Risto Pekkalan toimittama Ruotsinsuomalaisten keskusliiton 50-vuotisjuhlakirja on kiinnostavaa luettavaa. Varsinainen historiakirja se ei ole, mutta kuitenkin kattava katsaus kuluneeseen olematta silti mikään harvahkojen kuivahko ansioluettelo.
Pääosin ruotsalaisessa valtakulttuurissa elävänä sitä sokeutuu. Ruotsinsuomalaiset ovat ryhmänä näkymättömiä. Siitä huolimatta toimintaa on ja on ollut monenlaista. Historiikki näyttää siitä osan, joka on jäänyt ruotsalaisen yhteiskunnan pimentoon.
Valtakunnan jakauduttua kahtia 1809 jäi nykyisen Ruotsin alueelle isot suomenkieliset ryhmät; lähinnä Värmlantiin, Meänmaahan ja Mälarinlaaksoon. Toisin kuin itäisessä puolikkaassa pyrkimyksiä kaksi-/monikielisyyden säilyttämiseen ei ollut. Sulauttamispolitiikka sai vettä myllyynsä eikä valtiopäivilläkään saanut enää käyttää suomea. Toki yrityksiäkin säilyttämiseen on ollut. Esimerkiksi Kaarle Axel Gottlund opiskelijavuosinaan ravasi 1800-luvun alkupuoliskolla suomalaismetsissä ja ehdotti oman valtion/hallintoalueen perustamisesta. Ehdotus torjuttiin ja Gottlund melkein karkoitettiin venäläisenä vakoilijana maasta. Sitä ennen hän oli perustamassa ensimmäistä suomiseuraa Tukholmaan, jonka tarkoituksena oli "muijankielen ja mielen harjoittaminen". Toiminta kuitenkin tyrehtyi puolen vuoden jälkeen ihmisten ottaessa pesäeroa kiihkoilijaksi leimattuun Gottlundiin. Vasta 1800-luvun lopussa perustettiin yhä nykyisinkin toimiva Tukholman Suomalainen Seura.
Ruotsinsuomalaisten keskusliitto sai puhtia toisen maailmansodan jälkeen Ruotsiin suuntautuneesta suomalaisten suuresta muuttoliikkeestä. Suomalaisia alkoi olemaan jokaisella paikkakunnalla, toimettomat työläiset kaipasivat tekemistä vapaa-ajalle. Suomiseurat muodostuivat tärkeiksi sosiaalisiksi yhteisöiksi monille. Toiminta muotoutui usein erilaisten harrastusten kuten liikunnan ja urheilun ympärille. 1970-luku osoittautui kukoistuskaudeksi, jonka jälkeen 1980-luvulla mentiin takapakkia melkoisesti. Kylmää kyytiä tuli myös 1990-luvulla, jolloin valtion koulupolitiikka palasi vanhoille yksikielisille urille ja suomenkielinen opetus lahdattiin. Nuorisotoiminta on kuihtunut ja eriytynyt omaksi järjestökseen. RSKL on etupäässä vanhemman eläköityvän väestön foorumi.
Historiikki kuittaa hienotunteisesti ruotsinsuomalaista järjestökenttää repineet riidat. Toki nekin mainitaan. Omaa toimintaa ei kuitenkaan tarkastella kriittisesti, vaikka syytä olisi. Saa kuvan, että RSKL on aina ollut ajamassa ruotsinsuomalaisten asiaa. Niin ei ole ollut. Monesti päinvastoin. RSKL on ollut torppaamassa vähemmistöhankkeita, liiton demarivetoinen linja on jarruttanut vähemmistöaseman ja -oikeuksien saamista, ja passivoittanut tietoisesti ruotsinsuomalaisia.
Runsas kuvitus on kiehtovaa, kelpo kieli kuljettaa jouhevasti ryppäinä olevista painovirhepaholaisista huolimatta. Taitto on tehty taitavasti. Luettelo yhdistysten julkaisuista on paikallaan, tosin paikallaan olisi varmasti ollut myös laittaa lopetusvuosi.
Historiikkia lukiessa tuntuu, että kun toisaalla mennään eteenpäin, toisaalla tuhotaan aikaansaatu. Kuvaus 1970- ja 1980-luvun koululakoista on hurjaa luettavaa, pienetkin ihmisoikeudet on hankittava tässä maassa katkeran taistelun kautta ja saavutukset valuvat hetkessä huomion herpaantuessa kuin vesi viemäriin. Turhauttavaa. Historiikista saa myös kuvan, että RSKL olisi ollut koululakkolaisten puolella koko sydämestään. Näin ei tainnut asianlaita olla.
Joka tapauksessa kirja on tärkein panos ruotsinsuomalaisten historian kuvaukseen sitten kolmiosaisen Finnarnas historia i Sverige -sarjan. Historiankirjoitus on aina tulkintoja. Lopullista totuutta ei ole, mutta tämä on hyvä ehdotus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti