lauantai 31. joulukuuta 2011

Juha Siro: Linnun muotokuva

Juha Siro: Linnun muotokuva. Like, 2011. 239 s.

Ketäpä ei herkuttele ajatuksella äkkilähdöistä? Juha Siron Linnun muotokuvan päähenkilö on sellaisia tehnyt koko elämänsä. Opiskelut ovat jääneet kesken, työpaikat tympääntymisen takia vaihtuneet. Hän on tekstityöläinen, jolle on välillä maistunut varastohommatkin.

Tarinaa kerrotaan useissa persoonissa: välillä etäännytetään puhumalla sarjakuvan pseudonyymeillä. Keskiössä on kolmiodraama, jonka lähde on nuoruudessa ja joka säteilee läpi vuosikymmenien.

Intertekstuaalisuuden kyllästämä rehevä kertomus vyöryttää mielenmaisemia ja näkökulmia. Eksistentialismi lakoaa ja leviää herkullisesti. Yksityisestä kokemuksesta piirtyy sukupolvien yhteisiä avaimia. Lokeroiminen on hankalaa. Tekstin moninaisuus läkähdyttää. Kelpo kamaa.

Jorma Ranivaara: Asiakas Rydz

Jorma Ranivaara: Asiakas Rydz. WSOY, 2008. 256 s.

Viitisen vuotta sitten kehuskelin Jorma Ranivaaran Eläkepommimiestä. Asiakas Rydz on romaanin itsenäinen jatko. Luonteeltaan se on toisenlainen. Koominen sävy on vaihtunut ironiseen draamaan.

Lähdin lukemaan teosta humoristisena kirjana, joten suhtautuminen heilahteli. Muutaman päivän mietittyä tykästyin sittenkin kertomukseen miehen vajoamisesta mielenhäiriöön. Heti lukemisen jälkeen, kun petyin. Hyvää kirjaa täytyy märehtiä.

Totuus kyseenalaistuu ja pirstoutuu. Hahmot elävät ja muuntautuvat. Toistuvuus toisintaa tarinaa tuhdiksi. Virtuaalisen maailman kritiikki on kärkevää. Ihmiset vieraantuvat toisistaan lumetodellisuuksiin ja hajottavat mielensä.

Asiakas Rydz on yksi päähenkilön persoonallisuuksista. Päähenkilö on eläkepommimiehen syrjäytynyt poika, joka on luonut oman maailman. Ystävinä ovat televisiosta tulleet kaksi kiinalaista ja venäläinen virtuaalimorsian. Kaveriparka on siis pahasti sekaisin. Ja yhä hullummaksi menee. Surullinen satiiri Suomesta globaalissa maailmassa.

perjantai 30. joulukuuta 2011

Leo Hartvaara: Suden uhrit

Leo Hartvaara: Suden uhrit. Kirjavaaka, 1984. 242 s.

Uskonto voi antaa ihmiselle paljon. Parhaimmillaan se kiinteyttää yksilöä ja yhteisöä kaaoksessa. Pahimmillaan vääristyessään siitä muodostuu mielen vankila, joka terrorisoi itseä ja muita.

Lajina homo sapiens on tuore tulokas. Evoluutiopsykologisessa mielessä uskonnollisuudella on ollut selvä funktionsa lajin selviytymisen kannalta. Osana ryhmäytymistä sosiaaliset rituaalit ovat olleet oivallisia. Jokainen ryhmä tarvitsee yhdistäviä kokemuksia säilyäkseen yhdessä. Uskonnolliset palvontamenot ovat olleet siihen hyvä keino. Uskonnolla ollaan luotu yhteistä historiaa, mytologiaa ja toivetta tulevaan sekä kuolemaan.

Metsästäjä-keräilijät palvoivat eläimiä ja erilaisia metsissä ja merissä oletettuja jumalolentoja. Rikkaat jumaltarustot toimivat myös peruskouluna jälkikasvulle. Maanviljelyskulttuurin ja kaupungistumisen myötä paimentolaisille kasvoi toiset tarpeet. Sääilmiöihin liittyvät uskomukset tulivat tärkeiksi. Jonkinlaisena esiyhdistelmänä voidaan nähdä antiikin kreikkalaisia mytologioita, joissa kohosi voimakas pääjumalhahmo Zeus. Se säteili vaikutustaan takaisin Välimeren itäreunan kulttuurisulattamoihin, joissa monikulttuurisissa kaupunkivaltioissa yhdisteltiin egyptiläisiä, kreikkalaisia ja muita uskomuksia. Esimerkiksi Ugaritissa kehitettiin Ba´al El myyttiä, jonka nähdään olevan jonkinlaista esiastetta nykyisille seemiläisperäisille uskonnoille (juutalaisuus, kristinusko, islam).

Tieteeseen perustava ateistinen maailmankuva on vielä myöhäisempää perua. Eikä se ole juurtunut syvälle kulttuurisiin kerrostumiin. Vaikka maailma muuttuu hurjasti ja teknologia mullistaa olemista ylipäätään, uskoo ihmiskunnan enemmistö satuihin ja jumaliin. Jokaiselle se sallittakoon.

Lauman lujittamiseen käytettyjä keinoja on sosiaalipsykologisessa mielessä ollut sekä sairaalloisia että terveitä. Sairaalloisissa erimielisistä ja alistumattomista on päästy eroon verenvuodatuksella. Puhdistukset ovat riistäytyneet usein mielivaltaisiksi kansanmurhiksi.

Samat mekanismit näyttäytyvät niin pienissä yhteisöissä kuin valtakunnissakin kansainvälisellä tasolla. Eristäytyminen, valikoivuus, henkinen terrori, suvaitsemattomuus, joukkohysteriä... Kun yhteisö sairastuu henkisesti voivat seuraukset olla katastrofaalisia. Erityisen alttiita ovat muun muassa vaativasta persoonallisuudesta kärsivät (tautiluokitus F60.5), jonka piirteitä minussakin häiritsevissä määrin tunnistettavissa. Israelissa on kehitelty kosher psykologiaa ultraortodoksijuutalaisille (haredi), jotka yrittävät ahdistuneina noudattaa ylitunnollisesti uskontonsa määräyksiä ja sen seurauksena saavat muun muassa lapset kärsiä heidän hyökkäyksistä.

Samaa mekanismia on tunnistettavissa niin Natsi-Saksassa, Neuvostoliitossa, Kuubassa, Kiinassa, Pohjois-Koreassa kuin Iranissa ja Saudi-Arabiassakin... Ideologiasta ja uskonnosta viis. Yksilö kärsii yhteisön kollektiivisesta henkisestä romahduksesta, jonka takana saattavat olla sairaalloiset johtavat yksilöt, jotka mädättävät yhteisönsä.

Suomessa vaikuttaa voimakas uskonnollinen yhteisö evankelisluterilaisen kirkon sisällä: Lestadiolaisuus. Tosin sekin on hajonnut useammaksi haaraksi. Vanhoillislestadiolaisuus on konservatiivisen suuntauksen suurin lahko. Se on organisoitunut SRK:n ympärille. Uskovia on ilmeisesti parisensataatuhatta. Leimallisia piirteitä ovat eristäytyminen muusta maallisesta yhteiskunnasta ja kulttuurista, askeettisuus, esiaviollisen seksuaalisuuden rajoittaminen ja aviossa ehkäisyn välttäminen sekä yhteisön johdon kyseenalaistamisen ja kritiikin kieltäminen. Siis suurperheitä seuroissa kuuntelemassa saarnoja. Salaisesta syntilistasta voi lukea lisää täältä. He uskovat myös olevansa Jumalan Valtakunta, jolla ainoastaan on oikeus päästää oikeasti uskova kuoleva taivaaseen. Jos ei noudata yhteisön moraalikoodistoa ja normistoa, voidaan hylätä ja evätä taivaspaikka. Hylätty uskova on armottoman yksin. Hänellä ei ole läheisiä kontakteja kuin muihin uskoviin ja kun sosiaalinen kanssakäyminen katkaistaan voi ahdistus olla valtavaa. Siksi parannukseen pyritään ja alistutaan patriarkaalisen yhteisön johdon mielivaltaan. Naisten asemaa on heikennetty esimerkiksi kieltämällä avioituminen vääräuskoisten kanssa. Miehille se sallitaan, joten naimattomia vanhoillislestadiolaisnaisia on valtavasti. Joskus usko voi saada äärimmäisiä muotoja ja saada elämästä vallan.

Joka tapauksessa pitkän pohdiskelevan johdannon myötä pääsen Leo Hartvaaran tositapahtumiin perustuvaan Suden uhrit -romaaniin, joka kertoo vanhoillislestadiolaista yhteisöä voimakkaasti traumatisoituneesta vaiheesta eli 1970-luvun lopun puhdistuksista niin sanotuista hoitokokouksista. Niissä käytettiin tavallisia uskovia vastaan järkyttävää henkistä väkivaltaa.

Kirja on puhuttelevaa kuvausta ihmisen maallisesta raadollisuudesta ja yhteisön henkisestä häiriintymisestä maallisista haluista puhkeavista syistä, jotka verhotaan uskonnon kaapuun. Päähenkilö Aabraham Ström on menestyvä sahanomistaja, joka on kääntynyt vanhoillislestadiolaisuuteen toisen vaimonsa takia. Hän on vahva maallikkosaarnaaja, joka pitelee laumaansa pihdeissään ja rahoittaa uskonnollisen yhteisönsä toiminnan. Tämän poika Taisto Ström liehittelee kahta naista ja toinen suuttuu. Osana keskusyhdistyksen kampanjaa kutsutaan keskusyhdistyksen puhujat paikalle. Ihmisiä syytetään mielivaltaisesti ja erotetaan liikkeestä. Seurauksena on esimerkiksi itsemurha. Myös Aabraham viskataan pois. Hänet, joka on antanut elämänsä ja varallisuutensa liikkeelle.

Aina kun luulee, ettei meininki voisi mennä hurjemmaksi ja järkevyys voittaa, tulee pimeys entistä vahvempana päälle. Ihmisten hätä ja petollisuus on hurjaa. Suvut revitään riitoihin keskenään että sisäisesti. Vallasta ja mammonasta kamppaillaan häikäilemättömästi.

Suden uhrit -teoksesta on tehty näyttävää dramatisointia Ylen Matkalippu helvettiin -ohjelmaan. Ohjelmasta ja kirjasta kerrotaan lisää myös etnisten vanhoillislestadiolaisten sivustolla.



Antonio Muñoz Molina: Kuun tuuli

Antonio Muñoz Molina: Kuun tuuli. Tammi, 2011. 323 s.

Nuoren pojan kasvukertomus on loppua kohden huikeaa luettavaa. Aikatasot menevät tihentyvästi ristiin. Samoin mielikuvitus ja todellisuus limittyvät hämmentävän lämpimästi. Ajan nopeus tuodaan kouriintuntuvasti esiin. Sitä hätkähtää huomaamaan omankin elämän rajallisuuden ja sen vääjäämättömän hupenemisen.

Keskiössä ovat amerikkalaisten kuunvalloitus ja sitä seuraava teini-ikään ennättänyt poika. 1960-luvun lopun francolainen diktatuuri modernistuvan maailman puristuksissa on tästä perspektiivistä huvittavaa katsottavaa. Sitä aikaa eläneille ahdistavaa aikaa.

Kertojan fantasiat astronauttien ajatuksista tuovat huumaavan lisäpinnan todellisuuksien ulottuvuuteen. Ihmiskunnan avaruusvalloituksen ensiaskeleet eivät tavallisia espanjalaisia hetkauta. Kirjoihin karua arkea pakenevaa nuorukaista sen sijaan se sykähdyttää maanisesti.

Nykyihminen on hätäinen. Kuussa ei ole käyty vuosikymmeniin alkuinnon lopahdettua. Silti uskon avaruusajan olevan varsinaisesti vasta edessä päin. Ihminen on utelias ja luonnonvaisto vie elämää uusiin ekolokeroihin. Kunnon joukkomuutto Amerikkaan käynnistyi vasta satoja vuosia Kolumbuksen käynnin jälkeen. Toki intiaaneja terrorisoitiin hetimmiten, mutta laajan siirtolaisuuden mahdollistivat höyrylaivat. Sitä ennen orjia rahdattiin Afrikasta tuhoisin seurauksin suomalaisista materiaaleista valmistetuissa purjelaivoissa. Ensimmäiset kaupalliset avaruusalukset ovat käynnistelemässä toimintaansa. Kenties jo minun vanhuudessa avaruudessa lentely on mahdollista jo useammille kansankerroksille varakkaimmissa yhteiskunnissa. Tulevaisuus on toivoa täynnä!

Ainoa häiritsevä tekijä on etäisyyksien ja muinaisten aikojen kohdalla lipsahtaneet virheellisyydet. En tiedä onko kyse kääntäjästä vai alkutekstistä, mutta tuntuu tökeröltä väite esimerkiksi dinosaurusten sukupuutosta 62 tuhatta vuotta sitten. Samankaltaisia kömmähdyksiä on useita.

torstai 29. joulukuuta 2011

Donna Leon: Unelmien tyttö

Donna Leon: Unelmien tyttö. Komisario Guido Brunettin tutkimuksia. Otava, 2011. 286 s.

Unelmien tyttö ei ole aivan tyypillinen dekkari. Siinä ollaan sivuraiteella ensimmäiset satakunta sivua ennen kuin päästään varsinaiseen rikokseeen, jonka ympärille kirja lopulta muotoutuu.

Venetsian tunnelmoinnissa Donna Leon onnistuu hyvin. Venetsiaan sijoittuva kirja vierähtää usein tahattomasti romantisoinniksi. Vaikka romantiikkaa kirjasta löytyykin ei se yleensä mene överiksi. Kirjassa kulkee oikeastaan kaksi tutkintaa. Sivututkinta on huijaripappi, päätarina kietoutuu romanitytön kuolemaan.

Jännitystä on, mutta se laimenee eikä kirja pysy kasassa. Se ikään kuin hajoaa pirstaleiksi lopuksi.

lauantai 17. joulukuuta 2011

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Taivaalta pudonnut eläintarha

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Taivaalta pudonnut eläintarha. Atena, 2008. 414 s.

Pasi Ilmari Jääskeläinen kirjoittaa kutkuttavasti kummallisuuksista. Novellikokoelman lävistää outojen maailmojen kirjo. Miljööt ovat välillä kuin tolkienmaista keskiaikaisromantiikkaa, toisinaan futuristista tulevaisuutta. Yhteistä on, ettei kaikki ole kohdallaan, vaan jotain on vinossa ja hivenen oudosti. Olo on kuin katsoisi todellisuutta vähän vääristävien silmälasien läpi.

En voi väittää, että kaikki novellit nappasivat. Ei. Joukossa oli sellaisia, jotka kahlasi nopeammin jäljellä olevia sivuja tuskaillen. Esipuhe, joka olikin kokoelman avausraita, alkuun miellytti, loppua kohden tympäännytti. Hauska vitsi ei kestänyt. Myöskään Kummitustalo, Rakettitehtaankatu 1 ei iskenyt tajuntaan.

Sen sijaan On Murmaa kaatunut! oli kerrostuneisuudellaan kiehtovaa fantasiatrilleriä. Junafobiaa tihkuva painajainen Missä junat kääntyvät oli mahtavaa luettavaa. Mielikuvitus on laukannut nerokkaasti ja tarina tiputellaan kootusti ja lukijaa yllätetään jatkuvasti positiivisesti. Klassikko.

Olisimmepa mekin täällä oli mieltä murtavaa materiaalia. Ihmiset imaistaan ruumistaan tietokoneen syövereihin. Siitä rakennetaan loistavaa draamaa, joka vuotaa hurjia käänteitä.

