lauantai 9. helmikuuta 2008

Erkki Sirviö: Toivon maa

Erkki Sirviö: Toivon maa. Omakustanne (Firma Rif, Pietari) 1997. 351 s.

Erkki Sirviön Toivon maa on erikoinen kirja, jossa on klassikkoainesta. Kolmiosainen tuhti tekele ei silti saatavuudellaan voi ylpeillä. Mutta Erkki Sirviö jätti kuitenkin jälkeensä teoksen, jota joku ruotsinsuomalaisuutta joskus tulevaisuudessa tutkiva varmasti tutkailee mielenkiinnolla ja kirjan löytävä lukaisee uteliaisuudella.

Sinänsä teos ei poikkea ruosukirjallisuuden suuresta linjasta ja sitä sävyttää seksuaalisuus voimakkaasti. Juonena on laajemmassa kehyksessä tarkasteltuna modernisaatio, muutto köyhästä korvesta tehdaskaupunkiin toiseen maahan. Suomesta Sirviö antaa vastenmielisen kuvan, luonnonkauneuden taustalla on hirvittävä köyhyys ja omistavan luokan suvaitsemattomuus.

Erikoiseksi kirjan tekee sen jälkijättöisyys. Sirviön kirjan keskushahmojen siirtolaisuus alkaa 1980-luvulla, maalaisproletariaatista ponnistava perhe pakotetaan paikkakunnalta pois. Toiset lähtivät reilu kymmenkunta vuotta aiemmin, joten tällainen viipyily vaikuttaa epäuskottavalta. Perhe eli lähes täysin luontaistaloudessa ryysyissä kuin mikäkin Jooseppi Kenkkunen & CO Putkinotkossa Ilmari Kiannon kirjassa. Suomesta muodostuu kuva karseana kehitysmaana, jossa yläluokka kerskailee ja kansa kärsii.

Kuten todettua teos jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa esitellään romanttisesti lähtöolosuhteet ja maagisen realismin avulla sidotaan tarinaa suomalaiseen mytologiaan tiukasti. Samalla runnotaan lävitse poliittis-taloudellista yhteiskuntakritiikkiä. Hempeilevä kieli on liiruttelua, päähahmot esitetään lukijan myötätuntoon vedoten olosuhteiden uhrina ja ilkeiden ihmisten kiusanteon kohteena. Otetta ei oikein saa. Henkilöt ovat kuin kirveellä veistettyjä. Juoni myös junnaa, eikä vatkaannu.

Toisessa osassa tapahtuu jo enemmän. Heitto Eskilstunan Torshällaan peilaa nuorta perhettä Ilkkaa, Reeta Kaisaa ja heidän tytärtään Sirkkaa paremmin. Teoksesta henkii idealismi ja usko kaksikielisyyden voimaan. Sen puolesta paasataan paljon. Mutta ruotsinsuomalaisista ei saa positiivista vaikutelmaa. Kunnian saavat kuulla lisäksi ammattiyhdistyksen luottamusmiehet ja muut sosiaalidemokraatit, jotka ovat liitossa pääoman kanssa, eivätkä aja suomalaistyöläisten asioita. Tapattavat työllä ja keräävät hedelmät omaan kulhoon.
Toisen osan suurin ansio on juuri eskilstunansuomalaisten elon kuvaus.

Kirjallisesti teoksen kolmas osa on ansiokkain. Siinä Erkki Sirviö pääsee vauhtiin näyttämään kykynsä. Tylynä kustannustoimittajana olisin heittänyt alkuosat roskiin ja pyytänyt Erkkiä sulauttamaan niitä osittain kolmanteen. Kirja olisi tietysti typistynyt, mutta laatu olisi kohentunut huomattavasti. Ihmissuhteiden lakoninen kerronta loppuu ja suhteet saadaan solmuun niin, että jännitettä piisaa. Dramatiikkaa riittää ja tarina synkistyy entisestään päättyen Ilkan itsemurhaan.

Erkki Sirviö on muuten siitä harvinainen ruosukirjailija, että hänellä on peräti oma faniseuransa Suomessa. Edes Asko Sahlbergilla ei sellaista - ainakaan vielä - ole.

Ei kommentteja: