien toimittajana ja Liekin päätoimittajana. Varusmiespalvelukseni suoritin aikoinaan Ruotuväessä toimittajana. Haamukirjoittajana on otetta suomalaiseen yhteiskuntaan. Koulutustakin on kertynyt sen verran, että vain viidenneksellä ruotsinmaalaisista on vähintään saman tasoiset tutkinnot (tosin itsestä tuntuu tulevansa entistä typerämmäksi ajan vieriessä). Kanadalaisessa kirjoituskilvassa sijoituin kolmanneksi. Joten ei sitä aivan tyhjästä nyhjäistä ja louskuteta leuoilla sitä itseään. Meriittejä on siis kelvollisesti, mutta ei näköjään ruotsinsuomalaiseen mediaan, koska se ei palkkatyöllistä minua millään tavoin. Tätäkin blogia luetaan päivittäin viidelläkymmenellä päätteellä, kymmenkunta suomalaiskirjailijaa suosittaa sivuillaan seuraamista. Mutta maksullisesti en ole kelvannut sitten Ruotsin Sanomien päivien ruosumedialle. Haastateltavaksi kylläkin.
Viimeisen yrityksen avustaa Sisuradiota tein helmikuussa. Kirjoitin kirjoittamisesta Kirjoituskoulu-nimisen kolmiosaisen sarjan. Tiivistettyjä paketteja kirjoituskrampista, sisällön saostamisesta ja kritiikistä. Omasta mielestä mainioita, huumorilla höystettyjä pedagogisia tuherruksia, jonka kaltaista sisältöä ruotsinsuomalaiset kaipaavat. Ja myös Liekin päätoimittajan mielestä. Mutta ei Ruotsin radion suomenkielisen toimituksen. Radiosta ette siis sarjaa kuule (elleivät vohki lukemalla esimerkiksi laiskoina journalisteina lehtikatsauksessa). Liekissä se alkanee kesän numerosta ja jatkuu vuoden loppuun.
Huvittavinta oli, että jokin aika sitten Svenska Dagbladet uutisoi isosti Ruotsissa vallitsevasta kirjoitusvimmasta ja viisi suosikkikirjailijaa kertoo lehden sivuilla niksejään. Ihmiset haluavat kuumeisesti ohjeita kaunokirjoittamisesta. Parissa vuodessa kustantajille lähetettyjen käsikirjoitusten määrä on tuplaantunut. Puolet ruotsinmaalaisista haaveilee kirjan kirjoittamisesta. Kirjoituskursseille on tungosta. Eiköhän samaa tendenssiä ole ruosuillakin, kuten alkuvuodesta aavistelin. Sisuradion mielestä ei. Mutta varmaan heräävät horroksesta taas jälkijunassa... ikävää ruotsinsuomalaisten nuorten kannalta. Ruotsinsuomalainen media on kulkemassa silmät sidottuina lankkua pitkin mereen vieden mukanaan pohjaan edellytykset ruotsinsuomalaisen vähemmistön juurtumiseen tähän maahan.
lauantai 9. helmikuuta 2008
Erkki Sirviö: Toivon maa
Erkki Sirviö: Toivon maa. Omakustanne (Firma Rif, Pietari) 1997. 351 s.
Erkki Sirviön Toivon maa on erikoinen kirja, jossa on klassikkoainesta. Kolmiosainen tuhti tekele ei silti saatavuudellaan voi ylpeillä. Mutta Erkki Sirviö jätti kuitenkin jälkeensä teoksen, jota joku ruotsinsuomalaisuutta joskus tulevaisuudessa tutkiva varmasti tutkailee mielenkiinnolla ja kirjan löytävä lukaisee uteliaisuudella.
Sinänsä teos ei poikkea ruosukirjallisuuden suuresta linjasta ja sitä sävyttää seksuaalisuus voimakkaasti. Juonena on laajemmassa kehyksessä tarkasteltuna modernisaatio, muutto köyhästä korvesta tehdaskaupunkiin toiseen maahan. Suomesta Sirviö antaa vastenmielisen kuvan, luonnonkauneuden taustalla on hirvittävä köyhyys ja omistavan luokan suvaitsemattomuus.
Erikoiseksi kirjan tekee sen jälkijättöisyys. Sirviön kirjan keskushahmojen siirtolaisuus alkaa 1980-luvulla, maalaisproletariaatista ponnistava perhe pakotetaan paikkakunnalta pois. Toiset lähtivät reilu kymmenkunta vuotta aiemmin, joten tällainen viipyily vaikuttaa epäuskottavalta. Perhe eli lähes täysin luontaistaloudessa ryysyissä kuin mikäkin Jooseppi Kenkkunen & CO Putkinotkossa Ilmari Kiannon kirjassa. Suomesta muodostuu kuva karseana kehitysmaana, jossa yläluokka kerskailee ja kansa kärsii.
Kuten todettua teos jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa esitellään romanttisesti lähtöolosuhteet ja maagisen realismin avulla sidotaan tarinaa suomalaiseen mytologiaan tiukasti. Samalla runnotaan lävitse poliittis-taloudellista yhteiskuntakritiikkiä. Hempeilevä kieli on liiruttelua, päähahmot esitetään lukijan myötätuntoon vedoten olosuhteiden uhrina ja ilkeiden ihmisten kiusanteon kohteena. Otetta ei oikein saa. Henkilöt ovat kuin kirveellä veistettyjä. Juoni myös junnaa, eikä vatkaannu.