Oi niitä aikoja: elämäni kirjastonhoitajattaren kanssa oli huikeaa tekstitaituruutta. Siinä pilkotaan lineaarinen aikakäsitys uusiksi ja lukijalle avautuu huikaisevia maisemia toisenlaisiin todellisuuksiin.

lauantai 10. joulukuuta 2011

Michael Maloney: Guide to investing in Gold & Silver. Protect Your Financial Future

Michael Maloney: Guide to investing in Gold & Silver. Protect Your Financial Future. Business Plus, 2008. 207 s.

Taloushistoria toistaa itseään. Talous velloo sykleissä, joissa kertynyt varallisuus jaetaan uudestaan. Parhaillaan käynnissä on yksi maailmanhistorian suurimmista varallisuudenjaoista. Sitä kaikki eivät vain halua nähdä taikka vielä myöntää.

Monetaristisen taloustieteen näkemyksen mukaan keskeisin taloutta muokkaava voima on valuutan määrä. Lisääntyvä valuutan määrä taloudessa kiihdyttää inflaatiota ja syö omaisuuksien arvoa. Tärkeää on erottaa nimellisarvo ja reaaliarvo. Toisin sanoen hinta suhteessa muiden tuotteiden ostovoimaan. Vaikka hinta nousee voi sen arvo oikeasti laskea, kun se ei nouse yhtä nopeasti inflaation kanssa.

Michael Maloney kertaa taloushistoriaa. Ensin hän kuitenkin painottaa valuutan ja rahan eroja. Ihmiskunnan historiassa valuuttaa ovat olleet niin erilaiset elintarvikkeet kuin muutkin tarvikkeet, mutta rahaa ovat olleet ainoastaan kulta ja hopea. Monet mieltävät valuutan rahaksi. Hän toteaa, että useimmat käteistä saadessaan olettavat sen olevan rahaa. Sitä se ei ole. Käteinen on valuuttaa, jolla voit hankkia jotain jolla on arvoa. Se on keino siirtää arvoa omaisuuslajista toiseen, mutta ei säilö itsessään arvoa.

Raha puolestaan on aina valuuttaa. Menee sekavaksi, mutta Maloney vertaa sadan dollarin seteliin. Tuskin paperilappu sinänsä on sadan dollarin arvoinen. Se vain edustaa arvoa, joka on varastoitu muualle. Ennen raha oli sidottu kultakantaan, mutta 1970-luvulla siitä luovuttiin. Tällä hetkellä maailman kaikki valuutat ovat niin sanottuja kelluvia fiat valuuttoja. Niin euro kuin dollarikin. Niiden arvo ja hinta perustuu uskoon. Kun se menee, romahtaa fiat valuutta kuten parhaillaan on tapahtumassa.

Fiat valuutta on rakenteeltaan suunniteltu arvoaan menettäväksi. Sen tarkoituksena on siirtää sinun hyvinvointisi piiloverona valtiolle. Kulta ja hopea ovat taistelleet kautta aikojen fiat valuuttoja vastaan. Kulta ja hopea ovat aina voittaneet.

Antiikin Kreikassa ateenalaiset keksivät finanssikriisissä sekoittaa jalometallikolikoihin puolet kuparia. Siten tuhannesta kolikosta tuli kaksi tuhatta. Parissa vuodessa rahasta tuli arvotonta valuuttaa. Ne onnekkaat, jotka olivat säilyttäneet vanhat kolikot, huomasivat vaurastuneensa valtavasti. Ateena päätyi Rooman imperiumin alle.

Roomalaiset eivät oppineet historiasta. Myös he sekoittivat muita metalleja kolikoihin juoniessaan miten saada valtion varat riittämään. Seurauksena oli maailmanhistorian ensimmäinen dokumentoitu hyperinflaatio. Vuonna 301 pauna kultaa maksoi 50 000 denaaria. Viisikymmentä vuotta myöhemmin 2,12 miljardia denaaria. Kullan hinta nousi 42 400 kertaiseksi! Maloney antaa perspektiiviä vertaamalla tähän päivään. Viisikymmentä vuotta sitten Yhdysvalloissa kulta maksoi 35 dollaria troy-unssilta. Vastaava nousu tarkoittaisi 1,5 miljoonaa dollaria unssilta. Jos tavallinen auto maksoi 2000 taalaa viisikymmentä vuotta sitten niin nyt se maksaisi 85 miljoonaa.

Hän muistuttaa myös Hollannissa 1600-luvulla riehuneesta tulppaanimaniasta, kun tulppaanin sipuleista tuli järjettömän keinottelun kohde ja sen nopeasta kaoottisesta lopusta.

Toinen tapaus on skotlantilaistaustainen heppu nimeltään John Law, joka aiheutti Ranskan talouden totaalisen romahduksen 1700-luvun alussa.

Myöhempien aikojen rahapolitiikan kauhistuttava esimerkki on Weimarin tasavalta. Hän analysoi myös Suurta lamaa.

Michael Maloney on erittäin kriittinen Yhdysvaltain keskuspankkia Fediä kohtaan. Sen toiminta on osin ristiriidassa perustuslain kanssa. Yksityisomistuksessa oleva salaperäinen pankki säätelee valuutan määrää markkinoilla, vaikka sen pitäisi olla liittovaltion tehtävä. Rahaa ei myöskään ole enää sidottu kultaan kuten perustuslaki määrää.

Yhdysvaltain hallinto ei kyllä ole aina seurannut perustuslain henkeä. Vuonna 1933 Yhdysvalloissa kiellettiin kullan omistus yksityishenkilöiltä. Tämä kielto kumottiin vasta joitakin vuosikymmeniä sitten. Kullanhinta jäädytettiin 35 dollariin unssilta. Vuonna 1974, kun yksityisomistus sallittiin taas, lähti hinta rajuun nousuun. Vuosikymmenen lopussa kolkuteltiin 300 dollarissa.

Taloussysteemi on ollut häiriötilassa vuosikymmeniä. Useat kuplat ovat seuranneet toisiaan. Osake- ja kiinteistömarkkinoilla ne ovat olleet näkyvimpiä. Halpa lainaraha on turvottanut hintoja ja ilma on puhallettu pois kriisiytyessä. Vastauksena kuplien puhkeamiseen keskuspankit ovat työntäneet maailmalle lisää seteleitä ja elvyttäneet uuteen kuplaan. Se on ollut kestämätöntä rahapolitiikkaa. Näennäisesti osakemarkkinat ovatkin elpyneet, mutta Michael Maloney osoittaa miten todellisuudessa Dow Jones on laskenut arvoltaan. Yhdysvaltain inflaatiotilastojakin manipuloidaan. Kun tilastot ovat alkaneet näyttää epämiellyttäviltä, tilastointitapaa on muutettu. Alkuperäisellä tavalla mitattuna luvut ovat karmivia. Lähteenä hän käyttää Shadowstats.comia, joka ylläpitää riippumatonta tilastointia taloudesta Amerikassa.

Michael Maloney povaa täyttä talousmyrskyä. Liikenteessä on ihmisjärjelle käsittämätön summa fiat valuuttaa. Velkaantuneisuus on kestämättömällä tasolla. Yhdysvallat ei kykene maksamaan velkojaan.

Ainoa järkevä mahdollisuus säilyttää omaisuutensa (ja mahdollisesti tienata taantumassa) on investoida kultaan ja hopeaan. Maloneyn suositus on sijoittaminen fyysiseen kultaan ja hopeaan. Numismaattiseen materiaan hän ei usko. Hänen valinta on harkot ja laatat. Hopean hän ennakoi raketoivan kultaakin enemmän. Myöskään paperikulta eli erilaiset ETF:ät eivät häntä innosta. Sen sijaan kaivososakkeet ovat hyvä lisä hajautettuun sijoitussalkkuun.

Suomessa kulta on verovapaata, hopeasta joutuu pulittamaan arvonlisäveroa, joten suomalaisen sijoittajan kannattaa pyörähtää lahden toisella laidalla. Esimerkiksi tänään kilon australialainen hopeakolikko maksaa Tavexilla Suomessa reilu 1200 euroa ja vastaava saman konsernin konttorissa Tallinnassa Tavidilla 950 euroa. Takaisinostohinta on Suomessa 750 euroa ja Virossa reilu 800 euroa.

Kotona säilytettäväksi Maloney suosittelee korkeintaan 3-100 unssia kultaa ja vastaavan arvon verran hopeaa. Pankin talletuslokeroita hän kehottaa harkitsemaan, koska pankit voidaan sulkea, etkä pääse käsiksi varoihisi. Yhdysvalloissa on markkinoilla myös muita pankeista riippumattomia säilytysratkaisuja. Maantieteellinen hajautus on suositeltavaa suuremmissa määrissä.



Suomessa kultaa (ja hopeaa) kannattaa hamstrata tulevaisuutensa turvaksi isoilta luotettavilta välittäjiltä. Kultabuumi on tuonut markkinoilla kaikenlaista vilunkiveijaria ja huijaria. Tavex ja K. A Rasmussen ovat turvallisia kauppapaikkoja.

tiistai 6. joulukuuta 2011

Markku Kuisma: Suomen poliittinen taloushistoria 1000-2000

Markku Kuisma: Suomen poliittinen taloushistoria 1000-2000. Siltala, 2009. 240 s.

Markku Kuisman Suomen poliittinen taloushistoria 1000-2000 on vallitsevan käsityksen mukainen kertomus Suomen taloudellisesta kehityksestä historiallisena aikana.

Monin paikoin harmittaa suppeus, mutta aiheista enemmän kiinnostuneille on palkintona lopussa kirjallisuusluettelo. Myöskään Suomen talouspoliittisia oloja radikaalisti mullistaneita ratkaisuja 1990-luvun lopulla, kuten yhteiseen yleiseurooppalaiseen valuuttaan siirtymistä ei käsitellä.

Raha on muutenkin sivuosassa kirjassa. Vallitsevista valuutoista mainitaan vain ohimennen. Suomen rahapajan sivulla on rahahistoriaa tiivistetysti. Ensimmäiset kolikkorahat Suomessa olivat Turussa keskiajalla lyötyjä äyrityisiä ja penninkejä. Ne oli sidottuja hansan ja Tallinnan valuuttoihin, Kuisma kertoo.

Suomi oli 1000-luvun alussa harvaan asuttu vähäväkinen maankolkka, jota kansoittivat luontaistaloudessa eläneet saamelaiset, suomalaiset, hämäläiset ja karjalaiset. Väkiluku oli laskettavissa kymmenissä tuhansissa, eikä valtiollisia rakenteita ollut muodostunut. Väestö oli keskittynyt Varsinais-Suomeen, Laatokan reunoille Karjalan kannaksella ja eteläiseen Hämeeseen. Valtaosa Suomenniemestä oli erämaata.

Se, mitä Suomessa oli runsaasti, oli turkiseläimet ja kalat. Niitä tarvitsivat etelä-eurooppalaisetkin. Suomesta puolestaan uupui suolaa, joten vaihtokauppa oli luontevaa perifeerisellekin alueelle.

Suomenniemen molemmin puolin vahvistui esivaltiollisia, laajentumishaluisia muodostumia Ruotsi ja Novgorod. Erinäisten sotien ja yhteenottojen seurauksena Pähkinäsaaren rauhassa suomalaisheimojen maat jaettiin kahtia 1323 kasvavien suurvaltojen kesken. Pääosin kuitenkin Ruotsille.

Olisi kuitenkin väärin arvioida syntyvän Ruotsin valtakunnan itäisiä maakuntia omana kokonaisuutena saati erillisenä maana. Sitä se ei ollut. Varsinais-Suomi muodosti oman kiinteän ytimensä uuden valtakunnan sydämeen. Sen sijaan muu osa silloisesta Suomesta oli hajanaista, lähes hallitsematonta keskushallinnon ulottumattomissa ollutta syrjäseutua. Siihen asti Suomeen muuttaneet olivat sulautuneet valtaväestöön. Nyt heidän 1300-luvulle jatkunut voimakas siirtolaisuutensa jätti näkyvän jälkensä yhteisöön. Ruotsin kielestä tuli hallinnon ja vallan kieli.

Ruotsista tuli valtio Kustaa Vaasan myötä 1500-luvulla. Tuolloin Ruotsi valtasi nykyisen maansa eteläosat Tanskalta. Toisaalta samalla valtakunnan painopiste siirtyi Mälarinlaakson ja Aurajokilaakson muodostamasta vaa´asta länteen brittiläisen imperiumin turvotessa ja imiessä tervaa sekä rautaa Ruotsi-Suomesta kasvavissa määrin. Suomeen perustettiin toiveikkaasti rautaruukkeja. Kauppaa rajoitettiin merkantilisesti kaupunkeihin ja salakauppa rehoitti. Sen kitkemiseksi perustettiin uusia kaupunkeja. 1600-luvulla Ruotsi saavutti Itämeren herruuden. Finanssinsa sekoittanut suurvalta silti horjui. Aatelisille oli läänitetty liikaa ja valtionkassa kolisi tyhjyyttään. Väestönlasku osoitti suurvallan asukasluvuksi reilu kaksi miljoonaa.

Alkoi vetäytymisen vaihe, jonka aikana Venäjä miehitti Suomen kahteen kertaan 1700-luvulla ja siirsi rajaa yhä lännemmäs. Geopolitiikkaa muutti ratkaisevasti Pietarin kaupungin perustaminen. Pietarista tuli uuden mahtivaltakunnan pääkaupunki ja se tarvitsi puskuria ympärilleen.

Suomen siirtyminen Venäjän valtakunnan yhteyteen aiheutti identiteettikriisin. Ruotsista lohkotut maakunnat eivät muodostaneet yhtenäistä kansaa vaan koostui äskettäin maahanmuuttaneista talouttahallitsevista rikkaista ruotsalaisista, maataviljelevistä ja kalastavista vuosisatoja jo maassa asuneista rantaruotsalaisista, kaupunkien muun muassa saksalais- ja hollantilaistaustaisista porvareista sekä keskenään riitelevistä suomalaisheimoista, joiden kieli muodosti selkeän enemmistön, mutta kielellä ei kirjoitettu eikä hallittu.

Venäjän ratkaisu oli säilyttää ruotsalainen hallintomuoto ja antaa autonominen asema. Suomen sitomiseksi Venäjään suomen kielen asemaa kohennettiin. Taloutta vapautettiin ja maata teollistettiin. Oma raha markka korosti erityisasemaa. 1800-luku oli monessa mielessä myönteistä aikaa. Ruotsin vallan aikana väkiluku jopa laski reilusti. 1800-luvulla väkiluku turposi 0,8 miljoonasta 1,8 miljoonaan. Helsinki paisui muutaman tuhannen ihmisen kyläpahasesta sadantuhannen asukkaan keskukseksi. Toki 1860-luvun katovuodet olivat tuhoisia.

Tilanne kuitenkin kärjistyi poliittisesti. Markku Kuisma vertaa varsin usein tilanteita ja valtioita nykyisiin kansainvälisiin suuryhtiön. Niin nytkin. Venäjä halusi yhtenäistää konserniaan eikä eri latuja etenevä Suomi sopinut kuvaan. Tällä kertaa hän vertaa Microsoftiin. Eihän se sopisi tänäänkään, että Microsoftin Suomen tytär haastaisi emoaan. Hieman anakronistinen maku jää vertauksista suuhun, mutta jääköön. Kirjahan on tarkoitettu nykyihmisen ymmärrettäväksi ja vertauksia on haettava nykyisestä miellemaisemasta.

Ensimmäisen maailmansodan pyörteet katkaisivat vientisuhteet Eurooppaan ja korosti vientiä Venäjälle. Suomi koki sodan myötä talousbuumin Venäjän sotatalouden vetäessä valtavasti suomalaista tavaraa. Vallankumous syöksi Suomen kaoottiseen tilaan. Sitä ei helpottanut itsenäistyminen ja verinen sisällissota, joka sai länsimaat karsastamaan barbaarista tulokasta itsenäisten maiden yhteisössä.

1920-luvun puoliväli oli kaikesta huolimatta eheytymisen aikaa, jonka leikkasi Yhdysvalloista 1929 alkanut lama. Suomessa se oli pahimmillaan 1931. Uusi nousu nosti köyhää maata jalkeilleen. Toinen maailmansota oli raskas isku nousulle. Sodan seurauksena Suomi menetti paljon. Alkoi kuitenkin rauhanaika, joka johti odottamattomaan nousuputkeen, joka tyrehtyi vasta 1970-luvun öljykriiseihin. Sodanjälkeinen aika muovasi talouspoliittista ympäristöä uudelleen ja kytki Neuvostoliittoon.

Tämä järjestelmä luhistui yleismaailmallisiin uudistuksiin 1980-luvulla. Teknologisten mullistusten ja talouden vapauttamisen myötä Suomen elintaso kohosi korkeimmilleen kautta aikojen. Täystyöllisyys oli totta. Vain hetken. Kotikutoinen pankkikriisi ja Neuvostoliiton romahdus syöksivät 1990-luvulla syvään lamaan. Alkoi Eurooppaan yhdentymisen aikakausi.

Kirja osoittaa miten poliittiset päätökset ovat herkästi muovanneet suomalaista talousmaisemaa. Suomi on ollut ja on yhä riippuvainen kansainvälisistä taloussuhdanteista ja megatrendeistä, joiden pärskeet ovat ulottuneet Pohjolan perukoille asti. Kielloista huolimatta kysyntä on siivittänyt taloutta ja synnyttänyt tarvittaessa markkinoita maan alle toisin sanoen harmaata taloutta. Markkinoita on vaikea kahlehtia taikka tukahduttaa. Sääntelystä vapauttaminen puolestaan taas on pullistanut kuplia ja edistänyt hyvinvointia - pääsääntöisesti.

maanantai 5. joulukuuta 2011

Sebastian Faulks: Viikko joulukuussa

Sebastian Faulks: Viikko joulukuussa. Gummerus, 2010. 504 s.

Kirjan nimi Viikko joulukuussa ei ole houkutteleva. Se on lakonisen mitäänsanomaton. Nimeen mitäänsanomattomuus loppuu.

Lontoo on tarina-aihion keskiö, josta ikään kuin hämähäkin seitit, sinkoilee juonenpätkiä sinne sun tänne. Seurannassa on kuusi enemmän tai vähemmän vieraantunutta olentoa, joiden polut risteävät. Näkökulmaa vaihdetaan tiuhaan ja Sebastian Faulksilla on jännä tapa versoa takaumia. Aikataulullisesti päätarinataso rajautuu yhteen viikkoon joulukuussa 2007, mutta takaumien kautta tavoitetaan laajempaa aika-avaruutta ja miljöötä.

Henkilöhahmot ovat itsekkäitä ja ahneita, kukin omalla tavallaan. Kaikkein selvimmin se piirtyy esiin investointipankkiiri John Vealsista, joka ei kaihda romahduttaa kansantalouksia ja syöstä kokonaisia maanosia nälänhätään omien taloudellisten voittojen tieltä. Hän on häikäilemättömän julma ja vuosien 2007-2008 finanssikriisin ruumiillistuma. Tosin sama meininki on menossa taas.

Ironisin hahmo on surkuhupaisa kirjallisuuskriitikko R. Tranter, joka teilaa jokaisen nykykirjan ja juonii voittaakseen pitsaketjun kirjallisuuspalkinnon omalla kirjallaan.

Pelottavimmaksi hahmoksi osoittautuu toisen polven siirtolainen Hassan, joka on eksynyt yliopiston äärivasemmistopiirien läpi takaisin islamiin ja joutunut terroristiseen soluun valmistelemaan kauhistuttavaa iskua sairaalaan.

Metronkuljettaja Jenni sävyttää kirjaa romantiikalla.

Puistattava, mutta lämminhenkinen kuvaus ahneuden aikakaudesta, jossa elämme.

Globaalikapitalismin kritiikkinä kirja on iskevä.

keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Antti Kauranne: Punainen Porvoo. Venäjän öljysotaretki Suomeen

Antti Kauranne: Punainen Porvoo. Venäjän öljysotaretki Suomeen. Majakka, 2008. 400 s.

Tänään on taas talvisodan syttymisen vuosipäivä. Suomi joutui suurvallan puristukseen heikosti varustautuneena ja valmistautuneena. Toki tietyissä kansalaispiireissä taitoja oli harjotettu ja viimeisenä vuotena ennen sodan puhkeamista koulutusta ja linnoittamista lisätty. Kaikkien yllätykseksi Suomi ei luhistunut välittömästi, vaan sinnitteli kaameissa oloissa urheasti vastaan. 30.11.1939 alkoi sotien sarja, joka loppui vasta vuosien päästä. Hinta oli kova, mutta silvottu Suomi säilytti itsenäisyyden ja liikkumatilansa maailmassa, osin tosin voittajan talutusnuoraan kytkettynä.

Viime sotien kauhuja on terapioitu kirjoittamalla valtava määrä kirjoja. Etäisyyden kasvaessa kiinnostus tulevaan on kuitenkin lisääntynyt. Rauhan aika on ollut poikkeuksellisen pitkä.

Maailma on muuttunut ja Itämeren altaan geopoliittinen kartta on runnottu uusiksi. Baltian maiden vapautuminen neuvostodiktatuurin ikeestä on luonut sotilaallisen tyhjiön Itämeren itärannoille, Venäjän kupeeseen. Ruotsi on luopunut asevelvollisuusarmeijasta ja menettänyt mahtinsa, joka sillä oli huipussaan kylmän sodan vuosina. Nato-maa Norja on viime vuosina Venäjän kehityksestä huolestuneena vahvistanut asevoimiaan määrätietoisesti. Venäjä on toipumassa Neuvostoliiton romahduksesta ja sen aiheuttamista kouristuksista ja supistuksista armeijassa.

Suomi on tällä hetkellä Pohjois-Euroopan sotilaallinen suurvalta. Niin kummalliselta kuin se kuulostaakin niin ikäluokkien pienentymisen aiheuttamista leikkauksista huolimatta Suomella riittää muskelia muihin verrattuna. Erityisesti tykistöä on käsittämättömästi. Myös valtaosa nuorista miehistä pakotetaan sotaväkeen yhä ja siten taisteluvalmius on kova. Varustus vanhentuneisuudesta huolimatta on melkoisen hyvää. Kiinalaisia rynnäkkökivääreitä on jaettavissa melkein jokaiselle mökin mummollekin asti. Sinkoja on yllin kyllin, samoin miinoja. Panssarivaunukaluston kärki on modernihkoa, vaikkakin määrältään vähäistä. Samoin torjuntahävittäjät ovat tällä hetkellä elinvoimaisimmillaan. Ei niitä montaa ole, mutta puutteistaan huolimatta laadukkaita. Suomen kyllästää militaristinen kulttuuri ja voimakas maanpuolustushenki, joka läntisistä naapurimaista uupuu täysin.

Montaa varusmiespalveluksen suorittanutta kutkuttaa kysymys entä jos. Entä jos ajaudutaan aseelliseen konfliktiin teknisesti ja sotataidollisesti edistyneen ja taitavan suurvallan kanssa. Kuinka käy? Miten nopeasti Venäjä voittaisi Suomen sodassa? Missä käytäisiin ratkaisutaistelut? Miten niissä pärjättäisiin?

Antti Kauranteen Punainen Porvoo. Venäjän öljysotaretki Suomeen visioi yhden sodan kulun 2010-luvun maailmassa. Sotaromaanissa Suomea johtaa presidentti Matti Vanhanen ja pääministeriksi on noussut Eero Heinäluoma. Venäjällä valtaa on keskittynyt isolle öljy- ja kaasukonsernille, jolle Suomenlahden pohjukan satama on elintärkeä. Sotaan johtavia sattumia on useita. Ihan niin kuin todellisuudessakin. Radikaalit luontoaktivistit kaappaavat öljytankkerin Suomen edustalla. Samaan aikaan Venäjän valtiojohto surmataan pommi-iskussa ja maan poliittisiksi päättäjiksi nousee äärioikeistolaisia slavofiileja. Yhdessä yhtiön kanssa he vaativat öljykuljetusten turvaamiseksi Suomen miehitystä. Suomi sanoo ei. Alkaa härnääminen joka johtaa ilmataisteluun, jonka myötä helvetti pääsee irti.

Venäjä on valmistellut hyökkäyksen huolellisesti ja moukaroi maalta, mereltä ja ilmasta. Pohjois-Suomi menetetään nopeasti. Ahvenanmaan valtaus luonnistuu venäläisiltä verta vuodattamatta hetkessä. Risteilyohjukset sinkoilevat liikekannallepanon perustamiskeskuksiin. Erikoisjoukot hyökkäävät strategisesti tärkeisiin kohteisiin. Panssarit vyöryvät Kaakkois-Suomeen. Suomen ilmavoimat murskataan sodan ensitunteina, samoin laivasto. Porvoon edustalle tehdään iso maihinnousu. Maahanlaskujoukkoja tiputetaan eri puolelle maata.

Sota etenee kuin sotaharjoitusten käsikirjoituksissa. Vihollinen vyöryy voimalla aiheuttaen paikallispuolustukselle huomattavia tappioita. Taisteluiden painopiste on pääkaupunkiseudulla, itäisellä Uudellamaalla ja Kaakkois-Suomessa. Apua Suomi ei alkuun saa. Lopulta Kiina lähettää rajalleen joukkoja ja vaatii sotatoimien välitöntä keskeytystä. Kiina vaatii myös huomattavia maa-alueita Venäjältä. Venäjän valtiojohto on hämmentynyt ja aikoo käyttää joukkotuhoaseita Suomen hävittämiseksi. Myös Naton joukot joutuvat pieneen kahnaukseen venäläisten kanssa. Venäjän asevoimat vastustaa joukkotuhoaseiden käyttöä vaativaa presidenttiä ja tekee vallankaappauksen. Suomen kannalta rauhaan päästään viime hetkillä ja yllättävin ehdoin.

Antti Kauranteen sotakuvaus on realistinen näkymä nykysodasta. Näin sen kulku suunnilleen oletetaan valistuneiden reserviläisten ja puolustusvoimien piirissä. Tällaiseen sodankäyntiin on yritetty varautua. Tänään Helsingin Sanomissa kerrottiin maavoimien taistelutavan muuttuvan. Taistelutavan muutos näyttää seurailevan tapaa, jonka kirjassakin suomalaiset oppivat. Pienet ryhmät käyvät joustavasti ja itsenäisesti vihollisen kimppuun. Kirjassa tilanne muuttuu miehitetyillä alueilla myös aktiiviseksi vastarinnaksi. Vähän samanlaiseksi terrorismiksi kuin Afganistanissa ja Irakissa esimerkiksi. Siviilit väijyttävät venäläisiä.

Kirja on ahdettu täyteen teknologiaa. Se on kuin teknopornoa aiheesta kiinnostuneille, muille aseteknisten yksityiskohtien luennointi on puuduttavaa. Yhtään selkeää päähenkilöä ei ole. Tapahtumia tarkastellaan useasta vinkkelistä varsin kollektiivisesti. Mieleenpainuvia pysäytyskuvia on muun muassa Helsingin Malmin pommituksista ja Porvoon saariston taisteluista. Kehenkään ei samaistu kunnolla ja luennointia häiritsee mertarantamainen tyyli vitsailla. Ei kirja silti huono ole. Harva kirja pysyy käsissä vielä puoli kolmelta aamuyöllä, kun ei tahdo keskeyttää lukemista!

Maantiede rajoittaa Suomen valtaamiseen soveltuvia taktiikoita. Kirja noudattelee vuosisataisia polkuja. Suomen puolustus on suunniteltu niiden varaan. Siihen, että hyökkäys suuntautuu idästä maata pitkin Kaakkois-Suomessa ja Uudellemaalle maihinnousun ja maahanlaskun yhdistelmänä. Koska siihen on varauduttu, on sellaiseen hankkeeseen ryhtyvän varauduttuva mittaviin tappioihin niillä seuduin. Ehkä Suomen valloittajan pitäisi katsella vaihtoehtoisia suuntia? Sisällissodan aikaan valkoiset voittajat vyöryivät Pohjanmaalta. Jos sinne tekisi maahanlaskun ja etenisi Seinäjoelta etelään? Valkoisia avustaneet saksalaiset nousivat Hankoon ja etenivät Helsinkiin. Ruotsi on puolustuksellisesti heikko. Jos Ruotsin valtaisi ensin? Ja Baltian maat. Silloin Suomi olisi supussa ja näännytettävissä? Kaikki on spekulaatiota. Toivottavasti ei koskaan totta.

sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Ron Currie Jr: Juniorin erikoinen elämä

Ron Currie Jr: Juniorin erikoinen elämä. Bazar, 2011. 363 s.

Tässä on harvinaisen hyvä kirja. Kirja alkaa melankolisena amerikkalaisen valkoisen köyhälistön perhedraamana, mutta vaihtaa vaihdetta puolenvälin jälkeen kiihdyttäen skifiksi. Siihen asti juoni on uskottavaa päähenkilön paranoidisen skitsofrenian kuvausta, mutta sitten se muuttuu kökön korniksi skifitrilleriksi, jonka vain taitava kirjailija kykenee syöttämään lukijalle uskottavasti. Toimii.

Yksinkertaisuudessaan kirja kertoo miehestä, joka on jo kohdussa kuullut tulevasta maailmanlopusta. Miehen isoveljestä tulee kokaiininraunioittama urheilutähti, vanhemmat sairaita juoppoja ja miehestä itsestään lahjakkaiden luokan käynyt alkoholisti. Mukana on myös ensirakkaus, jonka hylkäämäksi hän joutuu puheidensa takia.

Challengerin tuho vuodelta 1986 piirretään melodramaattisesti mieleen. Mieleen painuu myös pyörätuoliin joutuneen mustan miehen itsemurhaisku sosiaalivirastoon. Sitä mies on avustamassa. Hivenen tahtomattaan, mutta koska maailmanloppu tulee, hän kysyy koko ajan "onko millään mitä teen mitään merkitystä?".

Miehen julistaessa maailmanloppua riittävän kuuluvasti nappaavat turvallisuusviranomaiset hänet haaviinsa. Hänet passitetaan amerikkalaiselle vankileirille Bulgariaan. Maailmanloppu on tosiaan tulossa, mutta paniikin estämiseksi siitä ei saa puhua. Häntä kohdellaan aluksi terroristina, mutta myöhemmin hänet työllistetään huippuasiantuntijaksi huippusalaiseen siirtokuntaprojektiin. Isän sairastuminen syöpään herpaannuttaa huomion ja perheen kuolleeksi uskoma mies naamioituneena huumetokkurassa kehittää tehokkaan lääkkeen viime hetkellä.

Kun kaikki näyttää suuntaavaan kohti uutta planeettaa, kirjan juoni rutistetaan taas kerran kasaan ja alkaa huikea loppu, joka muovaa alunkin uusiksi. Huh! sanon minä. Näin sitä pitää.

perjantai 25. marraskuuta 2011

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja. WSOY, 2010. 130 s.

