Anu Silfverberg: He eivät olleet eläimiä

Anu Silfverberg: He eivät olleet eläimiä. Avain, 2011. 256 s.

Anu Silfverbergin He eivät olleet eläimiä on sarja tarkkarajaisia novelleja. Näkökulmat ovat yleensä yksittäisten henkilöiden, joiden hetki peilautuu ympärillä olevien hahmojen kautta. Elämäntilanteita ei kaivella henkilöhistorioihin syvemmin uppoamatta. Eletään enemmän mentaalisissa tiloissa, menossa olevassa hetkessä.

Novellit liikkuvat Suomessa ja Euroopassa. Henki on mustanpuhuttelevaa kuitenkaan turhia kärjistämättä. Rouhevaa realismia, joka saa lukijan sydämen sykkimään leppeästä myötätunnosta.

Asetelmat pohtivat ihmissuhteiden mystiikkaa. Erityisesti mieleen painui paksuna olevan naisen pakkomielteinen pako sikalaan. Koskettavaa draamaa. Kokonaisuutena kuitenkin keskinkertainen kirja, jonka lukee innolla kerran, mutta tuskin uudestaan.

Jani Saxell arvosteli kirjan Kiiltomatoon. Kannattaa katsoa.

Juha Siro: Linnun muotokuva

Juha Siro: Linnun muotokuva. Like, 2011. 239 s.

Ketäpä ei herkuttele ajatuksella äkkilähdöistä? Juha Siron Linnun muotokuvan päähenkilö on sellaisia tehnyt koko elämänsä. Opiskelut ovat jääneet kesken, työpaikat tympääntymisen takia vaihtuneet. Hän on tekstityöläinen, jolle on välillä maistunut varastohommatkin.

Tarinaa kerrotaan useissa persoonissa: välillä etäännytetään puhumalla sarjakuvan pseudonyymeillä. Keskiössä on kolmiodraama, jonka lähde on nuoruudessa ja joka säteilee läpi vuosikymmenien.

Intertekstuaalisuuden kyllästämä rehevä kertomus vyöryttää mielenmaisemia ja näkökulmia. Eksistentialismi lakoaa ja leviää herkullisesti. Yksityisestä kokemuksesta piirtyy sukupolvien yhteisiä avaimia. Lokeroiminen on hankalaa. Tekstin moninaisuus läkähdyttää. Kelpo kamaa.

Jorma Ranivaara: Asiakas Rydz

Jorma Ranivaara: Asiakas Rydz. WSOY, 2008. 256 s.

Viitisen vuotta sitten kehuskelin Jorma Ranivaaran Eläkepommimiestä. Asiakas Rydz on romaanin itsenäinen jatko. Luonteeltaan se on toisenlainen. Koominen sävy on vaihtunut ironiseen draamaan.

Lähdin lukemaan teosta humoristisena kirjana, joten suhtautuminen heilahteli. Muutaman päivän mietittyä tykästyin sittenkin kertomukseen miehen vajoamisesta mielenhäiriöön. Heti lukemisen jälkeen, kun petyin. Hyvää kirjaa täytyy märehtiä.

Totuus kyseenalaistuu ja pirstoutuu. Hahmot elävät ja muuntautuvat. Toistuvuus toisintaa tarinaa tuhdiksi. Virtuaalisen maailman kritiikki on kärkevää. Ihmiset vieraantuvat toisistaan lumetodellisuuksiin ja hajottavat mielensä.

Asiakas Rydz on yksi päähenkilön persoonallisuuksista. Päähenkilö on eläkepommimiehen syrjäytynyt poika, joka on luonut oman maailman. Ystävinä ovat televisiosta tulleet kaksi kiinalaista ja venäläinen virtuaalimorsian. Kaveriparka on siis pahasti sekaisin. Ja yhä hullummaksi menee. Surullinen satiiri Suomesta globaalissa maailmassa.

Antti Kauranne: Punainen Porvoo. Venäjän öljysotaretki Suomeen

Antti Kauranne: Punainen Porvoo. Venäjän öljysotaretki Suomeen. Majakka, 2008. 400 s.

Tänään on taas talvisodan syttymisen vuosipäivä. Suomi joutui suurvallan puristukseen heikosti varustautuneena ja valmistautuneena. Toki tietyissä kansalaispiireissä taitoja oli harjotettu ja viimeisenä vuotena ennen sodan puhkeamista koulutusta ja linnoittamista lisätty. Kaikkien yllätykseksi Suomi ei luhistunut välittömästi, vaan sinnitteli kaameissa oloissa urheasti vastaan. 30.11.1939 alkoi sotien sarja, joka loppui vasta vuosien päästä. Hinta oli kova, mutta silvottu Suomi säilytti itsenäisyyden ja liikkumatilansa maailmassa, osin tosin voittajan talutusnuoraan kytkettynä.

Viime sotien kauhuja on terapioitu kirjoittamalla valtava määrä kirjoja. Etäisyyden kasvaessa kiinnostus tulevaan on kuitenkin lisääntynyt. Rauhan aika on ollut poikkeuksellisen pitkä.

Maailma on muuttunut ja Itämeren altaan geopoliittinen kartta on runnottu uusiksi. Baltian maiden vapautuminen neuvostodiktatuurin ikeestä on luonut sotilaallisen tyhjiön Itämeren itärannoille, Venäjän kupeeseen. Ruotsi on luopunut asevelvollisuusarmeijasta ja menettänyt mahtinsa, joka sillä oli huipussaan kylmän sodan vuosina. Nato-maa Norja on viime vuosina Venäjän kehityksestä huolestuneena vahvistanut asevoimiaan määrätietoisesti. Venäjä on toipumassa Neuvostoliiton romahduksesta ja sen aiheuttamista kouristuksista ja supistuksista armeijassa.

Suomi on tällä hetkellä Pohjois-Euroopan sotilaallinen suurvalta. Niin kummalliselta kuin se kuulostaakin niin ikäluokkien pienentymisen aiheuttamista leikkauksista huolimatta Suomella riittää muskelia muihin verrattuna. Erityisesti tykistöä on käsittämättömästi. Myös valtaosa nuorista miehistä pakotetaan sotaväkeen yhä ja siten taisteluvalmius on kova. Varustus vanhentuneisuudesta huolimatta on melkoisen hyvää. Kiinalaisia rynnäkkökivääreitä on jaettavissa melkein jokaiselle mökin mummollekin asti. Sinkoja on yllin kyllin, samoin miinoja. Panssarivaunukaluston kärki on modernihkoa, vaikkakin määrältään vähäistä. Samoin torjuntahävittäjät ovat tällä hetkellä elinvoimaisimmillaan. Ei niitä montaa ole, mutta puutteistaan huolimatta laadukkaita. Suomen kyllästää militaristinen kulttuuri ja voimakas maanpuolustushenki, joka läntisistä naapurimaista uupuu täysin.

Montaa varusmiespalveluksen suorittanutta kutkuttaa kysymys entä jos. Entä jos ajaudutaan aseelliseen konfliktiin teknisesti ja sotataidollisesti edistyneen ja taitavan suurvallan kanssa. Kuinka käy? Miten nopeasti Venäjä voittaisi Suomen sodassa? Missä käytäisiin ratkaisutaistelut? Miten niissä pärjättäisiin?

