Hulluja päiviä, huikeita vuosia. Stockmann 1862-2012

Markku Kuisma, Anna Finnilä, Teemu Keskisarja & Minna Sarantola-Weiss: Hulluja päiviä, huikeita vuosia. Stockmann 1862-2012. Siltala, 2012. 532 s.

Stockmann herättää heti voimakkaita tunteita puolesta ja vastaan. Kaikille suomalaisille on muodostunut vahva mielikuva perinteikkäästä yhtiöstä. Mielikuvat istuvat sitkeässä. Suhde vaihtelee. Stockmann on merkittävä työllistäjä. Moni nainen on aloittanut työuransa Stockmannilla ja jatkanut muualle eteenpäin. Instituution aseman kulttuurikentässä saavuttaneena tapahtumien ja tilaisuuksien järjestäjänä se on vaikuttava tekijä. Siitä on tullut (etenkin Helsingin tavaratalosta) kaupunkilaisten olohuone, jonne mennään viettämään aikaa, tutustumaan ajan henkeen ja uusiin virtauksiin, hankkimaan herkkuja ja ylellisyysesineitä, lahjoja ja käyttötavaroita, vaatetusta ja kirjallisuutta... melkein mitä vain mitä mieli tekee.

Yhden miehen yrityksestä on kasvanut 150 vuodessa kansankapitalismin esikuva ja toiminta on laajentunut kymmeniin maihin useille aloille.

2000-luvun loppupuolella Helsingin tavarataloa uudistettiin ja laajennettiin reilusti. 2008 aloitin viikonloppusiivoojana siellä. Ajattelin, että elämänkokemuksena näkemys kyseisestä rakennuksesta olisi vertaansa vailla. Onhan mielessä muhinut myös Stockmannin tavarataloon sijoittuva dekkaritrilogia. Pian päädyin palveluohjaajaksi ja satunnaisesti tein muitakin vuoroja erilaisissa työtehtävissä. Lähes sadantuhannen neliön kiinteistön kolot tulivat tutuksi. Työ oli haastavaa ja kuluttavaa - eikä palkkaus parhaimmasta päästä. Reilun vuoden olin vakituisesti viikonloppuisin töissä, sittemmin tahti harveni ja lopulta vaihdoin vuokrafirman leipiin, jonka kautta olin pitkän tauon jälkeen muutama viikko sitten Stockmannin 150-juhlissa töissä.

Stockmannilla näkee läpileikkauksen suomalaisesta luokkayhteiskunnasta. Tosin kuvaa särkee esimerkiksi kaltaiseni harrastajatyöläiset, joita on lukuisia. Tavaratalon ilmapiiri koukuttaa ja siellä on kiintoisaa työskennellä. Monet myöhemmin muualle hyväpalkkaisiin tehtäviin päätyneet extraavat. Voi olla hämmentävää asiakkaan kannalta, jos hän tajuaisi, että häntä palveleva tienaa tosi asiassa moninkertaisesti häneen verrattuna muualla päätoimisesti. Osa kun ei sitä käsitä ja kohtelee työntekijöitä kuin pohjasakkaa. Paljon on oikeaakin proletaaria Stockmannin tavaratalossa töissä, toimeentulon alarajoilla.

Olen saanut monenmoisia kokemuksia, jotka kuulostavat uskomattomilta. Esimerkiksi kerran jahtasin sammakkoa siivoojatyttöjen ja vartijan kanssa hieman ennen tavaratalon aukeamista viidennessä kerroksessa.

Itsellä sekoittuu roolit. Välillä olen asiakas, toisinaan työläinen ja jatkuvasti monien muiden tavoin osakkeenomistaja. Tavaratalossa töissä olevista usea on osakkeenomistaja. Samoin asiakkaista.

Stockmannin juhlavuoden kunniaksi on kirjoitettu pääpainonsa sotien jälkeiseen historiaan pistävä historiikki. Asialla on kovat nimet: Markku Kuisma, Anna Finnilä, Teemu Keskisarja ja Minna Sarantola-Weiss. Runsas, huolella valittu kuvitus täydentää kirjaa kivasti.