Kuunnelmina nämä pakinat ovat luultavasti toimineet, mutta kirjana 80-vuotiaan ukon purkaukset eivät aina iske.

Lyhyet jorinat noudattavat suunnilleen samaa peruskaavaa, joka oli joidenkin kolumnistien ja pakinoitsijoiden suosiossa vuosikymmeniä sitten ja jotkut iäkkäämmät jatkavat vielä tänä päivänä samalla linjalla. Juttu alkaa lähes aina sutkauksella Kyllä minä niin mieleni pahoitin...

Käsiteltävien asioiden kirjo on laaja, mutta ytimenä on maailman muutos ja kertojan mukaan huonompaan suuntaan. Kirjassa tavoitetaan hyvin ennen sotia syntyneen sukupolven mielenmaisemaa. Yhtenä punaisena lankana on säästäväisyys ja itsepäisyys.

Montaa kertaa ei naurattanut, mutta hyvälle mielelle jäi useasti.

lauantai 19. marraskuuta 2011

Uurali keelte sõnastik

Uurali keelte sõnastik. MTÜ Fenno-Ugria Asutus, 2011. Tallinn. 143 s. (toinen, parannettu ja täydennetty painos)

Tallinnassa käydessä käsiin osui uralilaisten kielten sanasto Uurali keelte sõnastik. Esipuheessa muistutetaan, että vaikka uralilaisilla kielillä on noin 25 miljoonaa puhujaa ympäri maailman, etenkin alueella, joka ulottuu Länsi-Norjasta Siperian tundralle ja Unkarin aroille, uhkaa useimpia kieliryhmän kieliä katoaminen. Unkarinkielisiä on noin 15 miljoonaa, suomenkielisiä viitisen miljoonaa, vironkielisiä miljoona.

Suomea toki hävitetään esimerkiksi Ruotsissa sulauttamalla pohjoismaiden suurinta vähemmistöä valtaväestöön, mutta suomi, unkari ja viro eivät ole kuitenkaan suuressa vaarassa hävitä, koska niillä on turvanaan omat kansallisvaltiot, joiden virallisia kieliä ne ovat. Mutta kaikki muut uralilaisten kielten puhujat ovat laskettavissa joko yhden tai kahden käden sormin, korkeintaan muutamissa sadoissa tuhansissa.

Tässä sanastossa on esillä uralilaisista kielistä 20. Joitakin on jätetty pois. Esimerkiksi meänkieli ja kainuu (kveeni). Mainio opus. Ensin on perusfraaseja, sitten perussanastoa ja lauseita. Lopuksi on kaikille uralilaisille kielille yhteisiä sanoja. Niitä on tähän sanastoon valittu 11. Vesi, kala, joki, lumi, suksi, sydän, silmä, koivu, puu, nuoli ja tuli. Luontoon ja kehoon liittyviä sanoja.

Sanastoa lukemalla kyllä huomaa, että suomen puhujakin ymmärtää enemmän sanoja, koska suomen monissa murteissa käytetään samaa sanastoa kuin sukukielissä. Yksi tällainen sana on hunaja, joka esiintyy sellaisena vain suomessa. Muissa uralilaisissa kielissä on mesi. Myös tervehdykset liippaavat läheltä.

Kiinnostava kirja. Kirjantekijät suosittelevat tiedonjanoisille myös kotisivuaan fennougria.ee.

Turkka Hautala: Salo

Turkka Hautala: Salo. Gummerus, 2009. 320 s.

Turkka Hautalan Salo on epätasainen, hajanainen romaani, jonka tarinamatto muodostaa löyhän novellimaisen pinnan.

Alkuun en pitänyt siitä lainkaan. Alku vaikutti väkisin väännetyltä karikatyyriltä, jolla ei ollut uskottavuutta eikä syvyyttä. Juonenkäänne myöskin tuntui tökeröltä. Kirja etenee tartuntoina. Näkökulma siirtyy kohdatun kohtalon nahkoihin toviksi. Siinä ajassa yleensä yritetään kutoa kokoon koko elämää, joten ei sekään kovin luontevalta vaikuta. Yritys on hyvää ja teksti monin paikoin riemastuttavaa.

Tyhjäkäyntiä on silti ja porukkaa on laidasta laitaan kaikenlaisista yhteiskunnallisista kerrostumista sosiaalisiin oloihin. On kuin pakolla puristettu kasaan joukko toisilleen vieraita, mutta silti samassa yhteisössä vaikuttavia tahoja yhteen kirjaan, jotta kokonaisuus olisi mahdollisimman monipuolinen. Hyvä kirja ei kerro kuitenkaan kaikkea. Usein olennaista on se mistä vaietaan, mitä kertova kirjailija jättää kirjoittamatta.

Miljöönä on eteläsuomalainen pikkukaupunki, jonka elinkeinorakenne on yhden ison matkapuhelintehtaan varassa. Sen vaikeudet ja menestys säteilevät laajalti yhteisöön. Lukija voi olettaa kaupungin olevan Salo kuten kirjan nimikin vihjaa. Yleisemmin ottaen kuitenkin kyseessä voisi olla moni muukin yhden ison yrityksen varassa sinnittelevä paikkakunta.

Ensimmäisenä kohdataan menestynyt insinööri. Henkilöhahmoista hän oli huonoin. Meinasin jättää jo kirjan kesken, mutta sisukkaasti pyristelin eteenpäin. Seuraavaksi on huumehörhö. Heti alkuun lyödään siis ääripäät vastakkain. Niin kuin usein yhteiskunnassa on.

Myöhemmin tutustutaan muun muassa yögrillin tätiin, lehdenjakajaan, syrjäytyneeseen erakkonuoreen, keski-ikäistyvään yksinäiseen hemmoon, kurdilaiseen maahanmuuttajaan, hattutätiin.... kirjo on lavea.

Rakenteellisesti mieleen tulee vähän oma eräs romaaniraakile, jossa kunnianhimoisena tavoitteena on tarkastella William Faulknerin hengessä sadan samaan aikaan tavaratalossa olevan ihmisen mielenliikkeitä jonkinlaisena ajatusvirtana yhden minuutin aikana. Taiteellisesti kyseessä on upea hanke, mutta hahmojen hallinta sekä kirjoittajan että lukijan kannalta on vähintäänkin haasteellista, koska toisaalta pyrkimys jonkin asteiseen realismiin häivyttää hahmojen taustat pelkästään kertojan tietoon ja tuloksena on irrallisia rönsyjä hälinässä. Ei siis kovinkaan lukukelpoista. Ei ainakaan lukijan kannalta. Vähän vastaavaa tekniikkaa kuin Turkka Hautala Salossa hyödynsin myös ensimmäisessä kirjassani olevassa novellissa.

lauantai 12. marraskuuta 2011

Jera & Jyri Hänninen: Tuhansien aatteiden maa. Ääriajattelua nyky-Suomessa

Jera & Jyri Hänninen: Tuhansien aatteiden maa. Ääriajattelua nyky-Suomessa. WSOY, 2010. 267 s.

Joskus tuntuu liberaalina yksinäiseltä.

Jos yrittäisi kiteyttää oman maailmankatsomuksen, niin voisi vaikka määritellä sitä siten, että minun puolesta aikuiset ihmiset saavat tehdä keskenään omasta vapaasta tahdosta mitä haluavat. Heidän tekonsa eivät kuulu muille niin kauan kuin ne eivät rajoita tai estä muiden vapauksia.

Lyhyesti tämä tarkoittaa sitä, että jokainen saa pariutua sen kanssa joka tahtoo samaa. Muiden ei tarvitse puuttua asiaan. Ei heteroseksuaalien taikka homoseksuaalien. Samoin jokaisen pitäisi saada opiskella, hankkia toimeentulonsa ja muutenkin elää elämäänsä mahdollisimman vapaasti. Tasa-arvoa siis.

Hienot ihanteet, jotka on lakiin astikin kirjattu. Niiden toteutuminen on vain vähän niin ja näin. Valitettavasti. Sitä paitsi maailmassa ja Suomessa on kasvava joukko ahdasmielisiä hörhöjä, jotka mölisevät äänekkäästi ihmisoikeuksia vastaan.

Veljekset Jera ja Jyri Hänninen kartoittavat suomalaista ääriajattelua kirjassaan. Vakiintuneen poliittisen kentän lisäksi yhteiskunnassa vaikuttaa kovaäänisiä persoonia puoluekentän laitamilla. Lisäksi pakkaa sekoittaa perussuomalaisten propellipäisten pöhköjen rynnistys valtakunnan suurimpien puolueiden joukkoon. Varsinaisesti äärimmäisyyshenkilöitä on vähän, mutta internetin välityksellä he vivuttavat joukkovoimaansa. Hämmennystä herättää heidän toimintansa monissa, jopa ristikkäisissä liikkeissä, ja toisinaan epävakaa takinkääntö, joka johtaa kameleontit uusien aatteiden etujoukkoihin. He ovat myös ilmeisen narsistisia persoonia ja ryhmittymät leimautuvat ja hajoavat heihin.

Aluksi kirjoittajat tarkastelevat maahanmuuttajia ja heidän kriitikoita. He nostavat esiin muun muassa Suomen vastarintaliikkeen avoimen kansallissosialistisen toiminnan, joka on purkautunut väkivaltaisuuksina ja yhteyksinä muuhun pohjoismaalaiseen äärioikeistolaiseen liikehdintään.

Maltillisempaa fasismia edustaa perussuomalaiset, joiden joukkoon on pesiytynyt Suomen Sisun propellipäitä kuten Timo Soini kutsuu halla-aholaisia. Kirjassa kerrotaan sisulaisten istuvan monessa kunnanvaltuustossa.

Pamfletissa todetaan myös islamistifundamentalistien aiheuttavan vaaraa. Maahanmuuttajien joukossa on muslimeja, jotka radikalisoituvat ja vihaavat esimerkiksi homoseksuaaleja. Heidän vihansa saattaa purkautua väkivaltana homoja kohtaan. Samoin kunniaväkivaltaa esiintyy ja siitä kärsivät erityisesti naiset, jotka alistetaan patriarkaaliseen kulttuuriin.

Luterilaisen kirkon siipien alla on levinnyt fundamentalistista tulkintaa uskosta. Ja siitä on irronnut muun muassa Luther-säätiö, joka julistaa ahdasmielistä uskoa. Myös herätysliikkeillä on vaikutusvaltaa usean elämään.

Kaikkein erikoisin sikermä on Suomen antifasistisen komitean Safkan porukka. Ennen pidin itseäni antifasistina, mutta Safka on värittänyt termin vastenmieliseksi Venäjän nuoleskeluksi. Dosentti Johan Bäckmanin ja kirkkoherra Juha Molarin johtama lahko tuottaa täysipäiväisesti lausuntoja milloin mistäkin tukien totalitääristä terroria ja sortoa sekä syyttäen milloin ketäkin fasismista ja natsismista. He ilmestyvät aina sinne minne mediakin ja ovat ilmeisen taitavia tekemään sirkustemppuja, jotka herättävät median mielenkiinnon. Lausunnot ovat ristiriitaisia ja sekavia, yksisilmäisiä ja vääristyneitä. Etenkin Venäjän media tuntuu heidän syöttinsä syövän ahnaasti ja siten he ovat pilanneet Suomen ja Venäjän välejä ahkerasti kertomalla kummallisuuksia Suomesta ja Virosta Venäjälle.

Varsin vähän kirjassa tarkastellaan punavihreää vasemmistoa ja anarkisteja. Ehkä siitä on tullut valtavirtaa? Onhan ministerinä yksi niistä piireistä ponnistanut. Enemmän keskitytään kettytyttöihin, joiden kultakausi ulottuu reilun vuosikymmenen taakse. Laitavasemmistosta saisi tehtyä varmasti aivan oman kirjansa.

Kokonaisuutena kirja on pintaraapaisua aiheesta, johon tutkijoiden soisi tarttuvan tiiviimmin. Sinänsä se on hyvä kokonaiskuva ja katsaus tämän hetken ääriliikehdintään, joka karnevalisoituu usein valtamediassa pelleilyksi ja vihapuheiksi internetissä.

Kannattaa katsoa myös nykyisen entisen (!) kirkkoherran vastaus tähän kirjoitukseen hänen blogissa. Siitäkin huolimatta, että se on täynnä karkeita asiavirheitä niin se on myös erinomainen kurkistus äärimmäisajatusten sumentamaan maailmaan. Tai ehkä juuri siksi. Hän myös nostaa esiin Seppo Ruotsalaisen väitöskirjasta kirjoittamani kritiikin.

Toisenlaista tietoa Safkan sekoiluista on esimerkiksi täällä.

sunnuntai 6. marraskuuta 2011

Karo Hämäläinen: Erottaja

Karo Hämäläinen: Erottaja. WSOY, 2011. 462 s.

Tunnelmat ovat tällä hetkellä hyvin samankaltaiset kuin syksyllä 2008. Kreikka sätkii, vuoden 2008 finanssikriisiä elvytettiin lisäämällä rahanmäärää ja velkaantumalla entisestään. Isoista eurotalouksista vaikeuksissa on Italia ja Espanjakin horjuu. Ranskan pankit ovat pahassa pinteessä. Talouskriisi on hallitsemattomassa kaoottisessa vaiheessa ja seuraamukset voivat olla tavalliselle ihmiselle arvaamattomia.

Youtubessa on muutama mainio video tulevaisuudesta:


Karo Hämäläisen Erottaja on hykerryttävä trilleri finanssimaailman mädännäisyydestä. Ajallisesti se sijoittuu syksyn 2008 romahduspäiviin kun isot amerikkalaiset firmat rytisivät tuhoisasti alas. Taloustsunami pyyhkäisi laajalti kaataen velkavivuttajat syvälle suohon.

Miljöönä on rahastoyhtiö, jonka omistajat ovat myyneet kalliilla Ruotsiin ja uuden emon kompuroidessa he ovat ostamassa puljua takaisin. Taloustilanteen kärjistyessä paljastuu kuitenkin kupru arvostetussa rahastossa. Rahastonhoitaja on tehnyt laittomuuksia ja vipannut yritysjärjestelyllä rahastosta rahaa omaan pussiin luvattomasti. Jännitysmomenttia luo kidnappaus, joka kuitenkin syö uskottavuutta loppupeleissä kirjalta. Myöskään saman kaapparikaksikon myöhempi toiminta ei vakuuta. Se on ikään kuin umpisuoli, turha lisäke muuten mainiossa kirjassa, koska se ei vaikuta keskeisesti kirjan juoneen.

Tarina pysyy kasassa loppuun asti. Epilogikaan ei kuraa kirjaa kuten niin usein jännityskirjoissa valitettavasti tapahtuu. Kirja on samalla katsaus taloushistoriaan ja sosiaalihistoriallinen kurkistus tietyn aikakauden tiettyyn sosioekonomiseen lokeroon.

Monelle lukijalle mieleen vyöryy varmasti islantilaispankkien sekoilut Suomessa ja FIM:n vaiherikkaat käänteet.

Loistavaa tekstiä, jota luki nautinnolla.

sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Niko Kazantzakis: Kerro minulle, Zorbas

Niko Kazantzakis: Kerro minulle, Zorbas. Tammi, (ei vuotta, 13. painos, ensimmäinen 1954). 308 s.

Yksi kirja, johon jatkuvan säännöllisesti palaan, on Niko Kazantzakisin Kerro minulle, Zorbas. Se on maailmankirjallisuuden valioita, joka kuuluu kaikkien peruslukemistoon muun muassa Cervantesin Don Quijoten ja Orhan Pamukin Uuden elämän ohella.

Tällä hetkellä kirja on sitä paitsi tahattoman ajankohtainen. Kirjan tarinoiden tilkkutäkkiä kehystää kreetalainen maisema.

Kertojana oleva kreikkalaiskirjailija saa riesakseen makedonialaista alkuperää olevan levottoman maailmankansalaisen. Yhdessä he matkustavat Kreetalle. Kulissiksi kasataan hiilikaivos. Zorbas on naisiin ja viinaan menevä vanhempi sielu, kertova kirjailija ujohko nuori mies, joka tahtoo upota kirjallisuuteen ja paeta todellisuutta. Voittoa hiilikaivos ei tuota. Sen sijaan kirjailija kuulee Zorbakselta villejä tarinoita eletystä elämästä ja lopussa heidän jo erottuaan Zorbaksen vaiherikkaista viimeisistä ajoista kirjeitse. Paikallisyhteisö on myös surullisen kaunista kuvausta ihmisen ja ihmisyyden julmasta petollisuudesta itseä ja muita kohtaan. Elämä näyttäytyy rehevänä, viettien ahdistama ja kurjana.

Viestinä on, että elämästä täytyy nauttia nyt ja tässä. Kuoleman jälkeisiin karkeloihin ei ole luottamista. Elämä voi myös loppua yllättäen. Elä siis hetkessä. Kirjat ovat kivoja, mutta älä takerru ainoastaan niihin. Elämisen suola on parisuhteissa.

lauantai 22. lokakuuta 2011

E.T.A. Hoffmann: Yökappaleita

E.T.A. Hoffmann: Yökappaleita. Teos, 2011. 390 s.

Ken tahtoo lukea outoja tragikoomisia ja karmaisevia tarinoita, ottakoon lukulistalle E.T.A. Hoffmannin Yökappaleita.

Hoffmann oli 1800-luvun alun romanttinen kirjailija, joka on jättänyt jälkensä nykykirjallisuuteen.

Kokoelman alkuosa oli loisteliaampi, loppua kohden lepatus vaimenee. Lukija voi löytää useita tasoja kertomuksista, niitä voi myös lukea ja ymmärtää monella tavalla. Saman tarinan voi käsittää mielenterveydellisistä häiriöistä kertovana, toisaalta hulvattomana kauhufantasiana. Onpa myös dekkarimaisia piirteitäkin havaittavissa. Musiikki on voimakkaasti tarinoissa läsnä.

Kolme novellia jäi parhaiten mieleen. Ensimmäinen oli "Nukuttaja", toinen "Ignaz Denner", kolmas "Autio talo".

Hoffmanilla on jännä tyyli kertoa tarina kahteen kertaan, jolloin sama asia näyttäytyy uudesta näkökulmasta aivan toiselta. En tiedä johtuuko kääntäjästä, mutta kieli on monimutkaista ja rihmastoista, joten lukeminen vaatii keskittymistä, joka palkitaan mielihyvällä.

sunnuntai 2. lokakuuta 2011

Gao Xingjian: Vaarin onkivapa

Gao Xingjian: Vaarin onkivapa. Otava, 2009. 381 s.

Tykästyin Gao Xingjianiin, joten täytyi lukea lisää hänen tuotantoaan.

Vaarin onkivapa -novellikokoelman novellit ovat -80 -luvulta. Tai ehkei niitä pitäisi kutsua novelleiksi. Ei ainakaan perinteisessä mielessä kuten kirjailija jälkisanoissaan toteaa.

Päällimmäiseksi teemaksi mieleen jäi sarja yksilöiden kohtaamisia. Useimmissa tarinoissa perusjujuna on kahden kohtalon hetkittäinen yhteenkietoutuminen. Monesti edetään dialogissa, joskus monologisesti kirjoitetaan toiselle. Maaseutua paikoin yliromantisoidaan, toisaalla kyllä tuodaan kurjuuskin esiin. Miljoonakaupunkien kaoottinen kuhina ja kulttuurivallankumouksen järjetön verijyrä kuumottavat taustalla.

Pääsääntöisesti tunnelmoidaan eikä maisemankuvaus ole kovinkaan tarkkaa ja päällysrakenteesta vajotaan muistoihin, joihin sotkeutuu moderni nykyhetki.

Huonoa novellia ei ollut. Jostain syystä eniten kolahti kohdalle vanhenevan sairaslomalla olevan miehen monologinen muistelu samanikäiselle naispuoliselle ystävälle. Tunnistin paljon samaa omassa elämässä. Paras ystäväni on nainen, joka asuu täysin toisella puolella Eurooppaa. Miehen kirjoituksessa naiselle oli paljon yhteistä omille kirjeille. Molemmat olivat pariutuneet toisen kanssa ja elämä erottanut kauas, mutta syvä ystävyys kestänyt vuosikymmenten tuskan.

Mahtavaa sanailua, jota lukee ahmien.

lauantai 24. syyskuuta 2011

Ismail Kadare: Kivisen kaupungin kronikka

Ismail Kadare: Kivisen kaupungin kronikka. Gummerus, 2000. 234 s.

Maailma on maailmansotaan verrattavissa olevan kriisin partaalla. Tällä hetkellä talous rytisee hallitsemattomasti, eivätkä poliitikot ole onnistuneet hillitsemään kaaosta. Puolan valtionvarainministeri varoitti viime viikolla suursodan vaarasta Euroopassa kymmenen vuoden tähtäimellä tällä menolla, jos tarkastelee historiallista taustaa vasten.

Albanialaisen klassikkokirjailijan Ismail Kadaren Kivisen kaupungin kronikka vie toisen maailmansodan päiviin Etelä-Albaniassa sijaitsevassa Girokastërin kivikaupungissa. Näkökulma on pienen pojan.

Kaupunki yrittää sykkiä erilaisten miehittäjien saappaan alla. Veri virtaa miehittäjien vaihtuessa. Italialaiset, kreikkalaiset, saksalaiset, kommunistit... Pieni poika ihailee italialaisten pommikoneita, aikuiset kiroavat. Väki pakenee ensin perheen kodin kellariin, myöhemmin kaupungin linnoitukseen ja lopulta maaseudulle kunnes palaavat takaisin tuhottuun ja hirtettyyn kaupunkiin, joka jatkaa elämäänsä.

Sotaan poimuttuu pikkupojan kuvitelmat ja leikit, karmeudet ja kurjuus.

Tarinaa pilkkoo tiivis kronikoitsija ja kaupunkilaisten häly. Inhimillisyys nytkii puristuksissakin.

Vaikuttavan kaunis kirja. Ehkei niitä kaikkein parhaita, mutta muuten mainiona muistuttamassa elämän jatkumisesta keskellä kriisejäkin ja etenkin niiden jälkeen.

sunnuntai 18. syyskuuta 2011

Gao Xingjian: Vapaan miehen raamattu

Gao Xingjian: Vapaan miehen raamattu. Otava, 2002. 584 s.

Kiinalaistaustaisen Gao Xingjianin "Vapaan miehen raamattu" on painava juureton globaali romaani, joka sekoittaa ihmisten kammottavan kollektiivisen pimeyden kaipuuseen yksilön vapauksista ja oikeuksista omiin ajatuksiin.

Teos limittyy kahteen päätarinatasoon. Toista kerrotaan Hän-persoonassa, toista Sinä-persoonassa. Toisen tapahtumat sijoittuvat Kiinaan ja kulminoituvat varsinkin kokemuksiin kulttuurivallankumouksesta. Toinen liikkuu laajemmalla maantieteellisellä alueella ja ajallisesti sijoittuu aikaan juuri ennen Hong Kongin siirtymistä takaisin kiinalaisille.

Kertoja on kiinalaistaustainen kirjailija, joka on Hong Kongissa käymässä ja vastentahtoisesti alkaa kertomaan naiselle taustastaan. Juttu lähteekin nihkeästi liikkeelle ja kirja on alkuun enemmän pornografiaa kuin filosofiaa. Haavojen repeytyessä auki upotaan yhä syvemmälle kauheuksiin. Välillä ponnistetaan takaisin nykyisyyteen ja liikutaan niin New Yorkissa, Australiassa kuin Italiassa, Espanjassa ja Ranskassa.

Keskiössä on myös rakastamisen vaikeus ja miehen yksinäisyys.

Tärkeä nobelistin omaelämäkerrallinen teos, joka jättää sekavaan, pessimistiseen olotilaan. Tämän romaanin tulen lukemaan vielä monesti.

keskiviikko 7. syyskuuta 2011

Ling Meng-tšu: Kiinalaisia lemmentarinoita

Ling Meng-tšu: Kiinalaisia lemmentarinoita. Eroottisia ja hauskan suorasukaisia. Gummerus, 1988. 254 s.

Muun muassa Kalevalaa ja Kanteletarta kerättäessä tallennettiin runsaasti ronskeja seksuaalissävytteisiä kertomuksia, jotka siistittiin pois painetuista kirjoista. Niitä on edelleen ilmeisesti runsaasti julkaisematta, vaikka jotkut tutkijat ovatkin sittemmin raottaneet suomalaisten kansankertomusten eroottista puolta.

Kiinalaisetkin rustasivat samanlaista viihdettä jo varhain. Siitähän ihmisyydessä on pohjimmiltaan kyse: ravinto, yöpymispaikka ja seksi ovat olennaisia mielenterveyden pilareita. Niihin kytkeytyvät vietit ja himot ohjaavat elämäämme ja saattavat niin hurmiollisiin kuin hävettäviinkin tilanteisiin. Joskus ne sumentavat mielen ja saavat ryhtymään mielettömiin tekoihin.

Ling Meng-tšu edustaa 1500-luvun kiinalaisen kirjallisuuden realistista aikakautta. Ehkäpä eurooppalainen lukija voisi nähdä hänen Kiinalaisissa lemmentarinoissa selvimmin yhtymäkohtia Giovanni Boccaccion 1300-luvun puolivälin Decameroneen. Toki Decamerone poikkeaa paljon rakenteensa ja tarinoiden laajuuden vuoksi, mutta sävy on monessa mielessä sama. Ling Meng-tšu tosin rajaa tarina-aihiot kiellettyyn rakkauteen ja novelleissa on siveellisyyteen kehottava lopetus ja opetus.

Hämmentävintä on tarinoiden bi-seksuaalisuus. Vanhat munkkimiehet kuksii puutteessa nuorukaisia ja tilaisuuden tullen nuoria leskirouvia ja karkuteillä olevia tuoreita vaimoja. Härski homostelu häiritsee heteroseksuaalista lukijaa.

Tapahtumapaikat ovat usein temppeleitä ja lemmenleikkijät selibaattilupauksen antaneita nunnia ja munkkeja, jotka viettelevät ja raiskaavat ohikulkijoita. Pahimmillaan meno yltyy ryhmäseksiksi - yleensä tyyliin viisikymppinen ukko, nuori mies ja nuori nainen. Yhdessä tarinassa nuori teinipoika panee nelikymppistä nunnaluostarin päällikköä ja parikymppisiä nunnia. Orgiat ovat villejä. Yhdessä tarinassa aviomiehet himoitsevat toistensa vaimoja. Ja kumpikin pääsee tyydyttämään tarpeitaan.

Ulkopuolinen kertojan ääni tekee tarinoista hauskan lämminhenkisiä. Kieli ei ole rivoa - ainakaan tämän päivän asteikon perusteella. Niitä siis voi lukea herkempikin pahemmin kiusaantumatta.

sunnuntai 4. syyskuuta 2011

Anna-Lena Laurén: "Hulluja nuo venäläiset" Tuokiokuvia Venäjältä

Anna-Lena Laurén: "Hulluja nuo venäläiset" Tuokiokuvia Venäjältä. Teos & Söderströms, 2010. 186 s.

Anna-Lena Laurénin "Hulluja nuo venäläiset" Tuokiokuvia Venäjältä on ollut pitkään lukulistalla. Kirja on kuin kasa päiväkirjamerkintöjä ja esseitä.

Venäjä on vieressä ja valtava maa, jonka syke heiluttaa Suomeakin. Suomi on osa itäeurooppalaista kulttuuria, vaikka osa suomalaisen yhteiskunnan pintakerrostumista sitä yrittää peittää ja kieltää liittämällä suomalaisuutta skandinaaviseen elämänmenoon. Eikä sekään tietysti ole täysin väärin. Suomi on ja on ollut taloudellisten ja kulttuuristen virtojen risteyksessä ja vaikutteita on imetty monesta maasta. Kulttuurisesti Suomi jakautuu yhä selvästi Pähkinäsaaren rauhan rajojen mukaan.

Anna-Lena Laurén vertaa venäläisyyttä usein ruotsalaisuuteen. Venäläiset ovat historiatietoinen kansa, joka on perillä Suomen historiasta ja yhteisestä menneisyydestä. Ruotsalaiset taas yleensä ovat täysin tietämättömiä Suomesta saati edes oman maansa historiallisista vähemmistöistä. Se kertoo paljon siitä kenen kanssa aidosti koetaan olevan yhtä - juhlapuheista välittämättä.

Anna-Lena Laurénin pohdinnat ulottavat useita elämänaloja. Hän käsittelee niin sukupuolieroja kuin rahaa ja alkoholismia sekä demokratian heiveryyttä. Venäjä on ristiriitainen yhteiskunta, jossa selviytymiseen tarvitaan sopiva annos luovuutta, nöyryyttä, röyhkeyttä ja itsekkyyttä - sekä kollektiivisuutta. Pohdinnat kumpuavat omasta elämästä ja eteentulleista tilanteista, kulttuurisista konflikteista ja byrokraattisista järjettömyyksistä.

Venäjästä ja venäläisyydestä kiinnostuneille kelpo kirja.

lauantai 3. syyskuuta 2011

Harri Nykänen: Virginialainen

Harri Nykänen: Virginialainen. WSOY, 2010. 227 s.

Raidista parhaiten tunnettu Harri Nykänen iskee tarinaa todellisuudesta. Virginialainen perustuu tositapahtumiin, amerikkalaisen b-luokan tv-tähden juhannuskiertueeseen vuonna 1971 Suomessa. Ilman oikeaa taustaakin kirja olisi ollut kuin mehevä pihvi. Nyt tarulla ryyditetty todellisuus maistuu kerrassaan mahtavalta.

Koko ajan kirjassa on koominen pohjavire. Känniset suomalaiset, kotimaassa lähes tuntemattoman miehen supertähteys kaukomailla ja amerikkalaismiehen esittely sirkuseläimen lailla rahasta kaikelle kansalle.

Tietämättä tapahtumista sen enempää muuten värittyy romaanista hupaisa ajankuva. Uskottavakin se on, joten fiktio hämärtyy oivallisesti.

Pieni dekkarimainen koukkukin kirjassa on, mikä paljastuu jälkisanoissa. Usein jälkisanat ovat hätäistä hölkkäämistä, kun kirjailijan on ollut pakko saada tarinalle jokin järkevä piste. Tässä tapauksessa niin ei ole, vaan loppusanat sitovat kertomuksen kasaan kivasti, humoristisesti.

Hyvä kirja!

sunnuntai 28. elokuuta 2011

Juhani Aho: Yksin

Juhani Aho: Yksin. SKS, 2003. 10 s.