Toisessa osassa tapahtuu jo enemmän. Heitto Eskilstunan Torshällaan peilaa nuorta perhettä Ilkkaa, Reeta Kaisaa ja heidän tytärtään Sirkkaa paremmin. Teoksesta henkii idealismi ja usko kaksikielisyyden voimaan. Sen puolesta paasataan paljon. Mutta ruotsinsuomalaisista ei saa positiivista vaikutelmaa. Kunnian saavat kuulla lisäksi ammattiyhdistyksen luottamusmiehet ja muut sosiaalidemokraatit, jotka ovat liitossa pääoman kanssa, eivätkä aja suomalaistyöläisten asioita. Tapattavat työllä ja keräävät hedelmät omaan kulhoon.
Toisen osan suurin ansio on juuri eskilstunansuomalaisten elon kuvaus.
Kirjallisesti teoksen kolmas osa on ansiokkain. Siinä Erkki Sirviö pääsee vauhtiin näyttämään kykynsä. Tylynä kustannustoimittajana olisin heittänyt alkuosat roskiin ja pyytänyt Erkkiä sulauttamaan niitä osittain kolmanteen. Kirja olisi tietysti typistynyt, mutta laatu olisi kohentunut huomattavasti. Ihmissuhteiden lakoninen kerronta loppuu ja suhteet saadaan solmuun niin, että jännitettä piisaa. Dramatiikkaa riittää ja tarina synkistyy entisestään päättyen Ilkan itsemurhaan.
Erkki Sirviö on muuten siitä harvinainen ruosukirjailija, että hänellä on peräti oma faniseuransa Suomessa. Edes Asko Sahlbergilla ei sellaista - ainakaan vielä - ole.
Erkki Sirviön Toivon maa on erikoinen kirja, jossa on klassikkoainesta. Kolmiosainen tuhti tekele ei silti saatavuudellaan voi ylpeillä. Mutta Erkki Sirviö jätti kuitenkin jälkeensä teoksen, jota joku ruotsinsuomalaisuutta joskus tulevaisuudessa tutkiva varmasti tutkailee mielenkiinnolla ja kirjan löytävä lukaisee uteliaisuudella.
Sinänsä teos ei poikkea ruosukirjallisuuden suuresta linjasta ja sitä sävyttää seksuaalisuus voimakkaasti. Juonena on laajemmassa kehyksessä tarkasteltuna modernisaatio, muutto köyhästä korvesta tehdaskaupunkiin toiseen maahan. Suomesta Sirviö antaa vastenmielisen kuvan, luonnonkauneuden taustalla on hirvittävä köyhyys ja omistavan luokan suvaitsemattomuus.
Erikoiseksi kirjan tekee sen jälkijättöisyys. Sirviön kirjan keskushahmojen siirtolaisuus alkaa 1980-luvulla, maalaisproletariaatista ponnistava perhe pakotetaan paikkakunnalta pois. Toiset lähtivät reilu kymmenkunta vuotta aiemmin, joten tällainen viipyily vaikuttaa epäuskottavalta. Perhe eli lähes täysin luontaistaloudessa ryysyissä kuin mikäkin Jooseppi Kenkkunen & CO Putkinotkossa Ilmari Kiannon kirjassa. Suomesta muodostuu kuva karseana kehitysmaana, jossa yläluokka kerskailee ja kansa kärsii.
Kuten todettua teos jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa esitellään romanttisesti lähtöolosuhteet ja maagisen realismin avulla sidotaan tarinaa suomalaiseen mytologiaan tiukasti. Samalla runnotaan lävitse poliittis-taloudellista yhteiskuntakritiikkiä. Hempeilevä kieli on liiruttelua, päähahmot esitetään lukijan myötätuntoon vedoten olosuhteiden uhrina ja ilkeiden ihmisten kiusanteon kohteena. Otetta ei oikein saa. Henkilöt ovat kuin kirveellä veistettyjä. Juoni myös junnaa, eikä vatkaannu.
Toisessa osassa tapahtuu jo enemmän. Heitto Eskilstunan Torshällaan peilaa nuorta perhettä Ilkkaa, Reeta Kaisaa ja heidän tytärtään Sirkkaa paremmin. Teoksesta henkii idealismi ja usko kaksikielisyyden voimaan. Sen puolesta paasataan paljon. Mutta ruotsinsuomalaisista ei saa positiivista vaikutelmaa. Kunnian saavat kuulla lisäksi ammattiyhdistyksen luottamusmiehet ja muut sosiaalidemokraatit, jotka ovat liitossa pääoman kanssa, eivätkä aja suomalaistyöläisten asioita. Tapattavat työllä ja keräävät hedelmät omaan kulhoon.
Toisen osan suurin ansio on juuri eskilstunansuomalaisten elon kuvaus.
Kirjallisesti teoksen kolmas osa on ansiokkain. Siinä Erkki Sirviö pääsee vauhtiin näyttämään kykynsä. Tylynä kustannustoimittajana olisin heittänyt alkuosat roskiin ja pyytänyt Erkkiä sulauttamaan niitä osittain kolmanteen. Kirja olisi tietysti typistynyt, mutta laatu olisi kohentunut huomattavasti. Ihmissuhteiden lakoninen kerronta loppuu ja suhteet saadaan solmuun niin, että jännitettä piisaa. Dramatiikkaa riittää ja tarina synkistyy entisestään päättyen Ilkan itsemurhaan.
Erkki Sirviö on muuten siitä harvinainen ruosukirjailija, että hänellä on peräti oma faniseuransa Suomessa. Edes Asko Sahlbergilla ei sellaista - ainakaan vielä - ole.
lauantai 5. tammikuuta 2008
Raija Piironen: Täysi navetta
Raija Piironen: Täysi navetta. Compania Comder förlag 2007. 96 s.
Vuodenvaihteen pyhistä ja harvasta päivittelystä huolimatta on blogin kävijävirta pysynyt tasaisen korkeana. Parhaimmillaan lukijoita on ollut 35 päivässä. Moni näköjään päätyi Kauppalehden sivuston linkityksen kautta ja viipyili pitkään, ehkä kinkkuja sulatellessa on ollut aikaa lueskella kirjablogejakin ennen bisneskiireitä.