Antti Kauranteen Punainen Porvoo. Venäjän öljysotaretki Suomeen visioi yhden sodan kulun 2010-luvun maailmassa. Sotaromaanissa Suomea johtaa presidentti Matti Vanhanen ja pääministeriksi on noussut Eero Heinäluoma. Venäjällä valtaa on keskittynyt isolle öljy- ja kaasukonsernille, jolle Suomenlahden pohjukan satama on elintärkeä. Sotaan johtavia sattumia on useita. Ihan niin kuin todellisuudessakin. Radikaalit luontoaktivistit kaappaavat öljytankkerin Suomen edustalla. Samaan aikaan Venäjän valtiojohto surmataan pommi-iskussa ja maan poliittisiksi päättäjiksi nousee äärioikeistolaisia slavofiileja. Yhdessä yhtiön kanssa he vaativat öljykuljetusten turvaamiseksi Suomen miehitystä. Suomi sanoo ei. Alkaa härnääminen joka johtaa ilmataisteluun, jonka myötä helvetti pääsee irti.

Venäjä on valmistellut hyökkäyksen huolellisesti ja moukaroi maalta, mereltä ja ilmasta. Pohjois-Suomi menetetään nopeasti. Ahvenanmaan valtaus luonnistuu venäläisiltä verta vuodattamatta hetkessä. Risteilyohjukset sinkoilevat liikekannallepanon perustamiskeskuksiin. Erikoisjoukot hyökkäävät strategisesti tärkeisiin kohteisiin. Panssarit vyöryvät Kaakkois-Suomeen. Suomen ilmavoimat murskataan sodan ensitunteina, samoin laivasto. Porvoon edustalle tehdään iso maihinnousu. Maahanlaskujoukkoja tiputetaan eri puolelle maata.

Sota etenee kuin sotaharjoitusten käsikirjoituksissa. Vihollinen vyöryy voimalla aiheuttaen paikallispuolustukselle huomattavia tappioita. Taisteluiden painopiste on pääkaupunkiseudulla, itäisellä Uudellamaalla ja Kaakkois-Suomessa. Apua Suomi ei alkuun saa. Lopulta Kiina lähettää rajalleen joukkoja ja vaatii sotatoimien välitöntä keskeytystä. Kiina vaatii myös huomattavia maa-alueita Venäjältä. Venäjän valtiojohto on hämmentynyt ja aikoo käyttää joukkotuhoaseita Suomen hävittämiseksi. Myös Naton joukot joutuvat pieneen kahnaukseen venäläisten kanssa. Venäjän asevoimat vastustaa joukkotuhoaseiden käyttöä vaativaa presidenttiä ja tekee vallankaappauksen. Suomen kannalta rauhaan päästään viime hetkillä ja yllättävin ehdoin.

Antti Kauranteen sotakuvaus on realistinen näkymä nykysodasta. Näin sen kulku suunnilleen oletetaan valistuneiden reserviläisten ja puolustusvoimien piirissä. Tällaiseen sodankäyntiin on yritetty varautua. Tänään Helsingin Sanomissa kerrottiin maavoimien taistelutavan muuttuvan. Taistelutavan muutos näyttää seurailevan tapaa, jonka kirjassakin suomalaiset oppivat. Pienet ryhmät käyvät joustavasti ja itsenäisesti vihollisen kimppuun. Kirjassa tilanne muuttuu miehitetyillä alueilla myös aktiiviseksi vastarinnaksi. Vähän samanlaiseksi terrorismiksi kuin Afganistanissa ja Irakissa esimerkiksi. Siviilit väijyttävät venäläisiä.

Kirja on ahdettu täyteen teknologiaa. Se on kuin teknopornoa aiheesta kiinnostuneille, muille aseteknisten yksityiskohtien luennointi on puuduttavaa. Yhtään selkeää päähenkilöä ei ole. Tapahtumia tarkastellaan useasta vinkkelistä varsin kollektiivisesti. Mieleenpainuvia pysäytyskuvia on muun muassa Helsingin Malmin pommituksista ja Porvoon saariston taisteluista. Kehenkään ei samaistu kunnolla ja luennointia häiritsee mertarantamainen tyyli vitsailla. Ei kirja silti huono ole. Harva kirja pysyy käsissä vielä puoli kolmelta aamuyöllä, kun ei tahdo keskeyttää lukemista!

Maantiede rajoittaa Suomen valtaamiseen soveltuvia taktiikoita. Kirja noudattelee vuosisataisia polkuja. Suomen puolustus on suunniteltu niiden varaan. Siihen, että hyökkäys suuntautuu idästä maata pitkin Kaakkois-Suomessa ja Uudellemaalle maihinnousun ja maahanlaskun yhdistelmänä. Koska siihen on varauduttu, on sellaiseen hankkeeseen ryhtyvän varauduttuva mittaviin tappioihin niillä seuduin. Ehkä Suomen valloittajan pitäisi katsella vaihtoehtoisia suuntia? Sisällissodan aikaan valkoiset voittajat vyöryivät Pohjanmaalta. Jos sinne tekisi maahanlaskun ja etenisi Seinäjoelta etelään? Valkoisia avustaneet saksalaiset nousivat Hankoon ja etenivät Helsinkiin. Ruotsi on puolustuksellisesti heikko. Jos Ruotsin valtaisi ensin? Ja Baltian maat. Silloin Suomi olisi supussa ja näännytettävissä? Kaikki on spekulaatiota. Toivottavasti ei koskaan totta.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja. WSOY, 2010. 130 s.

Kuunnelmina nämä pakinat ovat luultavasti toimineet, mutta kirjana 80-vuotiaan ukon purkaukset eivät aina iske.

Lyhyet jorinat noudattavat suunnilleen samaa peruskaavaa, joka oli joidenkin kolumnistien ja pakinoitsijoiden suosiossa vuosikymmeniä sitten ja jotkut iäkkäämmät jatkavat vielä tänä päivänä samalla linjalla. Juttu alkaa lähes aina sutkauksella Kyllä minä niin mieleni pahoitin...

Käsiteltävien asioiden kirjo on laaja, mutta ytimenä on maailman muutos ja kertojan mukaan huonompaan suuntaan. Kirjassa tavoitetaan hyvin ennen sotia syntyneen sukupolven mielenmaisemaa. Yhtenä punaisena lankana on säästäväisyys ja itsepäisyys.

Montaa kertaa ei naurattanut, mutta hyvälle mielelle jäi useasti.

Turkka Hautala: Salo

Turkka Hautala: Salo. Gummerus, 2009. 320 s.

Turkka Hautalan Salo on epätasainen, hajanainen romaani, jonka tarinamatto muodostaa löyhän novellimaisen pinnan.

Alkuun en pitänyt siitä lainkaan. Alku vaikutti väkisin väännetyltä karikatyyriltä, jolla ei ollut uskottavuutta eikä syvyyttä. Juonenkäänne myöskin tuntui tökeröltä. Kirja etenee tartuntoina. Näkökulma siirtyy kohdatun kohtalon nahkoihin toviksi. Siinä ajassa yleensä yritetään kutoa kokoon koko elämää, joten ei sekään kovin luontevalta vaikuta. Yritys on hyvää ja teksti monin paikoin riemastuttavaa.

Tyhjäkäyntiä on silti ja porukkaa on laidasta laitaan kaikenlaisista yhteiskunnallisista kerrostumista sosiaalisiin oloihin. On kuin pakolla puristettu kasaan joukko toisilleen vieraita, mutta silti samassa yhteisössä vaikuttavia tahoja yhteen kirjaan, jotta kokonaisuus olisi mahdollisimman monipuolinen. Hyvä kirja ei kerro kuitenkaan kaikkea. Usein olennaista on se mistä vaietaan, mitä kertova kirjailija jättää kirjoittamatta.

Miljöönä on eteläsuomalainen pikkukaupunki, jonka elinkeinorakenne on yhden ison matkapuhelintehtaan varassa. Sen vaikeudet ja menestys säteilevät laajalti yhteisöön. Lukija voi olettaa kaupungin olevan Salo kuten kirjan nimikin vihjaa. Yleisemmin ottaen kuitenkin kyseessä voisi olla moni muukin yhden ison yrityksen varassa sinnittelevä paikkakunta.

Ensimmäisenä kohdataan menestynyt insinööri. Henkilöhahmoista hän oli huonoin. Meinasin jättää jo kirjan kesken, mutta sisukkaasti pyristelin eteenpäin. Seuraavaksi on huumehörhö. Heti alkuun lyödään siis ääripäät vastakkain. Niin kuin usein yhteiskunnassa on.

Myöhemmin tutustutaan muun muassa yögrillin tätiin, lehdenjakajaan, syrjäytyneeseen erakkonuoreen, keski-ikäistyvään yksinäiseen hemmoon, kurdilaiseen maahanmuuttajaan, hattutätiin.... kirjo on lavea.

Rakenteellisesti mieleen tulee vähän oma eräs romaaniraakile, jossa kunnianhimoisena tavoitteena on tarkastella William Faulknerin hengessä sadan samaan aikaan tavaratalossa olevan ihmisen mielenliikkeitä jonkinlaisena ajatusvirtana yhden minuutin aikana. Taiteellisesti kyseessä on upea hanke, mutta hahmojen hallinta sekä kirjoittajan että lukijan kannalta on vähintäänkin haasteellista, koska toisaalta pyrkimys jonkin asteiseen realismiin häivyttää hahmojen taustat pelkästään kertojan tietoon ja tuloksena on irrallisia rönsyjä hälinässä. Ei siis kovinkaan lukukelpoista. Ei ainakaan lukijan kannalta. Vähän vastaavaa tekniikkaa kuin Turkka Hautala Salossa hyödynsin myös ensimmäisessä kirjassani olevassa novellissa.

Karo Hämäläinen: Erottaja

Karo Hämäläinen: Erottaja. WSOY, 2011. 462 s.

Tunnelmat ovat tällä hetkellä hyvin samankaltaiset kuin syksyllä 2008. Kreikka sätkii, vuoden 2008 finanssikriisiä elvytettiin lisäämällä rahanmäärää ja velkaantumalla entisestään. Isoista eurotalouksista vaikeuksissa on Italia ja Espanjakin horjuu. Ranskan pankit ovat pahassa pinteessä. Talouskriisi on hallitsemattomassa kaoottisessa vaiheessa ja seuraamukset voivat olla tavalliselle ihmiselle arvaamattomia.

Youtubessa on muutama mainio video tulevaisuudesta:

- Mike Maloney kertoo mihin keskuspankkien rahapolitiikka johtaa.

- Amerikkalainen yhdistys visioi hirvittävästä hyperinflaatiosta ja dollarin luhistumisesta lähitulevaisuudessa kertoen sen karmeista seurauksista.

Karo Hämäläisen Erottaja on hykerryttävä trilleri finanssimaailman mädännäisyydestä. Ajallisesti se sijoittuu syksyn 2008 romahduspäiviin kun isot amerikkalaiset firmat rytisivät tuhoisasti alas. Taloustsunami pyyhkäisi laajalti kaataen velkavivuttajat syvälle suohon.

Miljöönä on rahastoyhtiö, jonka omistajat ovat myyneet kalliilla Ruotsiin ja uuden emon kompuroidessa he ovat ostamassa puljua takaisin. Taloustilanteen kärjistyessä paljastuu kuitenkin kupru arvostetussa rahastossa. Rahastonhoitaja on tehnyt laittomuuksia ja vipannut yritysjärjestelyllä rahastosta rahaa omaan pussiin luvattomasti. Jännitysmomenttia luo kidnappaus, joka kuitenkin syö uskottavuutta loppupeleissä kirjalta. Myöskään saman kaapparikaksikon myöhempi toiminta ei vakuuta. Se on ikään kuin umpisuoli, turha lisäke muuten mainiossa kirjassa, koska se ei vaikuta keskeisesti kirjan juoneen.

Tarina pysyy kasassa loppuun asti. Epilogikaan ei kuraa kirjaa kuten niin usein jännityskirjoissa valitettavasti tapahtuu. Kirja on samalla katsaus taloushistoriaan ja sosiaalihistoriallinen kurkistus tietyn aikakauden tiettyyn sosioekonomiseen lokeroon.

Monelle lukijalle mieleen vyöryy varmasti islantilaispankkien sekoilut Suomessa ja FIM:n vaiherikkaat käänteet.

Loistavaa tekstiä, jota luki nautinnolla.

Hannu Raittila: Canal Grande

Hannu Raittila: Canal Grande. WSOY, 2001. 328 s.

Hannu Raittilan Canal Grande oli pettymys. En muista olenko lukenut sen aiemmin, joten luettavaksi tuli. Ei ihme, etten muista olenko lukenut. Ei ollut häävi.

Suomalainen asiantuntijaryhmä matkaa Venetsiaan pelastamaan sitä hukkumiselta. Kirjassa kulkee kaksi päätarinalinjaa: ensimmäinen etenee lukuina insinööri Marrasjärven näkökulmasta, toisessa seurataan kulttuuripersoonallisuus Saraspään päiväkirjaa. Lopussa sivuhahmosta päähenkilöksi kasvanut poikatyttö Tuuli saa suunvuoron ja tarinalinjat sulautetaan referoiden yhteen. Luvut ja päiväkirja lomittavat toisiaan.

Kylmä tekninen maailmankuva kohtaa rehevän kulttuurihistorian ja häviää. Insinööriproosaa jota rikotaan Saraspään sekoilulla.

Henkilöhahmot ovat ohuita karikatyyrejä, joiden vitsi ei kanna kauas. Toisto turruttaa. Intertekstuaalisuus kyllästää kirjan. Syövän lailla Kuoleman Venetsiassa uudelleenkirjoitus vie tilaa omalta ääneltä.

Mennyttä Venetsiaa vertaillaan myös Yhdysvaltoihin.

En tiedä pitäisikö tätä lukea komediana, draamana vai tragediana. Se yrittää olla niitä kaikkia, mutta ei ole mitään. Talvimyrsky on kriisi johon kaikki kärjistyy, mutta punainen lanka uupuu eikä sanoma selviä. Tarina hajoaa ilman että se kunnolla koskaan käynnistyy.

Mutta kyllä tätä lukee.

Jani Saxell: Huomispäivän vartijat

Jani Saxell: Huomispäivän vartijat. Avain 2007. 352 s.

Jani Saxellin novellikokoelma Huomispäivän vartijat on tuhti tekele, joka jättää vaativalle lukijalle pettyneen sivumaun. Koherenssi ei ole kunnossa, novellit ovat haahuilevia, suuntaansa ja muotoansa vielä etsiviä raakileita. Paikoin punainen lanka on hämärtynyt ja täysin hukassa.