Hulluja päiviä, huikeita vuosia. Stockmann 1862-2012 kertaa alkuun tarinaa 1800-luvun erikoisammattilaisten työperäisestä maahanmuutosta Suomen suurruhtinaskuntaan. Suomi näyttäytyi tuohon aikaan teollistuvana rajaseudun mahdollisuuksien maana, joka vertautui vaihtoehtona Amerikkaan. Suomi houkutteli yritystensä palvelukseen osaajia, jotka toivat mukanaan tarvittavaa tietotaitoa ja teknologiaa. Heitä olivat muun muassa skotlantilainen James Finlayson, venäläinen Nikolai Sinebrychoff, norjalainen Hans Gutzeit, sveitsiläinen Eduard Fazer ja saksalainen Gustav Paulig. Paulig esimerkiksi värvättiin alunperin Nokia Ab:lle. Mielenkiintoista on ajatella, että samoihin aikoihin Suomesta suuntautui muuttoliikettä Yhdysvaltoihin ja Keski-Euroopasta taas tuli samoilla mielin väkeä Suomeen. Virtaukset menivät ristiin.

Moni alkujaan töiden perässä tullut muutaman vuoden kuluttua siirtyi yrittämään omillaan. Osin talouskriisien pakottamina. 1800-luvun loppupuolella suhdanteet heiluivat voimakkaasti. Ja nälkävuodet kurittivat kansaa.

Saksalainen Heinrich Franz Georg Stockmann (1825-1906) muutti 1852 Suomen suurruhtinaskuntaan. Hän tuli töihin Nuutajärven lasitehtaan konttoriin. Asemapaikka vaihtui pian lasitehtaan myymälään Helsinkiin. 1862 talouskriisin seurauksena myymälä päätyi Stockmannin omistukseen. Myyntitoiminta laajentui nopeasti ja vuodesta 1880 vuoteen 1930 tavaratalo toimi Kiseleffin talossa. Pörssiin yhtiö päätyi jatkosodan melskeissä.

Yhtiö otti isoja riskejä ja rakennutti liikekeskustan laitamille laadukkaan ja ylisuuren uudisrakennuksen, joka valmistui laman keskellä. Samalla hankittiin elintilaa tulevaisuuden varalta koko korttelista. Käytännössä tontti tuli täyteen 2011.

Stockmannin Helsingin tavaratalo on yksi maailman suurimmista ja laadukkaimmista tavarataloista. 1990-luvun hyperautomarket riehassa vanhat perinteiset tavaratalot ovat kuihtuneet monissa maissa. Esimerkiksi näin on käynyt Ruotsissa ja Tanskassa.

Stockmannin strategiana on ollut kolmen hintaluokan tavarat, jotta lähes kaikki kaupunkilaiset löytäisivät jotakin. Myös markkinoinnin täysosuma Hullut päivät on vakiintunut koko kansan ostojuhlaksi. Esimerkiksi KaDeWelta en itse löydä paljoa ostettavaa hintatason takia. Sen sijaan KaDeWen ruokaosasto on paikka, jossa voi viettää tuntikausia ja pikkuravintolat ruokaosastoilla tarjoavat tarvittaessa hiukopalaa. Ylimmän kerroksen valoisa talvipuutarha on nähtävyys ja väljyytensä ansiosta miellyttävä ajanviettopaikka. Stockmannin Helsingin tavaratalo on pyrkinyt jäljittelemään muun muassa KaDeWeeta, mutta omasta mielestä esimerkiksi kahdeksannen kerroksen ravintolamaailma on liian täyteen ahdettu erilaisia ravintoloita ja väkeä on liikaa. Myöskään luonnonvaloa ei juurikaan ole. Stockmannilla on upea henkilökunnan kattoterassi, jonka soisi maksavan yleisön käyttöön.

Aina Stockmannin strategia ei ole ollut kirkas. Päinvastoin. Laajentuminen pikkupaikkakunnille oli kallis harha-askel. Tosin tulo asutuskeskuksiin ei ole ollut helppoa. Stockmannin tuloa on vastustettu ja viivytetty. Välillä yhtiö oli monialakonserni, jolla oli omaa vaateteollisuutta ja puusepänverstaita. Myyntikonttori toimitti tavaroita kaikkialle maailmaan ja diplomaattikunta suosi Stockmannia Moskovassa. Se oli Venäjän toimintojen siemen. Meno Venäjän villeille markkinoille ei ole ollut helppoa. Lunta on tullut tupaan runsaasti. Muiden mahtavien kansainvälisten ketjujen poistuessa markkinoilta Stockmann on kuitenkin pysynyt Venäjällä ja saavuttanut luotettavan maineen. Lindexin osto kalliiseen hintaan 2007 oli kyseenalainen veto, mutta ilmeisen kannattava syklisyyttä vähentävä isku. Päivittäistavarakauppa ei lähtenyt liitoon. Sestosta oli luovuttava. Autokauppa ei kannattanut... Sen sijaan Akateemisen asema kulttuuri-instituutiona on vankka.