Viime vuosi oli ruotsinsuomalaisessa kirjallisuudessa pönäkkä. Vakiintuneilta nimiltä pukkasi pari kirjaa ja uusia debytoi. Tukholmassa perustettiin viiden ruosunaisen voimaryhmä Q-manus, jonka tarkoituksena on saattaa korkeatasoista ruotsinsuomalaista naiskirjallisuutta julkisuuteen. Osa ryhmästä on jo julkaissut esikoisensa, osa odottelee vielä vastauksia kustantajilta.
Konkurssiin karahtaneessa päivälehti Ruotsin Sanomissakin hauskuttaneen Raija Piirosen pakinakokoelma on maininnan arvoinen tapaus. Ja onhan hän Q-manuksen jäsenkin. Esikoiskirja kummastelee pilke silmäkulmassa eloa kahden murrosikäisen kirjoittamista harrastavana laiskana ruotsinsuomalaisena äitinä. Piironen oivaltaa lämminhenkisesti ja älykkäästi arkipäivästä komiikkaa ja järjettömyyksiä. Siivoamisesta ja tiskikoneesta, koirasta ja uudesta tietotekniikasta, kirjoittamisesta ja hieman höperön ystävättären Hannan edesottamuksista, hyväntahtoisesti ja hauskasti.
Teksti on kevyttä ja ilmavaa, tarttuvaa ja toimeliasta tajunnanvirtaa täynnä solisevia mielleyhtymiä, tilannekomiikkaa ja tarkkoja piirtoja yhteiskunnastamme, jossa elämme. Kiva kuvitus piristää ja innostaa.
Kansi on monista onnettomista ja kliseisistä ruosukirjoista, joissa leijailevat pilvenhattarat ja vesielementit tai muuten käsittämättömiä huonosti leikattuja ja valotettuja (oma)kuvia, poiketen täysosuma ja antaa raikkaan vaikutelman vauhdikkaasta ja huvittavasta teoksesta.
Täytyy vain toivoa, että Raija Piironen pökkää pian pesään lisää tekstiä, ennen kuin Täysi navetta kuluu kirjahyllystäni täysin lukukelvottomaan kuntoon.
Vuodenvaihteen pyhistä ja harvasta päivittelystä huolimatta on blogin kävijävirta pysynyt tasaisen korkeana. Parhaimmillaan lukijoita on ollut 35 päivässä. Moni näköjään päätyi Kauppalehden sivuston linkityksen kautta ja viipyili pitkään, ehkä kinkkuja sulatellessa on ollut aikaa lueskella kirjablogejakin ennen bisneskiireitä.
Viime vuosi oli ruotsinsuomalaisessa kirjallisuudessa pönäkkä. Vakiintuneilta nimiltä pukkasi pari kirjaa ja uusia debytoi. Tukholmassa perustettiin viiden ruosunaisen voimaryhmä Q-manus, jonka tarkoituksena on saattaa korkeatasoista ruotsinsuomalaista naiskirjallisuutta julkisuuteen. Osa ryhmästä on jo julkaissut esikoisensa, osa odottelee vielä vastauksia kustantajilta.
Konkurssiin karahtaneessa päivälehti Ruotsin Sanomissakin hauskuttaneen Raija Piirosen pakinakokoelma on maininnan arvoinen tapaus. Ja onhan hän Q-manuksen jäsenkin. Esikoiskirja kummastelee pilke silmäkulmassa eloa kahden murrosikäisen kirjoittamista harrastavana laiskana ruotsinsuomalaisena äitinä. Piironen oivaltaa lämminhenkisesti ja älykkäästi arkipäivästä komiikkaa ja järjettömyyksiä. Siivoamisesta ja tiskikoneesta, koirasta ja uudesta tietotekniikasta, kirjoittamisesta ja hieman höperön ystävättären Hannan edesottamuksista, hyväntahtoisesti ja hauskasti.
Teksti on kevyttä ja ilmavaa, tarttuvaa ja toimeliasta tajunnanvirtaa täynnä solisevia mielleyhtymiä, tilannekomiikkaa ja tarkkoja piirtoja yhteiskunnastamme, jossa elämme. Kiva kuvitus piristää ja innostaa.
Kansi on monista onnettomista ja kliseisistä ruosukirjoista, joissa leijailevat pilvenhattarat ja vesielementit tai muuten käsittämättömiä huonosti leikattuja ja valotettuja (oma)kuvia, poiketen täysosuma ja antaa raikkaan vaikutelman vauhdikkaasta ja huvittavasta teoksesta.
Täytyy vain toivoa, että Raija Piironen pökkää pian pesään lisää tekstiä, ennen kuin Täysi navetta kuluu kirjahyllystäni täysin lukukelvottomaan kuntoon.
torstai 1. marraskuuta 2007
Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen
Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen. Otava 2007. 270 s.
Miika Nousiainen on tarttunut kutkuttavaan aihelmaan: ruotsalaisuuteen ja haluun olla kansankotilainen.
Päähenkilö Mikko Virtanen tuntee itsensä ruotsalaiseksi suomalaisen ruumiissa. Hän imee vaikutteita länsinaapurista, ihailee sosiaalidemokratiaa ja sen legendaarisia johtotähtiä. Hän on kateellinen. Thaimaassa jouluisin lomailevat ruotsalaiset perheet ovat ehjiä ja onnellisia, lapset kilttejä ja kunnollisia. Lumikin on Ruotsissa pehmeämpää. Miehen mielessä kansankoti on illuusio maanpäällisestä paratiisista, jossa kaikilla on aina jättekivaa. Ruotsi ei kuitenkaan huoli Suomessa koko ikänsä asunutta miestä kansalaisekseen.