Kuudesta kertomuksesta kolme ylittää selvästi muut. Niissä on taustalla kirkas ideologia, jonka ansiosta kertomuksista on väännetty sivuille se olennainen. Ensimmäinen Vapauden kaiho 2012 on tällainen. Juuri sen terävä, todellisuuden tuntuinen yhteiskuntakriittisyys tulevaisuudesta luo isoja odotuksia muihin novelleihin. Yhdysvaltoihin matkaava nuori mies joutuu vankileirien saaristoon... mukana möyhentämässä mieliä on autonomiseksi päässyt tietokone. Futuristisen novellin juuret ovat George W. Bushin tuhoisassa aikakaudessa, rykäys on skifillä höystetty kauhuparodia mahdollisesta tulevasta, mikäli Bushin klaani saa rellestää rauhassa maailman mahtavimman maan ykköspallilla. Makoisaa ja nokkelaa sanailua, jossa juonenkäänteet yllättävät lukijan herkullisesti.

Kärpäsen silmät voisi olla laadukasta venäläistä nykykirjallisuutta. Kokonaisuutena kelpo tuotos hajoaa kuitenkin yritykseen olla useampia tyylisuuntia samaanaikaan. Lähes realistinen ote Pietarista pirstoutuu ja hukkuu Nevaan. Novelli lässähtää, olo on kuin kävelisi puolivalmiiseen pilvenpiirtäjään: kerrokset loppuvat kesken.

Menneisyydenhallintavirasto on kokoelman kruunu. Kirjallisuusfilosofinen neronleimahdus herättää klassiset kirjailijahahmot henkiin. Modernistinen tarina kerrostuu kivasti skifillä, ja samalla herättää kysymyksiä historiasta ja vaihtoehdoista älykkäästi.

Tuomas Kyrö: Nahkatakki

Tuomas Kyrö: Nahkatakki. WSOY 2001. 239 s.

Tuomas Kyrön esikoisromaanin kantavana ideana on näppärä oivallus, joka rönsyilee kulkevaksi kertomukseksi. Nahkatakki ei kuitenkaan onnistu saamaan riittävästi ilmaa siipiensä alle, vaan muistuttaa enemmän fasaanin pyrähdystä.

Novelliksi typistettynä tarina olisi voinut olla tehokas. Tällaisena toimivuus takkuaa. Löysää on liikaa, ja kieliasussa olisi korjailtavaa. Sekä kieliopillisesti että sujuvuuden näkökulmasta. Joidenkin henkilöhahmojen ympärillä on lihaa luiden päällä, mutta valitettavan monet kutistuvat etäisiksi heijastuksiksi. Väkivalta pursuaa.

Kirja on toki selvästi keskitasoa parempi. Kelpo kirja kevyeksi viihteeksi äksönin ja potkupallon ystäville.

Mielenkiintoista oli seurata globaalistumisen vaikutuksia suomalaiseen kirjallisuuteen. Kyrön kirjassa nostetaan yhtenä vahvana pohjavirtana toiseuden problematiikkaa esiin. Sivuhahmoissa on runsaasti uussuomalaisia, viittauksia ja tapahtumia on sijoitettu Itämeren reunusvaltioihin. Suomalaista suvaitsemattomuutta suurennellaan, kaupallistumista ironisoidaan. Kaikki kytkeytyvät toisiinsa tavalla tai toisella, jos ei muuten niin yhden ja saman nahkatakin välityksellä. Mikä säilyi höykytyksestä ehjänä.

Arto Salminen: Ei-kuori

Arto Salminen: Ei-kuori. WSOY 2003. 150 s.

Arto Salmisen kuolema oli aikoinaan shokki. Tuntui uskomattomalta, että läpimurtonsa kynnyksellä oleva kyvykäs kirjailija menehtyi sairauskohtaukseen yllättäen vain 46-vuotiaana. Olin povannut hänelle kansainvälistä menestystä, ura kuitenkin katkesi köpelösti nousukiitoon aivan kuin kävi linnuparalle, joka joutui metsästäjän haulisateeseen kesken kiivaimman sorsastuksen.

Olenkin säästellyt Salmisen kirjoja, jotta hyvää kestäisi pidempään. Uusia kun ei ole enää manan mailta luvassa. Ei-kuori on ollut kauan tyrkyllä, mutta pihinä olen pistänyt syrjään. Olen taas jatkanut Proustin suurromaanin samoamista, joten hengähdystaukojen väliin ei kelpaa kuka tahansa. Arto Salmisen Ei-kuori soveltui siis tähän hätään tilkkeeksi kuin tehtynä.

Ei-kuori on raadollinen, tyly teos. Antisankareiden maailma on kylmä, laskelmoiva. Elämä on kovaa kilpailua, ahneet ja röyhkeät syövät ensin. Ei-kuoressa keskiössä on taksikuski ja hänen perheensä. Urkki Kyrenius on peräkammarin poika, joka on jotenkin onnistunut saattamaan naisen turpeaksi ja eronnut. Tämmöisiä tapauksia Suomessa on, joten aivan tuulesta temmattuja tarinoita Arto Salminen ei kerro. Lukijaa ärsytetään Urkki Kyreniuksen teoilla, jotka saavat kaulavaltimot pullistelemaan kiukusta. Äiti eikä velikään ole sieltä mierolta tieltä, eikä asiakkaat.

Surullinen tarina saa tragiromanttisen lopun. Salmisen kieli on verbeillä tehostettua, ytimekästä sanailua, joka maalaa jyrkin sävyin melodramaattisia maisemia. Seksuaalisuus sävyttää teosta tuntuvasti. Suosittelen!

Ivan Tykki: Ripaskaa!

Ivan Tykki: Ripaskaa! Books on demand GmbH (omakustanne) 2008. 296 s.

Kirjastossa käydessä kohtaa kätevästi kirjoja, joista ei varmasti koskaan muuten kuulisi. Omakustanteet ovat lukemisena riski, mutta monesti kaupallisten kustantajien hiottuja hittejä värikkäämpiä ja rosoisempia.

Ivan Tykki on tuttavuus, joka hätkäyttää omakustanteellaan. Tämä kirjoittamista harrastava nuorukainen kyllä vetää vertoja monille ammattimaisille kynänisteille. Toimivan tarinan puutteena on huonosti soveltuva aikamuoto, korvaan töksähtelevät kimmottomat fraasit ja juonen hiomattomuus, joka kostautuu päähenkilöiden löysyytenä, jota olisi voinut vahvistaa ärhäkkäällä itsekritiikillä ja kirjoittamalla teoksen vielä kerran uudelleen. Dialogi kuitenkin luonnistuu - seikka johon moni etevämpikin kompuroi. Kaupallisen lafkan kustannustoimittaja olisi voinut tehostaa teoksen yhdeksi myyntihitiksi pienellä jalostuksella.

Teoksen miljöönä on suomalais-venäläinen koulu Helsingissä ja tapahtumat nivoutuvat rouva Gorbatsovan vierailuun sekä sen yhteydessä ja liepeille sattuneisiin kummallisuuksiin. Hieman hämmästystä herättää Tykin tapa siirtää 1990-luvun puolivälin ja 2000-luvun alkuvuosien kielenkäyttöä ja yhteiskunnallisia ilmiöitä 1980-luvun loppuun, ne särähtävät, mutta kirjailijoilla on vapautensa muokata omia rinnakkaismaailmoja. Mukana on myös joitakin täysin tarpeettomia sivujuonia, kuten koulunsa pommitusta yrittävä aktivistinuori. Silti dekkariin on saatu äksöniä, joka kantaa loppusivuille enkä yhtään ihmetellyt nähdessäni eilen kirjakaupan hyllyssä pari kappaletta tätä teosta. Helmi.

Kirjaansa Ivan Tykki ei oikein osaa lopettaa. Loppu lässähtää puisevaksi selittelyksi, myös sisällä on rakkoina faktakivikkoja, jotka on imaistu lähdekirjoista liian suoraan ilman sulattelua. Olen vakuuttunut, että Ivan Tykistä on kypsymässä kelpo kirjailija, joka ponnahtaa pinnalle melkoiselle myllytyksellä joskus vielä. Tästä teoksesta voi kasvaa hänen uransa alkuvaiheen hämäristä pilkottava kulttikirja. Eihän sitä koskaan tiedä.

Jani Saxell: Ensilumi ja muita novelleja

Jani Saxell: Ensilumi ja muita novelleja. WSOY 2002. 190 s.

Tutustuin Jani Saxelliin bussissa matkalla Tampereelle 1999 EU-huippukokouksen vastatapahtumiin. Hän sattui istumaan vieressä ja kumpikin avustimme tuolloin samaa vasemmistolehteä, jota myöhemmin yöllä kaupittelimme umpikännissä kilvan tapahtumien klubilla. Sittemmin valtasimme yhdessä pankin pääkonttoria, reissasimme mielenosoituksissa Euroopassa. Jo tuolloin hänen kirjoituksistaan aisti tulevan kirjailijan, joka monipuolisista riennoistaan rauhoittuessaan saisi aikaiseksi tukevia teoksia, jotka olisivat ryyditetty purevalla yhteiskuntakritiikillä.

Jani Saxell tulikin julkisuuteen kohinalla. Esikoisnovellikokoelmaa kehuttiin kovasti. Eikä hän kolmen kirjan jälkeen ole ollut pettymys. Vain se tuleva todella painava teos vielä uupuu. Jani Saxellilta näiden näyttöjen jälkeen ei kai voi vaatia muuta?

Esikoinen Ensilumi ja muita novelleja -kokoelma osoittaa tekijänsä taidot, jotka ovat sukupolvensa kärkeä. Hänellä on sanailun työkalut hallussaan.

Novellikokoelmassa riipaistaan jo romaanin mielenmaisemaa ja hahmotellaan roolihenkilöitä. Melankolisissa novelleissa inhorealismi kimaltelee kuin pois heitetty tupakka-askin muovikäärö sateen jälkeen lähiöostarin metsikössä auringonpaisteessa. Synkistely valuu paikoin yli äyräidensä, mutta liioittelu vahvistaa kaunokirjallista puolta kurjuuden kuvauksissa tehokkaasti. Jani Saxell osaa kietoa lukijansa taitavasti, lukijaa tökitään kirjallisilla viittauksilla, jotka rehottavat kivasti upotettuina karikkoina vuolaissa tekstivirroissa. Miljöö on monille suomalaisille tuttua. Pääkaupunkiseudun lähiöiden lisäksi liikutaan Yhdysvalloissa ja Virossa.

Kulttuurinen konteksti on ristiriitainen, Jani Saxell ammentaa globaaleista hybridikulttuureista, poimii annoksia viihteen maailmasta. Keskiössä on ihmisten eksyneisyys juuristaan ja omasta itsestään valtavalla voimalla muuttuvassa maailmassa, joka ei kunnioita heikoimpiaan. Maailmassa, jossa eliitit ovat kadottaneet kosketuksensa kansaan, jota hallitsevat. Jotkut tarinat tuovat mieleen Mika Waltarin laajan tuotannon osat, joissa mestarikirjailija koskettelee rikollisia ja muita yhteiskuntien laitamilla olevia.

Kiehtovaa Jani Saxellin kirjoissa - kuten myös tässä esikoisessa - on hänen liikkumisensa sujuvasti useilla tasoilla ja sosiaalisissa ympäristöissä. Älyllisesti rikastetut tekstit liikkuvat kepeästi kehnosti koulutettujen syrjäytyneiden todellisuudessa sitoen yksittäisiä ihmiskohtaloita laajempiin kehyksiin ja syvyyksiin. Ei voi kuin huokailla ihastuksesta!

John Banville: Havet

John Banville: Havet. Brombergs 2008. 273 s.

Vuoden 2005 Booker-palkinnon voitti Jari Tervon näköinen mies Irlannista, John Banville kirjalla The Sea (2005).

Kirja on keinuva kuvaus lapsuudenmuistoihin vajoavasta vanhuksesta, jolta on juuri kuollut syöpään vaimo ja joka on palannut rantakylään, jossa koki mieleenpainuvan dramaattisen kesän kauan sitten.

Teosta on kehuttu mestarilliseksi kertomukseksi surusta, muistoista ja rakkaudesta. Sitä se onkin, vaikka mielialani ei kenties ollut otollisin lukaisulle. Kirja uppoaisi kenties parhaiten loppusyksyn hyytävien sateiden kiillottaessa jäätynyttä maata. Näin alkukesästä siihen ei pääse sisälle. Minulta ainakin kesti sivun 54 paikkeille ennen kuin tempauduin tarinaan.

Koska kirja koostuu nykyhetkestä ja muistojen palasista, putoaa ennen pitkään kärryiltä, jos huomio herpaantuu. Hapuilu häviää lopussa ja kertomus kärjistyy, kun tajuaa kesän kauheat tapahtumat. Mielenkiintoisena sivupolkuna ja täytteenä on taidehistorian tuputus ja päähenkilön vertaukset taiteilijakohtaloiden ja oman elämänsä välillä.

Rakenteeltaan teos monologista tajunnanvirtaa, josta puuttuvat luvut. Ainoa jäsennys on jako kahteen osaan.

Kirja on varmasti bookerinsa ansainnut, siitä huolimatta, että tajuntani ei ollut terävimmillään enkä jaksanut kunnolla keskittyä lukemiseen.

Merete Mazzarella: Silloin en koskaan ole yksin

Merete Mazzarella: Silloin en koskaan ole yksin. Lukemisen taidosta. Tammi 1999. 272 s.

Ken ei ole Merete Mazzarellan kirjoihin vielä koskenut, tarttukoon niihin nyt! Mazzarella on intellektuellikirjailijoista nokkelimpia ja viittauksia kirjallisuuskenttään vilisee häkellyttävän pökerryttävästi hänen tuotannossaan. Mutta mitäpä muuta voisikaan odottaa helsinkiläiseltä suomenruotsalaisen kirjallisuuden emeritiusprofessorilta?

Silloin en koskaan ole yksin. Lukemisen taidosta on kirjallisuuden eri kantteja ruotiva teos, joka huokuu analyysiä niin hänen omasta kirjoittamisestaan kuin muidenkin tuotoksista. Mazzarella pohdiskelee kirjailijan, kirjojen, kirjallisuuden, lukijan ja yhteiskunnan moninaisia rooleja. Sitä miten kirjallisuutta pitäisi ymmärtää ja miten teoksia voisi lueskella. Samalla kirja henkii käsityksiä ihmisyydestä ja olemisesta ajassa, ja on juureva katsaus kirjallisuudenhistoriaan, kirjallisuuden genreihin ja tutkimuksen koulukuntiin.
Monta on mielenkiintoista teosta, joita häveten pitää myöntää ettei vielä ole lukenut, mutta Mazzarella nostaa ne kiehtovasti esiin historian hämäristä.

Aivan vasta-alkajalle ei kirjaa voi suositella, mutta opuksia ja teoreettista keskustelua edes hivenen enemmän tunteville avautuu huikeita näkökulmia teoksiin. Ja teos karistaa tähtisadetta mestareiden yltä. Ihmisiä ne kirjailijatkin ovat, mutta paikoin jopa poikkeavan kummallisia ja traagisen inhimillisiä.