Kaupassa käydään kovaa kilpaa asiakasvirroista. Mikään ei ole itsestään selvää. Stockmann on kuitenkin onnistunut vaikeista vuosistakin huolimatta vakiinnuttamaan asemansa ei kenties suurimpana, mutta johtavana ketjuna. Jokainen päivä on silti uusi. Jokainen päivä on vakuutettava asiakas.

Mielenkiintoinen kirja kerta kaikkiaan.

Markku Kuisma: Suomen poliittinen taloushistoria 1000-2000

Markku Kuisma: Suomen poliittinen taloushistoria 1000-2000. Siltala, 2009. 240 s.

Markku Kuisman Suomen poliittinen taloushistoria 1000-2000 on vallitsevan käsityksen mukainen kertomus Suomen taloudellisesta kehityksestä historiallisena aikana.

Monin paikoin harmittaa suppeus, mutta aiheista enemmän kiinnostuneille on palkintona lopussa kirjallisuusluettelo. Myöskään Suomen talouspoliittisia oloja radikaalisti mullistaneita ratkaisuja 1990-luvun lopulla, kuten yhteiseen yleiseurooppalaiseen valuuttaan siirtymistä ei käsitellä.

Raha on muutenkin sivuosassa kirjassa. Vallitsevista valuutoista mainitaan vain ohimennen. Suomen rahapajan sivulla on rahahistoriaa tiivistetysti. Ensimmäiset kolikkorahat Suomessa olivat Turussa keskiajalla lyötyjä äyrityisiä ja penninkejä. Ne oli sidottuja hansan ja Tallinnan valuuttoihin, Kuisma kertoo.

Suomi oli 1000-luvun alussa harvaan asuttu vähäväkinen maankolkka, jota kansoittivat luontaistaloudessa eläneet saamelaiset, suomalaiset, hämäläiset ja karjalaiset. Väkiluku oli laskettavissa kymmenissä tuhansissa, eikä valtiollisia rakenteita ollut muodostunut. Väestö oli keskittynyt Varsinais-Suomeen, Laatokan reunoille Karjalan kannaksella ja eteläiseen Hämeeseen. Valtaosa Suomenniemestä oli erämaata.

Se, mitä Suomessa oli runsaasti, oli turkiseläimet ja kalat. Niitä tarvitsivat etelä-eurooppalaisetkin. Suomesta puolestaan uupui suolaa, joten vaihtokauppa oli luontevaa perifeerisellekin alueelle.

Suomenniemen molemmin puolin vahvistui esivaltiollisia, laajentumishaluisia muodostumia Ruotsi ja Novgorod. Erinäisten sotien ja yhteenottojen seurauksena Pähkinäsaaren rauhassa suomalaisheimojen maat jaettiin kahtia 1323 kasvavien suurvaltojen kesken. Pääosin kuitenkin Ruotsille.

Olisi kuitenkin väärin arvioida syntyvän Ruotsin valtakunnan itäisiä maakuntia omana kokonaisuutena saati erillisenä maana. Sitä se ei ollut. Varsinais-Suomi muodosti oman kiinteän ytimensä uuden valtakunnan sydämeen. Sen sijaan muu osa silloisesta Suomesta oli hajanaista, lähes hallitsematonta keskushallinnon ulottumattomissa ollutta syrjäseutua. Siihen asti Suomeen muuttaneet olivat sulautuneet valtaväestöön. Nyt heidän 1300-luvulle jatkunut voimakas siirtolaisuutensa jätti näkyvän jälkensä yhteisöön. Ruotsin kielestä tuli hallinnon ja vallan kieli.

Ruotsista tuli valtio Kustaa Vaasan myötä 1500-luvulla. Tuolloin Ruotsi valtasi nykyisen maansa eteläosat Tanskalta. Toisaalta samalla valtakunnan painopiste siirtyi Mälarinlaakson ja Aurajokilaakson muodostamasta vaa´asta länteen brittiläisen imperiumin turvotessa ja imiessä tervaa sekä rautaa Ruotsi-Suomesta kasvavissa määrin. Suomeen perustettiin toiveikkaasti rautaruukkeja. Kauppaa rajoitettiin merkantilisesti kaupunkeihin ja salakauppa rehoitti. Sen kitkemiseksi perustettiin uusia kaupunkeja. 1600-luvulla Ruotsi saavutti Itämeren herruuden. Finanssinsa sekoittanut suurvalta silti horjui. Aatelisille oli läänitetty liikaa ja valtionkassa kolisi tyhjyyttään. Väestönlasku osoitti suurvallan asukasluvuksi reilu kaksi miljoonaa.