Häiriintyneessä mielessään parka kyhää kieron juonen saadakseen osan kansankodin lämmöstä. Ruotsalaisuudesta on tullut pakkomielle, uskonto. Mies asettuu taloksi lomatuttavuuksien omakotitaloon kähveltämällään avaimella. Perhe on tietysti jouluna missäs muualla kuin Thaimaassa. Hullu vuokraa työttömän näyttelijättären lapsineen esittämään kanssaan täydellistä ruotsalaista joulua. Se kuitenkin tärveltyy isännän palatessa yllättäen kotiin. Mies päätyy Tukholmaan ja tapaa sattumalta elämästään pois pyristelevän Mikael Anderssonin. Mikael luovuttaa paikkansa koulutuksen jälkeen Mikolle. Mikael häviää iäisyyteen Mikon auttamana.
Ruotsalaisuus alkaa säröilemään, siitä huolimatta Mikko ponnistelee ruotsalaistumispyrkimyksissään eteenpäin. Saadakseen sopivia töitä hän väärentää todistuksensa ja siirtää opintonsa Suomesta Yhdysvaltoihin. Ruotsalaisen vaimonkin hän onnistuu iskemään itselleen. Lapsia pukahtaa pikaisen vihkimisen jälkeen kaksoset. Tosin jo häissä hän on vähällä paljastua. Lomalla Thaimaassa kulissit lopulta romahtavat. Kaikki on ollut valhetta. Hänestä ei ole ruotsalaiseksi.
Mikko teljetään tyrmään murhista ja petoksista. Hänelle valkenee suomalaisuus, jota on pakoillut. Sitä ei voi pyyhkiä pois. Vankilassa ovat ne toisen luokan kansalaiset, joista ei ole keskiluokkaisiksi ruotsalaisiksi; ruotsinsuomalaiset etunenässä. Kansankoti siivoaa ongelmansa maton alle. Ruotsalaisuus on petollista harhaa.
Satiirina Nousiaisen kirja on kipeästi kohdalle osuva teos. Ei voine kieltää omia pyrkimyksiä olla kuin muut sinikeltaiset.
Ruotsalaisuus on silti monisyisempää kuin Nousiaisen Vadelmavenepakolainen pinnallisuudessaan näyttää. Se kuvastaa paremmin suomalaisten ennakkoluuloja kuin kertoo ruotsalaisuuden olemuksesta sinänsä. Joku epäili Suomessa tämän nousevan menestykseksi Ruotsissa, kunhan käännetään. Epäilenpä. Ei ruotsalaiset tällaisesta jaksa innostua. Ei ruotsalaisia kiinnosta mitä muut heistä ajattelevat. Sehän on itsestään selvää: Ruotsi on maailman modernein maa, joten totta kai kaikki meitä kadehtii ja haluavat olla kuin me. Ulkomaalaisuus ei sinänsä ole mikään meriitti. Kansainvälinen ja monikulturelli saa olla vaikka kuinka paljon tahansa, kunhan on sitä ruotsiksi. Tai englanniksi. Mieluiten vieläpä amerikaksi.
Uskottavuutta Nousiaisen kirjalta karistaa heti ensimmäisillä sivuilla (ja myöhemmin toistuva) asiavirhe. Mikko Virtasen salakuunteleman perheen poika on mukamas saamassa ensimmäistä kertaa numerotodistuksen. Myöhemmin Mikko Virtanen saa ruotsalaistumismiskoulutuksessaan suomalaisia arvosanoja, silti hän väärentää yliopistotodistuksensa amerikkalaisen mittapuun mukaan. Epäjohdonmukaista. Pistävämpää kritiikkiä olisi voinut saada SFI-koulutuksen (Svenska för invandrare) kautta. Siellä tuhannet maahanmuuttajat yrittävät tosissaan todellisuudessa muuttua ruotsalaisiksi.
Tällä hetkellä Ruotsissa ei jaeta numerotodistuksia. Arvosanallisen todistuksen saa vasta kahdeksannen keväällä. Nekin on kirjaimia, eikä todistuksissa arvioida todellista osaamista. MVG:n saa kunhan roikkuu riittävästi koulussa ja jättää kaikki tehtävänsä ajoissa. Se, että on tehnyt tehtävät väärin, ei vaikuta sinänsä todistukseen. Se, että on edes yrittänyt, palkitaan, mutta läpi pääsee melkein tekemättäkin. Mikko Virtasen illuusiossa opettajat välittävät oppilaista. Todellisuus on toista. Ruotsin kouluissa oppilaat ovat heitteillä ja oman onnensa varassa.
Sosiaalidemokraattisen pedagogiikan mukaisesti oppilaita ei saa kritisoida, ei tyrkyttää tietoa tai torua. Kärjistäen sanoen kaikki tekee mitä lystää. Eskilstunassa esimerkiksi hallitsevat sosiaalidemokraatit ovat todenneet, etteivät lapset tarvitse kirjoja kunnallisissa kouluissa. He hakevat tietonsa itsenäisesti internetistä. Se on kuulemma edistystä ja tasa-arvoista.
Kansanpuolueen aloite koulukirjojen palauttamisesta tyrmättiin kunnanvaltuustossa, samoin kirjallisuuden painottamisesta. Myöskään todistusten jakamista aikaisemmin ei hyväksytty. Se kuulemma pilaa lapsilta oppimisen ilon. Mutta eikö olisi järkevintä puuttua ajoissa puutteisiin ja havaita ne välittömästi? Puolitoista vuotta ennen lukioon menoa on melko myöhäistä opetella lukemaan, laskemaan ja kirjoittamaan. Hälyttävän iso osa ei osaa. Ja putoaa kärryiltä jo heti kättelyssä elämästä.