Kari Hotakainen: Finnhits

Kari Hotakainen: Finnhits. WSOY 2007. 78 s.

Hotsku yllättää myönteisesti. Finnhits osoittaa kirjailijan taipuisuuden, hän ei olekaan kangistunut kaavoihinsa. Välillä kun on tuntunut, että kun on yhden hotakaisen lukenut, tietää lopun tuotannon. Kirjoissa on toistunut sama juonikaava pakkomielteisestä psykoottisesta miehestä kohteiden hieman vaihtuessa. Ei siinä mitään, toimivia taitavasti tehtyjä tarinoita kaikki, mutta lopputulos on silti ollut puuduttavaa toistoa samoine rakenteineen ja kikkoineen.

Finnhits antaa äänen 74 hahmolle. Puolensivunmittaisiin otsikoimattomiin teksteihin mahtuu toisinaan koko elämä, yleensä ne ovat kuitenkin tajunnanvirtaa hetkestä. Novelleiksi ei näitä venytettyjä mietelausahduksia kehtaisi väittää, liippaisikohan sirpaleproosa määritelmänä läheltä?

Suurin osa on mitäänsanomattomia, aukeamattomia ilman punaista lankaa. Yhteistä niille ei ole mikään, vaikka tiettyyn paikkaan, aikaan ja tilaan sidottuina olisi tässä tehokas tyylikeino. Esimerkiksi yhden minuutin kiireisessä kauppakeskuksessa voisi leipoa jännästi rönsyileväksi individualistiseksi kollektiiviromaaniksi tällä metodilla.

Tiivistäminen vaatii taituruutta. Muutamissa Hotakainen onkin onnistunut mainiosti. Lyhyissä tulituksissa lukija odottaa sujuvaa pujottelua parissa rivissä ja täydellistä tyrmäystä viimeisissä sanoissa, joten Hotakainen on ottanut valtavan riskin siinä suuremmin onnistumatta, kuten jo todettua, joitakin tapauksia lukuunottamatta. Hotakaisen laajaa tuotantoa vasten kyseessä on silti kivasti virkistävä väriläiskä.

Piirre johon kiinnittyi erityisesti huomiota oli ruotsinsuomalaisuuden iso osuus. Seitsemässä tarinassa sivuttiin tai oltiin Ruotsissa, tai oltiin ruotsinsuomalaisia joko Ruotsissa tai paluumuuttajina Suomessa. Peräti kolmessa vilahtaa oma kotikaupunki Eskilstuna. Kuva ei tosin ole mairitteleva. Ruosut ovat Hotakaisella elämässä epäonnistujia; sossun asiakkaita, rikollisia ja mielenvikaisia.

Onkohan ruosuilu enne jostain tulevasta trendistä (suomalaisessa) kirjallisuudessa? Miika Nousiaisen tuorehkossa Vadelmavenepakolaisessa pyrittiin ruotsalaiseksi hinnalla millä hyvänsä, Asko Sahlberg on kirjoittanut trilogian Göteborgin ruosuista. Susanna Alakoski kuvasi alkoholisoituneen ruosuperheen helvettiä eteläruotsalaisessa pikkukaupungissa på svenska ja kahmaisi augustin.
Suuri muutto Ruotsiin on suomalaisuuden ja ruotsalaisuuden kansallisia kipupisteitä, jota ei vielä ole osattu purkaa kunnolla kirjallisuudessa ja juottaa historiallisiin kehyksiin osaksi myyttistä menneisyyttä. 1970- ja 1980-luvulla sitä yritettiin, muun muassa Antti Jalava ja Heikki Turunen etunenässä, jättämättä silti kovinkaan näkyvää jälkeä. Ehkä sen aika on nyt viimeinkin tullut?

Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen

Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen. Otava 2007. 270 s.

Miika Nousiainen on tarttunut kutkuttavaan aihelmaan: ruotsalaisuuteen ja haluun olla kansankotilainen.

Päähenkilö Mikko Virtanen tuntee itsensä ruotsalaiseksi suomalaisen ruumiissa. Hän imee vaikutteita länsinaapurista, ihailee sosiaalidemokratiaa ja sen legendaarisia johtotähtiä. Hän on kateellinen. Thaimaassa jouluisin lomailevat ruotsalaiset perheet ovat ehjiä ja onnellisia, lapset kilttejä ja kunnollisia. Lumikin on Ruotsissa pehmeämpää. Miehen mielessä kansankoti on illuusio maanpäällisestä paratiisista, jossa kaikilla on aina jättekivaa. Ruotsi ei kuitenkaan huoli Suomessa koko ikänsä asunutta miestä kansalaisekseen.

Häiriintyneessä mielessään parka kyhää kieron juonen saadakseen osan kansankodin lämmöstä. Ruotsalaisuudesta on tullut pakkomielle, uskonto. Mies asettuu taloksi lomatuttavuuksien omakotitaloon kähveltämällään avaimella. Perhe on tietysti jouluna missäs muualla kuin Thaimaassa. Hullu vuokraa työttömän näyttelijättären lapsineen esittämään kanssaan täydellistä ruotsalaista joulua. Se kuitenkin tärveltyy isännän palatessa yllättäen kotiin. Mies päätyy Tukholmaan ja tapaa sattumalta elämästään pois pyristelevän Mikael Anderssonin. Mikael luovuttaa paikkansa koulutuksen jälkeen Mikolle. Mikael häviää iäisyyteen Mikon auttamana.

Ruotsalaisuus alkaa säröilemään, siitä huolimatta Mikko ponnistelee ruotsalaistumispyrkimyksissään eteenpäin. Saadakseen sopivia töitä hän väärentää todistuksensa ja siirtää opintonsa Suomesta Yhdysvaltoihin. Ruotsalaisen vaimonkin hän onnistuu iskemään itselleen. Lapsia pukahtaa pikaisen vihkimisen jälkeen kaksoset. Tosin jo häissä hän on vähällä paljastua. Lomalla Thaimaassa kulissit lopulta romahtavat. Kaikki on ollut valhetta. Hänestä ei ole ruotsalaiseksi.

Mikko teljetään tyrmään murhista ja petoksista. Hänelle valkenee suomalaisuus, jota on pakoillut. Sitä ei voi pyyhkiä pois. Vankilassa ovat ne toisen luokan kansalaiset, joista ei ole keskiluokkaisiksi ruotsalaisiksi; ruotsinsuomalaiset etunenässä. Kansankoti siivoaa ongelmansa maton alle. Ruotsalaisuus on petollista harhaa.

Satiirina Nousiaisen kirja on kipeästi kohdalle osuva teos. Ei voine kieltää omia pyrkimyksiä olla kuin muut sinikeltaiset.
Ruotsalaisuus on silti monisyisempää kuin Nousiaisen Vadelmavenepakolainen pinnallisuudessaan näyttää. Se kuvastaa paremmin suomalaisten ennakkoluuloja kuin kertoo ruotsalaisuuden olemuksesta sinänsä. Joku epäili Suomessa tämän nousevan menestykseksi Ruotsissa, kunhan käännetään. Epäilenpä. Ei ruotsalaiset tällaisesta jaksa innostua. Ei ruotsalaisia kiinnosta mitä muut heistä ajattelevat. Sehän on itsestään selvää: Ruotsi on maailman modernein maa, joten totta kai kaikki meitä kadehtii ja haluavat olla kuin me. Ulkomaalaisuus ei sinänsä ole mikään meriitti. Kansainvälinen ja monikulturelli saa olla vaikka kuinka paljon tahansa, kunhan on sitä ruotsiksi. Tai englanniksi. Mieluiten vieläpä amerikaksi.