"Tähän aikaan, jolloin paljon uusia kirjoja ilmestyy ja kirjan nimestä, jopa vaikka puolet sisällöstäkin lukisi, ei voi arvata mitä saastaa loppu saattaa sisältää, olisi hyvä että jo nimilehdellä ilmoitettaisiin että sisällys on pornografillista laatua. Silloin ei ainakaan tietämättänsä rahojansa tuhlaisi." (Uusi Suometar, 27.11.1890)

Uuden Suomettaren arvostelija tuohtui Juhani Ahon valtion varoilla Pariisiin tekemän matkan tuloksesta, romaanista Yksin. Muut kriitikot olivat vastaanottavaisempia mehukkaasta kirjasta. Uutta Juhani Ahon tyylissä oli mielenliikkeitä tarkasti tutkiva vivahde. Aho siirtyi myös kertomaan rakkaudesta - ikivanhasta ja klassisesta kirjallisuuden aiheesta. Juonenkaava sinänsä on yksinkertainen, moneen kertaan toistettu.

Keski-ikäinen, kirjailijan itsensä oloinen mies pettyy rakkaudessa, mutta rakastuu silti vielä kerran tulisesti. Rakkauden kohteena on ystävän nuoruutensa kukkaan puhjennut sisko. Kiltistä vokottelusta huolimatta vastakaiku ei herää. Kertoja pakenee Helsingistä Pariisiin. Pariisin moderni ihmemaailma on kuin satua periferiasta tulleelle. Tekniset uutuudet, ihmispaljous hämmentävät.

Rakkaus kuitenkin riutuu miehen rinnassa ja suomalaissanomalehden kihlausuutinen järkyttää miesparan pökerryksiin. Hän hakeutuu prostituoidun petiin. Mutta teko kalvaa koko yön mieltä eikä hän nauti naisen seurasta.

Kieleltään teos on kaunista. Lauserihmastot ovat kenties kieliopillisesti kehnoja, mutta varhaisena tajunnanvirtatekniikkana mahtavia. Ne ovat paikoin kuin sarjoja välähdyksiä, jotka luovat moninaisia eläviä maisemia.

Ekstrana tässä versiossa on Jyrki Nummen esipuhe ja liitteenä lopussa joukko aikalaisarvosteluja.

sunnuntai 21. elokuuta 2011

Kari Hotakainen: Ihmisen osa

Kari Hotakainen: Ihmisen osa. Siltala, 2009. 276 s.

Kari Hotakaisen Ihmisen osaan sisäänpääsyyn vaadittiin kymmeniä sivuja turhautunutta lukemista. Ei se sittenkaan sekavuudessaan makuhermoja hivellyt, mutta luetuksi tuli.

Hotakainen ei noudata totuttua kaavaa, vaan pläjäyttää lukijan kasvoille vanhan naisen kautta yhden suvun surut kuin irtolehtinä. Loppua kohden tutuntuntuiset tragikoomiset mieshahmot voimaantuvat ja nousevat romaanin parhaimmaksi anniksi. Suuhun jää maku sarjasta irrallisia vitsejä, jotka lomittavat muuten tarpeetonta tavaraa.

Mieshahmoista melkein olisi voinut sinänsä kirjoittaa omat kirjat. Esimerkiksi hautajaisissa kuokkiva lurjus on hersyvän hauska kelmi.

Työelämää ja kapitalistista yhteiskuntajärjestelmää piikitellään kuin tulevaa Jumalan sanaa enteillen.

Kaikkein häiritsevintä on paikoin esiintyvät kilometrilauseet. Taiteellisesti toki taitavia, mutta lukemista tökkiviä.

sunnuntai 14. elokuuta 2011

Ylirajainen kulttuuri. Etnisyys Suomessa 2000-luvulla

Tuomas Martikainen (toim.): Ylirajainen kulttuuri. Etnisyys Suomessa 2000-luvulla. Tietolipas 212, SKS. 2006. 308 s.

Neuvostoliiton hajoamisen myötä myös Suomi muuttui. Varsinkin 2000-luvulla katukuva on värittynyt monissa kaupungeissa. Perinteisen lähialueilta suuntautuneen muuttoliikkeen lisäksi maahanmuuttoa on tullut kauempaa kuten Lähi-idästä, Pohjois-Afrikan maista ja Aasiasta asti. Sotien ruokkima kurjuus on paiskannut ihmiskohtaloita kauas pohjoiseen. Toisaalta lisääntynyt kaukomatkailu on edistänyt kansainvälistä avioitumista. Inkeriläisten paluumuutto on kasvattanut isohkon, jopa syrjityn venäjänkielisen vähemmistön, vaikka suomenkielisyyden ja suomalaistaustaisuuden kuviteltiin olevan kotoutumisesta edistävä asia.

Ylirajainen kulttuuri. Etnisyys Suomessa 2000-luvulla on räväkkä katsaus tämän päivän suomalaiseen yhteiskuntaan.

Suomalainen yhteiskunta on aina ollut monimuotoinen ja monikulttuurinen valtiollisella tasolla muista pohjoismaista poiketen. Kun Ruotsi ja Norja ovat pyrkineet hävittämään vähemmistönsä on Suomi antanut kielten kukkia. Kansalaisten keskuudessa Suomi on kuitenkin näyttäytynyt yhtenäiskulttuurina, joka on toisaalta kärsinyt kolonialistisen ruotsin kielen puristuksessa, toisaalta potkinut pimentoon muita Suomenniemellä asuneita kieliryhmittymiä. Ristiriitoja on siis ollut ja on edelleen. Uutena sotkuna soppaan on ollut lisääntynyt maahanmuutto kaukomailta.

Laura Huttusen artikkeli bosnialaisten diasporasta tuo esiin tuttuja piirteitä ruotsinsuomalaisten tutkimuksista. Lomilla halutaan näyttäytyä ja esitellä varakkuutta.

Hannu Sirkkilän artikkelissa tuodaan esiin suomalaismiesten käsityksiä thaimaalaisista vaimoista. Sinänsä näkemykset eivät olleet yllättäviä. Melko sovinistisia, suomalaisia naisia halveksivia ja thaimaalaisia ylistäviä. Suhteissa on jähmettyneet sukupuoliroolit, dominantti mies ja alistuva nainen.

Heli Niemelän katsaus suomensomalialaisten nuorten tyttöjen maailmaan on ravisteleva. Yhdistäviä piirteitä on havaittavissa esimerkiksi lestadiolaisuuteen (eikä se ole yhtään huono asia). Ikävintä on tyttöjen pariutumisen rajaaminen omaan etniseen ryhmään, kun taas pojat saavat avioitua suomalaisenkin tytön kanssa.

Sari Pietikäinen kuvaa saamenkielistä ja venäjänkielistä mediaa toimittajien haastattelujen kautta. Tämä on yllättävää, koska Ruotsissa valtaväestön tutkijoita tai valtamediaa ei kiinnosta vähemmistömedia. Suomessa valtaväestöstä tuleva tutkija tutustuu vähemmistön maisemiin. Artikkelissa kuvataan myös miten valtaväestön poliitikot osallistuvat vähemmistömedian julkisuuteen vähemmistön kielellä mikä on esimerkiksi Ruotsiin verrattuna ennen kuulumatonta.

Elli Heikkilä
ja Maria Pikkarainen käsittelevät maahanmuuttajien työllisyyttä. Näin 2011 keskellä yhtä maailmantalouden historian pahinta pyöritystä artikkelissa toistuva fraasi työvoimapulasta särähtää ironisesti korvaan.

Sitä paitsi Suomesta uupuu tällä hetkellä teollisuudenala, joka vetäisi heikosti koulutettua työväkeä. Korkeasti koulutettujen työpaikoista puhumattakaan. Palvelusektori huutaa monin paikoin työvoiman perään, mutta kunnollisen kielitaidon puute hidastaa maahanmuuttajien työllistymistä eikä erityisemmin houkuttele itsessään muuttamaan sen takia Suomeen. Työntäviä tekijöitä maailmalla on kyllä. Välimeren maissa nuorisotyöttömyys lähentelee viittäkymmentä prosenttia. Suomi on toistaiseksi harvoja levottomuuksilta ja pahalta talouskriisiltä välttyneitä maailmankolkkia, mutta ilmasto ja vientivetoinen talous eivät ime massoittain maahanmuuttajia. En ainakaan usko. Ne harvat jotka tänne suostuu asettumaan ovat minun puolesta tervetulleita.

Mainio kirja kaiken kaikkiaan.

sunnuntai 31. heinäkuuta 2011

Seppo Saraspää: Ansisidonnainen

Seppo Saraspää: Ansisidonnainen. Karisto, 2008. 136 s.

Seppo Saraspään Ansisidonnainen ei yllätä. Takakannen otsikossa romaanin väitetään yllättävän. Sitä se ei tee.

Romaani on jonkinlainen yritys kuvata lappilaista elämänmenoa yhteiskunnan laitamilla - ja yhdistää siihen ihmiskauppaa ja miehen tarvetta läheisyyteen. Jotenkin alkuun työttömän miehen maailma tuntuu todelliselta, sitten ikään kuin ei enää uskottaisi kertomuksen voimaan ja pakitellaan. Pahuutta yritetään kiillottaa puhtoiseksi. Mennään metsään ja uskottavuus karisee kuin sulava lumi tunturipuroon keväällä.

Ryyppäävä työtön rakennusmies Asko vuokraa itselleen venäläishuoran pitkäaikaisesti. Suhde muuttuu romanttiseksi. Ja sitten kirja kliseisesti lässähtää. Loppu on traaginen, liioitteleva. Ilman kuolemaan johtanutta onnettomuutta olisi pisteet vielä olleet korkeat. Nyt ei loppu toimi.

Ei voi kirjaa paljon suositella, mutta menee se paremman puutteessa pohjoisen maskuliinisesta eksotiikasta kiinnostuneille.

Agatha Christie: They came to Baghdad

Agatha Christie: They came to Baghdad. HarperCollins, 2011. 256 s.

Ajoittaisista hyvistä hetkistä huolimatta Agatha Christien They came to Baghdad on pettymys. Siinä tuntuu olevan turhaa höttöä itse perustarinan ympärillä, eikä perustarinakaan kovin uskottava ole.

Alku on suttuinen eikä homma toimi muutamia kohtauksia lukuunottamatta. Loppu on hivenen yllättävä - epäuskottavasti.

Ken kaipaa aikamatkaa brittihallinnon aikaiseen Irakiin, sen tässä saa. Ei paljon muuta.

Nawal El-Saadawi: Röst ur djupet

Nawal El-Saadawi: Röst ur djupet. Legenda, 1989. 138 s.

Vaikka kirja on jo 1970-luvulta on sen aihemaailma yhä ajankohtainen. Osaltaan siitä heijastuu syyt sosiaaliseen liikehdintään Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän maissa. On viime aikaiset vallankumoukset olleet merkittävissä määrin naisten aikaansaamaa kamppailua oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon puolesta.

Pohjimmiltaan kyseessä on kamala kirja naisten alistamisesta. Siksi se on jysäyttävä.

Kertoja kohtaa kuolemaantuomitun naisen, joka vankilassa suostuu valottamaan elämäänsä. Kertojan ennakkoasenne miehen murhannutta naista kohtaan on tuomitseva, mutta järkyttävä kohtalo paljastaa patriarkaaliset pahuudet ja jälkimauksi jää epäuskoinen suhtautuminen systeemiin, joka sallii kaiken tämän.

Firdaus on nuori nainen, joka käy lukion ja naitetaan sitten rumalle vanhukselle. Hän pakenee väkivaltaista suhdetta ja päätyy prostituoiduksi. Miessuhteet osoittuvat epäonnisiksi. Miehet ovat toistensa kaltaisia sikoja. Hän pääsee palkkatyöhön ja huomaa saman säännöstön pätevän työelämässäkin vaikka naiset sen kieltävätkin. Firdaus asettaa hintansa korkeaksi ja palaa prostituoiduksi. Tällä kertaa luksushuoraksi. Lopulta hänet saa kiikkiin kiristämällä parittaja, jolla on häntä paremmat suhteet hallintoon. Itsepuolustuksellinen murha vie hänet vankilaan. Tuomiona kuolema.

Jokaisen täytyisi tämä lukea.

lauantai 30. heinäkuuta 2011

Agatha Christie: Neljä suurta

Agatha Christie: Neljä suurta. WSOY, 1978. 223 s.

Neljä suurta on kuin tilkkutäkki, joka yhdistää seitein monta rikostarinaa. Hämmentäviä yhteneväisyyksiä on myös havaittavissa toisen maailman sodan jälkeisiin agenttielokuvien juonenkaariin (etenkin James Bond). Kirja on kuitenkin sotaa edeltävältä ajalta. Googlaus kertoo tarinoiden julkaistun alun perin 1924 lehdessä sarjana ja vasta myöhemmin niistä muokatun romaanin.

Hercule Poirot on tässäkin kirjassa vauhdissa. Itse asiassa kenties vauhdikkaimmillaan, koska Neljä suurta ovat kansainvälisiä suurroistoja, joiden tavoitteena on valloittaa maailma. Heidän esteenä on kuitenkin Poirot, joka yritetään erilaisin konstein raivata tieltä.

Kirja on vauhdikas seikkailu, joka analysoi myös kriittisesti aikaansa ja yhteiskuntakritiikkiäkin löytyy. Välillä menee överiksi ja melkein parodiaksi. Lukija ei voi olla tirskumatta Poirotin oivalluksille.

Neljä suurta kuitenkin saadaan kiikkiin ja heidän konnuutensa kuriin. Värikäs ja hengästyttävä romaani, joka on poikkeava piristys Agatha Christien laajassa tuotannossa.

Taavi Soininvaara: Rikollisen kaunis

Taavi Soininvaara: Rikollisen kaunis. Tammi, 2009. 282 s.

Taavi Soininvaara tykittää kovaa novellikokoelmassa Rikollisen kaunis. Osan rikosnovelleista muistan lukeneeni aiemmin muissa julkaisuissa. Useimmat tarinoista olisi kantanut kokonaisiksi itsenäisiksi kirjoiksi asti. Ne koukuttivat kunnolla.

Soininvaara käsittelee muun muassa terrorismia, ihmiskauppaa ja laitonta siirtolaisuutta, hän porautuu historian hämäriin Kekkoslovakiaan ja kutoo sieltä käsin kelvollisen sankaritarinan.

Mainiota, mainiota. Ihan kaikki eivät yllä sentään ylimpään kastiin, mutta hykerryttävän mukaansa tempaava opus.

Cormac McCarthy: Tie

Cormac McCarthy: Tie. WSOY, 2009. 239 s.

Liekö tämän kirjan vaikutusta viimeöinen painajainen paukkupakkasista. Oudossa painajaisessa ilmasto muuttui rajusti ja kesä hyytyi hetkessä ikitalveksi. Siperiasta puhalsi Suomeen -92 asteen hirmupakkaset. Lämpötila laski tunneissa helteestä jäähelvetiksi. Edes täysillä loimottava takka ei riittänyt pitämään taloa lämpöisenä. Onneksi heräsin kosteaan kuumuuteen...

Vähän samantapaisesta tunnelmasta on kyse alkukuusta luetussa Cormac McCarthyn Tiessä. Isä ja poika vaeltavat tulihelvetin kärvistämässä pilvisessä maisemassa ruumiiden keskellä. Jonkinlainen maailmanlopun katastrofi on tapahtunut, mutta sitä ei selvitellä sen enempää. Lukijalle jätetään johtolankoja. Itse muodostin mielikuvaksi tuhoisasti maahan iskeytyneen meteoriparven tai jättimäisen tulivuorenpurkauksen. Mutta katastrofin syy jää siis lukijan arvuuteltavaksi.