Lukiokaan ei Ruotsissa ole mitenkään vaativa, mutta siitäkään ei selviä kaikki, kuten sosiaalidemokraattien ylevissä visioissa oli tarkoitus. Muita vaihtoehtoja ei ole ollut. Jos ei kunnallista aikuiskoulutusta, Komvuxia lasketa, eli suomalaista iltalukiota päiväsaikaan. Ammattikoulutus on yhdistetty lukioon ja teoreettiset aineet ovat olleet kaikille samat. Eikö olisi reilumpaa tarjota yksilöllisempää ja työmarkkinoita paremmin palvelevia lyhempiä ja vähemmän teoreettisia ammattikoulutuksia sellaisille, joilla lukuhalut ovat vähissä tai muuten kyvyt uupuvat? Sosiaalidemokraattien mielestä ei. Siksi kymmeniä tuhansia nuoria siirrettiin heidän valtakaudellaan ennenaikaiseläkkeelle, tai sitten lukion keskeyttänyt yksilöllisen ohjelman nuori palkattiin samaan lukioon seuraavana päivänä, niin juuri, opettajaksi. Ja lukion hädin tuskin läpi päässyt nuori menee opettajakoulukseen, kun ei muualle pääse. Kuilut yhteiskunnassa kasvoivat demareiden aikana. Nyt on toisin.
Miika Nousiainen astuu myös harhaan niellessään sosiaalidemokraattisten myytinrakentajien syötin demareista kansankodin keksijöinä. Kansankoti oli alunperin oikeiston ja porvariston termi, jonka sosiaalidemokraatit myöhemmin taitavasti kaappasivat, ja kansankodin perustan rakenteet ovat vankan liberaalit, joita sosiaalidemokraatit alun perin vastustivat... Voi mennä selailemaan valtiopäivien puheita 1900-luvun alusta. Siellä termi vilahtaa useasti. Niin. Oikeiston suusta. Ja ketkä olivat Saltsjöbadenin menestyksellisen sopimuksen takana 1938? Niinpä, sosiaalidemokraatit vastustivat sitä, eikä heitä huolittu mukaan neuvotteluihin. Heidän mallinsa olisi ollut toinen. Siinä hallitus olisi sekaantunut suoraan työmarkkinoihin ja päättänyt palkoista ja työoloista. Nyt se oli kahden kauppa. Ilman valtiota. Taaten hyvinvointia ja työrauhaa pitkälle yli toisen maailmansodan, mutta se onkin jo toinen juttu se.
Sinänsä kirjan sosiaalidemokraattien ja ruotsalaisuuden symbioosi pitänee paikkaansa. Siitä muistuttaa mielipidetiedustelujen karut prosentit, jotka väittävät sosiaalidemokraateille liki puolia äänistä. Jotain kummaa on tässä kansassa. Porvarit pelastavat paattia ja silti hingutaan toisten kelkkaan kyytiin...
Miika Nousiaisen kirja on joidenkin ruosujen rutinoista huolimatta kelpo teos. Ei se häikäise terävyydellään, eikä naurata hulvattomasti, mutta tarjoaa silti varsin mukavan lukuelämyksen, liikuttelee aivonystyröitä nostaen esiin monia muistoja elävästä elämästä Ruotsissa 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä.
Miika Nousiainen on tarttunut kutkuttavaan aihelmaan: ruotsalaisuuteen ja haluun olla kansankotilainen.
Päähenkilö Mikko Virtanen tuntee itsensä ruotsalaiseksi suomalaisen ruumiissa. Hän imee vaikutteita länsinaapurista, ihailee sosiaalidemokratiaa ja sen legendaarisia johtotähtiä. Hän on kateellinen. Thaimaassa jouluisin lomailevat ruotsalaiset perheet ovat ehjiä ja onnellisia, lapset kilttejä ja kunnollisia. Lumikin on Ruotsissa pehmeämpää. Miehen mielessä kansankoti on illuusio maanpäällisestä paratiisista, jossa kaikilla on aina jättekivaa. Ruotsi ei kuitenkaan huoli Suomessa koko ikänsä asunutta miestä kansalaisekseen.
Häiriintyneessä mielessään parka kyhää kieron juonen saadakseen osan kansankodin lämmöstä. Ruotsalaisuudesta on tullut pakkomielle, uskonto. Mies asettuu taloksi lomatuttavuuksien omakotitaloon kähveltämällään avaimella. Perhe on tietysti jouluna missäs muualla kuin Thaimaassa. Hullu vuokraa työttömän näyttelijättären lapsineen esittämään kanssaan täydellistä ruotsalaista joulua. Se kuitenkin tärveltyy isännän palatessa yllättäen kotiin. Mies päätyy Tukholmaan ja tapaa sattumalta elämästään pois pyristelevän Mikael Anderssonin. Mikael luovuttaa paikkansa koulutuksen jälkeen Mikolle. Mikael häviää iäisyyteen Mikon auttamana.
Ruotsalaisuus alkaa säröilemään, siitä huolimatta Mikko ponnistelee ruotsalaistumispyrkimyksissään eteenpäin. Saadakseen sopivia töitä hän väärentää todistuksensa ja siirtää opintonsa Suomesta Yhdysvaltoihin. Ruotsalaisen vaimonkin hän onnistuu iskemään itselleen. Lapsia pukahtaa pikaisen vihkimisen jälkeen kaksoset. Tosin jo häissä hän on vähällä paljastua. Lomalla Thaimaassa kulissit lopulta romahtavat. Kaikki on ollut valhetta. Hänestä ei ole ruotsalaiseksi.