Uskottavuutta Nousiaisen kirjalta karistaa heti ensimmäisillä sivuilla (ja myöhemmin toistuva) asiavirhe. Mikko Virtasen salakuunteleman perheen poika on mukamas saamassa ensimmäistä kertaa numerotodistuksen. Myöhemmin Mikko Virtanen saa ruotsalaistumismiskoulutuksessaan suomalaisia arvosanoja, silti hän väärentää yliopistotodistuksensa amerikkalaisen mittapuun mukaan. Epäjohdonmukaista. Pistävämpää kritiikkiä olisi voinut saada SFI-koulutuksen (Svenska för invandrare) kautta. Siellä tuhannet maahanmuuttajat yrittävät tosissaan todellisuudessa muuttua ruotsalaisiksi.

Tällä hetkellä Ruotsissa ei jaeta numerotodistuksia. Arvosanallisen todistuksen saa vasta kahdeksannen keväällä. Nekin on kirjaimia, eikä todistuksissa arvioida todellista osaamista. MVG:n saa kunhan roikkuu riittävästi koulussa ja jättää kaikki tehtävänsä ajoissa. Se, että on tehnyt tehtävät väärin, ei vaikuta sinänsä todistukseen. Se, että on edes yrittänyt, palkitaan, mutta läpi pääsee melkein tekemättäkin. Mikko Virtasen illuusiossa opettajat välittävät oppilaista. Todellisuus on toista. Ruotsin kouluissa oppilaat ovat heitteillä ja oman onnensa varassa.

Sosiaalidemokraattisen pedagogiikan mukaisesti oppilaita ei saa kritisoida, ei tyrkyttää tietoa tai torua. Kärjistäen sanoen kaikki tekee mitä lystää. Eskilstunassa esimerkiksi hallitsevat sosiaalidemokraatit ovat todenneet, etteivät lapset tarvitse kirjoja kunnallisissa kouluissa. He hakevat tietonsa itsenäisesti internetistä. Se on kuulemma edistystä ja tasa-arvoista.

Kansanpuolueen aloite koulukirjojen palauttamisesta tyrmättiin kunnanvaltuustossa, samoin kirjallisuuden painottamisesta. Myöskään todistusten jakamista aikaisemmin ei hyväksytty. Se kuulemma pilaa lapsilta oppimisen ilon. Mutta eikö olisi järkevintä puuttua ajoissa puutteisiin ja havaita ne välittömästi? Puolitoista vuotta ennen lukioon menoa on melko myöhäistä opetella lukemaan, laskemaan ja kirjoittamaan. Hälyttävän iso osa ei osaa. Ja putoaa kärryiltä jo heti kättelyssä elämästä.

Lukiokaan ei Ruotsissa ole mitenkään vaativa, mutta siitäkään ei selviä kaikki, kuten sosiaalidemokraattien ylevissä visioissa oli tarkoitus. Muita vaihtoehtoja ei ole ollut. Jos ei kunnallista aikuiskoulutusta, Komvuxia lasketa, eli suomalaista iltalukiota päiväsaikaan. Ammattikoulutus on yhdistetty lukioon ja teoreettiset aineet ovat olleet kaikille samat. Eikö olisi reilumpaa tarjota yksilöllisempää ja työmarkkinoita paremmin palvelevia lyhempiä ja vähemmän teoreettisia ammattikoulutuksia sellaisille, joilla lukuhalut ovat vähissä tai muuten kyvyt uupuvat? Sosiaalidemokraattien mielestä ei. Siksi kymmeniä tuhansia nuoria siirrettiin heidän valtakaudellaan ennenaikaiseläkkeelle, tai sitten lukion keskeyttänyt yksilöllisen ohjelman nuori palkattiin samaan lukioon seuraavana päivänä, niin juuri, opettajaksi. Ja lukion hädin tuskin läpi päässyt nuori menee opettajakoulukseen, kun ei muualle pääse. Kuilut yhteiskunnassa kasvoivat demareiden aikana. Nyt on toisin.

Miika Nousiainen astuu myös harhaan niellessään sosiaalidemokraattisten myytinrakentajien syötin demareista kansankodin keksijöinä. Kansankoti oli alunperin oikeiston ja porvariston termi, jonka sosiaalidemokraatit myöhemmin taitavasti kaappasivat, ja kansankodin perustan rakenteet ovat vankan liberaalit, joita sosiaalidemokraatit alun perin vastustivat... Voi mennä selailemaan valtiopäivien puheita 1900-luvun alusta. Siellä termi vilahtaa useasti. Niin. Oikeiston suusta. Ja ketkä olivat Saltsjöbadenin menestyksellisen sopimuksen takana 1938? Niinpä, sosiaalidemokraatit vastustivat sitä, eikä heitä huolittu mukaan neuvotteluihin. Heidän mallinsa olisi ollut toinen. Siinä hallitus olisi sekaantunut suoraan työmarkkinoihin ja päättänyt palkoista ja työoloista. Nyt se oli kahden kauppa. Ilman valtiota. Taaten hyvinvointia ja työrauhaa pitkälle yli toisen maailmansodan, mutta se onkin jo toinen juttu se.
Sinänsä kirjan sosiaalidemokraattien ja ruotsalaisuuden symbioosi pitänee paikkaansa. Siitä muistuttaa mielipidetiedustelujen karut prosentit, jotka väittävät sosiaalidemokraateille liki puolia äänistä. Jotain kummaa on tässä kansassa. Porvarit pelastavat paattia ja silti hingutaan toisten kelkkaan kyytiin...

Miika Nousiaisen kirja on joidenkin ruosujen rutinoista huolimatta kelpo teos. Ei se häikäise terävyydellään, eikä naurata hulvattomasti, mutta tarjoaa silti varsin mukavan lukuelämyksen, liikuttelee aivonystyröitä nostaen esiin monia muistoja elävästä elämästä Ruotsissa 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä.

Riikka Pulkkinen: Raja

Riikka Pulkkinen: Raja. Gummerus 2007 (neljäs painos, ensimmäinen 2006). 399 s.