Kieli on lakonista ja melankolista. Mies ja poika etenevät työntäen ostoskärryjä. He ottavat yhteen muiden kulkijoiden kanssa ja väistelevät pahoja. He käyvät kauniita keskusteluja. He kohtaavat ihmissyöjiä. Melkein nääntymäisillään heidän pelastukseksi tulee bunkkeri, johon on säilötty elintarvikkeita. Pelko ajaa heidät eteenpäin. Lopulta he päätyvät rannalle, jossa he löytävät hylystä tarvikkeita. Heidät kuitenkin ryöstetään, mutta he saavat varkaan kiinni ja maksavat tälle samalla mitalla. Kohtalo kuljettaa kaupunkiin, jossa väijytyksessä mies saa surmansa ja poika adoptoidaan.

Kamala ja synkkä kirja, joka ei edes ole hyvä. Se on kuin väkisin pitkitetty kauhunovelli. Pulitzer-palkinnon saa näköjään heppoisin perustein. Tiivistetympi versio olisi iskenyt. Tämä ei.

tiistai 5. heinäkuuta 2011

Iris Uurto: Joonas ei välittänyt

Iris Uurto: Joonas ei välittänyt. WSOY, 1950. 469 s.

Harvoin kirja kolahtaa kovaa. Tämä teki sen. Iris Uurron Joonas ei välittänyt valikoitui käteen nimensä perusteella, mutta sisältö teki valtavan vaikutuksen. Samaistuin myös päähenkilöön voimakkaasti.

Rakenteellisesti romaanin runko muistuttaa tiimalasia, jonka huipennukseksi vetäistään ylös ristiaallokosta. Päähenkilö Joonas Tela on kiltti ja kunnollinen, ihmisiin naiivisti luottava maisterimies. Hänet temmataan tyynestä betonimyllyyn, ja selviytyy hengissä ryöpytyksestä.

Alkuun hän on järjestellyt elämänsä mieleisekseen. Hän saa lukea kirjoja päivät pitkät. Siihen auttaa vaatimattomuus ja työ opettajana 10 tuntia kuukaudessa. Vielä paremmin lykästi hänen alkaessa kirjoittamaan teatteriarvosteluja saatuaan vapaalippuja. Hän saa siten toimeentulonsa helposti, eikä tarvitse enää edes opettaa.

"Niin hän eleli kuin jokin vaatimaton vapaaherra, eivätkä hänen arkipäivänsä eronneet sunnuntaista. Hän kuljeskeli lainastoissa, luki mitä mieli teki, kirjoitti muistiinpanoja mistä halutti, tutkiskeli sitä mikä, ja olipa hän kokoilevinaan aineistoa väitöskirjaan Bergbomin teatterista" (Uurto, s. 7-8)

Kuvaus maisteri Telan arjesta on kuin omista haaveista.

Maalaus pohjois-helsinkiläisistä kansankuppiloista on verevää. Joonas syö niissä edullisesti. Samalla käy ilmi kontekstin sidosteisuus aikaansa. Huivipäisistä naisista juolahtaa nykylukijalle mieleen muslimimaahanmuuttajat, mutta vielä joitakin vuosikymmeniä sitten naisväki yleisesti ottaen käytti Suomessa huiveja.

Sitten lähtee paratiisi murentumaan. Vanha äiti tarvitsee majapaikan ja Joonas järjestelee asuntoa. Kiinteistövälittäjät ja tuomarit huiputtavat kelpo miestä. Samalla tutustutaan Hannaan, joka on Suomi-teatterin leskeksi jäänyt kanslisti. Hän on Joonaksen paras ystävä.

Suomi-teatterin johtaja Kotka sairastuu tuberkuloosiin ja tarvitsee virkaa tekevän korvaajan. Miehen täytyy olla kunnollinen kaveri ilman pyrkyryyttä. Johtaja Kotka tahtoo tervehdyttyään takaisin. Niinpä Joonas päätyy teatteriin...

Suomi-teatteri osoittautuu hyväuskoiselle Joonakselle lujaksi löylyksi. Ihmisyys kärjistyy, luokkaerot rävähtävät verkkokalvoille. Teatteri on kuin yhteiskunta pienoiskoossa. Kulisseissa käydään valtataisteluita, eikä niissä hyvät ole vallalla, vaan vääryys vie voiton. Joonasta huijataan pahemman kerran. Samalla osoitetaan lehdistön ja yleensäkin kaikkien organisaatioiden ja yhteisöjen nuolemismekanismit varsin ilkeästi. Voisi yleistää sanoen olevan melkoisen mainiota kuvausta työelämästä ylipäätään.

Suomi-teatterissa tehdään vallankaappaus. Werneri Hyle junttaa itsensä vilpillisesti kakkosjohtajaksi ja riisuu Joonakselta vallan. Hyle on tuhoisa tapaus, joka mädättää yhteisön. On hurjaa nähdä miten yksi ihminen pystyy väärälle paikalle päästessään myrkyttämään monen mielen ja aiheuttamaan laaja-alaista vahinkoa.

Lopulta johtaja Kotka palaa ja toteaa tilanteen toivottomuuden. Hän erottaa Hylkeen ja toivoo Joonaksen jatkavan apulaisjohtajana. Joonas ei halua.

Aikansa Suomi-teatterista toivuttuaan hänet repäistään pitkän sillan toiselle puolelle poliittiseen työläisteatteriin Parempaan maailmaan Sörnäisiin.

Parempi maailmakin osoittautuu irvikuvaksi. Kaiken huipuksi Suomi-teatterista nöyryyttävästi potkut saanut Hyle kääntää takkia ja ryhtyy Paremman maailman keulakuvaksi. Joonas yrittää tuoda totuutta esiin, mutta Lauma vaientaa hänet. Silti Lauma yrittää käyttää hyväkseen hänen mainetta.

Joonas saa tarpeekseen kaikesta ja erakoituu. Kumppaniksi valikoituu Hanna.

Kirja on tulvii upeita kohtauksia. Yksi niistä on ehdottomasti kuvaus yleisestä saunasta, jonne nuori näyttelijätär viedään. Siinä puristetaan elämä hienosti yhteen.

Kieli on lyyrillistä. Kuin sinfoniaa. Väliin pysähdytään maalailemaan maisemaa mahtavasti. Sitten taas syvennytään miehen ja naisen välisiin suhteisiin. Naiset näyttäytyvät raadollisina petoina, miehet kunnollisempina, mutta on miesten joukossakin kelvottomia. Ja pohditaan yhteiskuntamme olemusta ja ihmisyyden peruspiirteitä. Teksti on hurmaavan huumaavaa.

maanantai 27. kesäkuuta 2011

Kyösti Wilkuna: Vaikea tie

Kyösti Wilkuna: Vaikea tie. Pilot, 2008. 245 s.

Alkujaan 1915 ilmestynyt romaani vie suurlakon kiihkeisiin hetkiin 1900-luvun alkuun. Ilmeisesti omaelämäkerrallinen tarina on kertomus vaikeista valinnoista kuohuvassa ajassa, jolloin pitää päättää puolensa kipeissä asioissa ja perustaa perhettä sekä hankkia toimeentulonsa.

Päähenkilö on nuori maalaisylioppilas Markus Kaarlela, joka saapuu Helsinkiin opiskelemaan toimittajaksi. Sattumien summana hän kohtaa työläisnaisen, joka herättää hänet tiedostamaan yhteiskunnalliset epäkohdat. Veri vetää vasemmalle ja hänestä tulee ensimmäisiä ylioppilassosialisteja, jota opiskelukaverit pilkkaavat.

Rakkaus työläisnaiseen Olgaan syvenee ja opiskelijaelämän riennot heittävät vakaata miestä jopa putkaan asti. Suurlakko 1905 kärjistää ilmapiirin. Kaarlela liittyy ylioppilaiden valkokaartiin pitämään järjestystä, työläistoverit perustamaansa punakaartiin.

Työväenluokka näyttää voimaansa ja uhittelee. Puhkeaa väkivaltaisuuksia järjestyskaartien välille. Kaarlela on kiusallisessa tilanteessa. Hän menee kotiin nukkumaan. Kun hän herää on rauha taas maassa. Puoluepolitiikkaan hän pettyy huomattuaan miten häntä pilkanneet porvarilliset ylioppilastoverit ovat joukolla kääntyneet sosialisteiksi ja käyttävät kokouksessa mitä hurjimpia palopuheita köyhien puolesta. Kaarlela kokee heidät pyrkyreiksi, jotka tahtovat sosialistien suosion siivellä eduskuntaan hyväpalkkaisiin hommiin.

Kaarlelasta tulee puolueeton ja keskittyy perhe-elämään morsiamensa kanssa.

Sosiaalihistoriallisesti mehevä kirja, joka rönsyilee vähän liikaa eikä aina pysy kasassa. Juoni on kuitenkin kunnollinen ja aines jykevää. Kirjoitusasu poikkeaa nykyisestä, mutta ei häiritsevästi. Tarjoaa aikamatkan nuoren kaupungin sykkeeseen 1900-luvun alkuun historiallisiin hetkiin. Paatostakin on, mutta ei liiaksi. Hämmentävää on huomata miten vähän perusasiat ovat muuttuneet, vaikka moni asia on kehittynyt sitten kirjoitushetken.

Arne Nevanlinna: Harharetkiä Helsingissä

Arne Nevanlinna: Harharetkiä Helsingissä. Kaksitoista tarinaa siitä miten on mahdollista, että muutama askel pitkin museokatua vie saman verran aikaa kuin kokonainen ihmisikä. WSOY, 2001. 172 s.

Arne Nevanlinnan Harharetkiä Helsingissä on oiva sukellus kadonneeseen kaupunkiin, katsaus nuoren kaupungin kerrostumiin ja kiivailuun kaupunkitilasta. Kaksitoista pohdiskelevaa esseetä leijailevat yksittäisistä sanoista paksuiksi pilviksi.

Helsinkihän on luonnoton luomus. Vuonna 1550 Kustaa Vaasan Koskelan kylän paikalle perustama kaupunki kuihtui käytännössä kokoon 1700-luvulle mennessä. Yleensä kaupungit perustetaan tärkeiden kauppareittien solmukohtiin. Helsinki kulkukelvottoman joen rantaan matalan lahden perukoille. Turku, Tampere, Hämeenlinna, Viipuri, Porvoo... Kaikki muut olisivat olleet taloudellisessa mielessä parempia paikkoja. Siksi niihin on syntynyt asutuskeskukset luonnostaan.

Helsinki perustettiin vastineeksi Tallinnalle, mutta siinäkään tehtävässä tarkoitus ei täyttynyt. 1700-luvun alussa Helsinki autioitui vuosikymmeneksi. Edes Pietari Brahen päätös siirtää keskustaa kymmenisen kilometriä etelään Vironniemelle 1640 ei auttanut asiaa.

Geopolitiittinen tilanne muuttui 1703. Ruotsi oli menettänyt Suomenlahden pohjukan ja Pietari Suuri perusti Nevanlinnan paikalle Pietarin kaupungin. Pietarista paisui valtapesäke, joka muokkasi Helsingistä tärkeämmän.

Kenties ratkaisevin käänne Helsingin kohtalossa oli ruotsalaisten päätös linnoittaa Suomenlahden pohjoisrannikko. Osana linnoitusketjua tehtiin vuodesta 1748 alkaen Suomenlinnaa. Rakennustyöt moninkertaistivat Helsingin väestön. Suomenlinna oli Helsingin ydin.

Venäläisten vapautettua Suomen pääkaupunki vaihtui Turusta Helsingiksi. Tulipalon tuhoama pikkukaupunki sai Engelin suunnittelemat uusklassiset mahtipontiset kulissit.

Hallinnon keskittäminen veti väkeä puoleensa ja Helsinki lähti vihdoin kasvuun. Kaupungistuminen oli hurjaa 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa. Uusia asuinalueita levisi viertoteiden varsille, entisille sotilasalueille. Uusi tiheätahtisempi kasvu tapahtui 1960- ja 1970-luvuilla, kun radanvarsille ja itään puhkesi betonilähiöitä. Niitä seurasi täydennysrakentaminen ja 1990-luvulla kokonaan uudet kaupunginosat...

Nevanlinna pohtii muun muassa kaupallisten tilojen muutosta. Sitä miten hän kävi pikkupoikana kerrostalon alakerroksen lähikaupassa ja Stockmannilla Senaatintorin laidalla ja miten Stockmannin tavaratalo rakentui helsinkiläisyyden symboliksi 1930-luvulla.

Hauska kirjoitus on Piha. Siinä Nevanlinna kuvaa miten pihat ovat muokkautuneet teknisen kehityksen ja käyttötarkoitusten myötä. Jätehuolto määrää paljon.

Mukava ja miellyttävä kirja kaikille helsinkiläisyydestä kiinnostuneille ja helsinkiläisiksi itsensä kuvitteleville. Kotikaupunkiin saa uuden kurkistuksen, näkymille historiallisen ymmärryksen.

sunnuntai 19. kesäkuuta 2011

Graham Greene: Etusivun uutinen

Graham Greene: Etusivun uutinen. Tammi, 1981. 222 s.

Kommunistibussikuski puukottaa lakkomellakassa poliisin kuoliaaksi. Kuolemantuomiosta kehkeytyy kuohuntaa 1930-luvun lama-ajan Lontooseen ja yhdistää hapuillen satunnaisia ihmiskohtaloita. Graham Greenen Etusivun uutisessa on melankolinen pohjavire, joka pitää kutkuttavasti otteessaan.

Satunnaiset kohtaamiset liukuvat sateisessa kaupungissa ohi. Greene koristaa kauniisti irrallisilla urbaanin yhteisön ilmiöillä, äänillä ja kuvilla. Pintapuolisesti rikos ja rakkausdraamalta maistuvan kertomuksen syvyydessä piirtyy huoli ihmisten itsekkyydestä, kykenemättömyydestä kuunnella kanssakulkijoita, pyrkyryydestä ja puolueiden yhteisöllisyyden illuusiosta sekä petturuudesta.

Päähenkilöiksi leimautuvat kuolemaantuomitun veli, vaimo ja apulaispoliisipäällikkö. Muutkin hahmot saavat tilaa, mutta loppua kohden jännitys tihentyy veljen ja apulaispoliisipäällikön väliseen yhteenottoon. Kärjistys tehdään nopeilla näkökulmanleikkauksilla. Odotukset lopputuloksesta eivät täysin täyty. Lopputulos on tragikoominen, yllättävä. Suorastaan surumielisessä koomisuudessaan nerokas!

Yhteiskuntakriittinen paatos henkii luokkataistelun henkeä kertoen kärjistyneistä sosiaalisista ristiriidoista, yhteiskuntaluokkien välisistä jähmettyneistä muureista. Ajanhenki hönkii kirjansivuilta yhä elävänä. Samalla on tunnistettavissa kristillistä pohdintaa yksilöä vainoavasta syyllisyydestä ja kohtaloiden kimpoilusta ja törmäilyistä toisiinsa tuhoisasti, mistä tulee mieleen biljardia pelaava Jumala.

lauantai 18. kesäkuuta 2011

Matias Savolainen & Terhi Majasalmi: Vauraus ja taloudellinen riippumattomuus

Matias Savolainen & Terhi Majasalmi: Vauraus ja taloudellinen riippumattomuus. Varallisuusvalmennus Oy. 16 s.

Nettiin on putkahtanut viime vuosina mainioita talousblogeja, jotka käsittelevät henkilökohtaista taloutta. Näistä suositeltavia ovat muun muassa Saituri, Taloudellinen riippumattomuus, Varallisuusvalmennus ja Tarkan markan blogi. Ne täydentävät suomeksi julkaistussa talouskirjallisuudessa ammottavaa aukkoa. Suomeksi neuvotaan hälyttävän vähän oman talouden hallintaa. Englanniksi tarjontaa on todella runsaasti, eri asia on miten niitä on luettu ja ymmärretty - ei ainakaan Yhdysvalloissa ole kirjojen sisältöjä riittävästi sisäistetty, jos tarkistelee maan kotitalouksien tilaa.