Mikko teljetään tyrmään murhista ja petoksista. Hänelle valkenee suomalaisuus, jota on pakoillut. Sitä ei voi pyyhkiä pois. Vankilassa ovat ne toisen luokan kansalaiset, joista ei ole keskiluokkaisiksi ruotsalaisiksi; ruotsinsuomalaiset etunenässä. Kansankoti siivoaa ongelmansa maton alle. Ruotsalaisuus on petollista harhaa.
Satiirina Nousiaisen kirja on kipeästi kohdalle osuva teos. Ei voine kieltää omia pyrkimyksiä olla kuin muut sinikeltaiset.
Ruotsalaisuus on silti monisyisempää kuin Nousiaisen Vadelmavenepakolainen pinnallisuudessaan näyttää. Se kuvastaa paremmin suomalaisten ennakkoluuloja kuin kertoo ruotsalaisuuden olemuksesta sinänsä. Joku epäili Suomessa tämän nousevan menestykseksi Ruotsissa, kunhan käännetään. Epäilenpä. Ei ruotsalaiset tällaisesta jaksa innostua. Ei ruotsalaisia kiinnosta mitä muut heistä ajattelevat. Sehän on itsestään selvää: Ruotsi on maailman modernein maa, joten totta kai kaikki meitä kadehtii ja haluavat olla kuin me. Ulkomaalaisuus ei sinänsä ole mikään meriitti. Kansainvälinen ja monikulturelli saa olla vaikka kuinka paljon tahansa, kunhan on sitä ruotsiksi. Tai englanniksi. Mieluiten vieläpä amerikaksi.
Uskottavuutta Nousiaisen kirjalta karistaa heti ensimmäisillä sivuilla (ja myöhemmin toistuva) asiavirhe. Mikko Virtasen salakuunteleman perheen poika on mukamas saamassa ensimmäistä kertaa numerotodistuksen. Myöhemmin Mikko Virtanen saa ruotsalaistumismiskoulutuksessaan suomalaisia arvosanoja, silti hän väärentää yliopistotodistuksensa amerikkalaisen mittapuun mukaan. Epäjohdonmukaista. Pistävämpää kritiikkiä olisi voinut saada SFI-koulutuksen (Svenska för invandrare) kautta. Siellä tuhannet maahanmuuttajat yrittävät tosissaan todellisuudessa muuttua ruotsalaisiksi.
Tällä hetkellä Ruotsissa ei jaeta numerotodistuksia. Arvosanallisen todistuksen saa vasta kahdeksannen keväällä. Nekin on kirjaimia, eikä todistuksissa arvioida todellista osaamista. MVG:n saa kunhan roikkuu riittävästi koulussa ja jättää kaikki tehtävänsä ajoissa. Se, että on tehnyt tehtävät väärin, ei vaikuta sinänsä todistukseen. Se, että on edes yrittänyt, palkitaan, mutta läpi pääsee melkein tekemättäkin. Mikko Virtasen illuusiossa opettajat välittävät oppilaista. Todellisuus on toista. Ruotsin kouluissa oppilaat ovat heitteillä ja oman onnensa varassa.
Sosiaalidemokraattisen pedagogiikan mukaisesti oppilaita ei saa kritisoida, ei tyrkyttää tietoa tai torua. Kärjistäen sanoen kaikki tekee mitä lystää. Eskilstunassa esimerkiksi hallitsevat sosiaalidemokraatit ovat todenneet, etteivät lapset tarvitse kirjoja kunnallisissa kouluissa. He hakevat tietonsa itsenäisesti internetistä. Se on kuulemma edistystä ja tasa-arvoista.
Kansanpuolueen aloite koulukirjojen palauttamisesta tyrmättiin kunnanvaltuustossa, samoin kirjallisuuden painottamisesta. Myöskään todistusten jakamista aikaisemmin ei hyväksytty. Se kuulemma pilaa lapsilta oppimisen ilon. Mutta eikö olisi järkevintä puuttua ajoissa puutteisiin ja havaita ne välittömästi? Puolitoista vuotta ennen lukioon menoa on melko myöhäistä opetella lukemaan, laskemaan ja kirjoittamaan. Hälyttävän iso osa ei osaa. Ja putoaa kärryiltä jo heti kättelyssä elämästä.
Lukiokaan ei Ruotsissa ole mitenkään vaativa, mutta siitäkään ei selviä kaikki, kuten sosiaalidemokraattien ylevissä visioissa oli tarkoitus. Muita vaihtoehtoja ei ole ollut. Jos ei kunnallista aikuiskoulutusta, Komvuxia lasketa, eli suomalaista iltalukiota päiväsaikaan. Ammattikoulutus on yhdistetty lukioon ja teoreettiset aineet ovat olleet kaikille samat. Eikö olisi reilumpaa tarjota yksilöllisempää ja työmarkkinoita paremmin palvelevia lyhempiä ja vähemmän teoreettisia ammattikoulutuksia sellaisille, joilla lukuhalut ovat vähissä tai muuten kyvyt uupuvat? Sosiaalidemokraattien mielestä ei. Siksi kymmeniä tuhansia nuoria siirrettiin heidän valtakaudellaan ennenaikaiseläkkeelle, tai sitten lukion keskeyttänyt yksilöllisen ohjelman nuori palkattiin samaan lukioon seuraavana päivänä, niin juuri, opettajaksi. Ja lukion hädin tuskin läpi päässyt nuori menee opettajakoulukseen, kun ei muualle pääse. Kuilut yhteiskunnassa kasvoivat demareiden aikana. Nyt on toisin.