Kuvittele kuohuva koski, sen vimmaiset pyörteet ja virta, joka vie vääjäämättä. Sellainen on Riikka Pulkkisen esikoisteos Raja. Teos on imenyt itseensä vaikutteita kuin joki. Ja juuri jokeen kulminoituu Pulkkisen kirja. Se on tragedia olematta sitä.
Hän kuljettaa neljän alkuun täysin sattumanvaraisilta tuntuvan päähenkilön polkuja, jotka risteävät ja osoittavat yllättäviä yhteyksiä.
Ote on väkevän filosofinen, päähenkilöt elävän inhimillisiä ja aitoja. Tunteita tarkkaillaan terävästi.
Pulkkisen kieli on voimakkaan vertauskuvallista, verbit ja adjektiivit ovat rikkaita ja reheviä, jotka maalaavat mahtavan mielenmaiseman, pysäyttävät ja riuhtaisevat, tietoisen hallitusti.
Keski-ikäinen, masentunut kirjallisuuden professori aikoo murhata hoitokodissa kasvina lojuvan, muistinsa menettäneen miehensä, lukiolaistyttö rakastuu äidinkielenopettajaansa ja tämä oman avioliittonsa ongelmissa retkahtaa oppilaaseensa... Kulissina on Helsinki, kulttuuriset juuret kiemurtelevat antiikkiin asti. Tapahtumat vyöryvät valtavalla voimalla, nopeat takautumat taustoittavat tilanteita tuoden niihin uutta ulottuvuutta. Lukija yllätetään maaliviivalla ja loppuliukuma on hieno.
Kirjaa leimaa myös yhteiskuntakriittinen ote. Feministinen kritiikki siitä millaiseen maailman nuoret naiset sosiaalistetaan on tylyn osuvaa. Pätkät lapsen näkökulmasta ovat hellyttävää luettavaa.
Symbolisella tasolla tarinat lainaavat etenkin antiikin myyttejä, tuovat niitä erinomaisesti tähän päivään. Samalla keskustellaan kirjallisuudesta, pohditaan elämisen olemusta ja taiteen ja todellisuuden häilyvyyttä. Sitä pientä rajaa, joka erottaa meidät ikuisesta tuonpuoleisesta ja hetkistä, joiden takia kaikki onkin toisin.
Täytyy tunnustaa, että harvoin tempautuu näin intensiivisesti kirjan mukaan ja hämmästelee kirjoittajan taituruutta pakollisten hengähdystaukojen lomassa. Tekstin poikkeuksellinen kypsyys luo huimia toiveita nuoren kirjailijan tulevaisuudesta.

Ps.

Steve Wasserman kirjoittaa muuten tuoreimmassa syys-lokakuun Columbia Journalism Reviewin numerossa kiinnostavasti kirjallisuuskritiikin tilasta ja tulevaisuudesta. Essee on pitkä, mutta lukemisen arvoinen (Goodbye all to All That. The decline of coverage of books isn´t new, benign, or necessery).
Trendi Yhdysvalloissa on ollut huolestuttava. Sanomalehdet ovat lopettaneet tai vähentäneet roimasti kirja-arvostelujen julkaisua. Los Angeles Times Book Review lahdattiin, jonka päätoimittajana Wasserman oli 1996-2005. Tämän vuoden aikana esimerkiksi Atlanta Journal-Constitution ja The Dallas Morning News ovat lopettaneet kirjojen tarkkailun. Wassermanin mukaan sanomalehden laadun mittarina on sen kirjallisuudelle antaman tilan määrä. Hän kysyykin onko vakava kirjallisuuskritiikki mahdollista massayhteiskunnassa, jossa eletään kaupallisen viihteen pinnallisen humun ehdoilla. Kirja-arvosteluista on tullut lyhyitä, syvällisille pohdiskeluille ei ole sijaa. Wasserman väittää kirjallisuuden ja sanomalehtien kirjallisuuskritiikin olevan kantavia yhteiskunnallisia voimia, blogeilla ei sitä aukkoa voi paikata. Hänen mielestään pätevä uutispäällikkö ymmärtää, että parhaita uutisia ovat hyvät kirjat, ja parhaimmat kirjat säilyttävät uutisarvonsa vuosikymmeniä.

Hannu Luntiala: Viimeiset viestit

Hannu Luntiala: Viimeiset viestit. Tammi 2007. 332 s.

Takakannessa väitetään tässä tekevän kirjallisuushistoriaa. Ensi kertaa olisi muka romaani rakennettu tekstiviesteistä. Uskokoon ken tahtoo. Muistaakseni sanataidetta on tuotettu tekstiviestein peräti romaanimuodossa jo aiemmin. Jos en ole aivan väärässä, niin ainakin Japanissa tai Etelä-Koreassa, tai kummassakin. Tai sitten kyse oli vain novelleista. Luntialan romaanin julkaisun uutisoivat kuitenkin Helsingin Sanomien mukaan muun muassa AP, USA Today ja Business Week. Ja niiden mielestä tämä olisi tosiaan ensimmäinen.
Tämä "historiallinen" opus tuottaa lukijalle pettymyksen. Luin sen lounastunnilla, joten aikaa minimalistiseen sanailuun ei onneksi paljoa tuhraudu. Toteutustapa on toki kiehtova ja jännä, Luntiala ei kuitenkaan tavoita imaisevaa vauhtia, eikä upota voimaa yksittäisiin sanoihin. Paljon on tyhjää. Viesteistä ei paljastu tarpeeksi informaatiota, joten hahmot jäävät etäisiksi. Teos myös hämmentää suunnilleen puoleenväliin, jolloin tekstaajat alkavat asettua lokeroihinsa. Alun normaalius saa kummallisia piirteitä, teoksen uskottavuus rapautuu. Lukijalle annetaan liiaksi valtaa olettaa.
Juonen alkuasetelma on monelle ruotsinsuomalaiselle läheinen. Mies päättää livistää Suomesta, lopullisesti. Päähenkilö on johtajana it-lafkassa, ottaa hatkat ja jättää perheen. Ensin Tukholmaan, valuu alemmas Kööpenhaminaan ja lopulta lennähtää Kuwaitiin ja Sri Lankaan. Hän ostelee prepaid-liittymiä, tapailee outoja henkilöitä. Samanaikaisesti kotimaassa paljastuu miehen yrityksessä kavallus, ja miestä aletaan jahtaamaan. Mies on kuolemaisillaan tautiin ja jakaa kavaltamansa rahat köyhille srilankalaisille. Tarina on toimiva, mutta ei tässä muodossa.
Kustantajana olisin tyrmännyt käsikirjoituksen ja patistanut muuttamaan muotoa ainakin osittain. Alun johdanto on kurja hätäratkaisu sinänsä kainon idean pelastamiseksi, mutta se ei riitä. Tällaisenaan tämä on lukijan kiusaamista.

Sari Vuoristo: Loppu hyvin

Sari Vuoristo: Loppu hyvin. Gummerus 2006. 205 s.

Nuori nainen kasvaa onnellisessa keskiluokkaisessa perheessä pääkaupunkiseudulla. On kuitenkin asioita joista ei puhuta, muistoja joita ei ole. Kuten, että hän oppi uimaan Jäämeressä. Ei, siellä hän ei ole koskaan käynyt, väittävät vanhemmat ja syyttävät valehtelijaksi. Nainen oppii vaikenemaan menneisyydestään, jonka väitetään olevan fantasiaa. Hänellä on kaksi pikkusiskoa, jokin silti kalvaa sisällä ja hän tuntee itsensä ulkopuoliseksi. Kunnes selviää totuus: hänen oikeat vanhempansa kuolivat auto-onnettomuudessa Norjassa ja hänet adoptoitiin tädin perheeseen.
Sari Vuoriston kirja on syväluotaavaa psykologista draamaa, jonka rihmasto ulottuu neljään sukupolveen. Keskeiset henkilöhahmot ovat naisia, heitä peilataan sisarsuhteissa. Kirjan miehet; isät, sedät ja poikaystävät ovat etäisiä, kilttejä ja vetäytyviä. Naiset ovat vahvoja, julmia ja hallitsevia. Nuoresta naisesta tulee lopussa itse äiti ja hän kertoo pojalleen, miten hän oppi uimaan Jäämeressä ja se on totta.
Vuoriston teoksen keskiössä ovat yksilöt ja ihmissuhteet, yhteiskunnalliset mullistukset eivät niitä heilauttele ja historiallinen säie jää siten ohueksi. Silti kelpo kirja lapsuudesta 1980-luvulla ja aikuisuudesta 2000-luvun alussa.