Aktiivisimmat bloggarit muokkaavat ajatuksiaan myös jäsennetyiksi julkaisuiksi asti. Yksi hyvä vihkonen on Terhi Majasalmen ja Matias Savolaisen Vauraus ja taloudellinen riippumattomuus.

Siinä tiivistyy mielestäni melkein kaikki olennainen. Ensinnäkin pienilläkin tuloilla pääsee pitkälle. Perusperiaate, jota jokaisen luulisi suosivan, on kuluta vähemmän kuin tienaat ja laita erotus tuottamaan. Yksinkertaista, mutta vaikeaa monelle.

Oman talouden saa kuntoon kulukuurilla. Kannattaa kohdentaa kulutus olennaiseen ja karsia turha pois. Teemme päivittäin taloudellisia päätöksiä, jotka ovat vuositasolla merkittäviä. Itse vertaan iltapäivälehteen. Jos ostat arkisin ja viikonloppuisin iltapäivälehden, et köyhdy päivätasolla melkein mitään. Laskepa kuinka paljon pistät potaskaan vuodessa. Aivan. Satoja euroja. Kaikki roskiin. Samalla rahalla voisit matkustaa Keski-Eurooppaan pitkäksi viikonlopuksi tai sijoittaa edelleen vaurastuttamaan sinua.

Kirjoittavat muistuttavat, ettei kulutusluottoja kannata ottaa, koska siten maksat moneen kertaan ostoksesta. He toteavat, että negatiivinen kassavirta on kuitenkin käännettävissä positiiviseksi ja elämä avartuu. Onnea rahahan ei sinänsä tuo, mutta vähentää epävarmuutta ja turvattomuutta. Ainakin omalla kohdalla. Vaurastuminen vie aikaa ja vaatii kärsivällisyyttä.

Suomeen muuttaessa oma talous oli opiskelujen myötä kuralla. Ruotsissa olin alityöllistetty, enkä saanut tehdä töitä riittävästi vaikka haluja olisi ollut. Olin silti oppinut pitämään kulut kurissa, joten tulin toimeen vähällä. Silti opintolaina painoi varallisuuden reilusti pakkaselle. Välttelin lainaa viimeiseen asti, mutta lopulta sitäkin oli pakko nostaa.

Keskityin menoissa olennaiseen. Melko pian Suomeen muuton jälkeen ostin oman asunnon. Talouskriisi jylläsi pahimmillaan ja asuntojen hinnat polkivat maassa. Asuminen on ihmisen suurimpia pakollisia menoeriä, joten päädyin omistusasuntoon, jonka arvo mitä todennäköisemmin nousee pitkässä trendissä ja samalla asumiskulut laskevat kun velka vähenee. Lainaa sitä paitsi maksan vähemmän kuin vastaavan kokoisen kämpän vuokraa pitäisi.

Valitsin asuntoni lähiöstä hyvien kulkuyhteyksien päästä rauhalliselta alueelta, joten tyytyväinen olen ollut ratkaisuuni.

Toinen tärkeä menoerä on ruoka. Muutin ruokailutottumuksia entistä valikoivimmiksi. Itse asiassa tällä hetkellä ruokaan menee minulla vähemmän kuin opiskeluaikoina. Suunnitelmallisuus kannattaa. Laitan paljon ruokaa itse pakkaseen ja lähiluonnosta löytyy runsaasti täysin ilmaista suuhunpantavaa. Tiedän tuttavien ja sukulaisten naureskelevan kun keittelen esimerkiksi nokkoskeittoa, mutta se on terveellistä, ravinteikasta ja melkein ilmaista. On eri asia maksaa kymmenen senttiä päivässä lounaasta kuin kymmenen euroa. Vuositasolla kyseessä on merkittävät summat.

Kotoutumisessa työllistyminen oli tärkeää. Minulle kelpasi kaikki työ, joten päädyin vuokrafirman kautta varastoon arkitöihin ja monikansallisen firman palvelukseen siivousalalle viikonlopuiksi. Vuoden verran tein töitä seitsemänä päivänä viikossa. Minulla on kuitenkin ylempi korkeakoulututkinto ja onnistuin lopulta luovimaan itseni oman alan töihin suomen kielen opettajaksi maahanmuuttajille. Siivousalan työ säilyi harventuneena silti taustalla ja edelleen olen palkkalistoilla käytettävissä hätätuurauksiin. Siivousintoa on laimentanut paitsi kohonnut ansiotaso myös lisäopinnot joihin olen investoinut viime vuosina. Tahti on ollut hurjaa. Kiitos aikaisemman opiskelijakokemuksen ja seitsemänpäiväisten viikkojen aikataulutus luonnistuu ja tulosta syntyy.

Kaikki nämä ovat kuitenkin vasta defensiivisiä taktiikoita, joiden tarkoituksena on erottaa tuloista sijoitettavaa pääomaa. Aggressiivinen taktiikka edellyttää sijoittamista ja riskinottoa. Oma strategia näkee osakemarkkinat tärkeimmäksi tavaksi vaurastua. Kaikkea ei kannata pistää tietystikään osakkeisiin, myös puskureita pitää olla äkillisiin menoihin ja mahdollisia työttömyysjaksoja varten. Mikään kun ei ole varmaa tässä maailmassa. Kaikki voi muuttua hetkessä. Globaalisti talouden pilvet ovat mustat.

Joka tapauksessa olen valikoinut noin kaksikymmentä pörssiyhtiötä, joiden tulevaisuuteen uskon. Useimmat niistä operoi kansainvälisellä tasolla. Minimisijoitukseksi on vakiintunut noin tuhat euroa. Ostelen keskimäärin kerran kuukaudessa. Vaikka suorat sijoitukset sinänsä riittäisivät jo hajautukseksi, olen silti hakenut lisähajautusta indeksirahastoista.

Oman varallisuuteni ytimen muodostaa siis Seligsonin rahastot ja kolmen vakaan suuryrityksen osakkeet (Coca-Cola, McDonald´s ja Kone). Salkusta löytyy toki monen muun suomalaisen piensijoittajan kanssa surullisen kuuluisaa Nokiaa, joka on ollut sijoitushistoriani kehnoin investointi. Nokia muistuttaa miten tärkeää on hajauttaa sijoituksensa. Juomateollisuus on muutenkin huomattavasti läsnä salkussani. Coca-Colan lisäksi omistan pikkusiivun Carlsbergia ja Olvia. Vaatekauppaa edustavat H&M ja Stockmann. Hivenen eksoottisempia yhtiöitä edustavat Gazprom ja Millicom...

Miksi sitten säästän ja sijoitan? Jokaisen täytyy omalla kohdallaan selkeyttää ajatuksensa. Itse olen pähkäillyt, että tahdon taloudellista riippumattomuutta, pois palkkatyön kahleista. Omassa arvomaailmassa kaunokirjallisuus kuuluu ylimpään kastiin. Tahdon käyttää tulevaisuudessa yhä suuremman osan ajastani sen parissa. Sekä kirjoittaa että lukea sitä. Tietysti samalla nousee elintaso, vaikka huomaan pärjääväni melko vähällä.

En tahdo leveillä omalla (hitaalla) vaurastumisella, vaan haluan innostaa muitakin ottamaan itseä niskasta kiinni ja kohentaa ja kiinteyttää henkilökohtaista talouttaan. Hyvä talous on osa hyvää elämää hyvien ihmissuhteiden ja hyvän terveyden lisäksi. Kun on kokonaisuus kunnossa voi hengittää vapaammin ilman pahempia mielenterveydellisiä murheita.

Paremmalla taloudellisella suunnittelulla pärjää pitkälle. Se ei vaadi paljoa aikaa eikä vaivaa. Tuloksena on terveellisempi talous ja järkevämpi, kohdennettu kulutus.

Huvittavaa on, että vuoden 2008 finanssikriisin alla kirjoitin juttusarjan varautumisesta lähestyvään taloudelliseen puhuriin. Yritin tarjota sitä useaan mediaan tuloksetta syksyllä 2007. Toimitukset olivat sitä mieltä ettei heidän kuuntelijoita/lukijoita tällainen kiinnosta. Vastaavan sarjan tein kirjoittamisesta, mutta ei sekään innostanut. Omasta mielestä ihan kelpo kamaa ja kummankin ohjeita olen itse elämässäni soveltanut.

John Simon: Koneen ruhtinas. Pekka Herlinin elämä

John Simon: Koneen ruhtinas. Pekka Herlinin elämä. Otava, 2011. 416 s.

Taloushistoriallisessa mielessä Koneen kasvutarina kansainväliseksi suuryhtiöksi on paikoin ihmeitä täynnä. Yhtiön tulevaisuus on ollut vaakalaudalla useamman kerran. Strateginen päätös alkaa ahmia kilpailijoita 1960-luvulla on nostanut sen asemaan, josta se voi määrätä markkinoita.

Koneen menestyksen taustalla on fuusioitumisten lisäksi panostus teknisiin innovaatioihin. Ei riitä, että on sulauttanut itseensä muita joko saman tai alemman tason osaajia. Menestykseen tarvitaan rohkeutta innovoida. Kasvutahti hiipui 1980-luvulla ja yhtiö melkein myytiin jo kilpailijalle 1990-luvulla. Uuteen pyrähdykseen veivät konehuoneettomat hissit, jotka olivat huikea teknologinen loikka jähmettyneellä alalla. Se antoi etumatkaa.

Kone on ollut nostolaitteiden ohella myös monen muun valmistaja. Tänä päivänä on vaikea uskoa mitä kaikkea monialakonserniin on ostettu ja liitetty, ja mistä 1990-luvun alussa on luovuttu keskittyessä ydinosaamiseen eli hisseihin, liukuportaisiin ja niiden huoltoon. Kone on muun muassa valmistanut aikoinaan naisten sukkahousuja! Sinänsä tämä ei ole erikoista, koska 1960-1980-luvuilla trendi oli paisua kaikille aloille ja monesta yhtiöstä muodostui sekavia kokonaisuuksia, joiden hallinta oli hankalaa.

Merkittävää Koneessa on sen nykyisen koon lisäksi varhainen kansainvälistyminen. Se oli jäänmurtaja Suomen vientiteollisuudessa, joka avasi markkinoita muille. Kone lähti varhain ja käytännössä ensimmäisenä suomalaisyrityksenä laajentumaan muille markkinoille. Tietysti paperi- ja puuteollisuus suuntautui luonnollisesti alusta alkaen kansainvälisille markkinoille, mutta Koneen turpoaminen oli aktiivista ja tietoista strategiaa.

Koneeseen kiteytyy Herlinin suku. Kone on leimallisesti yhä perheyhtiö. Se on sen vahvuus, että suvun kannalta tragedia. Yksi syy miksi Pekka Herlinin elämäkerta päätyi lukulistalleni heti sen ilmestyttyä 2009 oli Pekan pojan Niklaksen kommentti julkaistusta kirjasta.

Niklas Herlin muun muassa toteaa suorasanaisesti, että "ihmisenä isäni oli kusipää, ihmishirviö, pahinta laatua oleva sika, joka olisi pitänyt steriloida hyvissä ajoin. On yhteiskunnallisesti vaarallista, kun hulluimmat levittävät sairaita geenejään."

Hän jatkaa, että "´Koneen ruhtinas - Pekka Herlinin elämä´ kannattaa lukea. Siinä on aika hyvää materiaalia suomalaisesta talouselämästä, olemattomasta yrityskulttuurista ja pahasta ihmisestä, jonka joskus läsnä ollessa kasvoin "aikuiseksi". Ja ennen kaikkea: kirja on hyvin kirjoitettu. New Yorkin juutalainen John Simon saapui Suomeen Kone Oy:n palvelukseen jo 1980-luvulla ja näin ollen osaa katsoa aihetta, yhtiötä ja suomalaista yhteiskuntaa sekä sisä- että ulkopuolisena."

Kun poika sanoo tällaista herää luonnollisesti mielenkiinto. Johtajista rakennetaan usein myyttisiä hahmoja. Pekka Herlinkin sai Koneen menestyksen myötä ihailua. Ulkokuori kuitenkin pettää. Sisin ilmeisesti oli mätä ja paineet purkautuivat perheen sisällä tuhoisasti.

Pekan koulumenestys ei ollut erinomaista, vaan välttävää. On vaikea uskoa, että ilman perheyritystä hän olisi saavuttanut sen erikoisempaa yhteiskunnallista asemaa. Itsekeskeinen, keskinkertainen ja epävarma mies onnekseen osasi koota ympärilleen osaavia ihmisiä, jotka uskalsivat panna tarvittaessa vastaan. Vaimon merkitys on ollut ratkaiseva.

Pekka Herlin ei alkuun halunnut jatkaa perheyhtiötä, mutta käytännössä valinnanvaraa ei ollut. Eikä hänen elämänsä muutenkaan mennyt mitenkään mukavasti. Helsinki-Vantaan lentokentän kiitorataa käyttäessä voi kiittää muun muassa Pekka Herliniä. Hän oli pakkotyössä rakentamassa sitä saatuaan tuomion rattijuoppoudesta.

Ihmistä on jälkeenpäin vaikea määritellä. Mielipiteitä on monia, mutta kirjasta suodattuu kuva ristiriitaisesta epävakaasta persoonallisuudesta, joka ei olisi kivunnut ilman osakeomistusta näihin sfääreihin. Hän kuitenkin hallitsi taloudellisia kokonaisuuksia hyvin, joten talouden hyvä hallinta antoi yhtiölle etulyöntiaseman suhteessa kilpailijoihin. Euroopan markkinoiden vapautuminen toi myötätuulta laajentumiselle ja pienet paikalliset perheyhtiöt vanhentuneine tuotantotiloineen ja välineineen ikään kuin tippuivat Koneen syliin. Kone laittoi yleensä rankalla kädellä ostetut yhtiöt kuntoon ja antoi niiden säilyttää identiteettinsä. Yhtiöitä ei alkuun sulautettu siis konserniin, vaan niiden annettiin kukkia vapaasti. Tärkeintä oli tulos.

Pekka Herlin kävi julmaa valtapeliä kulisseissa ja jopa oman perheen sisällä. 1990-luvun lopun ja 2000-alun perimistaistelu tehtiin törkeästi. Hän teki röyhkeästi muiden seläntakana poikansa Antti Herlinin kanssa sopimuksen, jolla Koneen kruunu siirtyi Antille muiden jäädessä nuolemaan suhteellisesti näppejään. Muistan miten aiheesta kirjoitettiin lehdistössä ja tunsin vastenmielisyyttä Pekka Herliniä kohtaan. Kirja taustoittaa aihetta lisää, enkä yhtään ihmettele, että muiden sisarusten välit viilenivät Anttia (ja Pekkaa) kohtaan.

Kiinnostava kirja, joka kuuluu suomalaiseen yleissivistykseen ja murentaa mahtimiesten tarpeettoman ihailun. Hekin ovat ja olivat tavallisia ihmisiä puutteineen ja pusertuivat paineissa jopa alkoholisoituneiksi ihmishirviöiksi, jotka terrorisoivat läheisiään. Kirja saa miettimään mikä on elämässä tärkeintä. Mikä on elämän ydin? Onko se taloudellinen turvallisuus, onko se läheisten hyvinvointi? Pekka Herlin valitsi rahan ja yhtiön sosiaalisten suhteiden kustannuksella.