Miika Nousiainen astuu myös harhaan niellessään sosiaalidemokraattisten myytinrakentajien syötin demareista kansankodin keksijöinä. Kansankoti oli alunperin oikeiston ja porvariston termi, jonka sosiaalidemokraatit myöhemmin taitavasti kaappasivat, ja kansankodin perustan rakenteet ovat vankan liberaalit, joita sosiaalidemokraatit alun perin vastustivat... Voi mennä selailemaan valtiopäivien puheita 1900-luvun alusta. Siellä termi vilahtaa useasti. Niin. Oikeiston suusta. Ja ketkä olivat Saltsjöbadenin menestyksellisen sopimuksen takana 1938? Niinpä, sosiaalidemokraatit vastustivat sitä, eikä heitä huolittu mukaan neuvotteluihin. Heidän mallinsa olisi ollut toinen. Siinä hallitus olisi sekaantunut suoraan työmarkkinoihin ja päättänyt palkoista ja työoloista. Nyt se oli kahden kauppa. Ilman valtiota. Taaten hyvinvointia ja työrauhaa pitkälle yli toisen maailmansodan, mutta se onkin jo toinen juttu se.
Sinänsä kirjan sosiaalidemokraattien ja ruotsalaisuuden symbioosi pitänee paikkaansa. Siitä muistuttaa mielipidetiedustelujen karut prosentit, jotka väittävät sosiaalidemokraateille liki puolia äänistä. Jotain kummaa on tässä kansassa. Porvarit pelastavat paattia ja silti hingutaan toisten kelkkaan kyytiin...
Miika Nousiaisen kirja on joidenkin ruosujen rutinoista huolimatta kelpo teos. Ei se häikäise terävyydellään, eikä naurata hulvattomasti, mutta tarjoaa silti varsin mukavan lukuelämyksen, liikuttelee aivonystyröitä nostaen esiin monia muistoja elävästä elämästä Ruotsissa 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä.
keskiviikko 3. lokakuuta 2007
Risto Pekkala: 50 täysillä - RSKL puoli vuosisataa
Risto Pekkala: 50 täysillä - RSKL puoli vuosisataa. RSKL 2007. 256 s.
Risto Pekkalan toimittama Ruotsinsuomalaisten keskusliiton 50-vuotisjuhlakirja on kiinnostavaa luettavaa. Varsinainen historiakirja se ei ole, mutta kuitenkin kattava katsaus kuluneeseen olematta silti mikään harvahkojen kuivahko ansioluettelo.
Pääosin ruotsalaisessa valtakulttuurissa elävänä sitä sokeutuu. Ruotsinsuomalaiset ovat ryhmänä näkymättömiä. Siitä huolimatta toimintaa on ja on ollut monenlaista. Historiikki näyttää siitä osan, joka on jäänyt ruotsalaisen yhteiskunnan pimentoon.
Valtakunnan jakauduttua kahtia 1809 jäi nykyisen Ruotsin alueelle isot suomenkieliset ryhmät; lähinnä Värmlantiin, Meänmaahan ja Mälarinlaaksoon. Toisin kuin itäisessä puolikkaassa pyrkimyksiä kaksi-/monikielisyyden säilyttämiseen ei ollut. Sulauttamispolitiikka sai vettä myllyynsä eikä valtiopäivilläkään saanut enää käyttää suomea. Toki yrityksiäkin säilyttämiseen on ollut. Esimerkiksi Kaarle Axel Gottlund opiskelijavuosinaan ravasi 1800-luvun alkupuoliskolla suomalaismetsissä ja ehdotti oman valtion/hallintoalueen perustamisesta. Ehdotus torjuttiin ja Gottlund melkein karkoitettiin venäläisenä vakoilijana maasta. Sitä ennen hän oli perustamassa ensimmäistä suomiseuraa Tukholmaan, jonka tarkoituksena oli "muijankielen ja mielen harjoittaminen". Toiminta kuitenkin tyrehtyi puolen vuoden jälkeen ihmisten ottaessa pesäeroa kiihkoilijaksi leimattuun Gottlundiin. Vasta 1800-luvun lopussa perustettiin yhä nykyisinkin toimiva Tukholman Suomalainen Seura.
Ruotsinsuomalaisten keskusliitto sai puhtia toisen maailmansodan jälkeen Ruotsiin suuntautuneesta suomalaisten suuresta muuttoliikkeestä. Suomalaisia alkoi olemaan jokaisella paikkakunnalla, toimettomat työläiset kaipasivat tekemistä vapaa-ajalle. Suomiseurat muodostuivat tärkeiksi sosiaalisiksi yhteisöiksi monille. Toiminta muotoutui usein erilaisten harrastusten kuten liikunnan ja urheilun ympärille. 1970-luku osoittautui kukoistuskaudeksi, jonka jälkeen 1980-luvulla mentiin takapakkia melkoisesti. Kylmää kyytiä tuli myös 1990-luvulla, jolloin valtion koulupolitiikka palasi vanhoille yksikielisille urille ja suomenkielinen opetus lahdattiin. Nuorisotoiminta on kuihtunut ja eriytynyt omaksi järjestökseen. RSKL on etupäässä vanhemman eläköityvän väestön foorumi.
Historiikki kuittaa hienotunteisesti ruotsinsuomalaista järjestökenttää repineet riidat. Toki nekin mainitaan. Omaa toimintaa ei kuitenkaan tarkastella kriittisesti, vaikka syytä olisi. Saa kuvan, että RSKL on aina ollut ajamassa ruotsinsuomalaisten asiaa. Niin ei ole ollut. Monesti päinvastoin. RSKL on ollut torppaamassa vähemmistöhankkeita, liiton demarivetoinen linja on jarruttanut vähemmistöaseman ja -oikeuksien saamista, ja passivoittanut tietoisesti ruotsinsuomalaisia.