Alkoi vetäytymisen vaihe, jonka aikana Venäjä miehitti Suomen kahteen kertaan 1700-luvulla ja siirsi rajaa yhä lännemmäs. Geopolitiikkaa muutti ratkaisevasti Pietarin kaupungin perustaminen. Pietarista tuli uuden mahtivaltakunnan pääkaupunki ja se tarvitsi puskuria ympärilleen.

Suomen siirtyminen Venäjän valtakunnan yhteyteen aiheutti identiteettikriisin. Ruotsista lohkotut maakunnat eivät muodostaneet yhtenäistä kansaa vaan koostui äskettäin maahanmuuttaneista talouttahallitsevista rikkaista ruotsalaisista, maataviljelevistä ja kalastavista vuosisatoja jo maassa asuneista rantaruotsalaisista, kaupunkien muun muassa saksalais- ja hollantilaistaustaisista porvareista sekä keskenään riitelevistä suomalaisheimoista, joiden kieli muodosti selkeän enemmistön, mutta kielellä ei kirjoitettu eikä hallittu.

Venäjän ratkaisu oli säilyttää ruotsalainen hallintomuoto ja antaa autonominen asema. Suomen sitomiseksi Venäjään suomen kielen asemaa kohennettiin. Taloutta vapautettiin ja maata teollistettiin. Oma raha markka korosti erityisasemaa. 1800-luku oli monessa mielessä myönteistä aikaa. Ruotsin vallan aikana väkiluku jopa laski reilusti. 1800-luvulla väkiluku turposi 0,8 miljoonasta 1,8 miljoonaan. Helsinki paisui muutaman tuhannen ihmisen kyläpahasesta sadantuhannen asukkaan keskukseksi. Toki 1860-luvun katovuodet olivat tuhoisia.

Tilanne kuitenkin kärjistyi poliittisesti. Markku Kuisma vertaa varsin usein tilanteita ja valtioita nykyisiin kansainvälisiin suuryhtiön. Niin nytkin. Venäjä halusi yhtenäistää konserniaan eikä eri latuja etenevä Suomi sopinut kuvaan. Tällä kertaa hän vertaa Microsoftiin. Eihän se sopisi tänäänkään, että Microsoftin Suomen tytär haastaisi emoaan. Hieman anakronistinen maku jää vertauksista suuhun, mutta jääköön. Kirjahan on tarkoitettu nykyihmisen ymmärrettäväksi ja vertauksia on haettava nykyisestä miellemaisemasta.

Ensimmäisen maailmansodan pyörteet katkaisivat vientisuhteet Eurooppaan ja korosti vientiä Venäjälle. Suomi koki sodan myötä talousbuumin Venäjän sotatalouden vetäessä valtavasti suomalaista tavaraa. Vallankumous syöksi Suomen kaoottiseen tilaan. Sitä ei helpottanut itsenäistyminen ja verinen sisällissota, joka sai länsimaat karsastamaan barbaarista tulokasta itsenäisten maiden yhteisössä.

1920-luvun puoliväli oli kaikesta huolimatta eheytymisen aikaa, jonka leikkasi Yhdysvalloista 1929 alkanut lama. Suomessa se oli pahimmillaan 1931. Uusi nousu nosti köyhää maata jalkeilleen. Toinen maailmansota oli raskas isku nousulle. Sodan seurauksena Suomi menetti paljon. Alkoi kuitenkin rauhanaika, joka johti odottamattomaan nousuputkeen, joka tyrehtyi vasta 1970-luvun öljykriiseihin. Sodanjälkeinen aika muovasi talouspoliittista ympäristöä uudelleen ja kytki Neuvostoliittoon.

Tämä järjestelmä luhistui yleismaailmallisiin uudistuksiin 1980-luvulla. Teknologisten mullistusten ja talouden vapauttamisen myötä Suomen elintaso kohosi korkeimmilleen kautta aikojen. Täystyöllisyys oli totta. Vain hetken. Kotikutoinen pankkikriisi ja Neuvostoliiton romahdus syöksivät 1990-luvulla syvään lamaan. Alkoi Eurooppaan yhdentymisen aikakausi.

Kirja osoittaa miten poliittiset päätökset ovat herkästi muovanneet suomalaista talousmaisemaa. Suomi on ollut ja on yhä riippuvainen kansainvälisistä taloussuhdanteista ja megatrendeistä, joiden pärskeet ovat ulottuneet Pohjolan perukoille asti. Kielloista huolimatta kysyntä on siivittänyt taloutta ja synnyttänyt tarvittaessa markkinoita maan alle toisin sanoen harmaata taloutta. Markkinoita on vaikea kahlehtia taikka tukahduttaa. Sääntelystä vapauttaminen puolestaan taas on pullistanut kuplia ja edistänyt hyvinvointia - pääsääntöisesti.