Runsas kuvitus on kiehtovaa, kelpo kieli kuljettaa jouhevasti ryppäinä olevista painovirhepaholaisista huolimatta. Taitto on tehty taitavasti. Luettelo yhdistysten julkaisuista on paikallaan, tosin paikallaan olisi varmasti ollut myös laittaa lopetusvuosi.
Historiikkia lukiessa tuntuu, että kun toisaalla mennään eteenpäin, toisaalla tuhotaan aikaansaatu. Kuvaus 1970- ja 1980-luvun koululakoista on hurjaa luettavaa, pienetkin ihmisoikeudet on hankittava tässä maassa katkeran taistelun kautta ja saavutukset valuvat hetkessä huomion herpaantuessa kuin vesi viemäriin. Turhauttavaa. Historiikista saa myös kuvan, että RSKL olisi ollut koululakkolaisten puolella koko sydämestään. Näin ei tainnut asianlaita olla.
Risto Pekkalan toimittama Ruotsinsuomalaisten keskusliiton 50-vuotisjuhlakirja on kiinnostavaa luettavaa. Varsinainen historiakirja se ei ole, mutta kuitenkin kattava katsaus kuluneeseen olematta silti mikään harvahkojen kuivahko ansioluettelo.
Pääosin ruotsalaisessa valtakulttuurissa elävänä sitä sokeutuu. Ruotsinsuomalaiset ovat ryhmänä näkymättömiä. Siitä huolimatta toimintaa on ja on ollut monenlaista. Historiikki näyttää siitä osan, joka on jäänyt ruotsalaisen yhteiskunnan pimentoon.
Valtakunnan jakauduttua kahtia 1809 jäi nykyisen Ruotsin alueelle isot suomenkieliset ryhmät; lähinnä Värmlantiin, Meänmaahan ja Mälarinlaaksoon. Toisin kuin itäisessä puolikkaassa pyrkimyksiä kaksi-/monikielisyyden säilyttämiseen ei ollut. Sulauttamispolitiikka sai vettä myllyynsä eikä valtiopäivilläkään saanut enää käyttää suomea. Toki yrityksiäkin säilyttämiseen on ollut. Esimerkiksi Kaarle Axel Gottlund opiskelijavuosinaan ravasi 1800-luvun alkupuoliskolla suomalaismetsissä ja ehdotti oman valtion/hallintoalueen perustamisesta. Ehdotus torjuttiin ja Gottlund melkein karkoitettiin venäläisenä vakoilijana maasta. Sitä ennen hän oli perustamassa ensimmäistä suomiseuraa Tukholmaan, jonka tarkoituksena oli "muijankielen ja mielen harjoittaminen". Toiminta kuitenkin tyrehtyi puolen vuoden jälkeen ihmisten ottaessa pesäeroa kiihkoilijaksi leimattuun Gottlundiin. Vasta 1800-luvun lopussa perustettiin yhä nykyisinkin toimiva Tukholman Suomalainen Seura.
Ruotsinsuomalaisten keskusliitto sai puhtia toisen maailmansodan jälkeen Ruotsiin suuntautuneesta suomalaisten suuresta muuttoliikkeestä. Suomalaisia alkoi olemaan jokaisella paikkakunnalla, toimettomat työläiset kaipasivat tekemistä vapaa-ajalle. Suomiseurat muodostuivat tärkeiksi sosiaalisiksi yhteisöiksi monille. Toiminta muotoutui usein erilaisten harrastusten kuten liikunnan ja urheilun ympärille. 1970-luku osoittautui kukoistuskaudeksi, jonka jälkeen 1980-luvulla mentiin takapakkia melkoisesti. Kylmää kyytiä tuli myös 1990-luvulla, jolloin valtion koulupolitiikka palasi vanhoille yksikielisille urille ja suomenkielinen opetus lahdattiin. Nuorisotoiminta on kuihtunut ja eriytynyt omaksi järjestökseen. RSKL on etupäässä vanhemman eläköityvän väestön foorumi.
Historiikki kuittaa hienotunteisesti ruotsinsuomalaista järjestökenttää repineet riidat. Toki nekin mainitaan. Omaa toimintaa ei kuitenkaan tarkastella kriittisesti, vaikka syytä olisi. Saa kuvan, että RSKL on aina ollut ajamassa ruotsinsuomalaisten asiaa. Niin ei ole ollut. Monesti päinvastoin. RSKL on ollut torppaamassa vähemmistöhankkeita, liiton demarivetoinen linja on jarruttanut vähemmistöaseman ja -oikeuksien saamista, ja passivoittanut tietoisesti ruotsinsuomalaisia.
Runsas kuvitus on kiehtovaa, kelpo kieli kuljettaa jouhevasti ryppäinä olevista painovirhepaholaisista huolimatta. Taitto on tehty taitavasti. Luettelo yhdistysten julkaisuista on paikallaan, tosin paikallaan olisi varmasti ollut myös laittaa lopetusvuosi.
Historiikkia lukiessa tuntuu, että kun toisaalla mennään eteenpäin, toisaalla tuhotaan aikaansaatu. Kuvaus 1970- ja 1980-luvun koululakoista on hurjaa luettavaa, pienetkin ihmisoikeudet on hankittava tässä maassa katkeran taistelun kautta ja saavutukset valuvat hetkessä huomion herpaantuessa kuin vesi viemäriin. Turhauttavaa. Historiikista saa myös kuvan, että RSKL olisi ollut koululakkolaisten puolella koko sydämestään. Näin ei tainnut asianlaita olla.
Joka tapauksessa kirja on tärkein panos ruotsinsuomalaisten historian kuvaukseen sitten kolmiosaisen Finnarnas historia i Sverige -sarjan. Historiankirjoitus on aina tulkintoja. Lopullista totuutta ei ole, mutta tämä on hyvä ehdotus.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)